Sokrates. No, tiedätkö sitte noista entisen ajan puhujista ketään, jonka vaikutuksesta, hänen kerran ruvettuaan julkisesti puhumaan, Athenalaisten mainitaan tulleen paremmiksi, oltuaan sitä ennen huonompia? En ainakaan minä tiedä, kuka se olisi.
Kallikles. Kuinka? Etkö ole kuullut, että Themistokles oli kunnon mies samoin kuin Kimon ja Miltiades ja tuo joku aika sitten manalle mennyt Perikles, jonkahan itsekkin olet kuullut puhuvan.[135]
Sokrates. Niin, jos tosi kunto, Kallikles, on sitä mitä tässä ennen sanoit, että tyydytellään himoja, niin omiansa kuin muidenkin. Mutta jollei kunto ole tätä, vaan mitä meidän edellisen keskustelun kuluessa oli täytymys siksi myöntää, nimittäin että noudatetaan ainoastaan sellaisia haluja, joiden tyydyttämisestä ihminen paranee, mutta ei niitä, joista hän pahenee, ja jos tämä on jotakin taidetta, niin voitko sanoa, että joku noista miehistä on ollut tämmöinen?
Kallikles. En tiedä siihen mitään sanoa?
LIX. Sokrates. Jos vain oikein etsit, löydät kyllä vastauksen. Harkitkaamme asiat näin ihan tyynesti ja katselkaamme, oliko kukaan heistä semmoinen. Kuules nyt! Eihän kunnon mies ja joka, mitä puhuneekin, puheissaan tarkoittaa parasta, haastele umpimähkään, vaan pitää aina silmällä jotakin määränpäätä? Samoin kuin kaikki muutkin mestarit eivät arviolta käytä aineita työtänsä varten, vaan katsoen kukin työnsä etua, valikoivat niitä niin että se esine, mikä heillä milloinkin on tekeillä, siitä saa määrä-muotonsa.[136] Katsoppa esim., jos tahdot, kuvamaalareita, rakentajia, laivanveistäjiä ja keitä muita mestareita tahansa, niin näetpä heidän kunkin sovittavan sijoilleen kaikki määrättyyn järjestykseen ja pakottavan osat säntilleen sopimaan ja liittymään toisiinsa, kunnes niistä sukeuu kauttaaltaan hyvin järjestetty ja soma kokonaisuus. Näin menettelevät kaikki muut mestarit; ja siten nekin, joista ikään puhuimme, joiden taide käsittää ruumista, voimistelun opettajat ja lääkärit, luovat ruumiin somaksi ja saaliiseen kuntoon. Myönnämmekö näin olevan vai emmekö?
Kallikles. Olkoon vain niin.
Sokrates. Talo, jonka rakentamisessa on noudatettu järjestystä ja sopusuhtaa, on kai kunnollinen, mutta ilman järjestystä kyhätty on kehno?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Eikö laivan ole laita samoin?
Kallikles. On.
Sokrates. Ja kyllä kai voimme sanoa samaa ruumiistammekin?
Kallikles. Varsin.
Sokrates. Entäs sielu? Onkohan se kunnollinen ollessaan epäjärjestyksessä vai jotain järjestystäkö ja sopusuhtaa omakseen saatuaan?
Kallikles. Edellisten mukaan täytyy kai tämäkin myöntää.
Sokrates. Mikä on sen nimenä, joka syntyy ruumiissa järjestyksestä ja sopusuhdasta?[137]
Kallikles. Terveyttä ja voimaa kaiketi tarkoitat.
Sokrates. Niin juuri. Entäs minkä niminen on se, joka syntyy sielussa järjestyksestä ja sopusuhdasta? Koetappa löytää senkin nimi, kuten tuon toisen, ja mainitse se.
Kallikles. Miks'et itse sano sitä, Sokrates?
Sokrates. Kyllä sanonkin, jos se on paremmin mieleesi. Ja jos minä mielestäsi olen oikeassa, niin myönnä; ellen, niin näytä vääräksi äläkä jätä silleen. No niin: minun mielestäni siis ruumiin hyvän järjestyksen nimi on terveyden tila ja siitä syntyy sille terveys ynnä muu ruumiin hyvä kunto.[138] Onko niin vai eikö?
Kallikles. On.
Sokrates. Vaan sielun hyvän järjestyksen ja sopusuhtaisen tilan nimi on oikeudenmukaisuus ja laki,[139] josta tuleekin laille kuuliaisia ja säädyllisiä ihmisiä; ja tässä on oikeamielisyys ja mielenmaltti. Myönnätkö vai eitätkö?
Kallikles. Olkoon niin!
LX. Sokrates. Eiköhän siis tuo taitonsa oppinut ja kunnollinen puhuja pidä tätä tarkoitusperää silmällä kaikissa puheissaan ja kaikissa toimissaan, joilla hän vaikuttaa kuulijainsa sieluihin; ja jos hän lahjan antaa tai ottaa jotakin pois,[140] eikö hän siinäkin aina teroita huomiotansa siihen, että oikeus elpyisi hänen kansalaistensa sydämmissä, vaan vilppi ja vääryys väistyisi sieltä, että syntyisi itsehillintö, vaan hillimättömyys katoisi ja että kaikki muukin hyve vaurastuisi, vaan pahe pakenisi? Taivutko tähän mieleen?
Kallikles. Taivun.
Sokrates. Sillä mitäpä hyötyä, Kallikles, olisi siitä, jos sairaalle ja surkeassa tilassa olevalle ruumiille annettaisiin runsain määrin herkullisia ruokia tai juomia tai mitä muuta hyvänsä, joka ei missään tapauksessa tuota sille enempää hyötyä kuin vahinkoa, vieläpä — oikein arvostellen — tuottaa vähemmin hyötyä. Onko niin?
Kallikles. Olkoon!
Sokrates. Sillä eipä luullakseni ihmistä hyödytä elää kurjalla ruumiilla, siitä kun välttämättä koituu kurja elämäkin. Eikö niin?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Eivätkö lääkärit tavallisesti salli terveen ihmisen tyydyttää halujansa, esim. kun on nälkä, syödä niin paljo kuin mieli tekee, tai janoissaan juoda? Mutta sairaan he, lyhyesti sanoen, eivät milloinkaan salli tyydyttää halujansa? Myönnätkö sinäkin sen, vai?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja eikö sielun laita, veikkoni, ole sama? Niinkauvan kun se on huonossa tilassa, ollen järjetön ja hillitsemätön, väärämielinen ja jumalaton, tulee estää sitä halujansa noudattamasta eikä sallia sen muuta tehdä, kuin mistä se voi parantua. Eikö niin vai kuinka?
Kallikles. Niin.
Sokrates. Sillä se kai on sielulle itselleen parempi?
Kallikles. Vallan.
Sokrates. Eikö se ole hillitsemistä (eli kurittamista), kun kielletään joltakulta sitä mitä hän himoaa?
Kallikles. On.
Sokrates. Siis on sielulle kuritus parempaa kuin mitä sinä äsken ajattelit, hillimättömyys?
Kallikles. En minä tiedä, Sokrates, mitä sinä puhut. Kysy joltakin toiselta!
Sokrates. Tuo mies ei siedä omaa hyötymistänsä eikä tahdo kärsiä juuri sitä, mistä nyt on puhetta — kuritusta.[141]
Kallikles. En minä välitä vähääkään sinun puheistasi ja tähänkin asti olen vain Gorgiaan mieliksi vastannut sinulle.
Sokrates. Vai niin! No mitäs nyt teemme? Täytyykö päättää puhe kesken?
Kallikles. Sen tiedät itse.
Sokrates. Eipä satujakaan kuulu olevan luvallista jättää kesken,[142] vaan täytyy ensin liittää satuun pää, ettei se päätönnä kulkisi kummitellen. Vastaappa nyt niihinkin, mitä vielä on jälillä, jotta puheemme saisi päänsä.
LXI. Kallikles. Mikä rettelöitsijä sinä oletkaan, Sokrates! Mutta jos minua tottelet, niin heitä jo menemään koko juttu, tai jatka sitä jonkun muun kanssa.
Sokrates. Kuka muu siis tahtoo? Emmehän sentään jätä juttuamme näin keskeneräiseksi?
Kallikles. Etkös voisi itse suorittaa sitä päiseksi, joko jutellen itseksesi tai vastaten omiin kysymiisi?
Sokrates. Kun ei minun vain niin kävisi niinkuin Epikharmos[143] sanoo: "pitääkö minun yksin kyetä siihen, mitä tätä ennen kaksi miestä sanoi?" Mutta niinhän tässä nähtävästi täytyykin lopuksi käydä. Kuitenkin jos niinkin teemme, täytyy mielestäni meidän kaikkien ahkeroida kunnian-asianamme saamaan selville, mikä puheenalaisessa asiassa on totta, mikä valhetta, sillä sen selville saaminen on meille kaikille yhtä tärkeä asia. Minä tahdon siis nyt esittää asian niin kuin se minusta näyttää olevan, mutta jos minä teidän jonkun mielestä myönnän itselleni todeksi asioita jotk' eivät ole totta, tulee teidän tarttua puheeseen ja kumota minut. Sillä mitä sanon, en sano siksi että tietäisin sen niin olevan, vaan minä etsin sitä yhdessä teidän kanssanne. Sentähden jos vastaväittäjäni ilmeisesti on oikeassa, olen minä ensimmäinen antamaan hänelle myöten. Tämän sanon kuitenkin vain siltä varalta, että teistä näyttää tarpeelliselta saattaa keskustelu perille. Mutta jollette sitä tahdo, niin jätetään jutut sikseen ja lähtekäämme pois.
Gorgias. Ei minun mielestäni, Sokrates, vielä sovi lähteä pois tästä, vaan sinun on vietävä puhe perille asti. Ja mikäli ymmärrän, ovat muutkin samaa mieltä. Haluanpa itsekkin kuulla sinun suorittavan loput puhetta.
Sokrates. Kyllähän minä vielä mielelläni, Gorgias, keskustelisin tuon Kallikleen kanssa, kunnes saisin annettua hänelle takaisin Amphionin puheen Zethoksen puheesta,[144] mutta koska sinua, Kallikles, ei haluta suorittaa puhetta loppuun minun kanssani, niin jää nyt kumminkin kuulemaan minua ja pysähdytä minut, jos mielestäsi jossakin kohden en näytä puhuvan oikein. Ja jos kumoat väitteeni, en minä suutu sinulle, niinkuin sinä suutuit minulle, vaan nimesi piirretään kirjoihini suurimpana hyväntekijänäni.[145]
Kallikles. Puhu vain itse, mies hyvä, ja saata perille.
