Yö tuli äkkiä kuten aina näillä leveysasteilla, ja kuutamo lumosi pitkät mainingit niin tyyniksi kuin kuvastin. Koko yön valas ui edestakaisin kallion edustalla, kunnes sen liikkeiden muuttumaton yksitoikkoisuus alkoi hypnotisoida vankia, joka käänsi silmänsä kallioseinämään päin päästäkseen sen vaikutuksesta. Hän oli kuolemantuskassa, peläten vaipuvansa uneen uupumuksessaan ja putoavansa syvennyksestään. Hänen jalkansa olivat pettämäisillään hänen allaan, eikä komerossa ollut tilaa hänen istahtaa tai edes kyyristyä vähänkään mukavasti. Vihdoin epätoivoissaan hän päätti uskaltaa laskea jalkansa riippumaan yli reunan, vaikka vihollinen silloin voisi niihin ulottua, jos rohkenisi vielä yrittää tuollaista hurjaa hyppyä ilmaan. Heti kun hän istahti tähän asentoon, ui se lähemmäksi ja silmäili häntä sanomattoman ilkeästi. Mutta se ei yrittänyt uudistaa lentävää hyökkäystään. Gardner näki selvästi, että se ei halunnut toista samanlaista rajua yhteentörmäystä kallion kanssa.
Vihdoin tuo loputon yö sittenkin päättyi. Kuu oli jo kauan sitten hävinnyt kallion taa, kun taivaan samettimainen purppura alkoi ohentua ja jäähtyä, tähdet kalveta ja sammua. Sitten leimahti meren yli pilvettömän troopillisen aamunkoiton ääretön komeus, ja vetten välkkyvä pinta näytti kallistuvan aurinkoa vastaanottamaan. Gardner kokosi kaikki uupuneet voimansa kohdatakseen sen tulikokeen, jonka tunsi olevan edessään.
Paremmin siihen varustautuakseen hän riisui päältään kevyen takkinsa ja nuoranpätkillä, jotka löysi taskustaan, laski sen veteen ja liotti siellä perinpohjin. Valas tuli nuolena katsomaan, mitä hän puuhasi, mutta hän veti märän takkinsa ylös, ennenkuin valas ehti siihen tarttua. Hän tunsi, että tämä aate oli tosiaankin mainio keksintö, sillä pitämällä päätään ja ruumistaan hyvin märkinä, hän voisi kestää melkein mitä kuumuutta tahansa, ja kun samalla imeytyisi vettä hänen sisäänsä, saattoi hän toivoa edes hetkeksi torjuvansa janon tuottamaa ääretöntä tuskaa.
Mutta leppyvän kohtalon määräyksestä hänen koettelemuksensa oli pian päättyvä. Noin yhdeksän tienoilla aamulla alkoi jostakin saaren takaa kesken hiljaisuutta kuulua rämeätä, hidastahtista jyskytystä. Gardnerin korvissa se oli suloisinta soittoa. Pian hän oli kiskaissut yltään kevyen paitansa ja piteli sitä innokkain käsin. Vielä hetkinen – ja vahva neljänkymmenen jalan moottorialus tuli näkyviin. Se oli noin sadanviidenkymmenen yardin päässä ja piti aika melua. Mutta Gardner karjui kovaa ja liehutti paitaansa ilmassa, ja niin hänen onnistuikin herättää aluksen huomiota. Se kääntyi kalliota kohti, mutta pian moottorin ääni lakkasi kuulumasta, ja se kääntyi taas poispäin. Luotsi oli huomannut Gardnerin vartijan.
Aluksessa oli kolme miestä. Eräs heistä puhutteli vankia.
"Mikä hätänä?" kysyi hän lyhyesti.
"Minä ammuin eilen tuon pedon poikasen", vastasi Gardner, "ja se murskasi veneeni ja ajoi minut tänne kalliolle."
Laivassa oltiin hetken aikaa ääneti, sitten kapteeni vastasi:
"Kuka vain etsii ikävyyksiä, löytää niitä tavallisesti alkamalla kujeilla 'murhavalaan' kanssa."
"Olen kyllä itsekin jälkeenpäin ajatellut, että tein erehdyksen", sanoi Gardner kuivasti. "Mutta se tapahtui eilisaamuna se, ja nyt olen melkein lopussa. Tulkaa ottamaan minut pois."
Laivassa pidettiin lyhyt neuvottelu. Sillä välin valas yhä jatkoi vahtikulkuaan kallion edustalla, ikäänkuin ei sellaisia laitoksia kuin neljänkymmenen jalan moottoriveneitä kannattaisi huomatakaan.
"Teidän täytyy pysytellä siellä vielä vähän aikaa", huusi kapteeni, "kunnes käymme hakemassa satamasta valaskiväärin. Meillä on kyllä iso pyssy täällä, mutta on liian uskaliasta käydä semmoisella valaan kimppuun, sillä jos emme ensi laukauksella tee siitä loppua, pirstoo se tämän aluksen kymmenessä sekunnissa. Tunnin päästä palaamme – älkää siis hätäilkö."
"Kiitoksia!" sanoi Gardner, ja laiva hävisi kaukaa kaartaen saaren taakse.
Vangitulle miehelle tämä tunti tuntui kauhean pitkältä, ja hänellä oli syytä siunata viileätä likomärkää takkiaan, kunnes hän taas kuuli moottoriveneen jyskytystä vankilansa takaa. Tällä kertaa se heti tultuaan näkyviin suuntautui suoraan valasta kohti. Gardner näki sen sulavasti liukuessa yli tyynen ulapan, että sen kokassa oli omituinen ampuma-ase – jonkinlainen lyhyt, isosuinen kivääri, jota voi tapin varassa kääntää. Valas huomasi nyt, että alus laski suoraan sitä kohden. Se pysähtyi väsymättömässä vartiokulussaan ja silmäili laivaa uhmaten, epäröiden, tehdäkö hyökkäys vai eikö.
Laiva peruutti potkureillaan, kunnes se pysähtyi, kapteenin samalla tähdätessä keulassa olevalla aseella. Valtava laukaus kajahti. Hirviö lennätti itsensä puoleksi ylös vedestä ja putosi sitten takaisin hirveästi läiskähtäen. Hetken se kieppui hurjana puoliympyrässä, sitten ryntäsi päin kalliota, törmäsi sitä vasten ja painui hitaasti rantakarille noin kahden sylen syvyyteen.
"Onko vettä runsaasti kallioonne asti?" kysyi kapteeni laivan hitaasti lähestyessä.
"On kyllä", vastasi Gardner kompuroiden kankeasti alas komerostaan seistäkseen valmiina kiipeämään kannelle.
Hämäränpeikko.
Risteillessään purppurahohteisessa iltahämyssä tuuhealehtisten varjostavain oksain alla hämäränpeikko ajatteli yksinomaan hyttysiä. Kultaisen kesäpäivän pitkät hiljaiset hetket se oli nukkunut hauskasti riippuen käyristyneen laudan reunasta korkealla vanhan ladon varjoisan kurkihirren alla tuolla niityllä. Siellä oli samalla tapaa riippunut muitakin ruskeita lepakoita sen vieressä pitkien käyrien kynsiensä kannattamina ja samoin kuin sekin kainosti kietoutuneina kokoontaitettujen siipiensä tummaan silkinhienoon kalvoon. Se oli yökköjen yleisesti suosima makuusuoja, tuo hämärä katonharjan alusta, sillä käyristyneen laudan reuna oli sopiva paikka, mihin voi itsensä kiinnittää; sentähden siellä oli suvaittu jonkun verran ahtautta. Kerta toisensa perästä joku lepakoista oli tuntenut olevansa likistyksissä ja herännyt, vikissyt ja pistänyt sivukumppaniaan siipensä luisella kyynärpäällä ja toruskellut tyytymättömänä heikolla äänellä – heikolla, mutta ohuen karkealla ja narisevalla äänellä, joka kuului siltä kuin olisi vetänyt kellorämää käyntiin.
Peikko itse oli sattunut roikkumaan rivin äärimmäisessä päässä, lähinnä päädyn leveätä rakoa, josta pääsi suoraan ulkoilmaan, ja oli useasti ollut vähällä irtautua orreltaan, joten sen osalle oli joutunut tavallista enemmän heräilemistä, tungeksimista ja kellonnarinaa. Kerran tai pari se oli tämän tavattoman valveillaolon aikana häiriintynyt nähdessään ison rotan, joka vaanien hiiviskeli pitkin paksua hirttä sen alla ja kiiluili ylös sitä kohden armottomilla lasimaisilla silmillään. Se inhosi rottia, mutta tietäen olevansa hyvässä turvassa tämän ulottuvilta se ei ollut hätääntynyt. Oli vain kietoutunut siipiinsä ja nukahtanut jälleen vielä vihollisen katsellessakin. Niin oli päivä sittenkin kulunut aika hauskasti.
