Näin on Platonin valtio suuri kasvatuslaitos, jonka tulee kehittää ihmistä aistillisesta henkiseksi, maallisesta taivaalliseksi. Ihanne on siveelhs-uskonnollinen. Sentähden tahtoo valtio alusta asti ottaa huostaansa ihmisen kaikkine suhteineen ja oloineen, se vaatii oikeudekseen saada määrätä kasvatuksen, tieteellisen toimen, uskonnon, jopa taiteenkin. Se suvaitsee vain sellaista taidetta, joka mukailee ideoja, etenkin hyvän ideaa; "ainoastaan hyvä on kaunista", sanoi Platon, kun muuten sanottiin päinvastoin: "kaunis on hyvää" (kalokágatia). Taruista karsittakoon kaikki epäsiveät, jumalia halventavat jutut; tarut olkoot vain siveellisten totuuksien kuvallisia esityksiä. Tämmöistä uskontoa julistettakoon suurelle yleisölle; sivistyneiden, filosoofien uskonto on tiede ja hyve, joiden korkein määrä on yhtäläiseksi tuleminen hyvän peruskuvan s.o. jumaluuden kanssa.
Platon ei tahtonut salvoa haaveperäistä ilmalinnaa, vaan uskoi todenperää valtionihannettansa mahdolliseksi toteuttaa. Ja jos se toteutuisi, luuli hän siitä syntyvän lujan, voitollisen, kansalaiset onnellistuttavan valtion. Sentähden hän osaksi rakentelikin olevien olojen pohjalle, lainaten sommitelmaansa niitä näitä piirteitä Doorilaisten vaitiolaitoksista. Kuinka huonolla menestyksellä hän yritti taivutella Syrakusan valtiaita tuumiinsa, olemme jo nähneet.
Kun filosoofi synkällä mielellä näki, ettei hänen ihanneitaan tosi-oloissa suosittu, suunnitsi hän vanhalla ijällään toiseen malliin järjestetyn siveellisen yhteiskunnan, turvaamatta ideoihin ja niiden edustajain valtaan. Filosofian sijaan asetetaan nyt uskonto kansan käsitystapaa lähenevässä muodossa sekä toisaalta matematiikka ynnä musiikki. Tieteellisyyden sijaan astuu käytöllinen äly ja lainmukaisuus, hyveen sijaan vanhastaan olemassa-olevan tarkka noudattaminen. Ylimyksellisen tasavallan sijaan on tullut sekoitelma monarkkis-ylimysvaltaisia ja kansanvaltaisia elementtejä. Koko yritys (Nómoi-kirjassa) on tinkimistä olevain olojen kanssa, uutta intoa ja elämää vailla. Tekijä on langennut omasta opistaan ja ihanteistaan.
Idea-opin kannalta näkyväinen mailma, luomakunta on syntymän ja häviön alainen. Vaikka Platon vanhemmiten veti luonnonkin tutkimustensa piiriin (Timaios), jäi hän kuitenkin entiseen mieleensä, että olokappalten synnystä ja häviöstä ei voi olla mitään tiedettä (epistaeme), vaan ainoastaan arveluperäinen tieto (pistis). Hänen arvelunsa kuului tähän tapaan. Aistillisen mailman olinosina ovat ääretön avaruus sekä ne matemaatiset muodot, joihin edellinen ideoja ilmikuvatakseen sukeuu. Nämä ylhäiset tarkoitukset olennoitsee tarumainenDemiurgoshaltio, joka edustaa luomisvoimaa ideain palveluksessa. Hän on hyvyydestä luonut mailman, pitäen silmällä ideoita. Siksi mailma, ollen jumalallisen järjen ja hyvyyden tuote, on täydellinen, paras, kaunein ja ainoa. Mutta ettei se sittekään täydelleen vastaa ideoja, johtuu aistimailman periaatteesta: se on luotu avaruuden tilahan.
Tila, se kun ei ole aatoksen eikä aistien tajuttava, on olematon (mé on), mutta ilman tätä olematonta ei tosioloinen voisi ilmetä. Luominen, idean ilmimuotoon sukeaminen vaatii tyhjän tilan, avaruuden, joka siis tuon tosisyyn ohessa on myötävaikuttimena.
Ollen täydellisin näkyvä olio on kosmos (mailma) järjellinen ja sielullinen. Mailman luodessaan loi demiurgi siis ensinnä mailmansielun. Ollen kaikkisuuden elonprinsiippi yhdistää mailmansielu itseensä tämän muodonsäännön, liikunnon ja tajunnan. Se on yksiydellisen (aatteen) ja jaollisen (paikan) välivaiheella, siinä on sekä samuus että toisellaisuus, se pysyy kohdallaan ja vaihtelee, käsittää itseensä kaikki luvut ja mittasuhteet, sillä on kosmoksen muoto ja piirissä kiertelevät sitä planeetat ja kiintotähdet, sen itsensä pannessa piirit liikkeelle. Näillä kierroksilla se synnyttää itsessään ja kaikissa olioissa tajun, havainnon ja ajatuksen. — — Filosoofi on luonnonopissaan eksynyt haaveiden määrättömille poluille. Niinpä edelleenkin, kun hän puhuu demiurgin muista luomatöistä. Hän loi muka tyhjästä avaruudesta yksityis-olioita geometristen kaavojen mukaan. Peruskaavana oli kolmio, mutta monellaisilla yhtymillä syntyi siitä jos jonkinlaisia monikulmioita, joiden mukaan ja pohjalla elementit ja olokappaleet ovat sukeutuneet. Näin tahtoi filosoofi selittää tyhjän tilan muuntumisen aistilliseksi aineeksi: se on tapahtunut matematiikan välityksellä ja siihen myös aineiden fyysilliset ja kemialliset ominaisuudet perustuvat.
Platonin katsannon mukaan mailman avaruus on ääretön pyöreä kolo, jonka keskipisteessä liikkumatonna lepää pallonmuotoinen maa, tähtien ja auringon sitä kierrellessä ja samalla itsekkin pyöriessä. Tähdet ovat elollisia olioita, "näkyviä jumalia".
Platonin alkeille panema ajatustoiminta kesti vuosisatoja. Hänen oma perustamansa n.s. "Akadeeminen" oppikunta koetti edelleen kehitellä mestarinsa oppia, mikä mihinkin suuntaan; mutta sen eri kehitysjaksot eivät mainittavasti edistäneet filosofiaa. Monet haaveillaan miltei pilasivat mitä jo oli aikaan saatu. N.s. "Vanhempi Akadeemia" heitti melkein sikseen mestarinsa idea-opin ja asetti sijaan luvut ja lukusuhteet, omaksuen siten pythagoralaisia elementtejä. Sanottiin esim.: ykkönen on keskustuli, tai: 1 — Zeus tahi Nous, 2 = Jumalien äiti, joiden naimisista muut luvut s.o. mailma on syntynyt (Speusippos, Xenokrates). Tieteellinen sivistys ja tähtitiede yksin avaa meille taivaan (Philippos) j.n.e. Uudempain Akadeemia-oppikuntien tunnusmerkki on epäilys (skepsis).Arkesilaos(k. 241) väitti mahdottomaksi saada tietoa aistimilla tai ymmärryksellä. Vielä jyrkemmälle kannalle asettui Karneades, joka väitti perin mahdottomaksi tietää oikein mitään, koska meillä ei ole totuuden kriteriota. Saadakseen kuitenkin jotain siveydellisen elämän ohjeita, myönsi hän asiain todennäköisyyden, Akadeeminen skepsis tähtäsi muuten kärkensä Stoan oppia vastaan.
Platonin suurin oppilas,Aristoteles, kävi omaa latuansa. Hän kun ei tahtonut erottaa käsitteitä eli ideoja empiirisen mailman ilmiöistä, joissa hän juuri löysi näiden pohjan ja perustan, koetti muuntaa sokratis-platonisen käsitefilosofian opiksi joka pystyisi selvittämään empiiristä todellisuutta. Näin hän, "peripateetisen" koulun perustaja, vaikka aluksi lähtienkin suuren opettajansa näkökannalta, tuli luoneeksi itsenäisen suuremmoisen järjestelmän, joka oli idealis-realistinen, niinkuin Platonin systeemi hengeltään oli puhtaan idealistinen. Aristoteles vei kreikkalaisen ajatuksen sen ylimmälle huipulle.
3. Platonin Gorgiaasta.
Sen lisäksi mitä Gorgiaasta jo mainittiin, sofisteista yleensä puhuttaissa, tulee meidän liittää muutamia tietoja, joita samanniminen dialoogimme näyttää edellyttävän.
Gorgias(492-384) esiintyi aikaisin puhujana ja opettajana hyvällä menestyksellä. Hänen maineensa levisi laajalle, semminkin kun hän matkusteli taitoansa näyttelemässä. Kun Syrakusa ahdisti hänen kotikaupunkiaan Leontinia, tuli täältä lähetyskunta Athenaan apua anomaan, johtajanaan Gorgias, jonka toivottiin puheillaan osaavan taivuttaa Athenalaisia. Saatuaan asiansa hyvin toimitetuksi, jopa osattuaan oikein ihastuttaa kuulijoitansa, palasi Gorgias kotia. Mutta kohta ikävöi hän takasin Kreikkaan, jossa hän oli niin oivasti menestynyt. Siellä otettiin hän kaikkialla vastaan ihastuksella; kansa tulvi hänen esitelmiään kuulemaan ikäänkuin juhlille ja häntä verrattiin sulasanaiseen Nestoriin. Athenalaisille oli Gorgiaan esittämä puheenlaatukin jotakin uutta. He tunsivat siihen asti vain valtiollisen ja käräjä- eli oikeusasiallisen puheen; Gorgias tutustutti heidät kolmanteen lajiin, kauno- l. loistopuheeseen (génos epideiktikon), jota varten hän loi varsinaisen taideproosan. Siinä hän tavoitteli erittäin kielen kauneutta, jopa runollista lentoakin, viljalti käyttämällä kuvapuheita, sointuvia sanoja sekä taiten sommiteltua lauserakennusta, samalla kuin hän höysteli puheitaan runsailla sitaateilla ja kompasanoilla, mutta meni siinä usein liikoihinkin, paisuen tyhjän pöyhkeäksi. Hän puhui milloin mitäkin, ottaen aineensa kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta, tavallisestakin elämästä. Pääasiana ei ollutkaan aine, vaan esitystapa. Pukemalla ajatuksensa loistavaan kieliasuun, osasi hän virittää yleisön mielenkiinnon ja valloittaa sen suosion. Ja ihmeellistä! Milloin esitti hän asian niin, milloin aivan toisin — ja aina tuntui hän puhuvan oikein ja uskottavasti. Tästäpä kuulijain mielihyvä yltyi ihastukseen asti — ja sitä sofista juuri tarkoittikin. Se oli sofistain erityinen taito mielin määrin virittää mielteitä ja kuvitelmia kuulijain sielussa ja siten johdella heitä.
