Seuraavina päivinä kulki koko kaupunki Salvuccien palatsin ohi katsoakseen poikkilyötyä kättä, joka oli pistetty soihtupihtiin korkealle erään parvekkeen yläpuolelle. Kun aurinko sattui siihen, säkenöivät kaikki sormukset kuihtuneissa sormissa.
Käden omistaja makasi sairaana vastapäätä olevassa kammiossa, jonne tuo verinen voitonmerkki näkyi. Uupuneena verenvuodosta hän oli tuskin voinut laahautua kotiin saadakseen kätensä sidotuksi. Taistelu molempien perheiden välillä jatkui kuin entisinä pahimpina vihollisuuksien aikoina. Rinaldon äiti haastoi Leone de' Salvuccin oikeuteen. Mutta tuomarit vapauttivat hänet, koska hän vain oli puolustanut taloaan ja tytärtään sisäänmurtautujaa vastaan. Silloin rouva vaati oikeuden kautta häneltä poikansa kättä. Mutta kondottieeri kieltäytyi antamasta sitä: olihan varkaan hyvin ansaittu ja tunnettu rangaistus, että hänen röyhkeä kätensä asetettiin yleisön nähtäväksi itse teon paikalle, hänelle häpeäksi. Aika kului. Kuihtunut käsi merkitsi vähemmän, mutta Ardinghellit ajattelivat siinä olevia raskaita ja kallisarvoisia sormuksia, ja Leone de' Salvucci haastettiin oikeuteen kalleuksien anastamisesta, jotka eivät olleet hänen. Mutta kondottieeri kehoitti oikeutta käymään hänen talossaan, silloin se näkisi parvekkeen oven kiinninaulattuna, ja paloportaitten avulla se voisi nähdä, että kiistanalaiset sormukset yhäkin olivat koskemattomassa varkaankädessä. Oikeus kyllä tapahtuisi: kun aika itse antoi sormukset takaisin, oli omistajalla täysi vapaus poimia ne kadulta kuin pudonneet hedelmät.
Poikkilyöty käsi jäi peloittimeksi paikoilleen. Sillä Leone oli mahtava ja itsepäinen ja puhui pontevasti neuvostossa. Mutta halu saada kultaiset sormukset ja kalliit kivet yhä kasvoi, mitä kauemmin kuihtunut käsi niitä säilytti. Taivaan linnut tai epärehelliset löytäjät voivat anastaa perheen laillisen omaisuuden. Ja eräänä varhaisena aamuna eräs Rinaldon sedistä ampui niitä jousella ja pudotti kädestä sormet toisen toisensa jälkeen.
Giovanna oli pelästynyt. Hän ei enää mennyt ulos. Hän ei tahtonut kuulla porvarien puhuvan hänestä kaduilla eikä tahtonut itseään osoitettavan ikkunoista ja ovista. Ei kukaan saisi tutkistella, oliko hän iloinen vai alakuloinen, ei kukaan selittää hänen ilmeitään. Hän ei enää tahtonut nähdä vanhaa huonettaan. Ajatus parvekkeenovesta sai hänet värisemään. Kondottieeri naulautti hänen tahdostaan sen kiinni. Itse hän muutti alas erääseen niistä pimeistä isoista huoneista, joiden ainoa valo tuli ristikkoikkunasta, joka suuren häkin kaltaisena katsoi kaupunkiin päin. Siellä eivät mitkään kukat kasvaneet. Eikä Giovannalla ollutkaan enää kukkia kasvatettavana. Jos isä tuli tarjoamaan uusia kallisarvoisia neilikoita, ei hän niitä tahtonut: niissä oli ikäänkuin veren tuoksu. Ei mitään kasvaisi hänen suuressa kammiossaan, jossa pimeys ei koskaan tullut esiin nurkista ja josta sitä ei koskaan voinut ajaa ulos. Hän ei edes uskaltanut mennä tiheän ristikon luo, peläten kohtaavansa silmiä, jotka uteliaina olivat suunnatut ylöspäin tähystääkseen häntä. Hän oli kuullut, että Firenzessä vielä pidettiin villejä leijonia syvissä kuopissa, joiden seinät olivat sileää marmoria, mihin niiden kynnet eivät pystyneet, ja joiden yli kulki pitkät astinlaudat, jotta ylimieliset herrat voisivat kiihoittaa velttoja hermojaan kulkemalla eläinten pään yli ja näkemällä niiden voimattomia hyppyjä. Hänellä oli tunne siitä, että siten tunkeilivat ilkeys ja panettelu hänen oman häkkinsä ulkopuolella ja että ne rehentelisivät, kun hän lähestyisi.
Jotakin hänen neitseellisyydestään oli tullut tukahdutetuksi, ennenkuin se oli päässyt päivänvaloon. Valoisana ja avoimena oli hänen koko olemuksensa kurottautunut sitä nuoruuden onnen ja rakkauden aurinkoa kohti, joka oli koittava hänelle. Eräänä päivänä hän oli herännyt palatsin kolkoilta, kaameilta lattioilta keskelle vapauden viheriöivää ruohikkoa; mutta nyt hän oli arka kuin se, joka kerran oli koskettanut kyykäärmettä kukan takana, jonka oli aikonut poimia. Salattua uteliaisuutta oli kätkeytynyt siihen leikitsevään hylkimiseen, jota hän oli osoittanut Rinaldolle ja hänen hellille tunteilleen, jotka hänestä näyttivät liiallisilta ja teennäisiltä. Nyt hän tiesi, että rakkaus ei ole keveätä leikkiä, vaan pakottava voima, joka kannusti kiipeämään ylös äkkijyrkänteitä, kiihkeä halu, jolla oli polttavankuuma hengitys ja mielettömiä sanoja. Ja nyt hän kuuli Beritolalta, miten kaupungissa puhuttiin Rinaldo-parasta, jonka oli pitänyt niin julmasti kärsiä nuoren tyttöheilakan vuoksi. Ihmiset olivat nähneet heidän puhelevan keskenään vallinrinteellä, ja Rinaldo itse puolusti rohkeuttaan sillä, että siihen oli hänet yllyttänyt Giovannan avoin parvekkeenovi ja nyökkyvät kukkaset.
Niin vaarallinen ja paha rangaistus tuli siitä, että oli nuori ja luottavainen. Niin väärin selitettiin nuoren tytön lapsellinen pelottomuus. Niin kosti hylätty ihailija nuorelle tytölle, joka ei muuta rikosta ollut tehnyt kuin kieltäytynyt noudattamasta miehen himoa.
Palohaavoja saanut lapsi pelkää tulta. Mutta Giovanna ei ollut ojentanut sormeaankaan tuota vaarallista liekkiä kohti. Se oli ulkoapäin tunkeutunut hänen viattomaan itsetiedottomuuteensa ja kärventänyt hänen nuoren luottamuksensa kuin siemeneltä haivenet.
Hämärissä istuessaan ja uneksiessaan kumartuneena niiden kärpännahkojen yli, joita hän kirjaili isänsä asepaitaan hopealangoilla pehmeään samettiin, mihin sormet vaipuivat kuin sammaleen, Giovanna ajatteli, miten välttämätöntä oli pitää rautapaitaa tämän pehmeän kankaan alla, salattua ja piilevää teräspaitaa, joka torjui ne pistokset, jotka yht'äkkiä tunkivat kauniin kudoksen läpi. Ja hän muisti nuorta firenzeläistä, joka omisti huvilan Poggibonsissa hänen isänsä huvilan lähellä, hänen lempeitä ruskeita silmiään ja hänen valkeata neitseellistä otsaansa pienen baretin alla. Hän näki hänen tulevan pitkin, joustavin askelin, toinen käsi pistettynä takin nahkareunan sisäpuolelle, toinen piirtäen pieniä puolikuita ilmassa. Kun Giovannan piti mennä hänen ohitseen kapealla tiellä, oli hän väistynyt syrjään, jotta Giovannan ei tarvitsisi väistyä muuria vasten. Hän oli kumartunut painaen oikeaa kättänsä sydämelleen. Tukka valahti hänen poskilleen, eikä Giovanna nähnyt hänen silmiään, sillä ne olivat maahan luodut, kuten hänkin loi silmänsä maahan, kun ehtoollisastia kannettiin hänen ohitseen kirkossa.
Oliko tämäkin kaunis, lempeä kunnioittavaisuus vain petosta? Ja pitikö hän vain kättään sykkivällä sydämellään, jotta sen hehku ei polttaisi häntä? Giovanna oli nähnyt hänen huulensa. Vaikka ne olivat vaiti, liikkui niillä aina pehmeä, mykkä sana: hänen oma nimensä, Gentile — Gentile — kuinka hän sen mahtoi lausuakaan?
Toisenlainen oli nuori Domenico, joka oli tullut maalaamaan pyhän Finan legendaa heidän kirkkoonsa ja joka oli puhunut, kun he tervehtivät häntä viiniköynnöksin Poggibonsissa. Domenico kulki ylvästellen kaduilla, suorana ja pitkäsäärisenä kuin kurjet keväällä ulkona kedoilla. Hänellä oli tuollainen rohkea sivukatse kuin kotkalla, joka mittaa välimatkan saaliiseensa. Hänen tukkansa aaltoili kuin öinen pimeys, musta haiven kasvoi hänen leuassaan ja huulillaan kuin varjot, joita turhaan karkoitetaan. Kun Giovanna oli mennyt hänen ohitseen, oli hän tervehdykseksi suipentanut huulensa kuin suuteloksi. Hänen silmänsä tähystivät yhä, ja hän heilautti kättänsä kaaressa, ikäänkuin tehden pitkän vetäisyn siveltimellä.