Iltapäivän tultua se oli herännyt useita kertoja, kavunnut lepatellen päätyraon luo ja tarkastellut ilmaa, kunnes vihdoin, kun aurinko oli melkein painunut matalain kukkulain taa joen toiselle puolelle, se oli tunkeutunut raosta läpi ja sukeltanut kultasinipunervaan hämärään. Kymmenessä minuutissa makuusuojan kaikki muutkin asukkaat olivat sitä seuranneet, ja vanhan ladon kurkihirren alusta oli jäänyt tyhjäksi.
Kummannäköinen olento se oli, tuo pieni ruskea yölepakko – linnun ja hiiren ja peikon sekoitus, hullunkurinen ja kuitenkin kaamea – melkein kuin pikku paholainen, joka torkkui auringonvalon hetket ja heräsi iltahämärissä oikullisiin, kummallisiin toimiin. Sen mitätön ruumis, joka oli erinomaisen hienon, lyhyen, ruskean karvan peitossa, riippui kahden suunnattoman ison pikimustan kalvosiiven välissä. Tämä kalvo, joka oli joustavampi kuin paras kumi, oli pingotettuna tavattoman pitkiksi kehittyneiden käsivarren- ja sormenluiden päälle kuin silkki sateenvarjon kehykselle. Molemmat siivet yhtyivät hännän puolella ja liittyivät myös hentoihin takajalkoihin polveen asti, joka näytti kääntyvän väärään suuntaan. Tukevien lapaluiden välissä oli omituinen, pieni, muodoton pää – pystynenä, kummallisen leveä ja väärä suu, isot litteät korvat ja pienet helmimäiset ilkeästi välkkyvät mustat silmät.
Niin kömpelö ja eriskummainen kuin hämäränpeikko olikin heiluessaan orressaan tai kiivetessään ylös lautaseinää, esiintyi se heti, kun oli pujahtanut illan hämyyn, perin ketteränä, vaikka yhä vielä fantastisena olentona. Kun sillä oli niin laajat ja notkeat siivet, ettei mikään samanpainoinen lintu vetänyt sille vertoja, olivat sen liikkeet ilmassa ihmeellisen nopsat. Lentäen täyttä vauhtia suorassa viivassa se saattoi yhtäkkiä pudottautua kuin kivi tai ampua ylöspäin kohtisuorasta entisestä suunnastaan kuin heittokoneen lennättämänä. Pyörryttävä ja hämmentävä risteileminen tuntui olevan sen luontainen kulkutapa, ja se osasi väistää niin, että tuotti häpeää varpushaukallekin. Ja se olikin hyvä asia, sillä se pyydysti liiteleviä, tanssivia hyttysiä ja muita nopeakulkuisia hyönteisiä, ja äkkiä kimppuun hyökkäävät pöllöt olivat sen erikoisia vihollisia. Tänä iltana sen ladellessa tuoksuavien puiden ympärillä veden reunalla oli ilma, jossa ei tuulenhenkeäkään tuntunut, täynnä hyönteisiä – hyttysiä, varhaisia yöperhosia ja ensimäisiä harhailevia turilaita. Nälkäinen kun oli, se ahmi kaikki, mitä näki. Mutta illan pimetessä, kun jo pahin nälkä oli poissa, kävi se nirsommaksi. Se antoi monen helposti saatavan herkkupalan luiskahtaa aivan huuliltaan ja huvikseen lepatteli pyydystäen jotakin melkein saavuttamatonta. Kerran tarkalla näköaistillaan huomatessaan korkealla lentävän perhosen kaukana puunlatvain yläpuolella vaaleata sinipunervaa taivasta vasten se ampui ylöspäin nopeana kuin ajatus, sieppasi saaliin aivan liitelevän yökehrääjän nokan alta ja hävisi, ennenkuin pettynyt lintu kykeni tajuamaan, mikä sen edelle oli ehtinyt. Toisen kerran pudottautuen kuin luoti se tempasi turilaan taipuvalta ruohonkorrelta, herättäen raivoisaa katkeruutta päästäisessä, joka oli vaaniskellut hyönteistä ja juuri aikonut hypätä sen kimppuun. Luultavasti peikon silmät, joille hämy oli kirkas kuin kristalli, olivat huomanneet hiiviskelevän päästäisen ruohikossa, ja sille tuotti kai omituista iloa temmata tältä saalis. Itse vanhat tornipääskysetkin joskus pettyivät tällä tavoin, kun eksyttävä varjo liihoitteli niiden ohi ja jo melkein saavutettu perhonen salaperäisesti hävisi.
Kun sinipunerva valo sammui taivaalla, jätti hämäränpeikko niittynsä ja lensi myötävirtaa kentän ja pensasaidan yli tilavaan puutarhaan, missä tuuheiden puiden keskellä oli nurmea ja kukkalavoja ja avarakuistinen talo. Täällä lempeä kesäyö loihti esiin huumaavaa tuoksua kasteen kostuttamista ruusuista ja leukoijista, japanilaisista liljoista ja höysteisistä neilikoista, ja tänne hunajantuoksun houkuttelemina yöhyönteiset riensivät parvittain. Pitkin leveätä käytävää puutarhan perällä veden rannalla kasvavien puiden alla kävelivät muuan mies ja tyttö edestakaisin, tytön valkoisen hameen vienosti hohtaessa varjojen keskellä.
Tässä miellyttävässä paikassa liittyi peikon seuraan toinen pieni ruskea yökkö, naaras, kenties sen aviokumppani, ainakin sen leikkitoveri. Se ei vielä ole kyllin ilmaissut yksityiskohtaisia salaisuuksiaan ja kotitapojaan, jotta kykenisimme tässä kohden väittämään mitään varmaa. Vähän aikaa nuo kaksi näyttivät joutessaan pistävän ilmassa tanssiksi kierrellen toistensa ympäri, ylitse ja alitse ja kerran toisensa perästä äkkiarvaamatta lentäen erilleen pitkille pyörryttäville retkille yhtyäkseen erehtymättä taas jossakin kohtauspaikassa yläilmoissa.
Naaras lensi vähemmän kevyesti, vähemmän oikullisesti kuin peikko itse; ja jos joku olisi sen nähnyt läheltä ja hyvässä valossa, olisi hän huomannut, että niin leikkisä kuin se olikin, oli se mitä uskollisin ja hellin pikku äiti, joka kantoi mukanaan kahta pienokaistaan kaikessa karkelossakin. Jollakin omituisella tavalla pienokaisten onnistui niin varmasti pidellä kiinni sen kaulasta, ettei vinhimmissäkään pyörähdyksissä, huimimmissakaan äkkilennähdyksissä niillä ollut vaaraa pudota. Mutta varmaan se oli vilkkaanpuoleinen kokemus poikasille, jotka olivat vielä niin nuoret, ettei niitä uskaltanut jättää kotiin latoon, missä vaaniva hiiri saattoi ne löytää.
Kesken niiden leikkiä lennähti jostakin kaukaa laajasiipinen äänetön olento niiden kimppuun. Kaksi tavattoman isoa, ihan pyöreätä silmää kiilui räpäyttämättä, kalpeahohteisina niitä kohden, ja suunnattomat kynnet, ilkeästi kourien, tuijottivat niitä suunnalta ja toiselta hirveän hiljaisuuden vallitessa. Sekä peikon että pikku äidin onnistui päästä näitä kourivia kynsiä pakoon; niin salamannopeasti ne väistyivät, että pöllön hyökkäys tuntui puhaltaneen ne kuin lehdet syrjään. Silmänräpäyksessä ne hävisivät syvälle oksien keskelle, ja pettynyt pöllö viuhtoi eteenpäin hakemaan vähemmän petollista saalista.
Muutaman hetken kuluttua yököt lepattivat taas esille. Mutta vaikka ne eivät olleetkaan masentuneet, ymmärsivät ne, että varovaisuus oli tarpeen vihollisen vielä ollessa lähitienoilla. Siksi ne siirtyivät leikkimään puutarhan alapäähän, missä mies ja tyttö kävelivät, ja alkoivat kierrellä ja tanssia näiden muihin mietteisiin kiintyneitten ympärillä. Ihmisolennot olivat niiden mielestä vaarattomia ja oikein hyödyllisiäkin pöllöjen pelättimenä.
Äkkiä, peikon hämmästykseksi, tyttö kirkaisi heikosti ja kietaisi joutuin kevyen silkkihuivinsa kauniin päänsä ympärille.
