— Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, — nyt sinä alat taas näyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran —
Albin vetäytyi äkisti taaksepäin.
— Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä harhaan.
Tuli raskas hiljaisuus.
— Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. — Ja lue sanomalehtiä jos haluttaa.
— Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.
Alkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina milloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän istui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt uskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista hetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt mihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt hänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen luottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.
— Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä havahtuen ajatuksistaan. — Paikka joka on lähempänä kotia.
Albin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä huolimatta.
— Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella tietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.
— Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun hän oli juossut kotoa pois?
Albin nyökkäsi.
— Luullakseni. Niin, jo muistankin.
— Siellä, sanoi Mari, — sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.
— Niin on, sanoi Albin miettivästi. — Se on niin lähellä, että enkö voisi yhtä hyvin tulla perille asti — —
— Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, — se on aivan mahdotonta. Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti, mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.
Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.
— Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto. Siellä ylhäällä meidän vinnillä — teidän vinnillä voisin piileksiä kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.
Marin pää oli painunut rintaa vasten.
— Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.
— Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, — onhan selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.
Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä aikana.
— Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. — Odota muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan, että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä hätiköi.
Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti erään asian ja kääntyi takaisin.
— Albin, sanoi hän hämillään, — sinun pitää antaa minulle rahaa noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.
— Mitä — mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.
— Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. — Ymmärräthän että minun täytyy!
— Niin niin, sanoi Albin, — kyllähän minä ymmärrän.
Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta vertaa raskaammaksi.
Pari viikkoa kului.
— Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa, ja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.
Semmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut jäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat ikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti, kunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin olisi saanut puukon rintaansa.
— Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä keltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat tuolla tavoin.
Mutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti päätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja professorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet murtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.
Hän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat yhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat hänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä yhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen — tai ehkä pikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän puhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.
Mari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan. Hän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen rangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän omantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti poikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään edelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi yhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.
Piilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia pikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli käynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan hävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen saanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia — jotta Albin voisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa. Hän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset niinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että Fredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli sattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden häviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen väitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle, hän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli voivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään. Sydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi piilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee jonakin päivänä tavarat koskemattomina —
Ilmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei saattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin pahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut moneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?
Vielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen silmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.
* * * * *
Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat höyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli matkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan suutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen Fredrikille, hän sanoi.
Häntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin.Vähitellen asia tuli esiin.
Hän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska tässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis: heidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman pojan kanssa.
Fredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.
— Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, — saa kai sitte niinkuin onnitella.
Ollaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä tukalina aikoina voitiin tarjota.
— Niin, sanoi hän, — parastahan sitä on toivottava. Ulkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein perinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka näyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän Albinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli asiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei sitä voi selittää.
Tähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista. Hän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut vahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut sekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.
Muuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä saattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että ihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas tai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja varkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita, milloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista ei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina aikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli vielä häpyä.
— Ei minulla ole tapana maalata peikkoja seinälle enkä ole myöskään tunnettu ämmäinjuorujen levittäjäksi, sanoi Ollas lopuksi, — mutta minun uskoni on se, että Takaniityn metsäperukoilla piileksii punakaartilaisia. Sieltä on kuultu useita laukauksia, ja eilen aamulla —
Hänen puheensa katkesi äkisti ja hän jäi tuijottamaan posliinikipposta, josta Mari parhaillaan täytti tyhjentynyttä kermakulppoa.
— Onko teillä käynyt varkaita? kysyi hän ihmeissään.
— Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. — Sattuuhan minulle kyllä toisinaan, että kaipaan jotakin pikkuesinettä, mutta ne ovat enimmäkseen sellaisia, joista varkaat eivät juuri välitä ja joihin sitäpaitsi ei kukaan ole voinut päästä käsiksi, ne kun ovat olleet tuvassa tai kamarissa. Vai mitä sinä sanot, Mari?
— Ei minulta ole mitään hävinnyt, vastasi Mari lyhyesti ja vei kipposen porstuakammioon.
