Pikku neiti Sisi rukka.
Oi; kuinka Désirée oli onnellinen.
Frans kävi joka päivä istumassa hänen jalkojensa juurella, niinkuin ennen muinoin tuolla pienellä matalalla tuolilla, muttei nyt enää puhuakseen Sidoniesta.
Aamusella, heti työhön ruvetessaan, näki Désirée oven hiljaa aukenevan: "Hyvää päivää, neiti Sisi." Frans kutsui häntä nyt aina siten, niinkuin hänen nimensä pienenä tyttinä oli; ja, jospa tietäisitte, kuinka sievästi hän sanoi: "Hyvää päivää, neiti Sisi."
Iltasella odottivat he "isää" yhdessä, ja Désiréen työtä tehdessä, kertoi Frans vavistuttavia kertomuksia matkoiltaan.
— Mikä sinun on? Sinä et ole enää sama kuin ennen, sanoi hänelle rouva Delobelle, hämmästyksissään nähdessään hänen niin iloisena ja etenkin niin hilpeänä. Seikka on se, että sen sijaan kuin hän ennen lakkaamatta istui vajonneena nojatuoliinsa isoäidin tapaisesti, pikku ontuva nousi ylös tuon tuostakin, meni ikkunalle semmoista vauhtia, kuin olisi hänelle siivet kasvaneet, harjoitteli seisomaan hyvin suorana ja kyseli hiljaa äidiltään:
— Näkyyköse, kun minä en kävele? Ennen koristi hän ainoasti pienen sievän päänsä, mutta nyt koski hänen mielistelynsä koko hänen henkilöään. Hän oli sangen, sangen koketti nyt, ja sen kaikki kyllä huomasivat. Linnut ja kärpäsetkin olivat silloin aivan omituisen näköiset.
Niin kyllä, Désirée Delobelle oli onnellinen. Muutamia päiviä oli Frans kä'ennyt viemään kaikki yhdessä maalle, ja, koska isä, joka aina oli niin hyvä, niin jalomielinen, suostui antamaan naisilleen yhden päivän virkavapautta, lähtivät kaikki neljä eräänä sunnuntai aamuna matkalle.
Mahdotointa ajatella, kuinka kaunis ilma sinä päivänä oli. Kun Désirée aukasi ikkunansa kello kuusi, kun aurinko aamuhuurussa lämpöisesti paistoi ja hän ajatteli metsiä, ketoja ja vainioita, ja koko tuota ihmeellistä luontoa, jota hän niin pitkään aikaan ei ollut nähnyt, vaan nyt sai nähdä Franssin seuralla, niin kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Kellot soivat, kadulta kuului jo hälinää, köyhätkin pukeutuivat pyhävaatteisinsa ja juhla valkaisi pienten sydenpolttajainkin posket. Pitkään ja herkuitellen nautti Désirée tuota harvinaisen päivän kultaista aamukoittoa.
Edellisenä iltana oli Frans tuonut päivän-varjostimen, pienen, norsunluuvartisen varjostimen; huolellisesti, mutta yksinkertaisesti puki hän itsensä, niinkuin tuleekin köyhän, pienen, viallisen, joka tahtoo kulkea huomiota herättämättä. Eikä ole kylliksi sanottu, että hän vaan oli viehättävä, tuo pikku viallinen.
Hyvin säntilleen kello yhdeksän tuli Frans vuokrarattaineen hakemaan kutsutuitaan. Neiti Sisi astui aivan yksin, nojaten käsipuihin, veikeästi ja aristelematta. Takana kävi rouva Delobelle katsoen tytärtään; kuuluisa näyttelijä, palttoo käsivarrella, riensi edelle nuoren Rislerin kanssa ovea aukaisemaan.
Oi, hauskaa ajomatkaa, kausista seutua, kaunista jokea, kauniita puita…
Elkää kysykö missä; Désirée ei sitä koskaan tietänyt. Hän vastaa vaan että aurinko loisti sillä seudulla enemmän kuin missään muualla, linnut visertelivät iloisemmin, metsä oli jylhempi; eikä hän valehtelekaan.
Pikkuruisena oli hän toisinaan ollut kauniina päivinä kävelemässä maalla. Mutta sittemmin piti alituinen työ, köyhyys ja viallisille niin suloinen istuva elämä hänen kuni naulattuna vanhaan asuntoon Parisissa, jossa hän eli ja jonka korkeat katot, rautabalkongeilla varustetut ikkunat, tehtaiden torvet, vanhanaikuisien rakennusten mustista seinistä silmään pistävine punaisine tiilineen, olivat hänen aina samallaisena ja riittävänä näköalanaan. Moniin aikoihin ei hän nähnyt muita kukkia kuin kyöräkellokukkansa ikkunallaan, eikä muita puita, kuin akaasioita, jotka kaukaa Fromont'in tehtaalta savun läpi haamoittivat.
Hänen sydämensä paisui ilosta, kun hän pääsi maalle. Huvin ja nuoruuden elvyttämänä ihmetteli hän kaikkia, taputteli kämmeniään, huutaa inahtaen kuni linnun puiput; ja suoran uteliaisuutensa into peitti aivan hänen epävakaisen käyntinsä. Todellakin, sitä ei kovin paljo näkynytkään. Sitä paitse oli Frans aina läsnä, valmiina auttamaan ja tarjoamaan kätensä hänen hypätäkseen ojien yli, ja niin kiihkeänä, katsellen häntä hellin silmin. Tuo ihmeellinen päivä kului kuin uni. Oksien välissä huurun tapaisesti väräjävä sinitaivas, puiden, juurella leviävä varjoisa, salamielinen metsä-näky, jossa kukat suorina, kopeina ylenivät ja kullan-keltaiset jäkälät näyttivät tammien rungosta loistavilta auringon säteiltä, valoisat nurmikot, kaikki, jopa väsymyskin ulkona vietetystä päivästä, ihastutti, hurmoitti hänen.
Illan suussa, kun hän metsän rinteeltä, hämärän tullessa, katseli haaraantuvia, kellertäviä teitä, hopeavyönä kimmeltelevää jokea, ja tuolla edempänä molempien mäkien kätkössä pilven tapaisia harmaita kattoja, tornin huippuja ja kuvukkoja, joiden hänelle sanottiin olevan Parisin, anasti hän yhdellä katseella muistiinsa koko tuon ihanan, lempeä ja kesä-ilmaa tuoksuavan kukkamaiseman, ikäänkuin ei hän koskaan, koskaan enää näkisi sitä.
Kukkaisvihko, jonka pikku ontuva vei kävelyltään kotia, tuoksui koko viikon hänen huoneessaan. Hyasinttien, orvokkien ja orapihlajain joukkoon yhdistyi paljo pieniä, nimettömiä kukkia, noita kainokaisia, jotka lentosiemenistä kasvavat kaikkialla pitkin maantien vartta.
Katsellessaan noita hentoja, vaaleansinisiä ja heleän punaisia kukkateriä, kaikkia noita ylen hienoja värin läikkeitä, joita kukat ovat keksineet ennenkuin mitkään maalarit, uudisti Désirée kävelynsä viikon kuluessa monta monituista kertaa. Orvokit muistuttivat hänelle pientä mätästä, josta hän ne oli poiminut, etsimällä niitä lehtien alta, sormet Franssin sormien joukossa. Suuret vesikukat olivat talven kirrestä vielä kostean ojan partaalla, ja niitä saavuttaakseen, oli hän nojannut hyvin lujasti Franssin käsivarteen. Kaikki nuo muistot juolahtivat hänen mieleensä, hänen työtä, tehdessään. Silloin kimalteli avonaisesta ikkunasta paistava aurinko kolibrin höyhenille. Kevät, nuoruus, laulut ja tuoksu muuttivat tuon surullisen, viidennen kerroksen työhuoneen muodon, ja totisena sanoi Désirée äidilleen, haistellessaan ystävänsä antamaa kukkaisvihkoa.
— Oletko huomannut, äiti, kuinka kukat tänä vuonna haisevat hyvin?…
Ja Frans alkoi myöskin lumoutua. Vähin erin anasti neiti Sisi hänen sydämensä, josta tämä oli karkoittanut muistonkin Sidoniesta. Totta on, että tuomari parka teki siinä kohden parastaan. Yhtä mittaa istui hän Désiréen luona, ja likistyi häntä kohtaan kuin lapsi. Ei kertaakaan ollut hän tohtinut palata Asnières'iin. Sidonie peloitti häntä vielä liioiksi.
— Käyhän toki meillä… Sidonie pyytää sinua tulemaan, sanoi tuon tuostakin kelpo Risler, kun Frans kävi häntä tehtaalla katsomassa. Mutta Frans piti puoliaan, syytti kaikenlaisia asioita lykätäkseen aina käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Se oli helppo tehdä Rislerin kanssa, jolla oli enemmän kuin koskaan puuhaapainimestaan, joka silloin jo oli tekeillä.
Joka kerta kuin Frans tuli veljensä luota, odotti häntä ukko Sigismund ja käveli muutamia askeleita ulkona hänen kanssaan, leveä hihainen lystriini mekko yllä, kynä ja kynäveitsi kädessä. Hän teki aina nuorelle miehelle selon tehtaan asioista, jotka jonkun aikaa jo näkyivät käyvän paremmin. Herra Georges tuli säännöllisesti työhön ja meni joka ilta Savignyyn yöksi. Tiliä ei enään tuotu kassaan. Rouvakin näkyi siellä pysyvän rauhallisemmin paikallaan.
Rahastonhoitaja riemuitsi.
— Näetsen, kultaseni, että hyvä oli kun sinulle ilmoitin… Et tarvinnut muuta kuin tulla, niin oli kaikki taas järjestyksessä… Yhden tekevä, lisäsi kunnon ukko tavan mukaan innostuneena, yhden tekevä…mulla ei ole luottamusta.
— Elkää pelätkö, herra Sigismund, minä olen läsnä, sanoi tuomari.
— Ethän vielä lähde, Franssiseni, vai?
— En, en vielä… Minulla on ensin toimitettava suuri asia.