"Ai", huudahti hän hermostuneesti, "tuossa on taas tuollainen kauhea yökkö, joka pyrkii hiuksiini!"
Mies nauroi hiljaa ja veti hänet itseään lähemmäksi.
"Pieni hupakko", sanoi hän, "ei yökköä saisi viekoitelluksisinunkaantukkaasi! Sillä on niin huono maku, että se pitäisi tukkaasi erittäin vastenmielisenä."
"Mutta saattaisihan se vahingossa eksyä sinne", väitti tyttö silmien pelokkaina seuratessa miehen käsivarren suojasta kahden tanssivan varjon liikkeitä. "Tiedäthän, että ne ovat melkein sokeita. Ja kun olin pikku tyttö, kertoi hoitajani, että jos joskus yökkö pääsisi hiuksiini, ne täytyisi leikata kokonaan pois, sillä se olisi niin sotkeutunut niihin, ettei sitä millään keinoin saisi irti."
"Hoitajasi on nähtävästi tiennyt tavattoman paljon asioita, joissa ei ole perää", vastasi mies. "Säästät itseltäsi paljon huolta kesä-iltoina, rakkaani, jos pidät mielessäsi, että yököt ovat mahdollisimman kaukana sokeudesta. Ne ovat uskomattoman tarkkanäköisiä, eivätkä koskaan mene harhaan, vaan lentävät ja väistävät tarkemmin kuin mikään lintu. Kumpainenkin noista pikku veijareista osaisi temmata hyönteisen pienen miellyttävän nenäsi päältä hipaisemattakaan sinua siivellään."
"Vai niin!" sanoi tyttö huokaisten helpotuksesta. "Mutta minä en niistä sittenkään pidä. Jospa ne menisivät pois!"
"Niinkuin koko maailma, ne rientävät täyttämään pienimmänkin toivosi", vastasi mies naurahtaen taas, sillä tytön lausuessa viime sanat sekä peikko että sen leikkitoveri liitelivät pois ja hävisivät puitten latvain sekaan.
Se ei johtunut siitä, että ne olisivat ymmärtäneet ihmiskieltä tai että niiden herkät hermokeskukset olisivat saaneet kaukovaikutteisen viestin tytön kauhuntunteesta. Ei ollenkaan. Syynä oli yksinkertaisesti se, että pikku äiti oli väsynyt kaulassaan riippuvien vauvojen painosta ja lentänyt etsimään turvallista oksaa, jonka varaan ne voisi kätkeä muutamaksi hetkeksi.
Korkealla erään hongan tummassa latvassa sai kuppimaisesti kovertunut ontelo haaraantuneessa oksassa pideltäväkseen nuo kaksi pienokaista, jotka jonkin äidiltä saamansa ohjeen mukaisesti litistivät pienet olentonsa puun kuorta vasten pitäen kiinni sen karheudesta. Siellä niitä ei voinut mikään vaara uhata, tuumi pieni äiti. Niin se jätti ne lepuuttaakseen siipiään vielä jonkun hetken vapaassa lennossa ja nauttiakseen taas muutaman hyttysen ja perhosen. Peikko oli katsellut, kuinka toinen pani pienokaisensa oksalle, ja lensi nyt kevein mielin yhdessä sen kanssa hankkimaan muonaa kukkalavoilta.
Tuskin viisi minuuttia ne olivat olleet poissa, kun pikku emo äkkiä sai päähänsä, että vauvat kaipasivat sitä. Korkeassa kaaressa se nopeasti kiiti takaisin männyn latvaan, ja peikko, epäröityään hetken, seurasi sen kintereillä.
Sattumalta oli muuan kärppä, julmat silmät punaisina raivosta ja verenhimosta, pyydystämässä samassa hongassa. Se oli juuri kadottanut oravan jäljet, jota oli seurannut niin läheltä, että oli jo pitänyt sitä omanaan. Se oli jo melkein kuvitellut hampaittensa olevan pienen raksuttajan kurkussa, kun jonkin yöllisen ihmeen kautta – villieläinten maailmassa yö on ihmeitä täynnä – saalis ja jäljet hävisivät. Se oli tapahtunut hongassa, ja raivoisa metsästäjä juoksenteli kaikkialla puussa kadonneita jälkiä hakemassa päättäen olla antamatta sisustaan perään. Se juoksi notkeana ja vinhana kuin käärme pitkin sitä korkeata oksaa, jonka erääseen uloimpaan haarukkaan pikku yökkö oli jättänyt pienoisensa.
Hämäränpeikko ei koko lyhyenä elinaikanansa ollut joutunut todelliseen erimielisyyteen minkään pelottavamman kuin suuren yöperhosen tai turilaan kanssa. Se tiesi hämärästi, mikä vastustamaton ja kauhea hirviö oli tuo pitkä tumma hahmo oksalla; kuitenkaan se ei epäillyt. Kärppä sai kummakseen vasten naamaansa ankaran sivalluksen kovasta siivenkärjestä. Heikosti kiljahtaen se hyppäsi ylöspäin puolet mittaansa haukkaamalla tavoittaen röyhkeätä rauhanrikkojaa. Mutta sen pitkät valkoiset hampaat tapasivat vain ilmaa, ja se oli vähällä menettää tasapainonsa. Toinnuttuaan, raivosta puuskuen, se näki takanaan, melkein ulottuvillaan tumman pienen lepattavan varjon, joka näytti ryömivän oksaa pitkin kuin haavoittunut yökehrääjä. Vetäen itsensä koukkuun yhtä notkeasti kuin ankerias se syöksyi tulenliekin tavoin röyhkeän pienen varjon kimppuun. Mutta juuri silloin varjo hävisi, ja muutaman jalan päässä oksan alapuolella se näki hämäränpeikon rauhallisesti lentelevän edestakaisin. Kärpän kapeaväliset silmät hohtivat kuin palavat hiilet, ja se kiristeli pitkiä valkoisia hampaitaan häpeästä, kun oli joutunut kurjan yölepakon ivattavaksi. Mutta sillä välin oli pieni äiti rauhassa korjannut taas kaulalleen lystilliset vauvansa ja liidellyt niiden kanssa tiehensä pimeyden halki. Toistaiseksi se oli saanut kyllikseen tämäntapaisesta vallattomuudesta; nyt se ajatteli vain, että oli vietävä pienoiset turvalliseen soppeensa ladon katon alle, missä saisi niitä imettää, nuolla niiden silkkistä karvaa ja puhdistaa niiden hentojen pikku siipien hienoja kalvoja kuljettamalla niitä varovasti huultensa välissä.
Jäätyään taas yksikseen hämäränpeikko, kenties kiihtyneenä ja uhkarohkeana onnistuneesta seikkailustaan kärpän kanssa, joutui kohta uuteen kokeeseen. Aivan talon edessä se ajoi takaa suurta perhosta, joka lensi uskomattoman nopeasti. Kovassa hädässään tämä kiiti avoimesta ikkunasta pimeään huoneeseen. Peikko seurasi rohkeana. Se sai pakolaisen kiinni, kun tämä löi kattoa vasten. Samassa hetkessä palvelija sulki ikkunan. Sitten, huomaamatta tunkeilijaa, hän meni ulos ja sulki oven.
Luullen pääsevänsä ulos yhtä helposti, kuin oli tullut sisään, lensi peikko kiivaasti kalpeavälkkeistä lasia vastaan. Se huumaantui hiukan ja hämmästyi aika lailla. Uudelleen ja vielä kerran se koetti läpäistä kovaa, näkymätöntä estettä, mutta ei sokeasti eikä kauhusta kiihkeänä, kuten lintu olisi tehnyt. Sillä pysyi pää selvänä tässäkin säikähdyttävässä ja odottamattomassa kohtauksessa. Sen tarkka näkö erotti ensi hämmästyksestä saadun täräyksen perästä lasin sen takaisesta ilmavasta tilasta, ja tyynesti se luopui yrittämästä mahdotonta. Sitten se rupesi tarkasti tutkimaan huoneen joka loukkoa ja nurkkaa, mutta niin täsmällinen se nytkin oli näkönsä ja lentonsa puolesta, että vaikka huone oli täynnä kaikenlaisia pikkukatuja, ei sen siipien liike häirinnyt mitään. Se meni joka huonekalun alle, joka kuvan taakse ja tutki väsymättömän huolellisesti tulenvarjostimen, joka oli kesäksi pantu takan eteen. Tämän puuhansa ohella se löysi odottamattoman paljon erilaisia hyönteisiä eikä suinkaan ollut niin hätääntynyt, ettei olisi ahminut joka makupalaa, mikä sen osalle sattui.