Giovanna istui häkissään eikä uskaltanut katseineen mennä kauemmaksi kuin että kadun yli näki pormestarin palatsin loggian ja Collegiatakirkon nurkan. Talvi oli pitkä ja yksitoikkoinen. Kun lumi satoi valkeana vaatteena tuomiokirkon torille, tuli valoisaa ikkunan eteen, kuin olisi taivas pudonnut maahan hänen luokseen, taivas, jota hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt. Lumi oli siellä päiväkausia valkeana ja kimaltelevana satuna. Giovanna ajatteli, että se voisi tehdä ihmeitä. Joka aamu hän hiipi katsomaan vastasatanutta lunta nähdäkseen, eikö tuohon pehmeään aineeseen jälleen ollut piirrettynä kirkon pohjapiirustusta kuten ennen ihmeitten aikoina.
Nuorta, äänekästä naurua kaikui valkealta kadulta. Kolme nuorta herraa tuli kahlaten lumessa, korkeat puukengät jaloissa. He heilauttelivat ylimielisesti viittojaan siroilla hartioillaan. Domenicon hän tunsi heti hänen suorasta ryhdistään; vasen käsi oli hänellä vyötäisillä, ja viitta kohosi rohkeassa kaaressa leuan alta. Nyt he olivat siellä lumisilla. Nuo toiset olivat varmaankin hänen veljensä ja lankonsa. Lumipallot risteilivät ilmassa. Yksi sattui Giovannan ikkunaan, niin että se meni rikki ja lumi pyrysi pehmeinä hiutaleina ristikon läpi sisään.
Giovanna istui viluissaan turkiksiinsa kääriytyneenä ja katseli ruutuun tarttuneita valkeita hiutaleita, jotka olivat kuin haivenia talven suuren, voimakkaan joutsenen siivistä, joka lensi yli maiden ja kaupunkien. Kuinka onnellisia ja vapaita he olivatkaan tuolla ulkona — he myllersivät loistavassa lumessa aina kirkon ovelle saakka, josta he hävisivät.
Kunpa voisi seurata heitä tuohon pieneen kappeliin, jossa he olivat maalaamassa! Hän tiesi Beritolan puheista, miten he siellä seisoivat koko päivän valoisan ajan, pitäen kalkkiseinää kosteana ja maalaten olentoja, jotka ilmielävästi kuvasivat pyhän Finan kuolemaa ja hautausta. He kulkivat siellä ristikon takana, ei kerjäläisten kaltaisina polvea notkistaen ja ristinmerkkejä tehden, vaan selkä suorana pyhimyksen uskottuina ystävinä, joiden ei tarvinnut nöyrtyä, vaan jotka kiipesivät portaille ja loivat pyhän Finan kodin uudestaan, niin että kaikki saivat nähdä hänen eläneen ja miten hän oli kuollut.
Giovannan oma isä kertoi tuosta ihmeellisestä taiteilijasta. Hän maalasi piispan ja kuoripojat, niin että heihin todella voi koskea, ja kirkonlipun voi nähdä liikkuvan muurilla. Neuvosherrain joukkoon Finan paarien ympärille oli nuori firenzeläinen pyytänyt kondottieerilta luvan saada maalata hänen päänsä, ja hän oli ensin piirtänyt sen paperille niin selvänä ja elävänä, kuin se hänen hartioillaan oli.
Eräänä päivänä, kun lumi jo oli hävinnyt maasta ja valo oli katoamaisillaan pilviseltä taivaalta, Giovanna hiipi yksinään tuomiokirkkoon, kääriytyneenä hilkkaviittaansa. Hän meni pyhän Finan kappelin luo, odottaen sen olevan tyhjänä tänä pimeänä päivänä. Mutta ristikko oli suljettuna, ja sen takana hän näki yksinäisen olennon pitkässä, väljässä maalarinpuserossa seisovan portailla pitkät siveltimet kädessä.
Giovanna katui uteliaisuuttaan ja rukoili polvistuen ristikon edessä pyhimystä antamaan anteeksi hänen rikoksensa. Hän tuijotti ylös kohden pitkää, kapeata marmorilipasta, joka oli alttarin yläpuolella, ja hän näki tähtien kultaiset täplät tummansinisellä alustalla madonnan ja liitelevien enkelien takana.
"Pyhä Fina", rukoili hän, "jonka henki asuu tässä paikassa, opeta minulle se lohdutus, jonka avulla voi odottaa kytkettynä yhteen paikkaan ja olemaan voimakas nöyryydessä, vaikka heikko ruumis on murtunut ja rampautunut, jotta sitten ajallisuudesta voi kohota ylvääseen elämään Jumalan läheisyydessä. Kuten sinä olen minäkin sidottu tähän tylyyn ja ahtaaseen pieneen kaupunkiin, en voi liikkua enkä kohota sielullisesta heikkoudestani, terveet käteni ovat sanomattoman hervottomat, eikä niissä ole mitään sinun kuihtuneitten kättesi voimasta, mutta opeta minulle…"
Ristikko hänen edessään kilahti. Se työntyi hitaasti auki, ja hän kuuli oudon, hopeasointuisen äänen kuiskaavan: "Astukaa sisään, neitsyt, jos tahdotte olla pyhimystänne lähempänä."
Giovanna ei kohottanut katsettaan, kun hän nousi ja meni kappeliin. Lattialle oli kasattu sankoja ja väriastioita, ja kimaltelevaa lehtikultaa oli karissut marmoripaasille.
Peläten taaskin uteliaisuuden voittavan hän ei tahtonut mitään nähdä. Hän polvistui alttarin alimmalle portaalle eikä kohottanut katsettaan alttaripöydän alinta reunaa korkeammalle, joka oli hakattu kuin pitkäksi riviksi pieniä simpukankuoria. Sitten hän sulki silmänsä ja aikoi uudestaan rukoilla. Mutta kaikki ajatukset kiitivät hajanaisina virtoina, jokainen sana livahti omaa tietänsä, eikä siitä syntynyt mitään rukousta. Hartauden särki aina halu nähdä mitä maalari teki. Hän käänsi päätään. Siellä maalari seisoi portailla, nojaten seinään, ja työskenteli äänettömästi, ikäänkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan kuin se pieni täplä, jossa hänen siveltimensä liikkui. Giovanna häpesi itseään ja käänsi katseensa toiseen seinään.
Laajentuiko huone? Liukuiko seinä pois? Näkikö hän näkyjä?
Pienestä ikkuna-aukosta virtasi valo sisään ulkoa päivän sinestä metsäisen kukkulan takaa. Peninkulmia aukeni eteen siitä pienestä muurinuurteesta. Hedelmiä ja vesipulloja näkyi pitkällä puisella pöydällä taustalla, ja etualalla makasi Fina kankeana laudallaan pitkät sääret ja jalat kuin puuhun veistettyinä, mutta ristityin käsin ja sädekehä kalpean, hienon päänsä ympärillä. Hänen pitkä, loistava tukkansa oli hajallaan, ja sitä kannatti hellävaroen imettäjän käsi, hänen katsoessaan pyhän isä Gregoriuksen haamuun, joka liitää avonaisen oven edessä ja enkelinpäitten ympäröimänä lupaa hänelle pikaisen ja autuaan kuoleman.
Giovanna siirtyi polvillaan kylmällä marmorilattialla ja palvoi ennen kokemattomassa hurmiossa tätä päivänselvästi esiinloihdittua näkyä. Ei milloinkaan hän ollut nähnyt tämänkaltaista mysteeriota. Tuo pyhä pieni vaivainen tyttö hengitti todella tuolla ylhäällä seinällä, paavi liiteli ovesta sisään kuin pilvi, avonaisen ikkunan takana oli peninkulmien päässä oleva vuori. Kaikkeen siihen voi sileätä kirkonseinää käyttää. Vanhat maalaukset tuolla laivassa riippuivat kudottujen kuvajonojen kaltaisina kaaria ja pilareita pitkin loistaen räikein ruskein ja vihrein värein. Mutta täällä antoi seinä tilavuutta kirkolle, laajensi sitä ja sai eläviä olentoja liikkumaan uusissa huoneissa.
Hänen selkänsä takana liukui askeleita kivilattialla. Maalari työnsi pitkällä riu'ulla värikimalteisen lasiruudun auki, niin että kylmä talvipäivän valo lankesi sisään.
"Suokaa anteeksi, madonna", sanoi taaskin tuo hopeasointuinen ääni, — "jos täällä tulee vähän kylmä, mutta minä tarvitsen valoa työhöni".
Katsomatta Giovannaan siirsi taiteilija portaita ja kiipesi avonaisen ikkunan korkeudelle. Hän katsoi ulos ja sen jälkeen seinään, ja hänen siveltimensä alkoi täyttää tornin piirustusta värillä, jonka hän valitsi ulkoa.
Giovanna oli noussut katsomaan toista kuvaseinää. Se oli vasta puolivalmis, mutta siinäkin oli taiteilija saanut muurin väistymään syrjään, vieläpä itse taivaan kohoutumaan sen kultakuteisen vuoteen yli, jolla Fina lepäsi kuolleena silkkipielus sädekehäloisteisen päänsä alla. Giovanna tunsi kultapeitteen, ja hän tunsi kuoripojat, jotka seisoivat jalkopäässä valkeissa messupaidoissa kantaen kirkonlippua ja pitkiä vahakynttilöitä. Hän tunsi isänsä tuimat, parrattomat kasvot neuvosherrain joukossa taustalla, ja heidän päänsä yläpuolella hän näki taivaan alkavan täyttyä itse kaupungin torneilla. San Gimignano kohosi siellä tuon marmorikomeron takana, jossa pyhä Fina makasi loistovuoteellaan ja vielä kuolemansakin jälkeen teki ihmeitä. Giovanna näki sen vanhan naisen, joka parani koskettamalla kuolleen käsiä, ja hän näki sokean poikaraukan, joka uskoen polvistui ruumiin jalkopäässä ja painoi pyhimyksen liikkumattomia, kylmiä jalkoja silmiänsä vastaan, kunnes ne tulivat näkeviksi.
