Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan tätä asiaa.
Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski. Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin neulat, oli entinen viekas välke.
Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.
— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.
— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu sinä vain. Kuinka Caterina voi?
— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.
— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.
Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.
— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.
— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.
— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani kauluksen nappiin.
— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.
— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.
Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina, vihoissaan… kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.
— Naiset ja naiset… etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä… älä puhu tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.
— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?
Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin erikoista?
— Kuinka vanha olet?
— Miten niin! Kahdenkymmenen.
— Onko se totta?
— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!
— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.
— Sen tiedän. Minkä sille voin?
— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?
— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien kovasti.
— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.
»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja arvaa syyn».
Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei voinut eikä tahtonut hillitä itseään.
Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.
He lähtivät yhdessä ulos.
— Minne olet menossa? Regina kysyi.
— Kotiin lukemaan.
— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!
— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa.Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.
Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.
He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.
Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti. Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen tuivertaessa kuivuneita lehtiä.
Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa. Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi askelensa.
* * * * *
Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä Pinciota.
Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen, joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja kuin porsliinimaalaukset.
Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti nukuttavasti kuin virtaava vesi.
Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen, säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.
— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.
Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt puistokujaan.
Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.
* * * * *
He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle. Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene. Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse himmeänä ja harhailevana.
Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.
Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.
Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu. Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä. Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.
* * * * *
Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra. Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa. Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät tuijottaen, eikä huomannut mitään.
Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:
— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.
Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta. Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.
* * * * *
Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.
* * * * *
Antonio tuli kotiin kuuden maissa.
Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten. Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän ostosluetteloa.
Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.
Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.
Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä, katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa vielä oli uusi kenkä.
Antonio älysi lapsen tarkoituksen.
— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen pieneen jalkaan.
Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi. Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan. Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä, niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.
Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa unta.
Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.
* * * * *
Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.
Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.
— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.
Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet, kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:
— Anteeksi?
— Viivyttekö kauan Albanossa?
— Kolme viikkoa.
— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein järkyttävän totisena.
— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?
— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö matkusta ulkomaille?
— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat esille. Mutta silti ei saa unta.
Ruhtinatar huokasi.Monsieurhuokasi vielä syvempään. Molemmat näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.
— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.
Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillytMariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:
— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne,mademoiselleMarianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.
Muttamademoiselleoli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:
— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt hiuskarvan.
Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.
Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.
Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.
Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.
Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:
— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.
— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin…
Ah,mademoiselletunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.
— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan… Niin kerrotaan.
— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja…
— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen… Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?
Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:
— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.
— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!
Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa — joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.
Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.
Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi. Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt, kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa, kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.
Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja. Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto. Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.
Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys, jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat, niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen, mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi, menehtyisi, tuskaansa.
Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä. Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.
Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:
— Mitä sinä teet täällä?
Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei käyntipuvussa.
— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.
— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?
— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi kiihkeästi.
— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.
Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan ääressä ahertavaa miestä.
Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy niin kuin Antonio sinä hetkenä.
Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin: hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli tuontoisen naisenluona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.
* * * * *
Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus, että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.
* * * * *
Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin pikkukaupungin juoruseuraan.
Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä. Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa, joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.
Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.
Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi Reginaa molemmille poskille.
— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.
— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan. Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on asioita kaupungilla.
— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa. Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa haastaa miehen oikeuteen.
— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla erinomainen, se vanha vaippa?
— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!
— No niin. Näkemiin.
— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?
— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.
Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin, kohotti päätään ja kysyi:
— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?
— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta. Siinä kaikki.
— Aiotko matkustaa Albanoon?
— Ehkä jonakin sunnuntaina… jos hän kutsuu.
— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.
— Miksi et?
— Siksi, että on niin kuuma.
— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan putoilevat suoraan veteen.
Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.