Pian kokosi Gorgias ympärilleen parven ihailijoita, jotka halusivat oppia saman ihmeellisen ja hyödyllisen taidon. Sofistalliset puheopinnot pääsivät muotiin Athenassa. Ei Gorgias kuitenkaan jäänyt Athenaan pysyvästi asumaan, jos hän matkoillaan väliin vielä poikkesikin sinne. Olympiassa kehotti hän Helleenejä suureen kansalliseen tehtävään: heittämään kiistansa sikseen ja yhtymään kostosotaan perivihollista Persialaista vastaan — jonka tehtävän Aleksander sitte suorittikin. Sitten tapaamme hänet Thessaliassa, jossa valtiaat ja nuoret ylimykset häntä suosivat ja mielellään kuuntelivat. Eikä heitä varainkaan puute estänyt maksamasta Gorgiaalle sitä suurta hintaa, jota hän usein otti opetuksestaan. Arvonsa mukaisesti esiintyi hän ulkonaisellakin upeudella, ja siihen hän tarvitsi rahaa.
Paitsi puheita jätti Gorgias jälkeensä jonkun filosoofisen teoksen: "Luonnosta eli olemattomasta". Hänen filosofinen kantansa on jo ollut puheena. Pääsijaan hän kuitenkin asetti retoriikan, joka hänestä oli taitojen taito, niinpä käytöllisen hyötynsäkin takia. Sillähän yksi viisas voi ohjata tuhansia tuhmia, sillähän voi kohota valtaan ja mahtavuuteen. Mutta tämmöinen ajatustapa oli vaarallinen valtion olemukselle ja kansalaisten vapaudelle. Olihan siinä tuo sofistain naturalistinen katsantotapa, joka kieltää hengen ja hyveen valtaa. Siveyden nimessä astui sentähden Platon semmoista oppia kumoamaan, samalla kun hän sai tilaisuuden masentaa tieteelliset vastustajansa. Näin tuli hän "suohon laulaneeksi" vanhan Gorgiaankin tai ehkä oikeammin tämän oppilaita.
"Gorgias" dialoogissaan Platon siis ahdistaa sofistain retoriikkaa ja siihen perustuvaa valtio-oppia, Toisen ruhjomalla hän ruhjoo toisenkin. Jos Gorgias antoi retoriikalle valta-aseman valtiossaan, näyttää nyt Platon, kuinka arvoton retoriikka on, kun sillä pyritään halpoja valtiollisia tarkoituksia toteuttamaan, ja kuinka kurja ihminen on, joka sellaisiin puuhiin elämänsä kuluttaa. Positiivisesti näytetään sen ohessa, miten siveellisyys, elämä hyveen eduksi antaa kansalaisenkin toiminnalle arvon ja merkityksen. Ainoastaan hyvä ihminen kelpaa valtiossa toimimaan, sillä valtio tarkoittaa ihmisen siveellistä jalostusta ja onnea.
Kuten aina, esittää Platon nytkin aatteensa keskustelun muodossa. Henkilöt esiintyvät niin elävinä, omituisine luonteenpiirteineen ja toimintakin on tavallaan niin vilkasta, että olemme melkein draamaa näkevinämme. Platonin omaa kantaa edustaa päähenkilönä Sokrates; vastakkaista ohjelmaa kannattavat Gorgias, hänen oppilaansa Polos ja sofistisen katsantotavan kiihkeä toimeenpanija käytöllisessä elämässä Kallikles. Mutta vaikka Platon osaa kuvata erinomaisen elävästi, eivät hänen kuvansa jäljittele karkeaa todellisuutta, vaan saavat luonteenleimansa asemastaan dialoogissa, siitä aatteesta mitä he milloinkin kannattavat, ovat siis idealisoituja. Se koskee Gorgiastakin, jonka persoonaa Platon muuten kohtelee täysin kunnioittavasti. Hänen kuullen kehitellään kuitenkin hänen opistaan semmoisia konsekvensejä, joita hän todellisuudessa tuskin olisi omaksunut.
Poloksesta ei ole sen enempiä tietoja, kuin että hän seurasi opettajaansa hänen matkoillaan, itsekkin esitelmöiden, ja että hän jo nuorena sepitsi puhetaiteen oppikirjan, joka ei lie ollut suuren arvoinen. Mitään oikeaa taiteensa teoriaa hän ei tunne, vaan retoriikka on hänestä vain tottumus sujuvasti puhumaan ja sanansa somasti asettamaan sekä siten kuulioita miellyttämään ja viekoittelemaan. Hän ei pysty pitkältä loogillisesti ajattelemaan, vaan kompastuu yhtenään dialektiikan okaisella polulla, Lyhyesti: Polos on vielä epäkypsä; kuitenkin ajattelee hän suuria itsestään ja kyvystään sekä esiintyy sen mukaan röyhkeillen. Sitä pahemmin Sokrates hänet nolaa.
Kallikles on sen sijaan jo täysi mies, joka selvästi tietää mitä hän tahtoo ja on jo aikaa oman kantansa itselleen laatinut. Vaikka seisoen aikansa sivistyksen huipulla ja täysin perehtyneenä kansansa kirjallisuuteen, ei hän kuitenkaan ole elämänviisauttansa kirjoista ammentanut, vaan se on hänelle sukeunut todellisuuden taisteluissa. Hänen koko suuntansa on käytöllinen, kantansa materialistinen. Hän pyrkii vallitsevaan asemaan yhteiskunnassa, saadakseen täysin määrin nauttia tämän mailman hyvää; ja siltä kannalta hän hyväksyy puhetaiteen, mikäli se on keino viemään tämän tarkoituksen perille. Mutta siveellisiä periaatteita hän halveksuu "voitettuna kantana" ja filosoofisia opinnoita hän irvistelee höperön haaveina. Hänen materialistinen mielipiteensä ei kuitenkaan esiinny törkeän alastomana tai irstaana, vaan osaa vetää ylleen hienon sivistyksen kiiltoharson, joten hänen puheissaan onkin paljon terävää älyä ja sattuvia sutkauksia. Tämä älyisyys sekä lisäksi häikäilemätön tahdon tarmo kohottavat hänen luonteensa jokapäiväisyyden tasapintaa ylemmäksi. Sanalla sanoen: Kallikles on hieno ylimysmielinen mailmanmies, valistusajan ilmetty edustaja ja semmoisena mainiosti kuvattu. Innokkaasti ja taitavasti hän kantaansa puolustaa, ja kovasti saa Sokrates otella saadakseen hänet kumotuksi. Tappiotaan hän ei lopuksikaan myönnä.
Sokrateen oppilaana esiintyyKhairephon, näytellen vähäpätöistä syrjäroolia. Muuten tiettään hänen olleen luonteeltaan haaveksivan ja intoa hehkuvan sekä suuren opettajansa hartaimpia ihailijoita.
* * * * *
Jos keskustelumme todella on ollut olemassa ja miksei siinä voisi olla jotakin tosiperää, jos erikoiskohdat enimmältään lienevätkin Platonin itse keksimiä — niin arvellaan (Deuschle) sen tapahtuneen noin v:na 405. Näin otaksutaan m.m. silläkin perusteella, että oikeudenkäynti tappelussa Arginusain luona johtaneita päälliköitä vastaan, jonka Sokrates dialoogissamme mainitsee tapahtuneeksi vuotta ennen, oli v. 406. Ja kun hän jo tässä 6 vuotta aikaisemmin ennustaa tulevan kuolemansa kohtalon, ei se näytä tapahtuvan ennen aikojaan, koska epäilemättä jo silloin näkyi yleisessä mielipiteessä oireita, joiden johdosta Sokrates saattoi pelätä pahinta. — Toisilla perusteilla arvelee taas Cron ettei keskustelu ole voinut tapahtua myöhemmin vuotta 413.
Minä vuonna Platon ryhtyi kirjoittamaan "Gorgiastaan", ei ole varma; mutta arvellaan sen tapahtuneen sen jälkeen kuin hän v. 395 palasi Egyptin matkaltaan ja ennen kuin hän, noin 5 vuotta myöhemmin, lähti matkalleen Etelä-Italiaan ja Siciliaan.
Yleissilmäys "Gorgiaan" sisällykseen.
Dialoogi käy pääsuunnilleen seuraavaa latua.
Päästyään Gorgiaan puheille kysyy Sokrates häneltä, mitä taidetta hän harjoittaa ja miksi hän sen mukaan on nimitettävä. Polos rientää opettajansa puolesta vastaamaan: "jalointa taidetta". Mutta kun ei kysyttykään, minkälaista vaan mitä, ilmoittaa Gorgias harjoittavansa retoriikkaa eli puhetaidetta sekä sen mukaan olevansa reetori eli puhetaituri, jommoiseksi hän osaisi muitakin opettaa. Hänen taiteensa esine oli puhe. Kun Sokrates tähän muistutti usean muunkin taiteen ja tieteen käsittävän puheita, esim. lääkeopin, joka sanoilla selittää, miten on elettävä tullakseen terveeksi, sanoo Gorgias puhetaiteen toimen tapahtuvan paljailla sanoilla, vaan toisissa käytöllisen puolen olevan pääasiana. Kun ei määritelmä vieläkään tyydytä Sokratesta, koska on muitakin tieteitä, esim. laskento ja tähtitiede, jotka toimittavat tehtävänsä sanoilla, olematta mitään retoriikkaa, vastaa Gorgias taas epämääräisesti: "ihmiselämän suurimpia asioita". Sillä saadaan näet paras asia vapaus ja hallitus valtiossa, jos puhuja osaa puolelleen suostuttaa oikeustot, neuvostot ja kansankäräjät. — Sokrates kysyy: mitä puhetaide siis kuulijoille uskottaa; Gorgias vastaa: kaikkia mitä käsitellään käräjissä ja yleisissä kokouksissa, etupäässä oikeaa ja väärää. Tämän johdosta Sokrates selittää uskomisen ja tiedon erotusta. Olettaen tietoa aina todeksi, mutta usein uskottavan perätöntäkin, kysyy hän, kumpaa, uskomistako ilman tietoa vai tositietoako puhetaide noissa julki-tiloissa vaikuttaa. Kun Gorgias myöntää sen etupäässä vaikuttavan edellistä, saa Sokrates sille vihdoin pätevän määritelmän: "puhetaide on uskomista luovan, vaan ei tietoa suovan uskotuksen tekijä oikeasta ja väärästä".