Yö kului tähän tapaan tosin hieman levottomasti, mutta ei yksitoikkoisesti. Kun aamuhämärä hiipi ikkunasta sisään ja väri alkoi palata loistavien kurjenpolvien kukkalavoille, silloin peikko heitti turhan haeskelunsa, vaikka ei suinkaan epätoivoisena. Päivä oli sille makuuaikaa. Ripustautuen mukavasti raskaiden verhojen laskokseen huoneen toisessa päässä se nukahti yhtä filosofisen rauhallisena, kuin jos olisi ollut laudallaan vanhan ladon katonharjassa.
Muutamia tunteja myöhemmin kaksi sisäkköä tuli huoneeseen alkaen sitä siivota. Silloin he ottivat alas verhotkin. He puistelivat niitä huolimattomasti, ennenkuin taittoivat ne kokoon, ja heidän kauhukseen putosi niistä esille hämäränpeikko.
Nähdessään tämän hirviön, joka oli melkein neljä tuumaa pitkä, he päästivät kimeän kirkunan, ja sen kuultuaan riensi sinne sama mies, joka oli kävellyt puutarhassa tytön kanssa edellisenä iltana. Hänellä oli ratsastushousut jalassa ja kintaat käsissä. Vasta puoleksi valveilla ja kovin suuttuneena siitä, että oli näin häikäilemättä herätetty, istui peikko matolla siivet puoleksi levällään pienten mustien silmien säihkyessä. Se ilmaisi mielipiteensä tytöille niin kiivaasti, kuin vain kykeni, ja tämä kuului vähän siltä, kuin olisi vedetty hyvin isoa ja hyvin puutteellisesti öljyttyä taskukellorämää.
"Hyvänen aika, Jane", huudahti mies, "luulin että olitte Gracen kanssa kaivanut esille ainakin virtahevon, kun nostitte niin kamalan äläkän! Luuletteko, että tämä pieni yökkö-raukka aikoo syödä teidät?"
Hän kumartui ottamaan peikon lattialta, mutta pikku veitikka sähisi niin kimakasti häntä vastaan ja puraisi häntä niin uhmaavasti, että hän iloitsi paksuista kintaistaan. Palvelijattaret tirskuivat.
"Näettekös, herra?" sanoi Jane rohkeasti. "Kyllä se söisi meidät, jos saisi; se on niin villi."
"Se on tosiaankin urhea pikku paholainen", vastasi mies nostaen sen varovasti kinnaskourassaan ja vieden sen ikkunalle.
Peikko oli nyt ihan hereillä, ja sen "kellonveto" oli kiukusta rämeätä, kun se oli vangittuna miehen kädessä. Ikkunan ääressä mies laski sen vapauteen. Täysi päivänpaiste häikäisi sitä, mutta sulkien silmänsä hiuskarvan levyiseksi raoksi, se erotti maiseman aivan selvästi. Silmänräpäyksessä se heittäytyi ilmaan, ja seuraavassa se jo lenteli lähimpäin puunoksien keskellä. Pysytellen niin tarkoin kuin mahdollista puitten välissä se suuntasi matkansa veden rannalle ja sitten ketojen yli vanhalle ladolle. Parin minuutin kuluttua se levollisesti ripusti itsensä nukkuvien kumppaniensa viereen katonharjan lämpimään ruskeaan hämyyn.
Tavallisissa oloissa peikko nyt olisi jäänyt nukkumaan iltaan asti. Mutta tämän vuorokauden oli kohtalo säätänyt sille monivaiheiseksi. Kapealla ylimmäisellä orrella, muutaman jalan päässä alapuolellaan, se huomasi eilisiltaisen leikkitoverinsa, pikku äidin kahden lapsensa kanssa. Tämä oli laskenut ne hirren sileälle pinnalle siksi aikaa, kun itse järjesteli ulkoasuaan, mikä puuha on yhtä tärkeä yökölle kuin hienoimmalle kissalle. Hämmästyttävän taitavasti se raappi korviensa taustoja kynsiin päättyvillä siivillään ja kampasi karvoja ruumiinsa näennäisesti saavuttamattomissa osissa. Sitten se otti siipiensä kalvot, ensin toisen ja sitten toisen, oikoi ne, tarkasti niitä, veti ne hampaittensa välitse ja nuoli niitä, kunnes ei enää voinut syntyä epäilystäkään niiden puhtaudesta.
Tämän puuhan aikana lensi muuan pääskynen savipesästä räystään alta vinhasti kattoa kohti ajaen takaa isoa sinipunervaa mehiläistä. Epätoivoinen hyönteinen vältti takaa-ajajansa juuri kurkihirren alla ja syöksyi alaspäin orren ohitse melkein sipaisten pieniä yökköjä mennessään. Pääskynen lensi huolimattomasti sen perästä ja teki enemmänkin kuin vain hipaisi noita pieniä kömpijöitä. Se näet riipaisi niitä niin kiivaasti, että ne luisuivat pois orrelta. Vielä lentoon oppimattomina ne kuitenkin levittivät hennot siipensä ja putosivat lepatellen kuin kaksi kuihtunutta tammenlehteä lattiaan.
Ladon lattialla oli onneksi paksulta viime vuoden heinien jätteitä ja muita roskia, niin että pienokaiset putosivat pehmeälle eivätkä loukkaantuneet. Mutta ne joutuivat kauas erilleen, kuten kahden lentelevän lehden olisi käynyt. Emo, joka onnettomuuden sattuessa oli melkein kietoutuneena siipiensä laskoksiin, irroitti itsensä rajulla liikkeeltä ja pyyhälsi alas niiden perästä. Silloin peikko, joka oli viime seikkailuistaan käynyt yritteliääksi, tuli risteillen sen jäljestä katsomaan, olisiko mitään tekemistä.
Sitä kyllä oli, vieläpä siekailematta. Suuri rotta, joka asui ladon lattian alla, oli juuri tulossa kolostaan. Se luuli nähneensä jonkin putoavan ja vaikkei se tiennyt, mitä se oli, tapsutti se esille hyvin toivorikkaana. Sen mieleen johtui, että ehkä tuo oli nuori pääskynen, joka putosi tai tungettiin ulos pesästään, ja se piti nuorista pääskysistä vaihteen vuoksi.
Äkkiä sen huomion käänsi toisaalle kevyt isku päähän. Yökkö oli nähtävästi melkein pudonnut sen selkään. Rotta ei suuttunut; päinvastoin se tunsi tavatonta mieltymystä. Se ei ollut koskaan syönyt yökköä, vaikka usein oli halunnut, ja nyt näytti tulleen hyvä onni, sillä tuo yökkö oli nähtävästi saanut vamman tai sairastunut. Rotta hyppäsi sitä kohti. Tosin yökkö luiskahti rotalta, mutta vähältä piti, ja se lepatteli vielä heikosti melkein rotan ulottuvilla. Yhä uudelleen rotta hypähti ylöspäin, ja pitkät valkoiset hampaat loksahtivat yhteen ilkeästi narskuen, mutta saamatta mitään, kunnes se vihdoin huomasi olevansa taas nurkassa reiän luona, josta juuri oli tullut. Silloin rotan kiusaksi heikosti lepatteleva olento, joka oli tuntunut olevan melkein sen kynsissä, kiiti voimallisilla siivillään pois kattoon, samalla kuin toinen yökkö kohosi kaarrellen keskeltä lattiaa kaksi pienokaista kaulassaan.
Hämillään ja suutuksissaan rotta hiipi ruohikkoon saamaan lohdutusta kepeäjalkaisista heinäsirkoista, kun taas hämäränpeikko voitonriemusta paisuen liiteli takaisin korkealle orrelleen. Seikkailtuaan pöllöjen, kärppien, perhosten, ihmisten ja rottien kanssa se tunsi tavallisen uneliaisuutensa haihtuneen. Siksi se ryhtyi siistimään itseään niin perinpohjaisen tarkasti, kuin sopi tällaisia urotöitä suorittaneelle ruskealle yökölle.
Kun eversti tuli Gallagherin leirille.
Gallagherin leirijoukko oli pieni – kahdeksan miestä vain, paitsi päällikköä ja keittäjää.
Se metsälohko, jota nämä kaatoivat, oli syrjäinen ja rajoitettu – se pieni laakso, mistä raju Ottanoonsis-joki saa alkunsa lammikosta, jolle puunhakkaajat ties mistä syystä ovat antaneet nimen "Kaksi järveä." Tänään, jouluaattona, oli leirissä ollut nurinaa; sitä ei iso Tim Gallagher, hyvänsävyinen päällikkö, saanut asettumaan eikä edes Jimmy Dillihunt, kekseliäs keittäjä, kaunopuheisilla kuvauksillaan uhkeasta kakusta, jonka hän lupasi heille valmistaa huomiseksi, niin että se olisi rusinoista paksu ja höyryisi kuumasta maustetusta liemestä.