— Ahaa! sitä parempi.
Hänen suuri asiansa oli Désirée Delobellen naiminen. Frans ei ollut siitä vielä puhunut kenellekään, ei edes hänelle itsellekään; mutta neiti Sisi epäili kai jotakin, sillä päivästä päivään kävi hän yhä iloisemmaksi ja sievemmäksi, ikäänkuin hän olisi aavistanut hetken kohta tulevan, jolloin hän tarvitsisi kaiken ilonsa ja kauneutensa.
Eräänä sunnuntaina jälkeen puolisen olivat he yksin työhuoneessa. Rouva Delobelle oli mennyt ulos ylpeänä oikein saada käydä käsitysten suuren miehensä kanssa; ja Franssin oli hän jättänyt pitämään seuraa tyttärelleen. Sinä päivänä oli Frans erittäin huolellisesti puettu, ihan pyhänpäiväiseksi, mutta samalla oli hän omituisen näköinen; katseensa oli kaino ja päättäväinen, hellä ja juhlallinen; ja yksistään hänen tavastaan liikutella pientä matalaa tuolia lähemmä suurta nojatuolia, käsitti suuri nojatuoli, että sille aiottiin uskoa hyvin tärkeä asia, jota se kyllä vähän aavistikin. Puhelu alkoi ensin kaikenlaisista asioista, joita tavan takaa pitkät äänettömyydet keskeyttivät, samoin kuin matkalla pysähdytään purtoa pitämään joka kyytipaikassa ja levähtämään perille pääsemisen vuoksi.
— Tänään on kaunis ilma.
— Oi, oikein kaunis.
— Kukkakimppumme tuoksuu yhä hyvin.
— Oi, oikein hyvin.
Ja tavallisista asioista puhuessaankin olivat heidän äänensä liikutetut tunteista, jotka olivat sanoihin puhkeamaisillaan.
Vieläkin läheni pieni matala tuoli vieläkin enemmän suurta nojatuolia; ja katsellen toisiaan, käsi kädessä, molemmat lapset mainitsivat hiljaa ja harvaan toisiaan nimeltä:
— Désirée.
— Frans.
Samassa kolkutettiin ovelle.
Hiljainen varova nakutus oli hienosti hansikoitun käden, joka pelkää likaantuvansa pienimmästäkin kosketusta.
— Sisään!… sanoi Désirée hiukan kärsimättömällä äänenväreellä. Sidonie, kauniina ja ystävällisenä, astui sisään. Ohikulkiessaan poikkesi hän tervehtimään pikku Sisiä, jota hän, näet, kauan aikaa oli halunnut nähdä.
Franssin läsnä-olo näkyi häntä kovin hämmästyttävän, ja iloisesti puhellessaan vanhan ystävänsä, Désiréen kanssa, hän tuskin katsoi Franssiin. Kaikenlaisten hyväilyjen, ystävällisten puheiden ja hauskojen tarinoimisten jälkeen menneestä ajasta, tahtoi hän nähdä porrasikkunan ja Risleriläisten asunnon. Häntä huvitti, näet, siten muistella nuoruutensa aikoja.
— Muistatteko, Frans, kun kolibri prinsessa astui huoneesenne, pää-nupukka suorana ja koristettuna pätineellä lintujen höyhenistä?
Frans ei vastannut mitään. Hänen mielensä oli liiaksi liikutettu voidakseen vastata. Jokin ilmoitti hänelle, että tuo nainen oli tullut ainoastaan hänen tähden, tahtoi omistaa hänen, estää hänen kuulumasta toiselle, ja poloinen huomasi kauhistuen, ett'ei siihen suurta ponnistusta tarvittu. Nähdessään vaan Sidonien astuvan sisään, oli hänen sydämensä jo voitettu.
Désirée taas ei aavistanut niitäkään. Sidonie oli aivan vilpittömän ja ystävällisen näköinen. Ja olivathan hän ja Frans sisaruksia. Rakkaus ei ollut enää mahdollinen heidän välillä.
Kumminkin oli pikku ontuvalla hämärä aavistus onnettomuudestaan, kun Sidonie, pois lähtiessään, kääntyi ovella välinpitämättömästi, sanoakseen langolleen:
— Niin vainkin, Frans, Risler pyysi minun tuomaan teidät päivälliselle tänä iltana meille… Vaunut ovat täällä, portilla… Sivukulkiessamme otamme hänet tehtaalta.
Sitte, mitä ikänä sievimmällä hymyllä:
— Päästät kai hänen meille, eikö niin, Sirée? Ole huoleti, kyllä me hänen takaisin annamme.
Kiittämätöin Frans! Hän uskalsi mennä pois.
Hän meni empimättä, kertaakaan kääntymättä, intohimonsa, ikäänkuin raivoavan meren, valtaamana, eikä sinä päivänä, ei seuraavina, ei koskaan sitte enää, saanut neiti Sisin suuri nojatuoli tietää, mitä hauskaa pienellä matalalla tuolilla oli sanottavaa.
Odotussali.
"Oi, niin, minä rakastan sinua… rakastan sinua enemmän kuinkonsana, ja ikipäiviksi… Mitä varten taistella ja vastustella?Rikoksemme on väkevämpi meitä… Muutoin, onko rikosta, ettärakastamme toisiamme?… Olimmehan määrätyt toinen toisellemme.Eikös meillä ole oikeutta yhdistyä, vaikka elämä meidät onkinerottanut? Siis, tule. Lähtömme on päätetty… Huomen-iltana,Lyon'in asemalla, kello kymmenen… Otan piljetit ja odotan sinua… Frans."
Kuukauden oli Sidonie toivonut tuota kirjettä, kuukauden ajan oli hän käyttänyt kaikkea imarteluansa ja kavaluuttansa saadakseen lankonsa intohimoja kirjallisesti puhkeamaan esiin. Vaikea oli hänen siinä onnistuessaan. Helppoa ei ollut houkutella rikokseen moista rehellistä ja nuorta sydäntä, kuin Franssin oli, ja tuossa omituisessa taistelussa, jossa se, joka todellisesti rakasti, soti omaa asiataan vastaan, tunsi Sidonie usein voimainsa pettävän ja melkein vaipui toivottomuuteen. Kun hän ihan jo luuli kukistaneensa vastustajansa, niin tämän rehellisyys yht'äkkiä ryntäsi ilmi, ja hän oli aivan pakenemaisillaan, luiskahtamaisillaan Sidonien käsistä karkuun.
Sepä myös riemastus hänelle, kun hän eräänä aamuna sai tuon kirjeen. Juuri silloin oli rouva Dobson siellä. Hän oli vast'ikään tullut, tuoden tietoja Georgesilta, joka valitti ikävää ja alkoi olla huolissaan langosta, joka oli kiihkeämpi, mustasukkaisempi ja vaativampi, kuin itse Sidonien mies.
— Voi, armasta raukkaa, armasta raukkaa, sanoi senttimenttaalineen amerikkalainen rouva, jospa näkisit, kuinka hän on onnetoin.
Ja ravistaen kiharoitaan, aukaisi hän nuotti käärynsä, otti sieltä esiin kirjeen armaalta raukalta ja kätki sen huolellisesti romanssilehtien väliin, onnellisena ollakseen sekoitettu rakkausjuttuun ja innostuneena salajuoniin, josta hänen kylmät silmänsäkin ja kuiva, vaalea hipiänsä olivat hiukan lievistyneet.
Kummallisinta on, ett'ei nuori ja sievä Dobson, joka hyvin kernaasti tarjoutui tuohon lakkaamattomien rakkauskirjeiden toimittamiseen, ollut itse koskaan kirjoittanut, eikä saanut yhtäkään semmoista omalle osalleen.
Ollen alinomaa matkalla Asnières'in ja Parisin välillä, rakkaussanoma siiven alla, pysyi tuo omituinen kirjekyyhkynen uskollisena lakalleen, eikä kuhertanut muulloin kuin täydestä syystä.
Kun Sidonie näytti hänelle Franssin kirjeen, kysyi rouva Dobson:
— Mitä ai'ot vastata?
— Se on tehty. Minä lupasin.
— Mitä? Lähdetkö tuon hullun kanssa.
Sidonie rupesi nauramaan:
— Enpähän. Minä lupasin vaan siksi, että hän menisi minua odottamaan asemalle. Pitihän minun toki saada kiusata häntä neljännestunnin ajan! Hän on minua kylläksi vaivannut koko kuukauden. Ajattelepa, että olen muuttanut koko elämäni tuon herran tähden. Minun on täytynyt sulkea oveni ystäviltäni, kaikilta, mitä nuorta ja rakastettavaa tunnen, alkaen Georgesista aina sinuun saakka. Sillä, näet, rakkaani, sinä et myöskään ollut hänen mieleensä, hän tahtoi laittaa sinutkin pois, niin kuin kaikki muut.
Sidonie vaan ei puhunut siitä, joka olikin kovin syy hänen vihaansa Franssia vastaan, että tämä oli pelottanut häntä kovin, uhkaamalla sanoa hänen miehelleen. Siitä hetkestä lähtien oli hänen hyvin paha olla, ja hänen elämänsä, kallis, hemmoiteltu elämänsä, näkyi olevan kovassa vaarassa. Noissa valkoverisissä, näöltään kylmäkiskoisissa ihmisissä, niinkuin Risler, on kauhea, tuima viha, jonka seurauksia on mahdotoin arvata, samoin kuin pelottaa käyttää tuota muodoltaan vähäpätöistä hajutointa, räjähtävää ruutia, kun ei tunne sen voimaa. Nimenomaan kauhisti häntä ajatus, että hänen miehensä jonakin päivänä voipi saada tiedon hänen käytöksestään.
Entisestä elämästään, köyhästä elämästään väekkäässä kaupunginosassa, johtui hänelle mieleen muistoja rappiolla olevista perheistä, miesten kostoista hurmea tahroista, häpeällisten aviorikosten tähden. Kuolleet kummitukset vainosivat häntä. Ja kuolo, ikuinen lepo haudan hiljaisuudessa kammotti tuota pientä olentoa, joka hurjasti isosi huvituksia, himosi, riehuvan elämän pauhinaa.
