The Project Gutenberg eBook ofGoethen runojaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Goethen runojaAuthor: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: December 15, 2006 [eBook #20114]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GOETHEN RUNOJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Goethen runojaAuthor: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: Veikko Antero KoskenniemiRelease date: December 15, 2006 [eBook #20114]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Goethen runoja
Author: Johann Wolfgang von GoetheTranslator: Veikko Antero Koskenniemi
Author: Johann Wolfgang von Goethe
Translator: Veikko Antero Koskenniemi
Release date: December 15, 2006 [eBook #20114]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK GOETHEN RUNOJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Johann Wolfgang von Goethe
Suomentanut V. A. Koskenniemi
WSOY, Porvoo, 1922.
Esipuhe
YöOnniLauluilleniSokkosillaJo, Friederike, herää!Löi sydämeni: ratsahille!Kotka ja kyyhkyVaeltajan myrskylauluVaeltajaPrometheusResensenttiMuhammedin lauluGanymedesTaiteilijan iltalauluNicolaillePyhä mies ja fauniMetsämiehen iltalauluKaukaiselle armaalleIhmisyyden rajatLidalleJumaluusAmor ja runottaretAlppiUusi AmorMaljaYö-ajatuksiaHarpunsoittajan lauluistaAamuinen valitusLegendaLevoton veriTerve menoa!EsikuvaTunnustusHarras huokausSotilaan lohdutusMaailman menoHautakirjoitusTalismaniNää, tertut täyteläiset —Jos muodoin tuhansin sa itses peität —Jälleentapaaminen
Minä kuljen maita manteria —Mitä siitä, jos sydän sun rauhasi vei —Te menkää! On iloni mulla —Minun satulaani te jäädä suokaa —On perintöosani —Innostus se, sanonpa teille —Voi täällä kaikkea —Sua kompassis johtaa —Niin pitkälle kuinka oot tullutkaan —Noin nuoret ne itselleen uskottaa —Ei mulle ois —Menis elämä —Olet muodolla murheisella —Näin Quidam lausuu —On sormia —Me ratsain ristiin rastihin —Jos mun kanssani —Typötyhjä —Jalo mies jos vastahas rikkonut —Se teko se vasta —Siis vihdoin painovapaus —Jos et tahdo —Oo kohtelias — rahvaallekin —Tuli suuresta seurasta parhaillaan —Sa kanna kuormas —Ilomieliä —Voit säästää sa vaivasi —Jos käydä sa tahdot —Ei kurkota katse korkeimpaan —Tuhat kärpästä —Kiitetty olkoon rypäleen jumala —Suuret ja pienet —Et toivoa taitais —Jos tahdot taiten vaeltaa —Kuka mies —Että naiset vihaa —Sitä miestä —Mitä magneetti pohjoisest' etsiikään?Koska kumartainkin —Näin unta —Sinut armahastas jos erotetaan —Tääll' oletko taivahan laina —Saa aistit sekaannusta —
Samalla kertaa »avoimena» ja »salaperäisenä» seisoo Goethe »hämmästyneen maailman edessä» — lainataksemme hänen oman kuvansa »Talvisesta Harzin-matkasta»: avoimena ja yksinkertaisena kuin luonto, jonka näemme ympärillämme kasvavan ja kukoistavan, alati itseään uusien ja nuorentaen, mutta myöskin salaperäisenä ja ongelmallisena kuin luonto, joka mustasukkaisesti kätkee meiltä syntynsä ja voimansa selityksen. Hän on samalla kertaa helppo- ja vaikeatajuinen, kevyt ja syvällinen, hän tuntuu yhdistävän itseensä tunteen lennon ja ajatuksen painavuuden, kukan ja hedelmän, kevään levottoman kaipauksen ja syksyn alistuvan rauhan, päiväpaisteen ja tähtivalon, hän on maan poika, tomun ja murheen kahlehtima, mutta hän voi myöskin tulla meitä vastaan kuin Ariel Aeoluksen harppujen saattamana. Sen rikkaan inhimillisyyden lähteitä, joista hänen runoutensa on vuotanut, niitä alkuelämyksiä, jotka ovat muodostaneet hänen persoonallisuuttaan, emme missään ole niin lähellä kuin hänen lyriikassaan. Siinä tunnemme paljaimpana hänen valtimonsa lyönnin. Siinä aavistamme olevan kätkettynä hänen neroutensa ja vaikutusvoimansa syvimmän salaisuuden. Siitä voimme välittömimmin lukea hänen sydämensä ripin ja helpoimmin seurata hänen elämänvaelluksensa jälkiä. Goethen valtavassa, henkisen elämän eri aloille suuntautuneessa tuotannossa on lyriikalla keskeinen, vallitseva asema. Se on jokaisen Goethe-lukijan lähtökohta, mutta se on myöskin se päätepiste, johon hän palaa »Wilhelm Meisterin» ja »Faustin» jälkeen. Lyriikallaan ennen muuta on Goethe ensiksi laulanut itsensä jokaisen uuden sukupolven tietoisuuteen ja lyriikallaan tulee hän varmaan kauimmin puolustamaan asemaansa maailmankirjallisuudessa. Runouden klassikkojen joukossa on Goethe ennen kaikkea lyyrikko, ehkä suurin, minkä historia tuntee.
