Kun aamu sarasti, vallitsi Roomassa vallankumous.
Kun Julia tointuessaan avasi silmänsä, näki hän olevansa yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa. Sisäänkäytävässä seisoi miekkaansa nojaten Antonius. Kuutamon hopeisessa loisteessa erottautui hänen voimakas vartalonsa teräväpiirteisenä ympäristöstä. Tuskin oli Antonius kuullut Julian liikahtavan, kun hän kiirehti hänen luokseen.
"Enkö minä olekaan kuollut?" kysyi Julia heikolla äänellä. "Uneksinko? Vai olenko toisessa maailmassa? Onko se sittenkin ihanaa todellisuutta, että näen sinut edessäni, että sinun käsivartesi kiertyvät hellästi uumilleni, että sinun silmäsi katsovat minuun huolehtien, lempien?"
Antonius sulki hänen huulensa hellin suuteloin.
"Ei tämä ole unta, ei harhanäkyä, kallis ystävä: menneisyys on ollut samallaista todellisuutta kuin nykyisyyskin. Muutama tunti on kulunut vasta siitä, kun liekkien ympäröimänä odotit kuolemaa."
Juliaa värisytti.
"Minä muistan. Minkä suunnattoman kiitollisuuden velan sinä keräät kannettavakseni! Kuinka koskaan voin osottautua sinun arvoiseksesi?"
"Ei niin, Julia. Minä pidän itseäni onnellisena ja ylistän Jumalaamme, saadessani sanoa sinua omakseni."
"Miten paljon minä sinua rakastan!"
Sellaisessa asennossa viipyi hän kauvan, vaipuneena onneensa, joka oli sitä suurempi, kun se merkitsi pitkän kärsimysten sarjan loppua.
Vuosia oli kulunut siitä päivästä, jolloin Julia oli ojentanut ruostuneen miekan pakanalliselle nuorukaiselle tämän lähtiessä hänen turvistaan. Silloin ei hän aavistanut, kuinka syvälle nuorukaisen sydämen sopukoihin oli rakkaus tunkeutunut. Silloin oli hän ollut vielä melkein lapsi. Ajan veriset tapahtumat ja raskaat koettelemukset olivat tehneet neitseellisestä lapsesta naisen, jonka sielu oli kypsynyt ja samalla kirkastunut totuuden jalossa tunnustuksessa. Miehessä oli myös tapahtunut muutos vaikein, mihin ihmissydän on kykenevä — muutos vihasta rakkauteen. Rajusta nuorukaisesta oli tullut totinen, voimakas mies, jonka rohkeus oli muuttunut taipumattomaksi, uhrautuvaksi voimaksi, jonka suopi sisäinen rauha ja onni.
Julia havahtui haaveistaan.
Kadulta kuului uhkaavia huutoja. Tuuli kantoi kaikua kaukaisesta melusta yli kaupungin.
"Mitä tämä on?" kysyi levottomana Julia.
Ennenkuin Antonius ehti vastata, kuului läheisyydestä vihaisia huudahduksia.
"Missä on Nero?" karjui juopuneen ääni.
"Pakomatkalla", vastasi joku.
"Kautta Styxin — varokoon itseään, jos hänet tapaamme!"
"Hän on kavaltaja!"
"Kutsuu itseään caesariksi, vaikka onkin koira."
"Hänen äitinsä oli piika!"
"Ja isänsä narri!"
"Mutta hän itse villipeto!"
"Raukka hän on!"
"Alas Nero! Tappakaa hänet! Surma hänelle ja hänen kannattajilleen!"
Rakastavaiset katsoivat toisiaan merkitsevästi.
"Dies irae", mumisi Antonius hampaittensa raosta.
"Missä me olemme?" kysyi Julia.
"Olemme paenneet pyhän vuoren taakse", vastasi Antonius. "Täällä olemme täysin turvassa."
Hän otti soihdun seinältä ja sytytti sen.
"Me olemme vapautetun orjan Phaonin talossa: hän on minun ystäväni. Näetkös", hän osoitti avoimesta ikkunasta puutarhaan, "tuo valkea talo tuolla on hänen huvilansa. Hän itse on palatsissa Neron luona — kenenkään päähän ei voisi pälkähtää, että me piilottelemme täällä. Ja vaikkapa niinkin olisi — sinä kuulet, loppu on lähellä. Tänään on jokainen kansan turvissa, kellä vaan on Neron kanssa laskuja suoritettavanaan."
Julia puristi rukoilevasti hänen käsivarttaan.
"Ajatteletko kostoa, Antonius?"
"Anna anteeksi, jos todella sellaiset ajatukset nousivat mieleeni. Viha on kovin voimakas. Sydämeni ei vielä ole vapaa siitä."
"Jumala, Antonius, rankaisee. Ihmisellä ei siihen ole oikeutta."
"Niin on, Julia. Olkoon Jumala hänelle armollinen."
"Ja missä ovat kaikki toiset?" jatkoi Julia kuiskaten, "niitä oli paljon, lukemattoman paljon, jotka kuletettiin minun kanssani Neron puistoihin — missä ovat he?"
Antonius oli vaiti. Raivokkaita huutoja kuului kaukaa.
Kyynelet vierivät Julian poskille.
"Entäs Lucrezia, tuo lapsi? Näitkö häntä, Antonius? Sanovat, että hän olisi murhannut Poppean — minä en voi sitä uskoa."
Antonius, joka oli kuullut Poppean kuolemasta, mutta ei siitä, miten se oli tapahtunut, kysyi raa'asti:
"Kuka sen on sanonut?"
"Caesar."
"Uusi uhri. Hänet on tietysti tapettu kuten toisetkin. Mutta hiljaa — näen kahden naisen rientävän puiston läpi."
Todellakin kulki puiston kautta vievää tietä kaksi naista. Toinen oli pitkäkasvuinen, solakka ja kantoi keisarillisen orjattaren loisteliasta pukua. Toinen oli pienempi ja näytti vielä olevan sangen nuori. Hän seurasi vaan vastahakoisesti kumppaniaan, joka silloin tällöin pysähtyi puhumaan muutaman sanan hänelle.
Joukko asestettuja talonpoikia tuli heitä vastaan. Nyt poikkesi vanhempi pois tieltä puitten varjoon, vetäen nuorempaa mukanaan. Siten lähenivät he majaa, jossa Antonius ja Julia olivat.