Tuo auvoinen kirje teki lopun hänen ahdistuksestaan. Nyt oli Franssin mahdotoin ilmiantaa hänet, jopa raivossakin pulmastaan, tietäessään, minkälainen ase hänellä oli käsissään; muutoin, jos hän puhuisi, näyttäisi Sidonie kirjeen, ja kaikki syytökset näyttäisivät Risleristä pelkältä panettelulta. Äläs! herra tuomari, jouduittepa nyt pälkääsen.
Äkkiä valtasi hänen mieletöin ilon vieska.
— Minä virkoan… minä virkoan… sanoi hän rouva Dobsonille. Hän juoksi pitkin puutarhan käytäviä, teki suuria kukkavihkoja saliin, aukaisi auringolle kaikki ikkunat selälleen, antoi määräyksiä keittäjälle, ajajalle ja puutarhurille. Talo oli kaunistettava Georgesin tuloa varten ja, aluksi, valmisti hän suurta päivällistä viikon lopulla. Todellakin, näytti, kuin hän olisi ollut poikessa kuukauden ja palannut ikävältä ja väsyttävältä asiamatkalta, niin kova kiire oli hänellä panemaan ympärillään kaikki liikkeesen ja eloon.
Seuraavana päivänä, iltasella, olivat Sidonie, Risler ja rouva Dobson yhdessä salissa. Sillä välin kuin Risler selaili erästä suurta mekaniikki kirjarämää, säesti rouva Dobson piaanolla Sidonien laulaessa. Yht'äkkiä tämä lakkasi keskellä romanssia ja remahti kovaan nauruun. Kello löi kymmenen. Risler kohotti nopeasti nenänsä:
— Mikä sinua naurattaa?
— Ei mikään… muistui vaan jotakin mieleeni, vastasi Sidonie, osoittaen rouva Dobsonille kelloa silmää iskemällä.
Se oli yhtymykseksi määrätty hetki, ja hän ajatteli rakastajansa tuskaa, häntä odottaessaan.
Kun sanansaattaja oli tuonut tuon kuumeentapaisesti odotetun lupauksen Sidonielta, muuttui Franssin levotoin mieli yht'äkkiä tyyneksi ja rauhalliseksi. Ei ollut enää horjuvaisuutta, eikä taistelua intohimon ja velvollisuuden välillä. Tuota pikaa tunsi hän keventyneensä, ikäänkuin hänellä ei olisi ollut omaatuntoa rahtuakaan. Suurimmalla levollisuudella teki hän valmistuksiaan, hinasi remettinsä lattialle, tyhjensi piirongit ja kaapit, ja paljo ennen aikaa, jolloin hän oli määrännyt tavaroita noudettaviksi, istui hän arkun päällä keskellä huonettaan, katsellen seinälle naulattua karttaa, harhailevan elämänsä vertauskuvaa, seuraten silmällään teiden suoria viivoja ja merta kuvaavia aaltomaisia juovia.
Ei kertaakaan pistänyt hänelle päähän ajatus, että toisella puolen porraslavaa joku itki ja huokaili hänen tähden. Ei kertaakaan ajatellut hän veljensä toivottomuutta ja hirmuista näytelmää, jonka hän oli jälkeensä jättävä. Hän oli kaukana noista asioista, edellä jo tuolla aseman laiturilla Sidonien kanssa, joka oli puettu mustiin matka- ja pako-vaatteisin; kohta vielä kauempana, sinisen meren rannalla, jonne seisattuivat vähäksi ajaksi vainustellakseen takaa-ajoja; ja yhä vaan kauempana, tuntemattomassa maassa, josta ei kukaan voinut tiedustella, eikä ottaa kiinni heitä. Toisinaan olivat he istuvinaan rautatievaunuissa, yöllä, aavalla kentällä. Sievä, kelmeä pää lepäsi hänen rinnallaan, huulet hänen huuliensa kohdalla ja syvälliset silmät katselivat häntä lamppujen hämärässä valossa, pyörien ja höyryn tuudittaessa.
Ja nyt, veturi, vohku ja karju, järisytä maa, punasta taivas, sylje tulta ja savua. Sukella tunneliin, kiidä vuorten ja virtojen poikki, lennä, leimua, jylise; mutta vie meidät kanssasi, vie kauas pois asutusta mailmasta, pois sen la'eista, tunteista, ulos elämästä, ulos itsestämmekin!…
Kaksi tuntia ennenkuin kassa avattiin oli Frans jo Lyon'in asemalla, tuolla ikävällä asemalla, joka, ollen aivan Parisin reunalla, näyttää ihan, kun se olisi ensimmäinen pysäkki maalla. Hän kävi istumaan pimeimpään nurkkaan, hievahtamatta, ikäänkuin pyörryksissä. Hänen aivonsa olivat silloin yhtä levottomat ja sekavat, kuin asemakin. Hänen valtasi kaikenlaiset johdottomat ajatukset, himmeät muistot, eriskummalliset yhdistykset, Hänen päässään kulkivat kerran semmoiset kaukaiset matkustukset, että hän pari kolme kertaa arveli, miksi hän oli siellä ja mitä odotti. Mutta noista sekavista ajatuksista ilmestyi Sidonien muisto esiin ja kirkasti ne täydellä valollaan.
Hän oli tulossa.
Ja vaikka yhtymyksen aika ei ollut vielä lähelläkään, katseli hän koneentapaisesti noita ihmisiä jotka kiirehtivät ja huusivat toisiaan, ja etsi, eikö huomaisi komean haamun ilmestyvän yht'äkkiä väen joukosta, väistämällä sen syrjään joka askeleella loistavalla kauneudellaan.
Monta junaa ehti mennä, monta tulla, monta vihellystä, ikäänkuin repäisemällä, kajahtaa katon kaarissa, ja asemalla oli yht'äkkiä autiota ja tyhjää kuni kirkossa arkipäivinä. Kymmenen juna lähestyi. Muita ei enää ollut sitä ennen. Frans nousi ylös.
Nyt se ei ollut enää unta, eikä ajan aavojen, epävarmojen rajojen sisällä harhailevaa hourailua.
Neljännestunnin, viimeistään puolen kuluttua oli Sidonie tuleva.
Silloin alkoi hänessä odotuksen julma tuska olemisen taukoaminen, tuo ruumiin ja hengen omituinen tila jolloin sydän ei syki, hengitys huohottaa kuin ajatuskin, liikkeet ja lauseet loppuvat kesken ja kaikki odottaa. Runoilijat ovat satoja kertoja kuvanneet rakastajan tuskallista ahdistusta, kun hän kuuntelee vaunujen rytinää autiolla kadulla ja salaisia askeleita portailla.
Mutta odottaa lemmittyään asemalla, odotussalissa on aivan toisin kamalaa, Hämärät lamput, jotka valaisevat tomuisen permannon, suuret akkunat alituinen jalkojen kapse ja ovien jyske, jotka kaikuvat levottomissa korvissa, korkeat, tyhjät seinät, leveät ilmoitukset, matkustuksen, muutoksen, haluttomuuden ja epävakaisuuden tunne, kaikki tuo likistää sydäntä ja lisää ahdistusta.
Frans käveli edestakaisin, piti silmällä kaikkia vaunuja, jotka tulivat ja seisattuivat pitkien kiviastinten eteen. Niiden ovet aukenivat, sulkeutuivat paiskattuina ja ulkoa pimeästä astui kasvoja esiin valoisalle kynnykselle, sekä rauhallisia että huolestuneita, onnellisia, ja kärsiviä, harson peittämiä höyhenhattuja, talonpoikaislakkia ja uneliaita lapsia, joita kädestä talutettiin. Joka uusi ilmiö värisytti häntä. Hän luuli näkevänsä Sidonien, epäilevänä, huntuun verhottuna, hiukan hämillään. Sukkelaan juoksisi hän hänen luo levottaakseen, puolustaakseen häntä.
Kuta enemmän asema täyttyi, sitä vaikeampi oli varalla pito. Vaunuja tuli lakkaamatta. Hänen oli juostava ovesta toiseen. Silloin meni hän ulos, arvellen siellä voivansa nähdä paremmin; hän ei voinut kauemmin kärsiä tukalassa, tukehduttavassa salin ilmassa pakahduttavaa ahdistusta.
Oli lauha ilma syyskuun lopulla. Keveän sumun läpi näyttivät vaunujen lyhdyt hämäriltä ja tummilta viettävän, ison valtatien perältä. Jokaiset tulivat ikäänkuin sanoen: "Tässä olen…" Mutta Sidonie vaan ei niistä koskaan astunut ulos, ja nuo vaunut, joita hän oli nähnyt kaukaa tuleviksi, sydän toivosta paisuneena, niinkuin ne olisi sisältäneet enemmän kuin hänen elämänsä, palasivat hävyttömästi, tyhjinä ja keveinä, Parisiin takaisin.
Lähtöhetki lähestyi. Hän katsoi kelloa. Oli, jäljellä ainoasti neljännestunti; mutta avottu kassa kutsui häntä. Hän juoksi sinne ja asettui pitkään riviin.
— Kaksi ensimmäisen luokan Marseilleen, sanoi hän. Hänestä tämä jo näytti haltuun ottamiselta.
Tavaroilla kuormitettujen rattaiden ja toisiaan tuuppivan, myöhästyneen väkijoukon lävitse palasi hän tarkastuspaikalleen. Ajurit huusivat: "Karttakaa!" Hän jäi tielle, hevosten jalkoihin, korvat lumossa, silmät suurina tuijottaen. Enää viisi minuuttia. Mahdotointa oli hänen ehtiä ajallaan. Kaikki riensivät sisäsaleihin. Remetit vierivät tavaravaunuun; palttinaan käärityt suuret mytyt, vaskinauloilla varustetut matkalaukut, kauppa-asiamiesten oluksessa riippuvat pienet salkut, kaikenlaiset ja kaiken kokoiset vakat syöksyivät samaa ovea kohti, täristen ja heiluen, yhtä kiireesti kaikki.