Giovanna ei huomannut kylmyyttä, joka tulvahti ikkunasta sisään. Hän näki maalarin terävän profiilin nopeasti kuin linnun pään kääntyvän valoon ja siitä pois. Hän näki hänen pitkän valkean kätensä kuljettavan sivellintä pehmein ja varmoin vetäisyin. Kuinka silmä ja käsi eläytyivätkään yhteen ja loivat elämää! Kun Giovanna lähti, sanoi hän hiljaa: "Kiitän teitä, mestari, siitä ilosta, jonka ihana taiteenne on minulle tuottanut."
Taiteilija pysäytti hetkeksi siveltimen ja katsoi häneen alas nyökäyttäen päätään.
"Olette aina tervetullut, madonna, jos tahdotte osoittaa työlleni sen suuren kunnian, että katselette sitä."
"Enkö häiritse teitä, mestari?"
Taiteilija hymyili ja sanoi:
"Kun maalaan, en häiriintyisi, vaikka itse Jumalan-äiti seisoisi takanani katselemassa. Pikemminkin tuntuu siltä, kuin katseenne vahvistaisi minun katsettani."
Hän kääntyi jälleen seinään päin. Giovanna seurasi vielä hetkisen siveltimen äänetöntä kulkua kalkkiseinällä ja meni.
Kotimatkalla kulkiessaan ahtaita katuja ei hän katsonut niinkuin ennen mustista oviaukoista sisään. Pyhä Fina ei enää maannut vaivaisena siellä kylmyydessä ja köyhyydessä. Hän oli noussut iäiseen elämään ja kirkkauteen kirkon seinällä. Pitkien aikojen painostavan elämäntuskan jälkeen Giovanna lepäsi vihdoin siinä vapauttavassa ajatuksessa, että löytyi voimia, jotka olivat vahvempia kuin rakkaudenhalu ja kiima, kuin väkivalta ja himo, luomisvoimia, jollaisia hän oli nähnyt liikkuvan Domenicon elävissä käsissä, hänen päänsä linnunnopeissa käänteissä.
Hän ei enää toivonut omaavansa Finan ihmevoimaa sormissaan. Maailmassa kasvoi tauti ja hätä nopeammin kuin mikään käsi kykeni parantamaan. Mutta hän toivoi voivansa uneksia niin voimakkaasti ja niin elävästi kuin hiljainen maalari Finan kappelissa.
Jos Giovannan hartaus häiriytyi Domenicon freskoista, niin maalarin hartaus ei häiriytynyt Giovannan käynneistä. Hän työskenteli yhtä uutterasti ja näytti tuskin huomaavan tytön läsnäoloa. Hän pingoitti kartonkejansa, sekoitti värejä, mittasi alat ja siirsi sommittelunsa viimeisetkin osat märälle kalkille, uhraamatta sanaa tai silmäystä työnsä katselijalle.
Giovannan mielestä pyhän Finan kappeli oli turvallisin ja rauhallisin paikka maailmassa. Melkein kuin näkymättömänä katselijana hän otti osaa Domenicon työhön. Hän näki kuvan kasvavan valmiiksi elämän omassa puvussa, joka kohta kohdalta peitti karkeiden viivojen varjoleikin valkealla kalkkiseinällä. Hänen silmänsä seurasivat noiden luovien käsien äänetöntä liikettä, ja hän oli varma siitä, ettei maalari koskaan ollut katsonut häntä.
Mutta eräänä päivänä Domenico seisoi hänen edessään hänen kotonaan.Kondottieeri ohjasi hänet kädestä sisään ja sanoi:
"Domenico Bigordi, joka on jo tunnettu koko Toscanassa ihanasta taiteestaan, on lausunut haluavansa maalata sinun kasvosi, Giovanna. Minä kiitän häntä siitä ja luulen sinun tahtovan tehdä samoin."
Giovannan piti pukeutua samaan vaaleaan pukuun ruusunvärisine hihoineen, joka hänellä oli sinä päivänä, jolloin Domenico ensimmäisen kerran näki hänet Poggibonsissa. Ja nyt hän istui hänen mallinaan muutamia valoisia päiviä varhaiskeväällä, jonka läsnäolon voi tuntea hellekatoksen alla korkealla parvekkeella, missä Domenico oli tahtonut maalata hänen kuvansa.
Domenicon silmät kulkivat esteettä hänen kasvoillaan. Giovanna tunsi ne kuin lempeinä aurinkoisina täplinä, joista hän ei voinut päästä; väliin ne olivat otsalla, väliin hänen silmissään, ja toisinaan ne olivat ikäänkuin lämmittäen hänen kostealla suullaan. Hän saattoi ihollaan seurata noiden mustien silmien tutkivaa lentoa leuallaan ja kaulallaan. Hän tunsi, kuinka ne etsivät sen piirteitä. Vain harvoin ne sivuuttivat hänen omat silmänsä, luisuivat pitkin luomia syöstäkseen odottamatta sisälle hänen katseeseensa. Silloin hämmentyi hänen silmiensä kirkas kuvastin, ja pimeys taiteilijan syvästä, väkevästä katseesta hämärsi häneltä valon.
Mutta riippumatta noiden silmien vaihtelevasta otteesta Domenicon ääni kaikui aina samaa hopeanpehmeätä sointua. Hän jutteli mitä mieleen juolahti, katutappeluista, munkkien metkuista ja taiteilijain kaksintaisteluista, hän kuvasi juhlia Firenzessä, kukkasvilinää Arnon rannalla keväisin ja nuorten miesten ritarillista valittujen naistensa palvontaa. Hän kertoi nuoresta miehestä, joka maalautti kuvansa vain yhden ainoan nähtäväksi koko maailmassa ja lähetti sen sille, jota hänen kädessään oleva omistuskirjoitus koski: Tu mihi causa doloris — sinä olet murheeni syy. Mutta nainen antoi kuvan kiertää kaupungissa kaikkien ystävättäriensä luona, ja jokaiselle, joka katsoi tuon rakastavan miehen silmiin, toisti kuva rakkaudentunnustuksensa, joka oli piirretty sormukseen hänen peukalonsa ja etusormensa väliin.
Domenico nousi kesken leppeän naurunsa oikaistakseen Giovannan päätä. Hän pani viileät kätensä varovasti hänen poskilleen ja käänsi pään valoa kohti. Hän seisoi hetkisen ja katsoi hänen suutansa. Ja ikäänkuin ajatuksissaan hän kumartui ja painoi sille suudelman sulkien samalla silmänsä. Sitten hän meni levollisesti takaisin, otti siveltimen ja maalasi edelleen. Kun hänen silmänsä jälleen etsivät Giovannaa, ei tämä enää istunut, vaan seisoi poispäin kääntyneenä portaiden luona.
"Mutta, madonna", sanoi hän lempeällä ja teeskentelemättömällä hämmästyksellä, "oletteko sairas? Miksi käännytte poispäin?"
Hän kumartui Giovannan puoleen. Tämän huulet vapisivat ja ilmaisivat itsensä. Domenico hillitsi itsensä hymyillen, nähdessään tuon suun hehkuvan. — "Pieni viaton suu-raukka", sanoi hän, "pahastuiko se siitä, että minä seurasin samaa mielijohdetta, mikä sen itsensä saa suutelemaan ruusua?" Uudestaan hän lähensi huulensa hänen huuliinsa. Mutta Giovanna väistyi ja sanoi kovasti:
"Domenico, te käyttäydytte sopimattomasti."
"Niin, neitsyt, katsoakseni teitä, mutta en teitä loukatakseni. Suokaa anteeksi, että erehdyin. En ole koskaan ennen suudellut ruusua, jolla olisi ollut okaita terälehtien keskellä."
Hän sanoi sen niin vilpittömän suorasti, että Giovannan täytyi hymyillä. Domenico käytti hyväkseen tätä hymyä ryhtyäkseen uudelleen työhönsä. Vastoin tahtoaan oli Giovanna istuutunut. Mutta itku värisi yhä hänen huuliensa takana.
"Katsokaa, madonna" — Domenicon hopeanpehmeä ääni kulki jälleen laulaen yli maan, ja hänen silmänsä katsoivat tutkivasti, niinkuin niiden oli tapana tehdä — "en ymmärrä, ettette vielä tunne tarvetta antautua nuoruuden ja kauneuden onnen valtaan. Ettehän ole koskaan nähnyt ruusua, joka sen sijaan, että se avautuisi, kääntyisi sisäänpäin itseensä, ikäänkuin se ajattelisi: En voi suoda toisten nähdä kukkaani puhjenneena — ennemmin tahdon kärsiä vilua ja kuihtua vihreässä nupussani. Avautukaa toki, madonna, ja nähkää oma kauneutenne niinkuin minä sen näen. Emme rankaise mehiläistä, jota kukkanen houkuttelee luokseen. Meidän kutsumuksemme on rakastaa, neitsyt. Kaikki meidän kykymme kasvavat siitä. Mikä on luonnollisempaa kuin nuorten huulien yhtyminen? En ajattele sitä enempää kuin hengittäessäni kukan tuoksua. Rakkaus ei ole minulle päihtymystä, vaan kaiken voiman lähde. En kuulu niihin narreihin, jotka taittavat niskansa katoilla kuutamossa kuten parkuvat kollikissat. Eipä minulla ole kättäkään liikenemään Venuksen alttarille pantavaksi. Mutta Venus laskee kätensä kaikelle työlleni. Hän kuljettaa sivellintäni. Luuletteko rakkauden olevan laskemista, kauppaa? Minusta nuoren miehen suudelmalla on aivan sama arvo kuin nuoren naisenkin. Mutta te, madonna, näytte pitävän lempeä korkeassa hinnassa, ja huomaan, että suudelma teiltä voi tulla maksamaan sekä pään että kaulan."