Onko näin ollen puhetaiturista mitään hyötyä valtiolle? Kuinka semmoinen, jolla ei ole tositietoa asioista, vaan ainoastaan uskottelun taito, voisi neuvoilla tai toimilla edistää yleishyvää. Ei hän osaa esim. linnoja tai laivoja rakentaa, vaan siihen tarvitaan ammattimies. Tämän väitteen luulee Gorgias kumoovansa huomauttamalla, että Athenan muurit ja satamat eivät syntyneet ammattimiesten, vaan valtiomiesten (s.o. puhujain), semmoisten kuin Themistokleen ja Perikleen toimista. Sanan tenho tekee usein ihmeitä, missä fakkimiehet ovat ymmällä. Voipa taitava puhuja niinkin lumota kansan, että se syrjäyttäen ammattimiehen, valitsee virkaan puhujan, vaikka häneltä puuttuu siinä tietoja. Gorgiaan väitteessä on kuitenkin Sokrateen mielestä arka kohta: jos puhujaa uskotaan enemmän kuin ammattimiestä, on se tyhmäin uskoa. Puhetaituri näyttää vain asioita ymmärtävän, vaikk'ei ymmärräkkään. Mutta taiteesta, joka tyhmiä uskottelee, ei ole miksikään. Vielä arveluttavammalta näyttää puhetaide, jos katsotaan sen suhdetta hyvään ja pahaan, oikeaan ja väärään, kauniiseen ja rumaan. Gorgias oli myöntänyt, että puhetaituri voi etujensa vuoksi tehdä toiselle vääryyttäkin, jos kohta niin taitavasti, ettei hän siitä joudu kiinni. Tästä päättää Sokrates ettei hänellä lie siveellisyydenkään käsitteet sen selvemmällä kuin ammattialatkaan: hän vain uskotuksen taidolla lumoo tietämätöntä joukkoa.
Polos rientää nyt avuksi mestarilleen, joka hänen mielestään tarpeettomilla myönnöksillä oli tarttunut vastustajansa ansaan. Korjatakseen asiaa alkaa hän uudestaan pohtia kysymystä puhetaiteen olennosta, kysyen, mikä taide se on. Sokrateen mielestä se ei ole taide ollenkaan, vaan joku harjoituksella saatu taito, totunnainen toimi, jommoisia on muitakin: keittotaito, koristustaito, sofistiikka. Ne ovat kaikki mielistelyn eri osia. Ja mikä on puhetaiteen asema tässä siskosarjassa? Se on varjo- l. irvikuva eräästä valtiotaidon osasta, lainkäytöstä, samoin kuin sofistiikka on lainsäädännön varjokuva. Mitä nämä ovat sielulle, sitä ovat ruumiille koristelu voimistelun ja keittotaito lääkeopin varjokuvina.[*] Nämä neljä varjokuvaa, ollen järkiperustaa vailla, eivät ole taiteita (tieteitä), vaan totunnaistoimia. Halvan olentonsa peitteeksi ne pujahtavat kukin jonkun tositaiteen verhoon petelläkseen kokemattomia, Puhetaide on siis mielistelyä, petosta, eikä mikään jalo ja kaunis.
[*] Nämä suhteet selviävät seuraavasta kaaviosta:
Ruumis: Sielu:
1. Voimistelu Lainsäädäntö |Koristelu Sofistiikka || Valtiotaito2. Lääkeoppi Lainkäyttö |Keittotaito Puhetaide |
Mutta — inttää Polos — pääseehän puheen tenhovoimalla arvoon ja valtaan, jopa tyranniksikin, joka mielin määrin käyttää isäntävaltaa käskynsä alaisten hengestä ja tavarasta. Mutta Sokrates näyttää, että siinä ei ole oikea valta ja vapaus. Tyranni harhailee tietämättömyyden yössä eikä tee mitä tahtoo, vaan mihin himonsa häntä hurmaavat. Häntä ei ohjaa järki, vaan sokea himo ja pettävä luulo. Tahto on näet aina sovussa järjen kanssa: ne tarkoittavat kumpikin perimiä hyvää, noudattamatta satunnaista mielihalua. Ei järjellinen ihminen suotta ketään tapa, paitsi jos tosi hyöty sen vaatii. Jos siis tyranni tekee väkivallan tuhotöitä, joista muille ja perältä hänelle itsellekkin koituu pahaa, tottelee hän siinä himoa eikä tahtoansa. Ei siis vääryydentekijän onni ole kadehdittava. — Poloksen nähden se on surkuteltavampi, jonka täytyy syyttänsä vääryyttä kärsiä kuin se joka hänelle vääryyttä tekee, tahi oikeammin: tämä, ollen rikas ja mahtava, ei olekkaan surkuteltava, vaan onnellinen. Sokrates todistaa että asianlaita on päinvastoin: onneton on vain vääryydentekijä, olkoonpa vaikka kuningaskin, sillä vääryys on suurin surkeus. Onnellinen on vain viisas, hurskas, siveä ihminen, mutta paha ja järjetön on onneton. Ja kahta kurjempi on pahantekijä, jos hän töistään jää maallista rankaisua vaille; hänen kurjuutensa lievenee jo paljon, jos hän rangaistaan ja hänelle siis tapahtuu oikeus. Polos, ajatellen vain rangaistuksen tuskia, katsoo pahantekijälle paremmaksi, jos hän miten hyvänsä saa vältettyä koston.
Kumotakseen Polosta, pakottaa Sokrates hänet myöntämään, että väärinteko on väärinkärsintöä rumempi (häpeällisempi); mutta jos rumempi, niin myös pahempi. Sillä ruma ja paha ovat, samoin kuin kaunis ja hyvä, identtisiä käsitteitä, koska kauniit esineet ja oliot saavat kauneutensa joko niissä asuvasta siveellisestä hyvästä ja hyödystä tai mieleisyydestä ja suloudesta, samoin kuin rumat esineet ja oliot tekee rumiksi joko niiden (siveellinen) pahuus ja vahingollisuus tai kivuntunne ja sulottomuus. Koska nyt väärinteko on väärinkärsintöä rumempi, täytyy siinä olla jompaakumpaa, kivun tunnetta tai vahingollista. Edellistä ei ole: siis on vahingollisuus siinä voitolla ja — pahempi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä.
Sen jälkeen täytyy Poloksen myöntää, että väärintekijälle on parempi tulla rangaistuksi kuin jäädä rankaisematta. Hänelle tapahtuu oikeus, jos hän rangaistaan; mutta oikea on kaunista ja siis myös hyvää: niinpä oikeudenmukainen rangaistus on hyvä ja hyödyllinen. Niinkuin köyhyys estää varoja karttumasta, tauti ruumista varttumasta, samoin paheet — vääryys, tietämättömyys, pelkuruus ja hillimättömyys — estävät sielua vaurastumasta. Hyvä siis, jos sielu voi parata pahimmasta vammastaan, vääryydestä, joutumalla lain kouriin. Tosin rangaistus ei tunnu suloisalta, yhtä vähän kuin sairaan on mieleistä olla lääkärin leikeltävänä ja poltettavana; mutta kipuja ei saa katsoa, jos tahtoo tulla terveeksi. Mieletön se potilas olisi, joka peläten lääkärin veistä ja poltinta, ennen jää kuolettavaa tautia riutumaan; vielä surkeampi sen tila, joka peläten rankaisun tuskaa jää vääryyden vammaa potemaan. Pahaa pahempi on siis vääryyden teosta jäädä rankaisematta, sitä lähin paha tehdä vääryyttä. Mitätön siis tuo retoriikan kiitelty hyöty, että sillä saa valtaa ja varoja, jos ne ovat vääryydellä hankittavat. Parempi sitten käyttää puhetaidetta päinvastaiseen tarkoitukseen: mennä oikeuden eteen ilmoittamaan omia ja muiden tekemiä rikoksia, jotta oikeus saisi voiton ja saisi syylliset rankaisemalla parannetuiksi.
Tätä johtopäätöstä oudoksuu Kallikles ja moittii Sokratesta dialektisillä kujeilla pettäneeksi Poloksen, asettuen keskustelussa aina etunsa mukaan milloin luonnon, milloin lain kannalle. Tuo oli muka jäänyt Polokselta huomaamatta ja siten oli hän joutunut pulaan. Ei — asiat ovat yksistään luonnon kannalta katsottavat, sillä luonto on lakia korkeampi; ja silloin ilmenee, että parempi ja kauniimpi on tehdä kuin kärsiä vääryyttä. Vääryyttä ei sovi vapaan miehen kärsiä, vaan orjan, joka ei voi oikeuttaan suojella. Lait onkin vain keksitty raukkojen turvaksi: niiden suuri paljosto ne keksii ja laatii etujensa mukaan, saarnaten alati, kuinka rumaa on oman edun pyynti, kuinka väkeväin "liian-otto" tekee kansalle veristä vääryyttä. Ikuinen valtasääntö on kuitenkin niin luonnossa kuin ihmistenkin kesken, että väkevämpi vallitsee ja heikomman täytyy hänen tieltään väistyä. Ja kuitenkin yrittävät ihmiset sitä parantaa! Pienestä pitäen koetetaan ihmisten luontaista voimaa lannistaa ja sitoa; sitä varten on keksitty koulut ja kasvatukset — ja todella sukeuukin luontaisen urheuden asemesta nöyryys ja arkuus, ja se on sitten olevinaan sivistystä, oikean ja kauniin harrastusta! Mutta aimo mies, tajuten tarmonsa, katkoo kahleet, riuhtaseiksen vapaaksi, herraksi, valtiaaksi. Tämän yhteydessä Kallikles lausuu ajatuksensa kirjaopista. Oikeastaan se kuuluu koulupenkille, sillä ken vielä aikamiehenä sillä sekoittaa päätänsä, hän vieraantuu tosi-elämästä. Sen verran voi kirjoista olla hyötyä, että tuleva valtiomies niistä saa sanoihinsa mehua ja somuutta. Mutta ken varsinaisesti viettää elämänsä opinnoimalla ja filosofoimalla, on yhtä naurettava kuin mies, joka leikkii ja sopertelee lasten lailla. Tällä Kallikles tietysti pistelee Sokratesta.