LXII. Sokrates. Kuule siis minua, kun vielä alusta alkain kerron saman puheen. No niin! Onko sulotunteinen ja hyvä samaa? Ei ole, kuten me jo sovittiin Kallikleen kanssa. Kumpi siis on tehtävä, sulotunteinen hyvän vuoksi vai hyväkö sulotunteisen vuoksi? Sulotunteinen hyvän vuoksi. Onko sulotunteinen se jonka ilmestymisestä ilostumme, hyvä se jonka läsnäolo tekee meidät hyviksi?[146] Varmaan niin. Olemmeko edelleen me ja kaikki muut hyvät oliot hyvät sentähden, että meissä on olemassa joku hyvyys (eli hyve?) Minusta ainakin näyttää välttämättä niin olevan, Kallikles. Mutta nytpä kunkin hyvyys, kalun, ruumiin, sielun ja jokaisen elävän olion, ei sukeudu sattumasta ja umpimähkään, vaan sen oikeasuhtaisen taiteellisen järjestyksen kautta, jonka ne kukin ovat saaneet osakseen. Onko niin? Minä sanon niin olevan. Jokaisen olion hyve on siis jotakin järjestettyä ja sopusuhtaan säänneltyä vai kuinka? Niin minä sanoisin. Jonkunmoinen kussakin oliossa sukeutunut ja sille omituinen sopusuhta siis tekee sen hyväksi? Sitä mieltä olen minä ainakin. Sielu siis, jolla on olentonsa mukainen sopusuhta, on suhdatonta sielua parempi? Välttämättä. Mutta sopusuhdan saanut on kai sopusuhtainen? Kuinkas muutoin! Ja sopusuhtainen on kai siveän-maltillinen? Aivan välttämättä. Siveän-maltillinen sielu siis on hyvä? Minä en vain tiedä sanoa muuta paitsi tätä, rakas Kallikles. Mutta jos sinä tiedät, niin neuvo minua.[146 b]
Kallikles. Puhu vain, hyvä mies!
Sokrates. Sanonpa siis, että jos siveän-maltillinen sielu on hyvä, sille vastakkaista laatua oleva on paha; mutta paha oli meistä äsken mieletön ja hillitsemätön sielu. Aivan niin. Nyt siveän-maltillinen kaiketi täyttää velvollisuutensa[147] sekä jumalaa että ihmisiä kohtaan, sillä eipä hän siveän-maltillinen olisikkaan, jos hän velvollisuutensa laiminlöisi. Tämän täytyy välttämättä näin olla. Joka taas täyttää velvollisuutensa ihmisiä kohtaan, tekee kai mitä on oikeaa, ja jumalia kohtaan mitä on hurskasta. Vaan ken tekee oikeat ja hurskaat työt, hänen täytyy olla oikeamielinen ja hurskas. Niin se on. Ja täytyy hänen olla urheakin, sillä ei siveän-maltillisen miehen sovi ajaa takaa eikä paeta mitään vastoin velvollisuuttaan, vaan ainoastaan missä velvollisuus niin vaatii, tulee hänen paeta tai ajaa takaa asioita, ihmisiä, iloja ja suruja, ja lujamielisenä kestää kestettävänsä. Seuraapa siis tästä välttämättä, Kallikles, kuten jo järkiään selitimmekin ne seikat, että siveän-maltillinen mies, ollen oikeamielinen, urhea ja hurskas, on täysin hyvä; että hyvä, mitä toimineekin, aina toimii hyvin ja oivasti; että ken näin toimii hyvästi, on onnellinen ja autuas;[148] vaan ken toimii häjysti ja pahoin, on viheliäinen. Mutta hänpä onkin siveän-maltillisen vastakohta, hillitsemätön, jota sinä ylistit.
LXIII. Minä esitän siis nämä peruslauseet ja väitän niitä tosiksi. Mutta jos ne ovat todet, pitää, kuten näkyy, sen joka tahtoo onnen saavuttaa, pyrkiä siveään mielenmalttiin ja sitä ahkeroida, mutta lähteä kurittomuutta pakoon niin nopeaa kuin meidän kunkin jaloista lähtee, ja ensi sijassa on hänen siihen pyrittävä ettei hän ensinkään tarvitse kuritusta; mutta jos hän sitä tarvitsee, hän tai joku hänen omaisistaan, olkoonpa yksityinen tai yhteiskuntakin, niin tulee rangaista ja kurittaa, jos mieli onnelliseksi päästä.[149] Tämä se minusta näyttää olevan päämäärä, johon meidän on eläissämme tähdättävä, ja siihen suuntaan pitää jännittää kaikki voimat sekä omat että valtion,[150] että oikeus ja siveä mielenmaltti vallitsevat siinä joka mieli onnelliseksi tulla. Näin on minusta elettävä, eikä niin, että eläen rosvon elämää laskee himonsa valloilleen ja koettaa niitä tyydytellä, josta syntyy loppumaton surkeus.[151] Sillä eipä semmoinen himojensa orja liene rakas ihmisille eikä jumalalle, koska hän on mahdoton mihinkään yhteistuntoon;[152] vaan kenen kera ei ole yhteistuntoa olemassa, se ei myös saa ystävyyttä. Mutta viisaatpa miehet, oi Kallikles, sanovat, että yhteys ja ystävyys ja sopusuhtaisuus ja himojen hillintö ja oikeus liittävät toisiinsa maan ja taivaan, ihmiset ja jumalat, ja senpätähden, ystäväni, tämä mailmankaikkio, heidän nimitellen onkin sopusuhtainen järjestys (kosmos), vaan ei mikään hillimätön sekasorto. Mutta sinäpä, vaikka viisas lienetkin, et näytä mielestäni kyllin tarkanneen tätä seikkaa, vaan sinulta on jäänyt huomaamatta, kuinka paljon mittausopillinen yhtäläisyys merkitsee sekä jumalain että ihmisten kesken. Sinä arvelet vain että pitää harjoitella enemmän edun saantia, sillä sinä et pidä väliä mittausopista.[153] No niin; meidän täytyy siis vääräksi todistaa se päätelmä että onnelliset ovat onnellisia oikeuden ja itsehillinnön omistamisesta, mutta onnettomat onnettomia pahuuden omistamisesta, tahi jos se lause ei ole kumottavissa, tulee meidän tarkastaa mitä siitä johtuu. Ja siitä johtuu, Kallikles, kaikki nuo ennen mainitut seikat, joista juteltaissa sinä kysyit minulta puhuinko tosissani, kun sanoin että pitää mennä syyttämään itseään, poikaansa, ystäväänsä, jos ne ovat jotain vääryyttä tehneet, ja että siihen toimeen on puhetaide käytettävä; ja totta oli siis se minkä luulit Poloksen vain häveliäisyydestä myöntäneen minulle, että nimittäin väärinteko on väärinkärsintää sitä suurempi paha, kuta rumempi se on; ja ken tahtoo olla kunnon kaunopuhuja, hänen tulee siis olla oikeamielinen ja oikean oivaltaja, jonka asian taas Polos luuli Gorgiaan vain häveliäisyydestä myöntäneen.
LXIV. Jos näiden siis on näin laita, niin tarkatkaamme miten sen seikan lienee, josta minua soimaat, sopiiko vai eikö sovi syystä sanoa, etten minä muka kykene auttamaan itseäni enkä ketään ystävääni tai omaistani enkä heitä pelastamaan suurimmista vaaroista, vaan olen kuten kunniattomat[154] jokaisen mielivallan alaisena, jos ken tahtoo, tuonaisen reipastelevan lauseesi mukaan, sivaltaa minua korvalle tai riistää minulta tavarani tai karkoittaa minut maasta tai äärimmäisiin mennen tappaakin minut; ja moinen tila on, kuten sanasi sattui, kaikista kurjin ja häpeällisin. Mutta minun ajatukseni, joka kyllä jo on useasti lausuttu, mutta jota ei mikään estä vieläkin kertomasta, käy toisappäin. Minun mielestäni, Kallikles, siitä ei tule minulle suurinta häpeää, jos minua syyttäni lyödään korvalle tai kukkaroni minulta kiskotaan[155] tai nahkaani viilletään, vaan huonompi ja häpeällisempi teko on lyödä ja leikellä minua ja omiani syyttömästi, niin, ja varastaminen ja orjaksi-otto ja sisäänmurto, sanalla sanoen mikä rikos tahansa minua ja omiani kohtaan on väärintekijälle itselleen pahempi ja häpeällisempi kuin minulle joka vääryyden kärsin.
Nämä edellisistä keskusteluistamme meille taannoin koituneet tulokset ne mielestäni sitoutuvat toisiinsa ja pysyvät yhdessä kuin — jos käyttäisin karkeahkoa sanaa — rauta- ja teräsperuslauseilla liitettyinä, ainakin mikäli tähän asti on näyttäynyt. Ja ellet sinä tai joku sinua vielä väkevämpi niitä kirvota irti, ei ole mahdollista totuuden mukaan puhua niistä toisin kuin minä olen puhunut. Sillä minun on kantani aina sama, että minä en tiedä miten nämä asiat ovat, mutta että keiden pariin olen joutunut, niinkuin nyt teidän, niistä ei ole kukaan voinut puhua toisin joutumatta naurettavaksi. Minä päätän siis taaskin asian näin olevan. Mutta jos se niin on, ja vääryys siis on väärintekijälle suurin onnettomuus, ja jos mahdollista tuota suurinta vielä suurempi se että väärin tehtyään ei joudu siitä rangaistavaksi, niin missä tapauksessa ihminen silloin, jos hän ei kykene itseänsä auttamaan, todella on naurettava? Eiköpä vaan silloin, kun hän ei kykene suurinta vahinkoamme torjumaan? Ihan välttämättä se on suurin häpeä, ettei kykene siinä auttamaan itseään tai omaisiaan ja ystäviään; ja lähinnä suurin häpeä on kykenemättömyys torjumaan toisarvoista onnettomuutta, kolmas kolmannen-arvoista ja niin edespäin. Saman verran kuin kukin onnettomuus suurenee, karttuu myös kunniaa siitä että kykenee apuhun sitä vastaan joka tilaan ja häpeää ettei kykene. Onko, Kallikles, asia toisin vai näinkö?
Kallikles. Ei ole toisin.
LXV. Sokrates. Kun siis on kaksi pahaa: tehdä väärin ja kärsiä vääryyttä, sanomme niistä väärinteon olevan suuremman, vääryyden kärsinnän vähemmän pahan. Mikä keino on siis ihmisen hankittava, voidakseen auttaa itseään saamaan ne molemmat edut, ettei tarvitse tehdä eikä kärsiä vääryyttä? Kumpaa siihen tarvitaan, voimaako vai tahtoa? Tarkoitan näin: pääseekö hän vääryyttä kärsimästä, jos ei tahdo että sitä hänelle tehdään tai jos hän on hankkinut itselleen voiman, joka estää hänelle vääryyttä tekemästä?