Vihdoin hän ilmestyi…
Niin, kas tuossa, hän se on varmaan, tuo nainen mustissa, hoikka, solakka, mukana toinen, pienempi, epäilemättä rouva Dobson. Mutta tarkemmin katsoessa huomasi hän erehdyksensä. Se oli nuori nainen, joka oli hänen näköisensä komea, kuin hänkin, Parisitar, kasvot onnellisina. Nuori mies myöskin tuli häntä tapaamaan. Varmaan vastanaineita, jotka lähtivät matkalle, äiti saattoi heitä, istutti heidät vagongiin. Onnellisina riensivät he Franssin ohitse. Vimman ja kateuden tunteella näki hän heidän kulkevan suuresta ovesta ulos, nojaten toisiinsa, kansan tunkemina ja likistäminä.
Hänestä näytti, kuin he olisivat jotakin häneltä varastaneet ja että he anastavat hänen ja Sidonien paikan junassa…
Kaikki ovat lähdön vimmassa, soitetaan viimeinen kerta, höyry humisten purskuaa, myöhästyneet juosta kapsivat, kuuluu ovien paisketta ja omnibusten jyminää. Eikä Sidonie tule. Ja Frans odottaa yhä. Silloin tuntee hän käden olallaan. Jumalan kiitos!
Hän kääntyy. Herra Gardinois'in iso pää, korvakkeilla varustetussa lakissa, on hänen edessään.
— Ell'en erehdy, olette herra Risler. Lähdette kai Marseilleen? Minä lähden myös, vaan en kauas.
Hän selittää Franssille myöhästyneensä Orleans'in junasta ja koettavansa päästä Savignyyn Lyon'in rataa myöten; sitte puhuu hän Risler vanhemmasta ja tehtaasta.
— Näköään, asiat siellä ei käy oikein, viimeisinä aikoina… Bonnardelin vararikko koski kipeästi heihinkin… Olkoon meidän nuoret miehet vaan varovaisia… Jos tämmöistä kyytiä ajoivat, niin kumoon sitä mennään, kuin Bonnardelliläisetkin… Mut, anteeksi. Joko kassa suljetaan. Näkemään saakka.
Frans tuskin kuuli, mitä hänelle sanottiin. Veljensä häviö, koko mailman kukistuminen on hänelle yhden tekevä. Hän vartoo vartomistaan…
Ja äkkiä sulkeutuu kassa, ikäänkuin hänen itsepäisen toivonsa viimeiseksi salvaksi. Asema on tyhjä uudelleen. Häly on siirtynyt, muuttanut tielle; ja äkkinäinen kova, vihellys katoaa yöhön, kajahtaen rakastajalle iroonisena jäähyvästinä.
Kymmenen juna lähti.
Hän koettaa olla tyyni ja järkevä. Silminnähtävästi on Sidonie myöhästynyt Asnières'sista; mutta tietäen, että hänet odotetaan, tulee hän, vaikka millä tunnilla yöllä. Odottakaamme vielä. Sitähän varten tämä sali on tehty.
Onnetoin istuu rahille. Suuret ikkunat teljetään. Kirjakauppias korjaa unenhorroksissa myömäläänsä. Koneentapaisesti katselee hän kirjariviä, tuota rautatien kirjastoa, jonka nimikirjoitukset hän jo osaa ulkoa, oltuaan siellä neljä tuntia.
Siinä on kirjoja, jotka hän on lukenut teltissä, Ismailiassa ja laivalla, Suezista tullessaan, ja noissa halvoissa, tyhjissä romaaneissa on hänestä ikäänkuin meren ja vieraan maan tuoksua. Mutta ennen pitkää sulkeutui kirjamyymälä, eikä hänellä ollut enää sitäkään varaa pettääksen väsymystään ja kuumettaan. Lelukoju astui myös kohdakkoon kokonaan lauta-aitaukseensa. Vihellys pillit, käsirattaat, ruiskuttimet, lapiot, haravat, huviloissa asuvien Parisilaisten koko työkalusto katoaa silmänräpäyksessä. Myöjä eukko, vanha kivulloinen, surullisen näköinen nainen kääriytyy vanhaan vaippaansa ja menee pois, lämmitin kädessä.
Kaikki nuo ihmiset ovat lopettaneet päivänsä, venytettyään sen viimeiseen hetkeen saakka miehuullisesti ja itsepäisesti, Parisin tavalla, joka ei sammuta lyhtyjään ennenkuin päivän noustessa.
Ajatellessaan tuota myöhään valvomista, juolahti hänelle mieleen hyvin tunnettu huone, jossa lamppu sillä hetkellä valaisi koliibrien ja kiiltomatojen peittämää pöytää, mutta nopeasti läpäisi tuo näky hänen mielessään johdottomain ajatusten sekasorron, jonka odottamisen vimma oli herättänyt.
Äkkiä huomasi hän nääntyvänsä janoon. Aseman ravintola oli vielä auki. Hän menee sinne. Palvelijat nukkuvat penkeillä. Permanto on märkä solkkuvedestä, jolla lasia on huuhdottu. Hänelle tarjotaan äärettömän hitaasti, sitte, juodessaan, ajattelee hän, että Sidonie ehkä on tullut ja etsii häntä odotussalista hän kavahtaa ylös, ja syöksee ulos kuin hullu, jättäen lasin täyteen ja rahat pöydälle.
Hän ei tule enää.
Frans tuntee sen.
Hänen askeleensa kajahtelevat pitkin aseman siltaa, yksitoikkoisesti, säännöllisesti, kiihdyttäen häntä todistamalla hänen yksinäisyyttään ja vauriotaan.
Mitäs sitte on tapahtunut? Mikä häntä on voinut estää? Onko hän sairastunut, vai lieneekö hänellä jo edeltäpäin tunnon vaivoja rikoksestaan? Niin ollen, olisi hän kai ilmoittanut, laittanut rouva Dobsonin. Tai kuka ties' on Risler nähnyt kirjeen? Sidoniehan on niin hurja ja varomatoin.
Ja hänen sillä lailla arveluihin vaipuessaan, kului aika. Mazasin rakennusten harjat, jotka olivat pimentoon vaipuneet, alkoivat jo vaalastaa ja käydä selkeimmiksi. Mitäpä tehdä? Oli mentävä Asnières'iin oitis tiedustelemaan, kuulustelemaan. Hän olisi jo tahtonut olla siellä.
Päätöksen tehtyään, astui hän pikaisin askelin portaita alas. Tiellä tuli hänelle vastaan sotamiehiä, laukut selässä, ja köyhiä, jotka menivät aamujunalle ja olivat ylähällä jo ennen päivän nousua.
Aamupuhteessa näytti Parisi ikävältä ja kolkolta. Lyhdyt heittivät kaduille punertavan valon ja vartijat astuivat kaksin, seisattuen katujen kulmissa ja tarkasti katsellen kulkijoita.
Yhden vartijapaikan luo oli seisattunut väkeä, ryysynkerääjiä ja maalaisämmiä. Epäilemättä oli jonkun yönäytelmän suoritus tapahtuva poliisikomsarjuksen luona… Oi, jos Frans olisi tuntenut tuon näytelmän; mutta hän ei sitä aavistanutkaan, katseli vaan kaukaa kylmäkiskoisesti.
Kaikki nuo törkeydet, tuo koitto, joka kalvaana levisi Parisin yli, lyhdyt, jotka vilkkuivat Seinen rannalla, ikäänkuin kynttelit ruumiinvalvojaisissa, ja voipumus unettomasta yöstä, kietoivat hänen syvään suruun.
Tultuaan Asnières'iin, pari kolme tuntia käytyään, heräsi hän kuin unesta.
Aurinko nousi kaikessa kunniassaan tulehduttaen kedot ja joet. Silta, talot ja laituri, kaikki näyttivät somilta aamun valossa, joka ilmitoi uuden päivän, iloisena, hymyilevänä, yön synkästä sumusta. Kaukaa näki hän veljensä asunnon, joka, heränneenä, näytteli kukkiaan avatuista ikkunoista. Hän käveli vähän aikaa uskaltamatta mennä sisään.
Yht'äkkiä huutaa hoilotti hänelle joku joen ahteelta:
Kali, herra Frans… Tehän varhain olette noussut tänä päivänä.
Se oli Sidonien renki, joka oli hevosien uitossa.
— Eikö mitään uutta taloon kuulu?… kysyi Frans vavisten.
— Ei mitään, herra Frans.
— Onko veljeni kotona?
— Ei, hän oli yötä tehtaalla.
— Eihän kukaan ole sairas?
— Ei, herra Frans, ei minun tietääkseni.
Ja hevoset astuivat veteen rintaa myöten, purskuttaen vaahtoa.
Silloin päätti Frans soittaa kelloa.
Puutarhan käytäviä kaspittiin parasta aikaa. Talossa oli kova hälinä; ja vaikka olikin vielä varhain, kuuli hän Sidonien heleän äänen, niinkuin linnun laulun, otsikon ruusujen keskeltä.
Hän puheli vilkkaasti.
Levottomin mielin astui Frans kuunnellakseen.
— Ei, ei taalesosetta… Siinä jo on tarpeeksi… Vaan sen pitää olla hyvin jäädytetty, ja kello seitsemäksi… Niin, ja alkuruo'aksi… mietitäänhän vähän…
Hän oli kovassa keskustelussa emännöitsijänsä kanssa kuuluisasta päivällisestä seuraavaksi päiväksi. Lankonsa äkkinäinen ilmestyminen ei häirinnyt häntä ollenkaan.
— Ahaa! hyvää päivää, Frans, sanoi hän rauhallisesti… Heti paikalla olen käskettävänne. Meille tulee huomenna vieraita päivälliseksi, talon tuttavia, suuri asioimispäivällinen… Suvaitsette, kaiketi?