Lyriikka säestää Goethen eri ikäkausia hänen ensimäisistä nuoruusvuosistaan hänen pitkän elämänsä iltaan saakka, keskeytymättä, jos otamme lukuun myöskin sen epigrammin-luontoisen mieterunouden, jota Goethe viljeli niinäkin kausina, jolloin hän oli lyyrillisesti vähimmän tuottelias. Leipzigin-kauden ensi kokeiden jälkeen, jotka suureksi osaksi vielä olivat ajan kirjalliseen rokoko-henkeen tehtyjä mukaelmia, löysi Goethe Strassburgissa, Herderin ja kansanlaulun opastamana, persoonallisen runouden lähteille ja kirjoitti Friederikelaulunsa, joita syyllä on sanottu uuden saksalaisen lyriikan puhkeavaksi keväimeksi. Tästä lähtien saa Goethen laulurunous sen tunnustuksellisen luonteen, joka on sille ominainen ja joka sallii meidän siitä seurata hänen sisäisiä kehitysvaiheitaan. Me voimme kuulla siitä hänen myrsky- ja kiihkokautensa uskon heräävään nerouteensa, nähdä hänen »Prometheuksessa» nousevan uhmaan itse Zeusta vastaan tai »Ganymedeksen» keväthymnissä hurmautuneena avaavan sylinsä luonnon panteististä jumaluutta kohti, me saamme siitä havaita, miten rakkaus hänen elämänsä vaiheissa, itse aina uutena, etsii uusia ilmauksia, kasvaen lopulta siksi suureksi, maailmoja syleileväksi tunteeksi, joka sykkii »Jälleentapaamisen» säkeissä. Mutta myöskin vähemmän keskeiset elämykset ovat jättäneet jälkiä hänen lyriikkaansa, jota hän itse on nimittänyt »tilapäärunoudeksi», tarkoittaen tällä nimityksellä sitä läheistä suhdetta, mikä hänen runojensa synnyllä oli konkreettisiin elämäntapahtumiin. Se joka tuntee Goethen elämän ulkonaiset vaiheet ja voi sen perustalla sovittaa kunkin runon historialliseen ajankohtaansa, hän saakin epäilemättä Goethen lyriikasta enemmän kuin se, joka joutuu arvostelemaan hänen runojaan ilman sitä taustaa, minkä niiden tekijän elämäkerta tarjoo.
Goethen lyriikassa kuvastuu hänen nuoruutensa levoton etsintä, hänen miehuutensa tyyni voima ja hänen vanhuutensa kuulas viisaus. Mutta siinä kuvastuu myöskin nuoruus, joka varhaiskypsyydessään saattaa muistuttaa vanhuutta, samoinkuin siinä voimme tavata vanhuuden, joka elämystensä välittömyydessä tuo mieleen nuoruuden. Siinä kuvastuu ilossa ja surussa elämä, jonka syvällinen, lämmin, rikas inhimillisyys oikeuttaa jälkipolvia piirtämään mestarin hautakiveen hänen omat sanansa:
Das ist fürwahr ein Mensch gewesen.
* * * * *
Seuraavat suomennokset, jotka pääasiassa ovat syntyneet Goethe-luentojen ohella ja osaksi niitä varten, eivät pyri antamaan mitään tyhjentävää kuvaa mestarin lyriikasta. Suomentaja ei ole runojen valinnassa voinut pitää silmällä yksistään kappaleiden edustavuutta, hänen on usein täytynyt tehtävän ylivoimaisuuden takia luopua yrityksestä siirtää toiseen kieleen useita Goethen tunnetuimmista runoista. Hänen on niinikään ollut monta kertaa pakko niihinkin runosuomennoksiin nähden jotka ovat tässä kokoelmassa saaneet sijansa, kaihomielellä todeta se välimatka, mikä on jäänyt alkuperäisen runon ja suomennoksen välille. Mutta sellaisenaankin voinee tämä kokoelma olla jonkinlaisena suomenkielisenä johdantona suurimman saksalaisen runoilijan maailmaan. Jos tämä kokoelma johtaisi lukijan Goethen alkuperäisiin runoihin, olisi suomentaja saavuttanut sen, mitä hän lähinnä on tarkoittanut.
Runot seuraavat toisiaan yleensä aika-järjestyksessä, sikäli kuin niiden kronologia on tunnettu, lukuunottamatta »Mietelmiä ja pikkurunoja», joista on tehty erikoinen osasto. Kokoelman kolme ensimäistä runoa on otettu mukaan enemmän tyypillisinä näytteinä Goethen Leipzigin-ajan tuotannosta kuin runollisen arvonsa perusteella. — Samoinkuin varhemmin »Lyyrassa ja paimenhuilussa» on suomentaja tässäkin kokoelmassa vähemmän pyrkinyt tavoittelemaan sananmukaista uskollisuutta kuin oikeudentekoa alkuperäisen runon tunnearvoille.
Turku, marraskuussa 1922
Yö.
Armahani luota lähtein, samoelen hiljalleen, kuljen välkkehessä tähtein läpi metsän nukkuneen. Luna nousee, valtavasti tammilehdot kirkastaa. Koivut sille hartahasti pyhän savun suitsuttaa.
Varjot värjyy kuutamossa, sydän vavahtaen lyö, kulkee kuiske viidakossa. Mikä onnentäysi yö! Riemu! Autuus! Taivas sulle suon ma öitäs tuhannen, jos mun armahani mulle antais yön vain ainoisen.
(1767).
Niin useasti unissasi mun nähnyt olet rinnallasi sa käyvän luokse alttarin. Niin useasti valvehilla, Annette, sun suusi suudelmilla ma peittänyt oon varkahin.
Pois katos onnen hetket varhain, pois autuutemme aika parhain, pois vien virtaan elämän. Mit' auttaa nautinto mua voikaan? Kuin vinhaan ohi karkeloikaan pois hetket onnen pienimmän!
Te laulut, viekööt teidät tuulet ja aallot unhon merehen! Ei teitä toista tytön huulet, ei poika aikaan keväimen.
Te armastani ylistitte, nyt pilkkaa hän mun lempeäin. Te kaiken veteen kirjoititte ja vesi vierii eteenpäin.
Sun sokoks aina soisin! Kuin katsotkaan sa toisin mua silmin näkevin! Mut silmät peittehessä jo löysit hetkisessä sa mun — miks mun sa löysitkin?
Kun sokkona sa kuljit, mun käsihisi suljit, ma syliis raukenin. Sait tuskin näkeväksi, kun kaikki ilo läksi: pois työnsit sokon julmimmin.
Hän hoippuroi ja horjui, hän vaivoin iskut torjui, kun häntä tuupittiin. — Ja jos et lempimähän mua opi, pimeähän ma jään kuin sokko siteisiin.
