— Sigismund, ukkoseni, sanoi hän hänelle hiljaa, tahdotko tehdä minulle palveluksen?
— Totta kai!… virkkoi kelpo mies innossaan. Hän oli kovin onnellinen kuullessaan ystävänsä puhuttelevan häntä suopealla äänellään.
— Tässä, näet, kirje minulle, jota nyt en tahdo lukea. Olen varma, että se estäisi minua ajattelemasta ja elämästä. Säilytäthän sen minulle, ja sitte tämän…
Hän veti taskustaan pienen huolellisesti sidotun kääryn, jonka hän kurotti ristikon läpi.
— Siinä on kaikki, mitä minulla jäljellä menneestä ajasta, mitä minulla on jäljellä tuosta naisesta… Olen päättänyt olla näkemättä häntä tahi mitään, joka muistuttaa häntä, ennenkuin toimeni täällä on päättynyt, jo ihan päättynyt… Minä tarvitsen ajatukseni kokonaan, ymmärräthän… Sinä olet maksava Chèbeläisten korot… Joshänitse jotakin pyytää, niin anna hänelle tarpeelliset… Vaan elä puhu minulle hänestä koskaan… Ja pidä tämä tallella, siksi kuin ne sinulta jälleen pyydän.
Sigismund sulki kirjeen ja kääryn salaiseen laatikkoon pöydässään muiden arvopaperien joukkoon. Oitis rupesi Risler tarkastamaan kirjevaihtoaan; mutta koko ajan näki hän silmissään hienoja kirjaimia, pienen käden piirtämiä, käden jota hän usein ja tulisesti oli puristanut vasten sydäntään.
Café chantant.
Sepä harvinainen ja tunnollinen mies, tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija!
Joka päivä oli hänen lamppunsa ensiksi sytytetty ja viimeiseksi sammutettu tehtaan ikkunoissa. Hänelle oli toimitettu ylirakennuksessa pieni huone aivan siihen tapaan, kun hänellä ennen oli ollut Franssin kanssa, oikea luostarikammio, jossa oli rautavuode ja valkoinen puupöytä hänen veljensä kuvan alla. Elämänsä oli yhtä toimekas, säännöllinen ja eristetty, kuin ennen aikaan.
Hän teki työtä lakkaamatta jo oli uudistanut ateriansa vanhassa pienessä maitotalossaan. Mutta, voi! nuoruus, i'äksi kadonnut toivo ovat vieneet viehätyksen kaikilta näiltä muistoilta. Onneksi oli hänellä vielä jälellä Frans ja rouva Chorche, kaksi ainoata olentoa, joita hän voi ajatella ilman surua. Rouva Chorche oli aina läsnä, piti tarkkaa huolta hänestä, lohdutti häntä ja Frans kirjoitti hänelle usein, puhumatta, näet, koskaan mitään Sidoniesta. Risler ajatteli, että joku oli hänelle ilmoittanut tapahtuneista onnettomuuksista, ja hän karttoi myöskin kirjeessään kaikellaisia viittauksia tuohon aineesen. "Oi, kunhan voin saada hänet tänne!" Hänen unelmansa, hänen ainoa kunnianhimonsa oli: kohottaa tehtaan asiat ja kutsua veljensä.
Sillä välin seurasivat päivät toisiaan hänelle aina yhtäläisinä kaupan toimellisessa pauhussa ja hänen surunsa sydäntä särkevässä yksinäisyydessä. Joka aamu meni hän alas, kulki työhuoneiden läpi, missä syvä kunnioitus, jonka hän herätti, ankarat ja äänettömät kasvonsa olivat palauttaneet hetkeksi häirityn järjestyksen. Alussa oli paljo jaariteltu, ja eri tavoin selitetty Sidonien lähtö. Mitkä sanoivat hänen paenneen rakastajan kanssa, mitkä Rislerin hänen ajaneen pois. Se, joka eksytti kaikki arvelut, oli molempien osakasten asema toisiinsa, nyt yhtä luonnollinen kuin ennenkin. Toisinaan yhtä hyvin, kun he puhelivat kahden kesken konttoorissa, säpsähti Risler yht'äkkiä Hän ajatteli, että nuo silmät, jotka olivat hänen edessään, tuo suu, nuo kasvot olivat valehdelleet hänelle tuhansin muodoin.
Silloin teki hänen mieli hypätä tuon kurjan kimppuun, tarttua hänen kulkkuunsa, kuristaa hänet säälittä; mutta ajatuksensa rouva Chorchesta pidätti hänen aina. Olisiko hän vähemmin miehuullinen, vähemmin herra itsensä yli, kuin tuo nuori vaimo!?… Ei Claire, ei Fromont, eikä kukaan aavistanut, mitä hänessä liikkui. Tuskin voi hänen käytöksestään arvata jonkinlaista kankeutta, taipumattomuutta, joka ei ollut omaansa hänelle. Nyt vaikutti Risler vanhempi kunnioitusta ja pelkoa työmiehiin; ja ne heistä, joihin ei koskeneet hänen yhdessä yössä harmentuneet hiuksensa, kurtistuneet ja vanhentuneet piirteensä, vapisivat hänen omituisen katseensa edessä, katseen, mustan sinertävän kuin teräs. Aina ennen hyvin hyvä, lempeä työmiehiä kohtaan, oli hän nyt käynyt pelättäväksi pienimmästäkin sääntöjen rikkomisesta. Näytti, kuin hän olisi kostanut jotakin mennyttä velttoutta, jota kohtaan hän syytti itsensä sokeaksi ja rikokselliseksi.
Todellakin ihmeellinen tuo Fromontin huoneen uusi kauppapalvelija.
Kiitos hänen, oli tehtaan kello, huolimatta vanhan ja särkyneen äänensä räminästä, hyvin pian astunut entiseen arvoonsa; ja se, joka johdatti kaikkia, kielsi itseltään pienimmänkin lohdutuksen. Raitis, kuin oppipoika, antoi hän kolme neljättä osaa palkastaan Planukselle Chèbeläisten eläkerahoiksi, vaan heistä ei hän koskaan tiedustellut. Kuun viimeisenä päivänä kävi pikku mies säännöllisesti noutamassa pienet tulonsa, jäykkänä ja mahtavana Sigismundia kohtaan, kuten palveluksissa olevan koronsaajan tuleekin. Rouva Chèbe oli koettanut päästä vävynsä luo, jota hän surkutteli ja rakasti; mutta hänen shaalinsa ilmestyminen vaan portilla sai Sidonien miehen pakenemaan.
Koko tuo rohkeus, jolla hän varusti itsensä, oli, näet, paljoa enemmän näennäinen, kuin todellinen. Muisto vaimostaan ei jättänyt häntä koskaan. Kuinka oli hänen käynyt? Mitä teki hän? Hän oli melkein vihoissaan Planukselle, ett'ei tämä hänestä puhunut. Kirje, etenkin, kirje, jota hänellä ei ollut rohkeutta au'aista, huoletti häntä. Hän ajatteli sitä alinomaa. Oi, jos hän olisi uskaltanut pyytää sitä Sigismundilta.
Kerran oli kiusaus liian kova. Hän oli yksinään alahalla konttorissa. Vanha rahastonhoitaja oli mennyt suurukselle ja vastoin tavallisuutta jättänyt avaimen laatikkoon. Risler ei voinut vastustaa. Hän aukaisi, etsi, nosteli papereita. Kirjettä siellä ei ollut enää. Sigismund oli varmaan lukinnut sen vielä huolellisemmin, kentiesi aavistaen sitä, mitä nyt juuri tapahtui. Toden teolla ei Risler suuttunut tästä vastuksesta, sillä hän tunsi hyvin, että jos hän olisi löytänyt kirjeen, niin hän olisi, kadottanut toimekkaan mielen malttinsa, jonka hän niin suurella vaivalla oli päällensä ottanut.