Raittiina, hymyilevänä, valkoreunustuksineen, laahaava peignoiri yllä ja pieni karikkasäpsä päässä, jatkoi hän ruokalistansa osoittelua, hengittäen tuoresta ilmaa, joka nousi niityiltä ja joelta. Hänen tyynillä kasvoillaan ei ollut vähintäkään huolen tai levottomuuden jälkeä. Hänen sileä otsansa, tuo hämmästyttävä katseen sulous, joka kauan aikaa nuorensi hänen näköään, ja puoli-avonaiset, ruusuiset huulensa muodostivat kummallisen vastakohdan rakastajan yöllisen tuskan ja väsymyksen raastamille kasvoille.
Hyvän neljännestunnin istui Frans salin nurkassa ja kuuli lueteltavan, tavallisessa järjestyksessään, kaikki porvarillis-päivällisen ruokalajit, aina pienistä lämpöisistä leivoksista, ja Normandilaiseen pallakseen kuuluvista lukemattomista aineksista, Montreuilin persikkoihin ja Fontainebleaun viinimarjoihin saakka.
Vihdoin, kun he olivat yksin ja hän voi puhua:
— Ettekö siis ole saanut kirjettäni?… kysyi hän kumealla äänellä.
— Kyllä, aivan oikein.
Hän nousi korjatakseen kuvastimen edessä muutamia pieniä kutria, jotka olivat takertuneet hänen häilyviin nauhoihinsa, ja jatkoi itseään katsellessaan:
— Kyllä, sainpa hyvinkin kirjeenne… Olinpa siitä ihastuksissanikin… Ja nyt, jos teitä haluttaa antaa veljellenne ilkeät kanteenne, joilla minua uhkasitte, niin näytän helposti toteen, että valheellisesti syytätte minua ainoastaan sentähden, kun minä, niinkuin minun tulikin tehdä, hylkäsin rikoksellisen rakkautenne. Pitäkää se teille sanottuna… ja näkemään saakka.
Onnellisena kuin näyttelijätär, joka on lopettanut mahtipontisen katkelmansa, kulki hänen ohitse ja meni ulos salista hymyillen, suupieli kohotettuna, riemuiten ja vihatta.
Eikä Frans häntä tappanut!
Sanomissa.
Tuon katalan päivän aattona, vähän sen jälkeen kuin Frans salaa oli jättänyt huoneensa Braque-kadun varrella, tuli kuuluisa Delobelle kotiinsa, aivan pahoilla mielin, väsyneen ja kylmäkiskoisen näköisenä, niinkuin aina jotakin vastaista tapahtuessa.
— Voi, Herra Jumala, mitä nyt, poloiseni, on tapahtunut?… kysyi kohta äiti Delobelle, jota liioiteltu, teaatterillinen osoittelu ei vielä ollut kahdessakymmenessä vuodessa tylsyttänyt.
Ennen vastausta, entinen näyttelijä, joka ei koskaan jättänyt mitäkään sanaa ilman jotakin edelläkäypää, muinoin näyttämöä varten opittua kasvojen liikettä, väänsi alas suunsa iletyksen ja vastenluontoisuuden merkiksi, ikäänkuin hän juuri olisi nielaissut jotakin hyvin karvasta.
— Varmaan, sanoi hän, orat Rislerit joko kiittämättömiä, itsekkäitä, tahi sitte hyvin huonosti kasvatettuja ihmisiä. Tiedättekö mitä kuulin portinvartijattarelta, joka pilkallisesti loi minuun karsaan silmäilyn?… No niin, Frans Risler on lähtenyt pois. Hän on äskettäin jättänyt asuntonsa ja ehkä tällä hetkellä Parisinkin, tulematta edes kättäni puristamaan ja kiittämään häntä kohtaan täällä osoitetusta ystävyydestä… Mitäs te siitä pidätte?… Sillä eihän hän sanonut hyvästi teillekään, vai? Ja kuitenkin — siitä ei ole kuukauttakaan — istua kökötti hän meillä alinomaa, soimaamatta puhuakseni.
Rouva Delobelle päivitteli ja pahoitteli. Désirée, sitä vastoin, ei sanonut sanaakaan, ei edes liikahtanutkaan. Aina vaan sama jäämuru. Eikä messinkilankakaan seisattunut hänen vikkelissä sormissaan… — Olkaapa sitte ystäviä, jatkoi kuuluisa Delobelle. Mitäs minä olen sitte vielä tehnyt hänelle?
Hän tahtoi luuletella itseään, että koko mailma häntä vihasi ja vainosi. Se, näet, kuului hänen asemaansa elämässä, ristiinnaulitsemiseensa taiteen puolesta.
Lempeästi, melkein äidillisellä helleydellä — sillä aina löytyy äidillisyyttä hemmoittelevassa, anteeksiantavassa rakkaudessa, jonka suuret lapset herättävät — lohdutti rouva Delobelle miestään, hyväili häntä, lisäsipä herkkuruo'an päivälliseksi. Viheliäinen oli todellakin pahoillaan. Franssin lähdettyä, oli ikuinen kestitsijän paikka, joka Rislerillä ennen oli, taas avoin ja näyttelijä muisti herkkuja, jotka häneltä menivät hukkaan.
Ja ajatelkaapa tuon itsekkään, pintapuolisen kiukun rinnalla oli vielä todellinen, kauhea murhe, kuolettava murhe, jota ei sokea äiti edes huomannutkaan… Mutta katsohan toki tytärtäsi, onnetoin vaimo. Katso tuota kuuleata kelmeyttä, noita kyynelettömiä silmiä, jotka loistavat tuijottaen, ikäänkuin olisivat keskittäneet aatoksensa ja katseensa yhteen ainoaan niille vaan näkyvään esineesen. Aukaisuta tuo pieni, suljettu, kärsivä sielu. Kuulustele lastasi. Saata hänet puhumaan, saata hänet etenkin itkemään, vapautuakseen masentavasta taakasta, ett'eikä kyynel-lähteiden synkistämät silmät tähystäisi avaruudessa tuota hirveätä, tuntematointa esinettä, siihen toivottomasti kiintyen.
Voih!…
Löytyy naisia, joissa äiti kuolettaa aviopuolison. Tässä aviopuoliso oli kuolettanut äidin. Ollen jumalassa, Delobelle'n, papittarena huolimatta muusta kuin tuosta idolistaan, ajatteli hän, että tyttärensäkin oli syntynyt maailmaan pyhittääkseen itsensä vaan samaan palvelukseen ja polvistuakseen samalla alttarilla. Heillä molemmilla ei näet ollut kuin yksi maali elämässä, — tehdä työtä suuren miehen kunnian puolesta, lohduttaa hänen väärin arvosteltua neroaan. Muuta ei ollut olemassakaan. Ei koskaan äiti Delobelle, huomannut Désiréen pikaista punastumista Franssin sisään tullessa, eikä rakastuneen tyttärensä mutkia puhuakseen, oli mikä oli, hänestä ja mainitakseen hänen nimensä tuon tuostakin keskusteluissaan työtä tehdessä, tämä kun jo oli tapahtunut monta vuotta, aina siitä, ajasta saakka kun Frans aamuisin lähti Centraali-kouluun, siihen aikaan kuin he sytyttivät lamppunsa päivää alottaakseen. Ei koskaan kysellyt hän noista pitkistä äänettömyyksistä, jolloin luottoisa onnellinen nuoruus sulkeutuu tulevaisuuden haveksimiin; ja jos hän toisinaan, kun Désiréen vaitiolo häntä väsytti, sanoi hänelle: "Mikä sinun on?" niin nuoren tytön vastaus: "Ei mitään", oitis johti äidin hetken hajamieliset ajatukset jälleen hänen lempihuoleensa.
Niinikään tuo nainen, joka käsitti miehensä sydämmen ja pienimmänkin rypyn hänen olymppilaisella ja arvottomalla otsallaan, ei omannut koskaan mitäkään hellyyden ennettä pientä Sisi rukkaa kohtaan, vaikka sen kautta vanhimmatkin, elähtyneimmätkin äidit nuorentuvat niin, että tulevat lastensa hartaimmiksi ystäviksi ja neuvon antajiksi.
Ja siinäpä sellaisten miesten, kuin Delobelle'n, tunnotoin itsekkäisyys onkin hirvein.
Se synnyttää muitakin ympärillään. Tottumus muutamissa perheissä pitää silmämääränä yhtä ainoata olentoa, jättää väkisenkin syrjään ilot ja murheet, jotka sille ovat välinpitämättömät ja hyödyttömät.
Ja kysytään, mitä nuoren, lakastuneen tyttöraukan sydäntä särkevä tuskainen draama kuuluu suuren näyttelijän kunniaan.
Kuitenkin hän kärsi kovin.
Lähes kuukauden, siitä päivästä saakka, kun Sidonie tuli hakemaan Franssia sinisissä vaunuissaan, tiesi Désirée jo, ett'ei häntä enää rakastettu ja tunsi kilpailijansa nimen. Hän ei ollut heille vihoissaan, hän surkutteli heitä pikemmin. Vaan miksi oli Frans tullut? Minkätähden oli hän kevytmielisesti antanut hänelle valheellisen toivon. Niinkuin onnettomat, vankeuden pimeyteen tuomitut pian totuttavat silmänsä synkeyden varjoihin ja jäsenensä ahtaasen tilaan ja sitte, jos heitä hetkeksi viedään ulos päivän valoon, palatessa vankeus heistä näyttää paljoa synkemmältä; niin hänenkin, tuon lapsi raukan, oli suuri, hänen elämässään yht'äkkiä leimahtanut valo, poistuessaan, yhä kolkompana palauttanut vankeuteen. Oi, kuinka paljo kyyneleitä hän oli niellyt yksinäisyydessä siitä hetkestä saakka! Kuinka paljo hän oli kertonut murheistaan pienille lintusilleen! Sillä vielä tämän kerrankin ylläpiti hänen työ, hurja, viivyttämätöin työ, joka säännöllisyydellään, yksitoikkoisuudellaan, alituisesti samojen huolien, samojen liikkeiden palauttamisella, oli hänen ajatustensa hillitsijänä.