Jo, Friederike, herää, pois aja yö! Jo avaa silmäs terää, yö pakoon lyö! Jo laakso, metsän rinne ne laulavat, mun sisartani sinne ne kutsuvat.
Jo suviaamu salaa sun huoneesees se kultiansa valaa: et herää ees! Sa siskoos rakkahasti vain painallat ja yhä hartaammasti sa nukahdat.
Ei satakielten kuoro sua heräämään oo saanut — mun on vuoro, en minäkään! Niin raskaat painot riimein jo kantaa sain. Oi Musa, herää viimein! Sa — nukut vain!
Löi sydämeni: ratsahille! Kuin aatos oli tehty työ! Loi ilta varjot maisemille ja vuorilla jo vartoi yö. Ja sumussa ja pimennossa jo seisoi rivit tammien ja pensastossa, viidakossa kaikk' kului silmät pimeyden.
Kuu pilvivuoren takaa nousi, ui unisena esihin ja tuulen siivet hiljaa sousi, soi ilma oudoin sävelin. Yön kauhut kasvoi vastahani, mut rohkeuteni karttui vain. Mun poltti tuli suonissani, mun hehkui liekki rinnassain
Sun näin, ja ilo silmistäsi se kohta syttyi minuhun. Mun sydämeni vierelläsi koht' oli, itse olin sun. Jo oli rusko, valon tuoja, sun kasvos rakkaat kullannut ja hellyytes mua kohtaan — Luoja! sit' toivoin, mut en ansainnut.
Jo kevätaamu poies vie mun, ja eron raskas hetki lyö. Sun suudelmissas autuus riemun, sun silmissäsi tuskan yö! Ma lähden — kyynel puserrettu sun poskellasi kimaltaa. Mik' onni olla rakastettu, mik' onni itse rakastaa!
Kotkanpoika nousi ylös saaliin hakuun. Tapas hänet metsämiehen nuoli, lamautti siiven iskuvoiman. Alas syöksähtää hän myrttilehtoon, tuskissansa siellä viettää hän kolme päivää ja kolme pitkää, pitkää yötä.
Viimein hänet parantaa balsami, mi ain' on läsnä, kaikkiparantava luonto. Hän lehdost' esiin tunkee ja siivet ojentaa — mut ah, poiss' on niiden nostokyky, tuskin maasta nousta voi hän, saada jonkun halvan saaliin. Surullisna asettuu hän kivikolle puron ääreen, katsoo tammipuuhun ylös ja taivaan lakeen ja kyynel silmähänsä kiertyy.
Niin saapuu huoletonna kuherrellen myrttipesästänsä kyyhkyspari, alas laskeuu ja nyökytellen kulkee yli kultahiedan puron reunaan toisiansa nokitellen. Punasilmät kiertää joka suuntaan, keksii kotkanpojan surevaisen. Uroskyyhky uteliaan-toimelias hiipii lähipensaaseen ja sieltä itsetyytyväisnä kotkaan katsoo. »Sa suret», kuiskuttaa se makeasti, »sa mieles rohkaise jo, ystäväni! Sull' eikö hiljaisehen onneen täällä oo kaikki, mitä toivoa vain saatat? Sa etkö iloita voi kultaoksasesta, jok' auringolta sua suojelee? Sa etkö illan ruskotusta vastaan voi rannan sammal-vuotehelta rintaas nostaa? Sa kuljet kesken kukkain kasteisten ja pensaikosta sopivata ruokaa sa yltäkyllin noukit ja lähteen hopeaisen vettä juot. Oi ystäväni, tosi onni on vain mielen tyytyväisyys ja tyytyväisyydelle aina on kaikkialla kyllin.» »Oi sinä viisas», lausui kotka vaipuin vain syvemmälle omaan ltsehensä: »Oi Viisaus, sa puhut niinkuin kyyhky!»
Ketä, Genius, et hylkää hänt' ei sade eikä myrsky vavisuta sydämessä. Ketä, Genius, et hylkää, hälle synkkä sadepilvi, hälle raju myrskykuuro vastaan laulaa, niinkuin laulat, leivo, tuolla.
Ketä, Genius, et hylkää, hänet nostat liejun yli tulisiivin. Niinkuin kevein kukkaisjaloin ylvääst' yli liejun käy hän, tappain Python käärmeen, Pythius Apollo.
Ketä, Genius, et hylkää, annat untuvat sa alleen, kun hän kalliolla nukkuu, siivin hellin häntä suojaat lehdon yössä.
Ketä, Genius, et hylkää, hänet lumituiskussakin lämmität sa. Lämpöön runottaret kaipaa, lämpöön sulottaret kaikki.
Runottaret, tulkaa, tulkaa, sulottaret! Tuoss' on vesi, tuossa maa ja veden ja maan poika tässä, maan, min yli vaellan jumalten lailla.
Olette puhtaat niinkuin veden sydän, puhtaat niinkuin maan ydin, leijutte ympärillä, kanssanne nousen veden yli, maan yli jumalten lailla.
Vaeltaja.
Siunattu ollos, nuori vaimo ja imevä poika rinnallasi Suo minun kallioseinää vasten jalavan varjossa taakkani heittää, vierelläs levätä.
Vaimo.
Mikä askar ajaa päivän helteessä sinua tomuista tietä? Kannatko kaupungista tavaraa? Hymyilet kysymystäni, matkamies?
Vaeltaja.
En tuo tavaraa kaupungista. Viileäks muuttuu ilta. Näytä minulle kaivo, josta haet vettä, rakas nuori vaimo.
Vaimo.
Vuoritietä ylös! Kulje edellä! Pensaikon läpi johtaa polku majalle, missä asun, kaivolle, josta juon.
Vaeltaja.
Ihmiskäden jälkiä viidakossa! Noita kiviä et sinä asettanut, antelias luonto.
Vaimo.
Ylemmäs!
Vaeltaja.
Sammalen peittämä templin pääty!Tunnen sinut, luova henki!Olet painanut leimasi kiveen.
Vaimo.
Eteenpäin, muukalainen!
Vaeltaja.