Kallikles. Selvähän se on, että tämmöisellä voimalla pääsee hän vääryyttä kärsimästä.
Sokrates. Entäs vääryyttä tekemästä? Riittääkö siihen, ettei tahdo tehdä väärin — silloin ei muka tee väärin —, vai tarvitseeko sitäkin varten hankkia itselleen joku voima ja taito, koskapa ihminen joutuu vääryyttä tekemään, ellei hän niitä keinoja opi ja harjoita? Mikset vastaa minulle, Kallikles, ainakin juuri tähän? Mitäs arvelet? Oliko meidän, Poloksen ja minun, edellisessä keskustelussa[J] täysi syy ja pakko myöntää, ettei kukaan tahallaan tee väärin, vaan että kaikki väärintekijät vasten tahtoaan tekevät vääryyden töitä?
Kallikles. Olkoon vaikka niinkin, Sokrates, että kerran pääsisit puheesi päähän.
Sokrates. Sitäkin varten siis on, kuten näyttää, joku voima ja taito hankittava, ettemme tekisi vääryyttä.
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Millähän keinolla sitte hankitaan se etu, ettei tarvitse kärsiä vääryyttä ollenkaan tai niin vähän kuin mahdollista? Katso, oletko sinä siinä samaa mieltä kuin minä! Minusta keino siihen on tämä: täytyy joko itse hallita yhteiskunnassa tai olla yksinvaltias tai olla ystävyksiä vallitsevan hallitusmuodon kanssa.
Kallikles. Näetkö, Sokrates, kuinka minä olen valmis kiittämään sinua, jos puhut oikein? Tuon minusta lausuit aivan järkevästi.[156]
LXVI. Sokrates. No, katsoppas nyt, onko tämäkin mielestäsi oikein sanottu! Kunkin mahdollisen paras ystävä näyttää mielestäni olevan — ja sen nuo entisetkin viisaat[157] sanovat — se joka on hänen kaltaisensa. Etkö sinäkin niin ajattele?
Kallikles. Ajattelen.
Sokrates. Jos jossakin hallitsee tyly ja sivistymätön tyranni ja hänen valtiossaan on joku häntä paljon parempi mies, niin pelkää kaiketi tyranni tätä eikä milloinkaan voi sydämmestään tulla hänelle ystäväksi. Eikö totta?
Kallikles. Niin se on.
Sokrates. Eikä, jos joku on häntä paljoa huonompi, tämäkään voi tulla hänen ystäväkseen, sillä tämmöistä tyranni halveksii eikä huoli hänen tähtensä milloinkaan puuhata niinkuin ystävän tähden.
Kallikles. On totta sekin.
Sokrates. Ei tyrannille siis jää ketään mainittavaa ystävää paitsi se joka, ollen ihan samanluontoinen, kiittelee ja moittii samoja asioita kuin hän sekä suostuu hänen hallittavakseen ja taipuu hänen tahtonsa alle. Tämmöinen kohoo siinä valtiossa mahtavaksi eikä kukaan ilokseen häntä solvaise. Eikö niin ole?
Kallikles. On.
Sokrates. Jos nyt tässä valtiossa jonkun nuoremmista pälkähtäisi päähän tuuma: "millähän keinoin minä pääsisin mahtavaksi eikä kukaan tekisi minulle vääryyttä", täytyisi hänen nähtävästi astua sitä uraa, että hän nuoresta asti tottuisi suosimaan ja paheksimaan samoja asioita kuin herransa ja muodostuisi mikäli mahdollista kaikissa herransa kaltaiseksi. Eikö niin?[158]
Kallikles. Niin!
Sokrates. Sillä tavoin hän siis voi saavuttaa sen edun, ettei hänelle tehdä vääryyttä ja että hän, kuten te sanotte, tulee mahtavaksi valtiossa.
Kallikles. Juuri niin.
Sokrates. Mutta saavuttaako hän sillä senkin edun, ettei hän itse tee mitään vääryyttä? Vai eikö hän jääne siitä paljon vajalle, jos hän muuten on tuon väärämielisen valtiaansa tapainen ja hänen luonaan paisuu mahtavaksi? Minä ainakin uskon päinvastoin että siitä sukeuu hänelle keino, jolla hän kykenee tekemään vääryyttä kuinka paljon tahansa tarvitsematta siltä kärsiä mitään rangaistusta. Eiköhän niin ole?
Kallikles. Siltä näyttää.
Sokrates. Siis koituu tuosta hänelle kaikkein suurin paha: jäljittelemällä valtiastansa ja valtansa nojassa on hän sielultaan huonontunut ja pilalle pahentunut.
Kallikles. En ymmärrä, mihin sinä, Sokrates, yhäti vääntelet ja kääntelet sanoja![159] Vai etkö tiedä, että tuo jäljittelijä, jos niin tahtoo, voi tappaa tieltänsä sen joka ei jäljittele ja ryöstää häneltä tavarat?
Sokrates. Tiedänhän minä sen, Kallikles hyvä, ellen ole kuuro, koskapa alati kuulen sitä sekä sinulta että äsken Polokselta ja melkein kaikilta muiltakin kaupungissamme. Mutta kuule sinäkin minua: hän tappaa tuon kyllä, jos niin tahtoo, mutta silloin katala surmaa kelpo miehen.
Kallikles. Ja eikös juuri se olekkin sietämätöntä?
Sokrates. Ei ymmärtäväiselle, niinkuin puheemme sen selittääkin. Vai arveletko, että ihmisen on vain siihen keino kysyttävä, että hän eläisi niin kauan kuin suinkin, ja harjoiteltava vain niitä taitoja, jotka pelastavat meitä vaaroista, mistä milloinkin, niinkuin esim. tuota, jota sinä kehotat minua harjoittelemaan, puhujantaitoa, jonka avulla voimme suoriutua käräjäjutuista?[160]
Kallikles. Niin, totta Zeuksen, ja hyvänpä neuvon siinä sulle annoinkin.
LXVII. Sokrates. Kuules, veikkoseni: onko uimisen taito mielestäsi erityisen ylevä ja jalo?
Kallikles. Ei totta tosiaankaan!
Sokrates. Ja kuitenkin pelastaa sekin ihmisiä kuolemasta, jos he joutuvat semmoiseen vaaran tilaan, missä tätä taitoa tarvitaan. Mutta jos tämä taito sinusta näyttää vähäpätöiseltä, niin mainitsen sinulle toisen tärkeämmän, peränpidon taidon: se ei pelasta ainoastaan henkeä, vaan ruumiinkin ja tavarat äärimmistä vaaroista, samoin kuin puhujantaito. Ja kuitenkin on se aivan kaino ja vaatimaton; ei se ylvästele eikä ole olevinaan, ikäänkuin se toimittaisi jotain maan-mainiota, vaan, vaikka se toimittaa saman avun kuin asianajajan puhe oikeuden edessä, ei se, saatettuamme meidät onnellisesti Aiginasta tänne, luullakseni ota siitä enempää kuin kaksi obolia;[161] ja jos se kuljettaa meidät Egyptistä tai Ponton periltä kotivalkamaan, korjaten sinne, mitä jo mainitsin, itsemme, vaimomme, lapsemme ja tavaramme, niin vaatii se tästä suuresta hyvänteosta maksua korkeintaan kaksi drakmaa. Ja tehtävänsä tehtyään astuu tuon taidon taitaja itse maalle ja kävelee rannalla aluksensa ääressä halvannäköisenä asultaan. Sillä hän oivaltaa luullakseni, että on epätietoista, keitä laivallaan kulkeneita hän on hyödyttänyt, keitä vahingoittanut, kun ei antanut heidän upota merenpohjaan. Eiväthän ne, sen hän tietää, maalle noustessaan olleet rahtuakaan paremmat kuin laivaan astuessaan, ei ruumiin eikä sielun puolesta. Hän harkitsee siis näin: jos joku joka ruumiiltaan sairastaa pahaa, paranematonta tautia, ei ole hukkunut mereen, on tuo vain onneton siitä, ettei saanut kuolla, eikä hän, laivuri, ole tälle mitään hyvää työtä tehnyt (varjelemalla hänen henkensä); vielä vähemmin on sen elettävä, jota moni paranematon tauti vaivaa siinä osassa, joka on ruumista kalliimpi, sielussa, eikä hän tätä hyödyttäne pelastamalla häntä meren vaarasta tai oikeuden käsistä tai mistä muusta tahansa. Ei, vaan laivuri tietää, että huonolle ihmiselle ei ole hyötyä elämästä, sillä tällaisen elämä ei voi muuta olla kuin kurjaa.[162]
LXVIII. Siitä syystä perämiehen ei ole tapana ylvästellä, vaikkapa hän pelastaakin meidät. Yhtä vähän ylvästelee myöskään, sinä kumman miesi, sotakoneseppä, joka yhtä hyvin kuin sotapäällikkö, perämiehestä puhumattakaan, jopa siinä kuin kuka muukin hyvänsä kykenee usein pelastamaan; pelastaapa hän toisinaan kokonaisia kaupunkejakin. Vai eikö hän mielestäsi ole käräjäpuhujan vertainen? Ja kuitenkin, Kallikles, jos hän tahtoisi puhua niinkuin te, kerskuen toimestaan, voisi hän syytää päällenne koko kasan perusteita,[163] niillä kiitelläkseen ammattiansa ja kehottaakseen teitäkin rupeamaan konesepiksi, koska muka niiden rinnalla muut eivät ole mitään. Kyllä häneltä puheen ainetta liikenisi. Mutta siitä huolimatta sinä halveksit häntä ja hänen ammattiansa ja nimität häntä ikäänkuin pilkaten konesepäksi, etkä hänen pojalleen antaisi tytärtäs vaimoksi, yhtä vähän kuin omalle pojallesi vallitsisit hänen tytärtänsä. Ja kuitenkin siltä kannalta kuin sinä ammattiasi ylistät, millä syyllä sinä olet oikeutettu halveksimaan koneseppää ja niitä muita joita tässä mainitsin? Tiedän sanovasi että sinä olet parempi[164] ja paremmista syntyisin. Mutta jos tuo paremmuus ei ole mitä minä siksi sanon, vaan kunto on yksin siinä että osaa pelastaa itsensä ja omansa, oltakoon muuten millaiset tahansa, niin naurettavalta tuntuu että moitit koneseppää, lääkäriä ja muita mestareita, joiden keinot on keksitty ihmisten suojelemiseksi. Mutta varoppa, miekkoinen, eikö jalous ja kunto ole jotakin muuta kuin vain hengen pelastamista ja pelastumista! Sillä ken todella on aika mies, totta kai hänen on heitettävä sikseen huoli siitä, kuinka kauan hän saa elää, eikä hänen sovi liiaksi rakastaa henkeänsä, vaan jättäköön sen asian jumalan huostaan ja uskokoon vaimojen tapaan,[165] ettei kukaan voi välttää kohtaloansa. Sen jälkeen on hänen katsottava, miten hän paraiten eläisi sen ijän, joka hänelle on elettäväksi säätty, siis sovitellen itseään sen valtiomuodon mukaan, jonka keskuudessa asuu. Ja tuleeko sinunkin nyt pyrkiä mikäli mahdollista Athenan kansan kaltaiseksi, jos aiot olla sille mieliksi ja saada suurta valtaa kaupungissa? Katso silloin, onko siitä todella hyötyä itsellesi ja minulle, ja varo ettei meidän käy samoin kuin Thessalian naisten[166] sanotaan käyvän, kuu he loihtivat kuun alas taivaalta, nim. ettemme, tavoitellessamme tätä mahtia valtiossa, menetä sitä mikä meille on rakkainta. Mutta jos uskot jonkun ihmisen, kenenkä vain, voivan opettaa sinulle semmoisen keinon, jonka avulla voit varttua mahtavaksi tässä valtiossa, vaikka pysytkin valtiokomennosta erillaisena, joko parempaan tai huonompaan päin, niin etpä luullakseni, Kallikles, oikein harkitse asiaa. Sillä ethän saakkaan olla pelkkänä jäljittelijänä, vaan sinun täytyy oikein luontaisesti tulla noiden ihmisten kaltaiseksi, jos aiot saada toimeen jotain mainiota jolla voit päästä Athenan rahvaalle rakkaaksi, jopa, Zeusavita! Pyrilampeen pojankin ystäväksi.[K] Ken siis muodostaa sinut ihan noiden kaltaiseksi, hän tekee sinusta valtiomiehen ja puhujan, semmoisen joksi haluat. Sillä kaikki ihastelevat omaan luontoonsa laadittuja puheita, mutta vieroovat vieraanluontoisia. Vai oletko sinä ehkä toista mieltä, veljyt armahin? Onko meidän tähän mitään sanottavaa, Kallikles?