"Niin, messer Domenico, ensimmäinen suuteloni ei ole vähemmän hintainen. Se on sitä korvaamattomampi, mitä vähemmän arvoinen omanne on. Erehdyitte yksinkertaisesti suusta ja tarjositte ajattelemattomasti minulle mitä kaikille muillekin sydämenne yltäkylläisyydestä suotte."
Domenico kumarsi ja sanoi hiukan pilkallisesti ja hitaasti, ikäänkuin olisi tahtonut maalata jokaisen sanansa puutaululle eteensä: "Toistan, madonna, että Venus valitsee minulle. Rakkaudessa on ainoa ylpeyteni, etten koskaan ole rakastanut muita kuinkauniitanaisia."
"Teille olisi suuremmaksi kunniaksi olla rakastanut rumaa naista, messer Domenico."
"Ja teille olisi suuremmaksi iloksi tuntea terveesti ja luonnollisesti eikä niinkuin muutamat nuoret, kauniit miehet, jotka sangen hyvin tunnen, joille rakkaus on sanatonta haaveksimista. He värisevät ujoudesta, kun rakastettu katsoo heitä. He luulevat, että ilma, missä hän on liikkunut, jättää jälkeensä onnen ja hartauden sädeloiston. He luulevat, että maa pyhittyy yhdestä hänen askeleestaan. He luulevat, että suudelma alentaisi, että syleily tahraisi. He kuiskaavat vain rakkautensa lempeälle länsituulelle ja pyytävät sitä viemään heidän valituksensa autuaitten saarille. He luovat alas silmänsä kuin auringon edessä, kun rakastettu menee ohi. He eivät näe tyytymättömyyttä hänen silmissään, he eivät kuule mitään kaipausta hänen huokauksessaan. He ovat sokeita ja kuuromykkiä eivätkä käsitä, että rakastettu ensiksi ja viimeksi haluaa itseään katseltavan ja suudeltavan ja kuulla olevansa rakastettu."
"Niin, niin", kuiskasi Giovanna ja kätki kasvonsa käsiinsä, ikäänkuin olisi kuunnellut ensimmäistä elonmerkkiä nukkuvassa sydämessään. "Ja siksikö suutelitte minua, Domenico?"
Domenico seisoi hämmästyneenä kuunnellen hänen äänensä muuttunutta sointua ja katsoi häntä suurin, avoimin silmin.
"Siksikö? Madonna, mitä tarkoitatte?"
Giovanna katsoi häneen. Hänen silmissään paloi liekki kuin vasta sytytetyssä kynttilässä.
"Siksi, Domenico, että tahdoitte sanoa minulle, että te…"
Hän vavahti ja varoi sanomasta sanaa, joka pyöri hänen huulillaan.
Domenico katsoi häntä kauan. Hänen kasvonsa kalpenivat kalpenemistaan. Näytti siltä, kuin kaikki veri olisi vetäytynyt kahteen pieneen punaiseen läikkään, jotka paloivat hänen poskillaan. Hänen huulensa liikkuivat puhuakseen. Vihdoin hän hillitsi itsensä ja sanoi käheästi:
"Ei, Giovanna, en voi valehdella teille. Suutelin teitä nähdäkseni, voivatko kalpeat huulenne saada väriä, nähdäkseni teidän ensimmäisen kerran punastuvan. Nyt olen sen nähnyt. Mutta oma poskeni palaa kuumemmin — eikä minulla enää ole oikeutta olla teidän lähellänne."
Hän kumarsi nopeasti ja lähti. Lähti jättäen keskeneräiseksi maalauksensa, paeten Giovannaa, paeten itseään. Hän ratsasti kaupungista jo samana päivänä, vavisten kuin velallinen, häpeissään kuin kevytmielinen lörpöttelijä, Giovannan silmissä näkemänsä vihan merkitsemänä.
Hyvin aikaisin keväällä kondottieeri lähti Poggibonsiin tyttärensä kanssa. Tyttö ei ollut kertonut hänelle syytä Domenicon äkilliseen lähtöön. Mutta karkean elämänkokemuksensa ja lapsensa rajattoman jumaloimisen perusteella isä ymmärsi, mitä ei nähnyt, ja näki kaikki, mitä ei ymmärtänyt. Hän olisi mielellään polttanut San Gimignanon, jos se olisi tyttöä ilahduttanut. Nyt ei Giovanna toivonut mitään, isän piti itse koettaa arvata hänen toivomuksensa.
Kevään tullen hän oli taaskin poissa pitkiä aikoja. Mutta huvilaa suojelivat luotettavat palvelijat. Giovanna saattoi turvallisena liikkua sen rajain sisällä. Ulkopuolella olevasta maailmasta hän ei välittänyt. Beritola kertoi hänelle, että nuori Gentile Cavalcanti oli muuttanut naapurihuvilaan ja usein ratsasti ohitse haukkajahdille; mutta hän ei kertonut, että Gentile eräänä päivänä oli saanut vieraakseen Rinaldo degli Ardinghellin, joka kuihtuneena ja synkkäkatseisena ohjasi hevosta vasemmalla kädellänsä.
Leone de' Salvucci tuli eräänä päivänä kotiin Firenzestä ja istui aterialla loggiassaan. Hän laski hilpeänä leikkiä Giovannan kanssa, lupasi hänelle hyvän uutisen jälkiruoaksi ja säikytti pois varpuset leivänmurujen äärestä. Nenä lasissa hän yritti hätistää pois muuatta, joka lensi suoraan häntä kohden. Mutta varpunen lensi päin, ja vasta kun se tunkeutui hänen rintaansa, ymmärsi hän erehdyksensä, ja hänen silmänsä näkivät lasin yli jousen kiiltävän muurinreunalla.
Kondottieeri luhistui kokoon tuoliinsa. Verta virtasi suupielistä, ja hän puristi huulensa kokoon.
Kun palvelijat nostivat hänet ylös ja tahtoivat kantaa hänet sisään, pudisti hän päätänsä. Heidän täytyi kantaa hänet ylös parvekkeelle ja laskea hänet keskelle päivänpaistetta kivipenkille, tukea häntä pieluksilla ja kääntää hänet siihen suuntaan, josta nuoli oli tullut. Kerran toisensa jälkeen hän nyrkeillään teki uhkaavia liikkeitä rintavarustuksen yli. Giovanna itki hiljaa kumartuneena hänen ylitsensä. Kun he avasivat hänen takkinsa ja tahtoivat panna siteen haavalle, työnsi hän pois kaikki kädet ja piti itse toista kättänsä suonenvedontapaisesti puserrettuna haavalla, niin että veri tihkui sormien välitse.
Hän hyökkäsi ylös, kun hän tunsi Rinaldon äänen lähellänsä:"Tarvitsetteko enempää, Leone Salvucci? Jätitte minulle käden liikaa.Se odottaa vain sanaa lähettääkseen vielä varpusen kiitokseksiviimeisestä teidän rupiseen korpinrintaanne."
Veri juoksi puroina Leonen suusta. Hän avasi silmänsä; ne olivat siniset kuin mädännyt liha, mutta hehkuivat verta, kun hän käänsi ne Rinaldoa kohden. Hänen äänensä ojentui kuin sillankaari virran yli. — "Salamurhaaja!" sai hän sanotuksi, sitten luhistui kaari, ja ääni sortui raunioiksi.
Vastaukseksi kajahti raikuva pilkkanauru. Rinaldo heilautti ylpeillen käsivarrentynkää ilmassa, liehutellen pitkää hihaa.
Ennenkuin Leonen jäänsiniset silmät jälleen painuivat kuoppiinsa, näkivät ne yläpuolellansa Giovannan kasvot. Kyyneleet tippuivat niistä kuumina. Hänen huulillansa vapisi huuto, jota hän ei uskaltanut päästää kuuluville.