Kirjoitus kivessä tuossa! Mahdoton lukea! Kuluneet olette uurretut sanat, te joiden tuli todistaa mestarinne hartautta tuhansiin polviin.
Vaimo.
Ihmettelet, muukalainen kiviä tuossa? Ylhäällä on niitä paljon majani luona.
Vaeltaja.
Ylhäällä?
Vaimo.
Suoraan vasemmalle pensaikon läpi, tänne.
Vaeltaja.
Musat ja Gratiat!
Vaimo.
Tuossa on majani.
Vaeltaja.
Temppelin rauniolla!
Vaimo.
Tuolla syrjässä pulppuaa lähde, josta juon.
Vaeltaja.
Hehkuen leijut hautasi yllä, Genius! Soraan suistunut sun on mestariluomas, kuolematon!
Vaimo.
Varro, noudan ruukun juodaksesi.
Vaeltaja.
Muratti on verhonnut jumalaisen muotos. Kuinka te nousette, nousette tomusta, pylväspari! Ja sinä yksinäinen sisar tuolla, kuinka te kaikki, tumma sammal päänne kiireellä, katsotte kuninkaallisesti kaatuneita siskojanne jaloissanne. Karhunmarjapensaan juurella peittää niitä tomu ja maa ja korkea ruoho huojuu yläpuolla. Niinkö pidät arvossa, luonto, mestariluomaasi? Tunteettomana murskaat pyhäkkösi, kylvät sen rauniolle ohdakkeita.
Vaimo.
Kuinka poika nukkuu! Tahdotko levätä majassa, muukalainen? Vaiko mieluummin viipyä taivasalla? On jo kylmä. Ota poika, että menen noutamaan vettä. Nuku, rakkaani, nuku.
Vaeltaja.
Ihana on leposi! Tai vahan-raikas sun hengityksesi Sinä, syntynyt raunioilla pyhän muinaisuuden, varjelkoon se hengellään sinua! Ketä se ympäröi, jumalten onnea, itsetuntoa saa hän nauttia. Nouse täytenä, oras, kukkivan kevään ihana ylpeys, loistaos vertaistesi keskellä! Kuihtuessa kevääsi nouskoon rinnastas täysi hedelmä ja kypsyköön päivää kohti!
Vaimo.
Jumala siunatkoon nukkuvaa lasta! — Voin tarjota sulle raikkaan veden lisäksi vain palan leipää.
Vaeltaja.
Kiitos. Kuinka ihanasti kaikki kukkii ja viherjöi täällä!
Vaimo.
Mieheni hän pelloltaan pian saapuu kotiin. Viivy luonamme ja kanssamme jaa ehtoollinen.
Vaeltaja.
Te asutte täällä?
Vaimo.
Niin, tuonne muurien väliin isäni jo majan tiilistä ja sorakivistä rakensi. Nyt asumme me täällä, isäni antoi minut peltomiehelle ja kuoli syliimme. — Heräätkö jo, sydänkäpyseni? Kuinka ilakoikaan hän ja leikkii, hän veitikka!
Vaeltaja.
Oi luonto, iki-itäväinen, luot kaikki elon nautintoon ja lapsillesi äidin tavoin oot suonut perinnön, oot majan suonut. On räystään alla pääskyn pesä, se tunteetonna taideluoman keskeen sen rakentaa. Ja hyönteistoukka kutoo suvulleen ylt ympär oksan talvimajan. Ja menneisyyden sa yleville raunioille sun majas pystytät, oi ihminen, ja nautit elämästä haudoilla! Jää hyvästi, sa onnellinen vaimo.
Vaimo.
Et tahdo jäädä?
Vaeltaja.
Herran huomaan!Siunattu olkoon poikanne!
Vaimo.
Onnea tiellenne!
Vaeltaja.
Mihin johtaa vuoren taakse polku tuo?
Vaimo.
Se Cumaan vie.
Vaeltaja.
Se onko kaukana?
Vaimo.
On hyvän kolmen virstan päässä
Vaeltaja.
Jää hyvästi Oi ohjaa askeltani, luonto, mun, vaeltajan askelta, mi vie mun pyhän menneisyyden hautain yli! Vie askeleeni paikkaan rauhaiseen, mi suojassa on pohjoiselta ja missä helteheltä päivän suo varjon poppelit. Ja ehtoolla kun kotiin käyn ma majallein, jonk' illan viime säteet kultaa, suo että vastahani saisi vaimo tuollainen, sais poika sylissään!
Peitä pilvisumuun, Zeus,taivahasi,koeta kuin poika, joka katkooohdakkeita tiellään,voimaas tammihin ja vuoriin!Sentään sinun täytyy jättäämaani mulle,majani, jot' et sa tehnyt,lieteni,min hehkun tunnetkademielin.
En tiedä auringon alla kurjempaa kuin te, jumalat! Niukasti ruokitte uhriveroilla majesteettianne, nääntyen, jolleivät lapset ja kerjurit olisi toivovia houkkoja.
Kun olin lapsi enkä tiennyt kättäni pitemmälle, käänsin harhaavan katseeni päivää kohti kuin siellä olisi korva pyyntöäin kuuleva, sydän kuin minun, surun painamaa armahtava.
Kuka auttoi minua titaanien ylimieltä vastaan? Ken pelasti minut kuolosta, ken orjuudesta? Etkö itse kaikki tehnyt, pyhästi hehkuva sydän? Sinä, joka nuorena ja viatonna hehkuit, petettynä, kiitosta nukkujalle ylhäällä tuolla.
Sinua kunnioittaa? Miksi? Oletko keventänyt koskaan raskautetun tuskia? Oletko koskaan kuivannut ahdistetun kyyneliä? Eikö ole minua mieheksi takonut kaikkivoipa aika ja ikuinen kohtalo, minun herrani ja sinun?
Luuletko ehkä, että ma elämää vihaisin, erämaahan pakenisin, kun eivät kaikki unelmat kypsyneet? Tässä istun, teen ihmisiä kuvani mukaan, suvun kaltaiseni kärsimään, itkemään nauttimaan, iloitsemaan, suvun, joka ei sinua kunnioita, suvun kuin minä!
