— Olen alkanut pelätä kuin pieni lapsi, — virkkoi nainen istuutuen jälleen. — Olen alinomaa peloissani, että joku häiritsee meidän onneamme.
Nuorukainen kumartui hänen kättensä puoleen, suudellen niitä kauan.
— Onnettomien vanhempaimme sydämet olivat äärettömän kaukana toisistaan, — jatkoi ensinmainittu, — mutta sitä hartaammin ovat meidän sydämemme yhtyneet… Luonnon ja ihmisyyden järkytetty sopusuhde on jälleen saatettu ennalleen, ja kuun lempeä valo loistaa sovituksen sädekehänä sen yli… Pysykäämme toisillemme aina samanlaisina kuin olemme nyt tänä onnellisena, valoisena yönä!
— Tuskin vieläkään uskon mahdolliseksi kaikkea sitä, mitä on tapahtunut, — virkkoi nuorukainen… — Tämä ihana, älykäs, kaikkien kunnioittama olento kuuluu siis todellakin minulle … minulle, joka olen niin mitätön, niin taitamaton… Julia, Julia, mitä tulee minun tehdä, voidakseni kartuttaa sinun onneasi, jotta sinä aina olisit tyytyväinen minuun?
— Pysy sellaisena kuin olet ollut tähänkin saakka … yhtä suorana ja vilpittömänä!… Mutta ei siinä kyllin, Albert, sinun täytyy myöskin olla kärsivällinen ja suvaitsevainen… Perheenemännän velvollisuudet, joita nyt rupean täyttämään, ovat minulle kokonaan vieraat… Maalaisaskareet tunnen tuskin nimeltä, mutta sinun täytyy ohjata minua, terävällä ymmärrykselläsi opastaa… Sinun pitää olla malttavainen opettaja, niinkuin minäkin olen tarkkaavainen oppilas…
— Julia, luuletko, että minä antaisin sinun rasittua sellaisissa puuhissa, että erkaannuttaisin sinut taiteestasi ja opinnoistasi, joita niin paljon rakastat, ja että…
— Albert, — keskeytti Julia hänet kiivaasti, nousten jälleen penkiltä, — enkö minä ole pehtoorin vaimo?… Tahdotko sanottavan, että sinun kotiasi hoidetaan huonosti?… Tahdotko, että saan hävetä vertaisteni joukossa?… Ei, sitä et tahdo, enkä minäkään… Nainen, joka ei älyä asemaansa ja siihen kuuluvia velvollisuuksiaan, ei ansaitse naisen nimeä, olkoonpa hän kuinka lahjakas tahansa!
— Julia, suo anteeksi!…
— Oi, niin mielelläni, mielelläni!… Vielä ilmestyy paljon sellaistakin, jota minun tulee pyytää anteeksi sinulta, — vastasi Julia, istuen miehensä syliin ja kiertäen pyöreät käsivartensa hänen kaulaansa.
— Eikö … eikö jo ole liian viileä istua ulkona? — sammalsi sulhanen, siitä huolimatta, ettei hän varmaan koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin lämpimäksi kuin nyt.
— Menkäämme sisään! — vastasi morsian, liukuen hiljaa pois hänen polveltaan.
Käsi kädessä, lähekkäin toisiaan lähtivät nuorikot astumaan pappilarakennuksen taitse puutarhan laitaa kohti.
Eräässä kohden, kolmen toisistaan hieman erillään olevan pensaan välitse, näkyi rauhattomana kimalteleva joki.
Julia pysähtyi, osoittaen kädellään sinnepäin.
— Katsohan, ystäväni, — virkkoi hän, — sitä mukaa kuin kuu etenee taivaankannella katoavat vaaran synkät varjot joen pinnalta, päästäen sijaansa rannan niittyjen ja kenttien hymyilevät kuvat!… Voi, missä kiitääkään ja minne häipyyhänenvarjonsa, hänen, onnettoman, sokaistun?… Ei, — jatkoi hän hetken hiljaisuuden jälkeen, — pitäisikö minun edistää pahan voittoa senvuoksi, että se esiintyi äidin hahmossa!… Saatoinko minä uhrata pimeyden voimille kahden viattoman olennon onnea?… Ei, sitä minun ei olisi täytynyt, enkä olisi sitä voinutkaan tehdä!
— Mutta kun hän kerran saa tietää yhtymisestämme, — virkkoi Albert, — ja kun hän alkaa käsittää, että kärsimykseni, jolle hän nauroi ja riemuitsi meidän kahden viime kertaa tavatessamme, olikin vain teeskentelyä ja näyttelemistä, herättääkseen hänessä sääliä ja katumusta, tai jos meidän ei onnistu peittää jälkiämme hänen kostonhaluisilta silmiltään … kun hän saa tietää kaikki?…
— Silloin hän raivoaa kostonsa raukeamisesta tyhjään, — sanoi Julia. — Mutta ehkä hän senjälkeen kun havaitsee kaiken uhmansa ja vaivannäkönsä olleen turhaa, huomaa, että korkeampi tahto on asettunut häntä vastaan, ja ja että hyvä aina lopullisesti voittaa… Toivon hänen kovan sydämensä silloin pehmenevän ja synkän levottomuuden hänen sielussaan tyyntyvän… Kirkas, kaunis kuu, kuljehänenkinylitseen, kuten kuljet joen yli tuolla kaukana!… Kulje niin, että mustat varjot häipyvät, jättäen sijaa lempeille, hymyileville kuville!