Tämän ingressin jälkeen käydään tutkimaan oikeata lain ja luonnon mukaan. Luonnon mukaan on oikein, että väkevämpi hallitsee heikompaansa ja saa enemmän etuja kuin hän. — Onko väkevämpi sama kuin parempi, vai saattaako väkevämpikin olla pahempi, heikompi parempi? Ovatko hyvyys ja väkevyys, huonous ja heikkous identtisiä käsitteitä? Ovat — vastaa Kallikles. — Mutta juurihan sanottiin, että monien joukko laatii lait. Monet ovat yhtä miestä väkevämmät, siis paremmat. Lait ovat siten parempien laatimat, siis luonnon mukaan hyvät ja kauniit. Ja laki säätää oikeuksien ja velvollisuuksien tasajakoa kaikille ja että on häpeällisempi tehdä kuin kärsiä väärin. Siis ei ole yksin lain, vaan luonnonkin mukaan rumempi tehdä kuin kärsiä vääryyttä: etujen tasajako on yhtä luonnollinen kuin lainmukainen. — Kallikles koettaa selittää ettei hän "väkevämmällä" tarkoittanut raakaa, aineellista voimaa, vaan älyn paremmuutta, sillä yksi ymmärtäväinen on parempi kuin tuhannen tuhmaa. Semmoinen, viisas, etevä ja valtiotoimiin pystyvä hallitkoon ja saakoon myös enemmän etuja — muut totelkoot. Eikö tuon valtiaan myös tule hallita itseään? — kysäisee Sokrates ja vie siten keskustelun uudelle uralle. Eikö hänen, paitsi älyä ja urheutta, myös tule harrastaa oikeuden ja itsehillinnön hyveitä?
Kallikleen "paremman" ihmisen ihanne — järkevä ja urhea mies oikeutta ja itsensä-hillintöä vailla — on epäsiveellinen, on ilmetty itsekkyys. Hän ei voi ymmärtää, kuinka voisi olla onnellinen suomalla muille samaa kuin itselleen ja hilliten himojansa. Ei! siinäpä se onnellisuus onkin, siinä hyvä ja oikeus luonnon mukaan, että laskee lihansa valloilleen ja nauttii elämän riemuja kyllältään. Mutta kun useimmat eivät siihen tilaan pääse, herjaavat he nautintoa rumaksi irstaudeksi ja ovat ihailevinaan noita köyhäin hyveitä, siveyttä ja oikeuden tasajakoa, joista luonnon lakikirja ei puhu mitään. Mutta herraksi luotu, huolisiko hän tyhmän joukon loruista! Ettäkö tulisi tarkoin katsoa, ettei itse ota enempää kuin muutkaan tään mailman hyvästä, ettäkö tulisi pitää himojaan aisoissa? Sekö elämää? Kivien elämää ja kuolleiden haudoissaan! — Sokrateen mielestä päinvastoin himojensa orjana olo on viheliäisintä ja pikemmin kuolemaa kuin elämää. Himokas ihminen on pohjaton astia, joka ei milloinkaan täyty, jos siihen kuinka paljokin yhä ajetaan. Himojen tyydytys kiihottaa vain niiden nälkää ja tyhjyyden tunnetta. Ja tuonelassa vasta tila on surkea: himo palaa saamatta ravintoa. Parempi siis siveän kuin irstaan elämä.
Dialektiikallaankin todistaa Sokrates himoissa herkuttelevan elämän arvottomaksi. Sekö vain on hyvää, joka suloisesti hivelee aisteja? Vai onko jalompiakin iloja? Kallikleen arvellen ainoastaan aistisulo on hyvää, mitään henkistä hyvää hän ei tunnusta. Sokrates taas selvittää kantansa näin: Hyvä ja paha ovat toistensa vastakohdat. Niinkuin ihminen ei samalla voi olla terve ja sairas, ei hänen henkinenkään tilansa samalla ole hyvä ja paha. Toista on aistisuloisen laita: siinä vastakohdat yhtyvät. Janotessamme esim. tunnemme janon polton, mutta saadessamme juoda, sekaantuu tuskan tuntoon mieleinen virkistys. Kun siis aistisulossa yhtyy kivun ja sulon tunne, ei se voi olla ehdotonta hyvää, sillä tämä sulkee pahan peräti pois. — Kallikles koettaa lieventää karkean aistillista kantaansa olettamalla parempia ja huonompia nautintoja. Erotus riippuu siitä, onko niistä hyötyä vai vahinkoa. Siitä Sokrates johtaa, että samoin on hyviä (hyödyllisiä) kiputunteitakin eli tuskia, jos on vahingollisiakin. Hankittakoon siis itselleen hyviä, hyödyllisiä iloja ja tuskia, vältettäköön huonoja. Sillähyveenvuoksi on kaikki, niinpä suloisatkin tehtävät. Mutta millä keinoin näiden seasta erottaa hyvemmät ja huonommat?
Keinojenvalinta muuttuu kohta kysymykseksi: kuinka on elettävä? Käytetäänkö mielistelyn keinoja, joista syntyy suloisia tunteita, hekumoidaanko, pyritäänkö valtaan pitämällä puheita kansalle? Vai käytetäänkö hyveen keinoja, tieteitä ja tositaiteita, eletäänkö siveellisesti, filosofian mukaisesti? Mielistelyn keinoja luettelee Sokrates sitten useita: huilun- ja harpunsoitot, kuorolaulut, dithyrambit, näytelmät, jotka kaikki maireesti hivelevät aisteja, jättäen totuuden syrjäseikaksi. Näytelmälle likisukua on puhetaide. On epäiltävää, pitävätkö kaunopuhujat aina totuutta silmällä, harrastavatko kansan siveellistä parannusta. Eivätkö useimmin puhu oman edun vuoksi kansan mieliksi? — Tätä Kallikles ei myönnä: eivätkö nuo ikimainiot miehet, Miltiades, Themistokles, Kimon, Perikles sanoilla ja töillä edistäneet kansan parasta? Mutta nämätpä eivät kelpaa Sokrateelle, kosk'eivät he kasvattaneet kansassa aimo-hyveitä, joka kuitenkin on valtiomiehen päätehtävä, sillä kansan sisälliseen voimaan ja henkiseen terveyteen perustuu sen ulkonainenkin voima ja vauraus. Hyve on kansain ja ihmisten johtotähti. Hyveet luovat sieluun sopusuhdan; tästä seuraa säädyllisyys, siitä itsehillintö, siitä hurskaus jumalia kohtaan, oikeus ihmisiä kohtaan, jopa urheus ja mielenlujuuskin. Kunnon ihminen toimii aina hyvin, hyveenmukaisesti ja on siitä onnellinen, vaan paha, s.o. väärä ja hillitsemätön, toimii pahoin ja on onneton.
Kelpo valtiomiehen tulee siis opastaa kansaa hyveen ja siveyden tielle, itse kulkien edellä. Mutta älköön suoko himoille valtaa, sillä niistä syntyy rumat rikokset, jotka rikkovat sopusoinnun olokunnassa, jumalan ja ihmisten järjestyksen. Pois siis liianotto, ahneus, sorto, vääryys! Eikä hän saa kostaa pahaa pahalla. Ei sinulle siitä häpeää koidu, jos sua syyttäsi piestään ja vainotaan: vainoojasi siitä häpeän perii ja edesvastuun. Vääryys ei vahingoita vääryytettyä niin kuin vääryyttäjää.
Mutta kuinka ihminen pääsee vääryyttä tekemästä ja kärsimästä. Väärinteon hän välttää, jos tottelee tahtonsa (omatuntonsa) ääntä. Vääryyttä kärsimästä hän pääsee, jos on vallanpitäjä tai ystävyksin vallanpitäjäin kanssa. Mutta sitä varten täytyy hänen mukautua heidän kaltaisekseen — ja se ei kelpaa. Tyrannia jäljitellen joutuu pian sielunsa tihotöillä turmelemaan. Jos siis vääryyttä torjuakseen itse täytyy tehdä vääryyttä, on parempi olla torjumatta ja itse kärsiä. Ei ihmisen elon onni ole siinä, että saa elää kauan ja nähdä hyviä päiviä; jos puhetaiteella voi vaikka henkensäkkin joksikin aikaa pelastaa, ei se siltä ole suuri ja arvokas. Pelastaahan laivurikin taidollaan monen roiston, jonka olisi ollut parempi hukkua mereen, kuin jäädä eloon kiusaksi itselleen ja muille — eikä hän sillä ole mitään mainetyötä tehnyt. Ei elämä sinänsä ole pääasia, vaan että eletään oikein, hyvettä harrastaen. Siihen ei päästä puhetaiteella, joka halpojen etujen vuoksi mairittelee rahvasta. Toisilla keinoin oikea valtiomies edistää kansan parasta: ettei sukoile sen vikoja, vaan sanoo sille suoran totuuden.
Ei ken hyvänsä kelpaa valtiomieheksi. Niinkuin muidenkin virkamiesten pätevyyttä tutkitaan, ennenkuin he viran saavat, niin on valtiomieheksikin pyrkivää tutkittava: onko hän häätänyt sortoa ja vääryyttä, onko hän montakin kunnotonta tehnyt kunnon ihmisiksi? Jos tällä mittapuulla arvostellaan noiden entisten suurmiesten, Themistokleen y.m. ansioita, ansaitsevatko he todella suuren maineensa? Eivät, sillä he pahensivat, eivätkä parantaneet Atkenalaisia, joista heidän hallitessaan tuli arkoja, ahnaita, lavertelevia laiskureita. Totta kyllä nuo miehet loivat Athenalle ulkoloistoa, rakennuttamalla muureja, linnoja, laivoja, veistämöitä, mutta nuo ovat vain tois'arvoisia valtiotoimia. Perikles kohotti kyllä valtion mahtavan näköiseksi, mutta se oli kivulloista turpeutta, jonka alla mätäpaise äilehti. Kun tuo vihdoin aikojen takaa puhkesi märille, syytettiin silloisia johtajia eikä älytty syyttää syyllisiä, taudin taimen kylväjiä. Mutta sen lisäksi useat noista vähämiehistä kukistuivat, joka todistaa etteivät he kelvanneet virkaansa. He eivät parempaa ansainneetkaan, kun eivät sen paremmin osanneet kansaansa kasvattaa, kuin että tämä kaasi nurin kasvattajansa.
Kumpi siis parempi, sofistainko vai Sokrateen suosittamalla tavalla palvella valtiota? Pitääkö kauniilla puheilla mielistellä kansaa, sietää sen vikoja, kujeilla jos joillakin kiivetä vallan kukkuloille? Vai eikö ole parempi kovistella kansan vikoja, niinkuin lääkäri leikkaa potilaalta paiseet, ja siellä tein kasvattaa kansaa siveelliseksi? Näin menetellen perii kyllä nurjain vihat, jonka johdosta Sokrates jo tässä ennustaakin ylevän-surullisen loppukohtalonsa. Mutta vähät tuskista ja kuolemasta, kun tietää oikein tehneensä! Onhan toivossa parempi osa toisessa elämässä, jos elämä täällä meneekin pilalle. Mutta pahantekijän on pelättävä; sillä tuonelaan tulo, raskas velka hartioilla, on suurin surkeus.
