25.
On syksy-yö, tyven ja kuutamoinen.
On hiljaisuus niin syvä ja häiritsemätön, että siitä eroittaa vain oman sydämensä lyönnit.
Tämmöisenä yönä on kuin hyvät henget liikkuisivat maan ja taivaan välillä, soudellen sinipunertavassa autereessa, on kuin vainajat kulkisivat kodeissaan.
Ja ne, jotka heitä rakastavat, valvovat silloin, jotta he käydessään eivät löytäisi kaikkia nukkumasta ja luulisi omiensa heidät unohtaneen.
Tämä yö on samallainen kuin kerran, jo monta, monta vuotta sitten! Nyt vaan on syksy ja silloin oli kevät. Keväisenä päivänä minä pitkän pakoni jälkeen tulin takaisin Koskelaan.
Minä etsin häntä, ja he osoittivat huvimajaa etelänpuoleisella rinteellä vanhojen mäntyjen alla.
Se oli sinne tehty yllätykseksi minulle. Olin joskus tullut sanoneeksi, että siihen sellainen pitäisi rakentaa. Hän oli pitänyt sen mielessään ja rakentanut huvimajan.
Jalkani vaivoin minua kannattivat, kun kiiruhdin pitkin hiekoitettua tietä, vapisevine käsineni saatoin tuskin avata oven.
Kuu loi kalpeaa valoaan ikkunasta sisään, ja minä näin hänen kookkaan ruumiinsa muodot valkean raidin alta.
Lähenin häntä väristen, sydän täynnä tuskaa, vedin peitteen kasvoilta enkä voinut katsettani hänestä kääntää.
Ilme oli rauhallinen kuin nukkuvan, joka uneksii kaunista unta, otsalla oli tyyni, ylevä rauha, ja suuret väkevät kädet olivat ristissä rinnalla, kuin pyhäpäiväistä hartautta tulkiten.
— Älä itke, mamma, kaikki on hyvin niinkuin on.
Hänen ruumiinsa nukkui, mutta henki valvoi. Tunsin hänen läheisyytensä, luulin kuulevani hänen äänensä, kun hän lohdutti minua: »kaikki hyvin niinkuin on».
Mieleni tyyntyi. Minun tuli hyvä ja turvallinen olla, ja kun astelin takaisin kotiin, oli kuin olisi hän näkymättömänä seurannut minua: »katso, kuinka Koskela on muuttunut poissaollessasi! Tämä kaikki on sinua varten ja poikaa!»
Sisässäni alkoi helpoittaa ja sulaa. Vuosien raskaat kärsimykset kirposivat harteiltani kuin painava taakka, tunsin, että olin tullut takaisin kotiin.
Voimakkaana kuului kevättulvaisen kosken kohina.
Siitä on kulunut jo vuosia monta, mutta minusta on yhä kuin olisi hän täällä meidän kanssamme, kuin näkisi hän toimeni ja työni, kuin johdattaisi hän mieleeni ajatukset ja kenenkään kuulematta kuiskaisi korvaani neuvot miten tulee menetellä, kun on kyseessä koski ja liikeasiat. Mistä minä ne muuten tietäisin.
Ja usein tulee mieleeni muuan muisto vuosien takaa. Silloin oli Rusko nuori ja virma, ja me ajelimme sillä kahden. Minä halusin ohjata hevosta, mutta pelkäsinkin sitä toiselta puolen. Hän heitti ohjakset minulle: »osaathan sinä, Sanelma! Miksi et osaisi ohjata hevosta, kuten minäkin», puheli hän ja katseli hymähdellen minuun. Mutta samalla hän kaiken aikaa piti tarkasti silmällä vallatonta hevosta. Hän se silloinkin ohjasi, vaikka suitset olivatkin minun kädessäni.
Niin on nytkin. On kuin olisi hän vierelläni jossain, hymähtelisi ja pitäisi silmällä tienmutkia ja äkkijyrkkiä mäkiä: »Kas noin, mamma, osaathan sinä ohjata, miksi et sinä osaisi yhtä hyvin kuin minäkin!»
En ihmettele luonnonkansojen vainajien palvontaa. On lohdullista ajatella heitä, edellämenneitä, elävinä ihmisinä, uskoa että he ovat kanssamme, tukevat meitä toimissamme ja antavat meille oman itsensä täydellisemmin kuin koskaan ennen. Olomuoto vaan muuttuu, raskas verho vaihdetaan kevyempään, mutta ne, jotka lujin sitein ovat toisiinsa kiinnitetyt eivät eroa aineellisen muodon vaihtuessa aineettomaan. Näitä minä täällä mietiskelen, kun on yö ja hiljaisuus ja uni ei silmiini ota tullakseen.