LXIX. Kallikles. En tiedä itsekkään miten lienee, Sokrates: oikein sinä näytät minusta puhuvan, ja kuitenkin käy minun niinkuin suuren joukon: en voi sinua oikein uskoa.[167]
Sokrates. Niin, se on tuo sielussasi asuva rakkaus kansaan, joka minua vastustaa. Mutta jos ehkä tarkastamme näitä asioita moneen kertaan ja paremmin, niin alat uskoa. Palautappa siis muistiisi, että sanoimme olevan kaksi keinoa hoitaa kumpaakin, niin ruumista kuin sielua: toisen että järjestetään elämä sulotunteen mukaan, toisen että se järjestetään parhaan mukaan jolloin ei miellytellä, vaan kiivaillaan perille päästäkseen. Emmekö silloin erottaneet ne kaksi asiaa?
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Totta kai tuo toinen keino, joka tähtää sulotunnetta, on epäjalo eikä ole muuta mitään kuin mielistelyä? Eikö niin?
Kallikles. Olkoon sitte niin, jos tahdot.
Sokrates. Mutta toinen tarkoittaa hoidettavansa, oli tuo sielun tai ruumiin, tulemista parhaaksi?
Kallikles. Niin aivan.
Sokrates. Onko meidän siis niin käsiksi käytävä vaalimaan valtiota ja kansalaisia, että teemme itse kansalaiset mitä paraimmiksi voimme? Sillä ilman tätä ja ellei niiden, jotka tulevat saamaan paljon rikkautta tai hallitusvaltaa tai jotain muuta mahtia, ole mielenlaatu viisas ja jalo, ei ole, kuten jo ennen havaitsimme, pientäkään hyötyä siitä, että heille muita hyviä töitä tehdään. Otaksummeko näin olevan?
Kallikles. Kyllä vain, jos se on sinulle mieliksi.
Sokrates. Jos me nyt, Kallikles, ryhtyen julkisiin toimiin, julkisten töiden joukosta valiten, kehottaisimme toisiamme rakennuspuuhiin,[168] joko linnan muurien tai laivaveistämöiden tai temppelien suuriin rakennuksiin, eikö meidän tulisi tutkia ja tarkastaa itseämme, ensiksi ymmärrämmekö rakennustaidetta vai emmekö ymmärrä ja keltä olemme sen oppineet — vai kuinka?
Kallikles. Totta kai.
Sokrates. Ja eikö toiseksi sitäkin, olemmeko koskaan yksityisesti salvoneet mitään rakennusta joko jollekkin ystävällemme tai itsellemme ja onko se salvos kaunis vai ruma? Ja jos tutkiessamme huomaamme meillä olleen oivat ja mainiot mestarit opettajina ja rakentaneemme monta kaunista rakennusta joko yhdessä heidän kanssaan tai heidän opistaan päästyämme omin päinkin, silloin ja sellaisina menettelisimme järkevästi, jos ryhtyisimme yleisiä rakennuksia laatimaan. Mutta jos emme voisi mainita mitään opettajaa, jota meillä on ollut, eikä mitään laatimaamme rakennusta taikka jos voisimmekin näyttää useita, mutta kelvottomia, niin järjetöntä olisi meidän ruveta julkisiin rakennustöihin tai toisiamme siihen puuhaan kehottamaan. Onko tässä puheessa perää vai eikö?
Kallikles. On kyllä.
LXX. Sokrates. Ja eikö ole sama laita kaikissa muissakin asioissa? Jos me esim., ryhdyttyämme julkiseen toimeen, ikäänkuin olisimme kelpo lääkäreitä, kehottaisimme toisiamme siihen virkaan, kaiketi me ensin tarkastaisimme toisiamme, minä sinua ja sinä minua: "maltappas", sanoisit, "kuinka on Sokrateen oman terveyden tila? Tai onko vielä kukaan muu, orja tai vapaa, Sokrateen avulla parantunut jostain taudista?" — Ja samoin arvattavasti minäkin taas tutkisin sinua. Ja jos emme huomaisi kenenkään, ei täkäläisen eikä muukalaisen, ei miehen eikä naisen, meidän kauttamme tulleen terveemmäksi ruumiiltaan, eikö jumaliste, Kallikles, olisi tosiaankin naurettavaa, jos me menisimme niin pitkälle mielettömyyteen, että ennenkuin olisimme yksityisesti, tehnet monta työtä kuinka kulloinkin sattuisi, ja monta taas suorittaneet hyvin ja täten riittävästi harjaantuneet taiteeseen, me sananparren mukaan suurinta astiaa muovailemalla koettaisimme oppia savenvalurin-ammattia[169] ja ryhtyisimme itse julkiseen lääkärinvirkaan sekä muita siihen kehottaisimme? Eikö sinunkin mielestäsi olisi järjetöntä näin toimia?
Kallikles. Kyllä minusta.
Sokrates. Mutta nyt, sä miesten parhain, koska itse vast'ikään alat valtion toimia puuhata ja kehotat minua niihin sekä soimaat minua kun en niitä ahkeroi, emmekö tutkisi toisiamme niissä?[170] Kuuleppa, joko Kallikles on tehnyt jonkun kansalaisensa paremmaksi? Onko kukaan, ennen oltuaan paha, väärintekijä, hillitön ja hurja, Kallikleen toimesta tullut hyväksi ja jaloksi, joko muukalainen tai täkäläinen, orja tai vapaa? Sanoppa, Kallikles, mitä vastaisit, jos joku sinulta tätä tutkisi? Kenen ihmisen sanot sinä seurustelullas tehneesi paremmaksi? Viivytkö vastaamasta, jos on olemassa jotain tämmöistä tekoasi siltä ajalta, kuin vielä toimit yksityisenä, ennenkuin ryhdyit julkisiin toimiin?
Kallikles. Sinä olet kiistanhaluinen, Sokrates.
LXXI. Sokrates. En minä kysy kiistanhalusta, vaan koska todellakin tahtoisin tietää, millä tavoin sinä arvelet että valtion asiat olisivat meillä hoidettavat. Aiotko sinä, ryhdyttyäsi valtion toimiin, pitää huolta mistään muusta, kuin että me kansalaiset tulisimme niin hyviksi kuin suinkin? Vai emmekö jo usein olleet yhtä mieltä siinä, että valtiomiehen on sitä puuhattava? Olimmeko yhtä mieltä vai emmekö? Vastaa! Me oltiin yhtä mieltä — vastaan minä sinun puolestasi. Jos siis kunnon miehen tulee toimittaa yhteiskunnalleen tämä etu, niin muistappa vielä noita miehiä, jotka vähän aikaa sitte mainitsit minulle, ja sano näyttävätkö he vieläkin sinusta olleen oivia valtiomiehiä, nuo Perikles, Kimon, Miltiades ja Themistokles?
Kallikles. Kyllä minusta.
Sokrates. Jos he olivat hyviä, eikö ole selvä että he kukin puolestaan tekivät kansalaisensa huonommista paremmiksi ihmisiksi? Tekivätkö he sen vai?
Kallikles. Tekivät.
Sokrates. Siis silloin kun Perikles ensin alkoi esiintyä julkisuudessa, olivat Athenalaiset huonompia kuin milloin hän puhui viimeisiä kertoja?
Kallikles. Niin kai.
Sokrates. Älä sano "kai" ystäväni, vaan: välttämättä, sen mukaan mitä on oikeaksi myönnetty, jos kerran Perikles oli oiva valtiomies.
Kallikles. No mitäs siitä sitte?
Sokrates. Ei mitään. Mutta sanoppa minulle vielä tuon lisäksi tämäkin: mainitaanko Athenalaisten Perikleen kautta tulleen paremmiksi vai päinvastoinko peräti turmeltuneen hänen vaikutuksestaan? Sitä olen minä kumminkin kuullut sanottavan, että Perikles teki Athenalaiset laiskoiksi, aroiksi, laverteleviksi ja rahanhimoisiksi, hän kun ensiksi saattoi heitä palkasta palvelemaan valtiota.[171]
Kallikles. Sen olet Sokrates kuullut niiltä joiden korvat on rikki ruhjotut.[172]
Sokrates. Enpä olekkaan sitä kuullut, vaan tiedän sen varmasti niinkuin sinäkin, nimittäin että Perikles alussa nautti hyvää mainetta eivätkä Athenalaiset nostaneet mitään häpeällistä kannetta häntä vastaan, niinkauan kuu he olivat huonompia;[173] mutta sittekun he hänen kauttansa olivat tulleet hyviksi ja kunnollisiksi, loppupuolella Perikleen elämää, tuomitsivat he hänet rahankavalluksesta,[174] olivatpa vähällä rangaista häntä kuolemalla, ilmeisesti sentähden että hän oli huono mies.