Tämän aiheesta kuvailee Sokrates lopuksi merkillisen tarinan muodossa sielujen eri tilaa kuoleman jälkeen. Ijäinen onni ja onnettomuus riippuu siitä, onko elämä täällä maan päällä käynyt hyvän vai pahan suuntaan. Siellä manalassa riisutaan pois kaikki, mikä täällä lumosi silmät ja hämmensi arvostelun — kauneus, rikkaus, ylhäinen asema, viehättävä olento — ja tuomari katsoo vain sielun sisintä olentoa. Täysin hyvät siirretään "Autuasten saarille", paranemattoman pahat syydetään vaivanpaikkaan — eikä uskoisi kuinka paljon siellä on mahtiherroja! — varottimeksi puolikuntoisten suurelle joukolle, joiden parannus vielä on mahdollinen. Näiltä tuonen tuli polttaa pois synnin saastat, kunnes he pitkien aikojen perästä puhtaina pääsevät autuasten seuraan. Niinpä tämä tarina vakavan varottavasti saarnaa kaikille oikeuden sortajille ja paheissa rypeville: "Mitä se auttaa ihmistä, jos hän voittaa kaiken mailman ja saa vahingon sielullensa?" —
Vielä pariin sanaan sulkeaksemme dialoogin periaatteen, määrittelisimme sen näin. Sofistinen retoriikka s.o. itsekkäitä etuja tavoitteleva julkinen toiminta on mitätön, lupaa paljon ja täyttää vähän. Sillä voidaan tosin lumota älytöntä joukkoa, niin että sillä saadaan vaikkapa rajatonta valtaa yhteiskunnassa; sen suojissa voidaan haitatta tehdä vääryyttäkin. Mutta tämä on liian kalliisti ostettu etu, sillä vääryyden teolla saattaa ihminen itsensä ijäti onnettomaksi. Hyve yksin tekee onnelliseksi. Ylempänä luonnon lakia on siveyden laki, joka ei salli vääryyttä eikä muitakaan paheita. Saman siveyden pohjalle on valtionkin elämä rakettava; sillä jos yksilöllinen itsekkyys saa siinä hillitsemättä vallita, on valtio hukassa. — Siinä on oppia meillekkin.
Kallikles. Sokrates. Khairephon. Gorgias. Polos.
I. Kallikles. Sotaan ja tappeluun kuuluu olevankin paras ottaa osaa tuolla tavalla, Sokrates.[1]
Sokrates. Tulemmeko siis puheenparren mukaan sittenkun kemut jo on juotu, vai miten?[2]
Kallikles. Niin, ja komeat ne kemut olivatkin. Paljo herkkuja, vieläpä hienojakin Gorgias meille vastikään tarjosi.
Sokrates. Voi että myöhästyimme! Mutta se on tuon Khairephonin syy, joka viivytti meitä torilla niin kauan.
Khairephon. Ei ole hätää, Sokrates; kyllä siihen varmaan apu saadaan. Gorgias on minun ystäväni, niin että hän kyllä pitää esitelmän meillekkin, vaikkapa nyt heti, jos tahdot, tai toiste, jos siihen tyydyt.
Kallikles. Mitä, Khairephon? haluaako Sokrates kuulla Gorgiasta?
Khairephon. Sitä vartenhan me tässä olemme.
Kallikles. Suvaitkaa sitten astua sisään tänne, sillä minun luonaniGorgias majailee ja täällä saatte kuulla häntä.
Sokrates. Kiitoksia paljon, Kallikles! Mutta tahtoneekohan tuo ruveta keskusteluun meidän kanssamme?[3] Tahtoisin näet tiedustella häneltä, mikä hänen taiteensa olento ja merkitys on, mitä hän oikeastaan opettaa ja mitä hän tarjoutuu tekemään. Muut sanottavansa hän esittäköön, kuten sanoit, toiste.
Kallikles. Paras on että kysyt sitä häneltä itseltään, Sokrates. Se olikin yksi kohta hänen esityksessään: hän kehoitti näet äsken läsnäolevia kysymään häneltä, mitä hyvänsä kukin tahtoi, ja kaikkeen hän lupasi vastata.
Sokrates. Sehän on hauska tietää. — Khairephon, kysyppä häneltä!
Khairephon. Mitä minä kysyn?
Sokrates. Mikä hän on.
Khairephon. Mitä tarkoitat?
Sokrates. Sitä että jos hän olisi esimerkiksi kenkäseppä, hän kai vastaisi sinulle kysyessäsi olevansa suutari. Vai etkö älyä ajatustani?
II. Khairephon. Älyän kyllä ja entä jos kysäisen. — Sanoppa minulle, Gorgias, puhuuko Kallikles tässä totta, kun sanoo sinun luvanneesi vastata mitä vaan sinulta kysyttäneekin?[4]
Gorgias. Aivan totta, Khairephon. Tätä minä juuri lupasinkin; ja voinpa sanoa, ettei kukaan enää moneen vuoteen ole kysellyt minulta mitään uutta.
Khairephon. Helposti kai sinulta sitten vastaukset sujuvatkin, Gorgias.
Gorgias. Sopiihan sinun koetella, Khairephon.
Polos. Niin tosiaankin, mutta minun, Khairephon, jos suvaitset. Gorgias on luullakseni jo väsyksissä, sillä hän on äsken pitänyt pitkän esitelmän.
Khairephon. Kuinka, Polos? Luuletko sinä osaavasi vastata paremmin kuinGorgias?
Polos. Mitäs sen on väliä, kunhan vaan vastaan tyydyttävästi sinulle?
Khairephon. Ei olekkaan. No jos niin tahdot, niin vastaa.
Polos. Kysy.
Khairephon. Niin kysynkin. — Otaksukaamme, että Gorgias osaisi sitä taidetta, jota hänen veljensä Herodikos[5] osaa, miksikä häntä syystä nimittäisimme? Emmekö samaksi kuin veljeänsäkin?
Polos. Kaiketi.
Khairephon. Lääkäriksi saisimme siis sanoa häntä, eikö niin?
Polos. Kyllä.
Khairephon. Jos hän taas pystyisi siihen taiteesen, jota Aristophon, Aglaophonin poika, tai tämän veli harjoittaa, miksi häntä silloin oikein nimittäisimme?
Polos. Maalariksi tietysti.
Khairephon. No mitä taidetta hän nyt harjoittaa ja millä nimellä saamme siis häntä puhutella, voidaksemme häntä asianmukaisesti nimittää?
Polos. Oi Khairephon, paljo on taiteita ja tieteitä ihmisten kesken kokemusten pohjalta kokeneesti keksittynä. Sillä kokemus ohjaa elonjuoksumme taiteen tietä, mutta kokemattomuus antaa sen vieriä sattuman varassa. Kaikkia näitä eri taiteita käyttelee mikä mitäkin mitenkin, mutta paraita paraat. Näitä on Gorgiaskin, ja hän harrastaa jalointa taidetta.[6]
III. Sokrates. Hyvin, oi Gorgias, näyttää Polos kyllä harjaantuneen puhumaan, mutta mitä hän lupasi Khairephonille, sitä hän ei tee.
Gorgias. Mitä niin, Sokrates?
Sokrates. Hän ei ollenkaan näytä minusta vastanneen siihen, mitä häneltä kysyttiin.
Gorgias. No kysy sinä häneltä, jos niin tahdot.
Sokrates. Jos itse tahtoisit vastata, niin paljoa mieluummin kysyisin sinulta. Sillä nähtävästi Polos, lausumistaan päättäen, on paremmin perehtynyt niin sanotun retoriikan alaan, kuin keskustelemisen taitoon.[7]
Polos. Kuinka niin sanot, Sokrates?
Sokrates. No kun sinä, Polos, Khairephonin kysyttyä, mitä taidetta Gorgias osaa, aloit ylistellä hänen taidettaan, ikäänkuin joku sitä moittisi, mutta et vastannut mikä se on.
Polos. Enkö mä vastannut, että se on kaikista jaloin?
Sokrates. Kyllä niin; mutta eihän kukaan kysynyt, millainen tuo Gorgiaan taide on, vaan mikä se on ja miksi Gorgiasta siis tuli nimittää. Niinkuin Khairephon jo ennakolta kysymillään alusti sinulle asian ja sinä hänelle vastasit hyvin ja lyhyesti, niin sano siis nytkin, mikä on tuo taide ja miksi tulee meidän Gorgiasta kutsua? Tai pikemmin, sano sinä itse, Gorgias, meille, mitä taidetta osaat harjoittaa, jotta sen mukaan tietäisimme sinua nimittää?
Gorgias. Puhetaidetta, Sokrates.
Sokrates. Puhetaituriksiko sinua siis pitää kutsuttaman?
Gorgias. Jopa oivaksikin, jos kerran tahdot kutsua minua siksi kuin "olevain minä kerskun" — puhuakseni Homeron tapaan.[8]
Sokrates. Tahdonpa kyllä.
Gorgias. Tee siis niin.
Sokrates. Saamme siis kai sanoa sinun kykenevän muitakin sellaisiksi tekemään?
Gorgias. Tähänpä toimeen minä tarjoudunkin, enkä ainoastaan täällä, vaan muuallakin.
Sokrates. Tahtoisitkohan, Gorgias, jatkaa tätä keskusteluamme niin kuin nyt olemme sen alottaneet, siten että sinä milloin kysyt, milloin vastaat, mutta jättää toistaiseksi nuo pitkät puheet, joihin Polos alkoi eksyä? Mutta minkä lupaat, pidä se pettämättä ja vastaa vain lyhyesti joka kysymykseen eräältään.
Gorgias. Muutamat vastaukset pakottavat kyllä käyttämään pitempiä puheita. Tahdonpa kuitenkin koettaa vastata aivan lyhyesti. Sillä sekin on yksi minun etevyyteni, ettei kukaan osaa lyhemmin kuin minä lausua mielipidettään samoista asioista.
Sokrates. Se taito sattuukin nyt hyvään tarpeesen, Gorgias. Anna siis nyt minulle näyte juuri lyhytpuheisuudestasi; toiste sopii sinun näyttää pitkäpuheisuutta.
Gorgias. Olkoon menneeksi, ja saatpa sanoa että lyhytsanaisempaa et ole vielä kuullut.