Rakastavaiset olivat poistuneet puutarhasta.
Muuan akkuna, joka vielä äsken oli ollut auki, suljettiin ja kierrekaihdin laskettiin alas. Mutta loistava kuu viipyi kauan akkunaruudulla.
Oliko se vastaus Julian rukoukseen, vai oliko se kajastus rakkaudesta, joka oli puhdas kuin kuun kulta?
Paratiisin kuutamoita, autuaitten vainioita, valoenkeleitä taivaan et sä nää, vaan vaivut vaivaan.
Tämä laulu kuului eräänä syyskuun päivänä metsästä Skansenin tullin luota vinkuvan tuulen ja roikuvan sateen keskestä.
Laulua kuunteli muuan hauska vanhus, joka hiljaa asteli tuuheiden kuusien välissä, puettuna paksuun karvanuttuun ja leveälieriseen hattuun, jaloissaan jykevät rasvanahkasaappaat.
Hän oli sama »hauska vanhus», jonka nyt jälleen tapaamme yhdentoista vuoden kuluttua. Hänen huulillaan oli yhä vieläkin entinen hymy, huolimatta monista uusista, vuosien varrella suun ympärille syntyneistä rypyistä.
»Hauska vanhus» meni sinnepäin, mistä laulu kuului. Viimein hän pysähtyi pienelle aukeamalle keskellä metsää, sillä hän oli huomannut erään naisolennon, joka lakkaamatta kiersi vähäistä, tuoreiden sammalien peittämää multakasaa, mutta sellaisin askelin, kuin hän olisi kävellyt hehkuvilla hiilillä.
Tuo pieni kumpu ei ollut »hauskalle vanhukselle» mikään uutuus. Hän oli huomannut sen muutamia päiviä Odeliuksen mestaamisen jälkeen. Ensi vuoden aikana hän oli usein nähnyt tullipuomin eteen pysähtyvän vuokravaunut, joista hyvin kaunis nainen, joka myöskään ei ollut hänelle outo, oli astunut maahan ja lähtenyt metsään. »Hauska vanhus», joka salaa oli hiipinyt hänen jälkeensä, oli silloin katsellut, kuinka nainen polvistui kummulle, sekä kuullut hänen sopottavan käsittämättömiä sanoja.
Mutta nainen, jonka hän näki tänään, oli puettu mustaan sateen ja mullan likaamaan pumpulipukuun, ja hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä. Hänen pikimustat hiuksensa olivat leikatut lyhyiksi kuin miehellä, ja kasvot olivat vahankeltaiset, poskikuopissa punaisia pilkkuja, ja vihreät renkaat silmien ympärillä.
Laulettuaan laulun loppuun nainen virkkoi:
— Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
Senjälkeen hän alkoi laulaa samaa laulua, jatkaen kiertämistään kummun ympäri.
— Kuka se niin rauhaton sielu onkaan? — kysyi »hauska vanhus», lähestyen tyynenä kuten aina.
— Älä tule tänne! Älä tule tänne! — huusi nainen. Sinä vaivut haudan ympärillä avautuvaan mereen!… Oletko ennen nähnyt niin raivokkaita aaltoja?… Juuri niiden vuoksi hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
— Nepä vasta merkillisiä aaltoja, — huomautti »hauska vanhus».
— Niin, ne ovat merkillisiä!… Jokainen aalto on äidin rinta, johon on kytketty käärme… Olen repinyt ruumiistani oman sydämeni ja se on nyt tässä minun kädessäni.
— Olisi hauska katsoa sitä kalua hieman lähempää, — virkkoi »hauska vanhus», ojentaen kätensä tarttuakseen pallon muotoon rypistettyyn paperiin.
— Katso, katso vaan! Mutta varo, ettei käärme pääse matelemaan pois…Ei sentään vaaraa, vedinhän sen ympärille taikarenkaan.
»Hauska vanhus» avasi rypistetyn paperin, joka ei ollut mikään muu kuin edellisen päivän sanomalehti.
— Minä tiesin hänen jäävän, — sanoi nainen, tuijottaen vuoroin paperiin, vuoroin ukon jalkoihin maahan. — Äidin rinta on liian hyvä hyljättäväksi … on, on, on!
»Hauska vanhus» huomasi pian lehden ensimmäisellä palstalla neljä punaista, leveätä viivaa, jotka suorakulmaisesti yhtyivät toisiinsa ja joiden sisäpuolelle oli hienoilla kirjasimilla ladottu ja painettu seuraavat rivit:
»Vihittyjä maaseudulla:
Pehtoori Albert Kron ja neiti Julia Palm elokuun 24 pnä Älfdalin pappilassa Taalainmaassa.»