"Hiljaa lapseni, ole hiljaa — Jupiterin nimessä, älä huuda", koetti orjatar tyynnytellä seuralaistaan.
Mutta lapsen ääni leikkasi kimeänä hiljaisuutta:
"Laske minut — en tule enään kauvemmas! Sinä aiot tappaa minut — niin, minä tapoin Poppean — minä sen tein — salaa — minä kostin kristittyjen puolesta."
Antonius astui pakolaisten eteen.
"Minne matka?" kysyi hän. Tämän äänen kuullessaan hätkähtivät molemmat naiset.
"Akte?" kysyi Antonius kummastuneena katsoen orjatarta silmiin.
Nainen oli todella Akte, Neron entinen lemmitty, nyttemmin orjatar, jonka kohtalot kaartin upseeri hyvin tunsi.
"Lucrezia!" huudahti majasta astuen Julia, samoin kummastuneena.
Kuullessaan tuon äänen, näytti mielipuoli miettiväiseltä. Julia tarttui hänen käteensä ja kysyi:
"Oletko Lucrezia, Livian tytär?"
Tyttö mietti.
"En tiedä", vastasi hän.
"Tunnetko minua?"
"En."
"Minä olen Julia, sinun ystäväsi. Muistatko?"
"Kyllä — minä luulen."
"Mutta miten tulet sinä tänne, Lucrezia?"
"Olen tappanut Poppean, keisarinnan."
"Hän houraapi", selitti Akte Julialle. "Hänet on — myrkytetty."
Kuin arka eläin, joka vihdoin on löytänyt turvapaikan, kätkeytyiLucrezia Julian vaatteen liepeisiin.
Antonius tahtoi viedä Akten majaan, mutta tämä kieltäytyi.
"Sinä pelastit hänet, Akte?" kysyi Antonius.
Hän myönsi.
"Minä pidin häntä silmällä siitä asti kun sotilaat hänet toivat. Caesar antoi hänet sulkea haaremiinsa. Tänä yönä, jolloin kaikki siteet näyttävät irtautuneen, vapisin minä hänen puolestaan, ja sillä aikaa kun caesar oli sulkeutuneena yksityiskabinettiinsa, pakenin minä tyttöraukan kanssa tänne."
"Minä kiitän sinua", sanoi Antonius, "kiitän sinua lapsiraukan puolesta. Mutta sinä Akte — etkö pelkää caesarin kostoa?"
Silloin suuntasi orjatar kyyneleiset silmänsä Antoniukseen.
"Minun ei tarvitse enään pelätä caesaria", vastasi hän, "vaan suojella.Hyvästi, eversti."
* * * * *
Kun Nero pelästyneenä, kauhun lamauttamana gallialaisen tuoman viestin johdosta palasi palatsiinsa, kummastutti häntä, ettei portailla ollut ainoatakaan vartijaa. Kun hän katseli ympärilleen, huomasi hän palatsissa vallitsevan käsittämättömän epäjärjestyksen. Verhoja virui permannolla kallisarvoisten pukineitten joukossa.
Neron yksityishuoneitten eteinen oli tyhjä. Ei palvelijoita, ei pretorianeja ollut kuuluvissa.
Kaupungilta kuului uhkaavaa melua. Kansa oli juuri saanut kuulla, ettäOstiaan saapuneissa laivoissa viljan sijasta olikin hiekkaa.
"Tigellinus!" huusi keisari suutuksissaan.
Todellakin astui pretorianikenraali caesarin makuuhuoneeseen.
"Mitä tämä on?" huusi caesar uskotulleen. "Missä ovat vartijat?"
"Poissa", vastasi lyhyesti Tigellinus.
"Minne he ovat menneet?"
"Caesaria vastaan?"
"Minä olen caesar!"
"Sinäkö?" Tigellinus nauroi. "Sinä et ole mikään."
Sitten astui hän Neron ohi vähääkään hänestä piittaamatta.
Neuvotonna, vavisten katsoi tämä seuralaisiaan, jotka äänettöminä kuin kuvapatsaat seisoivat ovella.
"Käsitättekö te tätä?"
Toinen gallialaisista vastasi:
"Aivan hyvin. Poissa ollessasi ovat Galban ystävät lahjoneet joukot. Leirissä ei pidetty vielä sinua menneenä miehenä. Mutta Tigellinus asettui uuden caesarin puolelle. Hän komensi vartijat palatsista pois. Tällä hetkellä tekee Icelus, yksi Galban uskotuista parhaansa, kiihoittaakseen Rooman kansaa äärimmilleen sinua vastaan. Senaatti kokoontuu sinua erottamaan."
"Mutta miten se on mahdollista?" huusi epätoivoissaan Rooman valtijas."Siis Tigellinuskin! Hänkin! Ja kaarti!"
Hetken mietittyään kääntyi hän taas salakabinettiinsa.
"Tulkaa tänne!" sanoi hän. Tuohon huoneeseen, jonka tunsivat vaan hänen lähimpänsä, sulkeutui Nero molempien gallialaisten kera.
Tällävälin oli palatsin käytäviin kerääntynyt vapautettuja ja orjia; kaikki, joiden kohtalo riippui caesarin kohtalosta, joilla ei ollut mitään toivomista hänen perikadostaan.
Anicetus, joka nähtävästi vasta nyt oli saanut kuulla tapahtumista, kiiruhti palatsin läpi.
"Missä on caesar?"
Vapautetut, jotka kaikessa kiireessä olivat asestautuneet, osottivat hänet caesarin huoneeseen. Nero otti hänet vastaan rajattomalla ilolla.
"Mitä tietoja sinä tuot, Anicetus?"
"Pahimpia", vastasi tämä silmäillen gallialaisia läpitunkevasti. "Kansa vaatii sinun kuolemaasi. Senaatti on selittänyt sinut isänmaan viholliseksi ja järjestänyt vangitsemisesi."
Nero, joka oli tuhon arvaamattomuuden vuoksi menettänyt ryhtinsä, voitti nämä tiedot saatuaan jälleen ylpeytensä.
"Kuinka?" huusi hän, "senaattiko uskaltaa panna minut viralta? Tämä valikoima pelkureita, matelijoita ja rikoksentekijöitä selittää minut isänmaan viholliseksi? Senaatti käskee vangita minut, minut, caesarin?"