IV. Sokrates. No siis! Kehut olevasi puhetaiteen taitaja ja osaavasi tehdä toisenkin puhujaksi. Mitä lajia esinettä käsittää puhetaide, samassa mielessä sanottuna kuin kutomataito käsittää vaatteiden teostelua? Eikö niin?[9]
Gorgias. Niin.
Sokrates, Ja soitanto sävelten luomista?
Gorgias. Niin.
Sokrates. Totta Hera! oikeinpa ihastun vastauksiisi, kun vastaat noin aivan lyhyesti.
Gorgias. Varsin sattuvasti, Sokrates, luulen sen tekeväni.
Sokrates. Oikein sanot. No, vastaappas nyt samoin minulle puhetaiteestakin, mitä lajia esinettä se käsittää?
Gorgias. Puheita.
Sokrates. Millaisia puheita, Gorgias? Niitäkö, jotka selvittävät sairaille, millä tavoin heidän on elettävä tullakseen terveiksi?
Gorgias. Ei.
Sokrates. Ei puhetaide siis käsitä kaikenlaatuisia puheita?
Gorgias. Ei suinkaan.
Sokrates. Mutta se tekee ihmiset taitaviksi puhumaan?
Gorgias. Niin.
Sokrates. Opettaako se myös ajattelemaan niitä asioita, joista se opettaa puhumaan?
Gorgias. Kaiketi.
Sokrates. Mutta eikös lääketiede, jonka juuri mainitsimme, tee taitavaksi ajattelemaan sairauksia ja niistä puhumaan? Vai kuinka?
Gorgias. Varmasti.
Sokrates. Niinpä lääketaidekin siis, kuten näkyy, käsittää puheita?
Gorgias. Niin.
Sokrates. Nimittäin tauteja koskevia puheita?
Gorgias. Kaiketi.
Sokrates. Eikö voimistelutaidekin käsitä puheita, nimittäin niitä jotka koskevat ruumiin hyvää ja huonoa kuntoa?
Gorgias. Vallan.
Sokrates. Ja niinpä muidenkin taiteiden laita, Gorgias, on sama: ne käsittelevät jokainen niitä puheita, jotka koskevat kunkin taiteen esineenä olevaa asiaa.
Gorgias. Se on selvää.
Sokrates. Miksi et siis kutsu muitakin taiteita, ne kun käsittävät puheita, puhetaiteiksi, jos kerran siksi kutsut tätä joka koskee puheita?
Gorgias. Siksi, Sokrates, että muiden taiteiden oppi, niin sanoakseni, kokonaan koskee kätevyyksiä ja muita sellaisia käytöllisiä toimia, mutta puhetaiteesen ei kuulu mitään sellaista käsin tehtävää tointa, vaan sen koko toimi ja teho tapahtuu sanojen kautta. Tästä syystä minun mielestäni puhetaide käsittää puheita ja arvelen siinä olevani oikeassa.
V. Sokrates. Tajuanko siis, mimmoiseksi mielit taidettasi sanoa? Kohtapa saan sen tietää tarkemmin. Mutta vastaa nyt: meillä on taiteita, eikö niin?
Gorgias. Kyllä.
Sokrates. Kaikkia taiteita tarkatessa huomaa, että toisissa on toimi pääasiana, ja ne tarvitsevat vaan hiukan puheita, muutamatpa eivät ollenkaan, vaan taide voi suorittaa tehtävänsä äänettömyydessäkin, niinkuin piirustus ja kuvanveisto ynnä monet muut. Näitä tämmöisiä nähtävästi tarkoitat, kun sanot että puhetaide ei kuulu niihin?
Gorgias. Vallan oikein otaksuit sen, Sokrates.
Sokrates. Toisia taiteita on taas, jotka suorittavat kaiken työnsä puheen kautta eivätkä tarvitse lisäksi suoraan sanoen yhtään tointa tai varsin hiukan, niinkuin aritmetiikka eli lukuoppi, luvunlasku,[10] mittausoppi, lautapeli[11] ja monet muut taiteet, joista muutamissa on likimäärin saman verran puheita kuin toimiakin, mutta useimmissa on edellisiä enemmin ja ylimalkaan koko toiminta ja teho niissä tapahtuu sanojen kautta. Näytät minusta sanovasi, että retoriikka eli puhetaide on jotakin näihin tämmöisiin kuuluvaa.
Gorgias. Totta puhut.
Sokrates. Enpä kuitenkaan luule sinun tahtovasi todella nimittää yhtään näistä puhetaiteeksi, vaikka lausuitkin ajatuksesi siihen sanamuotoon, että puheen kautta tehonsa tekevä taide on puhetaide eli retoriikka, ja jos joku tahtoisi sanoja saivarrella, voisi hän arvella: aritmetiikkaako siis, Gorgias, sanot retoriikaksi? Mutta en minä luule sinun sitä tarkoittavan, että lukuoppi tai mittausoppi ovat puhetaidetta.
Gorgias. Oikein luulet ja kohdalleen arvaat, Sokrates.
VI. Sokrates. Riennä sinäkin nyt lopullisesti vastaamaan siihen mitä sinulta kysyin. Koska puhetaide siis on niitä taiteita jotka parhaasta päästä käyttävät puhetta, mutta sattuu olemaan muitakin sellaisia, niin yritäppä sanoa, mitä sisältää puhetaide, kun sillä näin on puheissa pontensa ja se sanoilla suorittaa tehtävänsä? Samoin kuin jos joku kysyisi minulta noista taiteista, joita jo mainitsin, mistä hyvänsä: "oi Sokrates, mikä on lukuoppi?" vastaisin hänelle niinkuin sinä äsken, että se on joku niistä joilla on pontensa puheessa; ja jos hän vielä kysyisi: "mitä käsittäen?" sanoisin: paria ja epäparia, paljoko ykkösiä kummassakin on kulloinkin. Jos hän taas kysyisi: "mitä taidetta kutsut sinä laskuopiksi?" sanoisin senkin olevan noita jotka sanalla kokonaan suorittavat tehtävänsä; ja jos hän vielä kysyisi: "mitä käsittää se näin tehdessään?" vastaisin kuten ehdotusten-tekijät kansankokouksessa,[12] että muissa kohdin laskuoppi on samaa kuin lukuoppi, ne kun käsittävät samaa esinettä, nim. paria ja epäparia lukuja; senverran ne vain eriävät toisistaan, että laskuoppi myös tutkii, missä paljouden suhteessa parit ovat keskenään, epäparit keskenään[13] sekä parit ja epäparit toisiinsa. Ja jos joku tiedustaisi minulta tähtitiedettä, ja minun väittäessäni että sekin suorittaa sanoilla kaikki tehtävänsä, kysyisi: "mitä nuo tähtitieteen sanat, oi Sokrates, koskevat?" vastaisin minä niiden koskevan tähtien, auringon ja kuun kulkua, missä nopeuden suhteessa nuo kulut ovat keskenään.
Gorgias. Ja siinä olisit oikeassa, Sokrates.
Sokrates. Tee sinäkin siis jo selkoa puolestas, Gorgias! Puhetaide näkyy siis olevan niitä jotka sanoilla suorittavat kaikki tehtävänsä, puheilla pääsevät määränsä perille — eikö niin?
Gorgias. Niin on.
Sokrates. Sanoppa siis, mitä se sisältää? Mitä esinettä oleiden seassa ne sanat käsittävät, joita puhetaide käyttää?
Gorgias. Ihmiselämän suurimpia ja paraimpia oloseikkoja, oi Sokrates.
VII. Sokrates. Mutta, Gorgias, kiistanalainen on taaskin lauseesi eikä vielä ensinkään ilmi selvä. Luultavasti olet juomatiloissa kuullut laulettavan tuota pöytälaulua,[14] jossa laulaja luettelee, miten terveenä-olo on parainta ihmiselle, sitä lähinnä kaunis muoto, kolmanneksi, kuten laulun sepittäjä lausuu, pettämättä saatu rikkaus.
Gorgias. Olenhan sen kuullut; mutta mitä varten tuon mainitset?
Sokrates. Syystä että niiden etujen toimittajat mestarit,[15] joita tuon laulun laatija ylisti, lääkäri, voimistelunopettaja[16] ja rahamies, saattaisivat piankin tulla luokseni ja lausua, ensinnä lääkäri: "oi Sokrates, Gorgias pettää sinua; sillä ei hänen taiteensa, vaan minun tarkoittaa ihmisten suurinta etua." Jos minä nyt kysyisin häneltä: "kuka sinä olet, joka noin puhut?" niin hän kai sanoisi olevansa lääkäri. "Mitä siis sanot?" jatkaisin. "Ettäkö sinun taiteesi tuote on kaikkein paras lahja?" — "Kuinka ei niin olisi, Sokrates", sanoisi hän kaiketi, — "terveys?" Jos hänen jälkeensä sitten voimistelunopettaja virkkaisi: "Kyllä minuakin, Sokrates, ihmetyttäisi, jos Gorgias voisi tuoda näytteille mitään suurempaa hyvää taiteestaan kuin minä omastani", niin sanoisin tällekkin: "mikäs sinä olet miehiäsi ja mikä on toimesi?" — "Voimistelun opettaja", sanoisi hän, "ja toimenani on tehdä ihmiset ruumiiltaan kauneiksi ja väkeviksi." Voimisteluttajan jälkeen lausuisi luullakseni rahamies, syvästi halveksien kaikkia muita: "Mieti, Sokrates, näyttääkö mielestäsi Gorgiaan tai kenenkä muun ihmisen hallussa olevan tavaraa, joka on rikkautta parempi?" — "Mitä", sanoisimme hänelle, "oletko sinä sen lahjan laatija?" Hän sanoisi sitä olevansa. "Mikä mies sitten oletkaan?" — "Rahamies." — "Mitenkä siis? ajatteletko sinä että rikkaus on ihmisten paras tavara?" me kysyisimme. — "Kuinkas muutoin!" hän vastaisi. Siihen me taas sanoisimme: "Mutta Gorgias tuossa kiistelee vastaan ja sanoo omasta taiteestaan lähtevän enemmän hyvää ihmisille kuin sinun taiteestasi." Selvä on, että hän sen perästä kysyisi: "ja mikä on tuo hyvä?" Siihen vastatkoon Gorgias. Ajatteleppas siis nyt, Gorgias, että nuo ja minä molemmin kysymme sinulta tätä, ja vastaa, mikä se on, jonka sanot olevan suurimman hyvän ihmisille ja jonka mestariksi kehut itseäsi?
Gorgias. Se mikä todella onkin suurin hyvä, Sokrates, jonka kautta ihmiset itse puolestaan nauttivat vapautta ja samalla voivat kukin yhteiskunnassaan hallita muita.