"Eivät ole asiat hyvin, pikku Giovanna", kuiskasi vanhus hymyillen hiljaista hymyä, joka hetkeksi ajoi veren suupielestä. "Se rautainen möhkäle, joka on eksynyt vatsaani, otti minulta puhekyvyn, ja kuitenkin se puhuu selvemmin kuin mitkään sanat. Se oli sinun hyveesi palkka, Giovanna, kiitos siitä, etten jättänyt sinua ilman suojaa, niinkuin nykyään on tapana, kun nuorten tyttöjen siveys on pilkaksi eikä yksikään isä saata vartioida lihaansa ja vertansa saamatta osaksensa kadun petojen vihaa. Miksi kutsuit isääsi tuona yönä, Giovanna? Milloin huutaa nainen, jolla on rakastaja luonansa? Missä on isiemme ankaruus, joka valitsi tyttärilleen kunnon miehiä ja opetti heille, että ilman siveyttä ei naisilla ole kunniaa, ilman avioliittoa ei rakkautta? — Sinähän itket kuin sadepilvi ylläni, Giovanna. Sinä tahdot, että minun pitää vaieta ja antaa sanojeni vuotaa pois vereni mukana. Ei, vaikkapa ne tukahtuisivatkin vereen, täytyy sinun kuulla ne. Sinun tulee tietää, että olen ajatellut onneasi, ennenkuin kuolen. Olin Firenzessä tänään ja valitsin sinulle miehen mieleni mukaan ja sinunkin mielesi mukaan, joka hylkää valheen ja vilpin. Itseni kaltaisen miehen, joka ei pidä kaupunkia porttola-rykelmänä eikä rikkaita nuoria tyttöjä parvena villejä lintuja, jotka itse nauttivat siitä, että kaikki taivaan alla lentävät haukat heitä ahdistavat. Miehen, joka rakentaa kotinsa kuin linnoituksen ja suojelee vaimoaan kuin kalleutta, jota ei heitetä maantielle. Mutta myöskin miehen, joka ei valitse vaimokseen ketään muuta kuin sen, joka osaa varjella omaa kunniaansa eikä etsi avioliittoa turvaksi hillittömille haluilleen. Hänet olen valinnut sinulle, Giovanna, koska luulen, että sinä itse valitset hänet. Elämä ei ole tunteilla leikkimistä, ei leikittelyä sydämellä kuin leikkikalulla, kunnes se on loppuun kulutettu. Elämä on iskemistä terävin asein, suojuksien rakentamista itsensä ja sukunsa ympärille. Minä kaadun sille vallille, jonka olen pystyttänyt sinun ympärillesi, Giovanna, mutta jätän komentosauvan sinun heikkoihin käsiisi ja tiedän, että sinä et horju. Sinä olet näyttävä näille naisten häväisijöille, näille murtovarkaille, joiden koko elämä on viettelyä ja petosta, että kunniaansa rakastava nainen itsestään tuntee velvollisuudet itseään ja sukunsa perintöä kohtaan."
Joka sana tästä pitkästä ja kiinteämuotoisesta puheesta maksoi kondottieerille verta, mutta hän piti puheensa ikäänkuin ennen taistelua, eikä hän tarvinnut mitään vastausta. Hänen silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa otsan alle. Hän tunsi tytön pehmeät huulet otsallaan. Giovanna pyyhki vuotavan veren hänen suupielistään. Hän pusersi hänen voimattomia käsiään. Muuta lupausta ei vanhus pyytänyt.
Senjälkeen valtasi kondottieerin sanomaton ylenkatse kaikkea sitä kohtaan, mikä oli jäljellä maailmassa. Hänen sydämensä oli tyhjennetty. Nyt hän näki maan allansa vain suunnattomana lihakellarina, jossa teurastaminen oli elinkysymyksenä, jotta ei itse joutuisi teuraaksi. Hän oli nähnyt liiaksi lihaa uskoakseen lihan ylösnousemiseen. Mädännyt ja nimetön raato oli kaiken loppuna. Marmoritaulukin hänen luittensa päällä tarvitsi vain pari hetkeä iäisyydestä rapautuakseen.
Hänen kuoleva tahtonsa tempasi auki puoliksi sammuneiden silmien luomet, jotta hän saisi katseellansa mitata sitä maailmaa, joka oli jatkava elämäänsä häntä kaipaamatta. Hänen ennen niin terävä näkönsä näytti hänelle verenkarvaisen harson läpi kylmän ja tunteettoman taivaan, ja hän kirosi sitä, kun se ei sortunut alas ja musertanut kaikkea muutakin hänen kanssaan. Akaasian lehdet pieksivät ilmaa kuin myrskyn kourissa. Hänen katseensa kiersi polttavana kuin liekki viini- ja oliivitarhoja. Hän tunsi ikäänkuin vajoavansa liejuun, jossa oli pelkkiä raatoja. Kuinka kauan ihmiset vielä hyörisivät siinä kuin siivettömät haaskakärpäset, jotka laskevat siihen valkeat munansa? Yht'äkkiä hän muisti ne viisisataa dukaattia, jotka Pisan kaupunki oli hänelle velkaa. Miks'eivât ne tulleet kilisten ilmassa ja laskeutuneet hänen jääkylmille käsilleen? Ei, mitä lämpöä oli kullassa, tuossa paholaisen metallissa, josta ihmiset taistelivat? Vaikka koko maailman kulta sataisi hänen päällensä, ei se voisi pelastaa häntä siitä suuresta lihakellarista, jossa keisari ja kerjäläinen haisevat yhtä mädänneelle. Hän näki ihmisten hyörivän Pisassa, kuin olisi henki kysymyksessä, laivojen liukuvan merellä kuin tuulentäyttäminä palloina, kauppiaitten kirkuvan ja levittelevän käsiään Firenzen torilla, samalla kuin kauppakirjat ja sitoumukset rapisivat vaihtajien pöydillä. Kaikki vilisi elämää. Mutta odota, odota! Eivätkö kesät ja talvet riennä raivoisaa vauhtia yli maan? Eivätkö kukkaset loista heti kuihtuakseen, viinirypäleet mädäntyäkseen? Eikö kuolema lennä kuin rutto miehestä mieheen? Eikö se leijaile jokaisen pään päällä, joka ylpeilee elämästä? Ohitse! Ohitse!
Leone de' Salvucci korisi, kuin hän olisi nostanut maankamaran rinnaltaan. Koko se aurinkoinen maailma, joka väreili hänen silmiensä yläpuolella, oli vain tuon suuren lihakellarin kaliseva kansi. Se paukahteli auki ja kiinni, se tukahdutti hänet keskelle kirousta, hänen manatessaan sitä elämää, joka jäi hänen jälkeensä, se tukahdutti hänet siihen viimeiseen kauheaan ajatukseen, ettei häntä ollut koskaan ollutkaan, että hänet heitettiin olemattomuuteen kuin pisara, joka ei enää koskaan löydä itseään meressä.
Kondottieeri makasi sarkofagissa kappelin kivilattian alla. Koko San Gimignano oli seisonut surukatoksen alla ja pitänyt kynttilöitä kultakirjokankaan yläpuolella, joka ympäröi hänen kirstuansa. Hautajaisille olivat antaneet loistoa lähettiläät, joita olivat lähettäneet Pisan neuvosto, Sforzat Milanosta ja Medicit Firenzestä. Liput olivat muodostaneet kunniakujan hänen kirstulleen. Kellot soivat kaikissa Toscanan kaupungeissa. Mutta raatihuoneissa oli kuulutuksia, joissa oli Rinaldo degli Ardinghellin nimi, sittenkuin airut kaikilla toreilla oli julistanut hänet lainsuojattomaksi ja karkoitetuksi kaikista Firenzen lippua kantavista maista.
Kuin aalto oli kunnia huuhtonut urhean Leone de' Salvuccin kirstua. Mutta aalto oli vetäytynyt pois, ja kivipaadet oli muurattu umpeen hänen yläpuolellaan. Oli kuitenkin otettu kuolinnaamio hänen tuimista kasvoistaan, ja hän tuli heräämään eloon marmorissa, paljastettu miekka kädessään.
Hänen tyttärensä oli polvillaan hautakiven edessä, jonka alla hän makasi. Äsken umpeen muuratuille kiville Giovanna ei uskaltanut astua. Vain hänen pitkä musta huntunsa lepäsi niillä. Alttaripöydällä paloi monta kynttilää. Ne täyttivät huoneen kuolinmessun kuumalla, painostavalla ilmalla, joka vielä tuoksui suitsutukselle. Ja kappelin seinissä oli vielä ikäänkuin väreilevä kaiku laulusta ja pappien äänistä, jotka äsken olivat vyöryneet muurista muuriin.
Giovanna virui siinä tuntikausia, tylsästi vajonneena suruunsa, joka raskaana ja tukahduttavana tyhjyytenä oli täyttänyt koko hänen olemuksensa. Kuolema oli hänelle vielä niin uusi ja käsittämätön. Siinä maatessaan hän saattoi tahtomattaan ruveta kuuntelemaan, eikö isä yht'äkkiä alkaisi puhua sieltä alhaalta, heräisi unestaan, koputtaisi kiveen. Miks'ei hän yht'äkkiä ponnistanut vahvoilla käsillään ja murtanut vankilansa kantta ja vyöryttänyt kiveä pois? Miks'ei hän huutanut palvelijoitaan, kuten oli tehnyt vielä muutamia päiviä sitten? Kuinka kaikki hänen voimansa oli voinut jähmettyä, tulla tuomituksi ikuiseen toimettomuuteen? Hänhän ei kuitenkaan ollut poistunut maan päältä, ei hävinnyt, ei haihtunut. Giovanna oli nähnyt hänen kasvonsa kuolemassa, kovina, taipumattomina, julistaen uhmaansa, melkein hammasta purren viholliselleen, valkeina kuin uhkaus. Eikö tämä uhkaus koskaan pääsisi kuuluville, eikö tämä uhma koskaan järkyttäisi kasvojen tyyneyttä? Oliko kuolema kuin tuhatvuotinen herpautuminen, joka lakkaisi vasta tuomiopasuunani pauhatessa? Makasiko hän siinä vain odottaen, kieli jo puheeseen koukistuneena, jännittynein lihaksin, valmiina nousemaan? Miks'eivät Giovannan kuumat kyyneleet voineet tippua kiven läpi ja saada suonenvedontapaisesti jäykistyneitä piirteitä rauhoittumaan ja nyrkkiin puristuneita käsiä avautumaan ja yhteenpurtuja hampaita irroittumaan rukoukseen ja harmaita, rypistettyjä kulmakarvoja siliämään rauhaa säteilevälle otsalle? — "Isä, isä — tunnehan, kuinka tyttäresi itkee, sinä voimakas ja ylväs sielu, joka olit liian suuri ollaksesi muiden kuin yhden rakastama, liian rajuvoimainen pienten, raukkamaisten ja salakavalien ihmisorjien ymmärrettäväksi. Makaatko vielä kirstussasi vartioiden vihollisiasi? Oletko vielä kuolemassakin koventanut kasvosi jääkylmään halveksimiseen murhaajaasi kohtaan? Pelkäätkö, että vihollisesi tulevat riemuitsemaan heikkoudestasi kuolemassa, ja oletko purrut hampaasi kiroukseen, joka vielä vuosisatain kuluttua on luettavana kuihtuneilla kasvoillasi? Isä, isä — mitä sinä nyt tunnet? Etkö huomaa, että tyttäresi on täällä, ainoa, joka näki sinut hellänä kuin lapsi, lempeänä kuin pyhä Kristoforos, nostaessasi pienen tyttösi hartioillesi, ainoa, joka sinua rakasti ja joka elää muistaakseen sinua?"