— Sepä omituista, jatkoi vieras Marin palattua tupaan. — Eilen aamulla, kun Elin ja karjapiika menivät hakaan lypsämään muutamia lehmiä, jotka olimme jättäneet yöksi ulos, he näkivät yht'äkkiä harmaapukuisen miehen kaikessa rauhassa istuvan ja lypsävän kellokaslehmää. Piika oli yksinkertainen ja kirkaisi, niin että mies ehti juosta tiehensä, heidän saamatta oikein nähdä hänen kasvojaan. Iso ja parrakas kuuluu olleen, sen verran he tiesivät sanoa. Maasta lehmän vierestä he löysivät puisen pytyn ja posliinimukin. Pytyssä ei ollut merkkiä, mutta posliinimuki oli aivan samanlainen kuin se, joka Marilla juuri oli kädessään. Panin erityisesti mieleeni miltä se näytti, sillä se oli semmoista harvinaista vanhanaikuista mallia.
Fredrik katsahti Mariin, miksi, sitä hän tiesi tuskin itsekään. Mari silmäili vuorotellen Ollasta ja Fredrikiä. Hänestä tuntui, että he olivat kysyneet häneltä … että hänen tuli vastata. Vastata, niin. Tietysti hän vastaa, jopahan tässä nyt mykistymään! Eto asiasta.
Eikä kukaan ollut Marin suusta kuullut koskaan niin pitkäpiimäistä ja ylimielistä vastausta kuin nyt:
— Ei tarvitse käydä paljonkaan ostoksilla tietääkseen, että kauppiailla on tavallisesti useampia kappaleita kutakin lajia. Ja ostaa saa kuka tahansa, kellä vain rahaa on.
— Niinpä kyllä, nyökkäsi Ollas, — mutta nyt te ymmärrätte mistä minä johduin epäilemään punaisia. Suojeluskunnan pitäisi panna toimeen pieni ajojahti.
Tässä Ernfred puuttui keskusteluun säyseällä tavallaan:
— Siitä on kyllä ollut puhetta, mutta vain noin ylimalkaan. Kirkonkylässä moni epäilee sitä ja tätä, mutta varmuudella ei mitään tiedetä.
— Ei ei, arveli Ollas, — mutta sietäisi ehkä sentään ottaa hiukan selkoa.
Ja sitten hän siirtyi tilausasioihin.
Prinsaksen Fredrik antoi lyhyitä ja nopeita vastauksia. Silloin ja silloin huonekalut voivat olla valmiina, niin ja niin paljon ne maksavat. Mutta hänen selvien ja täsmällisten sanojensa takana piili outoja, sekavia ajatuksia.
Hyvillään ja tyytyväisenä Ollaksen Henrik läksi matkaansa.
Mari kantoi solkkuämpäriä sikolättiin. Hän tyhjensi sen niin huolimattomasti, että toinen puoli meni maahan ja karjun selkään.
Fredrik lähestyi hitaasti. Mari näki hänen tulevan, näkisentulevan, ja hän kohotti päänsä pystyyn ynseässä uhmassa.
— Mari, sanoi Fredrik, ja hänen äänensä vapisi, — meillä on ollut kaksi sellaista vanhaa kukkaskoristeista mukia. Missä toinen on?
— Toinen? Se särkyi tässä tuonoin.
— Särkyikö se…, sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä kalpenevan. — Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?
— Voinko…, kertasi Mari. — Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.
Ja se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän luuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia vuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran Jumalan iäisiin kasvoihin.
— Minä kysyn sinulta vielä kerran…, sanoi Fredrik matalalla äänellä, — onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä mitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.
Mari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.
— Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. — Oletko tullut hulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden punakaartilaisten kanssa!
— Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden — —
— No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?
Fredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.
— Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, — se oli vain semmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.
Ja hän lähti verkalleen työhönsä.
Ernfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin mittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari; nyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.
Mari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat tätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.
Aitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa, perunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.
Ateriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei voinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt puhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi pohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän eivoinutpakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään heidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä hengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä sai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan, vaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.
Päivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin. Palattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa puuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.
Iltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen palasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta raolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan suojeluskunta-univormuunsa.
— Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, — onko teillä harjoitus vielä tänä iltana?
— Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu, että hän sai tuskin sanoja suustaan, — ei ole harjoitusta. Tuleeetsintä.
— Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä kuin pitkän matkan takaa, — ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan kysyä?
— Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn tienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä päivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja —
— Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä kovasti kuin hänen kätensä pöytään. — Ne ovat salaisuuksia, joita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia kaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.
Ernfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:
— Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä kaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä ajamaan omaa veljeäni.
No no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät kokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä, eipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.
— Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoiFredrik.
Mari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota miestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut koskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.
— Ei, vastasi hän pehmeästi, — mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän meillä ole mitään myytävää.
Fredrik astui askelen lähemmäksi.
— Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein hellyttävästi, — voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja oleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?
— Näetkö sinä aaveita keskellä kirkasta päivää? vastasi Mari pilkallisesti. — Albinhan on kuollut, mitä tekemistä meillä enää on hänen kanssaan!
Fredrik vaikeni. Hän meni saranapöydän ääreen ja istuutui, pää käsien varassa. Hän oli väsynyt ja voimaton. Tämä oli liikaa, ja se oli tullut niin äkkiä. Hän ei nähnyt selvyyttä missään.
Marin silmät eivät päästäneet häntä näkyvistään sekunniksikaan. Verkalleen ja hiljaa hän vetäytyi porstuaan. Hän hengähti syvään muutamia kertoja, sitten hän astui päättävästi pihalle. Ikkunasta hän näki, ettei Fredrik ollut muuttanut asentoaan. Ja heti sen jälkeen, tuskin tietäen miten se oli tapahtunut, hän havaitsi juoksevansa kuin henkensä edestä tien takana olevaan metsään.
Nyt hän ei vilkaissut enää taakseen. Tulkoot, hän ajatteli, tulkoot kuinka suurena joukkona hyvänsä. Ne eivät tavoita minua, eivät tavoita meitä, Albinia ja minua, eivät ikinä, ikinä — —
Kostea sammal ja petolliset havuneulaset tekivät maan liukkaaksi. Tavantakaa hän lipesi ja kompastui, pari kertaa kaatuikin. Mutta eteenpäin hän riensi, hänestä tuntui kuin puut olisivat syöksyneet häntä vastaan ja hänen ohitseen. Tuossa oli kivi, joka oli ollut heidän uskollinen kätkö- ja kohtauspaikkansa, eilen vielä, eilen vielä… Tuolla väijyi suo, johon Albin oli kerran vajonnut ja ollut vähällä upota — — milloin se tapahtui - — milloin se tapahtuikaan — — monta vuotta sitten — — Albin oli silloin pieni ja eksyi — ja hän itse istui heinäniityllä odottaen poikaansa ruoan ja lämpimän kahvin ääressä — —
Minä en ole väsynyt, lauloi veri hänen ohimoissaan, en ole väsynyt, en lainkaan väsynyt. Eihän tämä ole mitään, kohta olen perillä, kunhan vain — — mitä nyt — —
Hän nousi vaivalloisesti. Oli kompastunut puunjuureen ja kaatunut, maannut kai pyörryksissä hetkisen. Hänen voimansa tuntuivat olevan loppumaisillaan. Vaikka kuinka yritti, ei hän voinut juosta, vain hoiperrella ja laahautua eteenpäin.
Tuolla, tuolla näkyi jo lato.
— Albin! hän huusi ravistaen ja kiskoen luukkua saadakseen sen auki.— Albin, tule ulos!
Ei vastausta. Ja vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että Albin saattoi yhtä hyvin olla missä muualla tahansa tässä laajassa metsässä.
Tuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.
— Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!
— Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen jälkeen luukku aukesi.
Albinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.
— Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten että hän oli ymmärtänyt.
— Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.
Albin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla.Mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.
Hänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.
— Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, — sinun pitää kiiruhtaa.Ne voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, entiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin.Aikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!
— En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. — Enkä aio juosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.
— Albin! kirkaisi Mari. — Aiotko antaa itsesi kiinni?
— Aion, vastasi Albin. — Jokin loppuhan tästä pitää tulla.
Mari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.
— Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!
Hakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana jääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.
— Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen suustaan, — et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä enää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä sinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon. Meidän täytyy puolustautua — —
Jääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat. Komentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan puoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.
Enintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän oli valmis.
— Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.
Samassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt sen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti koivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia putosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.
Mutta ikäänkuin laukaus olisi osunut häneen itseensä, Prinsaksen Mari kaatui suulleen, ja hänen käyrät sormensa kaivautuivat kosteaan maahan.
End of Project Gutenberg's Kotiinpaluu ja muita novelleja, by Runar Schildt