He kävelivät taas eteenpäin sanomatta halaistua sanaa. Mieletön tuuma, hiipiä, yöllä Antonion kintereillä urkkimaan hänen askeliaan, heräsi taas Reginan mielessä. Hän jo kuvitteli harhailevansa kuin tuo varjo tuossa keltaisen ja kolkon lyhdyn valon läheisyydessä, takanaan joku yökulkija, joka vuorostaan piti häntä silmällä. Mutta äkkiä hän ylpeänä nosti päänsä ajatellen:
— Ei ikinä enää! Viimeisen kerran minä nyt kävin siinä talossa.Antoniokaan ei saa enää mennä sinne… On jo aika tehdä tästä loppu.
Kotona hän makuuhuoneessa riisui silkkisen päällysvaippansa ja paiskasi sen vuoteeseen.
— Hyi, kuinka jo on kuuma! Millainen kesä tämän jälkeen tulleekaan!Kuinka kammottava Rooma onkaan kesällä! Ja he lähtevät jo matkaan.Siinä raukat tekevät oikein, heillä on niin heikko terveys. Entä me?Onhan meillä luu kaluttavana… jos edes antavat meidän pitää sitäkään.
— Mitä sinä oikein mutiset itseksesi? Antonio kysyi. Ja äkkiä hänen ajatuksensa hypähtivät kokonaan toisaanne:
— Eikö Caterina ole vielä kotona?
Regina riisui vierailupukuaan heitellen vaatekappaleet eri tahoille, yhä sättien rikkaita ja ylhäisiä, jotka pääsevät lähtemään Roomasta heti, kun ilma käy vähänkin kuumaksi.
Antonio nojasi ikkunanpieleen. Reginan päähän pälkähti ruma ajatus, tuollainen nurinkurinen ajatus, jollaiset tämäntästä kiduttivat häntä:
— Hän ei enää hermostu, kun minä olen huonolla tuulella. Hän varoo ärsyttämästä minua vihanpurkaukseen. Hän aavistaa, että minätiedän. Hän luulee, että minä siedän sellaista tietyissä rajoissa.
— Pane ikkuna kiinni! hän sanoi ärtyisästi.
Antonio totteli kärsivällisesti.
— Käyn ostamassaAvantilehden. Sano, että pöytä katetaan, kello on jo puoli seitsemän, Antonio sanoi lähtiessään.
Jäätyään yksikseen Regina sai samanlaisen raivonpuuskauksen, joka oli kohdannut häntä pari vuotta aikaisemmin hänen palatessaan Grand Hotellista.
— No niin! hän ajatteli muuttaessaan ylleen arkipukua, heti kun Antonio tulee, sanon sen hänelle. Jollei tästä tule loppu, minä lähden matkoihini, ja tällä kertaa todenteolla. En tahdo, että käyt Albanossa. En tahdo, että enää yleensä palaat koko siihen taloon, minäkään en enää astu sinne jalallani. Lopeta jo, Antonio, lopeta! Etkö näe, millainen kalvava tuska riehuu sydämessäni, vai huomaatko sen ja silti annat minun riutua näin? Miksi, sano minulle ainakin, miksi? Miksi teet näin? En välitä rahtuakaan turhanpäiväisestä rihkamasta, uusista puvuista enkä muista hepenistä, joita hankit minulle niillä rahoilla. Heitän kaikki nämä ryysyt menemään. Minulle riittää, kunhan on katto pään päällä, säkki pukuna ja kova leipä purtavana, mutta kunnia, Antonio, kunnia on välttämätön! Senkin he riistävät meiltä, sen kalutun luunkin. Mutta te,madame, joudutte tekemisiin minun kanssani, te kelmeä, pöhönaamainen hirviö, läähättävä, kierosilmäinen, pimeässä hiipivä vampyyrisikiö… Teille ei riitä, että olette saanut huoletonna virua lämpöisillä pedontaljoillanne, viettää velttoa elämää, joka on turmellut sielunne ja ruumiinne. Te himoitsette vielä vanhana akkana nuorten miesten rakkautta, samoin kuin tuttavanne, rikkaat ukkorahjukset, haluavat rakastella nuoria, köyhiä ja hentoja tyttöjä, tehdäksenne nuo nuoret miehet ja neitoset lopulta yhtä raukean veltoiksi ja surkeiksi kuin itse olette!
