Samana iltana sai Etienne vapautensa. Suuri yleisöjoukko oikeuspalatsin edustalla osoitti suosiotaan entiselle munkille, joka koetti väkijoukosta etsiä Rose-Marieta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Nyt olisi Etienne tahtonut tulkita sydämellisen kiitollisuutensa vapauttajalleen. — Kun hän oli aikeissa lähteä asianajajaltaan tiedustelemaan, huomasi hän vaunun, jossa oli kaksi mustapukuista naista.
— Tekö? — huudahti hän.
— Minä se olen — vastasi Rose-Marie. Tungoksesta huolimatta olen koettanut teitä seurata, ja koska nyt viimeinkin olette yksin, saanen lähetä. Annatteko minulle anteeksi — sanoi hän ojentaen kätensä, joka vavahteli.
— Josko annan!
Ja nuori mies suuteli hänen kättään. Mutta Rose-Marie veti kätensä pois.
— Ei, te ette voi vielä antaa kaikkea anteeksi minulle. Ette ole saaneet vielä hyvitystä kaikesta, mitä olen rikkonut. Ette voi kiittää ennen kuin olette tulleet Genevièven puolisoksi!
— Mitä sanotte? — huokasi Etienne. Geneviève raukka! Mitä hänestä lienee tullutkaan? Mitä ajatellee hän Lazarestaan? — En voi enää mitään toivoa siltä taholta, siitä olen vakuutettu.
— Elkää sanoko niin!
— Tiedättekö missä hän nykyään on?
— En. Mutta kun tahdon häneltäkin pyytää anteeksi, voimme yhtenä etsiä hänet, jos sallitte sen. Nouskaa vaunuun ja puhukaamme hänestä!
— Hôtel de Franceen! — sanoi rouva Miralez ajurille.
* * * * *
Vaunun lähdettyä liikkeelle sanoi rouva, jota ennen kutsuttiin Granadan ruusuksi:
— Herra Etienne, en ole enään entisen Rose-Marien näköinen; olen tullut rumaksi, jonka jo näitte oikeussalissa. Mutta sen sijaan olen tullut vakavaksi. En ole vielä tullut täysin terveeksi enkä tiedä jos koskaan tulen. Loppu-elämäni ajan tahdon osottaa teille alttiutta ja ystävyyttä, enkä koskaan enää puhua rakkaudesta teille. Se olisikin jo naurettavaa, oletteko siitä tyytyväinen?
Hän otti nuoren lesken käden omaansa ja piti sen siinä.
Hotelliin päästyä tilasi Etienne hyvän päivällisen, jonka kolmisin söivät hyvällä ruokahalulla.
Dominica oli levoton jouduttuaan sen miehen kanssa silmätyksin, joka oli neljä kuukautta saanut olla vankeudessa hänen tähtensä. Etienne arvasi hänen levottomuutensa syyn ja sanoi hänelle:
— Toivon ettei neiti Dominica kanna mitään kaunaa minua vastaan.
— Ah, herra Etienne — vastasi nuori tyttö. — Jos te joskus tarvitsette jotakuta, joka tahtoisi uhrata elämänsä puolestanne, muistakaa silloin Dominica Etcheto! Nyt kuuluu ruumiini ja sieluni teille.
Tämän sanottuaan ratkesi hän itkuun.
* * * * *
Kahden päivän perästä saapuivat Etienne, Rose-Marie ja Dominica Bontucqiin. Linna oli sulettu. Herra Peyroux ilmoitti, ettei linnassa nykyään asu ketään. Neiti Sartilly oli jo kolme kuukautta sitten matkustanut luostariin Espanjaan.
— Genevièven olen nyt kokonaan kadottanut — huudahti Etienne toivottomana.
— Olettepa lapsellinen — sanoi Rose-Marie. Emmehän asiaa jätä tähän.Lähdemme heti Puyoviin.
Rose-Marie osti matkakäsikirjan, etsi siitä luostarin nimen, tutki kartasta tien ja osti kohta piletit.
— Matkustammeko Espanjaan? — kysyi Etienne.