Koko viikko kului vielä hyvin. Olo kävi laatuun kauppahuoneen tuhansien huolien tähden, vaikka se oli niin väsyttävä, että Risler, yön tultua, vaipui vuoteelleen, kuin tajunnotoin läjä. Mutta sunnuntai oli hänestä pitkä ja tuskallinen. Hiljaisuus pihalla ja autiossa työhuoneessa aukaisi hänen aatoksilleen avaramman alan. Hän koetti tehdä työtä, mutta muiden työn kiihoitus puuttui häneltä. Hän yksin oli työssä tuossa suuressa lepäävässä tehtaassa, jonka huokuminenkin oli lakannut. Loirot olivat kiinni, ikkunat suljetut, tyhjällä pihalla koiransa kanssa leikkivän ukko Akilleen ääni, kaikki puhui hänelle yksinäisyydestä. Ja kaupungin osa teki häneen saman vaikutuksen. Avaroilla kaduilla, joilla kävelijät olivat rauhallisia ja vähälukuisia, soi ehtookello alakuloisesti, ja toisinaan kaiku parisilaisesta touhusta ja ohikulkevista pyöristä, myöhästynyt positiivi, leivosmyöjän kalkkare keskeytti hiljaisuuden, ikäänkuin sitä lisätäkseen vielä.
Risler etsi kukka- ja lehti-kaavoja, ja kun hän sillä välin ohjasi kynäänsä, karkasi hänen ajatuksensa, joka ei löytänyt siinä kylliksi toimialaa, palasi entiseen onneen, unohtumattomiin tapauksiin, kärsi tuskaa ja, jälleen takaisin tullessaan, kysyi onnettomalta unissa kävelijältä, joka yhä istui pöytänsä ääressä: "Mitä olet tehnyt poissa ollessani?" Oi! Hän ei ollut mitään, tehnyt.
Voi, noita pitkiä, ikäviä, hirmuisia sunnuntaita! Ajatelkaa, että tuohon kaikkeen sekaantui hänen sielussaan kansan käsitys joutopäivistä, tuosta hyvästä levosta, jolloin saadaan voimia ja miehuutta. Jos hän olisi mennyt ulos, olisi hän, nähdessään jonkun työmiehen, lapsensa ja vaimonsa 'seuraamana', ruvennut itkemään, mutta hänen suljetuksissa eläminen antoi hänelle muita kärsimyksiä erakon epätoivoa, heidän hirveitä huolia, kun Jumala, jolle itsensä ovat pyhittäneet, ei vastaa heidän uhriinsa. Sillä Rislerin Jumala oli työ, ja koska hän siinä ei enää löytänyt rauhoitusta eikä valoa, ei hän siihen enää uskonut, vaan kirosi sitä.
Usein näinä taistelun hetkinä aukeni piirustussalin ovi hiljaa, ja Claire Fromont näyttäytyi. Miesparan yksin olo noina pitkinä sunnuntain jälkeen puolen päivinä kävi häntä sääliksi, ja hän tuli pikku tyttöineen pitämään Rislerille seuraa, tietäen kokemuksesta mitä puheliaisuutta on lasten suloudessa. Tytti, joka nyt käveli, laskeutui äitinsä sylistä juostaksensa ystävänsä luo. Risler kuuli nuo pienet, nopeat askeleet. Hän tunsi keveän hengityksen takanaan, ja kohta vaikutti se häneen virkistävästi ja levottavasti. Tyttö laski niin lempeästi pienet pulleat käsivartensa Rislerin kaulan ympäri, nauroi somasti ja ilman syytä ja suuteli häntä kauniilla huulillaan, jotka eivät olleet koskaan valehdelleet. Claire Fromont, seisoen oven takana, hymyili, katsellessaan heitä.
— Risler hyvä, sanoi häh, käykää hiukan puutarhaan… te teette liika paljon työtä. Tulette sairaaksi.
— En, en, rouva… päinvastoin… työ se minut pelastaakin… Se estää minua ajattelemasta…
Sitte pitkän vaitiolon jälkeen, jatkoi hän:
— Näette, Risler hyvä, pitää koetella unhottaa. Risler pudisti päätään.
— Unhottaa… Onko se mahdollista?… asioita löytyy, jotka ovat voimia ylempänä. Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta.
Melkein aina sai hänet lapsi vihdoin viimein puutarhaan. Väkisenkin oli lyötävä palloa tai leikittävä hiekassa hänen kanssaan; mutta kumppalinsa kömpelyys ja välinpitämättömyys koski kohta tyttiin. Silloin oli hän rauhassa, tyytyen kävelemään vakavasti puksipuiden välissä, käsi kädessä ystävänsä kanssa. Hetken kuluttua, ei Risler enää ajatellutkaan hänen läsnäoloaan; mutta, hänen aavistamattakaan, omasi tuo pieni lämmin käsi magneetillisen voiman sulostuttamaan hänen loukattua sieluaan.
Anteeksi annetaan, vaan ei unhoteta!…
Claire parka tiesi siitä myöskin jotakin; sillä hän ei ollut niitäkään unhottanut, huolimatta rohkeudestaan ja käsitteestä, jonka hän oli tehnyt velvollisuudestaan. Hänestä, niinkuin Risleristäkin, oli keskuus, jossa hän eli, alituisena muistutuksena hänen kärsimyksistään. Säälittä aukaisivat esineet, jotka häntä ympäröivät, hänen haavansa, joka oli umpeen kasvamaisillaan. Portailla, puutarhalla, pihalla, kaikilla noilla aviorikoksen äänettömillä todistajilla ja osallisilla oli joina kuina päivinä leppymätöin näkö. Huolenpitokin ja varovaisuus, jota hänen miehensä käytti säästääkseen häneltä tuskallisia muistoja, kiihkonsa olla iltaisin enää ulkona käymättä ja kertoa tekemistään matkustuksista kaupungilla muistuttivat vaan paremmin hänen rikostaan. Clairen teki toisinaan mieli pyytää häntä, sanoa hänelle: "Elä tee liiaksi…" Usko hänessä oli murrettu, ja kauhea kärsimys, kuten papilla, joka epäilee ja kuitenkin tahtoo pysyä uskollisena valalleen, ilmaisi itsensä hänen katkerassa hymyssään, kylmässä lempeydessään, vaan koskaan ei hän valittanut mitään.
Georges oli hyvin onnetoin. Hän rakasti nyt vaimoaan, jonka ylevä luonne oli hänen voittanut. Tässä rakkaudessa oli ihmettelyä, ja miksikä ei sanoa sitä! Clairen murhe oli hänestä veikistelemisen sijasta, jota ei hänen luonteessaan ollut löytynyt, ja joka aina oli ollut hänessä puute hänen miehensä silmissä. Georges oli noita omituisia miehen tyyppejä, jotka rakastavat valloituksia. Oikullinen ja kylmä Sidonie oli tuon nurjan sydämen mukainen. Jätettyään hänet hellän jäähyvästin jälkeen, tapasi Georges hänet seuraavana päivänä kylmäkiskoisena, muistamattomana, ja tuo ikuinen tarve palauttaa hänet entiselleen oli hänessä todellisen rakkauden sijassa. Tyyni lempi väsytti häntä, niinkuin merimiehiä purjehdus ilman myrskyä. Tällä kertaa, oli hän ollut vaimoineen hyvin lähellä haaksirikkoa; ja vieläkään ei vaara ollut tykkänään ohi. Hän tiesi, että Claire oli vieroittunut hänestä, oli kokonaan lapsen oma, joka tästä lähin oli ainoa side heidän välillään. Tämä etäisyys teki Clairen hänestä vielä kauniimmaksi, haluttavammaksi; ja häntä jälleen omistaakseen käytti Georges kaikkea houkutustaitoaan. Hän tunsi, kuinka se oli vaikeata ja ett'ei hänellä ollut tekemistä halvan sielun kanssa. Kuitenkaan hän ei ollut epätoivossa. Toisinaan, pohjalla tuon leppeän ja nä'öltään niin järkähtämättömän katseen, joka katseli hänen ponnistuksiaan, näkyi hämärä valo lupaavan hänelle toivoa.