»Hauska vanhus» ei käsittänyt, mitä varten juuri nämä rivit ansaitsivat enemmän huomiota kuin muutkaan; mutta koska hänellä ei ollut tapana koskaan olla huolissaan siitä, mitä hän ei ymmärtänyt, antoi hän sanomalehden takaisin, pyytämättä lähempää selitystä.
— Oletko nähnyt kauniimpaa käärmettä? — kysyi nainen. — Sen pää on kultaa, silmät tulta, suu aamun punerrusta ja hampaat kuun valoa… Mutta sen pistoa seuraa helvetin tuska… Voi!
Nainen heittäytyi maahan kiemurrellen ja kauheasti voihkien. Sitten hän taas hypähti pystyyn, päästi hirveän naurun ja alkoi uudelleen kiertää multakumpua, rypistäen jälleen paperin palloksi.
— Hän ei pääse ylös eikä alas, vaan saa maata siellä tuskissaan, kunnes maa katoaa, mutta maa ei katoa koskaan!
»Hauska vanhus» katseli mielipuolta käsivarret ristissä.
— Tuo on jo saanut kyllikseen, eikä enää tarvitse minun piilukirvestäni, — jupisi hän itsekseen, sillä sen asian hän käsitti.
Mutta lukemattomat rypyt hänen suunsa ympärillä näyttivät nyt tyhjiltä ja synkiltä, sillä se omituinen hymy, joka niissä tavallisesti väreili, oli kadonnut.
Oli maaliskuu vuonna 1829, yksi vuoden kauneimpia päiviä.
Lumi oli äskettäin sulanut, katukivet olivat kuivat, ilma lenseä, ja leivot lauloivat korkeudessa.
Erään portin luona kaukana Södermalmin syrjässä pysähtyivät vaunut, joista astui maahan nuori, hienosti puettu nainen, joka harvinaisen kauniine ja jaloine kasvonpiirteineen oli hyvin ihastuttava ja miellyttävä, siitä huolimatta, että hän näytti kalpealta ja syvästi surevalta.
Hän seisahtui hetkeksi portin ulkopuolelle, missä oli rautainen vaivaistukki, jonka yli oli kiinnitetty riippumaan seuraavalla kirjoituksella varustettu puutaulu:
VaeltajaTäälläNäetKuvan maailmastaMissäVähäisin Hullu on viisas.JosKaikkia mielettömiäKohdeltaisiinSamalla tavallaMuodostuisi useinOppineen lukuhuoneestaHekumoitsijan salistaKaunottaren kammiostaRikkaan aarreaitastaHulluinhuone.Kurja ahneusOnneton rakkausOvat kasvattaneet nämä asukkaat.Lukija, tunne itsesi!
Tämä taulu kirjoituksineen riippui Danvikin mielisairaalan portilla — ollen siinä vielä tänä päivänä.
Vieras tarttui kellonvetimeen ja soitti, jonka jälkeen portti avattiin.
Sen aukeamaan ilmestyi kyttyräselkäinen ruma kääpiö, ojentaen kätensä tulijalle.
— Onneton olento tuokin, — virkkoi nainen hiljaa itsekseen, rientäen eteenpäin kimmoisin askelin.
— Olipa hän kumman näköinen! — jupisi kääpiö puolestaan. — Ja miten hullunkurisesti hän harppoo!
Ruma ihminen ei koskaan ihaile kauneutta eikä raajarikko ole siron käytöksen ystävä. Melkein samaan tapaan arvostelee köyhä rikasta. Toinen ei saanut mitään senvuoksi, että toinen sai kaikki. Alituista vääryyttä, alituista sortoa toisen kustannuksella.
— Ja kuitenkin, — jatkoi nuori nainen itsekseen — on hänellä ehkä äiti, jota hän rakastaa, ja joka rakastaa häntä.
Rampa olisikin todella voinut kertoa niin olevan, sekä saada siitä runsaasti lohduttavaa korvausta, jos hän olisi tiennyt, mitä vieraan mielessä liikkui. Kuitenkin hän hymyili tyytyväisesti auringonsäteelle, joka samassa erään rikkoutuneen pilven raosta paistoi hänen päähänsä.
Auringonsäde kosketti myöskin kaunista naista. Mutta hän ei hymyillyt, sillä tällä hetkellä oli suru hänen sydämessään taivaan sädettä voimakkaampi.
Vieras oli jo ehtinyt mielisairaalan kynnyksen sisäpuolelle, ihmisyyden syvimmän kurjuuden kotiin.
Tätä kynnystä koskettaa usein yhdeksännentoista vuosisadan jalka, mutta jälkiä yhdeksännentoista vuosisadan ihmisyydestä saa sieltä hakea turhaan. Se näyttää kokonaan eksyneen vankilan muurien sisäpuolelle, rikosten pakolliseen asuntoon, niinkuin ei säälivällä ihmisrakkaudella olisi arvokkaampaa hoideltavaa kuin rikoksen mustasta lähteestä pulppuava kärsimys.