Syksy on taas tullut ja lehdet keltaisina putoilevat oksiltaan alas hautautuakseen maaemon pehmeään poveen.
Minäkin kuulun jo syksyyn, mutta minun aikani ei ole vielä tullut.
Kuinka usein olenkaan alkanut kaivata heidän luokseen, jotka ovat edellä menneet!
Poika on elämää, tulevaisuutta varten! Hänen tähtensä olen kiinni täällä, vaikka itse jo kuulunkin poistuviin.
Päivisin jatkan Martin työtä ja hoidan hänen liikettään pojan hyväksi, yöt elän itseäni varten, käyttäen ne matkavalmistuksiin ja muistojeni järjestelyyn.
Öisin istun minä, yksinäinen nainen, ajatellen omiani ja piirrellen niitä paperille, koska ei ole ketään kenelle niistä juttelisin, Greetta-tätikin kun on kutsuttu lepoon.
Ajatukset eivät anna minulle rauhaa. On kuin elämä vaatisi minulta tilinpäätöstä itseni kanssa, tahtoisi nähdä numerot, kokemuksieni loppusumman.
Ja koska minulla on yllinkyllin aikaa, koetan sen tehdä, niin perehtymätön kuin olenkin kirjanpitoon.
Olen vaivannut järki-vähäistäni selvitelläkseni itselleni kysymystä, jonka Toini eteeni asetti, selvittääkseni sen kokemukseni avulla.
Kumpi meistä kahdesta oli oikeassa, hänkö, joka tahtoi säilyttää kodin onnen käärimällä sen petoksen ja valheen verkkoon, vaiko minä, joka kaikesta huolimatta koetin puhua totta? Oliko paikallaan tämä tosi, jonka tuhoisat seuraukset sitten ulottuivat niin monen ihmisen elämään!
Me olimme kuminatkin väärässä!
Joskus kuvittelen, että jos tyttäreni eläisi ja olisi astumassa avioliittoon, niin nyt minä, hänen äitinsä, sanoisin hänelle neuvona ja evästyksenä: Kavahda, lapseni, ensimäistä pientä pahaa, joka pyrkii väliin ja joka on alkuna rakkauden asteettaiseen kylmenemiseen. Valvo myös tarkasti elämääsi ja vartioi huolellisesti ajatusmaailmaasi, siellä liikkuvat onnesi vaarallisimmat viholliset! Ne ovat niin suloisia nuo mielikuvat, nuo armaat, »viattomat» unelmat, mutta ne häikäisevät näön ja juovuttavat järjen hurmaavaan huumaukseen. Kuoleta armotta ensimäinen ajatuksesi, joka teki syrjähypyn! Toista et ehkä enää saavuta, ja kolmas jo vie sinut mukanaan. Se ensimäinen oli vain pieni kevyt tunneailahdus, joka hyväili olemustasi kuin vieno kesäinen tuuli ja synnytti ihanan unelma-elämän, — mutta se oli myös alkuna kodin hajoamiseen… Kenties tulisit, tyttäreni, joskus äitisi luokse valittaen, että elämä ei antanut sinulle sitä mitä siltä odotit, että onni, jonka tahdoit omistaa, väistyy päivä päivältä luotasi pois. Lapseni, sanoisin minä sinulle, siinä onkin se kivi, johon me kaikki kompastumme. Meillä on ihanteen kaipuu ja kauneuden sammumaton jano, Ikuista, Täydellisyyttä me etsimme. Mutta etsintämme suuntautuu harhaan, me luomme itsellemme epäjumalia ja kukistumme niiden kera. Me huudamme onnea, me kutsumme ja rukoilemme sitä päivin ja öin, me juoksemme sen jälessä ja vaivumme toivottomuuteen, koska se ei tahdo meitä kuulla kun me pyrimme väkivalloin sen omistamaan. Lapseni, jos tahdot omistaa onnen, opi odottamaan! Ja sillävälin tulee sinun täyttää velvollisuutesi niitä kohtaan, jotka haltuusi ovat uskotut. Tee se sitä paremmin, kuta suurempi onnenkaipuusi on. Sillä onni on sinussa itsessäsi, sielusi pohjalla se uinuu, odottaen hetkeänsä virotaksensa eloon. Ja kun hetki on tullut, kun tyytymyksen, alistumisen ja kärsivällisyyden läksy on opittu, kun korkeampi rakkaus olemuksesi elähyttää, silloin astuu tuo kaivattu esiin kätköstään kuin perhonen kotelostaan. Ja se, jota ihmiset kilpajuoksussa menehtyäksensä tavoittelevat, näyttäytyykin silloin vain onnen harhakuvaksi, uusien pettymysten aiheeksi.