Mitä Sidonieen koskee niin ei hän ajatellut häntä enää. Ja elköön ihmeteltäkö tätä äkkinäistä siveellistä taitetta. Noilla molemmilla pintapuolisilla olennoilla ei ollut mitään, joka olisi syvemmältä voinut sitoa heidät toisiinsa. Georges oli kykenemätöin tuntemaan kestäviä vaikutuksia, ell'ei ne lakkaamatta uudistuneet; Sidonie puolestaan ei voinut herättää niitäkään lujempaa tai ylevämpää. Se oli tuommoista kokotti- ja teikari-rakkautta, turhamielisyyden ja suuttuneen itserakkauden synnyttämää, joka ei herätä uskollisuutta eikä lujuutta, vaan traagillisia seikkailuja, kaksintaisteluja, itsemurhia, joista melkein aina palaa entiselleen ja palaa parannettuna. Kentiesi, Georges, jos hän olisi vielä nähnyt, olisi uudelleen langennut; mutta paon tuuliainen oli vienyt Sidonien liika nopeasti ja liika kauas, että palaus olisi ollut mahdollinen. Kaikin tavoin oli hänelle lohdutus voida elää valehtelematta; ja uusi elämänsä, jota hän vietti työssä ja kieltäymyksessä, onnistuminen kaukaisena tarkoitusperänä, ei häntä kyllästyttänyt. Onneksi; sillä kauppahuoneen korottamista varten ei molempien osakasten miehuus ja tahto ollut liikaa.
Se vuoti kaikkialta tuo onnetoin Fromontin kauppahuone. Myöskin ukko Planus vietti vielä hyvin pahoja öitä, maksupäivän painajaisen ja pikku Sinimiehen kamalan ilmestymisen kiusaamana. Mutta säästämällä saatiin aina kaikki maksetuiksi.
Kohta työskenteli tehtaalla neljä Rislerin paininta, lopullisesti kuntoon saatuina. Tämä herätti liikettä seinäpaperikaupassa. Lyon, Caen, Rixheim, teollisuuden suuret keskukset olivat hyvin huolissaan tuon ihmeellisen "kiertävän ja kaksitoistakulmaisen" takia. Sitte eräänä kauniina päivänä tulivat Prochassonilaiset, tarjoten kolme sataa tuhatta francia saadakseen vaan jakaa patentti oikeutta.
— Mitä on tehtävä?… kysyi Fromont nuorempi Risler vanhemmalta.
Tämä kohotti olkapäitään välinpitämättömästi:
— Tehkää, mitä tahdotte… Se ei minuun; kuulu. Minä olen vaan kauppapalvelija.
Lausuttuna kylmästi, ilman vihaa, koski tämä sana Fromontin ajattelemattomaan iloon ja muistutti hänelle aseman tärkeyttä, jonka hän aina oli unhottaa.
Kuitenkin, ollessaan kerran yksin rakkaan rouva Chorchensa kanssa, neuvoi hänelle Risler olla hyväksymättä Prochassonilaisten tarjoumusta.
— Odottakaa… elkää kiirehtikö. Myöhemmin myötte te enemmästä.
Hän ei puhunut, kuin heistä tässä asiassa, joka niin kunniakkaasti koski hänen itseensä. Näkyi, että hän edeltäpäin erotti itsensä heidän tulevaisuudesta.
Sillä välin karttui tilauksia kosolta. Paperin ominaisuus ja teon helppouden tähden alennettu hinta teki kaiken kilpailun mahdottomaksi. Epäilemättä olivat Fromontilaiset saavat äärettömät varat. Tehtaalla oli taas entinen kukoistava näkönsä ja mehiläispesän tapainen kova kihinänsä. Liikkeessä olivat kaikki rakennukset, joita sadat työmiehet täyttivät. Ukko Planus ei nostanut enää nokkaansa pöydästään; pienestä puutarhasta nähtiin hänen istuvan kumarruksissaan suurien kauppakirjojensa ääressä, piirrellen komeihin numeroriveihinPainimentulot.
Risler työskenteli myöskin ilman huvitusta, levähdystä. Palannut vauraus ei muuttanut ollenkaan hänen tapojaan elää suljettuna huoneessaan; ja talon viimeisen kerroksen ikkunasta, sieltä kuuli hän koneidensa uutteran paukkinan. Eikä hän siitä ollut vähemmin synkeä taikka hiljainen Kerran kuitenkin saatiin tehtaalla tietää, ettäPainin, jota yksi kappale oli laitettu Manchesterin suureen näyttelyyn, oli saanut kultamitalin, menestyksensä lopullisen vahvistuksen. Rouva Georges kutsui Rislerin puutarhaan aamiais aikaan, ja tahtoi itse kertoa hänelle tämän uutisen.
Sillä erää lievensi ylpeyden hymy hänen vanhoja synkistyneitä kasvojaan. Keksijän mielihyvä, ylpeys kunniastaan ja etenkin ajatus voivansa oivasti korjata vaimonsa, kauppahuoneelle saattaman vaurion, tuottivat hänelle hetkeksi todellista onnea. Hän puristi Clairen kättä ja jupisi kuin muinoin onnellisina päivinä:
— Minä olen tyytyväinen… Minä olen tyytyväinen…
Vaan mikä ero lauselmissa! Tämä oli sanottu ilman innostusta, ilman toivoa, tyytymyksellä täytetystä työstä, eikä muuta.
Kello soitti työväen kokoon, ja Risler meni rauhallisesti ylös ryhtyäkseen työhönsä, kuin muinakin päivinä.
Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin. Yhtä kaikki, oli tämä uutinen häntä enemmän liikuttanut, kuin hän tahtoi sitä näyttääkään. Hän harhaeli puutarhassa, kuljeskeli rahaston ympärillä, surullisesti hymyillen ukko Planukselle ikkunaan.
— Mikä hänen on? ajatteli itsekseen vanha mies… Mitä hän minulta tahtoo.
Vihdoin, iltasella, konttoria suljettaissa, päätti Risler astua rahastoon ja puhutella häntä:
— Planus ukkoseni, minä tahtoisin… Hän epäröi hiukan:
— Minä tahtoisin, että antaisit minulle… kirjeen, tiedäthän, tuon pienen kirjeen ja kääryn.
Sigismund katseli häntä hämmästyen. Yksinkertaisuudessaan oli hän luullut, ett'ei Risler enää ajatellutkaan Sidonieta ja että hän oli hänen kokonaan unhottanut.
— Kuinka!… sinä tahdot?…
— Noh, kuule, olenhan minä sen hyvin ansainnut. Voinhan nyt niukan ajatella itseänikin. Olenhan kylliksi muita ajatellut.