Hän hypähti pystyyn ja kuten raivoava villipeto kierrellen huonetta hän jatkoi:
"Minä annan heille vastauksen, jommoisen he ansaitsevat. Minä annan heidät seivästää, nuot kunnianarvoisat isät. Minä…"
Mutta muistaen asemansa hän keskeytti ja virkkoi Anicetukselle:
"Kirjoita!"
Tämä veti esiin vahataulun ja teki työtä käskettyä.
Nero saneli:
"Minä julistan senaatin virastaan erotetuksi. Minä julistan Galban kavaltajaksi. Minä vaadin, että joukot Reiniltä ja Aasiasta viipymättä kutsutaan takaisin. Minä lupaan pretorianeille kullekin tuhat drachmaa, jos he viipymättä rientävät tänne caesarinsa suojaksi."
Hän pysähtyi ja mietti.
"Riennä pretorianien leiriin ja ilmoita määräykseni. Tarjoa jokaiselle sotilaalle kaksituhatta, jokaiselle upseerille viisituhatta drachmaa — mutta käske heidän paikalla siirtymään Roomaan ja miehittämään kaupungin!"
Anicetus tervehti hymyillen ja poistui.
Ääneti seurasi häntä se gallialaisista, joka tähän asti ei ollut puhunut mitään. Hän riensi tunkeilevien orjien välitse rappusia alas. Atriumissa tavoitti hän Anicetuksen, joka kummastuneena kääntyi ympäri.
"Minne sinä riennät, Anicetus?" kysyi gallialainen syvällä äänellä.
"Ilmoittamaan senaatille caesarin määräyksistä."
"Sinä olet siis kavaltaja?"
"Sanoppa vaikka niinkin. Neron täytyy kukistua."
"Sinä osottaudut aina konnaksi, ketä hyvänsä palvelletkin, Anicetus."
Anicetus, pelästyneenä gallialaisen kasvojen ilmeestä, ajatuksissaan harkiten, missä hän oli tuon miehen nähnyt, kääntyi mennäkseen.
"Päästä minut. Minulla ei ole aikaa hukata."
"Ei minullakaan, Anicetus."
Gallialainen oli tarttunut Anicetusta rinnasta.
"Mitä tämä on? Kuka sinä olet?" huusi tämä.
"Minä olen Silanus."
Tämä nimi riitti heittämään Anicetuksen polvilleen. Tietäen, ettei hänellä ollut armoa odotettavissa, hän kuitenkin kohta ryhtyi vastarintaan. Syntyi raju kamppailu, joka pian päättyi. Rasituksissa ja taisteluissa karaistuneen soturin jättiläisvoimia ei roomalaisen hovimiehen voimat kauvan riittäneet vastustamaan. Upseerin koura kiertyi vastustajan kurkkuun. Tämä hervahti polvilleen uudestaan ja pyysi kiemurrellen armoa.
Mutta valepukuisen ritarin tikari upposi ahnaasti vihollisen rintaan.
Elotonna retkahti Anicetus maahan. Rauhallisena kuin ei olisi mitään tapahtunut, palasi gallialainen takaisin.
Tuskin olivat Anicetus ja Silanus lähteneet keisarin huoneesta, kun tuo toinen gallialainen ilmoitti:
"Hän tulee liian myöhään, caesar."
"Miksi?"
"Koska Galba on luvannut pretorianeille seitsemän ja puoli tuhatta miestä kohti."
"Mutta eihän se ole mahdollista", änkytti Nero.
"On kuitenkin, Nero. Summa on suurempi kuin mitä sinun käytettävänäsi on."
"Mutta mistä sinä sen tiedät? Onko sinulla sitten kaikki selvillä?"
Gallialainen kohautti vaieten hartioitaan.
Kansan melu oli noussut korkeimmilleen. Eräs vapautettu kolkutti caesarin ovelle.
"Kansa aikoo rynnätä palatsiin!" huusi hän tuskallisesti. "Meitä on liian vähän puolustamaan suurta rakennusta. Pelasta itsesi, caesar!"
Nero löi nyrkillä otsaansa.
"Mitä?" huusi hän, "ollaanko jo niin pitkällä? Mitä minä olen? Mitä on keisarius? Eikö Jupiter ole antanut minulle purppuran? Enkö minä ole jumalallinen Nero? Kuinka voi kansa minut kukistaa? Onko ääni, jota eilen sadattuhannet tottelivat, muuttunut voimattomaksi kaiuksi?"
Kukaan ei vastannut.
Silloin löi Nero päätään seinään, heittäytyi lattialle pitkäkseen, puri mattoja ja mylvi silmät verestävinä kuin villi peto. Sitten sieppasi hän seinältä miekan ja hyökkäsi ovelle.
"He näkevät vielä minussa caesarin", karjui hän, "heidäntäytyytotella, kun minä kerran tahdon. Minä taistelen, miekkailen, minä — yksin tuhatta vastaan — yksin — sataatuhatta — vastaan —" toisti hän, antaen voimattoman käsivartensa laskeutua. — "Kautta Styxin — onko tämä mahdollista? Yksikään sydän ei syki minulle — yksikään käsi ei tartu miekkaan minun puolestani — loppuniko on käsissä? Loppuniko?"
Ja heittäytyen polvilleen:
"Jupiter, ijankaikkinen, kaikkivaltias, voitko sallia, että minut surmataan kuin orja? Etkö kykene minua suojelemaan? Oletko suuttunut minulle? Lupaan sinulle tuhannen nautaa! Koko maailma on leimuava uhritulena, jos minut pelastat!"
Ja kuullessaan kansan riehuvan jo puutarhassa hän jatkoi:
"Sinä et kykene, raukka? Sinä voiman varjokuva! Sinä tuhmuuden jumala! Eikö rukoileminenkaan auta? Mitä — oletko sinä ehkä ainoa jumala, sinä jotakristitytpalvelevat? Autasinäminua, todista voimasi, osoita valtasi, ja minä vannon rupeavani kristityksi! — Kaikki temppelit muutetaan kirkoiksi — minä kiellän sirkusnäytännöt, minä annan kastaa itseni, minä teen mitä ikinä vaadit, kristittyjen jumala…"
Phaon, eräs vapautetuista, huusi hätäisesti huoneeseen:
"Pelasta itsesi, caesar! Sotilaat etsivät sinua!"