On tosin kaunista koettaa tehdä lain rankaisemasta rikollisesta hyvää ja hyödyllistä yhteiskunnan jäsentä, mutta ihmisystävää ei halventaisi sekään, jos hän muistaisi ajatella tai häneltä riittäisi tunnetta sellaisiakin olentoja kohtaan, jotka turhaan painavat kuumeisia otsiaan mielisairaalan kammion kylmää seinää vasten sekä hyödyttömästi huutavat polttavia tuskiaan vankkojen muurien sisäpuolella. Monta heistä voitaisiin lempeämmän ja huolellisemman käsittelyn avulla parantaa ja antaa takaisin sille yhteiskunnalle, josta heidät on karkoittanut useammin onnettomuus kuin oma syy.
Mutta tätä tarkoitusta varten ei vielä ole perustettu yhtään »suojelusyhdistystä», eikä Tukholman kaupunki, sivistyksen ja inhimillisyyden keskus, häpeä pitää vierellään niin huonosti järjestettyä turvapaikkaa syyttömästi kurjuuteen joutuneille kuin Danvikin mielisairaalan täydellä syyllä katsotaan olevan.
Yksityiskohtien valaiseminen ei voi tulla tässä kysymykseen, sitäkin vähemmän, koska yleinen mielipide jo kauan sitten on pääpiirteissään lausunut tuomionsa tästä asiasta. Mutta oikeuden nimessä täytyy tunnustaa, että syy on vähemmän niissä, joiden huoleksi on uskottu sairaiden erityinen valvominen, kuin itse laitoksen järjestyksessä sekä siinä, että sille myönnetty määräraha on liian vähäinen. Tämän vuoksi sellaisia sairaita, joilla ei ole läheisiä sukulaisia tai ystäviä heidän hoitoaan avustamassa, voidaan useimmiten pitää turmioon joutuneina ja menetettyinä.[1]
[1] Tarvinnee tuskin huomauttaa, että edellämainitut rivit, jotka on kirjoitettu enemmän kuin puoli vuosisataa sitten, ollen silloin täysin oikeutetut, eivät onneksi nyt enää pidä paikkaansa.
Vieras nainen tapasi jo eteisessä johtajattaren, ja he tervehtivät toisiaan siten kuin on tapana kahdella henkilöllä, jotka katsovat olevansa jossain tekemisissä keskenään.
— Olipa hyvä, että rouva tuli! — huudahti johtajatar. — Hän huutaa alinomaa rouvaa, ja hänen hetkensä ovat luetut.
— On siis totta, mitä kirjoititte? — virkkoi vieras kiihkeästi. — Hän on huutanut minun nimeäni, hän tahtoo puhua kanssani!
— Niin … sitä mukaa kuin hänen ruumiinvoimansa ovat heikentyneet, on myöskin hänen raivokkuutensa vähentynyt… Viime viikkojen aikana on hän tavattomasti riutunut, mutta sen sijaan hänellä on ollut taajemmin selviä ja valoisia hetkiä… Kirkkoherra on käynyt usein hänen luonaan, ja luulen hänen nytkin parhaillaan olevan sisällä hänen huoneessaan.
— Viekää minut sinne! Missä on hänen huoneensa? — virkkoi nuori nainen, tarttuen johtajattaren käsivarteen.
He menivät kerrosta ylemmäs.
— Lääkäri käy häntä katsomassa monta kertaa päivässä — sanoi johtajatar. — Tohtori Hjort on tavattoman herttainen ja osaaottava lääkäri.
— Jumala häntä siunatkoon!
— Miten toisenlaista onkaan nyt kuin silloin, kun herrasväki kävi täällä viime vuonna. — Herra pehtoori ei taidakaan nyt olla mukana?
— Hänelle sattui esteitä… Minun täytyi matkustaa Tukholmaan yksinäni… Tämän pimeän käytävän varrellahan hänen huoneensa on?
— Ei, meidän täytyy mennä vieläkin kerrosta ylemmäs… Täällä hän asui ollessaan pahimmillaan… Se raukka on kärsinyt kauheasti… Sydämeni on oikein haljeta sitä ajatellessani… Kas tässä, hyvä rouva!
Naiset olivat nyt tulleet toiseen käytävään, joka oli valoisampi kuin alempana oleva.
Heistä hieman loitompana aukeni ovi, ja eräästä huoneesta tuli ulos vanhahko pappi.
— No, herra kirkkoherra? — kysyi johtajatar.
— Hän puhui kauan ja järkevästi, — vastasi pappi, — mutta se rasitti tavattomasti hänen viimeisiä heikkoja voimiaan … hänen kärsimyksensä eivät enää kestä kauan… Hän on suuri syntinen, mutta … katuvaisempaa tunnustusta minulle ei ole koskaan tehty.
Nuori rouva syöksyi käytävää pitkin siihen huoneeseen, josta kirkkoherra oli tullut.
Johtajatar seurasi häntä.
Kammio, johon he astuivat sisään, oli mahdollisimman valoisa ja siisti. Perällä oli vuode, jonka pieluksella näkyivät riutuneet kasvot. Niiden koko yläosa oli valkoisen siteen peitossa silmäripsiin saakka.