Sokrates. Mitä siis sillä tarkoitat?
Gorgias. Sitä, että kykenee sanoillaan uskottamaan tuomiosalissa tuomareita, neuvoskunnassa neuvoston-jäseniä ja kansankokouksessa kansalaisia, samoinkuin jokaisessa muussakin tilaisuudessa mihin kansalaisia kokoontuu neuvottelemaan. Jopa, tämmöisen vallan saatuasi, pidät orjanasi lääkärin, orjanasi opettajan; ja itse tuo rahamieskin nähdään rahastelevan toiselle kuin itselleen, sinulle, joka pystyt puhumaan ja sanoillasi joukkoja johtamaan.[17]
VIII. Sokrates. Nyt olet minusta varsin likeltä selvittänyt puhetaidetta, millaisen arvelet sen taiteen olevan; ja, jos minä mitään ymmärrän, sanot[18] sinä että puhetaide on jonkinlainen uskotus-seppä eli suostutus-mestari, ja siihen sen koko toimi ja sen varsinainen sisällys päättyy. Vai tiedätkö mainita puhetaiteen mitään enempää voivan kuin vaikuttaa kuulijain sielussa uskomista ja suostumusta?
Gorgias. En suinkaan, Sokrates, vaan sinä näytät minusta riittävästi määritelleen asiaa. Tämä on juuri puhetaiteessa pääasia.
Sokrates. Kuuleppas nyt, Gorgias! Jos kukaan tahtoo toisen kanssa keskustellen saada selville juuri sen asian, josta puhe on, niin tiedäppä että minäkin, kuten tahdon uskoa, olen niitä miehiä, ja luulenpa sinuakin samanlaiseksi.
Gorgias. Miksi niin sanot, Sokrates?
Sokrates. Sen sanon heti. Mitä tulee tuohon puhetaiteesta lähtevään uskotukseen, jonka mainitsit, niin enhän varmaan tiedä, mitä se lienee, ja mitä seikkoja se koskee, mutta aavistan sentään mitä sillä tarkoitat ja mitä se koskee. Siitä huolimatta mielin kuitenkin kysyä sinulta, minkä sanot tuon puhetaiteesta syntyvän uskotuksen olevan ja mitä asioita koskevan. Mistä syystä siis, vaikka asian aavistankin, sitä vielä sinulta kyselen enkä itse esitä sitä? En sinun tähtesi, vaan keskustelumme vuoksi, jotta se kehkiäisi niin, että puheenalainen asia mikäli mahdollista siitä meille selviää. Sillä katso, eikö sinustakin näytä minun olevan syytä tutkia tuota sinulta? Samoin kuin jos minä esimerkiksi kysyisin sinulta, mikä Zeuxis[19] on maalaajien joukossa, ja sinä sanoisit että hän on se joka maalaa kuvia, enkö silloin syystä kysyisi, millaisia kuvia hän maalaa ja miten?
Gorgias. Kaiketi.
Sokrates. Senkö takia siis, että on muitakin maalaajia, jotka maalaavat mikä mitäkin kuvia?
Gorgias. Niin. Sokrates. Mutta ellei kukaan muu kuin Zeuxis maalaisi kuvia, olisitkin hyvin vastannut?
Gorgias. Enköhän!
Sokrates. No sanoppa nyt myös puhetaiteesta: näyttääkö sinusta se yksin vaikuttavan uskomista vai vaikuttavatko muutkin taiteet sitä? Tarkoitan tämäntapaisia: jos joku opettaa jotakin asiaa, olkoon se mitä tahansa, uskottaako hän tuota opittavaa oppivilleen vai eikö?
Gorgias. No tietysti, Sokrates! Kyllä hän ennen kaikkea juuri uskottaa.
Sokrates. Puhuaksemme taas samoista taiteista kuin äsken, eikö lukuoppi ja lukutieteilijä opeta meille kaikki luvun seikat?
Gorgias. Kyllä niin.
Sokrates. Eikö hän siis myös uskota?
Gorgias. Kyllä.
Sokrates. Siis on luku-oppikin uskotus-seppä.
Gorgias. Siltä näyttää.
Sokrates. Jos siis joku kysyy meiltä, millaisen uskotuksen valmistaja ja mitä koskien, vastaamme; kai hänelle: pari- ja epäpari-lukuja koskevan opin, paljoko kutakin lajia on; ja samaten voimme toteen näyttää että muutkin mainitsemamme taiteet kaikki ovat uskotus-seppiä sekä minkä ja mitä koskien mikin, vai eikö niin?
Gorgias. Kyllä niin.
Sokrates. Ei puhetaide siis yksinään ole uskotus-seppä.
Gorgias. Totta puhut.
IX. Sokrates. Koska tämä taide siis ei ole ainoa joka semmoisen työn suorittaa, vaan muutkin sitä tekevät, voinemme tämän jälkeen, samoin kuin taidemaalarista puhuttaissa, syystä kysyä, millaisen ja mitä koskevan uskotuksen taide puhetaide on. Vai eikö sinusta ole oikein näin kysyä?
Gorgias. Kyllä minusta.
Sokrates. Vastaa nyt siis, Gorgias, koska sinustakin näyttää niin olevan.
Gorgias. No sen uskotuksen, sanon minä, Sokrates, joka tulee kysymykseen käräjissä ja muissa rahvaan kokouksissa, kuten jo äsken lausuin, ja sitä koskien mikä on oikeaa ja väärää.[20]
Sokrates. Kyllä minäkin arvasin sinun sitä ja noiden asiain uskotusta tarkoittavan, oi Gorgias. Mutta ett'et ihmettelisi, jos vähän myöhemmin kysyn sinulta semmoista, joka näyttää olevan selvää, vaan jota sittenkin toistamiseen utelen, niin tiedä, että kysyn sitä sentakia että keskustelumme jatkuisi järjestyksessä perille asti, en sinun tähtesi, vaan ett'emme pelkän olettamisen nojassa tottuisi toisiltamme ennen aikaa sanottavia riistämään, vaan että sinä mielipiteesi perustalta saattaisit sanottavasi perille siihen suuntaan kuin itse tahdot.
Gorgias. Ja oikein näytät minusta siinä menettelevän, Sokrates.
Sokrates. No katselkaamme nyt jo tätäkin. Sanotko mitään oppimiseksi?
Gorgias. Sanon.
Sokrates. Entä mitään uskomiseksi?
Gorgias. Kyllä sitäkin.
Sokrates. No, näyttääkö sinusta kumpikin, se että on oppinut ja se että on saanut jonkun uskon, tieto ja uskominen olevan samaa vai eri asioita?
Gorgias. Kyllä minä, Sokrates, arvelen niiden olevan eri asioita.
Sokrates. Oikein arvelet ja sen huomannet tästäkin. Jos joku kysyy sinulta: saattaako, Gorgias, joku uskominen olla perätön ja toinen taas tosiperäinen? niin myöntäisitpä arvatakseni.
Gorgias. Kyllä.
Sokrates. Mutta kuinkas? Onko tieto myös perätön ja tosiperäinen.
Gorgias. Ei mitenkään.
Sokrates. Selvä on siis, ettei uskominen ja tieto ole samaa.[21]
Gorgias. Puhut totta.
Sokrates. Mutta sekä ne jotka oppimalla ovat saaneet tiedon, että ne jotka ovat tulleet uskomiseen ovat kuitenkin molemmat asiastaan vakuutetut.
Gorgias. Niin kyllä.
Sokrates. Sallitko siis meidän otaksua kahta lajia uskotusta, jotka vaikuttavat, toinen uskomisen ilman tietoa, toinen tositiedon?
Gorgias. Aivan niin.
Sokrates. Kumpaa lajia uskotusta luopi siis puhetaide käräjissä ja muissa väenkokouksissa oikeutta ja vääryyttä koskevissa asioissa? Sitäkö josta syntyy uskominen ilman tietoa vai sitäkö josta tieto?
Gorgias. Onhan se selvä asia, että sitä josta syntyy uskominen.
Sokrates. Puhetaide on siis, kuten näyttää, ainoastaan uskomista luovan, mutt'ei oppia suovan uskotuksen tekijä oikeasta ja väärästä.
Gorgias. Niin.
Sokrates. Ei puhetaituri siis ole pätevä opastamaan käräjiä ja muita väenkokouksia tietoon oikeasta ja väärästä, vaan ainoastaan uskottomaan niitä.[22] Eikä hän tosiaan voisikaan niin vähässä aikaa opettaa niin suurta joukkoa tajuamaan niin suuria asioita.
Gorgias. Kai ei.
Sokrates. Katsotaanpa siis nyt, mitä meidän oikeastaan on sanottava puhetaiteesta. Enpä itsekkään vielä oikein oivalla, mitä siitä sanoisin. Kun kaupungilla on kokous, jossa keskustellaan lääkärin vaalista[23] tai laivanveistäjien tai jonkin muun ammattimiesten luokkaan kuuluvan otosta, eihän silloin mikään puhetaituri voi ruveta neuvoja antamaan, vai kuinka? Sillä selvä on, että kussakin vaalissa on ammatissaan taitavin valittava. Sama on laita, kun keskustellaan varusmuurien rakentamisesta tai satamain tai laivaveistämöjen laittamisesta: ei silloinkaan puheniekkojen neuvoja kysytä vaan rakennusmestarien. Eikä myöskään, kun neuvotellaan sotapäällikköjen valinnasta tai taistelu-asemaan käymisestä vihollisia vastaan tai lujain paikkain anastamisesta, vaan silloin ovat sota-asiain ymmärtäjät neuvomassa eikä puhetaiturit. Vai mitä aattelet sinä, Gorgias, tämmöisistä asioista? Koskahan sekä kehut itse olevasi puhetaituri että tekeväsi muitakin puhetaitoisiksi, niin on kohdallaan että sinulta kysellään taiteesi tehtävistä. Ja ajattele asiaa niin, että minä ajan takaa sinun omaakin etuasi. Sillä arvattavasti yksi ja toinen täällä läsnä olevista halunnee ruveta sinun oppilaaksesi, jommoisia jo huomaankin eräitä, ehkä useitakin, mutta he ujostelevat ehkä tiedustella asioita sinulta suorastaan. Ajattele siis, että minun sinulta kysyessäni, hekin kyselevät näin: "mitä etua meille siitä koituu, jos käymme sinun kouluasi, Gorgias? Mistä asioista me tulemme kykeneviksi neuvoja valtiolle antamaan? Tokko ainoastaan siitä mikä yleensä on oikein ja väärin, vai niistäkö myös mitä Sokrates mainitsi?" Koetappa nyt vastata heille.