— Sinä olet oikeassa sanoi Planus. Siis, kas mitä me teemme. Kirje ja kääry ovat kotonani. Montrougessa. Jos tahdot, menemme yhdessä päivällistä syömään Palais-Royal'iin, muistat, niinkuin ennen vanhaan. Minä nyt kestitsen… Kastelemme mitalisia vanhalla viinillä, jollakin hienolla!.. Sitte mennään kotiini. Saat kapineesi; ja jos on liian myöhä mennäksesi kotia, niin neiti Planus, sisareni, tekee sinulle vuoteen ja makaat meillä… Siellä on hyvä olla… maalla… Huomenaamuna, kello seitsemän, palaamme yhdessä tehtaasen ensimmäisellä omnibuksella… Niin, maamieheni, tee mulle se hyvä. Muuten luulen, että aina olet vihoissasi vanhalle Sigismundillesi…
Risler suostui. Hän ei ajatellut ollenkaan mitalinsa harjakaisia, vaan kuinka sai auaista muutamia hetkiä aikasemmin pienen kirjeen, jota lukemaan hän vihdoin oli voittanut oikeuden.
Oli pukeutuminen. Se oli koko juttu, sillä kuusi kuukautta oli hän käynyt työmekossaan. Ja sepä tapahtuma tehtaalla. Rouva Fromontille ilmoitettiin oitis:
— Rouva, rouva… Nähkää herra Risler menee ulos.
Claire katseli häntä ikkunoistaan; ja tuo surun köyristämä iso vartalo, joka nojasi Sigismundin käsivarteen, teki häneen syvän omituisen liikutuksen, jota hän aina muisti lähin.
Kadulla tervehtivät ihmiset Risleriä mielihyvällä. Tuo "hyvä päivä" yksistään lämmitti hänen sydäntään. Hyväntahtoisuutta hän oikein tarvitsikin! Mutta rattaiden pauhina huumasi häntä hiukan:
— Päätäni pyörryttää…sanoi hän Planukselle.
— Nojaa minuun vanha mies… elä pelkää.
Ja kelpo Planus astui suorana, taluttaessaan ystävätään omituisella ylpeydellä, kuten Etelän talonpoika kantaessaan kylänsä pyhimystä.
Vihdoin saapuivat he Palais-Royaliin.
Puutarha oli täynnä väkeä. Sinne tultiin soitantoa kuulemaan; tomussa ja tuolien kolinassa, koki kukin päästä istumaan. Molemmat ystävät menivät heti ravintolaan välttääkseen tuota hälinää. He asettuivat suureen saliin ensimmäisessä kerroksessa, josta näkyy puiden vihanta, kävelijät ja vesisuihkut keskellä alakuloisia kukkasarkoja. Sigismundista se oli loistoisuuden ihanne, tämä ravintolan sali, kultaa kaikkialla, kuvastimien ympärillä, ruunuissa ja aina seinäpapereihin saakka. Valkoinen pyyhe, pienet Leipäpalat, päivällislista määrättyine hintoineen täytti hänen ilolla.
— Meidän on hyvä olla, eikö niin?… sanoi hän Rislerille.
Sitte ihmetteli hän jokaista tämän puolen kolmatta francin aterian ruokalajia ja täytti väkisen ystävänsä lautasen:
— Syöhän tätä… se on hyvää.
Toinen, huolimatta halustaan tehdä kunniaa pidoille, näytti mietiskelevän ja katselevan yhä ulos ikkunasta.
— Muistatko, Sigismund?… virkkoi hän hetken perästä.
Vanha rahaston hoitaja, aina entisissä muistoissaan Rislerin tulosta tehtaasen, vastasi:
— Totta kai minä sen muistan!… Ensimmäisen kerran, kun söimme yhdessä Palais-Royalissa, oli helmikuussa 46, jona vuonna toimitettiin kaavalaudat tehtaalle.
— Eipä… minä tarkoitan kolme vuotta sitte… Tuolla, vastapäätä, me söimme sinä kuuluisana iltana.
Ja hän osoitti hänelle Vefourin salin ikkunoita, joita mailleen menevä aurinko valaisi, kuni ruunu hääateriassa.
— Kah, se on totta… jupisi Sigismund hiukan hämillään. Mikä onneton aatos oli saanut hänen tuomaan ystävänsä paikkaan, joka muistutti hänelle niin ikäviä asioita.
Risler, joka ei tahtonut tehdä ateriaa surulliseksi, nosti nopeasti lasinsa.
— Siis! terveydeksesi, vanha kumppalini.
Hän koetti kääntää pois puhelun. Mutta hetken kuluttua hän itse saattoi sen jälleen samaan esineesen, ja hiljaa, ikäänkuin häpeissään, kysyi hän Sigismundilta:
— Oletko häntä nähnyt?
— Vaimoasi?… En, en koskaan.
— Ei… ei mitään.
— Mutta sitte, olet varmaan hänestä kuullut. Mitä hän on tehnyt näiden kuuden kuukauden kuluessa? Asuuko hän vanhempainsa kanssa?
— Ei.
Risler vaaleni.
Hän oli toivonut, että Sidonie palaisi äitinsä luo, ja tekisi työtä, kuin hänkin, unhottaakseen ja sovittaakseen. Hän oli usein ajatellut, että hän sen mukaan, mitä saisi Sidoniesta kuulla, kun hänellä olisi oikeus hänestä puhua, järjestäisi tulevan elämänsä, ja tuommoisessa kaukaisessa, unelman tapaisessa, epätietoisessa tulevaisuudessa oli hän toisinaan elävinään Chèbeläisten kanssa jossakin maan perällä, missä ei mikään muistuttanut entistä häpeää. Se ei ollut mikään ehdotelma, totta se; mutta se oli syvällä hänen mielessään, ikäänkuin toivona ja sinä tarpeena, joka löytyy kaikissa olennoissa onnessa korjautuakseen.
— Onkos hän Parisissa?… kysyi Risler vähän aikaa mietittyään.
— Ei… Hän lähti kolme kuukautta sitte. Eikä tiedetä, minne hän on mennyt.
Sigismund ei lisännyt, että hän oli lähtenyt Cazaboninsa kanssa, jonka nimellä hän nyt kävi, että he kulkivat yhdessä maakunnan kaupungeita, että hänen äitinsä oli epätoivossa, ei nähnyt häntä enää, eikä kuullut hänestä muuta kuin Delobellen kautta. Sigismund ei luullut tarpeelliseksi mainita tästä mitään, ja viimeisen sanansa jälkeen: "Hän lähti," vaikeni hän.
Risler puolestaan ei uskaltanut kysyä mitään enää.
Heidän siinä istuessa vastatusten, jotenkin hämillään pitkästä äänettömyydestä, alkoi sotaväen soitto kaikua puutarhan puiden alla. Soitettiin yhtä noista italialaisista opera-uvertyyreistä, jotka näkyvät tehdyiksi soitoksi taivasalla yleiskävelyjä varten ja joiden monilukuiset säveleet sekaantuvat, nousten ilmoille, pääskysten sirkutukseen ja vesisuihkujen helmiheittoon. Räikeät torvet ylentävät kyllä haalean vienoa suloutta noina kesäpäivien ehtoina, jotka ovat niin uuvuttavat, niin pitkät Parisissa; näkö kuuleekin vaan niitä. Etäinen pyörien tärinä, leikkivien lasten huudot, kävelijöiden askeleet hälvenevät näihin heleihin aaltoihin, uhkuviin, virkistyttäviin, jotka ovat Parisilaisille yhtä tarpeelliset, kuin heidän kävelypaikkojen jokapäiväinen kasteleminen. Ylt'ympärillä väsyneet kukat, tomusta valkeat puut, kasvot, jotka kuumuus tekee vaaleiksi ja uleiksi, suuren kaupungin kaikki surut ja kurjuudet, kummastuneina ja miettiväisinä puutarhojen raheilla, saavat siitä lohduttavaa, elähyttävää mieltä. Ilma liikkuu, uudistuu, noista säveleistä, jotka sen soinnulla täyttävät.
Risler parka tunsi ikäänkuin höllitystä hermoissaan.