Mutta tämä kaikki, Regina ajatteli edelleen järjestellessään vaatteitaan, on pelkkää lorua. Maailmaa hallitsevat voimakkaat, mutta minä… minä olen heikko. Olen heikko sentähden, että ajattelen liiaksi, jotavastoin nuo ihmiset eivät ajattele, vaan elävät vain ja nauttivat! Tuo kuuro vanha akka ei totisesti ole vaivannut päätään ajatuksilla! Hän on muitta mutkitta riistänyt minulta Antonioni… ja minä olen jo kuukauden päivät kiduttanut itseäni ajattelemalla, onko hienotunteista sanoa miehelleni: 'lopeta jo!' Mutta tänä iltana aion puhua. Hän tietenkin väittää kaikkea minun syykseni, sanoo sen tapahtuneen minun hyväkseni, jotta hän voisi antaa minulle, mitä vaadin häneltä. Entä miten sitten käy? Ei! Hän ei voi soimata minua, siihen hän ei kykene. Annamme toisillemme anteeksi… ja sitten? Mutta voiko elämämme enää eheytyä? Voi kyllä, luhistunut talokin voidaan rakentaa uudelleen. Mutta se ei ole entinen talo ja uudessa talossa asuja tuntee alati vaistomaisesti romahduksen synnyttämää kauhua.
Antonio viipyi yhä. Imettäjäkään ei palannut. Hän oli viime päivinä ollut kurjalla tuulella ja entistään äksympi, kun hänen oli ennen pitkää lähteminen talosta. Ulkona oli jo melkein pimeä ja Regina tuijotti ikkunasta kovin levottomana lapsensa vuoksi. Iltaruskon viimeinen hohde loi vielä heikkoa väikettään autiolle kadulle, jossa pisti esiin ruohokorsia kivityksen lomasta kuin asukkaiden hylkäämässä kaupungissa. Puutarhoista levisi ruusujen tuoksu, muutamia tähtiä tuikki jo vielä punervalla taivaalla.
Huolimatta kaikista ylpeistä aikeistaan Regina tunsi olevansa hyvin suruissaan ajatellessaan, että hänen ehkä täytyisi luopua tästä runollisesta elämästä, jossa pieninkin ruohonkorsi tunsi hänen harhaluuloon perustuvan onnensa salaisuudet.
* * * * *
Sinäkin iltana Regina vaikeni. Mitä hän oikeastaan saattoi tehdä? Caterina ei tahtonut nukkua, vaan halusi istua hetken isänsä sylissä ja ihailla hänen keltaisia viiksiään, kauniita, lempeitä silmiään ja tuoksuvaa tukkaansa. Ymmärsikö Caterina, että hänen isänsä oli kaunis mies? Kukapa sen tiesi? Mutta kieltämättä hän perin mielellään katseli isän miellyttävän kauniita kasvoja, ja näytti erityisen halukkaasti pyyhkäisevän pienellä, kypsän aprikoosin näköisellä poskellaan isän sileäksi ajettua leukaa.
Antonio hyräili hänelle pientä lastenlaulua:
Hiiri hylkii juustopalaa.Prinsessan se saada halaa.Kuningas jos tekee tenää,Ei oo varma päästään enää.
Joka kerran kun Antonio lauloi tuota laulua Reginan mieleen muistui pahan unen tavoin se ilta, kun hän ensi kerran saapui Roomaan. Mutta Caterina nauroi ilosta suunniltaan ja ihaili isäänsä vielä enemmän ja jokelteli tälle paljon salaisuuksia, jotka vain he kaksi ymmärsivät. Mitä Regina saattoi tehdä? Voiko hän kieltää Antoniolta, joka oli tehnyt työtä koko päivän, tuon ilon, lepertelyn pienokaisen kanssa, temmata sen hänen sylistään ja viedä pois? Regina ei ollut niin häijy. Lopulta Caterinan silmät himmenivät väsymyksestä, koko hänen pehmeä pikku olemuksensa kävi raukeaksi ja vaipui kokoon. Silloin Antonio sanoi: Lähden pienelle kävelylle. Saattoiko Regina nyt sanoa: — Älä lähde, jää tänne, minulla on sinulle sanottavaa; kaikki ne kauheat asiat, joita ajattelen sinusta?