LXXII. Kallikles. Entäs sitte? Senkötähden Perikles oli huono?
Sokrates. Huonona ainakin sitä aasien, hevosten ja härkäin vartiaa pidettäisiin, joka saatuaan hoitoonsa nuo elukat semmoisina, ett'eivät purreet, potkineet tai puskeneet häntä, sitten antoi niiden niin villiintyä, että rupesivat kaikkea tätä tekemään. Vai eikö se mielestäsi ole kehno kaitsija, olkoon minkä eläimen tahansa, joka saatuaan elukat haltuunsa kesympinä, jättää ne villimpinä kuin ne olivat saataessa?
Kallikles. Kyllä niin — puhuakseni sinulle mieliksi.
Sokrates. Sanoppa sitte sekin minun mielikseni: kuuluuko ihminenkin eläinkuntaan vai eikö?
Kallikles. Kuinkas muuten?
Sokrates. Eikö Perikles kainnut ihmisiä?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Kuinkas? Eikös heidän siis, kuten äsken myönsimme, olisi pitänyt hänen hoitonsa alla tulla vääremmistä oikeamielisemmiksi, jos hän hyvän valtiomiehen tavoin olisi heistä huolta pitänyt?
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Eivätkö oikeamieliset ole sävyisiä, niinkuin Homeros sanoo?[175] Vaan mitä sinä sanot? Onko niin?
Kallikles. On.
Sokrates. Mutta Perikles tekikin heidät hurjemmiksi kuin minä hän ne haltuunsa sai, jopa häntä itseänsä vastaan, jota hän ei suinkaan olisi suonut.
Kallikles. Tahdotko, että myönnän sen sinulle?
Sokrates. Jos mielestäsi puhun totta.
Kallikles. Olkoon sitte niin.
Sokrates. Ja jos hän saattoi heidät hurjemmiksi, eikö hän tehnyt heitä vääremmiksi ja huonommiksi?
Kallikles. Olkoon menneeksi.
Sokrates. Ei Perikles siis tämän perustelun mukaan ollut mikään hyvä valtiomies.
Kallikles. Niin ainakin sinä sanot.
Sokrates. Etkä, totta Zeus, sinäkään toisin sano sen mukaan mitä olet myöntänyt. Sanoppa minulle taas Kimonista: eivätkö ne, joita hän hoiti, liuskaäänestyksellä ajaneet häntä maasta,[176] ettei heidän kymmeneen vuoteen tarvitsisi kuulla hänen ääntänsä? Ja eivätkö he tehneet samoin Themistokleen[177] ja tuominneet häntä vielä maanpakoon? Mutta Miltiadeen, Marathonin voittajan, tuomitsivat he maanrotkoon syöstäväksi; syösty hän olisi, ellei prytaani ehtinyt estämään. Ja kuitenkin — jos he olisivat olleet kelpo valtiomiehiä, kuten sinä väität, eivät he koskaan olisi tämmöistä kokeneet. Tai ehkä hyvät valjakonajurit eivät alussa putoakkaan vaunuista, vaan vasta sitten kun ovat jo hevosia hoitaneet ja itse oppineet oiviksi ajajiksi, tipahtavat he tielle. Ei ole asianlaita niin valjakonajossa eikä missään muussakaan toimessa. Vai miten sinusta näyttää?
Kallikles. Ei minusta kumminkaan niin näytä.
Sokrates. Todet olivat siis, kuten näkyy, nuo edelliset sanamme, ettemme tiedä yhdenkään miehen valtiossamme olleen oivan valtiotoimissa. Sinä myönsit tosin ettei nykyisistä kukaan ole oiva, mutta arvelet niitten olleen ennen ja esitit nuo miehet malliksi. Mutta nyt on käynyt ilmi, että he olivatkin samalla kannalla kuin nykyiset, jotenka siis he, jos olivat puhujia, eivät ole käyttäneet tosiperäistä puhetaitoa — sillä silloin he eivät olisi kukistuneet eikä myös tuota mielistelevää.
LXXIII. Kallikles. Mutta eipä vain kukaan nykyisistä valtiomiehistä, Sokrates, likimainkaan pysty semmoisia mainioita töitä tekemään, kuin he tekivät jok'ainoa.
Sokrates. En minäkään, sä kumman miesi, moiti heitä, mikäli he olivat valtion palvelijoita;[178] näyttävätpä he minusta olleenkin parempia palvelijoita kuin nykyiset ja paremmin kyenneen hankkimaan yhteiskunnalle mitä se milloinkin hallisi. Mutta mitä tulee himojen ohjaamiseen toisanne päin ja siihen ettei niille suoda valtaa, vaan että kansalaisia taivutellaan ja ja pakotetaan siihen, josta he voivat tulla paremmiksi — siinä he suoraan sanoen eivät ollenkaan eronneet näistä nykyisistä. Ja tämä on kuitenkin hyvän valtiomiehen ainoa tehtävä. Mutta laivoja ja linnanmuureja ja satamarakennuksia ja paljo muuta semmoista, niitä minäkin myönnän heidän olleen aimommat hankkimaan kuin nykyisten. Mutta me menettelemme, sinä ja minä, sangen naurettavasti tässä haastellessamme. Kaiken aikaa, minkä keskustelemme, me ehtimiseen kierrämme samaa piiriä, emmekä ymmärrä toisiamme, mitä sanomme. Minä luulen sinun jo monesti myöntäneen ja oivaltaneen, että tämä puuhailu niin sieluun kuin ruumiiseen nähden on kahdellainen; toinen on palvelevainen, niin että sen kautta voidaan hankkia ruumiillemme, jos sen on nälkä, ruokaa, jos se janoo, juomaa, jos se kärsii vilua, vaatteita, vaippoja, kenkiä ja muita mitä ruumis kaipaa ja haluaa. Puhun sinulle tahallani näitten samojen vertauskuvien kautta, jotta helpommin ymmärtäisit minua. Jos nyt joku kykenee näitä keinoja hankkimaan, ollen joko vähin-erinmyyjä tai tukkukauppias tai näitä tavaroita valmistava ammattimies — leipuri, ruoanlaittaja, kankuri, suutari tai nahkuri —, ei ole kumma, jos hän tämmöisenä itse mielestään luulee olevansa ruumiin holhoja, ja muutkin sitä luulevat, nim. ne jotka eivät tiedä, että kaikkien noiden ammattien ohessa on olemassa voimistelu- ja lääketiede, jotka todellisesti ovat ruumiin holhojat ja joiden tuleekin hallita kaikkia muita ammattitaitoja ja käyttää heidän työtänsä hyväkseen, sentähden että he tietävät mikä ruoissa ja juomissa on tuo hyödyllinen tai vahingollinen ruumiin kuntoon nähden, mutta nuo muut kaikki eivät tiedä sitä ollenkaan. Sentähden ne ovatkin ruumiin hoitoon nähden orjan arvoisia, palvelevia ja epävapaita, nuo muut taidot, vaan voimistelu ja lääketaide ovat oikeutta myöten niiden hallitsijat. Että samoin on laita sieluunkin nähden, sen näytät sinä mielestäni toisinaan ymmärtävän, kun siitä puhun, ja myönnät sen ikäänkuin tajuten mitä tarkoitan; mutta heti jälkeen tulet taas ja sanot, että tässä kaupungissa on ollut jaloja ja kunnollisia ihmisiä valtiomiehinä; ja kun kysyn sinulta, ketkä, näytät minusta tuovan esiin miehiä jotka ovat aivan samalla kannalla yhteiskunnan suhteen, kuin jos kysyessäni, ketkä voimistelun alalla ovat olleet tai vieläkin ovat oivia ruumiin holhojia, sinä täyttä totta vastaisit: leipuri Thearion, sikelialaisen keittokirjan kyhääjä Mithaikos ja ravintoloitsija Sarambos:[179] sillä nämäthän ovat verrattomia ruumiin holhojia, kun yksi heistä hankkii mainion hyvää leipää, toinen ruokia, kolmas viiniä.
LXXIV. Kenties närkästyisit nyt,[180] jos sanoisin sinulle: mutta hyvä mies, ethän sinä ollenkaan ymmärrä voimistelua! Mainitset vain minulle palvelijoita, tuollaisia himojen tyydyttäjiä, jotka eivät yhtään älyä mikä näissä asioissa on hyvää ja jaloa, vaan, jos niin sattuu, apattavat ihmiset täyteen ja lihottavat heitä paksuiksi, saaden heiltä kiitokset palkaksi, mutta lopuksi hävittävät heiltä entisetkin lihat. Mutta ihmiset tietämättömyydessään eivät syytä noita syöttäjiä ja juottajia taudeistaan ja lihaksiensa surkastumisesta, vaan kun tuo tuonainen turpeus jonkun ajan mentyä vetää perässään taudin, niinkuin luonnollista on, koska se ei ole syntynyt terveellisellä tavalla, silloin syyttävät ja soimaavat he niitä, jotka silloin sattumalta ovat heidän luonaan heitä neuvomassa, ja koettavat jos mahdollista tehdä heille pahaakin; mutta noita edellisiä ystäviään, jotka ovat kaiken pahan syy, he kiittelevät ja ylistävät. Ihan samoin sinäkin, Kallikles, nyt menettelet. Sinä ylistät ihmisiä, jotka syöttivät Athenalaisille mitä herkkuja he ikinä halusivat, jonka takia heidän kehutaan tehneen kaupungin suureksi, eikä huomatakkaan että tuo noiden entisten luoma suuruus on vain turpumusta ja että ihon alla märkähaava äilehtii. Sillä satamilla, laivaveistämöillä, muureilla, tulleilla ja muulla semmoisella rojulla he kyllä ovat täpänneet täyteen kaupungin, mutta mielenmaltin ja oikeuden he syytivät syrjään. Vaan kun taudin puuska kerran tulee, rupeavat he syyttämään silloisia neuvonantajiaan; mutta Themistoklesta, Kimonia ja Periklestä, noita vammojensa alkusyitä, he ylistelevät. Luultavasti he silloin ahdistavat sinuakin, ellet ole varuillasi, ja ystävääni Alkibiadesta, kun he paitsi uutta hankkimaansa menettävät entisenkin mahtavuutensa, vaikka ette olleetkaan syypäät vahinkoon, vaan ehkä ainoastaan siihen myötävaikuttamassa. Mutta onpa eräs järjetön asia, jonka sekä näen nykyään tapahtuvan että kuulen entisinäkin aikoina tapahtuneen. Jos yhteiskunta kohtelee jotakuta valtiomiestään ikäänkuin väärintekijää, silloin huomaan heidän siitä närkästävän ja haikeasti valittavan, että heidän käy kovin pahasti: vaikka ovat tehneet valtiollensa niin paljon hyvää, kukistaa tuo heidät vääryydellä; niin kuuluu heidän puheensa — mutta se on kaikki valhetta. Sillä ei yhtäkään valtion esimiestä milloinkaan vääryydellä kukista se yhteiskunta, jota hän johtaa.[181] Taitaa olla sama laita niiden jotka ovat olevinaan valtiomiehiä, kuin niiden jotka kehuvat olevansa sofistoja.[182] Sillä sofistat, ehkä muuten ovatkin viisaita, tekevät kuitenkin yhdessä kohden hassusti: vaikka kehuvat olevansa hyveen opettajia, soimaavat he kuitenkin usein oppilaitaan, että nämä tekevät heille vääryyttä, kun riistävät heiltä palkan eivätkä muutenkaan osota heille kiitollisuutta siitä hyvästä mitä ovat saaneet heiltä kokea. Ja mikähän voi olla järjettömämpää kuin tällainen puhe? Mitenkä hyviksi ja oikeiksi tulleet ihmiset, joista heidän opettajansa ovat ottaneet pois vääryyden, antaen heille sijaan oikean mielen, voivat tehdä toiselle vääryyttä sillä (vialla) jota heissä ei enää ole? Eikö tuo sinusta näytä järjettömältä, veikkoni? — Tosiaan Kallikles, pakotitkin minun pitämään koko esitelmän, kun et tahtonut vastata.[182 b]
LXXV. Kallikles. Etkö sinä osaa puhua, ellei sinulle vastata?
Sokrates. Näynhän osaavankin; venytän kuitenkin puheeni niin pitkiksi, kun et sinä tahdo minulle vastata. Mutta sanos nyt sentään, veikkoni, ystävyyden jumalan takia, eikö sinusta näytä mielettömältä, että henkilö, joka väittää tehneensä jonkun hyväksi, moittii, että tämä, tultuaan hänen toimestaan hyväksi ja ollen sitä, kuitenkin on pahanilkinen?