"Kuinka? Entäs Anicetus?"
"Makaa surmattuna atriumissa."
Silloin ryömi caesar polvillaan gallialaisten luo ja halaillen heidän polviaan ähkyi hän:
"Pelastakaa minut — ketä lienettekin! En ole kysynyt vielä teidän nimiännekään. Tietysti tulette Reinin legionien lähettäminä minua pelastamaan: viekää minut sinne! Taikka auttakaa minua pääsemään Aasiaan. Aasialaiset legionat ovat uskollisia. Minä marssin niiden etunenässä Roomaa vastaan — auttakaa minua!"
Lihaskaan ei värähtänyt miesten kasvoilla.
"Seuraa meitä!" sanoi toinen heistä. He riensivät alas portaita Neron seuratessa kintereillä kykenemättä mitään epäilemään. Yksi seikka häntä ihmetytti: kuinka miehet tunsivat niin tarkoin palatsin, että aina voivat empimättä valita tiet, joilla vähimmän tarvitsi pelätä tapaavansa vihollisia. Mutta kiihtymyksessään hän ei joutanut asiaan suurempaa huomiota kiinnittämään. Salakäytävien kautta johtivat gallialaiset caesarin eräästä palatsin takaportista ulos. Siellä odotti kolme hevosta. Jälleen ihmetteli Nero, mutta ei ehtinyt tälläkään kertaa kummastustaan ilmaisemaan. Hänen seuralaisensa heittäytyivät hevostensa selkään. Nero nousi kolmannelle, ja vaiteliaan gallialaisen nelistäissä edellä, jättäytyi toinen Neron jälkeen, niin että hän tuli ratsastamaan heidän keskellään kuin vartioitu vanki. He ratsastivat täyttä laukkaa kaupungin läpi, ohi parveilevien kansajoukkojen. Missä ratsastajat huomattiin, huudettiin heille: "Seis!" taikka: "Minne matka?" mutta he eivät huolineet ruveta vastailemaan, vaan kannustivat ratsujaan entistä tulisempaan vauhtiin. Nero piteli vaistomaisesti togaansa kasvoillaan, jotta kukaan ei häntä tuntisi.
Kun seurue karahutti Nomentanin portin läpi, tuli heitä vastaan joukko sotilaita, sulkien tien.
"Minne matka?"
"Caesarin jälkeen."
"Onko hän paennut?"
"Niin sanotaan."
"Te olette siis Neron vihollisia?"
"Verivihollisia", vastasi etumainen gallialainen äänellä, joka pelästytti Neroa, vaikka hän tiesikin, että vastaus oli annettu sotilaiden pettämiseksi.
"Onnea matkalle sitten", huusivat sotilaat päästäen heidät menemään.
Kun Nero ratsasti heidän ohitsensa, tempasi tuuli hänen punaisen vaippansa syrjään. Soihtujensa valossa tunsivat sotilaat hänet. Mutta ennenkuin he ehtivät ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin huomionsa johdosta, olivat ratsastajat jo ohi.
"Kautta Styxin", huusi kohortin johtaja, "keskimäinen oli Caesarin näköinen."
"Minä tunsin hänet varmasti", vakuutti yksi pretorianeista. "Se oliNero!"
"Heti perään!" komensi upseeri, ja juoksujalkaa seurasivat sotilaat ratsastajien jälkiä.
Tällävälin nelistivät nämä alas Nomentanin tietä, kunnes heidän eteensä ilmestyi Phaonin maatalo. Gallialaiset vaihtoivat silmäyksen ja kääntyivät Patinariuksen tielle, kunnes he puiston läpi ajaen saapuivat majalle, jossa Phaonin orjat tavallisesti asuivat. Nero, joka ei tuntenut seutua, eikä taloa, kysyi peloissaan:
"Minne me menemme?"
"Phaonin taloon."
"Vapauttamani Phaoninko?"
"Niin."
"Hän on minun puolellani?"
"Me toivomme niin olevan."
"Mutta eihän tämä ole palatsi", jatkoi Nero viitaten majaan.
"Se on hänen orjiensa asunto."
"Sinnekö te minut viette?"
"Tietysti? Mikä sinä muu olet kuin orja?"
Tien vieressä seisoi Akte, joka juuri oli palaamassa kaupunkiin. Hän oli tuntenut Neron. Tuuli kantoi hänen korviinsa sanat:
"Mikä sinä muu olet kuin orja?"
Silloin huokasi Akte ja astui taas tielle. Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä, kun tietä myöten hengästyneenä saapui paikalle juokseva sotilaskohortti.
"Näitkö Neron?" huusi päällikkö hänelle.
"Näin."
"Minne hän meni?"
"Tuonne,"
Hän viittasi Salarian tielle.
"Opasta meitä."
Akte mietti silmänräpäyksen. Sitten hän lähti sotilaiden edellä kulkemaan pitkin Salarian tietä, päinvastaiseen suuntaan kuin pakolaiset olivat menneet.
Nero oli laskeutunut hevosen selästä, samoin hänen seuraajansa.
Kun he lähenivät majaa, ilmaantui ovelle Antonius, katsellen seuruetta epäröiden. Hän oli heti tuntenut Neron ja muistaen Julian sanoja, että kosto kuului Jumalalle, hän astui tervehtien syrjään, silmäillen ihmetellen ohitsensa astuvia, äänettömiä gallialaisia.
Nero oli tuskin huomannut Antoniuksen, kun hän jo riensi tämän luo:
"Mitä — pretorianieversti? Kuinka olet sinä täällä? Aiotko sinä vangita minut? Te olette minut pettänyt!" Ja miekkansa vetäen hän asettui puolustusasentoon.
Mutta Antonius ei liikahtanut.
"Olen pakolainen, caesar", vastasi hän, "ja tarjoan sinulle vierasvaraisuuttani."
Epäluuloisena astui Nero kynnyksen yli.
"Pakolainenko? Ketä sinä pakenet?"
"Neroa."
Caesar hymyili.
"Neroa", hän toisti, "se olen minä. Kuka sinä olet?"
"Antonius, eräs kristityistä."