— Tekee oikeen hyvää kuulla hiukan soittoa… sanoi hän loistavin silmin; ja hän jatkoi alentaen äänensä.
— Sydämeni on raskas, vanha mies… Jospa tietäisit…
He eivät puhuneet mitään, vaan nojasivat ikkunaan, sillä välin kuin kahvia tarjottiin.
Sitte herkesi soitto, puisto kävi autioksi. Myöhästynyt valo nousi kattoja kohti, lähetti viimeiset säteensä korkeimpiin ikkunoihin, lintujen, pääskysten seuraamina, jotka räystäiltä, jossa he likistyivät vasten toisiaan, sirkuttelivat viimeiset hyvästinsä sammuvalle päivälle.
— Noh… Minne mennään? sanoi Planus ravintolasta lähtiessä.
— Minne tahdot…
Aivan lähellä, Montpensierin kadun varrella, eräässä ensimmäisessä kerroksessa, oli "café chantant", jonne näkyi menevän paljo väkeä.
— Jos menisimme?… kysyi Planus, joka tahtoi mihin hintaan tahansa haihduttaa ystävänsä ikävyyttä… on mainiota.
Risler antoi viedä itsensä; kuuteen kuukauteen ei hän ollut juonut olutta…
Se oli vanha ravintola, muutettu laulajaissaliksi. Kolme suurta suojaa perättäin, joista väliseinät olivat lyödyt alas, kannatti ja erotti kullatut pylväät heleän punaisine ja vaalean sinisine maurilaisine maalauksineen, pienet puolikuut ja käärityt turbaanit koristeina.
Vaikka vielä oli aikaista, olivat kaikki paikat täynnä; ja ikäänkuin tukehdutti jo ennenkuin sisään tulikaan, nähdessään ainoastaan ihmisparvet, jotka istuivat pöytien ääressä, ja perällä, puoleksi kätkössä pylväsrivin takana, nuo naiset, ladottuina laululavalle, valkoisiksi koristettuina, kaasun häikäisevässä kuumuudessa.
Molempien ystäviemme oli hyvin vaikea saada paikka itselleen, ja vielä sitte pylvään taakse, josta eivät voineet nähdä muuta, kuin puolen lavaa, jolla sillä hetkellä seisoi komea herra mustissa vaatteissa, keltaisissa hansikkaissa, kiherrettynä, maalattuna, voideltuna, ja hän lauloi väräjävällä äänellä:
Mun kultaharja leijonain,Jotk' himoatte laumoainSeis!… Min oon vartijanaaa…
Yleisö — vähäisiä kauppamiehiä rouvineen, tyttärineen — näytti olevan ihastuksissaan, naiset etenkin. Hän oli ihan puoti kuvitelmien ihanne, tuo erämaan komea paimen, joka puhui jalopeuroilleen noin arvokkaasti ja vartioi laumaansa tanssipu'ussa. Ja huolimatta porvarillisesta käytöksestään, kainoista pukineistaan ja halvasta puotihymystään, kurottivat kaikki nämät naiset pieniä nokkiaan kohden tunteellisuuden onkikoukkua ja vierittelivät raukeita silmiä laulajan puoleen. Koomillista oli nähdä tuon katseen lavallepäin yht'äkkiä muuttuvan, käyvän ylenkatseelliseksi ja julmaksi sattuessaan aviomieheen, puolisoraukkaan, joka parasta kättä joi rauhallisesti olutta tuopistaan vaimonsa vastassa: 'Et sitä sinä kelpaisi olemaanvartijanaanleijonain partaa vastaan ja sitte vielä mustissa vaatteissa ja keltaisissa hansikkaissa…
Ja miehen silmä näkyi vastaavan:
— Niin! totta perin, koko velikulta, tuo tuossa.
Jotenkin välinpitämättöminä sellaisesta sankarimaisuudesta, maistelivat Risler ja Sigismund oluttaan, kääntämättä suurta huomiota soittoon, kun, laulun loputtua, käsien taputuksessa, huudoissa, hälinässä, joka sitä seurasi, ukko Planus huudahti:.
— Kah! kummallista… näköään… niinpä niin, enhän minä erehdykään… Se on hän, se on Delobelle!
Todellakin huomasi hän kuuluisan näyttelijän tuolla, ensi rivissä lähellä lavaa. Hänen harmeentuva päänsä näkyi kolmen neljättä osan kulman asennossa. Huolimattomasti nojasi hän pylvääsen, hattu kädessä, komea "ensimmäisten näytäntöjen" puku yllä, häikäisevät alusvaatteet, tukka hiukan kiherrettynä, musta takki kameelioineen napinreiässä, kuin tähtenä ikään. Hän katseli aijoittain yleisöä aivan ylpeällä katseella; mutta lavaa kohti kääntyi hän useimmiten, herttaisille silmäyksineen, rohkaisevine pikku hymyineen, salaisine taputuksineen jollekin, jota ukko Planus paikaltaan ei voinut nähdä.
Kuuluisan Delobellen olo kahvila laulajaisissa ei ollut mitäkään tavatointa, sillä hän vietti kaikki illat ulkona, kuitenkin tunsi vanha rahastonhoitaja jonkinlaista levottomuutta huomatessaan samassa katselijarivissä sinisen kapotin ja kaksi terässilmää. Se oli rouva Dobson, tuntehikas laulun opettajatar. Piippujen savussa ja väen tungoksessa, tekivät nuo molemmat, lähetysten olevat henkilöt Sigismundiin saman vaikutuksen, kuin kaksi kummitusta, jommoisen pahan unen yhteensattumiset synnyttävät.
Hän pelkäsi ystävänsä tähden, tietämättä oikeastaan miksi; ja oitis tahtoi hän viedä hänen pois:
— Mennään tiehemme, Risler… Täällä kuolee kuumaan.
Juuri kun he nousivat ylös — sillä Rislerille oli saman tekevä jäädä taikka lähteä — rupesi orkesteri, johon kuului piano ja muutamia viuluja, soittamaan kummallista riturnellia. Salissa tapahtui uteliaisuuden liike. Huudettiin: "Hiljaa!… Hiljaa!… Istualle!"
Heidän täytyi istua paikoilleen. Ja Risler alkoikin käydä levottomaksi.
— Minä tunnen tuon laulun, arveli hän. Missäs minä sen olen kuullut?
Taputusten jylinä ja Planuksen huudahdus sai hänen nostamaan silmiään.
— Tule, tule… mennään pois… sanoi rahaston hoitaja, koettaen vetää häntä ulos.
Mutta oli liian myöhää.
Risler oli jo nähnyt vaimonsa astuvan lavan portaalle ja kumartavan yleisölle, tanssijattaren hymyllä. Hän oli valkoisessa vaatteessa, kuin tanssijaisyönä; mutta nyt oli vähemmin rikkautta hänen pukineessaan ja silmään sattuvaa yhtäkaikkisuutta.
Vaate piti tuskin kiinni olkapäistä; hiukset liitelivät vaaleana pilvenä silmillä ja kaulan ympäri kierteli komeine välkyttimineen nauha helmiä, liian suuria ollakseen oikeita. Delobelle oli oikeassa: mustalaiselämää hänen oli tarviskin. Hänen kauneutensa oli saanut jonkimmoisen suruttoman osotteen, joka kuvaeli häntä, teki hänestä paenneen vaimon oikean tyypin, joka on jätetty salliman varaan ja vaipuu askelittain parisilaisen hornan syvyyteen, ilman että mailmassa olisi enää mitään kyllin väkevää saattamaan hänet vapaasen ilmaan ja valoon.