Nuori rouva osoitti sidettä, katsoen kysyvästi johtajattareen.
— Viime jouluna, — kertoi tämä, — hän repi jokaisen hiuskarvan päästään, ja siitä pitäen on hänen niskansa ollut yhtenä ainoana haavana. Mutta tohtori arvelee sen vaikuttavan edullisesti hänen sielunkykyihinsä… Haava on tuottanut hänelle kuvaamattomia tuskia.
Vieras kumartui kuolevan puoleen, joka makasi silmät ummessa.
— Minä olen Julia, — virkkoi hän puoliääneen aivan sairaan korvaan. —Julia, Julia!
Kuoleva aukaisi hitaasti silmänsä, mutta ne tuijottivat lasimaisina ja elottomina häntä lähellä oleviin kasvoihin.
Nuoren naisen silmästä putosi kyynel toiseen näistä kivettyneistä silmistä. Se kyynel oli raskas, sillä siinä oli kätkettynä kärsivän lapsen sydän. Kuolon kalvo ei voinut vastustaa tätä painoa, vaan se heltyi hetkiseksi, niin että pakeneva elämä pysäytti kulkunsa. Ja kuolemanenkeli, joka jo oli valmiina kääntämään soihdun, tunsi ihmeekseen käsivarttaan pidätettävän, ja hän kohotti valoliekkiä, ikäänkuin tahtoen päästä selville tästä odottamattomasta vastustuksesta.
Silloin alkoivat sammuvat silmät saada jälleen hohdetta, painuneet kasvonpiirteet elostua, kylmenevä povi kohoilla, ja kaksi aaveellisen läpikuultavaa kättä kohousi tavoittamaan kahta muuta kättä, jotka heti kiirehtivät vastaan.
Kylmät kädet tarttuivat lämpimiin käsiin, nostaen ne jäähtyneille huulilleen, joissa suutelemisen mielihalu värähteli kuin revontulen loimu.
— Äiti, äiti, — kuiskasi Julia, painaen silmänsä niin lähelle kuolevan silmiä, ettei hiekanjyvänenkään olisi mahtunut näiden kahden silmäparin väliin. — Albert antaa sinulle anteeksi ja rukoilee puolestasi!
Silloin Julia tunsi silmäluomellaan kosketuksen, joka ensin poltti, mutta siinä samassa tuntui kylmältä ja jäiseltä. Hän käänsi kasvonsa hieman syrjään ja koetti sormellaan toista luomea. Hän tunsi ylemmän silmäkannen ripsissä helmen, jähmettyneen kyyneleen, joka oli kuolevan viimeinen merkki elämälle. Sillä samassa käänsi kuolonenkeli soihtunsa, ja tämä nainen, jolla oli yksi ainoa hyve, mutta monta rikosta, ei enää hengittänyt…
Polvistuen kuolinvuoteen viereen Julia katseli kauan kuolleen kasvoja, huomaten, että jota enemmän kylmät kasvonpiirteet kutistuivat kokoon, sitä valoisammiksi ja lempeämmiksi ne muuttuivat. Äkkiä kuului hänen huuliltaan kuvaamaton riemun huudahdus, ja ristien kätensä hän rukoili:
— Minä kiitän sinua, ikuinen armahtaja! Tämä oli ensimmäinen hymy, jonka olen nähnyt äitini kasvoilla!
Eräänä kesäpäivänä v. 1839, eli kymmenen vuotta mustalaisnaisen kuoleman jälkeen, kaksi herraa asteli maantiellä lähellä Gunilholmaa, ja heitä seurasi verkalleen pienen välimatkan päässä kyytihevosen vetämät kääsit, joita ajoi vieressä kävelevä talonpoika.
Toinen herroista — he näyttivät muuten samanikäisiltä — oli vartaloltaan hoikka, ja hänellä oli silmälasit nenällä sekä etupuolella rinnan päällä matkalaukku, kun taas toinen oli lyhyenläntä, mutta leveäharteinen, korkearintainen, ja hänen avoimia, eloisia kasvojansa ympäröi tuuhea, kastanjanruskea tukka sekä tumma, komea poskiparta.
Ensinmainittu, joka nautinnokseen poltteli sikaaria, oli matkatamineissa, puvun kuitenkaan olematta sitä vähemmän huoliteltu, vaikuttipa se melkein hieman keikarimaiselta, jota vastoin hänen seuralaisensa, jolla oli päässään tavallinen olkihattu, asteli paitahihasillaan, kantaen kuitenkin toisella olkapäällään vaaleata kesätakkia sekä kädessään merenvahapiippua.
— Vaimoni tulee hyvin iloiseksi nähdessään sinut, — virkkoi paitahihasillaan oleva mies. — Mutta vallanhan sinä olet ollut merkillinen, kun et neljän vuoden aikana ole voinut tehdä ainuttakaan huvimatkaa Gunilholmaan, missä kuitenkin tiedät saavasi mitä lämpimimmän vastaanoton!