— Tietysti. Me kolmisin tuomme Genevièven pois luostarista. Kun olen saanut teidän mieheksi ja hänet vaimoksenne, matkustan Barcelonaan, jossa olen vanhempaini luona niin hiljaa ettette minusta enää mitään kuule.
Matkustajat saapuivat luostarin portille. Entinen munkki joutui ankaran mielenliikutuksen valtaan nähdessään synkeät luostarin muurit.
Hän pyysi murtuneella äänellä tavata neiti Sartillyä. Mutta se häneltä kiellettiin. Hän ei saanut lupaa sanaakaan hänelle lausua, sillä luostarin säännöt sen kielsivät.
- Hyvä, — sanoi Dominica. — Minulla on keino: minä rupean nunnaksi tänne.
— Sinä! — huudahti Rose-Marie.
— Niinpä juuri Luostaritaipumukseni hälvenevät kyllä niin pian kuin olen ehtinyt kohdata neiti Genevièven, selittää hänelle kaikki; hänen sulhonsa syyttömyyden, hänen vapauttamisensa, hänen uskollisuutensa — ja sitten tuon hänet teille! Siinä olen kyllä onnistuva, uskokaa se! Antakaa minulle sanomalehdet, joissa oikeuden käynti selostetaan!
— Olettepa kelpo tyttö — tunnusti Etienne, jonka toivo alkoi jo palata.
Ja Dominica teki kuten oli sanonutkin.
Seuraavana päivänä pääsi hän luostariin. Ja kahdeksantena päivänä jätti hän sen seurassaan eräs hento noviisi, jonka tukka oli leikattu lyhyeksi, vaan jonka silmät loistivat kyyneleiden takaa rientäessään pitkin kylän katua.
* * * * *
Vaatimattomassa hotellissa Echalarissa tapasi nyt Geneviève Lazarensa. Kihlautuneet olivat niin tunteittensa valtaamina, etteivät hetkeen kumpikaan voineet sanaakaan sanoa. Syleiltyään pitivät he toistensa käsiä.
Rouva Miralez katkasi äänettömyyden. Hän oli laskeutunut polvilleenGenevièven eteen.
— Anteeksi! — kuiskasi hän liikutetulla, vapisevalla äänellä.
Neiti Sartilly käänsihe ja huomasi edessään entisen kilpailijansa arvekkaat kasvot.
— Anteeksi! — toisti Rose-Marie. — Olen kolmen kuukauden ajan ollut mieletöin, hullu. Unohda se Geneviève! Olethan lukenut sanomalehdistä? Tunnet asiain todellisen laidan. Ole armelias kurjalle tädillesi eläkä häntä kovin ankarasti vihaa! Nyt, kun olen teidät taas yhdistänyt, vetäydyn takaisin, ettekä minua enää tarvitse nähdä. Olen niin onnellinen tietäessäni teidän olevan onnellisia… Hyvästi Etienne! … Hyvästi Geneviève! Minä vakuutan sinulle, ettei sulhosi koskaan ole suudellut minua, ei edes otsalle… Tahdotko nyt antaa minulle yhden suudelman?
Nuori morsian ei voinut pidättää säälin huokausta tunkeutumasta esille. Hän syleili rouva Miralezia. Molemmat he itkivät. Nuori leski oli kalman kalpea.
— Lazare, suutele Rose-Marieta! — sanoi Geneviève sulholleen.
Nämä sanat kuultuaan nousi rouva Miralez. Hän näki sen miehen, jota oli kiihkeimmin rakastanut, lähestyvän; hän tunsi hänen väräjäväin huuliensa koskettavan poskeansa; hän sulki silmänsä ja näytti kuin hän tänä silmänräpäyksenä olisi tuntenut kaiken sen onnen, joka oli hänelle autuuttavana toivona loppu-elämänsä ajaksi.
Rose-Marie ja Dominica lähtivät samana iltana matkalle Barcelonaan.Lazare ja Geneviève lähtivät taas yhdessä Ranskaan.
Kolme kuukautta myöhemmin vihittiin Etienne Hontarrède Geneviève de Sartillyn kanssa. Häät vietettiin Montségurissa, ja seuraavana päivänä laski nuori rouva kanervakukkavihon Martinin haudalle.
(Loppu.)