Ja kuinka tyytyväiseltä hän näytti ilveilijä elämässään. Miten reimasti hän astui lavalla! Oi! jos hän olisi voinut nähdä toivotointa ja hirveätä katsetta, joka häneen tuijotti alaalta salista, piilosta pylvään takaa, niin eipä hänen hymyssään olisi ollut tuota rivoa tyynyyttä, eikä hänen äänensä olisi löytänyt mielisteleviä ja hiukenevia taipumisia kuhertaakseen ainoata laulua, jonka rouva Dobson oli saanut hänen oppimaan:
Pikku neiti Sisi rukkaa,Lempi, se se hänenMielen hukkaa.
Risler oli noussut ylös huolimatta Planuksen ponnistuksista.
— Istualle… istualle… huudettiin hänelle.
Poloinen ei kuullut mitään.
Hän katseli vaimoaan.
Lempi, lempi, se se häneenMielen hukkaa,
kertoi Sidonie imarrellen.
Hetken ajatteli Risler, hyppäisikö hän lavalle ja tappaisi kaikki.Punaisia pyörijä näkyi hänen silmissään ja ikäänkuin raivon sokeutta.
Sitte valtasi hänen yht'äkkiä häpeä ja inho ja hän syöksi ulos kaataen tuolia, pöytiä, kaikkien häväistyjen porvarien suuttumuksen ja kirousten seuraamana.
Sidonien kosto.
Ei koskaan ollut Sigismund Planus, asuessaan yli kaksikymmentä vuotta Montrougessa, tullut niin myöhään kotia, edeltäpäin ilmoittamatta sisarelleen. Neiti Planus oli kovassa tuskassa hänkin. Eläen yhtä pitäen sekä mielen että kaiken puolesta veljensä kanssa ja omaten saman sielun häntä ja itseään varten, oli vanha piika useimpina kuukausina tuntenut kajahdusta rahastonhoitajan kaikista huolista, kaikista vastuksista; ja häneen oli vielä jäänyt suuri herkkyys vavista ja olla liikutettu. Jos Sigismund vallankin myöhästyi ajatteli hän:
— Voi! Herra Jumala… Kun ei vaan olisi jotakin tapahtunut tehtaalla!
Senpä tähden tänä iltana, kun kanakansa oli lentänyt orrelle nukkumaan ja päivällinen oli korjattu kenenkään siihen koskematta, oli neiti Planus käynyt istumaan pieneen matalaan saliin, ja odotti, mieli täynnä ahdistusta.
Vihdoin soitettiin yhdentoista aikaan. Se oli arka ja surullinen kellonsoitto, joka ei mitenkään ollut Sigismundin lujan käteenoton kaltainen.
— Tekö se olette, herra Planus?… kysyi vanha neiti ylhäältä portailta.
Se oli hän; vaan hän ei tullut yksin. Iso kyyryselkäinen vanhus seurasi häntä ja sanoi sisään astuessaan hyvää päivää verkallisella äänellä. Silloin vasta tunsi neiti Planus Risler vanhemman, jota hän ei ollut nähnyt uuden vuoden käynnistään saakka, se on vähää ennen kaikkia tapahtumia tehtaalla. Hänen oli vaikea pidättää säälin huudahdusta; mutta molempien miesten vakavan äänettömyyden edessä käsitti hän, että oli oltava vaiti.
— Neiti Planus, sisareni, pankaa puhtaat raidit vuoteeseni.Ystävämme Risler tekee meille kunnian makaamalla meillä tänä yönä.
Vanha piika meni heti kohta valmistamaan huonetta melkein hellällä huolella; sillä tiedetäänhän, että paitsi herra Planus-veljeäni, Risler oli ainoa poikkeus yleisestä hylkäämisestä, johon hän luki kaikki miehet.
Lähtiessään kahvilaulajaisista, oli Sidonien mies alussa ollut tuokion hirvittävässä mielen liikutuksessa. Hän astui käsitysten Planuksen kanssa, hervotoinna koko ruumiiltaan. Nyt ei ollut enää kysymystä mennä hakemaan kirjettä ja kääryä Montrougesta.
— Anna minun olla… mene pois… sanoi hän Sigismundille, minä tarvitsen olla yksinäni.
Mutta tämäpä olisi kyllä kavahtanut heittämästä hänet siten epätoivoonsa. Rislerin huomaamatta, vei hän hänen kauas tehtaalta, ja sydämensä älykkäisyyden puhuessa vanhalle rahaston hoitajalle, mitä hänen oli sanominen ystävälleen, ei hän koko matkalla puhunut hänelle muusta kuin Franssista, hänen pienestä Franssistaan, jota hän kovin rakasti.
"Se, niin, se se oli rakkautta, ja oikeata ja lujaa… Petosta, ei ollut pelättävää semmoisilta sydämmiltä!"
Puhellessaan olivat he jättäneet pauhuisan keski-Parisin. He kävelivät nyt satamia pitkin, kulkivat Jardin des Plantes'in ohi, tulivat sisään Saint-Marceau'n etukaupunkiin. Risler antoi viedä itseään. Planuksen sanat tekivät hänelle kovin hyvää!
Siten saapuivat he lähelle Bièvreä, sillä kohdin määlikkäin ympäröimää, joiden suuret kuivatustelineet pienapuineen siinsivät taivaan kantta vasten: sitte Montsouris'in äärettömille tasangoille, aavoille tantereille, polttamille ja hivuttamille tulihengähdyksen, jota Parisi levittää ympäri jokapäiväisen työnsä, kuni jättiläislohikäärme, jonka savu- ja höyryhenki ei kärsi mitään kasvullisuutta kantomatkallaan.
Montsouris'ista Montrougen linnoituksiin on askel vaan. Kerran sinne tultua, ei Planuksen ollut kovin vaikea saada ystävätään luokseen. Hän ajatteli syytäkin, että hänen tyyni kotinsa, rauhallisen ja hartaan veljellisen ystävyyden näkö tuottaisi tuon onnettoman sydämeen ikäänkuin esima'un onnesta, joka odotti häntä hänen veljensä Franssin rinnalla. Ja, todellakin, tuskin olivat he astuneet taloon, kuin pienen talon herttaisuus jo teki vaikutustaan.
— Niin kyllä, sinä olet oikeassa, vanha mies, sanoi Risler astuessaan suurin askelin matalassa salissa, minun ei ole enää ajateltava vaimoani. Hän on kuin kuollut minulta nyt. Minulla ei ole enää mailmassa, kuin pieni Franssini… En tiedä vielä tuotanko hänet tänne, vai menenkö hänen luo, se on vaan varma, että tulemme elämään yhdessä… Minä, joka niin kovin halusin omata pojan. Siinä se nyt löytyi, poikani. Muita en tahdokaan. Kun ajattelen, että kerran tahdoin kuolla… Eihän tok! Hän olisi ollut siitä liian onnellinen tuo rouva tuolla!… Minä tahdon elää, päin vastoin, elää Franssin kanssa ja ainoastaan häntä varten.
— Bravo! sanoi Sigismund, kas semmoisena minä tahdoin nähdä sinut.
Samassa tuli neiti Planus ilmoittamaan, että huone oli valmis.
Risler pyysi anteeksi vaivasta, jonka hän heille saattoi.
— Te asutte täällä niin hyvin, niin onnellisina… Todellakin vahinko tuoda teille suruani.
— Oh! vanha mies, sinä voit tehdä itsellesi samallaisen onnen, sanoi kelpo Sigismund säteillen… Minulla on sisareni, sinulla veljesi. Mitäs meiltä sitte puuttuu?
Risler hymyili epämääräisesti. Hän jo oli näkevinään itsensä Franssin kanssa pienessä rauhallisessa ja kvääkarin tapaisessa talossa, kuin tämä oli.