Nero hoippui taaksepäin.
"Olen hukassa."
"Et toki, Nero. Minun suojassani olet turvissa."
"Etkö aio kostaa kenenkään puolesta?"
"En kenenkään."
"Et tiedä siis mitään?"
"Kaikki."
"Etkä kosta tovereittesi puolesta?"
"En. Jumala kieltää minua tekemästä sitä."
Tällä välin olivat gallialaiset keskustelleet hiljaa keskenään. Toinen heistä astui nyt Antoniuksen luo ja alkoi jutella hänen kanssaan. Julia ja Lucrezia olivat vetäytyneet majan sisäosiin.
Nero oli voipuneena nopeasta ratsastuksesta istuutunut permannolle seinän viereen. Silloin läheni häntä vaitelias gallialainen:
"Etkö sinä tunne minua, Nero?" kysyi hän hillityin äänin, luoden häneen kylmän katseen.
Nero ravisti päätään.
"En tunne", hän sanoi. "Tiedän vaan olevani sinulle kiitollisuuden velassa. Kun taas olen caesar, olen palkitseva uskollisuutesi."
"Sinä et enään tule caesariksi", vastasi synkästi gallialainen.
"Miksi en? Voimani on suuri niinkauvan kuin elän."
"Sinä et elä kauvan."
Nämä sanat pelästyttivät caesaria.
"Ohoh — mitä sinä tarkoitat? Täytyykö meidän jatkaa matkaa? Ovatko viholliseni kintereilläni?"
"Verivihollisesi seisoo edessäsi."
"Veri — viholliseni? Sinä olet —"
Gallialainen tempasi valetukan päästään.
"Silanus."
Nero ponnahti parkaisten ylös. Puutarhasta kuului melua. Siellä olivat jo sotilaat.
"Minut on petetty!" parkui Nero. Ja kääntyen Silanukseen päin: "Armoa!Armoa, Silanus! Pelasta minut! Antonius — apua!"
Mutta Antoniuksen kanssa, joka tahtoi tulla caesarin avuksi, painiskeli toinen gallialainen, Markus, estäen kristityn pääsemästä häiritsemään tilintekoa.
Ivallisesti nauraen tarkasteli Silanus vihollistaan.
"Oletko sinä tuntenut armoa, Nero", kuiskasi hän, painostaen jokaista sanaansa. "Tunsitko sinä armoa riistäessäsi sylistäni Oktavian, kahlehtiaksesi tuon jalon naisen elämääsi? Tunsitko sinä armoa, koettaessasi tahrata puhtainta olentoa ja antaessasi pyövelin surmata hänet jalkavaimollesi mieliksi. Oletko koskaan tuntenut armoa elämässäsi, joka on ollut vaan loppumaton rikoksien, konnantöiden sarja? Nyt kuole, pelkuri!"
Jo kiiruhtivat ensin päärakennukseen kääntyneet sotilaat majaa kohti.
Nero, kuullessaan heidän askeleensa ja tietäen olevansa auttamattomasti hukassa, oli vetänyt tikarin esiin ja asettanut sen kurkulleen. Mutta ollen liian pelkuri toteuttamaan aikomuksensa hän yritti nousta pakoa koettaakseen. Silloin tarttui Silanuksen voimakas nyrkki tikarin kahvaan ja painoi sen caesarin kurkkuun. Tämä hervahti takaisin verissään lattialle.
"Armoa", hän ähisi; Silanus vastasi potkaisemalla, ja kääntyen sisään tunkeutuvien sotilaitten puoleen hän kylmästi virkkoi:
"Täällä on Nero. Minulla oli vanha lasku tasattavana hänen kanssaan."
Caesar koetti taas nousta. Hänen jähmettynyt katseensa lensi miehestä mieheen pysähtyen Silanukseen. Sitten retkahti hän elottomana maahan veren vuotaessa tummana virtana haavasta.
"Kuka sinä olet?" kysyi gallialaiselta sotilaitten komentaja, jota oli järisyttänyt kamala näytelmä.
Tämä pudotti viitan hartioiltaan.
"Silanus, eversti caesar Galban palveluksessa."
Upseeri tervehti sotilaineen kunnioittavasti päällikköään, jonka puku heti ilmaisi hänen arvonsa. Markus, joka niinikään oli heittänyt valepukunsa ja kantoi kapteenin arvomerkkejä, astui myös joukkoon. Sanaakaan enään virkkaamatta astuivat molemmat kunniaatekevien sotilaitten välitse ulos ja hävisivät pian yöhön.
Antonius, joka oli ollut pakoitettu toimetonna katselemaan näytelmää, astui nyt esiin ja kaartin upseerina komensi sotilaat viemään senaatille ilmoituksen caesarin kuolemasta. Hän itse Julian ja Lucrezian kanssa liittyi heihin palatakseen kaupunkiin, jossa hänellä ei enään ollut mitään pelättävää.
Tämä tapahtui yöllä kesäkuun 9 päivää vasten vuonna 68, siis keisarinnaOktavian kuolinpäivänä.
Maja, jossa caesar makasi verissään, jäi autioksi. Kun poistuvien askeleet olivat lakanneet kuulumasta, hiipi Akte pimeään huoneeseen. Turhaan koetettuaan johtaa harhaan sotilaita, oli hän tullut kuulemaan caesarin viimeistä huutoa.
Hän verhosi verisen ruumiin vaipallaan, pesi hänen kasvonsa kyynelillään, voiteli hänen tukkansa ja piti koko yön kuolinvartiota ruumiin ääressä.
Seuraavana päivänä sai hän senaatilta luvan ruumiin hautaamiseen.
Hän kuletti sen marmooriseen hautakappeliin, jonka Nero jo nuoruutensa päivinä oli rakennuttanut. Samana päivänä julisti senaatti Galban keisariksi.
Lokakuun alussa vuonna 68 saapui uusi imperatori Roomaan kansan, joka odotti parempaa aikaa, tervehtiessä häntä riemulla, ja legionien ilomielin uskollisuuttaan osottaessa. Mutta mieliala muuttui pian. Jo Rooman porteilla tapahtui kiusallinen näytelmä. Neron merisotilaat odottivat siellä häntä pyytääkseen päästä uuden caesarin palvelukseen. Galba viivytti vastausta, syntyi meteli, ja liian kiihkeänä sotilaallisessa ankaruudessaan, antoi Galba espanjalaisten legioonainsa hakata sotilaat kappaleiksi. Siten jätti hän verisen jäljen tielleen jo Roomaan tullessaan, ja tämä tapahtuma, jota seurasi joukko kovin ankaroita, osittain aiheettomiakin teloituksia, näytti merkitsevän pahaa Rooman tulevaisuudelle.