— Tiedäthän, veli Kron, ettei lääkäri saa käyttää aikaansa niinkuin hän itse tahtoo, — vastasi hoikkavartaloinen herra. — Olen nyt kuitenkin iloinen nähdessäni teidät jälleen.
— Laiminlyöntisi rangaistukseksi pidetään sinut nyt Gunilholmassa vehnän tuleutumiseen saakka, sen lupaan itseni ja vaimoni puolesta.
— Rangaistukseni kestän kärsivällisesti… Mutta kuulehan, oli vähällä, ettei matkani Gunilholmaan jäänyt tälläkin kertaa.
— Kuinka niin?
— Tukholmassa kerrottiin sinun ostaneen maatilan Bergslagenista, jopa jo muuttaneen sinne.
— Siitä oli kyllä kysymys… Mutta lähemmin asiaa ajatellessamme en minä eikä vaimonikaan tahtonut muuttaa pois Gunilholmasta niin kauan kuin kreivitär elää… Tiedäthän, kuinka runsaasti me saimme nauttia kreivi-vainajan hyvyyttä, joten olisimme kovin kiittämättömät, jos jättäisimme tekemättä hänen jalolle leskelleen sen palveluksen, jota meillä vielä on tilaisuus hänelle osoittaa, ja sitäpaitsi me viihdymme täällä mainiosti. Muuten minä olen täällä yhtä kaikkivaltias kuin tämä olisi minun taloni.
— Sen arvaan… No, hyvä ystävä, vaimosi on varmaan yhtä suloinen ja kaunis kuin nähdessäni hänet viimeksi?
— Suloisempi ja kauniimpi, veliseni!
— Se on jo enemmän kuin kohtuuden mukaan saattaa vaatia… Sinä olet onnellinen mies, veli Kron, ja mikä vielä parempi, sinä sen onnen ansaitset.
— Hitto tietäköön, jos sen niin ansaitsenkaan, mutta se on ainakin varma, että onneani en vaihtaisi mihinkään maailman aarteisiin ja kalleuksiin!
— Sinullahan on nyt viisi lasta, eikö niin?
— Niin on, veliseni.
— Kahta nuorimpaa ei ollut vielä käydessäni täällä viimeksi…Luultavasti he kaikki ovat terveitä?
— Varmasti ovat… Täällä minun kattoni alla et mitenkään saa tilaisuutta lääkärin tehtäviin, rakas tohtori.
— Sitä parempi… Ja he kaikki ovat kauniita lapsia?
— Enkeleitä, veli!
— Niinpä kai… Ehkä he ovat vielä kauniimpia kuin ne kuvat, jotka vaimosi maalasi aikaisemmin?
— Ne viisi kuvaa, joissa minullakin on osaa, ovat ainakin elävämpiä ja puhuvampia, sen voin vakuuttaa.
— Ja vaimosi on heittänyt pesään värilautasen ja siveltimen?
— On, melkein kokonaan.
— Se on kaikessa tapauksessa vahinko.
— Niin on minustakin… Mutta siinä asiassa on vaimoni itsepäinen.
— Taloustoimissaan hän kai on väsymätön?
— Kunpa näkisitkin hänet hääräilemässä ruokakonttorissa ja keittiössä ja…
— Mutta miten on käynyt hänen valkoisten käsiensä, joita sinä niin arastelit?
— Minä tarkastan ne joka ilta, ja jos huomaan pienimmänkin punaisen pilkun, silloin hän saa nuhteita, usko se!… Juliani kädet saavat punastua ainoastaan minun suudelmistani.
— Sinä lienet Ruotsissa ainoa pehtoori, joka suutelee rouvaansa kädelle!
— Niin, mutta kellään pehtoorinrouvalla ei myöskään ole niin kauniita käsiä kuin minun vaimollani.
— Asutte nähtävästi vielä pehtoorinrakennuksessa, koska käännymme tästä.
— Niin. Linnan toinen kylkirakennus olisi kyllä käytettävissämme, mutta me viihdymme parhaiten täällä, missä kaikki on vaimoni maun mukaista… No, vieläkö tunnet tätä paikkaa … mitä pidät rakennuksen julkisivusta? Katselehan sitä nyt tarkkaan sillä aikaa kun minä puen nutun ylleni!… En uskalla näyttäytyä vaimolleni paitahihasillani, sillä silloin hän luulee, että minä, muka pieni poika-parka, vilustun!
— Rakennushan on kokonaan uusittu ja uudelleen maalattukin, — huomautti lääkäri. — Se on todellakin kaunis, aistikas, ihastuttava!… Kautta sieluni, nuo koristukset tuolla ylhäällä olisivat paikallaan somistamassa maalariakatemiaa Tukholmassa.
— Ne ovat vaimoni tekoa… Ei auttanut mikään, hänen täytyi… Minä pitelin tikapuita hänen seisoessaan ylhäällä maalaamassa. Ja minäpä en päästänyt häntä maahan, ennenkuin työ oli valmis… Oli hauska nähdä hänen siellä korokkeella sivelevän edes ja takaisin … ja välisti hän hipaisi väriä minunkin nenääni.
— Sinun vaimosi koristaa kaikkialla, missä hän onkin!