Se oli mahdotonta. Antoniolla oli oikeus vähän jaloitella ulkoisalla ainakin iltaisin, aherrettuaan koko päivän. Ja hän lähti ulos, ja Regina ottiAvantilehden ja alkoi lukea osastoa: »Mitä maailmassa tapahtuu».
* * * * *
Pari päivää myöhemmin ruhtinatar Makulina matkusti, mutta Antonio kävi joka päivä hoitelemassa asioita huvilassa, johon vanha palvelija oli jäänyt kotimieheksi.
Seuraavana sunnuntaina Antonio sanoi Reginalle, että palvelija oli pyytänyt päästä kaupungille. Ja Antonio näytti kahta huvilanavainta.
— Vihdoinkin meillä on huvila! Antonio sanoi leikkisästi.
Silloin Reginan päähän pälkähti hullunkurinen tuuma, jota hän turhaan koetti vastustaa:
— Lähdetään sinne!
Antonio suostui oitis, näyttipä olevan ihastunutkin seikkailuun.Saattoiko tämä merkitä sitä, että hän oli perin kyynillinen?
Regina otti ylleen pehmeän valkoisen puvun, jossa oli avarat, vapaina roikkuvat hihat, mikä teki hänet hyvin nuorekkaan näköiseksi ja loi häneen tuollaista uudenaikaista kauneutta, joka ei perustu viivoihin, vaan ilmeeseen. Puku oli uusi ja Antonion mielestä erittäin aistikas, mikä suuresti ilahdutti Reginaa. Huolimatta epäilyksistään ja tunnonvaivoistaan ei Regina tullut toimeen ilman kauniita vaatteita, jopa hän toisinaan tunsi sairaalloista ja hurjaa iloa tuhlatessaanniitä rahojakoruihin ja muihin ylellisyystavaroihin.
Jonkin aikaa hän taas oli kiinnittänyt erikoista huomiota ihonsa, hiuksiensa ja kynsiensä hoitoon. Hän hieroi monet neljännestunnit kasvojaan manteliöljyllä ja kampasi hiuksensa viimeisen kuosin mukaan. Mitä hän sillä kaikella tarkoitti? Tahtoiko hän miellyttää Antoniota vai jotakuta toista? Hän ei itsekään tiennyt sitä.
Mutta huomatessaan, ettei hän enää suuttunut itselleen niinkuin ennen mennessään kauneushoidossaan liiallisuuksiin, hän ihmetteli, eikö hänen siveellinen tajuntansa päivä päivältä tylsistynyt.
* * * * *
Tuskin he olivat astuneet ulos ovesta, kun raju tuulenpuuska pörrötti Reginan tukan ja pyyhkäisi ihojauheen hänen kasvoiltaan. Iltapäivä oli polttavan helteinen. Paahtavan kuuma tuuli heilutti lehtokujan puita, asemarakennus näytti häikäisevässä päivänpaisteessa isommalta kuin tavallisesti ja tomupilvet tuprusivat savuna kaduilla. Itätuulen pahaenteinen hehkuva henkäys raivosi ympäri kaupunkia.