Mies mull' oli vieraana muuankin. Oli sopumme mitä parahin: näki pöydässä ruokani tavallisen ja söi sitä vatsan-täydellisen, ja jälkiruokahan tultuaan söi senkin suuhunsa makeaan.
Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan, rupes ruokiani moittimahan: »Ei sako soppaa haitannut, oli paisti hiukan palanut —» Pyhä sakramentti! Ulos mies, se koira! Hän on resensentti.
Vuorilähde nähkää, kirkassilmäinen kuin tähti! Pilvien takana ruokkivat hänen nuoruuttansa hyvät henget pensaisissa rotkoissa.
Täynnä nuorta voimaa tanssii se pilvistä marmoripaasille, hypähdellen kohti taivahan sineä.
Vuorisolissa heittelee se kirjavia kiviä, tempaa käskijävoimalla sisarlähteet mukaansa.
Alhaalla laaksossa nousee kukkia tiellään, kedot elävät hänen henkäyksestään.
Eivät häntä pidätä varjoiset laaksot, eivät kukat, jotka hänen polviaan syleilevät, houkutellen rakkauden silmillä. Lakeutta kohti hän pyrkii käärmeenä kulkien. Purot yhtyvät häneen onnekkaina. Nyt hän käy jo lakeutta, hopealle hohtaen, ja lakeus loistaa mukanaan. Joet lakeudelta, purot vuorilta huutavat riemussa hänelle: »Veli, veli, ota veljet mukaasi vanhan isäsi luo ikuisen valtameren, joka odottaa meitä levitetyin käsivarsin, jotka, ah, turhaan avautuvat meitä, kaipaavia kohti. Meitä jäytää erämaassa ahnas hiekka, päivän paahde imee meistä veren, kunnes patoo lammeks meidät! Veli, ota veljet lakeudelta, ota veljet vuoristosta, ota mukaan, isäs luo!»
»Tulkaa kaikki.» Ja hän kasvaa ihanasti. Sukukunnat käsin kantaa ruhtinastaan! Vyöryväisin riemusaatoin maat hän nimittää ja syntyy kaupunkeja askelistaan.
Edelleen hän aina vyöryy, jättää tornit liekkihuiput, marmoriset talot, jättää luomat valtavaiset tielleen.
Kantaa seedritalot Atlas valtavilla olkapäillään, hulmuu hänen päänsä yllä viirit tuhantiset kertoin kauas hänen kunniataan.
Niin hän kantaa veljet kaikki, lapsensa ja armahansa, kantaa riemuntäysin mielin ikävöivän isän syliin.
Kuin hehkut aamussa ympärilläin sa kevät, armain! Sa lemmenonnella tuhatkerroin mun täytät, lämmöllä pyhän tuntees, sa iki-kaunis. Jospa sun tavoittaa käsin ma voisin!
Ah, sinun rinnallas lemmessä lepään, kukkasi, ruohosi poveeni tunkevat. Vilvoitat hehkuvan rintani janon, aamuinen tuuli! Satakieli kutsuu laakson sumuista.
Ma tulen! Ma tulen!Minne, ah, minne?
Ylös, ylös on matka! Pilvet painuvat alaspäin, pilvet taipuvat lempeni puoleen Puoleeni, luokseni! Sylissänne ylöspäin! Rakkauden sylissä! Ylöspäin rinnallesi, Kaikkeus-isämme!
Ah, että voima sisäinen mun liikkuis rinnassani, ja että muoto täyteinen, mun virtais sormistani!
Ma vielä etsin, haparoin,mut aina tuohon palaan:sun, luonto, tuntea jo voin,sua kuvata ma halaan.
Kuin moni vuosi kulunutniin ilotonna koitti!Miss' oli nummi kuivunutnyt ilon lähde soitti!
Sun luokses, luonto, halajan,sun luonas tahdon elää.Kuin vesi kaivon vilpoisanylt' ympär suihkees helää.
Mun voimani sa virvoitat ja yli elon rajan, ah, ikuisuudeks avarrat sa ahtaat ääret ajan.
Hän vaaralliseks mua väittänyt on, mut ei mustat kironsa riitä. Hän on itse uimataidoton ja syyttää vettä siitä. Minä tunnoton Berlinin pannalle oon, makutuomarin, pappipahan. Ken ei ymmärrä minua, oppikoon mua paremmin lukemahan.
Pyhä mies hän arolla vaeltaen tapas faunin pukinjalkaisen, joka alkoi puhua: »Herra, sun esirukoustasi pyytäisin, ma että taivaan iloihin, myös päästä voisin ja heimoni mun».
Mut pyhä mies hän vastasi noin: »Sun pyyntösi tuskin täyttää voin, on halusi melkein toivoton, sillä pukinjalkahan sinulla on.» Mies hurja hän huusi kuultuaan tään: »Mit' on pukinjalkani tehnytkään? Niin usein jo taivasta kohti ma näin monen astuvan uljain aasinpäin.»
Ma hiivin, hanan viritän, käyn riistan etsintään, kun silmissäin sun lempeän, sun rakkaan kuvas nään.
Kai käynet kotilaaksojesnyt tietä rauhaisaa.Mun kuvani sun mielehes,ah, eikö koskaan saa,
mun, joka maita kiertelen nyt lailla tuomitun, käyn itähän, käyn läntehen, kun täytyi luotas sun?
Mun ympäröi, kun muistan sun, kuin välke kuutamon, niin tyyni rauha täyttää mun ja olo outo on.
Niin olenko sun menettänyt, sun, sydämeni kaivatun? On korvani mun säilyttänyt sun sanasi ja äänes sun.
Kuin vaeltaja pilven altavain kiurun laulun kuulla voi,mut etsii turhaan taivahaltahän laulajaa, jonk' ääni soi,
niin kenttää, tietä, metsänrantaa ma seuraan katsein harhaavin. Ja laulut kaipuutani kantaa: Oi tule, armas, takaisin!