— Kiitän nöyrimmästi!… Kas, tuollahan se koristaja tuleekin alas rappusia!… Kylläpä hänen silmänsä leviävät nähdessään sinut!… Julia, Julia kultaseni!
Portailla köynnöskasvien ja monenlaisten kukkain keskellä näyttäytyi solakka, uhkea naisolento.
Kuten vuodessa on syyspäiviä, joiden lämpöä ja loistoa voi verrata keväisiin päiviin, niin nainenkin; kun hänen syksynsä on saapunut, on useasti ulkomuodoltaan sellainen, ettei siitä näy puuttuvan mitään nuoruuden suloutta. Tätä kutsutaan hänen toiseksi kevääkseen. Onhan punastuva ruusu kaunis, mutta yhtä kaunis on kultainen hedelmä, joka punertuu ja hehkuu taivaan auringon säteissä.
Pehtoorinrouvan yllä oli eräänlainen vaaleansininen, pumpulikankainen nuttu, ja hän oli paljain päin. Kaksikymmenyhdeksän-vuotiaan suortuvat olivat yhtä runsaat ja hohtavat kuin kahdeksantoista ikäisen. Uhkean emännän sivulla riippui kullatussa renkaassa säteilevä nippu hienoiksi kiilloitettuja avaimia.
— Minun ei tietenkään tarvitse vakuuttaa teille, herra tohtori, miten tervetullut olette, — virkkoi hän, viehkeästi hymyillen.
Syvästi kunnioittaen suuteli lääkäri pehtoorinrouvan kättä.
— Tällä hetkellä, — jatkoi viimemainittu, — minulla ei ole sydäntä torua teitä sen johdosta, että olette antanut meidän täällä Gunilholmassa niin kauan turhaan odottaa tuloanne.
— Miten olenkaan ansainnut näin suurta ystävällisyyttä? — kysyi lääkäri.
— Teidän kuvanne väikkyy usein silmissäni, — sanoi kaunis emäntä.
— Minunko kuvani? — huudahti lääkäri. — Jos minä tästä lähin tulen itserakkaaksi ja ylpeäksi, niin älkää siitä, minua moittiko.
— Emme!… Näen teidät vielähänensairasvuoteensa vieressä… Olette aikoja sitten sen jo unohtanut, tohtori Hjort, muttaminäen koskaan unohda sitä hellää hoitoa, jota te soitte yhdelle maailman onnettomimmista ihmisistä.
— Tohtori oli aivan ihastunut sinun rakennukseemme maalaamiisi koristuksiin! — huudahti Kron. — Muuten ei hänkään, kuten en minäkään, ole ollenkaan tyytyväinen sen johdosta, että olet hylännyt värilautasi ja siveltimesi.
— Minua todellakin kummastuttaa, — virkkoi vieras, — kuinka rouvaKron, joka on rakastanut taidetta, on voinut…
— Voi, herra tohtori, — huomautti emäntä, — tietysti minä rakastin paljon taidettani … mutta naisen mielihän vaihtelee… Katsokaahan, minä sain itselleni uuden rakkauden, joka ei enää antanut tilaa vanhalle, ja senjälkeen en tunne mitään kauniimpaa taulua kuin mieheni iloiset kasvot, enkä somempaa ryhmää kuin leikkivät lapseni.
— Eikö tosiaankin luulisi, kuullessaan hänen puhuvan, että hän on aina oikeassa? — huudahti Kron, nojautuen vaimonsa puoleen.
— Olen iloinen saadessani näyttää teille lapseni, — virkkoi rouva Kron. — Nyt he ovat kaikki ulkona vuorilla ja mäillä, mutta pian jo koko rivi saapuu kotiin… Arvaatte kai, että Albert, Fredrik ja Gustaf ovat kasvaneet… Konradia ja Clementineä ei ollut vielä neljä vuotta sitten… Kuten kuulette, herra tohtori, on minulla tytärkin, oikein herttainen tytön typykkä.
— Mutta vaikkakaan he nyt eivät ole kotona, — selitti pehtoori, — niin saa tohtori kuitenkin nähdä heidät heti paikalla.
— Onko sillä nyt niin kiire, Albert? — sanoi rouva; — ystäväsi on varmaan sekä nälkäinen että janoinen!
— Hänen täytyy nähdä, että sinä et sentään ole ollut aivan toimeton, — intti pehtoori, työntäen heidät molemmat pieneen, mutta somaan etuhuoneeseen, jonka yhdellä seinällä riippui suuri öljymaalaus kullatuissa puitteissa.
— Perhetaulu, veli tohtori! — huudahti pehtoori. — Kuvittelehan minun hämmästystäni! Eilen oli näet syntymäpäiväni ja minä tulen sisään tänne huoneeseen… Mutta silmättyäni ympärilleni, mitä saankaan nähdä? Tämän kauniin taulun, jonka Julia on maalannut minun vähintäkään siitä tietämättä… Eikö se ole jumalallinen?
Lääkäri katseli maalausta tuntijan silmällä.