Giovanna huokasi, niin että hän sen itse kuuli, ja musta huntu hänen ympärillään kahisi. Kuului toinenkin huokaus. Valot ikäänkuin lepattivat, kun hän kuuli sen. Tuliko se vainajan suusta? Kuuliko isä hänen äänensä kiven alle, ja vastasiko hän hänen huokaukseensa?
Kun hän nousi, olivat hänen polvensa jääkylmät ja kankeat paljailla kivillä makaamisesta. Aikoessaan mennä hän näki olennon, puettuna mustiin kuin hänkin, nojautuneena seinään. Mies ojentui, ja hänen mykästä, eteenpäin kumartuneesta tervehdyksestään Giovanna tunsi Gentilen.
Hän ei vastannut hänen tervehdykseensä. Mutta hänen ohitseen mennessään hän kysyi hillityllä äänellä:
"Mitä teette täällä, herra? Kuolleen miehen lepoa ei hänen vihollistensakaan ole tapana häiritä."
"Tunsin häntä vähän, enkä ollut hänen vihollisensa, madonna", sanoi Gentile äänellä, joka oli vielä hänen omaansakin hillitympi. Ja hän seisoi yhä käsi sydämellä.
Giovanna katseli hänen kumartunutta päätään; — miehen silmäripset värisivät valkean, kiharain ympäröimän otsan alla.
"Mutta annoitte hänen viholliselleen suojaa hänen tehdä salamurhansa", sanoi hän.
"Ei, madonna, olin Firenzessä niinä päivinä; hän murhasi ystävyytemme.Teidän surunne on minun suruni."
"En ymmärrä teitä, herra. Ettehän tuntenut vainajaa."
"Teidän surunne on minun suruni, madonna", kertasi mies ja loi hitaasti katseensa ylös kohottamatta päätään. Giovanna ei ollut milloinkaan nähnyt kahta niin suurta, niin puhdasta, niin kaunista silmää, kosteakatseista ilman kiiltoa, jaloa ilman ylpeyttä, ruskeata ja kullankimalteista. Ne katsoivat häntä, palvoen ja arasti, mutta värähtämättä, ne katsoivat kiinteästi ja vilkkumatta hänen silmiinsä, ne imivät hänen sielunsa, ne vetivät muiston hänen mielestään. "Miksi seison tässä, minkä tähden olen olemassa?" Giovannan täytyi luoda katseensa lattiaan, marmorilaattojen valkeista ja mustista kuvioista nähdäkseen, missä hän oli. Hänen täytyi tuijottaa alttarikynttilöiden liekkejä palatakseen järkiinsä. Hänen täytyi kiertää sormiaan mustaan huntuun muistaakseen, että hän seisoi isänsä hautakappelissa. Hän sulki silmänsä, ja vain vaivoin hän sai tajutuksi elämänsä tapaukset ja syyn isänsä kuolemaan. Hän nosti katseensa tunteakseen tuon nuoren miehen, joka seisoi hänen edessään ja imevin silmin kertasi noita käsittämättömiä sanoja:
"Teidän surunne on minun suruni, madonna."
Giovanna kohotti pitkää, valuvaa huntuaan ja kiersi vielä kerran sen liepeet päänsä ympärille, siten enentäen heidän välillään olevaa pimeyttä. Hän viivytteli katsoa toiseen ja vapisi, kun huomasi hänen jälleen luoneen alas katseensa. Sitten hän sanoi äänellä, jonka lempeys kummastutti häntä itseään, sillä hän koetti tehdä sen kovaksi:
"Herra, suruni teidän täytyy antaa minun yksin kantaa."
"Pelkäättekö jakaa sitä minun kanssani, madonna?"
"En pelkää mitään, herra."
"Ette sitäkään, että isänne kuulee puheemme?"
"Juuri siksi, että hän kuulee puheemme, en pelkää."
"Mutta te pelkäätte häntä itseään. Hän on juurruttanut kurin teidän sydämeenne."
"Erehdytte, herra. Hän on opettanut minulle mitä vapaus on. Hän on opettanut minua olemaan pelkäämättä mitään."
"Paitsi yhtä, madonna!"
"Mitä?"
"Omaa vertanne!"
He saattoivat kuulla alttarikynttilöiden sihinän. Giovanna tunsi veren takovan ohimoillaan, niin että hän kuvitteli kuulevansa sen laulavan ja kumisevan lattiassa ja seinissä.
"Suurempi kuin mikään muu pelkuruus on se, madonna, ettei uskalla seurata sydämensä ääntä. Mitä auttavat urhoollisuus ja kirkkaat aseet, uljas käynti ja kaiken maailman uhmaaminen, kun sydän on piilossa kuin sidottu rikollinen ja puree kahleitaan?"
"Ja te luulette, herra, että sydämeni kärsii kurista ja kahleista, jotka isäni on pannut kannettavakseni?"
"Niin, madonna", sanoi Gentile ja katsoi kiinteästi häneen.
Giovanna piti molempia käsiään aaltoilevalla rinnallaan.
"Miksi ette voi herättää isääni kuolleista ja antaahänenvastata? Repikää kivet hänen vastasuljetulta haudaltaan ja pilkatkaa häntä tuhmanrohkealla puheellanne. Mutta minä sanon teille, että minulle hän elää. Heitän teidän syytöksenne pelkuruudesta takaisin. Sydämeni uskaltaa tehdä kaiken, minkä minä tahdon. Hän on oleva todistajani. Mutta hän olkoon myöskin teidän todistajanne."
Hänen äänensä liekehti. Gentile lähensi kasvonsa hänen kasvoihinsa, jotka kuulsivat kalmankalpeina moninkertaisen mustan harson läpi. Hän pudisti hymyillen päätänsä ja tarttui Giovannan hansikoituun käteen.
"Onko sydämellänne rohkeutta niinkuin minun sydämelläni, Giovanna?"
"Koettakaa!" vastasi Giovanna.
"Pelkäättekö pimeässä, madonna?" sanoi Gentile ja katsoi monia kynttilöitä. Giovanna pudisti päätänsä.
"Katsokaamme", sanoi Gentile ja juoksi kevein, pehmein askelin alttaripöydän luo alkaen puhaltaa kynttilöitä sammuksiin. Liekit tekivät vastarintaa. Silloin hän otti barettinsa ja löi niitä hitaasti, aivan kuin olisi tappanut isoja kultakärpäsiä, yhden kerrallaan.
Kappelissa vallitsi pimeys, kuin olisi ollut ilta ulkopuolella. Vain pitkä, kapea ikkuna kasvoi mustalla seinällä kuin tummanvihreä vedenalainen valoköynnös, joka tunkee uponneeseen laivaan. Ja siitä raosta kulki pyhä Caterina sisään palmuineen ja piikkipyörineen.
"Kuinka te uskallatte?" kuiskasi Giovanna. "Tehän sammutatte vainajan messukynttilät."
"Silloin hän näkee meidät paremmin", kuiskasi Gentile yhtä hiljaa."Silloin hän voi paremmin nähdä rohkeuden loistavan rinnassanne."
Ei se ollut oikeastaan rohkeutta, joka loisti Giovannan rinnassa. Hän vapisi, ikäänkuin olisi tehnyt pyhyydenloukkauksen isänsä haudalla. Hän sulki silmänsä ja huomasi, että Gentile veti hänen huntuaan.
"Mitä te uskallatte tehdä, herra?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Enemmän kuin te, madonna. Joko pelkäätte koetta? Ja tahdotteko pysyä surusuojuksenne takana, hautajaisajatustenne peitossa? Ne täytyy saada pois, ennenkuin voimme puhua kasvoista kasvoihin."
Gentile kääri huntua hänen rinnaltaan ja päänsä ympäriltä hellin käsin. Hänen imettäjänsä ei koskaan ollut tehnyt sitä niin kevyesti. Hyväilyjä virtasi näistä hellän-varovaisista sormista, joiden kosketuksesta tukka hänen ohimoillaan kahisi.
Gentile tarttui myöskin hänen käsiinsä. Ne vapisivat hänen käsissään, ja Giovanna koetti vetää ne pois.