Kun ikivanha taivahan isä levollisin käsin vyöryvistä pilvistä siunaavat salamat maanpäälle kylvää, suutelen viimeistä viittansa lievettä lapsekas vavistus rinnassa syvällä.
Sillä ei jumalten kanssa sovi mitata itseään ihmisen. Jos hän ylös pyrkii, koskettaa päälaella tähtiä taivaan, eivät tapaa maata allansa anturat, heittelevät häntä pilvet ja tuulet.
Jos hän seisoo lujin, jäntevin jäsenin kestävällä, pysyvällä maapohjalla, ei hän voi päästä edes tammen, ei edes köynnöksen korkeuden tasalle.
Mikä erottaa ihmisistä jumalat? Jumalten edessä kulkevat aallot, ikuinen virta: meidät aalto nostaa, meidät aalto nielee ja me uppoamme.
Pieni kehä saartaa elämämme, suku suvun jälkeen asettuu riviin olemassaolon jatkuvaan jonoon.
Sen jota lempiä voit sa, Lida, sen vaadit itselles täysin ja oikeudella. Sinun hän onkin kokonaan. Sillä kun luotasi poiss' olen, on mulle elämän kiivain, meluisin liike vain harso, jonka läpi sun olentos edelleen, niinkuin pilvissä, näen: välkkyen vastaani lempeänä, uskollisna, niinkuin revontulten vaihtuvain valojen halki ikuiset tähdet loistaa.
Jalo olkoon ihminen, avulias ja hyvä, sillä se yksin erottaa hänet kaikista olennoista, joita me tunnemme.
Olkaa tervehdityt, korkeat, tuntemattomat, joita me aavistamme! Ihmisen esikuva opettakoon uskomaan teihin.
Sillä vailla tunteita aivan on luonto: aurinko paistaa hyville ja huonoille, pahantekijälle loistavat kuin parhaalle kuu sekä tähdet.
Tuuli ja virrat, ukkonen ja sateet vyöryvät tietään, tempaavat ohitse kulkiessansa toisen jälkeen toisen.
Niin myöskin onni sokkona kulkee, valitsee poikasen viattomat kiharat, milloin taasen kaljun, syyllisen päälaen.
Ikuisten, rautaisten lakien pakosta täytyy meidän olemassaolomme kehä käydä umpeen.
Ainoastaan ihminen kykenee mahdottomaan, hän yksin valikoi, erottaa, tuomitsee, hän vain voi hetkelle kestävyyttä antaa.
Häll' on yksin lupa hyvää palkita, pahaa rangaista, parantaa ja pelastaa, kaikkea eksyvää ohjata tielle.
Jumalille suomme kunnian kuin ois he ihmisiä, tekisivät suuressa sen, minkä meistä parhain pienessä tekisi tai tahtoisi.
Jalo ihminen olkoon, avulias ja hyvä! Väsymättä luokoon hän hyödyllistä, oikeaa, olkohon esikuva aavistettuin jumalten.
Sai Musat halun keinoin taidokkain myös Psychen lyyran käyttöön opastella, hän että myös vois runoella, mut Sielu pysyi proosallisna vain. Ei soinnahtanut oikein lyyran kieli, vaikk' oli ihanaisin kesäyö. Niin saapui kerran Amor hehkumieli ja koko oppi oli hetken työ.
Ruskea eilen viel' oli pääs kuin armahan kutritjonk' kuva mielessäin väikkyvi kaukahinen.Harmaa nyt, hopeainen on pääs, lumen peittämä, jonkatuulinen, myrskyvä yö yllesi heittänyt on.Nuoruus ja vanhuus, niin liki ootte te kuin elämässä,vain uni yön välillään, huomen ja eilinen on.
Amor, nuori ja vallaton, hän, joka vietteli Psychen,katsehen loi Olympoon voittajan silmäyksin.Keksi hän Venuksen, yli muiden loistavan, kauniin,keksi, ja rinnassaan sai tuli loimuamaan.Ah, jumalattarenkin pyhän vastustella on turha,Amor vallaton tuo vei hänet armahakseen.Heistäpä silloin syntyi uusi ja lempeä Amor,mielensä sai isältään, sai tavat äidiltä hän.Aina sa voit hänet löytää Musain seurasta, hänpäsyttävi nuolellaan taitehen rakkauden.
Siron, täyteläisen maljan pidin kaksin käsin, siitä juodakseni halukkaasti viinin hurmausta, huolet, surut ajaakseni poies.
Amor, sisään astuin, löysi minut, hymyeli hienotunteisesti, niinkuin tahtonut ois säälitellä:
»Tunnen vielä kaunihimman maljan, jonne koko sielun upottaa voi. Mitä lupaat, jos sen sulle suon ma, täyttäin toisella sen nektarilla?»
Miten täysin sanansa hän piti, kun on taivuttanut sinut, Lida, minun, kauan ikävöivän, puoleen!
Kun sun sylihini suljen, Lida, kun sun huuliltasi rakkahilta lemmen balsamia nautin, silloin puhun itsekseni autuaana:
»Eipä kukaan toinen jumalista tehnyt, omistanut moista maljaa! Muotoja ei noita tee Vulcanus hienoisimmallakaan vasarallaan! Bacchus lehtevillä kukkuloilla vanhimpain ja viisahimpain faunein suokoon parhaan viinin puserrella, itse käymistä sen tarkastellen: eipä voi hän tehdä moista juomaa!»
Teitä säälin, ilottomat tähdet, jotka ihanasti taivahalta merimiehen tietä valaisette. Teit' ei kukaan kuolevista kiitä, ette lemmen onnea te tunne. Lakkaamatta hetket, tunnit teitä ajaa taivaan autiota rataa. Minkä matkan kuljittekaan aikaan, jonka viivyin armahani luona, unohtaen keskiyön ja teidät!
Hän, jonk' ei leipää kyynel kastellut, hän, jok' ei koskaan, vaipuin sielun vaivaan, oo itkein vuoteellansa istunut, ei tunne teitä hän, te vallat taivaan.
Te johdatatte meidät elämään ja kurjan syylliseksi tulemahan, niin jätätte te hänet kärsimään, kun kaikki syy maan päällä kostetahan.