Kansa kävi pian välinpitämättömäksi uutta hallitsijaa kohtaan. Kaarti nurisi ja sen tyytymättömyys pian levisi muihinkin armeijan osastoihin.
Sillä kannalla olivat asiat kun Antonius, vietyään Julian ja Lucrezian campanialaiseen maataloon, palasi Roomaan ilmoittautuakseen keisarillisen kaartin päällikölle, jona edelleenkin oli Tigellinus, ja pyytäen häneltä eroa upseerinvirastaan. Samana päivänä kuin hän saapui Roomaan, vietiin Locuste, Neron myrkynsekoittajatar, mestauslavalle.
Tigellinus, joka niin halpamaisesti oli pettänyt Neroa, ei tuntenut syitä, jotka saivat everstin luopumaan paikastaan, ja hän kuunteli määrätyllä tyydytyksellä tämän kertomusta. Tyytymättömänä uuteen herraansa, joka maksoi huonosti ja asetti korkeita sotilaallisia vaatimuksia, toivoi keisarillisten joukkojen johtaja taas löytävänsä Antoniuksesta sopivan apumiehen pannakseen toimeen uuden kavalluksen.
"Minä esittelen sinut imperatorille", sanoi hän. "Tänä levottomana aikana ei tarvita suuria anteeksipyyntöjä lipuilta lähtemisesi vuoksi. Tunnettu tosiasia, että olit Neron vihollinen, riittää suosittelukseksesi. Katso sitten kuinka tulet häneen olemaan tyytyväinen."
"Minä en tule muodostamaan minkäänlaista arvostelua enään imperatorista", vastasi Antonius, "sillä en aijo enään jäädä paikalleni keisariuden palvelukseen."
"Sinä aiot siis erota ainaiseksi?" kysyi kenraali ihmeissään.
Antonius myönsi.
"Oletko tyytymätön Galbaan?" urkki Tigellinus.
"En tunne häntä."
"Miksi sitten tahdot jättää kotkat, joita niin kauvan olet palvellut?"
"Koska en tahdo kauvemmin taistella väkivallan puolesta."
Tigellinus, joka oli huomaavinaan tässä vastauksessa peitettyä kapinanhenkeä, jatkoi urkkimistaan:
"Tahdot ryhtyä vastustamaan väkivaltaa?"
"En; minä voin sitä kärsiä, mutta en tukea."
"Mistä väkivallasta sinä puhut? Minusta tuntuu, ettemme enään ymmärrä toisiamme."
"Väkivalta, jota tarkoitan, ei ole mikään henkilöllisyys. Jos sen edustajaa nimitetään Galbaksi taikka Neroksi — mitä kuuluu se asiaan? Se on Rooma. Se on se ajatus, joka syntyi Roomassa ja Roomasta maailman pääkaupungin teki. Siitä luopumisen pidän ensimäisenä velvollisuutenani."
"Mitä oppia sinä tunnustat, eversti?" arveli päätään pudistellenTigellinus, jonka tämä keskustelu saattoi yhä enemmän ymmälle.
"Kristinoppia, Tigellinus."
Nyt ymmärsi pretorianien päällikkö upseeriaan. Hän nauroi pilkallisesti ja käänsi hänelle selkänsä.
"Olet vapaa palveluksestasi."
Antonius antoi pois miekkansa ja riisui yltään kallisarvoisen vaipan, joka ilmaisi hänen ritarillista arvoaan. Siten oli hän ottanut ratkaisevan askeleen, joka vei hänet ulos aikaisemman elämänsä piiristä. Se oli sisältänyt loistoa, rikkautta, kunniaa ja mainetta, mutta ei totuutta, jota tämä uuden uskon ritari ennen kaikkea etsi.
Omaisuutensa hän jakeli köyhille, pitäen itse vaan sen verran, että kykeni suojelemaan Juliaa ja sairasta Lucreziaa puutteesta. Sitten jätti hän Rooman, lähteäkseen rakastamansa naisen ja suojattinsa kanssa siihen kaupunkiin, joka yleni idässä toisena tulevaisuuden kaupunkina Rooman rinnalla. Messiaan vaikutuspaikoille tahtoivat he perustaa itselleen uuden kodin. — Jerusalem oli sen pienen seurueen päämäärä, joka eräänä syysaamuna astui laivaan Ostiassa, jättääkseen ainaiseksi Italian mantereen.
Antonius seisoi aluksen kannella sen enenevällä nopeudella poistuessa rannasta. Yhä epäselvempänä häämötti manner, kunnes se kapeana viivana uiskenteli taivaanrannalla, häviten viimein kokonaan näkyvistä.
Julia viittasi kaukaisuuteen. Aurinko nousi juuri purppuran punaisena, hehkuvana kiekkona merestä heittäen heijastelevia säteitään aalloille.
"Valo voittaa", virkkoi Julia ihastuksissaan, tarkastellen komeaa näytelmää.
Antonius syleili häntä ääneti. Lähellä istui sairas Lucrezia, höpisten itsekseen maasta, johon he nyt matkustivat, jossa ei ollut murhia eikä verta.
* * * * *
Italiassa oli syttynyt kansalaissota. Asema Roomassa oli käynyt yhä jännittyneemmäksi, joukkojen mieliala yhä uhkaavammaksi. Varsinkin voimakas reiniläisarmeija oli kuohuksissaan, ja suojellakseen itseään alapäällikköjensä juonilta lähetti Galba uskottunsa Aulus Vitelliuksen Kölniin. Vitellius oli sotilaille tunnettu entisenä Neron ystävänä; hänen luonteensa oli jokseenkin sovelias tyynnyttämään sotilaita, sillä aristokrati hän ei ollut koskaan ollut, eikä hän sellaisena esiintynytkään. Niinpä Mainziin sijoitetut legionat hetimiten uuden päällikkönsä saapumisen jälkeen huusivat hänet imperatoriksi. Samaan aikaan nousi Lusitaniassa Salvius Otho, entinen Neron suosikki, hehkuvan kunnianhimonsa kannattamana pyrkien itse sille valtaistuimelle, jolle hänen kerran oli täytynyt luovuttaa oma vaimonsa. Siten oli Rooman valtakunnassa kolme Caesaria, ja heidän törmätessä vastakkain syntyi yksi historian verisimpiä kansalaissotia.