Pojat halusivat näet tuoretta lihaa. He olivat kuin sairaita, kun oli pitänyt yhtä mittaa syödä vain suolaista sianlihaa, suolattua raavaanlihaa ja taas suolaista sianlihaa. He olivat odottaneet jouluksi hanhenpaistia, vieläpä oikein runsaasti. Jollei hanhenpaistia, niin ainakin tuoretta raavaanlihaa, punaista ja mehukasta, ja ruskeata kastiketta niin runsaasti, että heidän perunansa saisivat siinä uida.
Ja nyt heille aiottiinkin antaa sianlihaa!
Siitä ei nähtävästi ollut pelastusta. Pikku Pat Nolan puki sanoiksi koko joukkueen tunteet ärähtäessään:
"En minä uskonnollisten epäilysten takia vihaa sikaa, vaan syynä on se, että olen syönyt sitä, kunnes mahani vonkuu!"
Tähän kiusaan ei ollut syynä päällikkö eikä Jimmy Dillihuntkaan. Aivan odottamaton lumentulo, myrsky myrskyn jälkeen, lumipyry toisensa perästä, oli ajanut pitkän metsätien niin tukkoon, että kaukaisista siirtoloista ei voinut saada uusia ruokavaroja. Milloin uutta muonaa – tuoretta lihaa ja vihanneksia, jotka varjelevat puunhakkuuleirin joukkojen terveyttä ja mielialaa – olisi odotettavissa, sitä ei kukaan osannut sanoa.
Pahaksi onneksi oli ne suuret järvitaimenet, joita ennen oli ollut parvittain Kahden järven lammessa, viime kalastuskautena hävittänyt muuan dynamiitilla saalistanut salajoukkue. Ja kaiken päälliseksi tuntuivat hirvi ja poro olevan kiinni askareissa, jotka pidättivät ne jossakin muualla. Viimeksi kuluneina neljänä tai viitenä päivänä oli miehistä kaksi alituiseen ollut jännittävässä hirvien ja porojen etsinnässä tai haeskelemassa jonkun talviuntaan nukkuvan karhun kätkettyä pesää. Mutta he eivät olleet saaliikseen saaneet edes ainokaista laihaa kaniinia.
Tänä iltapäivänä miehet olivat kaikki päättäneet työn varhain, paremmin viettääkseen jouluaattoa ja saattaakseen mukavammin antautua oikeutetun nurkumisensa valtaan. Kokoontuneina hehkuvan kamiinan ympärille tai loikoillen mukavasti lavitsoillaan he saattoivat käyttää parhaan taitonsa päällikön, Tim Gallagherin, haukkumiseen tai ahkeran ja kiusaantuneen Jimmy Dillihuntin härnäämiseen.
Tämä viimeksimainittu ajankulu tuotti jonkinlaista helpotusta heidän tunteilleen. Oli todellakin hauskaa nähdä, kuinka Jimmy kiihtyi leipoessaan, kunnes nosti jauhoiset kasvonsa ja syyti karkeita haukkumasanoja heidän esi-isistään tai molemmat taikinaiset kädet nyrkkiin puristettuina päänsä yläpuolella hyppi ylös ja alas ja haastoi jokaista piinaajaansa veriseen taisteluun. Koska Jimmy oli sekä ensiluokkainen painija että enemmänkin kuin ensiluokkainen keittäjä, torjuttiin nämä tappelut aina yhdennentoista hetken anteeksipyynnöillä, sillä tällainen keittäjä ei saanut joutua mihinkään vahingoittumisen vaaraan.
Päällikkö puolestaan ei koskaan suuttunut kahdesta perin hyvästä syystä. Ensinnäkin hän oli hyväluontoinen ja mielellään antoi poikien hiukan huvitella omallakin kustannuksellaan; toiseksi ei kukaan tahtonut, että hän suuttuisi. Laajalle levinnyt ja syvälle juurtunut vakaumus oli, että jos Tim Gallagher todella menettäisi mielenmalttinsa, tulisi se jollekulle olemaan aika epämiellyttävää, eikä se "joku" olisi Tim.
Sentähden, milloin poikien haukkumiset alkoivat kiusoittaa päällikköä (eikä se tapahtunut usein), kävivät hänen leveät, tuulenpieksemät, rosoiset kasvonsa vakaviksi, ja heti pitkän Eph Babcockinkin, Androscogginin tukkilaisen, terävä pila viisaasti kadotti kaiken kärkensä. Vaikka Tim Gallagherin arvo näytti hoippuvan kuinkakin täpärällä, riitti sen palauttamiseksi, että hän vain kävi totisen näköiseksi.
Tänä jouluaaton iltapäivänä, vaikka miehet olivatkin palanneet asuntoonsa siellä purkaakseen tyytymättömyyttään, huomasivat he pian, että nuriseminen ja Jimmyn kiusoittelukin olivat kadottaneet makunsa. Pitkä Eph ja Evan Morgan, päivän metsämiehet, olivat tulleet takaisin tyhjin käsin. Jokainen vaipui alakuloisuuden valtaan. He alkoivat puhella, mitä haluaisivat, jos Tim Gallagher ei olisi heitä saattanut tähän pulaan ja jos heillä olisi keittäjä, joka osaisi erottaa päänsä taikinapallosta.
"Hiiteen kakkuinesi, Jimmy!" sanoi Eph. "Anna meille vaikka hieman sammakonpaistia!"
"Vasten kuonoasi saat!" vastasi Jimmy lyhyesti.
"Minä muistelen", murahti Pat Nolan kaihomielisellä äänellä, "keitettyä kalkkunaa, joka oli sipuleilla ja ostereilla täytetty; semmoista me kerran söimme Flahertyn luona Frederictonissa. Luullakseni en koskaan enää saa sellaista maistaa."
Tämän kuvauksen kuultuaan jokainen huokasi Tantaluksen tuskissa. Yksin päällikkökin ärähti:
"No, lopeta jo, Pat!"
"Pojat", mutisi Evan Morgan silmissään hurmaantunut katse, varmaankin sellainen, millä hänen walesilaiset esi-isänsä kuuntelivat harppua Harlechin tornien juurella, "pojat, oletteko koskaan, kukaan teistä, syöneet hyvää, mehukasta karhunpaistia – karhua, joka on mustikoilla lihotettu?"
"Eikös vain olekin?" ärähti Sam Oulton lavitsaltaan äänellä, jonka muistojen kidutus teki häijynilkiseksi.
"No, ole niin hyvä, Sammy!" puhua venytteli pitkä androscogginilainen. "Ripusta pieni sukkasi esille tänä iltana. Jos se ei ole liian likainen, ehkä joulupukki ohikulkiessaan pudottaa siihen sinulle palasen karhua."
Kookas päällikkö, joka kylmäkiskoisena loikoili penkillä kamiinan luona, nousi äkkiä suoraksi istumaan. Gallagherilla oli tarkka korva, eikä hän ollut kuunnellut miestensä tyhjää suunsoittoa.
"Kuulkaas tuota, pojat!" sanoi hän. "Joku on tulossa!"
Raskaat askeleet, mutta kompastelevat ja epävarmat, natisivat lumessa juuri oven ulkopuolella.
Ennenkuulumatonta oli, että ainoakaan vieras, yksinäinen jalankulkija, löytäisi tähän vuodenaikaan näin syrjäiseen ja eristettyyn leiriin kuin tämä Gallagherin leiri oli. Puunhakkaajat ovat enimmäkseen taikauskoisia. He ajattelivat heti peikkoja ja haltioita. Ihoa värisytti heidän karkeilla poskillaankin, ja kuolonhiljaisuus valtasi majan.
Mutta Eph Babcock oli ennen kaikkea utelias. Vaikka hän ei ollut taikauskosta vapaa, oli hän kuitenkin valmis vaihteen vuoksi toivottamaan tervetulleeksi itse Beelsebubin. Hän harppasi ovelle. Pat Nolanin oli jo kielellä huudahtaa: "varo itseäsi!" mutta pidätti itsensä.
Eph lennätti oven selkoselälleen.
Seuraavana hetkenä hän hyppäsi taaksepäin päästäen pelästyneen kirouksen ja juoksi pyssyänsä hakemaan, mikä seisoi hänen lavitsaansa vasten aivan päällikön istuinpaikan takana.
Suoraan keskelle huonetta, räpytellen silmiään lampunvalossa mutta säikkymättä tuota ihmiskasvojen paljoutta, tulla kompuroi tavattoman iso musta karhu.