Ja niinkuin hänen sormissaan pienet kuolleet linnut saivat elon nä'ön, niin hänen haaveensakin, toiveensa, jotka samaten olivat kuolleet ja täynnä vielä hienompaa, vielä läpitunkevampaa myrkkyä kuin se, joka pölynä lenteli hänen työpöytänsä ympärillä, räpyttelivät silloin tällöin siipiään tuskan ja ylösnousemisen innon ponnistuksella. Frans ei ollut kokonaan häneltä kadonnut. Vaikka hän nyt tuli ainoastaan harvoin häntä katsomaan, niin tiesi Désirée hänen olevan kuitenkin lähellä, kuuli hänen tulevan ja menevän, kävelevän nopeasti porraslavalla, ja toisinaan näki hän oven ra'osta hänen rakkaan vartalonsa ohi vilahtelevan. Hän ei ollut onnellisen näköinen. Ja mitä onnea saattoi hän odottaa? Hän rakasti veljensä vaimoa. Ja ajatellessaan, ett'ei Frans ollut onnellinen, unhoitti tuo hyvä olento melkein oman surunsa, muistaessaan ystävätään.
Että Frans vielä tulisi häntä rakastamaan, sen hän hyvin tiesi olevan mahdotointa. Mutta hän ajatteli, että jonakuna päivänä ehkä hän näkisi hänen tulevan sisään kuolehtuvana, masentuneena, istuisi pienelle matalalle tuolille ja, pannen päänsä hänen syliinsä, itkeä nyyhkyttäen kertoisi hänelle surunsa ja sanoisi: "Lohduta minua…"
Tuo kurja toivo oli elättänyt häntä jo kolme viikkoa. Niin vähän, näet, hän tarvitsi.
Vaan ei. Sekin häneltä kiellettiin. Frans oli lähtenyt, lähtenyt katsahtamatta häneen, hyvästiäkään sanomatta. Rakastajan petoksen jälkeen ystävän petos. Se on hirveätä…
Isänsä ensimmäisistä sanoista tunsi hän syöksyvänsä pohjattomaan, jäiseen, synkkään kuiluun huikeasti, tunnottomasti, tietäen, ett'ei hän sieltä koskaan voisi valoon palata. Hän tukehtui. Hän olisi tahtonut vastustella, taistella, huutaa avuksi.
Vaan ketä?
Hän tiesi hyvin, ett'ei äitinsä häntä kuulisi.
Sidonieta?… Oi, hän tunsi hänen nyt hyvin. Parempi olisi hänen ollut kääntyä pienten kiilto-höyhenisten lintustensa puoleen, joiden terävät silmät kylmäkiskoisella ilolla häntä katselivat.
Hirmuisinta oli, että hän oitis käsitti, työnkään tällä kertaa ei häntä pelastavan. Se oli kadottanut hyväntekeväisen ominaisuutensa. Tenhottomilla käsillä ei ollut enää voimaa; väsyneet, hervottomat sormet jäivät lannistuneesta mielestä työttömiksi.
Mikäs hänen olisi voinut ylläpitää tuossa semmoisessa onnettomuudessa?
Jumalako? Vai se, jota kutsutaan taivaaksi?
Se ei hänelle muistunut mieleenkään.
Parisissa, työväen asunnoissa etenkin, ovat talot niin korkeat, kadut liian kapeat, ilma liian sumea, että taivasta huomattaisi. Se katoaa tehtaiden savuun ja kosteista katoista nousevaan huuruun; ja sitte on elämä niin kova useimmille noista ihmisistä, että jos heidän kurjuudessaan joskus johtuukin ajatus Kaitselemukseen, niin tapahtuu se vaan nyrkkiä sille näyttääkseen ja sitä kirotakseen. Senpä tähden tapahtuukin niin paljon itsemurhia Parisissa. Kansa, joka ei osaa rukoilla, on kuolemaan valmis, vaikka koska. Kaikissa sen kärsimyksissä näyttäytyy sille kuolema, kuolema, joka vapauttaa ja lohduttaa.
Sitähän pikku ontuvakin niin tarkkaan katseli.
Päätöksensä oli oitis tehty: oli kuoltava.
Mutta miten?
Liikkumattomana sijallaan, sillä välin kuin inha elämä meni menojaan hänen ympärillään, kuin äitinsä valmisti päivällistä ja suuri mies esitti pitkää monoloogia ihmiskunnan, kiittämättömyyttä vastaan, harkitsi hän, mikä kuolontapa oli valittava. Olematta melkein koskaan yksin, ei hän voinut ajatella lämmitintä hiilineen, joka sytytetään ovet ja ikkunat tukkeessa. Käymättä koskaan ulkona, ei hän voinut ostaa lääkeyrttijen myöjältä myrkkyäkään, pientä tukkua Valkosta jauhoa, jonka sopii pistää taskun pohjalle neulakotelon ja sormistimen joukkoon. Oli sitä paitse tulikiveä virittimissä, ruostetta vanhoissa vaskirahoissa ja suuri ikkuna, joka antoi kivitetylle kadulle; mutta ajatus, että hänen vanhemmilleen oli hirmuista nähdä hänen omatakeista kuolontuskaa ja väkijoukon keskeltä nostettua, rujostunutta ruumista, sai hänen hylkäämään nuo keinot.
Oli vielä jäljellä virta.
Vesi ainakin viepi toisinaan niin kauas pois, ett'ei kukaan voi löytää ja kuolema jääpi ikuiseksi salaisuudeksi…
Virta!
Hän vapisi sitä ajatellessaan. Vaan ei häntä kauhistuttanut musta, syvä vesi! Vielä vai, Parisin tytöt sitä vaan nauravat Heitetään esiliina pään yli silmien peitteeksi, ja loiskis! Mutta sinne oli mentävä ihan yksin ja katu häntä pelotti.
Ja sill'aikaa kuin tyttöraukka edeltäkäsin otti viimeisen vauhdin kuolemaa ja unhotusta kohti, kuin hän katseli kaukaa pohjattomuutta harhailevin silmin, joihin jo nousi itsemurhan hurjuus, virkistyi kuuluisa Delobelle vähitellen, ja puhui jo vähemmin mahtipontisesti; ja, koska päivälliseksi oli kaalia, jota hän hyvin rakasti, lauhtui hän syödessään, muistutteli vanhoja voittoriemujaan, kultaseppeleitä, Alençon'in yleisöä, ja oitis päivällisen syötyään, meni OdéoniinMisanthrooppiakatsomaan, Robricart'in ensimmäistä näytäntöä, koristettuna ja pinnistettynä, ihan valkoiset kalvoiset käsissä ja taskussa uusi, kiiltävä sadan sousin kappale, jonka hänen vaimonsa oli antanut hänelle hänen herrastellakseen.
— Minä olen oikein tyytyväinen, sanoi äiti Delobelle syömäneuvoja korjatessaan. Isä söi hyvin tänä iltana. Se lohdutti hiukan häntä, mies parkaa, Teaatteri lopullisesti virkistää hänen. Sitä hän kyllä tarvitseekin…
… Niin, se se oli kauheinta, käydä yksin kadulla. Oli odotettava, kunnes kaasu oli sammutettu, astuttava portaita myöten hyvin hiljaa kun äiti oli nukkunut, ja mentävä Parisin läpi, jossa miehet vastaan tullessa katselivat röyhkeästi silmiin, ja kuljettava komeasti valaistujen kahvilojen ohitse. Tuo kammo katua vastaan oli Désirée'ssa ollut lapsuudesta saakka. Ihan pienenä ollessaan, kun hän kerran meni asialle, seurasivat häntä pilkaten katupojat, eikä hän tietänyt mikä oli hirveämpää, hänen epäsäännöllisen käyntinsä ivaaminenko, noiden pienten, hävyttömien nuttujen nilkutus, vaiko ohitsekulkevien sääli ja laupiaat katseet. Sitte hän pelkäsi vaunuja ja omnibuksia. Virta oli kaukana. Hän väsyisi näet, kovin. Kumminkaan ei ollut siihen muuta neuvoa.
— Minä panen maata, tyttö, entä sinä, vieläkö ai'ot valvoa?
Silmät työssä kiinni, vastasi tyttö valvovansa. Hän tahtoi lopettaa tusinan.
— Hyvää yötä sitte, sanoi äiti Delobelle, jonka heikontunut näkö ei kärsinyt kauemmin valoa. Minä panin isän illallisen lämpiämään. Katso sitä ennenkuin maata panet.
Désirée ei valehdellut. Hän tahtoi lopettaa tusinan, että isällä olisi huomenna se valmiina vietäväksi; ja tosiaankaan nähdessään tuon pienen rauhallisen pään kumarruksissa lampun kelmeässä valossa, ei olisi koskaan voinut kuvitella, mitä katalia ajatuksia siinä mylleröi.
Kas nyt on menossa viimeinen lintunen tusinasta, ihmeellinen pikkuinen lintunen, jonka siivet näyttivät meriveden kastamilta, ihan safiirin vihreiltä.
Huolellisesti, veikeästi, pistää Désirée sen messinki langalle, lentoon pyrähtävän, säikähdetyn linnun somaan asentoon.
Oi! kuinka se lentää kauas, tuo pikkuinen, sininen lintu. Kuinka huimasti se kiitää löyhöttää avaruuteen. Hyvin tuntuu, että se lähtee tällä kertaa pitkälle matkalle, pitkälle, ikuiselle matkalle, josta se ei palaa koskaan enää…
Nyt on työ lopussa, pöydät järjestetty, viimeiset silkkinöyleet tarkalleen kootut ja nuppineulat neulikossaan.
Lampun kiertää hän puoleksi alas, illallisen isälleen jättää hän kuumalle hiilokselle. Ja tuo hirvittävä, katala ilta on näyttävä hänestä yhtä levolliselta, kuin muulloinkin, Talossa on kaikki järjestyksessä ja tavat tarkkaan noudatetut. Hyvin hiljaa aukaisee Désirée kaapin, ottaa sieltä pienen shaalin, kääriytyy siihen, ja lähtee.