Othon puolesta vaikutti Roomassa kaksi upseeria, joita hehkuva viha Roomaa kohtaan kannusti taas heittämään palavan soihdun keisarilinnaan. Nämä miehet olivat Markus ja Silanus. Ensimainittu oli kaartissa hyvin tunnettu ja suosittu; jälkimäisellä oli senaatissa suuri kannatus. Markus sai Tigellinuksen loistavilla lupauksilla salaa luopumaan Galbasta. Silanus keräsi senaatissa kaikessa hiljaisuudessa puolueen, joka tunnusti uuden caesarin. Ja Vitelliuksen tehdessä Reinillä suuremmoisia sotavarustuksia, kiiruhti Otho suoraan Roomaan. Ainoastaan muutamien ystävien seuraamana hän öiseen aikaan ratsasti pääkaupunkiin. Taas lensi hänen katseensa, kuten kerran ennenkin, uhkaavana keisarilinnaa kohti, jossa nyt Galba pahaa aavistamatta nukkui pretorianien keskellä.
Otho riensi Zitadelleen. Sinne kerääntyneet pretorianit tervehtivät häntä caesarina, samoin Galban suututtama meriväki. Tammikuun 15 päivän aamuna karahutti Otho sotilasparven etunenässä Rooman läpi. Kukaan ei aavistanut, mitä oli tekeillä. Galba laskeutui juuri Palatinilta, jossa hän oli ollut uhraamassa Apollolle, kun katu täyttyi sotilaista.
Keisaria seuraava kaartinkohortti tervehti kapinoitsijoita, Tigellinus itse huusi heidän johtajaansa caesariksi, ja Galban, joka oli ihan ällistynyt uhkarohkeasta hyökkäyksestä, surmasi eräs hänen omista upseereistaan. Kansa uuden verilöylyn huumaamana tervehti rohkeata kapinoitsijaa riemulla, ja muutamia tunteja myöhemmin astui Otho senaatin imperatoriksi julistamana caesarien valtaistuimelle.
Tällä välin samosi vastakeisari Vitellius Gallian ja Britannian legionilla vahvistetun sotajoukkonsa kanssa Italiaa vastaan.
Otho osoitti kaikissa valmistuksissaan, ettei nuoruusajan velttoudesta ollut hänessä mitään jäljillä. Hän varustautui tarmokkaasti ja uupumattomasti Vitelliusta vastaanottamaan. Bedriacumin, Pohjois-Italiassa sijaitsevan lujasti linnotetun kaupungin edustalle kerääntyivät hänen sotajoukkonsa. Kaksi voimakasta armeijanosastoa oli Markuksen ja Silanuksen komennossa ja jälkimäinen oli jo ehtinyt antaa tuntuvan iskun eräälle vihollisen sotapäällikölle, Caecinolle, lähellä Cremonaa. Vastoin sotapäällikköjensä kehoitusta, päätti nyt Otho, sotamiestensä toivomusta noudattaen, ryhtyä heti taisteluun, odottamatta moesialaisten apujoukkojen tuloa.
Taistelu, joka syntyi Po-joen rantamilla, käytiin molemmin puolin raivoisan urhokkaasti. Mutta eräitten päällikköjen luopumisen ja muutetun taktiikan vuoksi menetti Otho taistelun. Kun yö pimeni, makasi kentällä kunnialla kaatuneena parhain osa Rooman armeijasta, joukossa myöskin Markus ja Silanus. Huhtikuun 16 päivän aamulla v. 69 teki keisari Otho tikarin iskulla itse lopun elämästään ja luovutti siten ennen aikojaan valtaistuimen, joka oli ollut hänen unelmiensa päämaali. Joulukuun 20 päivänä samana vuonna kaatui Vitellius joukkojensa kapinassa. Hänet murhasi Rooman pyöveli mitä julmimmalla tavalla, uuden caesarin, Vespasianuksen, armeijan kolmelta taholta käydessä Antonius Primuksen johdolla kaupungin kimppuun.
Vuorillaan, vastapäätä komeaa Öljymäkeä, sijaitsee Jerusalem, pyhä kaupunki. Tänne, Kristuksen vaikutus- ja kärsimyspaikalle oli Antonius asettunut asumaan, aikoen yksinkertaisena käsityöläisenä ansaita leipänsä. Mutta Antonius ei ollut vielä ehtinyt tutustua uljaaseen kaupunkiin, kun sitä kohtasivat kovat koettelemukset. Huhtikuussa vuonna 70 ilmestyi mahtava roomalainen sotajoukko prinssi Tituksen komennossa Sionin porttien edustalle, aikeissa rangaista juutalaisia näiden luopumisesta Roomasta. Skopos-vuoren tienoille leiriytyi roomalainen armeija. Niin kauvas kuin silmä kantoi, välkkyi roomalaisten aseita ja varustuksia. Kaikkialla kaupungin ympärillä näkyi Rooman kotkia. Joka puolelta kuului piirityskoneitten jyrinää.
Mutta Jerusalem oli valmistautunut ratkaisevaan kamppailuun. Itse kaupunki oli hyvin vaikeasti vallattava varustus, joka oli jakautunut useampiin itsenäisiin linnoituksiin. Pohjoisessa, vihollista vastapäätä oli niinsanottu uusi kaupunki, Begetha; selkäpuolella uljas, kullanhohtoinen juutalaisten kansallispyhäkkö Antonia-linnoituksen turvaamana. Pohjoiseen Sionista oli Akra-vuori, jolla sijaitsevaa kaupunginosaa suojasi murtamaton muuri. Näiden linnoitusten takana seisoi kuusisataatuhatta miestä ase kädessä — Juudan kansan kiihkein osa, joka oli noussut taistelemaan ainoan Jumalansa kunnian nimessä.