Päästyään pitkän pöydän päähän tuo hämmästystä herättävä vieras kohosi takajaloilleen ja seisoi siinä yhtä mahtavana kuin itse Tim Gallagher, suunnattoman isot karvaiset käpälät siivosti painettuina valtavaa rintaa vasten. Se katseli rukoilevasti ympärilleen, sitten alkoi nuuskia äänekkäästi kuin höyrykone, kun se veti sieraimiinsa monenlaisia salaperäisiä, mutta aika miellyttäviä tuoksuja höyryävästä ilmasta.
Jimmy Dillihunt oli siepannut paistiveitsensä ja hypännyt notkeasti uunin taa. Hän tunsi, että keittäjät ovat kallisarvoisia. Miehistä muut – ei pelästyneinä tietenkään, vaan hämillään, kun heidän keskuuteensa ilmestyi äkkiä aivan vieras – olivat enemmän tai vähemmän täydellisesti poistaneet itsensä toistaiseksi, kainosti luiskahtaen makuupaikkoihinsa. Kaikki paitsi Evan Morgan. Hänen lavitsansa ei ollut likellä, joten hän seisoi hyvin suorana ja kunnioittavana ja syrjään vetäytyneenä lähimmässä nurkassa – siinä, joka oli lähinnä häntä eikä karhua. Kirveet olivat kaikki ulkona. Ja ainoa pyssy, paitsi Eph Babcockin omistamaa, seisoi oven vieressä, juuri karhun takana. Evan Morgan silmäili sitä ikävöiden, mutta se näytti hänen mielestään olevan hyvin kaukana. Vain päällikkö näytti olevan aivan hämmentymätön. Hän istui paikoillaan ja katseli levollisesti vierasta.
Noin kymmenkunnan sekuntia karhu seisoi siinä liikkumatta näyttäen jännittyneille katseille isommalta kuin norsu. Hiljaisuus oli niin täydellinen, että hiiren rapina katossa kuului pelottavan äänekkäältä. Hetken aikaa karhu näytti olevan kummastunut. Sitten sen silmiin osui iso läkkivati ihan sen kohdalla pöydällä. Vati oli kaksi miuuuttia varemmin ollut täynnä höyryäviä, siirapissa lionneita, paistetuita papuja, jotka Jimmy Dillihunt juuri oli tyhjentänyt toiseen säiliöön. Sen tahmeassa sisäpinnassa oli säilynyt houkutteleva tuoksu yhdessä monen pavun kanssa.
Innokkaasti, vaikka sentään jonkun verran arkaillen, karhu ojensi mahtavan käpälän, veti vadin puoleensa ja alkoi nälkäisesti nuolla sen sisustaa saaden aikaan kovin sopimatonta ääntä. Eph Babcock oli sillä välin saanut käsiinsä pyssynsä, kääntyi ympäri ja kohotti sen olkaansa vasten. Mutta ennenkuin hän sai painettua liipaisinta, laski raskas käsi hänen käsivarrelleen.
"Seis! Odota!" komensi päällikkö hiljaisella, mutta hyvin jyrkällä äänellä. Hän käsitti, että huoneen suljettu tila oli huono paikka, missä sopisi suorittaa temmellys elämästä ja kuolemasta.
Babcock pysähtyi ja odotti, vaikka hänen mielestään päällikön oli hullua niin sanoa. Hän laski pyssynsä, vilkaisi piippuun ja virnisti kömpelösti.
"Ei se ole ladattukaan!" mutisi hän kuin anteeksi pyytäen, vaikkei sanonut, karhultako vai päälliköltä hän pyysi anteeksi.
"Ei nyt ole aika menettää semmoista hyvää, rasvaista, mehukasta karhunpaistia, josta Evan puhui, Tim!" vastusteli Sam Oultonin karkea ääni lymypaikastaan.
Mutta makuusijoilta kohosi varovasti tukahutettu huokaus, kun kaikki käsittivät Eph Babcockin pulmallisen aseman. Hänellä ei ollut patruunia. Ja jokainen saattoi nähdä, missä patruunat olivat. Molemmat vyöt riippuivat hyvin täytettyinä naulassa oven luona.
Oultonin vastalauseeseen ei päällikkö virkkanut mitään. Hän oli nähtävästi liiaksi kiintynyt karhuun huomatakseen Samia. Useimmat miehet olivat ihan haljeta ehdotuksista, kuinka joku toinen voisi ottaa nuo patruunat ojentaakseen ne sitten Eph Babcockille. Mutta ei ainoatakaan näistä epäilemättä erinomaisista suunnitelmista pantu täytäntöön, sillä juuri tällä hetkellä vieraan käytös muuttui niin eriskummaiseksi, että jokikinen unohti, mitä oli aikonut sanoa.
Nuoltuaan astian tyhjäksi karhu katsahti ympärilleen ja ulisi. Selvää oli, että se piti pavuista ja tahtoi lisää. Sillä näytti olevan hyvin vaatimaton, kodikas maku, ja monelta katselijalta pääsi pitkä helpotuksen huokaus.
Karhu vaihteli rauhattomasti toiselta isolta jalalta toiselle ja sitten, tarttuen molemmilla etukäpälillään vatiin, kääntyi ja marssi sitä kantaen suoraan Jimmy Dillihuntin luo. Se oli liikuttava rukous, mutta Jimmy puolestaan ei ensinkään näyttänyt sitä ymmärtävän. Heiluttaen paistiveistään hurjana vastalauseena sen johdosta, että hänet näin valittiin tovereittensa joukosta, hän syöksyi uunin takaa ja pääsi vimmatulla loikkauksella nurkkaan Evan Morganin seuraan. Evan, joka jo alkoi malttaa mieltänsä, murahti vailla kaikkea myötätuntoa: "Minne sinulla on semmoinen hätä, Jimmy?" Mutta Jimmy ei suvainnut vastata.
Kun karhu näin pettyi nähdessään sen, jolta se nähtävästi oli odottanut niin paljon, äkkiä poistuvan, pudotti se perin tyhjän vatinsa hellalle. Kova rämähdys säikäytti sitä, ja se astui notkeasti syrjään hyppäyksellä, aivan kuin tyttö, joka on ollut astumaisillaan lätäkköön. Silloin se huomasi suuren purkin papuja hellan etupuolella, minne Jimmy oli ne pannut lämpiämään. Ne vasta hyvältä haisivat! Tyytyväisesti ulvahtaen se hotkaisi niitä suunsa täyteen.
Mutta pavut, mallikelpoisia vihanneksia kun ovat, olivat suorittaneet tehtävänsä hyvin. Ne olivat kuumenneet. Karhu hämmästyi ja tuskaantui tuntiessaan, kuinka kuumia ne olivat. Sulkien tiukasti silmänsä ja liikutellen hyvin nopeasti leukojaan se koetti jatkaa syömistään. Mutta siitä tuli karhulle liian kova urakka. Pahasti karjahtaen se sylki ne lattialle ja sitten, surkeasti hieroen kuonoaan ensin toisella isolla käpälällä ja sitten toisella, loi säälittävän katseen ympärilleen. Tämä katse osui Pat Nolanin silmiin. Lämminsydämisen pikku irlantilaisen mielestä se oli täynnä nuhdetta.
"Ihan varmasti se ei ole minun syyni, poikaseni!" murahti Pat hellän osanoton äänellä. "Sehän oli Jimmyn häijyä koirankuria. Hänen olisi pitänyt varoittaa sinua ajoissa."
Patin äänessä lienee ollut jotakin, mikä antoi karhun aavistaa, että täältä käsin se löytäisi myötätuntoa, jota tähän asti oli puuttunut vastaanotosta. Epäröiden, vaikkakaan ei toivoa vailla, se hitaasti kompuroi yli huoneen Nolanin makuusijaa kohti.
"Enkös jo sanonut, ettenminäsitä tehnyt!" huusi Nolan kiihkeästi. "Voi, Mooseksen äiti, eikö teistä pojista kukaan osaa tehdä mitään, millä kääntäisi sen huomion muualle?"
"Heilautappa tänne tuo pyssy, Eph!" tokaisi Sam Oulton, joka oli vimmatusti etsiskellyt makuulavansa takaa. "Minä löysin patruunia."
Päällikkö oli puuttumaisillaan asiaan ja samoin Evan Morgan, joka tiesi karhuista enemmän kuin muut puunhakkaajat, mutta Eph Babcock oli jo luovuttanut pyssyn, joka kulki nopeasti epätoivoisesta kädestä toiseen Oultonin lavitsaa kohti. Mutta karhu oli huomannut sen ja hyökkäsi vinhasti eteenpäin, samalla kun kauhistuneita kirosanoja sateli ympärillä. Juuri kun pyssy saavutti Oultonin makuusijan ja Oulton ojensi kätensä sen siepatakseen, saapui karhukin paikalle. Se oli Oultonia nopeampi. Pistäen esille suunnattoman mustan käpälän, se tempasi pyssyn. Oulton hävisi vuoteeseensa kuin kilpikonnan pää kuoren alle. Karhu nosti voitonriemuisena pyssyn olalleen ja alkoi vakavasti nostella jalkojaan marssin tahdissa.