Mitä? Eikö katsettakaan äidille, ei mykkää jäähyvästiä, eikä heltymistäkään?… Ei, ei mitään. Niinkuin kuoleman kielissä olevat, näki hän hirvittävän selvästi yht'äkkiä minkälaiselle itsekkäälle rakkaudelle hän oli uhrannut lapsuutensa ja nuoruutensa. Hän tuntee varsin hyvin, että suuren miehen lausuma ainoa sana on lohduttava nukkuvaa naista, jolle hän on melkein vihoissaan siitä, ett'ei hän heräjä, vaan antaa hän siten mennä räpäyttämättäkään suljetuita silmäluomia.
Nuorena kuoleminen, vaikka vapaaehtoisestikin, ei tapahdu koskaan ilman yllytystä, ja Désirée raukka lähti, elämästä närkästyksissään kohtaloaan vastaan.
Kas, hän on jo kadulla. Minne menee hän? Kaikki on jo autiota. Nämä kaupungin osat, jotka päivällä ovat niin vireät, asettuvat iltasin varhain. Siellä tehdään liika kovaa työtä, ett'ei uni pian tulisi. Sillä välin kuin Parisin bulevaardeilta, jotka vielä ovat täynnä elämää, kohoaa yli koko kaupungin etäisen tulipalon näköinen punertava heijastus, ovat täällä jo kaikki portit kiinni, luukut suljetut ikkunoissa ja ovissa. Aika ajoin häiritsee hiljaisuutta myöhästynyt palovartijan askeleet, jotka kuuluvat yön pimeästä, tai juopuneen puhelu, jota hänen hoipertelemisensa toisinaan keskeyttää, tahi likeisestä valkamasta tullut tuulen puuska kolisuttelee lyhdyn lasia ja pieksättää vanhaa väkipyörän nuoraa, laantuu kadun kulmassa ja vinkuen katoaa hataran kynnyksen alle.
Désirée astuu sukkelaan, shaaliinsa kierrettynä, pää pystyssä, silmät kuivina. Tuntematta tietä kulkee hän suoraan, ihan suoraan eteenpäin.
Maraisin synkät, kapeat kadut, joilla pilkoittaa kaukaa kaasunliekki, risteilevät ja kaarielevat niin että, hän kuumeen tapaisesti kulkiessaan, eksyen palaa yhä samalle paikalleen. Aina jotakin asettuu hänen ja virran väliin. Mutta viileä, kostea tuuli puhaltelee häntä kasvoihin. Ja todellakin näyttää kuin vesi pakenisi, varustaisi itsensä aitauksella, ja paksut seinät, korkeat talot varta vasten kävisivät kuoleman eteen, mutta pikku ontuva on rohkea, vanhojen katujen epätasaisella kivityksellä hän vaan astuu astumistaan.
Oletteko koskaan iltasella metsästyksen jälkeen nähneet haavoitetun peltopyyn pakenevan piiloon vakoon? se vaipuu alas, kyykistyy, vetäen veristä siipeään johonkin suojaan voidakseen kuolla rauhassaan. Tuon pienen varjon pieltävä käynti pitkin seinää katuvierusta myöten antaa aivan saman käsityksen. Ja ajatellaanpa, että samaan aikaan, melkein samassa kaupungin osassa, joku myöskin harhailee pitkin katuja, odottaen, tähystäen toivottomana. Oi! jospa voisivat kohdata toisensa. Jospa hän voisi kääntyä tuon levottoman kulkijan puoleen kysyäkseen tietä:
— Olkaa hyvä, herra, sanokaa, miten mennään Seinelle?…
Ja herra tuntisi hänen heti.
— Kuinka! Tekö, neiti Sisi? Mitä te teette ulkona tähän aikaan?
— Menen kuolemaan, Frans. Teidän tähden en voi elää enää.
Liikutettuna ottaisi hän silloin ja puristaisi hänen syliinsä ja kantaisi pois sanoen:
— Oi, elä, elä kuole. Minä tarvitsen sinua lohdutuksekseni, avukseni kaikesta pahasta, mitä tuo nainen on minulle tehnyt.
Mutta se on runoilijain haavetta, kohtaus, jota elämä ei osaa keksiä. Liian julma, liian kova on elämä! Ja kun kerran tarvitaan niin vähän hengen pelastukseksi, ei se mitenkään tahdo antaa tuota vähää. Senpä tähden oikeat romaanit ovatkin niin surullisia…
Katuja, yhä katuja vaan, sitte tori ja silta, jonka lyhdyt kuvastavat mustassa vedessä toisen valaistun sillan. Kas siinä on vihdoin virta. Kostean, leudon syksy-illan usmassa näkee hän tuon hänelle tuntemattoman Parisin sekavan suuruuden, jota vieläkin enemmän lisää hänen tietämättömyytensä paikoista. Tässä sitte pitäiskin kuolla.
Hän tuntee olevansa niin pieni, niin eristetty, niin kadonnut tuossa laajassa, valaistussa, autiossa kaupungissa. Hänestä näyttää, kuin hän jo olisi kuollut. Hän lähestyy rantaa; ja, yht'äkkiä seisattaa hänen kulkunsa kukkakasvien ja kaivetun maan haju. Hänen jalkojensa juurella, veteen rajoittuvalla käytävällä on olkiin käärityitä pensaskasveja ja kukka-astioita valkoisissa paperituuteissaan, kaikki valmiiksi järjestetty kaupittaviksi huomenna. Viittoihinsa käärittyinä, jalat lämmittimien päällä, makasivat myyjät tuoleillaan, unen ja yön viileyden kangistamina. Kaiken väriset tähtikukat, reseedat, syksyruusut, tuoksuttivat ilmaa, seisoen hämärässä kuun valossa keveine varjoineen ympärillään ja odottaen nukkuvan Parisin oikkuja.
Pikku Désirée rukka! Näytti, kuin koko hänen nuoruutensa, harvat ilon-päivänsä ja petetty rakkautensa olisivat heränneet hänen sydämessään tuon kuljeskelevan puutarhan tuoksusta. Hän astuu hiljaa kukkien keskitse. Toisinaan kahisuttaa tuulen puuska pensaiden lehtiä ja maan päällä olevista kopista, jotka ovat täynnä juurineen temmattuja kasveja leviää kostea multa haju.
Hän muistelee kävelyjä maalle Franssin kanssa. Luonnon tuoksu, jota hän silloin hengitti ensimmäisen kerran, puhaltelee hänen kuolonhetkellään. — "Muisto," näkyy se hänelle sanovan, ja hän vastaa itsekseen: "Kyllä, kyllä minä muistan."
Hän muistaa vaan liian hyvin. Tultuaan tuon ikäänkuin juhlaksi koristetun sataman päähän, seisattuu salainen pikku varjo portaille, joka vie alas rannalle…
Melkein oitis kuuluu huutoa, hälinää pitkin koko rannikkoa. "Pian vene ja keksit." Merimiehiä ja poliisi-palvelijoita kokoontuu ahteelle. Rannalta päästetään vene, lyhty kokassa.
Kukkamyyjät heräävät, ja yhden heistä haukotellen kysyttyä, mitä on tapahtunut, vastaa hänelle sillan nurkkaan kyyristynyt kahvimuija rauhallisesti:
— Mikä lie nainen hypätä mulahtanut veteen.
Eipä vaan. Virta ei huolinut tuosta lapsesta. Sen oli sääli tuota ihanuutta ja suloa. Alahalla veden partaalla näkyy lyhtyjen valossa musta parvi, joka lähtee liikkeelle. Hän pelastui!… Eräs hiekan vetäjä onki ylös hänen. Poliisimiehet kantavat häntä, merimiehiä ja halon purkajia ympärillä; ja pimeässä kuuluu matala käheä ääni pilkkaavan: "Sepä koko vesilintu, ett'en ollut kiinnikään saada. Niin muljahti sormien välistä, että olisittepa nähneet!… Ei maar muka tahtonut mulle palkintoa antaa…" Vähitellen melu tyyntyi, uteliaat hajosivat, ja mustan parven poistuessa polisihuoneesen päin, kävivät kukkamyyjät uudestaan makaamaan ja autiolla rannikolla värisytti yötuuli kukkia.
Ah! tyttö rukka, luulit olevan helppoa päästä elämästä, kadota yht'äkkiä. Et tietänyt, että sen sijaan että virta veisi sinun sukkelaan etsimääsi mitättömyyteen, se heittäisikin sinun kaikenlaiseen häpeään ja rauenneen itsemurhan epäkunniaan. Ensin poliisi konttoori, iljettävä polisikonttoori likaisine rahineen, permantoineen, jossa märkä tomu näyttää katuloalta. Siellä oli Désiréen lopetettava yönsä. Hän pantiin maata leirivuoteelle takan eteen, joka hänen hyväksi oli laupiaasti täyteen mätetty halkoja ja jonka epäterveellinen lämpö nöyryytti hänen raskaita, vettä purskuavia vaatteitaan. Missä hän oli, siitä hän ei saanut selkoa. Himmeästi, käsittämättä kuunteli ja katseli pikku ontuva hänen ympärillään samanlaisissa vuoteissa makaavia miehiä, ikävää, tyhjää suojaa ja lukittujen päihtyneiden ulinaa, jotka jyskyttelivät peräovea, hirveästi kiroillen.
Likellä häntä istui repaleinen nainen, hiukset hajallaan kyykkysillään lieden suun edessä, jonka punertava hohde ei muuttanut lainkaan hänen synkeitä, kalpeita kasvojaan. Se oli yön selästä korjattu hullu olento raukka, joka koneen tapaisesti ravisteli päätään ja lakkaamatta kertoeli tajunnottomalla, melkein huulien liikkeestä riippumattomalla äänellä: "Niin, niin, se vasta kurjuutta… Niin, niin, se vasta kurjuutta…" Ja tuo kamala vaikeroiminen keskellä makaavien kuorsaamista teki Désiréehen hirveän pahaa. Hän sulki silmänsä, ett'ei enää näkisi noita vimmastuneita kasvoja, jotka pelottivat häntä ikäänkuin hänen oman itselöimänä. Ajoittain aukeni kadun puoleinen ovi, päällikön ääni mainitsi nimiä, ja kaksi polisimiestä astui ulos, toisten tullessa sisään, jotka heittäytyivät poikittain vuoteelle masentuneina, kuin vuorovahdissa koko yön kannella olleet merimiehet.