"Herääkö pelkonne, madonna?" kysyi Gentile, ja Giovanna jätti vastustelun. Gentile veti hansikkaat hänen käsistään ja heitti ne, samoinkuin hunnun, kivilattialle. Vieläpä rukousnauhakin aukeni ja liukui kalisten lattialle. Hän kumartui sitä ottamaan, mutta vaipui vain suoraan Gentilen syliin, joka oli polvillaan hänen edessään ja suuteli hänen kylmiä käsiään, kunnes hän tunsi niiden polttavan. Hän ei voinut puolustautua, ei puhua, ei vetäytyä pois. Hän kumartui vain alemmaksi toisen puoleen ja tunsi hänen tukkansa sileänä ja kuivana kuin silkki aivan suunsa alla. Molemmin käsin tarttui Gentile häntä vyötäisistä ja painoi päänsä hänen sydämelleen.
"Antakaa minun kuunnella", kuiskasi hän, "antakaa minun kuunnella, onko sydämellänne tosiaan rohkeutta sykkiä."
Se sykki. Se oli kuin pelästynyt lintunen pienessä häkissä, se räpytti siipiään, lepatti ja lenteli joka suunnalle koettaen väistää kuuntelevaa korvaa, joka painautui häkin säleitä vastaan kuullakseen sen lyövän. Silmät ummessa Giovanna huomasi itse, kuinka pelästynyt linnunsydän läähätti hädässään, sokeassa pelossa etsien pelastusta, takoen kuin vasara, talttuen, taas nousten, loukaten siipensä verille, sinkoilevin höyhenin ja epätoivoisena kuolemaan asti. Gentile kuuli sen hurjan räpyttelyn ja kuinka se vaipui lepoon, kunnes se sykki kuin pitkin, vapisevin siivenlyönnein: Niin — niin — niin — hänen hurmaantuneeseen korvaansa. Giovanna piteli molemmin käsin rintaansa, ikäänkuin olisi pelännyt sydämensä vuotavan ulos. Ja hän tunsi Gentilen suudelmien tihkuvan sormilleen kuin lämpöisen veren. Gentilen ei enää tarvinnut vetää häntä. Hän vaipui itsestään polvilleen, kunnes hän oli sileillä kivipaasilla isänsä haudalla, voitettuna ja vavisten, peläten omaa onneansa.
"Voitko kuulla, ylpeä Leone de' Salvucci", kuiskasi Gentile, "voitko kuulla, kuinka tyttäresi sydän lyö? Ei koskaan ole oma sydämesi sykkinyt kovemmin, kun hevosesi nousi pystyyn taistelussa ja sinä tungit miekkasi elävään lihaan. Kuuntele, Leone, kuule ja ole ylpeä!"
Giovannan kädet olivat Gentilen pään ympärillä. Hän koski siihen, niinkuin olisi tahtonut havaita sen käsivarsillaan ja nähdä sen sormillaan, hienona ja lämpimänä ja kiinteänä ja pehmeänä. Hän tunsi hänen suunsa kosteana hedelmänä, joka avautui hänen kosketuksestaan; Gentilen silmäripset liikkuivat hänen käsiensä alla kuin koiperhosen siivet.
"Ylväs Leone!" kuiskasi Gentile. "Kiitos siitä, että opetit tyttäresi olemaan siveä!"
* * * * *
Hämärä valo levisi suureen kirkkoon alttariliekeistä, jotka lepattivat kuin tähdet myrskyilmassa. Suitsutushöyryt liikkuivat kuin pilvet nokimustien holvien alla. Ja uhrimessussa kaikuivat pappien äänet kuin hätälaukaukset, jotka kohosivat ja hävisivät avaruuteen, lattiaan kumartuneitten olentojen vastausten pauhatessa kuin avonaisten hautain hyminänä, kuin kumeasti kohisevien huokausten aaltoina.
Giovannalla oli niin kiire, että hän ei edes polvistunut pääalttarin edessä ja unohti vihkiveden pääoven luona.
Gentile seurasi häntä. He pysähtyivät tuomiokirkon torille ja hengittivät kiivaasti ja näkivät hoikkien tornien kohoavan kiinteinä ja mustina vaaleata, säteilevää kevättaivasta vastaan. Se oli kuin mantelinkukkien punaama.
Kondottieerin isot koirat tulivat heitä vastaan ja siirtyivät heti hänen tyttärensä tyköä Gentilen luo, nuuskien ja heiluttaen tuuheata häntäänsä.
"Katso", kuiskasi Giovanna, — "nekin tuntevat sinut ja valitsevat sinut herrakseni, kuten isäni on tehnyt."
Giovanna katsoi häntä, ja hänestä Gentile oli alttaritauluissa kuvattujen, haarniskaan puettujen arkkienkelien näköinen, niin aaltoilivat kiharat hänen hienoilla poskillaan.
"Kuten isäsi, Giovanna? Onko isäsi valinnut minut?"
"On, Gentile, niinkuin minä itsekin. Etkö ollut Firenzessä päivää ennen hänen kuolemaansa? Ja etkö pyytänyt häneltä kättäni, kuten pyysit saada jakaa suruni?"
"Giovanna", vastasi Gentile ja otti häntä lujasti ranteesta, — "uneksitko sinä? Milloin minä olen puhunut isäsi kanssa? Vain siksikö oli sinulla rohkeutta antaa sydämesi sykkiä?"
"Gentile, sydämeni sykki, koska rakastin sinua. Mutta uskalsitko syleillä minua isäni haudalla pelkäämättä häntä ja hänen vertansa?"
Gentile ei vastannut. Hän katsoi häntä sanomattoman surullisena. Katse tuli niin synkäksi, että siitä levisi ikäänkuin varjoja hänen kasvoillensa. Hän päästi Giovannan ranteen ja painoi päänsä alas, niin että tukka valahti hänen valkealle otsalleen. Hän painoi päänsä alas sen rukoilevan tuskan edessä, joka uhkasi puhjeta kyyneliin Giovannan silmissä.
"Nyt tulee kai pelko, Giovanna", kuiskasi hän vain.
"Ei, nyt nousee rohkeus", vastasi Giovanna. "Kiitä onneasi, että Leone de' Salvucci on kuollut. Mutta saat tuntea, että hänen tyttärensä elää. Sanon sinulle hyvästi, Gentile."
Hänen katseensa mursi kyynelvirran ja kohtasi Gentilen kuin nuoli.
Hän meni torin poikki. Gentile jäi seisomaan, pudisti päätänsä ja mumisi: "Mahdotonta, mahdotonta."
Kondottieerin koirat makasivat yhä hänen jalkojensa juuressa.
Rikas kauppias Niccolò Mercatale oli tullut ratsain Firenzestä kondottieerin hautajaisiin. Seuraavana päivänä hän kävi hänen tyttärensä luona Salvuccien palatsissa. Kun ovi aukaistiin saliin, jäi hän seisomaan kynnyksen ulkopuolelle ja kysyi, paljastamatta päätänsä, mutta kumartaen talon emännälle ja ainoalle haltijattarelle:
"Sallikaa minun tehdä yksi ainoa kysymys, madonna. Isänne oli minun ystäväni ja vieraani päivää ennen kuolemaansa. Olin puhunut hänelle teistä ja haluan vain tietää, oliko hänellä aikaa kertoa teille keskustelumme, ennenkuin — Jumala rangaiskoon hänen murhaajaansa — se onnettomuus tapahtui, joka erotti teidät rakastavasta isästä ja minut parhaasta ystävästä."
Giovanna oli noussut ja meni häntä vastaan.
"Mainitsematta nimeänne, herra, olivat hänen viimeiset ajatuksensa teissä, ja hän sanoi minulle, kuolema suussaan, viimeisen toivomuksensa."
"Silloin kiitän teitä, madonna, ja pyydän lupaa saada olla vieraananne jonkun aikaa, sittenkuin surunne jälleen sallii teidän ajatustenne kulkea kauemmaksi kuin siihen hautaan, joka teiltä otti rakkaimpanne maailmassa."
"Ettekö tahdo astua sisään, herra, ja levätä ystävänne talossa?"
"Kiitän teitä, madonna. Me näemme toisemme jälleen. Siihen asti pyydän teitä pitämään Niccolò Mercatalea Firenzestä lähimpänä ja hartaimpana suojelijananne."
Hän kumarsi uudestaan ja oli vetäytynyt takaisin, ennenkuin Giovanna oli nähnyt hänestä muuta kuin kasvojen ryppyjen ja juovien liikahtelun leveän suun pielissä ja korkealla olevain kulmakarvain alla sijaitsevien pienten silmien ympärillä.
Giovanna näki vain yhden tien edessään, ja hänen katseensa ei poikennut suuntaan eikä toiseen. Hän sulki talonsa Gentileltä eikä tahtonut mennä isänsä haudalle, ennenkuin uskalsi pyytää anteeksi pyhyydenloukkaustaan.
Viikkoa myöhemmin ratsasti Niccolò Mercatale uudelleen San Gimignanoon muassaan lukuisa seurue hevosia ja palvelijoita. Muutamia oli lähetetty ennakolta ilmoittamaan hänen tulostaan. He purkivat hevosten kuormat ja kantoivat sisään lippaita ja arkkuja ja levittivät luvan saatuaan niiden sisällyksen pöydälle isoon saliin.
Giovanna istui nojatuolissaan musta huntunsa levitettynä kokonaan ympärilleen. Beritola asetteli sen laahusta lattialle.
Kun Niccolò Mercatale itse tuli, seisoivat palvelijat pitäen ovea auki. Hän kumarsi, ennenkuin astui kynnykselle. He ottivat hänen aseensa ja hänen suuren matkaviittansa ja poistuivat, ja hän astui lattian poikki kevyesti ja nopeaan, vaikka Giovanna heti näki, että hän ontui.