"Hyvä, ettet kerinnyt sitä vielä lataamaan, Sammy!" vinkui Pätkä-Johnsonin kimakka ääni lähinnä ovea olevalta lavitsalta. "Eversti olisi kyllä tehnyt puhdasta jälkeä koko sakista."
Päällikkö ja Evan Morgan – ja myös pikku Pat Nolan, joka oli alkanut käsittää, että tässä karhussa oli jotakin tavatonta – rohkenivat nauraa, mutta toiset katselivat ällistyksen yhä paisuessa kauhean vieraansa omituista esiintymistä. Heidän mielestään se oli vain merkkinä sen yliluonnollisesta ja siis tietysti pahansuovasta älystä. He eivät olisi hämmästyneet, vaikka olisivat nähneet sen astelevan ovelle, ottavan alas patruunavyön ja lataavan aseen, jota se osasi niin taitavasti pidellä olallaan. Mutta kun se yhä polki tahtia selkä oveen päin, jonkun matkan päässä siitä, alkoivat he tointua. Erikoisesti Sam Oulton jälleen kohosi tämän tilaisuuden tasalle. Välittämättä päällikön ja Evan Morganin virnistyksestä hän pisti taas esille päänsä ja huusi:
"No, Jimmy! Nyt on sinun vuorosi. Loikkaa, mies, ja vie ulos lumeen tuo papuvati. Kyllä se menee perässä. Sitten me voimme sen tappaa pilaamalta huonetta."
Mutta Jimmy ei ollut ylen halukas kiirehtimään hätään, vaikka tosin pavut tuntuivat kuuluvan hänen osastoonsa.
"Vie sinä, Pätkä, vati ulos", ehdotti hän päällikön takaa. "Sinä olet lähinnä."
"Hiljaa siellä, Sammy", keskeytti Pat Nolan. "Mitä varten sinä rupeisit tappamaan tuommoista ystävällistä otusta? Näethän, kuinka se koettaa meitä huvittaa."
"Huvi h––iin! Siinä on meille tuoretta lihaa kuukaudeksi!" ärähti Sam.
Oultonin verenhimoiset sanat herättivät murahtelevia vastaväitteitä monelta makuulavalta päin. Niin äkkiä muuttuu mieliala leireissä. Evan Morganilta kuului kaksikärkinen vastaus:
"Etkö ikänä osaa muuta ajatella kuin tuota – – mahaasi?" kivahti hän.
Sam Oulton alkoi ärtyä.
"Te, pojat, tarvitsette vielä maitopulloja!" ivasi hän. "Jos tästä leiristä tulee kirottu lastentarha, täytyy kai minun yksin tappaa tuo elukka!"
Silloin päällikkö, joka oli nyt täysin arvioinut tilannetta, piti paraana sekaantua asiaan. Karhu polki yhä paikallaan pyssy olalla. Mutta se näytti odottavan jotakin.
"Mars!" sanoi päällikkö kovalla äänellä.
Heti karhu astui eteenpäin kömpelöin, mutta vakavin askelin suoraanpoikki huoneen sitä ryhmää kohti, missä olivat päällikkö, Eph Babcock,Evan Morgan ja Jimmy Dillihunt. Päällikkö odotti sitä tyynenä, samoinEvan. Mutta Eph ja Jimmy alkoivat siirtyä hermostuneesti pöydän ympäri.
"Seis!" komensi päällikkö, ennenkuin karhu pääsi liian lähelle.
Karhu pysähtyi, ja jokainen veti pitkän henkäyksen.
"Kas nyt, Sammy", alkoi päällikkö juhlallisella äänellä, "heitä sinä puheet tappamisesta. Eikö sinulla ole silmiä päässäsi? Kesy karhu se on, ja aika tyytyväinen se onkin päästessään taas ystävien luo, kun on saanut harhailla yksin tuolla talvisessa metsässä. Katsokaas nyt! Oikein taitava sotilas se on. Huomi-o!"
Komentosanan lopputavun kajahtaessa karhu ponnahti asentoon. Mutta se yritti liian hätäisesti. Pyssy luiskahti sen karvaisesta käpälästä ja putosi kolisten lattiaan. Karhu painoi pelokkaana alas päänsä ja sulki silmät tiukasti ikäänkuin iskua odottaen.
Ilmeisesti Tim Gallagher oli oikeassa. Se oli opetettu karhu, ja nyt se oli tullut rukoilemaan heiltä vierasvaraisuutta. Iloissaan kuin lapset alkoivat miehet kompuroida lavitsoiltaan tehden monenmoisia huomautuksia.
"Aikamoinen eversti se onkin! Älä sitä läimäytä, vaikka se pudottikin pyssynsä, Tim!" huudahti Pätkä-Johnson lähennellessään heitä pöydän toiselta puolen.
"Ehkä Sammy tahtoisi painia sen kanssa!" ehdotti Eph Babcock. "Siitä tulisi hauska joulunäytelmä."
Oulton ryömi takaisin vuoteensa syvyyksiin ja haukkasi ylimääräisen palan purutupakkaa siten hillitäkseen kieltänsä. Hän huomasi olevansa kovin masentavassa vähemmistössä.
Sillä välin Jimmy Dillihunt, äkkiä katuen epäluuloisuuttaan, oli pujahtanut komeroonsa. Sitten hän astui rohkeasti esiin pitäen kädessään suurta, rasvaista viipaletta savustettua sianlihaa. Karhu haisti sen ja avasi silmänsä: se alkoi käsittää, että sitä ei aiottukaan lyödä pyssyn pudottamisesta. Se katsoi makupalaa ja sitten Jimmyn tummia kasvoja ja ojensi esille toivehikkaan, mutta epäröivän käpälän. Mutta kun Jimmy ei antanut minkäänlaista vastausta tähän rukoukseen, näytti karhu päättelevän, että sen täytyisi tehdä jotakin ansaitakseen tuon palkinnon – jotakin vaikeata ja erikoista. Ulisten se painui maahan, sovitti kuononsa jalkainsa väliin, kohotti hitaasti ja murahdellen suunnattoman takapuolensa ja seisoi vakavasti päällään. Useita sekunteja se pysytteli tässä asennossa, sitte laskeutui hitaasti ja murahdellen takaisin, nousi taas pystyyn ja kääntyi mairitellen Jimmyn puoleen.
Koko leiri kajahteli riemuhuudoista.
"Anna se sille, Jimmy!"
"Et olisi paremmin osannut itsekään!"
"Ansainnut se on sen, totisesti!"
"Pidä varasi, Jimmy, tai se luulee, että sinä vain puijaat; ja sivaltaa sinua!"
"Kiltti eversti-vanhus!" Tällaisia suosionhuutoja kaikui joka suusta, paitsi Sam Oultonilta.
Jimmy ojensi sianlihapalan, ja karhu otti sen sirosti tummalla käpälällään.
"Kevyt kuin naisen pikku käsi!" huudahti Pat Nolan ihastuksissaan.
Tästä alkaen ilta muodostui jonkinlaiseksi vastaanottojuhlaksi. Gallagherin leiri pani näet toimeen tuliaispidot everstille; tämä Pätkä-Johnsonin antama nimitys oli osunut kohdalleen ja otettu käytäntöön. Eversti oli laajasti ja monipuolisesti oppinut karhu, ja sillä oli sitäpaitsi yksinkertainen usko ihmiseen. Sen lapsellinen luottamus jokaisen hyvään tahtoon liikutti laajasydämisiä ja herkkätunteisia puunhakkaajia, kunnes he olivat sille yhtä helliä kuin lapsilauma pikku vauvalle. Eph Babcock sai hävetä, että arvostelukyvyttömän hämmästyksensä ensi hetkenä oli tavoitellut pyssyään.
"Eph", sanoi Pat Nolan, "jos sinä olisit vahingoittanut karvaakaan sen kekseliäästä ja luottavaisesta päästä, niin minulle olisi jäänyt tuskallinen velvollisuus ratkoa kupusi omalla hienolla kädelläni."
"Ja minä tunnustan, että olisin sen ansainnutkin, Paddy", vastasi androscogginilainen sävyisästi.