Vihdoin koitti päivä sairaita hirvittävine, kovine väreineen. Havahduttuaan yht'äkkiä horroksistaan, kavahti Désirée ylös vuoteellaan, tempasi auki viitan, johon hän oli kääritty ja, huolimatta väsymyksestä ja kuumeesta, koetti nousta seisoalleen hallitakseen itse ja omatahtoisesti itseään. Hän ajatteli vaan yhtä, näet, paetakseen kaikkia noita silmiä, jotka aukenivat hänen ympärillään, ja lähteäkseen tuosta julmasta paikasta, jossa unella oli kovin raskas huokuminen ja kovin rasittavia ruumiin asentoja.
— Laskekaa, hyvät herrat, sanoi hän kokonaan vavisten, laskekaa minut takaisin äidin luo.
Kuinka paatuneet he lienevät olleetkin parisilaisista tapahtumista, käsittivät nuo kunnon ihmiset, että tämä oli jotakin merkillisempää, liikuttavampaa, kuin tavallisesti. Mutta he eivät voineet vielä saattaa häntä hänen äitinsä luo. Ensin oli mentävä komissarjuksen luo. Sitä oli mahdotointa jättää siksensä. Tuotiin rattaat säälistä häntä kohtaan, mutta polisikonttoorista oli lähdettävä ulos, ja ovella oli kansaa katselemassa, kun pikku ontuva oli kulkeva ohi, märät hiukset ohimoihin tarttuneina ja sarkaviitta yllä, joka kuitenkaan ei estänyt hänen hampaitaan kalisemasta vilusta. Komissarjuksen luona oli hänen noustava pimeitä ja kosteita portaita, joilla tuli ja meni roiston näköisiä naamoja. Kaksipuolista ovea aukaisi ja sulki tuon tuostakin törkeät palvelijat, suojat olivat kylmät, huonosti valaistut, raheilla istui kansaa, äänettömänä, kummastuksissaan, torkuksissa, mierolaisia, rosvoja, tyttöjä ja vanhan viheriäisen pöydän ääressä kirjoitteli "komissarjuksen koira," koko isopäinen peto, kuluneessa takissa; tässä se oli.
Désiréen sisään tultua astui hänen vastaansa mies kurottaen kättään, Se oli hänen julma pelastajansa, joka pyysi palkintoaan, viittäkolmatta francia.
— No, mummuseni, sanoi hän riettaasti nauraen ja kamalalla äänellä, miltäkäs sauna nyt tuntuu?
Ja hän kertoi oikeuden istujalle, millä keinon hän oli hänen onkinut vedestä, että hän oli tarttunut häneen ensin noinikään, sitte näinikään, ja että ilman häntä olisi hän ihan varmaan mennä hujauttanut Rouen'in luo veden pohjalla.
Poloinen oli ihan punainen kuumeesta ja häpeästä ja niin hämillä, että hänestä näytti kuin vesi olisi jättänyt harson hänen silmiensä eteen ja huminaa hänen korviinsa. Vihdoin vietiin hän pienempään suojaan juhlallisen henkilön eteen, jolla oli tähtiä rinnassa. Se oli itse herra komissarjus, joka parast' aikaa joi kahviaan ja luki sanomalehtiä.
"Ahaa! vai te…" sanoi hän tylyn näköisenä, kastellessaan vehnästään ja luomatta silmiään sanomalehdestä; ja oitis alkoi polisimies, joka oli tuonut Désiréen, lukea esitystään:
"Neljännestä vailla kaksitoista yöllä. Mégisserien satamassa, n:o 17 kohdalla, muudan Delobelle, neljänkolmatta vanha, kukkientekijä, asuva Braque kadun varrella vanhempainsa luona, on tehnyt itsemurhan yrityksen heittäytymällä Seineen, josta hänen veti ylös terveenä ja vahingoittumattomana herra Parcheminet, hiekanvetäjä, majaileva Butte-Chaumont kadun varrella."
Herra komissarjus syöden ehtimiseen, kuunteli tyynen ja haluttoman näköisenä, niinkuin mies, jota ei mikään enää kummastuta; lopuksi loi hän Delobelleen asian tuntevan ja ankaran katseen, ja antoipa korean varoituksen. Hänen tekonsa, näet, oli hyvin ilkeä. Mikä oli saanut hänen tuohon häijyyn rikokseen? Minkä tähden tahtoi hän surmata itsensä? Vastatkaapa, Delobelle, miksi?
Mutta Delobelle oli itsepäisesti vaiti. Hänestä olisi ollut rakkautensa tahraamista tunnustaa moisessa paikassa. "En tiedä… En tiedä…" sanoi hän hiljaa ja vavisten.
Suuttuneena, tuskastuessaan, ilmoitti herra komissarjus, että hän oli vietävä vanhempainsa luo, mutta yhdellä ehdolla: että hän lupaisi olla sitä koskaan enää tekemättä.
— Lupaatteko sen, hä?…
— Kyllä, lupaan minä, herra…
— Ette tee sitä koskaan enää?…
— En, ihan varmaan, en koskaan enää… en koskaan enää…
Huolimatta hänen vakuutuksistaan, pudisti poliisikomissarjus päätään, ikäänkuin hän ei olisi uskonut hänen valaansa.
Ja nyt on hän ulkona, tiellä kotiin, suoja-paikkaan; mutta hänen kidutuksensa ei ole vielä lopussa.
Vaunuissa oli poliisimies, joka häntä saattoi, liian kohtelias, liian ystävällinen. Désirée ei ollut sitä käsittävinään, väisti häntä, veti kätensä pois. Kiusausta!… Hirmuisinta oli tulo Braque kadulle, jossa koko talo oli liikkeellä, ja naapurien uteliaisuuden kärsiminen. Aamulla oli todellakin koko kaupungin osa saanut tiedon hänen häviämisestään. Huhu kävi, että hän oli lähtenyt Frans Rislerin kanssa. Aikaiseen oli nähty kuuluisan Delobellen lähtevän ulos, hirvittävän näköisenä, hattu takaperin päässä, rutistunein kalvoisin, joka oli tavattoman huolestumisen merkki; ja piika, tuodessaan ruokavaroja, tapasi äiti raukan puolihulluna juoksemasta huoneesta toiseen, etsien vaikka sanaa lapseltaan, vaikka kuinka pientä jälkeäkin, joka voisi ainakin herättää arveluita.
Onnettoman äidin päässä selveni vihdoin tyttärensä tila viimeisinä päivinä ja hänen vaitiolonsa Franssin lähdöstä. "Elä itke, vaimoni… minä tuon hänen jälleen…" sanoi isä lähtiessään, ja hänen mentyä yhtä paljo tiedustellakseen, kuin vetäytyäkseen tuosta tuskallisesta näytelmästä, käveli vaimo yhtämittaa portailta ikkunalle, ikkunalta portaille. Pienintäkin askeleen kapsetta kuultuaan, aukasi hän oven, sykkivin sydämin, ja juoksi ulos, sitte hänen sisääntullessaan, lisäsi asunnon yksinäisyyttä vieläkin enemmän Désiréen suuri, tyhjä nojatuoli, joka oli puoleksi käännetty ompelupöytää kohti. Tämä sai hänen purskahtamaan itkuun.
Samassa seisattui vaunut portin eteen. Kuului ääniä ja askeleita.
— Rouva Delobelle, tässä on hän!… Tyttärenne on löytynyt.
Todellakin astui Désirée portaita ylös, vaaleana, vaipuneena tuntemattoman käsissä, ilman shaalia, ilman hattua, käärittynä suureen ruskeaan levättiin. Huomattuaan äitinsä hymyili hän hiukan, houkkamielisen näköisenä.
— Elä pelästy… ei se ole mitään… yritteli hän sanomaan vaan voipui sitte portaille. Ei koskaan luullut äiti Delobelle olovanaa niin väkevä. Hän otti tyttärensä, kantoi hänen, pani maata, ja kaikki tuo tapahtui siunaaman aikaan, ja hän puhutteli häntä ja suuteli häntä.
— No jo vihdoin viimein löysinkin sinun. Missä sinä nyt olet ollut, siukku rukka? Eikö niin, sano, että tahdoit tappaa itsesi?… Sinulla oli siis kova murhe?… Miksikäs sen salasit minulta?
Nähdessään äitinsä tuossa tilassa, kylpien kyyneleissä, vanhettuneen muutamassa tunnissa, tunsi Désirée olevansa kauheiden tunnonvaivojen valtaamana. Hän muisti menneensä hyvästiäkään sanomatta ja soimaten häntä sydämessään siitä, ett'ei hän häntä rakastanut.
Ett'ei häntä rakastanut!
— Kuolemasihan olisi tappanut minun, sanoi vaimo parka… Voi, kun minä nousin tänä aamuna, eikä vuoteesi ollut kosketettu, eikä sinua ollut huoneessakaan… Minä kävin kerran ympäri ja lankesin tainnoksiin… Onko sulia lämmin nyt?… Onko hyvä?… Ethän enää tee sitä, ethän tahdo kuolla?
Ja hän tukki hänen peitettään, lämmitti hänen jalkojaan ja viihdytti häntä rinnallaan.
Vuoteessaan leväten, silmät kiinni, näki Désirée itsemurhansa kaikki kohdat, kaikki kamalat seikat, joiden läpi hän oli kulkenut kuolemaan lähtiessään. Kasvavassa kuumeessaan, raskaassa, valtavassa unessaan, rasitti ja vaivasi häntä hurja kulkunsa Parisin kautta. Tuhansia mustia katuja kuvautui hänen silmissään, Seinen virta kunkin päässä.
Tuo kamala virta, jota hän ei yöllä löytänyt, vainosi nyt häntä.
Hänestä näytti kuin hän olisi kokonaan ollut mudan ja lo'an ryvettämä; ja painajaisen ahdistamana, lapsi raukka, tietämättä, kuinka päästä muistojensa kiusauksista, sanoi hiljaa äidilleen:
— Kätke minut… kätke minut… minua hävettää!