Kallikles. Näyttää se niin minustakin.
Sokrates. Etkö ole kuullut niiden, jotka kehuvat kasvattelevansa ihmisiä hyveeseen, niin nurkuvan?
Kallikles. Olen kyllä. Mutta mitäs kannattaa puhua noista mitättömistä ihmisistä?[183]
Sokrates. Ja mitäs kannattaa puhua niistä, jotka vaikka kehuvat johtavansa yhteiskuntaa ja pitävänsä huolta siitä, että se olisi mitä parhain, kuitenkin taas, kun niiksi käy, soimaavat sitä muka peräti kelvottomaksi? Luuletko heidän mitenkään olevan noita paremmat? Sofista ja kansanpuhuja ovat ihan samaa maata, miekkoseni, tai ainakin, kuten virkoin Polokselle, hyvin liki toisiaan ja samaa laatua. Mutta sinä, kun et tarkemmin asiaa tiedä, arvelet toista, puhujan tointa eli retoriikkaa, ylen ihanaksi, mutta halveksut toista. Mutta todenperää sofistiikka onkin retoriikkaa etevämpi, samassa määrin kuin lainsäädäntö voittaa tuomarintoimen ja voimistelu lääketieteen.[L] Ja minun ymmärtääkseni juuri kansanpuhujain ja sofistain vähimmin sopisi soimata sitä esinettä, jota he itse kasvattavat, että se on muka häjy heitä kohtaan, tai, jos he niin tekevät, soimaavat he itseään, etteivät olekkaan yhtään hyödyttäneet niitä joita he sanovat hyödyttävänsä. Eikös asia ole niin?
Kallikles. Kaiketi.
Sokrates. Ja heidänpä juuri sopisikin ilmaiseksi ja palkkaa vaatimatta panna alttiiksi hyvän työnsä, jos he tosia lupaisivat.[184] Sillä kelle toisenlaatuinen hyvätyö on tapahtunut, ken esimerkiksi urheilumestarin toimesta on oppinut nopeasti juoksemaan, hän ehkä tältä kiitollisuutensa kieltää, jos urheilumestari jättää asian hänen valtaansa eikä, ennalta sovittuaan hänen kanssaan palkasta, mikäli mahdollista peri palkkaansakkin samalla kuin hän opettaa tuolle nopeutta. Sillä eivät ihmiset luullakseni riko hitaudesta, vaan väärämielisyydestä. Eikö niin?[185]
Kallikles. Niin.
Sokrates. Jos siis joku ottaa toiselta pois juuri tuon, väärän mielen, ei ole pelättävä, että tämän puolelta koskaan tapahtuu hänelle mitään vääryyttä, vaan hän yksin voi turvallisesti antaa hyväntyönsä alttiiksi, jos hän todella kykenee tekemään ihmiset hyviksi. Eikö totta?
Kallikles. Kyllä niin.
LXXVI. Sokrates. Sentähden nähtävästi ei olekkaan häpeällistä ottaa maksua hyväin neuvojen antamisesta muissa asioissa, niinkuin esim. taloa rakennettaessa tai muita taitoja kysyttäessä.
Kallikles. Nähtävästi.
Sokrates. Mutta siinä kysymyksessä, millä tavoin ihminen voipi tulla niin hyväksi kuin suinkin ja paraiten hoitaa taloansa tai yhteiskuntaa, katsotaan häpeälliseksi ettei tahdo toista neuvoin opastaa, ellei saa rahaa.[186] Vai kuinka?
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Ja syy siihen onkin selvästi se, että tämä hyvätyö on laatuansa ainoa, joka hyvää työtä kokeneessa herättää halun itsekkin puolestaan hyvää tekemään. Ja niinpä se näyttää olevan hyvä merkki, että joku on hyvää tehnyt, jos hän siitä saa kokea hyvää takaisin. Jos ei, on se huono merkki. Onko asia näin?
Kallikles. On.
Sokrates. Kummalla tavalla yhteiskunnasta huolta pitämään sinä siis kehotat minua?[187] Määrää se minulle! Silläkö, että taistelen saadakseni Athenalaiset niin hyviksi kuin suinkin, ikäänkuin lääkärinä heitä hoivaten, vai palvelemallako heitä ja puhelemalla heille heidän mielikseen? Sano minulle totuus, Kallikles! Sillä niinkuin aloit olemalla avomielinen minulle, olet velvollinen myöskin loppuun asti suoraan sanomaan ajatuksesi. Lausuppa siis nytkin selvään ja ujostelematta.
Kallikles. Sanonpa siis: sinun tulee heitä palvella.
Sokrates. Mielistelijäksikö siis kehotat minua rupeamaan, sä jalo mies?
Kallikles. Vaikkapa mysialaiseksi orjaksi,[188] jos niin mielit,Sokrates; sillä jos et sitä tee, niin —
Sokrates. Älä kerro toistamiseen, mitä jo usein olet sanonut, että kuka vain tahtoo, tappaa minut, muuten täytyy minunkin taas uudestaan sanoa, että silloin katala tappaa kelpo miehen. Älä myöskään sano, että hän riistää tavarani, jos minulla mitään lie, jottei minun taas tarvitse sanoa sinulle, että hän sen otettuaan ei osaa sitä mihinkään käyttää; vaan niinkuin hän sen vääryydellä anasti, samoin hän sen väärin käyttää; ja jos väärin, niin rumasti, jos rumasti, niin pahasti.
LXXVII. Kallikles. Näytpä tosiaankin, Sokrates, uskovan, ettei mikään tämmöinen voisi sinua kohdata, ikäänkuin asuisit kaukana ihmisten jaloista eikä sinua voisi vetää oikeuteen ehkä hyvinkin huono ja viheliäinen ihminen.
Sokrates. Perin ymmärtämätön minä siis tosiaankin olen, Kallikles, jollen usko että tässä kaupungissa mikä tahansa voi kohdata ketä hyvänsä. Sen kuitenkin tiedän varmaan, että jos joudun oikeuden eteen jonkin niiden vaarojen alaiseksi, joita minulle mainitsit, niin oikeuteen haastajani on katala mies, sillä ei kukaan kunnon ihminen vedä viatonta oikeuteen. Eikä sekään olisi outoa, jos minut tuomittaisiin kuolemaan. Tahdotko että sanon sinulle, miksi sitä odotan?[189]
Kallikles. Kyllä.
Sokrates. Minä luulen ainoastaan muutamain harvain Athenalaisten kanssa, etten sanoisi yksin, harjoittavani tosi valtiotaitoa ja ainoana nykyajan ihmisistä todellisesti harrastavani (ajavani) yhteiskunnallisia asioita. Koska siis en sovita sanojani, mitä milloinkin puhun, ihmisten mieliksi, vaan esitän ne sen mukaan mikä on parasta, vaan ei sulotunteisinta, ja kosk'en tahdo tehdä mitä sinä minulle suosittelet, noita rikkiviisaita temppuja, niin ei minulla oikeuden edessä tule olemaan mitään sanottavaa. Ja minun täytyy sanoa vieläkin, mitä jo lausuin Polokselle: minä tulen tuomittavaksi, niinkuin lääkäri tuomittaisiin lasten käräjissä, keitturin ollessa syyttäjänä. Sillä ajatteleppa, mitähän tämmöinen mies semmoisten tuomarien eteen jouduttuaan, voisi puhua puolustuksekseen, jos häntä syytettäisiin näin: "lapset, tuo mies on tehnyt paljon pahaa teille kaikille, ja semminkin nuorimpia teistä hän turmelee leikellen ja polttaen; laihduttamalla ja läkähdyttämällä hän saattaa heitä tuskastumaan: hän juottaa teille mitä karvaimpia juomia ja pakottaa teitä isoomaan ja janoomaan, aivan toisin kuin minä joka annoin teidän syödä ja juoda jos joitakin herkkuja ja makupaloja". Mitä luulet lääkärin, semmoiseen hätään jouduttuaan, voivan sanoa? Tai jos hän sanoisi totuuden: "voi lapset! tämän kaiken tein minä terveytenne takia", — minkä melun luulet että tuonlaiset tuomarit ja lautamiehet silloin nostaisivatkaan? Eiköhän suuren?
Kallikles. Luultavasti; ymmärtäähän sen.
Sokrates. Etkö luule, että tuo lääkäri olisi pahemmassa kuin pulassa, mitä tehdä tai sanoa?
Kallikles. Kyllä vaan.
LXXVIII. Sokrates. Aivan samoin minunkin kävisi, sen tiedän, jos joutuisin oikeuden eteen. Sillä en minä tietäisi mainita mitään nautintoja, joita olen heille hankkinut, jommoisia he pitävät hyväntekoina ja ansioina — vaikka en minä kadehdi noita ilontekijöitä enemmän kuin niitäkään joille ilot tehdään. Ja jos minua syytettäisiin että turmelen nuorukaisia, saattamalla heitä pulaan, tai että solvaisen vanhempia ihmisiä lausumalla heille karvaita sanoja yksityisesti tai julkisesti, niin en saattaneisi minä sanoa niinkuin tosi on: "kaiken tämän teen ja sanon minä, tuomarit, täydellä syyllä ja teidän hyväksenne", enkä mitään muutakaan. Ja niinpä jäisi kärsittäväkseni mitä vain sattuisi.