Oi sa oikukas, sa rakas tyttö, sano mulle, mitä oon ma tehnyt, että tuomitset mun tähän piinaan, että annetun sa sanas rikoit?
Iltasella eilen armahasti käsiäni puristellen kuiskit: »Niin, ma tulen aamun koittehessa, tulen, ystäväni, aivan varmaan —»
Raollensa oveni ma jätin, koettelin ensin saranoita, iloitsin, kun narisseet ne eivät.
Mikä odotuksen yö on mennyt! Joka neljänneksen kulun laskin. Hetkeksi kun nukahdin ma, oli sydämeni sentään valvehilla, herättäen minut unestani.
Siunasin ma pimeätä, joka kaikki kääri rauhaisehen vaippaan, iloitsin ma hiljaisesta yöstä, kuuntelin ma hiljaisehen yöhön, eikö mikään ääni vielä liiku.
»Jos mun ajatukseni ois hällä, jos mun tunteheni hällä oisi, eipä aamua hän odottaisi, tulisi jo hetkellä hän tällä.»
Hyppi kissanpoika ullakolla, raapi hiiri tuvan nurkkausta, jotain liikkui talon sisäpuolia — aina askeltasi kuulostelin aina sinut tulevaksi toivoin.
Niin ma maaten tunnit pitkät vuotin, alkoi päivä verkkaan sarastella, joka suunnalta jo ääntä kuului.
»Hänen ovensako kävi? Jospa ois se minun ollut!» Liikkumatta vuotehessa istuin, oveen katsoin, eikö vihdoinkin se aukeneisi. Pysyi palkoillansa oven puolet, riippui raollansa saranoissa.
Kirkkahammaks tuli aamu yhä, kuulin naapurin ma oven käyvän hänen askareitaan alottaissa, kuulin kohta vaunujenkin jymyn, oli kaupungin jo portti auki, torin täydeltä jo ulkosalla ihmistä ja rihkamata liikkui.
Talossakin alkoi työ ja touhu, ylös, alas rappusissa käytiin, ovet paukkui, kolisteli kengät, enkä sentään vieläkään ma voinut tyyten eroon toivostani päästä.
Vasta aurinko kun kirottuine säteinensä seinälleni sattui, nousin, sekoittaaksein hengityksen kuuman, kaipaavaisen viileähän aamutuuleen siimeksessä puiston, kohdatakseni sun ehkä siellä — mut en lehtimajasta sua löydä, enkä lehmuskujanteesta myöskään.
Kun vielä, salaten suuruuttaan, meidän Herramme kulki päällä maan ja oppilait' oli täysin määrin, jotka tulkitsi kalliit sanansa väärin, hän ohjasi heitä turuille, teille ja puhui siellä halusta heille, sillä alla vapaan taivahan sanan pikimmin löytää sattuvan. Opit korkeat niin hän, kussa hän kulki, pyhän suunsa kautta saattoi julki, pani vertauskuviinsa totuuden murun, teki temppelikseen markkinaturun.
Niin kerran, kun joukkoansa johti hän rauhassa pientä kylää kohti, näki tiellä kiiltävän esineen, näki hevosenkengän kappaleen. Päin Pietaria hän silmänsä luo: »Ota maasta rautakappale tuo.» Pyhä Pietari tuost' ei milläänkään, oli nähnyt unta käydessään, oli suurta ja syvää kuvitellut, oli mielessä maailman rakennellut, oli antanut ajatustensa viedä, eik' ajatukset rajoista tiedä. Oli liian pieni löytönen, ois valtikka tullut olla sen. Hän moisen vuoksko selkäänsä vaivais, palan rautaa maantieojasta kaivais? Tien oheen hän kauas katsoi pois kuin ei Mestarin sanoja kuullut ois.
Meidän Herramme pitkämielinen maast' ottaa rautakappalen eikä siitä sen koommin virka hän. Kun tullahan vihdoin kylähän, sepän oveen kolkuttain hän lyö ja raudan kolmesta pennistä myö. Turun poikki sitten kulkiessa näkee kirsikoita hän vakkasessa ja ostaa kolmella pennillä niitä — ei synny suurtakaan kauppaa siitä! Mut marjat elein rauhaisin hän pistää hihansa poimuihin.
Ulos toisesta portista astuttiin ja tultiin aavalle nummelle niin, miss' ei varjoa puu, ei pensas suo, mut aurinko paahtava hellettä luo, ja missä vesitilkkanen ois ollut aartehen arvoinen. Meidän Herramme edellä vaeltaa, salavihkaa kirsikan pudottaa. Pyhä Pietari kohta sen korjaa pois kuin jos kultaisen omenan löytänyt ois, söi makeaan suuhunsa marjasen. Meidän Herramme hetken jälkehen suo pudota kirsikan toisenkin — sen noukkii Pietari pikimmin. Panee Herramme kumartumaan näin monet kerrat Pietarin peräkkäin. Kun kestänyt tuota on kotvasen, puhui Herramme hänelle hymyillen: »Jos ajallas vaivan nähnyt sa oisit nyt mukavammin kulkea voisit. Ken pieniä seikkoja halveksuu, vielä pienempien vuoks vaivautuu.»
Ulommas, ulommas, ulapalle, yli maiden, menen, mielikuvat kaikkialle, ees ja taakse liidellen! Uusi on kokemus myöhään ja varhain, aina sydän surunsa luo, tuskat on nuoruuden ravinto parhain, riemulaulua kyynel vuo.
Olin ystävä narrijoukon, heit' tupaani pyytelin, kolus kohta he joka loukon tavoin rakennusmestarin. Pois tahtoi he katon kantaa, tuoda toisen sijahan sen, joka sopelle muotonsa antaa, koko taloni purkaen.
Niin kulki he aamuin ja illoin ja tyrkkivät toisiaan, meni piru minuun silloin ja ma puhkesin puhumaan: »Ulos narrit, joka houkko!» Kovin oli he äkeissään, vaan lähtivät, koko joukko, vieden vehkeensä mennessään.