Todella oli ukko Planuksen ajatus hyvä.
— Lähde makaamaan, sanoi hän riemuitsevan näköisenä. Me tulemme näyttämään sinulle huoneen.
Sigismund Planuksen huone oli suoja alakerroksessa, suuri yksinkertaisesti, mutta siististi sisustettu suoja puuvilla uutimineen ikkunoissa ja rankisessa ynnä pienine nelisnurkkaisine mattoineen tuolien edessä, kiiltävällä permannolla. Äiti-rouva Fromontillakaan ei olisi ollut mitään moittimista sen järjestyksessä ja kunnossa. Laudoille, jotka muodostivat kirjaston, oli muutamia kirjoja rivitetty.Onkijan käsikirja, Täydellinen emäntä, Barèmén korkolaskut. Se oli talon tieteellinen puoli.
Ukko Planus katseli ympärilleen ylpeästi. Vesilasi oli paikallaan pähkinäpöydällä, partaveitsilipas toaletilla.
— Näet sen, Risler… Kaikki löytyy, mitä tarvitaan… Muutoin jos sinulta jotakin puuttuisi, niin ovat avaimet paikoillaan… et muuta, kuin aukaiset vaan… Ja katso, kuinka kaunis näköala täältä on… Nyt on hiukan pimeä; mutta huomen aamuna, herätessäsi, saat nähdä se on komeata.
Hän aukaisi ikkunan. Alkoi sataa suuria sadepisaroita ja salamat, viiltäen pimeyttä, valaisivat pitkän, äänettömän juovan penkereitä, jotka levisivät etäällä sananlennätin patsaineen rivittäin tai mustine kasemattiporttineen. Ajoittain, vartijan askeleet vahtipaikalla, pyssyn tai miekan kalske muistuttivat, että oltiin sotaväen läheisyydessä. Tämä se oli Planuksen kehuma näköala, alakuloinen näköala, jos mikään.
— Ja nyt, hyvää yötä… Makaa hyvin. Vaan kun vanha rahastonhoitaja oli pois menemäisillään, kutsui ystävänsä häntä.
— Sigismund?
— Täss'ollaan… sanoi kelpomies, ja odotti.
Risler hiukan punastui ja huulensa liikkuivat, kuten sen, joka aikoo puhua; sitte kovalla ponnistuksella hillitsi hän itseään:
— Ei, ei mitään… Hyvää yötä, vanha mies.
Ruokasalissa juttelivat veli ja sisar vielä kauan aikaa hiljaa. Planus kertoi illan hirveän tapahtuman, kohtauksen Sidonien kanssa; ja tietysti siinä kuului: "oi, niitä vaimoja!…" ja "oi! niitä miehiä!"… vihdoin, kun oli pantu lukkoon pienen puutarhan portti, meni neiti Planus huoneesensa ja Sigismund asettui, niin hyvin kuin voi, pieneen viereiseen suojaan.
Keskiyön aikaan kavahti rahastonhoitaja ylös unesta sisarensa herättämänä, joka kutsui häntä puolikovaan, hyvin säikähtyneenä.
— Herra Planus-veljeni?
— Hä?
— Oletteko kuulleet?
— En… Mitä niin?
— Voi, se on hirveätä… Jotakin, ikäänkuin raskas huokaus, mutta niin kova, niin surullinen… Se tuli alahuoneesta.
He kuuntelivat. Ulkona satoi vettä virtana sellaisen lehtien rapinan seuraamana, joka antaa maalle täydellisen osoitteen yksinäisyydestä ja autiudesta.
— Se on tuuli… sanoi Planus.
— Olen varma, ett'ei… Vait!… kuulkaa… Rajuilman melskeessä kuului valitus, ikäänkuin nyyhkytys tuskallisesti lausutusta nimestä.
— Frans!… Frans!… Se oli kamalaa ja haikeata.
Kun Kristus ristillä päästi avaruuteen taivasta kohti toivottoman huutonsa: "Eli, Eli, lamma sabacthani", niin ne, jotka sen kuulivat, varmaan tunsivat samallaista ylenluonnollista pelkoa, kuin se, joka yht'äkkiä valtasi neiti Planuksen.
— Minä pelkään, sopisi hän… jos menisitte katsomaan.
— Ei, ei, jätetään hän. Hän ajattelee veljeään… Mies parka! Tuo ajatus voi hänelle vielä tehdä hyvin hyvää.
Ja vanha rahastonhoitaja nukkui jälleen.
Seuraavana päivänä hän heräsi, kuten ainakin, herätysrummun kuuluessa linnoituksista; sillä pikku talo, kasarmien ympäröimänä, järjesti koko elämänsä sotilasten soittojen mukaan. Sisar, joka jo oli noussut, ruokki kanoja. Nähdessään Sigismundin ylähällä, tuli hän hänen luo hiukan liikutettuna.
— Omituista, sanoi hän, minä en kuule mitäkään Rislerin luota…Yhtä kaikki on ikkuna selkoselällään.
Sigismund, hyvin hämmästyneenä, meni kolkuttamaan ystävänsä ovelle:
— Risler!… Risler!
Hän kutsui häntä levottomalla äänellä:
— Risler oletko siellä makaatko, vai?
Ei mitään vastausta. Hän aukaisi oven.
Huone oli kylmä. Tuntui, että avonaisesta ikkunasta kosteus ulkoa oli tulvinut koko yön. Ensimmäisestä silmäyksestä, jonka Planus loi vuoteesen, ajatteli hän; "Hän ei ole pannut maata…" Todellakin, peite oli koskematoin, ja huoneessa levotoin valvominen näkyi vähimmistäkin seikoista, vielä savuavasta lampusta, joka oli jätetty sammuttamatta ja unettomassa kuumeessa tyhjennetystä karahvista; mutta se, joka pelästytti rahastonhoitajaa, oli, että hän näki piirongin laatikon ihan auki, jonne hän huolellisesti oli tallettanut ystävänsä hänelle uskoman kirjeen ja kääryn.
Kirjettä ei ollut. Au'aistu kääry oli pöydällä ja siinä näkyi Sidonien valokuva, kun hän oli viidentoista vanha. Entinen pikku Chèbe, neiti Le Miren oppilas, hameineen, kaattineen, otsalle hajoitetut vallattomat hiukset ja vielä kömpelön tytön väkinäinen ryhti, ei ollenkaan ollut nykyisen Sidonien näköinen. Ja siitä syystä juuri oli Risler säilyttänyt valokuvan, muistona ei vaimostaan, vaan pikku "tytistä."
Sigismund joutui hämille:
— Se on minun vikani, ajatteli hän… Minun olisi pitänyt ottaa pois avaimet… Mutta kuka olisi luullut, että hän häntä vielä ajatteli?… Hän oli minulle niin kovin vannonut, ett'ei tuota vaimoa hänelle enää ollut olemassa.
Samassa tuli neiti Planus sortunein kasvoin.
— Herra Risler on lähtenyt… virkkoi hän.
— Lähtenyt?… Eikö puutarhan portti sitte ollut lukossa?
— Hän on mennyt muurin yli… Näkyy jälkiä.
He katselivat toisiaan hämmästyneinä.
Planus ajatteli: "Se on kirje!…"
Näköään oli vaimonsa kirje ilmoittanut Rislerille jotakin tavatointa; ja ett'ei herättäisi isäntäväkeä, oli hän lähtenyt hiljaa ikkunasta, kuin varas. Miksi? Mitä varten.
— Näettehän vielä, sisareni, sanoi Planus parka, lopettaen pukeutumista kiireissään, näette, että, tuo ruosa on hänelle vielä tehnyt kepposen. Ja kun vanha piika koetti vakuuttaa häntä, palasi kelpo mies aina lempilauseesensa:
—Minulla ei ole luottamusta!… Sitte, niin pian, kun hän oli valmis, riensi hän ulos.