Gorgias. No minäpä koetan, Sokrates, paljastaa sinulle selväksi puhetaiteen koko voiman. Hyvä olikin, että opastit minut uralle. Sinä tiedät kaiketi, että täkäläiset laivaveistämöt sekä Athenan kaupunginmuurit ja satamain varustus syntyivät Themistokleen neuvosta, osaksi myös Perikleen, mutta ei ammattimiesten neuvosta.
Sokrates. Niin maine kertoo, Gorgias, Themistokleeseen nähden.Perikleen kuulin itse neuvovan meitä keskimuuria rakentamaan.
Gorgias. Ja milloin joku niistä miehistä, joita mainitsit, on valittava, Sokrates, näet aina puhetaiturien neuvoja lausuvan ja mielipiteensä asioista voitolle vievän.
Sokrates. Tätä olen jo kauan itsekseni ihmetellyt, Gorgias, ja kysynyt, mikä tenhovoima tuossa puhetaiteessa lienee. Joku yli-inhimillinen voima siinä minusta ilmestyy, katsellessani sen suuruutta.[24]
XI. Gorgias. Jospa tietäisitkin, Sokrates, kaikki, miten se taide sanalla sanoen sulkee itseensä kaikkien taiteiden voimat! Mainitsen sinulle siitä selvän todistuksen. Olen usein käynyt veljeni tai muiden lääkärien kera sairasten luona, jotka eivät ole tahtoneet syödä rohtoja tai antaa lääkärin leikata tai polttaa vammojansa;[25] ja kun lääkäri ei ole saanut heitä suostumaan, olen minä heidät taivuttanut käyttämättä mitään muuta keinoa kuin puhetaidetta. Ja väitänpä vielä, että, jos kaupunkiin mihin tahansa saapuu puhetaitoinen mies ja lääkäri, ja niiden tulee kansankäräjissä tai jossakin muussa kokouksessa puheilla kilpailla, kumpi heistä on valittava lääkäriksi, lääkäri jää aivan huomaamattomiin toisen rinnalla, ja tuo aimo puhuja valitaan siihen virkaan, jos hän vain tahtoo. Samoin jos on kilpailtava minkä muun ammattimiehen kanssa tahansa, niin puhetaituri paremmin kuin kukaan muu osaa houkutella ihmisiä valitsemaan itseään, sillä ei ole sitä asiaa, josta hän ei osaisi jutella viehättävämmin kuin kuka muu ammattimies tahansa kansassa. Niin suuri ja niin tenhoisa on siis tämän taiteen voima. Kuitenkin tulee, Sokrates, käyttää puhetaidetta samoin kuin kaikkea muutakin taistelukeinoa.[26] Sillä ei muutakaan taistelutaitoa siltä pidä käyttää kaikkia ihmisiä vastaan, vaikka onkin oppinut nyrkittelemään, nyrkkisillä ollen painimaan sekä aseilla taistelemaan, niin että siinä voittaa sekä viholliset että ystävät; ei sen takia tarvitse ystäviään piestä, pistää ja tappaa. Mutta jos joku käytyään voimistelukoulua, ollen varreltaan vankka, siellä on oppinut aimo nyrkkisoturiksi, sekä sitten rusikoikin isäänsä ja äitiänsä tai jotakuta muuta omaistansa tai ystäväänsä, eipä siltä — Zeus avita! — saa vihata hänen opettajiaan ja niitä jotka harjoittelivat häntä asein taistelemaan ja ajaa heitä pois kaupungista. Sillä nämä opettivat hänelle taisteluntemput sitä varten, että hän niitä käyttäisi oikeudenmukaisesti vihollisia ja solvaajoita vastaan, torjumaan ylläkköä, itse toraa aloittamatta; mutta kääntäen asiat nurin käyttää hän voimaansa ja taitoansa väärin. Eivät opettajat siltä ole pahat, eikä taide ole paha tai syypää, vaan luulteni ne jotka eivät käytä sitä hyvin. Samoin on puhetaiteenkin laita. Sillä puhetaituri on tosin pystyvä puhumaan kaikkia vastaan ja kaikista asioista, niin että häntä hetaammin uskotaan kuin muita kansan joukoissa, puhukoon hän lyhyesti sanoen vaikka mistä. Mutta ei hän kuitenkaan sentakia saa riistää kunniaa lääkäreiltä — vaikka hän sen kyllä osaisikin — eikä muilta ammattimiehiltä, vaan käyttäköön hän oikeudenmukaisesti puhetaidetta, niinkuin taistelukeinoa ainakin. Mutta jos joku tultuaan puhetaituriksi, sittemmin tämän taidon ja voiman nojassa tekee vääryyttä, ei siltä, mielestäni, pidä hänen opettajaansa vihata ja kaupungista karkoittaa. Sillä tämä opetti hänelle taidon oikeaa käyttöä varten, mutta hän käyttää sitä päinvastoin. Taidon nurjaa käyttäjää on siis oikein vihata, karkoittaa, tappaa, mutta ei viatonta opettajaa.
XII. Sokrates. Luulenpa, Gorgias, sinunkin kokemuksesta tuntevan monet keskustelut[27] ja huomanneen niissä sen asianlaidan vallitsevan, että keskustelijat eivät tyynesti malta keskenään selvitellä keskusteltavaksi otettuja asioita ja näin opittuaan toisiltaan ja opetettuaan toisiaan erota sovinnossa; vaan jos he joutuvat kiistaan jostakin ja syyttävät toinen toistansa väärin esittäväksi tai sekoittavaksi asian, suuttuvat he ja arvelevat toisen puhuvan halventaakseen heitä, ja näin kiistanhalun sytyttyä jää itse puheenalainen asia tutkimatta. Ja muutamastippa lopulta sangen rumasti erotaan, herjaten toisiaan semmoisilla soimauksilla, että läsnäolijoitakin suututtaa, kun rupesivat semmoisten ihmisten kuulijoiksi. Minkä takia minä näitä puhun? Syystä että sinä mielestäni nyt et puhunut aivan johdonmukaisesti etkä sopusoinnussa siihen, mitä ensin lausuit puhetaiteesta. Minä arastelen kuitenkin kumota sinua, sillä luulet ehkä minun tahtovankin vain kinata sinua vastaan eikä puhuvan itse asian hyväksi, sitä selvittääkseni. Jos nyt sinä olet samoja miehiä kuin minäkin, niin halustapa rupeisin sinua kuulustamaan; mutta ellet ole, niin jätettäköön asia sikseen. Ja mitäs miehiä minä sitten olen? Niitä, jotka mielellään sallivat kumota väitteitään, jos eivät oikein puhu, ja mielellään myös kumoovat toisen väitteitä, jos ne ehkä eivät ole oikeita, jopa miltei mieluummin sallivat kumota omia väitteitään kuin kumoovat toisten omia. Sillä edellistä pidän minä suurempana etuna, mikäli näet on parempi itse päästä mitä suurimmasta pahasta kuin päästää siitä toinen. Sillä ei mikään mielestäni ole niin suuri onnettomuus ihmiselle kuin valheellinen luulo niistä asioista jotka paraikaa ovat meillä keskusteltavina.[28] Jos nyt siis sinäkin myönnät olevasi tämmöinen mies, niin jutelkaamme. Mutta jos niiksi näkyy, niin jättäkäämme jutut sikseen ja lopettakaamme keskustelu.
Gorgias. Kyllä minäkin, Sokrates, myönnän olevani tuollainen kuin sinä osotit olevasi. Mutta ehkä tarvinnee ottaa huomioon läsnäolijainkin mieltä. Sillä ennenkun te tulitte, olin minä jo kauan ja pitkältä pitänyt heille esitelmää; jos me nyt vielä jatkamme, tulee keskustelumme varmaankin venymään pitkälle.[29] Meidän on siis katsottava heidänkin puoltaan, ettemme pidätä heitä, jos joku tahtoo toimittaa jotain muutakin.
XIII. Khairephox. Kuulettehan itsekkin, Gorgias ja Sokrates, näiden miesten melulla osottavan haluansa vieläkin kuulla teidän puhettanne. Älköön minulle kumminkaan sattuko sellaista kiirettä tointa, joka pakottaisi minua lähtemään kuulemasta tämmöisiä puheita ja puhujia ja toimittamaan jotakin tärkeämpää.
Kallikles. Jumaliste, Khairephon! Olen minä jo monasti ollut saapuvilla keskusteluja kuulemassa, mutta en tiedä, ovatko ne milloinkaan minua niin huvittaneet kuin nyt. Jos siis puhuisitte vaikka kaiken päivää, en väsyisi kuulemaan.
Sokrates. Ei minun puolestani, Kallikles, ole mitään estetttä, josGorgias vain suostuu.
Gorgias. Häpeäähän siitä minulle olisi, ellen tuota tahtoisi, minä kun itse tarjousin vastaamaan, kysyttäköön minulta jos mitä tahansa. Jos siis läsnä olijoita miellyttää, niin jatka vain jutelmaa ja kysy mitä ikänä mielit.
Sokrates. Kuule siis, Gorgias, mitä minä oudoksun sinun lausumissasi.Mutta ehkä puhuitkin oikein, vaikka minä en oikein ymmärtänyt sinua.Sinä sanot osaavasi tehdä puhetaituriksi sen joka mielii sinulta sentaidon oppia.
Gorgias. Niin.
Sokrates. Niinkö että hänen puhettaan kaikista asioista kansanjoukossa uskotaan, vaikkei hän opeta, vaan ainoastaan uskottelee?
Gorgias. Niin aivan.
Sokrates. Lausuithan äsken, että terveydenhoidostakin puhuttaissa puhetaituria uskotaan kernaammin kuin lääkäriä?
Gorgias. Niin lausuinkin, nimittäin rahvaan kesken.
Sokrates. Eikös tuo "rahvaan kesken" ole samaa kuin tietämättömien kesken? Sillä ei hän suinkaan tietävien kesken ole lääkäriä uskottavampi.
Gorgias. Totta sanot.
Sokrates. Jos hän siis on lääkäriä uskottavampi, eikö hän ole tietävää uskottavampi?
Gorgias. On kaiketi.
Sokrates. Olematta kuitenkaan lääkäri, eikö niin?
Gorgias. Niin.
Sokrates. Mutta joka ei ole lääkäri, hän ei kai ymmärrä niitä asioita joita lääkäri ymmärtää!
Gorgias. Se on selvä.
Sokrates. Siis tietämätöntä tietämätönten seassa uskotaan paremmin kuin tietävää, jos puhetaituria uskotaan enemmin kuin lääkäriä. Seuraako se tästä vai onko toisin?
Gorgias. Kyllä se seuraa tässä kohden.