Meitä on miljoonia kärsiviä ja yhä uusia miljoonia syntyy. Kaikki he kokevat samaa kuin edeltäjänsä, kompastuvat samoihin kiviin. Mutta miksikä eivät edeltäjämme, jotka ovat ajaneet purtensa kallioihin ja kiviin, ole viitoittaneet tietä tulevia sukupolvia varten? Olisi tarvittu ensin vain muutamia uhreja, ja sitten sukupolvet toisensa jälkeen soutaisivat vaaratta tuon kapean väylän kehdosta hamaan hautaan saakka.
Tätä minä paljon mietiskelin. Oli aika jolloin minusta tuntui, että voisin opettaa muille jotakin. Tahdoin suistaa muilta ne kärsimykset, joihin itse olin joutunut, tunsin tarvetta tasoittaa jälkeentulevien tietä. Mutta huomasinkin voimani vähäisiksi. Minua suuremmat ovat jo ammoisista ajoista yrittäneet samaa, mutta vain hituisen verran on heidän opetuksensa hyödyttänyt kärsivää ihmiskuntaa. Kunkin yksilön on itsensä astuttava kehityksen vaivalloista tietä, jolla jokainen pettymys, jokainen uusi kärsimys vie kulkijan kappaleen matkaa kohti täydellisyyden päämäärää.
Onnen sammumaton kaipuu, joka ihmisrintaan on kätketty hamasta hänen syntymästään, se on se voima, joka pakoittaa hänet eteenpäin. Jokainen ponnistus ulkonaisen onnen saavuttamiseksi, jokainen kompastus tiellä, jok'ainoa pettymys päämäärän paetessa on uusi elämys, josta sisäinen, kehittymässä oleva, oikea onni saa uutta virikettä, uutta elämisen voimaa. Ja jokainen kyynel, joka matkan varrelle putoaa, pehmittää sadepisaran tavoin sitä itsekkyyden kuorta, jonka kätköstä se oikea, todellinen on kerran astuva esiin.
26.
Mutta vaikka minä en kykenekään opettamaan ketään, tahtoisin kuitenkin teroittaa lapselleni ja kaikille nuorille, että he kotilietensä valkeata vaalisivat niinkuin pyhää tulta vartioiden, että he eivät vähäarvoisina pitäisi sitä paikkaa, jonka kohtalo heidän kodikseen on määrännyt.
Se on minun testamenttini ja minun jättämäni perintö. Sen tehtyäni olenkin omasta puolestani jo valmis täältä muuttamaan pois. Olen tehnyt matkavalmistukseni, olen säilyttänyt omaisuuteni, koonnut ja järjestänyt kaiken, mikä seuraa minua matkallani. Elämykseni seuraavat minua sinne, kaikki elämäni vaiheet.
Onneni ja kärsimykseni, täyttyneet toiveeni ja hukkaanmenneet unelmani, kaikki ne tulevat mukaan. Rakkauteni, pettymykseni, erehdykseni ja ylitsekäymiseni, tuskani ja taisteluni vien minä mukanani sinne. Hyvät päätökseni, täytetyt ja täyttämättä jääneet, jokaisen rakkaudentyön, pienimmänkin, unteni rikkaudet, mielikuvieni kultalinnat minä vien muassani. Kyyneleet, jotka elämäntuska silmistäni pusersi, säveleet, jotka olemassaolon onni on rinnassani herättänyt, kaikki, kaikki on tuleva mukaan. Sillä ne ovat sulautuneet minun sieluuni, liittyneet minun olemukseeni, ja kuinka vastakkaisia ne lienevätkin, ovat ne kukin aikoinaan vetäneet minua lähemmäksi päämäärää.
Ja kun vihdoin tuo syvä, tumma hiljaisuus levittyy ylitseni, kun ruumiini raukenee ja mainen häly väistyy, silloin elämä, tuo pitkä päivien sarja, sulaa suureksi sopusoinnuksi, urkujen mahtavaksi soitoksi, joka kohoaa ylös korkeuteen, kantaen sieluni hartioillaan kohti sitä valoa ja kauneutta, jota kautta elämäni ikävöin.
Näitä ajattelen, kun on yö ja hiljaisuus, eikä uni ota tullakseen. Näitä mietin, kun kaikki on tyyntä ulkona ja sisällä, kun kuu luo valoaan kautta syksyisen yön, kun vainajien henget kulkevat kodeissaan. Tunnen parhaiten silloin, kun on hiljaisuus ja talossa kaikki ovat uupuneet uneen, että itsekin kaipaan jo heidän luokseen.
Mutta Ikuinen Rakkaus valvoo ja kautta sinihohteisen avaruuden liitelee yli nukkuvan maan, sulkien syliinsä kaiken olevaisen, yhdistäen itsessään elävät ja kuolleet.