Kallikles. Onko siis, Sokrates, mielestäsi sen ihmisen laita hyvä, jonka täytyy yhteiskunnassa elää semmoisessa tilassa eikä kykene itseänsä auttamaan?
Sokrates. Onpa kyllä, jos hänellä vain on se yksi, jonka jo monasti myönsit hyväksi, jos hän nim. on varannut itselleen sen avun, ettei hän ole puhunut eikä tehnyt mitään väärää ihmisiä eikä jumalia vastaan. Sillä sellainen itsensä auttaminen, sen myönsimme jo monta kertaa, on kaikista paras. Jos nyt joku näyttäisi toteen, etten minä kykene tämmöistä apua en itselleni enkä toisille toimittamaan, häpeisin minä pahanpäiväisesti, joko vikani tuotaisiin ilmi useampain tai harvempain edessä tai jopa kahden keskenkin; ja jos minun tämän taitamattomuuteni tähden täytyisi kuolla, olisin siitä kovin pahoillani. Mutta jos minun täytyisi henkeni menettää sen takia että minulta puuttuu tuo mielistelevä puhetaito, niin tiedänpä varmaan, että näkisit minun keveästi kestävän kuoleman. Sillä kuolemata semmoisenaan ei kukaan pelkää, joka ei ole peräti järjetön ja pelkurimainen, mutta pahaa tekoa hän pelkää. Sillä tulla Tuonelaan, sielu monen synnin rasittamana, se on vihoviimeinen onnettomuus. Jos sallit, tahdon, näyttääkseni näin olevan, jutella sinulle erään tarinan.
Kallikles. No, koska muutoinkin olet itse saattanut puheet perille, niin puhu tämäkin lopuksi.
LXXIX. Sokrates. Kuuleppa sitte, kuten on tapana sanoa, varsin somaa kertomusta, jota sinä, arvatenkin, pidät satuna, mutta minä tositarinana.[190] Sillä totena kerron sinulle sen, mitä nyt olet kuuleva. Kuten Homeros kertoo,[191] jakoivat Zeus, Poseidon ja Pluton keskenään valtakunnan, perittyään sen isältänsä. Kronoksen aikana vallitsi ihmisten suhteen se laki, joka yhä vielä ja ainakin on voimassa jumalain kesken, että se ihminen joka on elänyt ikänsä vilpittömästi ja hurskaasti, pääsee kuoltuansa Autuasten saarille[192] ja asuu siellä kaikesta kurjuudesta erillään onnellisuuden helmassa, vaan nurjasti ja jumalattomasti elänyt joutuu koston ja rankaisun vankilaan, jota sanotaan Tartaroksi. Näiden tuomareina oli Kronoksen ja ensi alussa Zeuksenkin hallitessa eläviä, tuomiten eläviä samana päivänä jolloin heidän oli elämästä eroaminen. Huonosti ne silloin tuomiot laadittiin.[193] Menivätpä silloin Pluton ja Autuasten saarien hoitomiehet Zeuksen eteen valittamaan, että heille tuli kumpaankin paikkaan sopimattomia ihmisiä [= jotka eivät olleet paikallaan siellä minne olivat tulleet]. Lausui siihen Zeus: "minäpä teenkin lopun siitä menosta. Nyt tuomiot laaditaan huonot, kun tuomittavat tuomitaan vaatteet yllä, sillä he tuomitaan vielä eläissään. Monella — sanoi hän — on paha sielu, mutta on verhonaan kaunis ruumis, jalo sukuperä ja rikkaus; ja kun tuomio pidetään hänestä, tulee saapuville joukko vieraita-miehiä todistamaan, että hän on elänyt nuhteettomasti. Tästä tuomarit ällistyvät, semminkin kun he itsekkin verhottuina istuvat oikeutta ja heillä on silmät, korvat ja koko ruumis verhona sielunsa edessä. Tämä kaikki on nyt heillä haittana, omat sekä tuomittavien pukuverhot. Ensiksikin, puhui Zeus, on siitä loppu tehtävä, että ihmiset edeltäpäin tietävät kuolinpäivänsä; sillä tähän saakka ovat he sen tienneet. Prometheusta[194] onkin jo käsketty lakkauttamaan heiltä tämä tieto. Toiseksi he ovat tuomittavat riisuttuina alasti kaikista noista: vasta kuoltuaan pitää heitä tuomittaman. Ja tuomarinkin pitää olla ruumiista riisuttuna, kuolleena, ja paljain sieluin katsoa kunkin vainajan paljasta sielua, heti kun tämä kuoltuaan on jäänyt erilleen kaikista heimolaisistaan ja jättänyt kaiken tuon korunsa maan päälle, jotta siitä syntyisi oikea tuomio. Minä kun tiesin nämät asiat ennen teitä, olenkin jo säätänyt tuomareiksi kolme poikaani, kaksi Aasiasta, Minoksen ja Rhadamanthyksen, yhden Euroopasta, Aiakon. Niin pian siis kun nämä ovat päivänsä päättäneet, käyvät he oikeutta istumaan Manalan alanteella[195] tienhaarassa, josta erkanee kaksi tietä, toinen autuasten saarille, toinen Tartaroon. Ja Aasiasta tulleet on Rhadamanthys, Euroopasta tulleet Aiakos tuomitseva. Minokselle annan ylituomarin kunniaviran ratkaista asiat, milloin nuo kaksi muuta jostakin epäröivät, jotta päätös, kumpaa tietä ihmisten kunkin on kuljettava, sukeuisi mitä tarkimmin oikeuden mukaan." —
LXXXI. Tämän tarinan olen minä, Kallikles, kuullut ja uskonkin sen olevan totta; ja siitä arvelen ma jotain tämäntapaista johtuvan.[196] Kuolema ei ole mielestäni mitään muuta kuin näiden kahden kappaleen, sielun ja ruumiin erkaneminen toisistaan. Mutta niiden erottuakin toisistaan, säilyttää kumpikin oman ololaatunsa[197] miltei samana kuin se sillä oli ihmisen vielä eläessä: ruumis oman luontonsa sekä saamansa hoidon ja kokemiensa vaiheiden vaikutukset ilmi selvinä. Niinpä jos joku eläessään oli iso kooltaan, joko luonnosta tai ravinnon johdosta tai kummastakin, on hänen ruumiinsa kuoltuaankin iso; jos ruumis eläessään oli paksu, on se kuolleenakin paksu, ja samoin muissakin kohdin. Jos joku esim. kasvatti pitkää tukkaa, on ruumiskin vielä pitkätukkainen. Jos hän taas oli raipattu lurjus ja hänellä eläissään oli ruumiissaan iskujen jälkiä, vitsojen tai muiden haavain jättämiä arpia, ovat nämä vielä nähtävänä kuolleenkin ihossa; ja jos jonkun jäsenet eläissään olivat ruhjoutuneet tai tiloiltaan vääntyneet, nähdään kuolleen ruumiissa vielä samat viat. Sanalla sanoen: millaiseksi kukin eläissään oli ruumiiltaan laatiutunut, siitä näkyy selvästi merkit kokonaan tai enimmäkseen vielä jonkun aikaa hänen kuoltuaankin. Aivan samoin luulen minä asian laidan olevan sieluunkin nähden, Kallikles. Sittekun siltä ruumis on riisuttu, ilmaantuu siinä selvinä kaikki sen synnynnäiset ominaisuudet sekä ne elämän ja vaiheiden vaikutukset, joita ihminen milloin mitäkin asiaa harrastamalla sai sielunsa omaksi.[198]
Kun vainajat siis saapuvat tuomarinsa eteen, Aasiasta tulleet Rhadamanthyksen eteen, niin Rhadamanthys seisahduttaen heitä tarkastelee kunkin sielua, tietämättä kenen se on. Siinä hän usein otettuaan tutkittavaksi suurkuninkaan tai jonkun muun kuninkaan tai mahtimiehen sielun, ei huomaa siinä yhtään tervettä paikkaa, vaan näkee sitä raipoilla raastellun ja sen olevan täpötäynnä haavain arpia, valhevalojen ja vääryyden jälkiä, jommoiset teot kaikki ovat painaneet ruman kuvansa sieluun; hän näkee, miten kaikki siinä on valheesta ja kerskailusta vinoon mennyttä eikä mikään ole suoraa, sentähden että se on kasvanut totuutta vailla: hän näkee sielun liiasta vallasta, hekumasta, ylpeydestä ja kohtuuttomuudesta kaikissa teoissa paisuneen peräti suhdattomaksi ja rumaksi. Tämän nähtyään tuomari panee semmoisen sielun häpeällä menemään suoraa päätä vankilinnaan, jonne tultuaan sen täytyy kärsiä asianmukaisia rangaistuksia.
LXXXI. Mutta jokaisen rangaistuksenalaisen, jota toinen oikeudenmukaisesti kurittaa, pitää joko itse siitä hyötyä, muuttuen paremmaksi, tai olla muille varottavana esimerkkinä, että muut, nähdessään hänen kärsivän mitä kärsineekin, pelästyisivät ja tulisivat paremmiksi.[199] Ne, jotka kärsien rangaistusta jumalilta tai ihmisiltä siitä hyötyvät, ovat semmoisia jotka hairahtuivat parannettaviin vikoihin; kuitenkin on heilläkin tuo hyöty ja apu saatavissa ainoastaan kipujen ja tuskien kautta, niin täällä kuin Tuonelassa: muilla keinoin ei voi vääryyden vallasta päästä. Mutta ketkä tekivät viho-viimeisiä vääryyden töitä ja semmoisten syntien takia pahenivat parantumattomiksi, niistä saadaan nuo varoitusesimerkit: itse he eivät enää hyödy rangaistuksistaan, ollen peräti paranemattomia, mutta muut saattavat siitä hyötyä, kun näkevät noiden rikostensa takia ijäti kärsivän mitä kovimpia, kipeimmin koskevia ja kamalimpia vaivoja, jopa suorastaan olevan esimerkeiksi riipustettuina tuonne Tuonelan vankilaan, väärintekijöille, joita sinne ehtimiseen tulee uusia, näytteiksi ja varottimeksi. Ja yksi näitä on myös Arkhelaos oleva, sen väitän, jos vaan Polos puhuu totta hänestä, ja ken hyvänsä muukin on samanmoinen hirmuvaltias. Niin luulenpa niiden paraasta päästä olevankin hirmuvaltiaita, kuninkaita, vallanpitäjiä ja valtiomiehiä, jotka joutuvat tuommoisiksi pelättimiksi, sillä rajattoman valtansa takia semmoiset helposti tekevät mitä julmimpia ja jumalattomimpia rikoksia. Todistaahan sitä Homeroskin: kuninkaiksi ja mahtimiehiksi hän kuvailee noita Tuonelassa ijankaiken rangaistavia, niinkuin Tantalosta, Sisyphosta ja Tithyosta.[200] Mutta Thersitestä, ja mitä lie muita ollut keskisäätyisiä, ei kukaan ole runoillut kovien rangaistusten kohtaamaksi, ikäänkuin parantumatonna; sillä eipä luullakseni tuon miehen vallassa olisikkaan ollut tehdä kovin suuria ja jumalattomia rikoksia, ja sentakia hän olikin onnellisempi niitä, joilla oli valtaa siihenkin. Ei, Kallikles: maan-mahtavien joukossa ne ihmiset ovat, jotka häjyimmiksi sukeutuvat. Eipä kuitenkaan mikään estä semmoistenkin seasta kunnon miehiä ilmestymästä; ja niitäpä sopiikin erinomaisesti kunnioittaa, sillä vaikeaa ja suuresti kiitettävää on, Kallikles, jos saatuaan suuren vallan tehdä vääryyttä, kuitenkin elää ikänsä vilpittömästi. Harvassa kyllä on semmoisia vallanpitäjiä; mutta koska niitä sentään on ollut täällä ja muualla muutamia, toivon niitä vastakin tulevan, miehiä kunnollisia siinä hyveessä, että rehellisesti hoitavat ja hallitsevat mitä heidän huostaansa on uskottu. Yksi semmoinen on päässyt varsin mainioksi muidenkin Helleenien kesken, Aristeides Lysimakhoksen poika. Mutta useimmat valtaherrat, ystäväni, yltyvät pahoiksi.
