— Ehkä, sanoi Manja miettivästi. — Kenties ne ovat hyvin kovat, mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin, että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten voi enkä tahdokaan.
Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.
— Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, — saanee olla niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein mukava, mutta tiedäthän itse —
— Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. — Se on kiltisti tehty sinulta, minä — Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: — Kiitos.
Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän ottaa vastaan murutkin. — Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui liian vastenmieliseltä.
Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita, risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.
— Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta, hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle seuraa tämän ikkunan ääressä — etenkin silloin kun nuo mustat jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan vihertää.
— Niin, sanoi Blomqvist, — mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut, kun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.
— Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin sanoakseen.
— Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna — niin, en tiedä oletko kuullutkaan siitä?
— Näin lehdessä ilmoituksen.
— Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja hoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.
— Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla häijy?
— Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat ihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja kiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.
Manja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta puheenaihetta.
— Mutta kanarialinnut! hän huudahti. — Sinullahan oli niitä neljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?
— Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki on makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä, kun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.
— Niinkö, sanoi Manja, — sehän oli ikävää.
Blomqvist nyökkäsi.
— Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin, he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin tyhjäksi ja hiljaiseksi.
Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään, niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.
Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.
— Elvi, hän sanoi, — kuinka Elvi menestyy koulussa?
— Hyvin, vastasi Blomqvist, — oikein hyvin. Hän on koko luokan parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.
— Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. — Hänellä on kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.
— Hm, sanoi Blomqvist, — ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.
— Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, — älä sano niin. Et saa toivoa sitä.
Blomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.
— Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?
Manja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua puukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat, hiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.
— Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.
Blomqvist katsoi häneen.
— Vai niin, hän sanoi. — Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta näes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä viisaudet.
Hän katsoi kelloaan.
— Ei, jatkoi hän arkiäänellä, — pitää lähteä liikkeeseen.
Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.
— Tästä saat avaimet, hän sanoi. — Ei siksi, että portti tai meidän ovi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi olla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi aina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.
Nyt alkavat surut ja vaikeudet… Manjan täytyi ajatella omia eilisiä sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä sytytetty sähkövaloa.
Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain kun olen iloinen.
Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.
Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.
— Hei vaan! sanoi hän. — Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella. Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei auta.
Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä "vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen, kuinka hirveän vaarallisia me olemme.
Manja ei vastannut juuri mitään.
— Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä.— Kuinka sinulle kävi?
Manja oli istunut leuka käden varassa.
— Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, — huvittaako sinua todellakin kuulla kuinka minulle kävi…
Robert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.
— Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan kysymyksineni?
— En, ajattelin vain —
— Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja tyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.
Hän meni Manjan luo ja suuteli häntä.
— No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai olikin?
— Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen tietämättä oikein miksi, — kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin. Minäkin saan maata sohvalla.
Robert koetti laskea leikkiä.
— Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?
— Ei, vastasi Manja, — se riittää minulle.
— Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on kummallakin katto päämme päällä.
— On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.
— Mitä sinä tarkoitat?
— Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä tapaamme toisemme täällä.
— Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja odottaa parempia aikoja.
— Robert! huudahti Manja tuskaisesti. — Saanhan kuitenkin tavata sinut joka päivä?
— On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. — Voimmehan tavata hyvin usein ja kävellä yhdessä.
— Joka päivä! sanoi Manja.
— Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui, että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki välttämättömiin?
Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.
— Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.
— En mitään. En kerrassaan mitään.
— Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.
— Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.
— Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.
— Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.
— Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, — minä tiedän ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.
— Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?
— Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. — Ihan siitä asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta maailmassa kuin minua.
— Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!
— En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen syyttäen häntä väärästä todistuksesta.
Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret heiluivat puuhakkaasti.
— Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni. Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.
— Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.
— Hm, tuumi Robert, — joko herra Claësson tai punaiset ovat ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.
Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä. Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.
Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut luopua, ne olivat liian kauniit.
* * * * *
Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat toisensa vasta hämärän tultua.
* * * * *
Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai kävellä Robertin rinnalla.
* * * * *
Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.
Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo, jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.
Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.
* * * * *
Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa. Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan — ja ennen kaikkea — vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.
— Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää sanoin ilmaista katkelmia unestaan.
— Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä sinua.
Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.
* * * * *
— — — Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.
— Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, — ymmärrän.
Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin, vain yksi keino —
Vastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan, raskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan niukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska tummien taloryhmien väliseen kuiluun.
Kolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui hänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan kirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti ihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään seisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin suudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.
— Robert, hän kuiskasi,— Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata sinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin menetän sinut…
— Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, — tiedäthän yhtä hyvin kuin minäkin, että se on mahdotonta.
— Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on tyhjänä ja odottaa meitä.
— Huoneeni —, sanoi Robert ihmeissään. — Tarkoitatko todellakin että menisimme sinne, asuntooni?
— Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.
Robert mietti hetkisen.
— Ei, hän sanoi, — minä en tahdo mennä sinne.
— Miksi? Miksi et tahdo?
— No, herrajumala, sehän — kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja toisekseen on aivan liian myöhä.
— Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä hiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa. Ei siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?
Robert mietti uudelleen.
— Ei, sanoi hän jyrkästi, — se ei käy päinsä.
— Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. — Miksi et välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha? Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? — Hän tarttui Robertin käteen ja vei sen turkistakkinsa alle. — Rintani, hän kuiskasi, — jos luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla, niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole…
— Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.
— Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!…
— En…
— Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!
— En!
Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja vetäytyi askelen taaksepäin.
— Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. — Sinä et uskalla, sinä olet pelkuri!
Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja tarttui Manjan ranteisiin.
— Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.
— Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla…
Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.
— Hyvä, sanoi hän, — minä tulen.
Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.
Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva, kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot olivat kuin sekavan unen utukuvia.
Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään. Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä valmiina ikäviin yllätyksiin.
Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria… Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi. Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen, ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla aikaansaanut tämän kohtauksen.
Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin hiipien käynyt häneen käsiksi.
Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka peitti koko otsan silmiin asti — — silmiin asti — — Nuo silmät —
Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut JohnnieClaëssonin silmät.
Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:
— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.
Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota vilunväreet vapisuttivat.
— Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. — Tässä ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja. Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa romaanikirjallisuudessa.
Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille kasvoilleen.
— Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa, että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt, ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja — hast du mir jesehn! — enkö saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään; sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit. Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes saavuimme näille — mitenkä sanoisin — puolueettomammille alueille, missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin — katso itse, ei yhtä sielua missään — ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!
Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän hengitti vaivalloisesti.
— Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie Claësson. — Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!
Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui turhaksi yritykseksi.
— Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson hallitessaan häntä taas otteellaan. — Minä juoksen paremmin kuin sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan vielä.
Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä, odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.
— Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.
Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos. Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni lukkoon heidän takanaan.
Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.
— No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet — paitsi eri uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.
Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.
— Niin niin, hän alkoi taas, — tämä asia on kiinnittänyt suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat vanhoille mielipaikoilleen —
— Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkäJohnnie Claësson sai hänestä irti.
— Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen. Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt, pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden osoitteensa.
Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.
— Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan hänen asuntoaan?
— Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet totisesti tyhmempi kuin luulin.
— Ei, vastasi Manja vakaasti, — minua vain ihmetyttää, että he ovat niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla, jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.
— He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin —
— Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?
— Niin tekevät, mutta — kiitos sinun — tämä jää heidän viimeiseksi vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän tähtenne!
Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu, hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino, keino… No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä, ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee. Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä — - niin juuri, koko elämä —
Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie Claësson oli ollut niin ylpeä — se lensi nyt suhisten kaaressa ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie Claësson vaipui kasaan kuin säkki.
Nyt avain —
Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan, ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.
Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.
Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.
Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin kummalliselta.
— Älkää menkö sinne!
Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, — miksi minä niin sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.
— Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!
Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".
Täällähän täytyi — Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja viittoi häntä luokseen.
Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut häntä.
— Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö hiljaa ja nopeasti, — minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja vieneet hänet pois.
— Vieneet hänet pois, kertasi Manja.
— Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet vahteja, jotka tutkivat huonetta.
— Niinkö, sanoi Manja. — Ja mihin ne hänet veivät?
Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.
— Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta tuonnepäin auto ajoi.
Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.
— Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen kerrallaan.
Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.
Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.
Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.
Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen poskeansa vasten ja meni eteenpäin.
Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon. Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.
Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä. Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi ennenkuin meni tiedottomaksi.
Mitä se oli?
Wilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä hänestä tuntui.
Käyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi eläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän sysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa ylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen korvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli nukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona kadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen raudankovissa kourissa.
Wilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki hänellä sängyn virkaa.
Raskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään toisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi kirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut Kyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi Edlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja hylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä pidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei liikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli tietysti ollut hän.
— Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta, jos oli erehtynyt.
Ei tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.
— Tahdoitko sinä jotakin?
Hän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.
— Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti tulevan hyvin kaukaa.
Neljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa äänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan ollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä silmiään ja asettautui istumaan paremmin.
— Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden verhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain vaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.
Wileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.
Mitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun huone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin kuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei sitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin ei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.
Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa myöskään ollut puhua unenpöpperössä.
Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas alkoi kehoittaa:
— Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun…
— Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:
— Täällä on niin pimeä.
Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli luullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä Edla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.
Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja, ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin lakanarääsyihin: Hän kuolee.
Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee…
— Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, — kuinka sinun laitasi on?Oletko kovin sairas?
— En, vastasi vaimo hitaasti, — en minä ole sairas.
— Onko sinulla vaivoja jossakin?
— Ei enemmän kuin tavallisesti.
— Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.
— Ei, sanoi hän nopeammin, — ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.Minä en tahdo sairashuoneeseen…
— Sen tiedän, änkytti Wilenius, — mutta — mutta — tarkoitan vain — jos sinä olet vaarallisesti sairas — — jos sinun pitäisi saada jotakin lääkettä — — Jos sinä nyt kuolet — — pääsi häneltä.
Huoneessa syntyi hiljaisuus.
— Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius kuuli joka sanan: — Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä sairashuoneeseen, kuuletko!
Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.
— Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan painosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei uskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.
— Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius ei epäröinyt enää.
Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa, mutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.
Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi rasian lattialta liimapannun vierestä.
Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista, ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.
Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja kulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?
Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?… Mieluimmin hän olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä, niin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua, jos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin vahvistavaa lääkettä…
Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi…
Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut häkeissään Korkeasaarella.
Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. — Onko sinun nälkä, Edla? hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin, mutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen. Wilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä. Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän lampun likaisenkeltaista valoa vasten — apua ei näkynyt, pelastusta ne eivät voineet tarjota.
Lääkettä — herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu panee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat saaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa kurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin sota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman vinoon — terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä. Ja kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet heitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin huomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä. Niin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa ollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos hänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen shagikaluston korjaamisessa.
Lääkettä … niin niin, lääkettä … mutta mistä?
Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut…
Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.
"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta kenties auttaa, kenties, kenties…
Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen ja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten huuliensa väliin.
Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako sitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.
Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä silmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat toistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen, mitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.
Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän ei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan käteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan mitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista, kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet kynnet. Tai kenties sentään?
Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään. Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty. Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.
Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta — aivan lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita — mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt ja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee — — eikä siitä olisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi — eihän ollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa vuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin Wilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen kuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon. Pakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen täytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan päällystakkinsa — talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi; kesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen ja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä kuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan parempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen sijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun hän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä mielijohdettaan.
Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.
Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.
Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita, pakottavia jäseniään vähän aikaa — —
Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako häntä kutsuu?
Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.
Onko hän nukkunut? Ei… On, hän on nukkunut, mutta ei kauan, näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen, Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa, ei pitkälti.
Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle — Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole toivoa, Edla on jo kuollut!
Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä, seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän tunne mitään erityistä.
Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.
Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät? Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun hän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan alas, kuka… Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja teoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?…
Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia. Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin, silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.
Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen. Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa jotakin ammoin sitten kadonnutta.
Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä kevyille lumikeoille uuden muodon.
Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.
Ja hän käveli kävelemistään.
Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa hiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai saaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi rämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla. Hevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.
Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat, mutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan toista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki edelleen.
Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja päämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei Wilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat olevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan, kukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona naapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä kadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on kuollut", tai: "Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin rohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän hän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin olemaan…
Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin millä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä täällä ulkona kylmässä ilmassa.
Wilenius käveli kävelemistään.
Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli juuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä… Mutta kaikki ovet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.
Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä kai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään, kun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin keskellä yötä…
Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä! Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua, milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä, uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon puistossa — tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei, jäätynyt vedenpinta — — mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.
Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui, samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään, kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.
Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo keskellä valkoista tyhjyyttä.
Hän oli kotona taas, melkein.
Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen makuukselleen.
Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria, ilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja murtumuksessa.
Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis eteenpäin kuin jonnekin muualle.
Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet hänelle jonkun kujeen.
Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven yläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset kapinanaikuisten kuulain reiät.
Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja. Turun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon vaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui, Senaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki Siltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun — täällä vain ammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa oli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset vihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.
Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka kaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.
Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli, kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.
Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä, joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.
Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.
Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että tytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur pohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat vuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.
Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön. Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa, vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä, ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin nähneet.
— Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin kiire hänellä oli päästä puheisiin.
Tyttö pudisti päätään.
— En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.
Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.
— Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi sitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen epäävää vastausta: — Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en puhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan tulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.
Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.
— Mahdotonta, hän sanoi. — Meillä on vieras. Ei ketään lasketa sisään.
Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.
— Edla on kuollut, hän sanoi. — Edla kuoli tänä yönä.
Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä hän ei totisesti tietänyt.
— Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä asiahan oli hänestä todella paha.
— Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, — enkö saa tulla teille?
Hildur mietti hetkisen.
— Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi surkutellen. — Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies, kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen ja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.
Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.
— Hildur, sanoi hän liikuttavasti, — mene sisään ja kysy heiltä. Se kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.
Tyttö epäröi.
— Minä vain pelkään että Olku vihastuu.
— Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.
— Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko olisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.
— Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?
Hildur katseli häntä ymmällä.
— Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?
Ei, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän olisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta hän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.
Oikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota peloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen torpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello muistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan avantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa asemissa olevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan, ja hän oli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään epäilyttävää henkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla, että oli ampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta sittenkään kiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan konjakkia, käveli ja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta hänestä ei voinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi kiukuksi.
— Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen tytön käteen. — Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan olla ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta pian saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä lupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan valehtele.
Ukon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa rahansaanti, josta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa, Hildur meni.
Wilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä odottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli kieltävä ja Olku sattui kimmastumaan.
Ukko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä taukoamatta, omasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli jatkoi huohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti pimeässä holvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.
Entä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian arka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. — Sellaisia epäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen aikana.
Mutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasiWileniukselle, käski hänen tulla!
— Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan! He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas, kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.
Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.
— Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. — Tässä paleltuu kuoliaaksi.