Otin tuosta ma opikseni, pidän vahtia ovellain. Jos ken kääntyy portilleni, ma huudan: »Käy eellehen vain! Olet narri, en narreja siedä!» Hän minulle virnistää: »Sinä senkin! Huutia tiedä! Mikä niin sua pöyhistää? Me kuljemme toreja, teitä, me yhdessä iloitaan ja harvoin kenkään meitä on moittinut milloinkaan. Älä nimittele sa meitä!»
Niin harmini päättymään sain: oven ohi he joskin kulkee, eivät enää mun tuvassain.
Jos alan ma kärsimättömäks tulla,Maa-äidissä esikuva on mulla.Se saa kääntyä, kiertyä päivittäinja vuodesta vuoteen se kulkee näin.Mikä muu minun osani olisikaan?Minä Rouva Äitiä seurata saan.
Mitä on vaikea salata? Tulta. Päivin savu sen paljastaa, öisin lieskan hehkuva kulta. Salata myöskin on vaikeaa lempeä: hiljaa kyteissäkin syttyä saattaa se silmihin. Runo sentään salata vaikein on, sit' ei kätketä vakan peittohon.
Jos sen laulaja laulaa täysin rinnoin, koko olentonsa se täyttää innoin. Jos hän sirosti kirjoittain sen laatii, koko maailman kiitosta sille hän vaatii, hän sen melulla seurasta seuraan vie, jos se kiusaks taikka huviksi lie.
Ah, paljon säästyisi meiltä, moni välttyisi harhateiltä, tekis onnekkaammaks se olomme maisen ja pienemmät pettymyksemme ois — jos sais viinin pois ja kyynelet naisen.
Tääll' on kyllin lohdutusta: tytöt valkeet, leipä musta! Vaihtuu paikka, onni eipä: tytöt mustat, valkee leipä!
Kun olin huoleton sälli vain vuosina keväisinä, pitivät maalarit kasvojain liiaksi vähäisinä. Mut moni tyttönen lempeään tuhlasi minulle sydämestään.
Nyt kun ma mestariks mainitaan, aina on nimeni kuuluvissa, kuin vanhaa Fritziä kaupitaan mua piipuissa, lautasissa. Mut pois hävis tyttöset kaikoten. Oi nuoruus! Tähti kultainen!
Olit poikana uhmahan nopea, olit nuorukaisena kopea, olit miehenä tekoihin taipuva, olit ukkona oikkuihin vaipuva sun hautakivesi sinusta ties: tuo totisesti on ollut mies.
Jumalan on itämaa,Jumalan on länsimaa.Etelän ja Pohjan puolenmaista pitää Herra huolen.
Hän on Vanhurskas ja Vakaa,aina oikeutta jakaa.Ylistetyt yksinänsäolkoot nämät nimistänsä.
Nää, tertut täyteläiset kuin kypsyy, armahin, nää helmät vihriäiset jo kuorin karvaisin!
Ne riippuu oksan täydenniin hiljaa itsekseenja tuulenhengen käydenne soutaa verkalleen.
Mut sydän niissä salaaniin paisuvainen on,se ilmaan päästä halaaja nähdä auringon.
Ja kuoren, armahani, se särkee, vapaaks saa. Niin laulut laulamani sun syliis putoaa.
Jos muodoin tuhansin sa itses peität, sa, kaikkeinrakkain, kohta tunnen sun, jos taikahunnut yllesi sa heität, ma sentään kaikkialla tunnen sun.
Miss' sypressien rungot kohoavat,sa, kaikkeinsolakin, ma tunnen sun,kun kanaalissa laineet lipattavat,sa, kaikkeinsuloisin, ma tunnen sun.
Kun vesisuihkun helmet ilmaan heittyy,sa, kaikkileikkinen, ma tunnen sun,kun pilvi muodostuu ja toiseen peittyy,sa, kaikkimuotoinen, ma tunnen sun.
Kun suven keto tähtikukin palaa,sa, kaikkitähtinen, jo tunnen sun,ja muratti kun pilana halaa,sa, kaikkisyleilevä, tunnen sun.
Ja koska aamu syttyy vuorten takaa,sua, kaikkivalaiseva, tervehdänja koska kirkkauttaan taivas jakaa,sua, kaikkiavartava, hengitän.
Ma mitä tiedän, tunnen maailmata, sen, kaikkein viisain, tunnen kauttas sun. Kun lausun Allahin ma nimet sata, niin liitän jokaisehen nimes sun.
Niinkö jälleen, armas tähti, vastahani rintas lyö! Poiesko jo tuska lähti, loppui erottava yö? Niin, sa olet rinnallani, elämäni, ainoinen! Kun ma muistan murhettani, nykyisyyttä vapisen.
Maailma kun muinoin kerran lepäs luona Jumalan, kaikui mahtikäsky Herran kautta kaiken olevan: Tulkoon! Tuskaa huokaavaiset ilman ääret raikuivat. Tolsistansa olevaiset kaaoksessa kulkivat.
Valo pimeydestä julki astui Luojan maailmaan, synkät alkuvoimat kulki eri teille toisistaan, ikuisuuden mykän mailla kulki kukin suunnalleen, kulki kaipausta vailla aavain yöhön hiljaiseen.
Kulki kaikki matkan loiton, yksikseen jäi Luojakin. Silloin ensi aamun koiton sytti voima Allahin. Aamurusko säteillänsä valoi riemun maailmaan. Olevaiset lemmessänsä etsi taasen toisiaan.
Lähestyä jälleen tohti mikä kuului yhtehen. Kääntyi tunne toistaan kohti, kääntyi katse toisehen. Kaikki, mikä eros kerran, yhtyi halki aavan, yön. Meille siirtyi voima Herran, siirtyi ihme luomistyön.
Aamun siivet, kautta vaivain luokses toivat, armas, mun, sinetöi yö tähtitaivain pyhän liiton solmitun. Riemuinemme, suruinemme oomme lapsia me maan. Soikoon sana: Tulkoon! — emme eroo enää milloinkaan.
(1815).