Yöllisen rankkasateen lioittamassa maassa näkyivät Rislerin jäljet puutarhan portille saakka. Hän oli varmaan lähtenyt ennen päivän nousua, sillä kasvassarat ja kukkaympärykset olivat sieltä täältä syvien jälkien puhkaisemat pitkien harppausten välimatkalla; perämuurissa oli valkoisia viiruja ja ylähällä pieniä lohkeamia. Veli ja sisar menivät tielle. Siellä oli mahdotointa seurata jälkiä. Näkyi kuitenkin, että Risler oli mennyt Orleansin tielle päin.
— Todellakin, uskalsi neiti Planus arvella, kyllä me joutavia itseämme vaivaamme, hän on ehkä palannut ihan yksinkertaisesti tehtaalle…
Sigismund pudisti päätään. Oi, jospa hän olisi sanonut kaikki, mitä ajatteli.
— Siis menkää kotia, sisareni… Minä lähden katsomaan.
Ja vanha "minulla-ei-ole-luottamusta" lähti menemään tuuliaisena, valkoinen harjansa tavallista enemmän pystyssä.
Siihen aikaan oli maantiellä sotamiehiä, yrttikauppioita, talutettavia upsierien hevosia, muonan myöjiä rattaineen, kaikenlaista hälinää ja liikettä, jommoista löytyy aamuisin linnoitusten edustalla. Planus astui suurin askelin keskelle hälinää, kun hän yht'äkkiä seisattui. Vasemmalla, penkereen juurella, pienen neliskulmaisen rakennuksen edessä, jonka tuoreelle savelle mustilla kirjaimilla oli kirjoitettu:
huomasi hän joukon kanssa sota- ja tulli-miesten pukuja keskellä kulkijaimien renttumaisia ja tahrattuja mekkoja. Vaistomaisesti astui ukko lähemmäksi. Rautakangilla suljetun kaartavan oven juurella, istui tullimies portailla, puhellen ja laajasti liikutellen käsiään ikäänkuin hän olisi pitänyt esitelmää.
— Hän oli tässä, missä minä nyt, sanoi hän… Hän hirtti itsensä istualleen, vetämällä kaikin voimin nuoraa… näinikään… vuh!… Ja uskottava kyllä on, että hänen ainoa ajatuksensa oli kuolla, sillä hänen taskustaan löydettiin partaveitsi, jota hän olisi käyttänyt siinä tapauksessa, että nuora olisi katkennut.
Joukosta kuului ääni: "Raukka!…" Sitte toinen, vaan vapiseva ja mielen liikutuksen tukehduttama, kysyi arasti:
— Onko ihan varma, että hän on kuollut? Kaikki rupesivat nauramaan, katsellen Planukseen.
— Katsos tuota vanhaa vekkulia, virkkoi tullimies… Sanoinhan minä, että hän oli ihan sininen tänä aamuna, kun me päästimme hänen nuorasta, viedäksemme hänet tarkk'ampujien kasarmiin.
Kasarmi ei ollut kaukana; ja kuitenkin oli Sigismund Planuksen mitä vaikeinta mailmassa päästä sinne. Kuinka hyvään hän ajattelikin, että itsemurhat eivät olleet harvinaisia Parisissa, etenkin näillä rantamilla ja ett'ei mene päivääkään ilman, että korjataan ruumis näiltä pitkiltä linnoitus riveiltä, ikäänkuin vaarallisen meren rannalta, ei mikään voinut karkoittaa hirveätä tunnetta, joka aamusta saakka ahdisti hänen sydäntään.
— Vai niin! Te tulette hirttänyttä varten, sanoi käskyläispäällikkö kasarmin ovella… niin! Hän on tuolla.
Ruumis oli pantu jonkinlaiseen vajaan pukkien päälle laitetulle pöydälle. Hevosmiehen viitta, joka oli sen yli heitetty, peitti sen kokonaan ja riippui käärepoimuissa, joita ankara kuolema uurtaa kaikkialla ympärillään. Ryhmä upsierejä, muutamia sotamiehiä jokapäiväisissä housuissa katseli kaukaa, puhellen hiljaa, kuin kirkossa: ja korkean ikkunan hulpilolla kirjoitti apulaismajori kuolontodistusta. Hänen puoleen kääntyi Sigismund.
— Minä tahtoisin nähdä hänet, kysyi hän hiljaa. — Saatte.
Hän lähestyi lautoja, epäröi hetken, rohkaisten itseään sitte, paljasti tarponeet kasvot, suuren liikkumattoman ruumiin sateesta läpi märjissä vaatteissaan…
— Hän siis vihdoin tappoi sinun, vanha toverini… jupisi Planus ja vaipui nyyhkyttäen polvilleen.
Upsierit olivat uteliaina tulleet katsomaan kuollutta, joka oli peittämättä.
— Katsokaahan, majori, sanoi yksi heistä… Kätensä on kiinni, ikäänkuin hän puristaisi jotakin.
— Tosiaankin, vastasi majori astuen lähelle… Se tapahtuu toisinaan viimeisissä suonenvedoissa… Muistatteko Solferinossa? Komendantti Bordy piti niinikään kädessään pienen tyttönsä medaljongin. Meidän oli hyvin vaikea saada se irti hänen kädestään.
Niin puhuessaan koetti hän au'aista kouristunutta ja kuollutta käsiraukkaa.
— Kah! sanoi hän, se on kirje, jota hän niin kovasti puristi.
Hän kävi lukemaan sitä; mutta yksi upsiereista otti sen ja antoiSigismundille, joka yhä vielä oli polvillaan:
— Katsokaa, herra. Varmaan viimeinen tahto täytettäväksi.
Sigismund Planus nousi ylös. Koska suoja oli pimeä, meni hän horjuen ikkunalle ja luki kyynelein hämärtävin silmin:
"… Oi, niin, minä rakastan sinua… rakastan sinua enemmän, kuin konsana ja ikipäiviksi… Mitä varten taistella ja vastustella?… Rikoksemme on väkevämpi meitä."
Se oli kirje, jonka Frans oli kirjoittanut kälylleen vuosi takaperin ja jonka Sidonie oli lähettänyt miehelleen tuon kohtauksen jälkeisenä päivänä kostaakseen sekä hänelle että hänen veljelleen.
Risler olisi voinut elää vaimonsa petoksen jälkeen, mutta veljensä petos tappoi hänen heti.
Kun Sigismund käsitti asian, oli hän kuin maahan kaivettu… Hän seisoi siinä, kirje kädessä, katsellen koneentapaisesti eteensä avonaisesta ikkunasta.
Kello löi kuusi.
Tuolla, Parisin yllä, jonka hälinä kuului, vaikk'ei kaupunkia näkynyt, kohosi raskas, lämmin usma, verkalleen liikkuva, puna- ja musta-reunainen, kuni ruutipilvi tappelukentällä… Vähitellen kellotornit, valkoiset otsikot, kultaiset kuvukot erkanivat huurusta, kirkastuivat heräämisen loistossa. Sitte, tuulen myötä, rupesivat tuhannet tehdastorvet, jotka kohosivat epätasaisten kattoryhmien yli, samalla kertaa puhaltamaan huohottavaa höyryään innokkaasti, kuni lähtöön valmis laiva… Elämä alkoi uudelleen… Kone käymään! Ja sitä pahempi sen, joka tielle jää!… Silloin teki ukko Planus hirveän vihan liikkeen: — Ah! ruoja… ruoja… huusi hän pudistaen nyrkkiään; eikä tiedetty, vaimolleko vai kaupungille hän sen sanoi.