Jokainen oli riemastunut, paitsi Oulton. Hän pysyi loukkaantuneena ja ylenkatseellisena vaiti koko illan ja tuskin alentui vilkaisemaankaan karhun huvittavimpia temppuja. Mutta koko leiri tiesi, että hänen mielensä sittenkin oli karhuun kiintynyt.
Se oli suurenmoinen ilta Gallagherin leirissä. Eversti oli ensimäinen, joka väsyi ilakoimiseen. Sen myönsi jokainen luonnolliseksi asiaksi, sillä olihan karhu yksin suorittanut koko ohjelman. Nyt se, hyvin ravittuna ja onnellisena, halusi päästä nukkumaan, minkä se ilmaisi nuuskimalla joka nurkkaa etsiessään makuupaikkaa.
Karhun tuuheassa kaulakarvassa oli kulunut kohta, joka näytti, missä oli ennen ollut kaulahihna. Päällikkö teki sille uuden kaulavyön paksusta ohjaspätkästä ja vei sen kesynä ja lauhkeana pitkään vajaan, jota leiriläiset käyttivät pajana. Ladosta tuotiin suuri sylys olkia ja innokkaasti pöyhittyään sitä ympärilleen eversti laskeutui levolle ihan kuin tuhlaajapoika, joka on päässyt kotiin ja siitä iloitsee.
Seuraavana päivänä päällikkö antoi sen viisaan käskyn, että everstiä ei saisi laskea huoneeseen ennen päivällisaikaa. Tämän määräyksen syvämielinen tarkoitus oli säästää juhlaa varten jonkinlaista mielenkiinnon tuoreutta, jotta miehet paremmin pysyisivät huvitettuina ja olisivat vähemmän taipuvaisia nurisemaan tuoreen lihan puutetta. Koko aamun miehet, kuten tavallista sunnuntaisin ja vapaapäivinä, askartelivat veltosti kotosalla, pesten, paikaten, poltellen piippua, veistellen huoneessa tai kujeillen ulkona lumessa.
Kun eversti päästettiin ulos heti aamiaisen jälkeen, ei mitään tällaisia kujeita ollut tekeillä; muutoin se epäilemättä olisi jäänyt kotiin leikkimään uusien ystäviensä kanssa. Huomatessaan siis, että siltä kiellettiin pääsy huoneeseen, tutki se huolellisesti ympäristön, säikäytti hevosia nuuskimalla äänekkäästi tallin ovella ja kompuroi sitten metsään.
"Kyllä se tulee tänne taas ennen pitkää", sanoi Gallagher. "Eversti ymmärtää etunsa, kun sitä on potkaissut tämmöinen onni!"
Ja Gallagher oli oikeassa. Hän ymmärsi miehiä ja everstejä. Puoliyhdentoista tienoissa aamulla, kun Eph Babcock ja Pätkä-Johnson painiskelivat juuri oven ulkopuolella, huomasivat he karhun ilmestyvän metsästä, raivatun alan ulommalta puolelta. Sehän ei ollut merkillistä, mutta sen liikkeissä oli jotakin niin omituista, että molemmat läähättävät taistelijat hellittivät otteensa kuin yhteisestä päätöksestä ja seisoivat suu auki. Heidän huudahduksensa houkuttelivat ulos koko leirin näkemään, mitä oli tekeillä.
"Silläpä vasta näyttää olevan lystiä yksikseen", mutisi Evan Morgan kynnykseltä.
"Ei se juuri yksinkään ole", korjasi päällikkö.
"Ei, se on kumma, jollei se ole iso siili, mikä sillä on siellä", venytteli Babcock.
"Ja se ajaa karhua takaa!" huusi Pat Nolan ällistyneenä.
Mikä olikin tavallaan totta.
Eversti hyppi ja puikkelehti hullunkurisesti puolelta toiselle, kuin jättiläismäinen, mutta kovin nuorekas koiranpentu julmistuneen siilin edellä, joka kulki hitaasti eteenpäin joka piikki pystyssä, kunnes näytti niin isolta kuin nelikon vetävä kori. Eversti perääntyi taloa kohti, ikäänkuin olisi tahtonut jakaa ystäviensä kanssa uuden leikkikalunsa, tämän omituisen, äkämystyneen pikku pedon, jonka se oli löytänyt metsästä.
"Se saa itsensä täyteen piikkejä", sanoi Pätkä-Johnson, "ja siinä sinulla on vasta homma, että saat ne irti, Tim. Hyvä on, että se on sinun karhusi eikä minun."
Tom Oulton näytti siltä, kuin tässä avautunut näköala ei olisi hänelle epämieluisa.
"Älä sure, Pätkä", vastasi päällikkö. "Tuo karhu ei ole mikään tyhmyri.Se tietää siileistä yhtä ja toista."
Tosiaankin eversti piti hyvin huolta, ettei mennyt liian lähelle siilin vaarallisia piikkejä. Se ojensi ensin yhden käpälän leikillisesti ja kiusoittaen, sitten toisen, ja tavoitti vihaista pikku elävää. Mutta se ymmärsi olla siihen koskematta.
Mitä siiliin tulee, katseli se ilmeisesti vihan vimmassa kiusaajaansa. Siili on sekä kovin peloton että tyhmä, ja kun se päättää mielessään mennä johonkin erikoiseen suuntaan, voi ainoastaan kuolema tai jokin syötävä kääntää sen toisaalle.
Tällä kertaa siili oli päättänyt marssia everstin suuntaan, toivoen epäilemättä, vastoin kaikkea todennäköisyyttä, saavuttavansa sen ja pistävänsä sen turkin piikkejä täyteen. Koska eversti peräytyi taloa kohti, joutui siilikin tänne päin vaaroista välittämättä. Palanen hyvin suolattua kalannahkaa saisi vanhan siilin, joka on elämässään kärsinyt enemmän tai vähemmän vastuksia, hyökkäämään vaikka kokonaista varustettua sotajoukkoa vastaan.
Vaara vältettiin kuitenkin tällä kertaa Jimmy Dillihuntin pikaisen väliintulon avulla. Everstin peräytyminen oli tuonut siilin jo noin viidenkymmenen jalan päähän talosta, kun äkkiä Jimmy Dillihunt, kimeästi huutaen juoksi rintamalle hiilihanko aseenaan. Lykäten hämmästyneen everstin syrjään, hän iski siiliä tarkasti tylpän kuonon päähän. Tuo pysty piikkimetsä kaatui maahan. Sätkäyttäen lyhyitä tanakoita jalkojaan siili kierähti ympäri kuolleena kuin kivi.
Eversti istahti kintereilleen ja silmäili Jimmyä ihaillen. Katsojista muut karjuivat hyväksymisensä valituin sanoin, joita on "kuitenkin enemmän tai vähemmän mahdoton julkaista. Jimmy otti maasta siilin hervottoman ruumiin, tarttuen varovasti sen aseettomiin etukäpäliin ja kantoi sen sisään.
"Siilistä tulee hyvää syötävää, kun se on oikein valmistettu!" sanoi hän voitonriemuisesti irvistäen, hävitessään omaan pyhäkköönsä.
Se oli tosin vain yksi siili, mutta erittäin iso ja lihava, ja Jimmy Dillihunt tiesi, kuinka se oli saatava riittämään pitkälle. Hän laittoi siitä soppaa, jossa oli runsaasti palleroita ja myös runsaasti, se on myönnettävä, hienoksi leikattua suolaista sianlihaa. Koska pienikin määrä siilinlihaa riittää antamaan paljon makua, maistui kaikki sianliha sopassa siilinlihalta, eikä kellään ollut syytä valittaa. Päivällinen oli ehdottomasti onnistunut.
Eversti kulki edestakaisin aterioivien takana ja lähenteli jokaista vuoron perään, mairitellen ja anoen herkkupaloja, joita kukin halukkaasti sille tarjosi. Vihdoin se tuli Sam Oultonin luo, jota se tähän asti kehoituksen puutteessa oli välttänyt. Tuli äänettömyys, kun kukin ihmetteli, mitä Tommy, tuo leppymätön tekisi.
Oulton katsahti everstin valtavaan, luottavaiseen päähän, jonka se oli tunkenut hänen kyynärpäänsä viereen. Hän epäröi, irvisti hyväntahtoisesti, mutta kömpelösti; sitten pyyhkäisi hihallaan kiiltävää suutaan, kohotti isoa kahvituoppiaan ja nousi päättävästi seisaalle.
"Herra Karhu – tarkoitan, Eversti", sanoi hän, "toivotan teille oikein hauskaa joulua ja monta samanlaista! Te olette ainoa tosi herra tässä leirissä, sillä te olette ainoa koko joukosta, joka ystävällisesti muisti tovereitaan antamalla niille joululahjan."
Ja hän antoi Everstille rintaluun!