LXXXII. Kun siis, kuten sanoin, Rhadamanthys saa käsiinsä jonkun tuommoisen, ei hän tiedä miehestä mitään, kuka hän on, tai mikä sukujansa, ei muuta paitsi että hän on pahantapainen; ja sen nähtyään, panee hän vainajan menemään Tartaroon, merkittyään vain hänet, osotteeksi, näyttääkö tuo hänestä mahdolliselta parantaa vai parantumattomalta. Tultuaan sinne vainaja kärsii asianmukaisen rankaisunsa. Jos hän taas joskus näkee toisenlaisenkin sielun, joka on elänyt hurskaasti ja totuutta noudattaen, olkoon se yksityishenkilön tai jonkun muun sielu, etenkin sanon ma, Kallikles, filosoofin, joka eläissään hoiti omia tehtäviään, eikä puuhannut kaikenlaista muuta joutavaa,[201] ihastuu hän ja lähettää hänet Autuasten saarille. Samoin tekee myös Aiakos. Kumpikin heistä istuu oikeutta virkasauva kädessä.[202] Mutta Minos istuu ylikaitsijana, pitäen yksinään kultaista valtikkaa, kuten Homeron Odysseuskin kertoo hänet nähneensä:
"Käissään kultainen vapa, vainaillen lait sääsi".[203]
Tämmöiset tarinat siis, Kallikles, ovat saaneet minut uskomaan asiaa ja pidän vain silmällä sitä, että voisin esittää sieluni tuomarille niin terveenä kuin suinkin. Heittäen siis menemään arvot ja kunniat, joita suuri joukko ahnehtii, tähystelen yksin totuutta ja koetan todella päästä niin hyväksi kuin mahdollista, semmoisena elää sekä kerran aikani tultua kuollakkin. Ja kehotanpa kaikkia muitakin ihmisiä, mikäli voin, ja sinua varsinkin vuorostani kehotan, pyrkimään siihen elintapaan ja siihen kilvoitteluun,[204] jolle — niin väitän — ei mitkään kilpailut täällä vertoja vedä; ja soimaanpa sinua, että silloin et pysty auttamaan itseäsi, kun joudut tuon tutkinnon ja tuomion alaiseksi, josta äsken puhuin. Ei, vaan tultuasi tuomarisi, Aiginan pojan[205] eteen ja kun hän ottaa sinut tutkittavakseen, seisot sinä siellä, ihan niinkuin minä täällä, tyrmistyneenä, päätäsi huimaa, ja kukaties sinua sivalletaan korvillekkin häpäisevästi ja kunniaasi tahritaan jos jollakin tavalla.
LXXXIII. Ehkä arvelet sinulle tässä vain juteltavan vanhan mummon tarinoita, joita sinä halveksit. Eikä olisikkaan ihmeellistä, että niitä halveksit, jos voisimme jostain etsimällä löytää joitakin parempia tietoja. Mutta näethän nyt, että te kolme, vaikka olettekin viisaimmat nykyisistä Helleeneistä, sinä, Polos ja Gorgias, ette pysty todistamaan, että on toisin elettävä kuin niin, että siitä on hyötyä Manalassakin. Monta on tässä puhetta pidetty; niistä on muut kaikki kumottu, yksi ainoa on jäänyt horjumatta: se että vääryyden tekoa on enemmin kartettava kuin vääryyden kärsintää ja että ihmisen on ennen kaikkea huolta pitäminen, ei siitä että hän näyttäisi hyvältä, vaan että sitä todella olisi,[206] sekä yksityisessä että julkisessa elämässä; mutta jos joku rupee pahaksi jossain kohden, on hän kuritettava; ja lähinnä sitä hyvää että on oikeamielinen, tulee toisessa sijassa se, että semmoiseksi tullaan ja että kurituksen kärsimällä sovittaa syynsä; kaikkea mielistelyä sekä itseään että muita kohtaan, sekä harvoja että useita kohtaan, on kartettava; ja niin on puhetaidetta samoin kuin jokaista muutakin tointa käytettävä aina vain oikeuden hyväksi.
Usko siis minua ja seuraa minua sillä tiellä, jolla vaeltaen löydät onnen sekä eläissäsi että kuoltuasi, kuten tarinamme sen selittää. Ja älä siitä pidä väliä, jos joku sinua ylenkatsookin, muka mieletönnä, jopa jos niin tahtoo, viskelee päällesi lokaakin! Annappa, totta Zeuksen, tyynesti sinä hänen vaikka lyödä vasten kasvojasi häpeällisen iskun. Sillä eipä tosiaan mikään hirveä onnettomuus sinua kohtaa, jos todella olet jalo ja oiva, viljellen hyvettä. Ja kun näin yhdessä olemme sitä harjoitelleet, sitten vasta, jos niiksi näkyy, ryhdymme valtiotoimiin tai mitä muuta ehkä hyväksi näemme puuhaamaan. Siitä saamme sitten neuvotella, tultuamme kelvollisemmiksi neuvottelemaan kuin nykyään olemme. Sillä häpeä on, että me, ollen sillä kannalla millä ilmeisesti vielä olemme, näin poikamaisesti pöyhkeilemme, ikäänkuin olisimme jotakin, vaikk'emme edes ole yhtä mieltä samoista, jopa kaikkein tärkeimmistä asioista; siihen määrään me olemme oppia vailla. Turvatkaamme sentähden siihen aatteeseen, joka nyt on käynyt ilmi, ikäänkuin oppaaseen, joka osottaa meille, että paras elämäntapa on elää ja kuolla harjoittaen oikeutta ja muuta hyvettä. Tätä opasta siis seuratkaamme ja kehottakaamme muitakin siihen, vaan älkäämme tuota toista, johon sinä luotat ja minuakin neuvot; sillä se ei ole minkään arvoinen, oi Kallikles.
Selityksiä.
[Etupäässä Deuschle-Cron'in 4:nen painoksen mukaan.]
[1] Nim. tulla jälestäpäin, kun vaara ja melu jo on ohi.
[2] Athenalaisten mielestä ne olivat juhlapäiviä, joina Gorgias puhui. Ehkä tässä pilalla viitataan tuohon ylenmääräiseen ihastukseen. Puheenparsi katópin eortés = post festum. — Sokratesta "viivytti torilla" (pari riviä alemp.) hänen halunsa opettaa ihmisiä: vilkkailla liikepaikoillahan niitä vaivatta tapasi.
[3] Gorgias piti vain yhtenäisiä esitelmiä; ei siis ollut varma, rupeisiko hän myös keskustelussa käsitteitä selvittelemään. Reetorien loistopuheet ja Sokrateen dialektiikka eivät hyvin sopineet yhteen.
[4] Sokrates ja Khairephon ovat jutellessaan jo astuneet Kallikleen huoneen sisälle.
[5] Herodikos, Gorgiaan veli, ei ole sekoitettava toiseen samannimiseen lääkäriin Selymbriasta. Aristophonin veli oli kuuluisaPolygnotosmaalari Thasoksesta.
[6] Polos latelee kuin kirjasta, tavoitellen foneetisilla figuroilla (paronomasiay.m.) komeaa tenhovaikutusta, mutta se on tyhjää valeintoa kaikki. Väitteet hälvenevät utuiseen epämääräisyyteen. — Mutta eipä hänen opettajansakkaan, Gorgias, kuten pian näkyy, kykene antamaan selviä ja tarkkoja määritelmiä. — Tekstin "jalointa taidetta" olisi oikeammin "kauniinta taid."
[7] "Keskusteleminen" (dialégestai) osottaa retoriikan vastakohdaksi pantua filosoofista taitoa varsin vaatimattomasti.
[8] Itsetyytyväisenä vertaa Gorgias itseään Homeron sankareihin. Nestoriksihan hänen ihailijansa häntä kutsuivatkin. — "Puhetaide", "puhetaituri": käytämme kaikkialla näitä supi suomalaisia nimityksiä tieteellisempien, mutta muukalaisperäisten "retoriikan" ja "reetorin" asemesta.
[9] Nim. eikö esimerkki ole oikein valittu, eikö toimen suhde esineeseen ole sama?
[10] Aritmetiikka on teoreetista lukuoppia, josta erotetaan käytöllinen luvunlasku, laskuoppi l. -taito (logistiké).
[11] Lautapeli (petteutiké) oli Kreikkalaisten kesken hyvin suosittua. Sen keksijäksi mainitaan Palamedes. Pelissä siirreltiin kivosia (pettoi) laudalla, joka oli jaettu ruutuihin. Peli oli monenlaatuista (pólis y.m.)
VI:n alku: Kun Sokr. tahtoo näyttää selviin, että useammalla taiteella saattaa olla yksi sukukäsite yhteisenä, mutta kuitenkin saattavat erota keskenään, on hänen tarpeen käyttää useampia esimerkkejä rinnakkain.
[12] Ehdotuksen tekijä kansankokouksissa kirjoitutti ensin ehdotuksensa pöytäkirjurin listaan, kunnes se puheenjohtajan käskystä luettiin julki kokoukselle. Jos samasta asiasta jo ennen oli tehty ehdotus, jätettiin jälkimmäisen alusta pois tavanmukaiset kaavalauseet ja sanottiin vain lyhyesti: muissa kohdin ehdotus sisältää samaa kuin sen tai sen ehdotus; siinä kohden puhuja vain on eri mieltä että — —.