Siinä oli kuvattuna pehtoori, pehtoorinrouva ja heidän viisi lastaan, joista kolme oli vanhempain oikealla ja kaksi vasemmalla sivulla.
— Emmekö ole näköisiämme? — kysyi Kron; — emmekö ole siinä aivan ilmielävinä?
— Mainio maalaus! — ylisti lääkäri, — piirustus on varma, värit ihailtavat, kaikki on pursunut yhtä aikaa kädestä ja sydämestä!… Huomaa selvästi, että maalaaja ei ole ainoastaan taitelijatar, vaan myöskin puoliso ja äiti… Mutta…
— Mutta? — huudahti pehtoori. — Mistä hitosta sinä löydät siihen »mutan»?
— Se koskee ainoastaan ryhmitystä, — selitti lääkäri. — Päähenkilöiden, isän ja äidin asema keskellä on varsin oikea, jos katselemme kuvaa pyramiidimaisen tekotavan kannalta… Mutta nyt on kolme enkelinpäätä oikealla puolen ja vasemmalla ainoastaan kaksi… Vasemmalle puolen ei tietysti voinut saada useampaa päätä, koska lapsia ei ole viittä enempää.
— Ei, sehän on päivänselvää, — virkkoi pehtoori.
— Mutta nyt, — jatkoi arvostelija, — eivät etäisyydet vasemmalla puolen, niin lasten ja vanhempain välillä kuin myöskin edellisten välillä keskenään ole suuremmat kuin oikeallakaan puolella, joten vasemmalle jää tyhjä sija lähelle puitetta, mikä seikka ei ole eduksi ryhmälle, joka nyt minun silmissäni näyttää hieman viistolta.
— Onko hän oikeassa vai väärässäkö? — kysyi pehtoori rouvaltaan.
— Hän on oikeassa, — vastasi viimemainittu, luoden katseensa maahan ja voimakkaan punan lehahtaessa hänen poskilleen.
— Jos ei ole tahdottu hylätä pyramiidimaista tekotapaa ja sijoittaa päähenkilöltä kumpaakin puolelleen taulun sivuille sekä asettaa heidän keskelleen viittä enkelinpäätä muodostumaan kauniiksi yhdyssiteeksi isän ja äidin välillä, olisi voitu joko siirtää päähenkilöt hieman vasemmalle tai myöskin laajentaa etäisyyttä molempain lasten ja vanhempain sekä lasten välillä keskenään, joten olisi helposti tullut vältetyksi se pikku virhe, josta olen rohjennut kohteliaimmin huomauttaa.
— Epäilemättä, — myönsi taitelijatar, kohottamatta katsettaan.
— Mutta asia voidaan vielä auttaa, — jatkoi arvostelija itsetyytyväisin ilmein. — Sovitetaan ainoastaan pieni vaalea pilvi puitteen ja tuon pikku enkelin välille, niin siten tulee tyhjä tila täytetyksi ja maalaus saavuttaa siten tasasuhtaisuuden.
— Oh! — huudahti pehtoori, ikäänkuin joku asia olisi yhtäkkiä hänelle selvinnyt; — olet erehtynyt, tohtori, suuresti erehtynyt! Sinä arvostelet vaimoni taulua vain nykyoloja silmälläpitäen, mutta hän … hän ottaa huomioon tulevaisuuden. Tule, — jatkoi hän voitollisen iloisesti, — tule tänne ensi vuoden alussa, niin näet silloin tyhjän tilan taulussa täytetyksi, mutta siinä ei kuitenkaan ole vaaleata pilveä, vaan uusi vaaleakiharainen enkeli. — Niin, niin, Julia kyllä on tiennyt, mitä on tehnyt… Kuka rohkenee väittää, ettei vaimoni tunne suhdeoppia!
— Albert! — virkkoi viimemainittu nuhdellen sekä punehtuen entistä enemmän.
Kron kiersi käsivartensa vaimonsa marmorivalkeaan kaulaan, suudellen hänen runsaita, kultakiharaisia hiuksiaan.
Samassa huoneen ovi temmattiin auki, ja sisään ryntäsi suurella melulla viisi perhetaulussa olevien enkeleitten elävää vastakuvaa, riuhtoen toisella kädellä isää nutusta ja toisella äidin hametta.
Mutta isä ja äiti tuskin kuulivat tai näkivät näiden viiden lemmikkinsä läsnäoloa, sillä molempien ajatukset ja tunteet olivat keskittyneet siihen kuudenteen, jota uuden vuoden aurinko tulisi ensi kerran valaisemaan.
Epäonnistunut arvostelija katseli vuoroin taulua seinässä, vuoroin taulua lattialla.
Viimein himmensi hänen katsettaan kyynel.
Hän käänsi kasvonsa akkunaan päin, josta auringonsäteet levisivät sisään huoneeseen.
Ja hänen sydämensä syvyydestä kohosi ääni, joka lausui:
— Niin, niin sen täytyy olla!… Ei ole sopusoinnussa Jumalan hyvyyden ja oikeudentunnon kanssa se käsitys, että lapset saavat kärsiä rangaistusta isäin pahoista teoista!…
Loppu.