Kukaan ei ajatellut noina kauhun päivinä, jolloin tuhannet kaatuivat miekan mittelyssä kuin tuleentunut elo niittomiehen viikatteen edessä, jolloin puolet Sionia makasi raunioina ja kuolemaapelkäämättömät zelotit valmistautuivat viimeiseen kamppailuun, kukaan ei ajatellut silloin sitä päivää, joka oli nähnyt juutalaisten kuninkaan riippumassa Golgatalla ristillä, kansansa pilkkaamana.
Kaksi henkilöä oli kuitenkin Jerusalemissa, jotka polvillaan rukoilivat tämänkin kansan puolesta marttyyrikuoleman kärsinyttä Vapahtajaa: Antonius ja Julia. He asuivat Moriah-kaupunginosassa ja heidän silmiensä edessä tapahtui tuo verkkaan, mutta varmasti edistyvä hävitystaistelu.
Lucrezian olivat ensimäisten raskaiden piirityskoneiden viskaamat, kaupunkiin putoavat kivimöhkäleet säikähdyttäneet tylsämielisyydestään. Kummallinen rauhattomuus oli hänet vallannut; hänen järkensä oli käynyt selvemmäksi viimeisten veristen viikkojen kuluessa, niin että hän käsitti missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tapahtui.
Oli hehkuvan kirkas kesäkuun päivä, kun roomalaiset, vallattuaan Antonian linnan, kävivät ratkaisevaan rynnäkköön Temppelivuorta vastaan. Taisteluiden ja hirveän nälänhädän harventaman armeijan sydänjoukot puolustivat pyhäkköä. Aikaisin aamulla alotti Titus pommituksen. Valtavat kallionlohkareet sinkoilivat ilmaan ja putosivat kauhein jymähdyksin maahan puolustajien alueelle, murtaen muurit, ruhjoen kaiken, mikä alle sattui. Samaan aikaan alkoi jalkaväki rynnäkön. Osastoittain kaatui hyökkääjiä puolustajain kivien murskaamina ja miekkojen silpomina. Juutalaiset valoivat kiehuvaa pikeä roomalaisten päälle ja kenen näistä onnistui kiivetä muurille saakka, häntä kohtasi siinä hirveä kuolema. Äkkiä kajahti tuhansista suista maata järisyttävä huuto: "Temppeli palaa!"
Loppumattomana joukkona kuin lukematon muurahaisparvi syöksyivät Rooman legionat eteenpäin kaatuneitten veljiensä yli. Heidän voimansa saivat aina vahviketta yhä uusilta perästä tulevilta joukoilta, kun taas juutalaisten soturien taistelukyky alkoi vähetä, heidän joukkojensa arveluttavasti harventuessa.
Paksu tulipatsas leimahti temppelistä taivaalle. Julia oli vavistenhiipinyt Antoniuksen turviin. Melu oli käynyt huumaavaksi.Haavoittuneitten huutoihin sekaantui taistelun pauhina. Taivas punertuiJehovan temppelistä syöksyvien liekkien valosta.
"Missä on Lucrezia?" kuiskasi äkkiä Julia, silmäillen kauhistuneena ympärilleen.
Antoniuskin säikähti.
"Hän oli juuri täällä", vastasi hän, kiiruhtaen ovelle ja äänekkäästi huutaen tytön nimeä. Kukaan ei vastannut.
"Lucrezia", huusi Antonius uudelleen. Silloin tuntui hänestä kuin olisi äkkiä taistelun melu tauonnut, kuin olisi yliluonnollinen voima pakottanut hetkeksi sekä hyökkäävien, että puolustajien miekat laskeutumaan. Kuin magnetisen voiman vetämänä suuntautui hänen katseensa palavaan temppeliin. Sen korkeimmalla harjalla seisoi naisolento, tukka hajallaan, kädessä juutalaisten lippu. Pieneksi hetkeksi tuntui hiljaisuus syntyneen; selvään ja kirkkaasti kuului halki ilman riemuisa huuto: "Kristuksen, voittajan edestä!"
"Lucrezia!" huusi Antonius epätoivon voimin. Mutta ilmestys oli kadonnut. Savu ja liekit peittivät paikan missä tyttö oli seisonut…
Illalla oli pyhäkkö roomalaisten hallussa. Vangittujen joukossa olivat Antonius ja Julia, jotka roomalaisina vietiin Tituksen eteen ja armahdettiin. Kun kahdeksantoista päivän kuluttua myöskin Sionin vuori oli vallattu, kun lähes puolen miljoonaa ihmistä oli menettänyt henkensä ja Jerusalemista oli jälellä vaan savuavat rauniot, silloin sai Antonius luvan asettua muutamien roomalaisten veteranien kanssa asumaan kukistetun kaupungin paikalle.
Hävitetyn kaupungin raunioilla kukoisti kahden paljon kokeneen ihmislapsen onni. Yksikseen elelivät he välittämättä paljoa muusta kuin rakkaudestaan ja uskostaan, joka oli heidät johtanut niin monien tuskien ja pimeiden päivien läpi valoon. Usein kun illan varjot laskeutuivat yli seutujen, kun kuului vaan kauvemmaksi leiriytyneen X legioonan vaimenevaa melua, puhelivat Antonius ja Julia menneisyydestä ja tulevaisuudesta.
"Kuinka arvoituksenomaista", huomautti nuori vaimo kerran, "on Jumalan johto. Golgatalta meni hän Roomaan uudestaan ristiinnaulittavaksi; ja Rooma lähettää sotajoukkonsa Golgataa vastaan, kurittamaan Jumalan välikappaleena fariseuksia."
"Viisaalle ei tämän tapausten kulun jumalallinen johdonmukaisuus voi jäädä huomaamatta", vastasi Antonius. "Me ihmiset emme tiedä mitään, siksi me uskomme. Ja minä uskon, että vielä kerran jumalallinen voima, voima inhimillisessä muodossa on idästä kulkeva Roomaan, vieden pitkän erhetyksien ja valheiden yön jälkeen totuuden Golgatalta Roomaan." [Vuonna 306 huudettiin Constantinus, erään mesopotamialaisen orjattaren poika, Roman caesariksi. Hän teki kristinuskon valtion uskonnoksi.]
Julia syleili vaieten miestään; yön rauha, joka levisi yli maan, täytti heidän onnelliset sydämensä.