Kun hän seisoi hänen edessään, kumarsi hän uudelleen, mutta ei syvempään kuin äskenkään, ja sanoi: "Tervehdän teitä, madonna. Suvaitsetteko kuulla minua?" — Giovanna nyökkäsi. — "Ja ettekö halua miehistä todistajaa, joka voi vahvistaa keskustelumme laillisuuden?"
"En, messer Niccolò, imettäjäni on lähinnä isääni ainoa, johon olen luottanut."
"Mikä teille on mieluista, on minullekin rakasta", sanoi mies, ja nyt vasta hän otti korkean, jäykän huopabaretin päästänsä, joka kiilsi paljaana ja sileänä ilman ainoatakaan hiusta. Senjälkeen hän aukaisi hienon mustan atlasviittansa, joka oli koristettu kevein mustin silkkikirjailuin, laski sen hartioiltaan ja seisoi nyt yksinkertaisessa, rinnalta poimutetussa verkatakissaan, joka tuskin ylettyi hänelle polviin, paljastaen jalkavian, hänen astuessaan vielä askeleen neitoa kohti. Giovanna istui hämmästyneenä katsellen näitä juhlallisia valmistuksia.
Mercatale kumarsi jälleen, tällä kertaa niin syvään, että Giovanna saattoi nähdä hänen kaljun päänsä aina niskaan asti.
"Madonna", sanoi hän kirkkaalla, hieman kimakalla äänellään. "Tämä askel, jonka nyt teihin nähden astun, tapahtuu täydellisimmässä vilpittömyydessä. Koko elämäni perustana on ollut ehdoton avomielisyys. Minun ei tarvitse hankkia todistajia siihen, että minua kansalaisteni arvostelussa syytetään ehkä kaikista muista paheista ja vioista paitsi siitä ainoasta: että valehtelen ja teeskentelen. En ala salaamalla puutteitani, ja varsinkin mitä teihin tulee, tahtoisin vähimmin sitä tehdä. Firenzessä on niin taitavia peruukintekijöitä, ettei kenenkään, paitsi häntä ja itseäni, tarvitsisi aavistaakaan minun kaljupäisyyttäni. Mutta itseni tähden en käytä tukkaa, joka ei ole kasvanut omassa päässäni. Ja teidän vuoksenne tahdon lisätä, mitä ette voi tietää omain silmienne todistuksesta, että jos minulla olisi tukkaa, ei se nykyisellä iälläni olisi ruskeata, vaan harmaata. Kohtalo on säästänyt minut ensimmäisten hopealankojen aiheuttamasta surusta ja kiusauksesta kiskaista pois ne ensimmäiset katoavaisuuden merkit, joita kuolema antaa kasvaa päähämme lempeinä muistutuksina. Pyydän teitä, tarkastakaa kasvojani, neitsyt. Ne ovat paljaat, eikä niitä peitä mikään ihomaali. Tiedän teidän arvelevan, että niissä on enemmän ryppyjä kuin mikään kauneusaisti voi sallia. En edes tahdo kaunistella niitä sanomalla, että ne ovat viisaudenvakoja, joista jokainen erikseen on maksanut minulle monta unetonta yötä ja kallista kokemusta. Rypyt ovat kulumisen merkkejä. Ja minun kertovat vain jokapäiväisestä ja uupumattomasta työstä kirjoituspöytäni ja tilikirjojeni ääressä. Samoin on jalkani laita. Olen riisunut viittani heti näyttääkseni teille, etten tahdo mitenkään salata ontumistani. Voisin kertoa teille, että se johtuu haavoittumisestani eräällä sotaretkellä, jolla kerran isänne johdolla olen ollut, — hänet Santa Maria del Fiore ottakoon suojelukseensa! Minäolenhaavoittunut sodassa, mutta jalkani on yksinkertaisesti taittunut maantiellä. En siis ole mikään sankari enkä pyydä itseäni sellaisena pidettävänkään. Ainoa, mistä pyydän päästä, on, että minua pidettäisiin kerskailijana. Olen ruma ja puolivanha enkä suinkaan miellyttävä. Paras hyveeni on se, että sen tiedän. Nyt pyydän teitä, neitsyt, sanomaan, pitääkö minun jatkaa. Tai jollette sitä tahdo, ojentakaa vain kätenne. Silloin otan jälleen viittani, te pääsette kuulemasta puhettani, ja minä menen ilman kaunaa pois."
Giovanna viittasi kädellään: "Jatkakaa te vain, messer Niccolò." Hän ei katsonut mieheen, vaan kuunteli alasluoduin silmin ja punastui vienosti mustan huntunsa takana.
"Niinpä tahdon siis sanoa teille, madonna, että jo kauan sitten olen pyytänyt teitä vaimokseni isältänne. Ja hän lupasi minulle kätenne o silloin, kun se oli vasta niin pieni, että sen sormien väliin ei muuta mahtunut kuin nänni. Olen velvollinen sanomaan teille, että ainoa kerta, milloin olen isäänne kadehtinut, oli silloin, kun hän voitti äitinne sydämen. Minä luovuin kosinnastani, koska olin nuorempi, ja isänne lupasi minulle ensimmäisen, minkä hänen morsiamensa kantaisi sydämensä alla, jos se olisi tyttö. Olen velvollinen sanomaan teille, että olen uskollisesti odottanut, kunnes te kasvaisitte suureksi, envaatiaksenilupauksen täyttämistä, vaan tullakseni teidän arvoiseksenne. Totta puhuen, ei ole suurta painoa siveydellä, kun on ruma ja vastenmielinen ulkomuodoltaan. Mutta minä olen ajatellut, madonna, että ihmistä kaunistaa säilyttää tunne syvänä ja hienona ja saastuttamattomana, vaikkapa se kohdistuisi vain pieneen lapseen. Viatonta täytyy rakastaa puhtaasti. Ja niin olen ajatellut teitä, ja niinä vuosina, jolloin te kasvoitte suureksi, olen tehnyt työtä, kuin olisin työskennellyt teidän hyväksenne. Tiedän teidän voivan sanoa, että rikkaus ilman rakkautta ei ole mitään. Mutta rikkauteni on juuri koottu rakkaudesta teihin, ei kerätty voitonhimosta, vaan se on kasvanut huomaamatta kuin te itsekin. Kun annoin almuja, madonna, annoin erään pienen tytön nimessä, ja kun varani kasvoivat, siunasin ajatusta hänestä kaiken varallisuuteni lähteenä. Olen tässä omalle pöydällenne, madonna, pannut esiin kaikki ne kauppakirjat ja arvopaperit ja kaiken rahan, mikä on minun omaisuuttani,enkerskatakseni — sillä raha on kehnointa millä kerskata — vaan pyytääkseni teitä omin silmin sitä katsomaan, koska siinä ovat korot siitä leiviskästä, mikä ajatus teistä on ollut sielulleni, ja koska katson sen tulleen määräpaikkaansa vasta sinä hetkenä, jolloin se joutuu teidän käsiinne."
Ja Niccolò Mercatale kiiruhti pöydän luo, työnsi kannen kullan ja kalleuksien päältä, kääri auki isoja pergamenttikääröjä ja aukaisi paksut tilikirjat.
"Pyydän teitä, madonna, arvioidaksenne puhtaan ja väärentämättömän tarkoitukseni, antamaan holhoojanne tutkia kaiken tämän, niin että hän voi antaa lausuntonsa tarjouksestani."
Giovanna seisoi hänen vieressään ja painoi kannet; kiinni ja kääri kokoon asiapaperit.
"Holhoojanionpuhunut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Mercatale hämmästyneenä.
"Holhoojani seisoo edessäni", sanoi Giovanna. "Ensimmäisen käyntinne jälkeen kirjoitutin teidät oikeudessa siksi, jonka halusin suojelijakseni."
"Kiitos tästä luottamuksesta, madonna. Ehkä minun ei pidä pyytää teiltä suurempaa luottamusta. Suokaa minulle anteeksi, jos näytän teistä rohkealta toiveissani. Mutta tulin todella pyytääkseni teitä vaimokseni. Isänne minulle antama lupaus sitoo teitä vähemmän kuin nauha tämän käärön ympärillä. Holhoojananne on minun velvollisuuteni antaa teille tämä neuvo: antakaa sydämenne vain sille, jolle uskallatte antaa sisimmän ja syvimmän luottamuksenne. Älkää antako minulle kättänne, jos tunnette, että sydämenne ei voi sitä seurata. Kaikki onni, minkä elämä voi minulle tarjota, on koottu siihen ainoaan summaan: että te synnytätte minulle pojan. Mutta ei poikaa, jossa on salainen merkki tukahdutetusta ja hillitystä halusta toiseen mieheen. Tahdon teidän rakastavan minua täydellisesti vapaana, madonna. Sillä rumuuteni ei ole murtanut miehistä ylpeyttäni. Olen ylpeä luitteni ytimeen saakka. Ja kypsästä iästäni huolimatta rakastan teitä en holhoojana tai isänä, vaan miehenä."
Giovanna ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
"Niccolò Mercatale, paitsi isääni olen vain yhden kuullut puhuvan kuin miehen. Ja miehen kanssa tahdon mennä naimisiin."
Hän aikoi vetää pois huntunsa. Mutta Mercatale sanoi hymyillen:
"Oi, pitäkää sitä, madonna, kunnes vaihdatte sen toiseen. Älkää antako kauneutenne täyden loiston heti sokaista minua."
Ja suudellessaan hänen kättänsä hän seisoi kauan kumartuneena sen puoleen kuiskaten:
"Jäykkäjalkainen mies osaa huonosti polvistua. Mutta sydämessäni polvistun edessänne, madonna."