Pitkin matkaa Antonio ja Regina vuoroin kinastelivat vuoroin nauroivat kulkien pää kumarassa ja pidellen kiinni hatustaan. Saavuttuaan huvilalle he pysähtyivät ja katselivat ympärilleen kuin varkaat. Valkoisilla katukäytävillä tanssi hurjaa hypikepyörikettä ruusujen ja kurjenpolvien terälehtiä. Suljetuista puutarhoista uhosi liljojen kuumaa tuoksua. Heidän oli kuin he olisivat seisoneet uudessa, vieraassa, vielä asumattomassa kaupungissa. Antonion avatessa huvilan portin Regina sanoi:
— Minusta tuntuu kuin olisimme menossa sellaiseen pieneen lumottuun taloon, jollaisia lapset löytävät eksyttyään metsään, niinkuin saduissa kerrotaan…
* * * * *
Tuntui aivan siltä kuin olisi mennyt saunaan, kun astui viileään eteiseen, josta matot oli otettu pois. Sudet oli peitelty raidilla. Ne näyttivät ottaneen ylleen valepuvun huvitellakseen isäntäväen poissaollessa. Palmun takana hymyili kalpea marmoripää äänetöntä hymyään.
Tapansa mukaan Regina kulki äänettömin askelin ja riisui hattunsa harsolla peitetyn kuvastimen edessä.
Sitten hän muisti, että he olivat kahden, laski hattunsa marmoriveistoksen päähän ja nauroi ääneensä.
— Hiljaa! Antonio sanoi. Älä naura niin kovaa.
— Kukapa sitä kuulisi?
Antonio avasi oven, ja Regina seurasi häntä. He kulkivat salien läpi ruokailuhuoneeseen. Antonio asteli hieman varovasti varpaisillaan eikä oikein pitänyt siitä, että Regina nauroi.
— Miksi toit minut tänne, jollemme voi leikkiä isäntäväkeä?
— Katsotaanpas, voimmeko keittää teetä.
— Älä huoli, Antonio kielteli. En soisi, että palvelija huomaa meidän olleen täällä. Mutta odotahan, täällä pitäisi olla likööriä, jopa madeiraakin. Aivan oikein.
Antonio otti astiakaapista pullon ja maistoi. He joivat pullon suusta, jotteivät likaisi laseja, ja asettivat sen sitten takaisin paikoilleen.
He käyttäytyivät kuin kaksi suurta lasta. Antonio kävi iloiseksi ja alkoi telmiä kuitenkaan meluamatta. He palasivat saliin, ja Regina raotti ikkunaluukkuja. Vihreä valo tulvi salin nurkkaan. Regina oli ottavinaan vastaan vieraita, matki kauniin sokean naisen ääntä. Sitten hän heittäytyi velttona pitkäkseen ruhtinattaren mielisohvalle, joka harmaine nahkoilleen näytti nukkuvalta jättiläiskissalla.
Vihertävässä hämärässä, pehmeässä puvussaan, hiukset otsalla, silmät hiukan hehkuvina ja tummien kehien ympäröiminä Regina todella näytti ylhäiseltä naiselta, joka ikävystyneenä loikoo veltossa puolihorroksessa.
Antonio koetti sillävälin avata ovea, joka johti parvekkeelle, mistä päästiin puutarhaan.
— Odota vähän, Regina pyysi. Noustaan yläkertaan. Oletko koskaan käynyt siellä?
— En koskaan.
— Tule siis ja jätä ovi rauhaan.
Antonio vain itsepäisesti haki avainta.
— Tule nyt, minulla on jotakin sinulle sanottavaa, Regina virkkoi lapsellisesti.
— Mitä sitten? Kas, kun en löydä tuota avainta.
Antonio tuntui aavistavan Reginan aikeet, kun ei heti noudattanut kehoitusta.
Silloin Regina taas tunsi leimahtavan ilmituleen tuon mitoittavan epäluulon, joka aina kiusasi häntä. Ehkä tässä salissa, kenties juuri tällä samalla sohivalla Antonio oli saastuttanut huulensa likaisilla suudelmilla.
Hän puri ylähuultansa hillitäkseen väristystä, sitten hän nousi ja riensi viereiseen saliin.
— Mennään tätä kautta. Anna sen oven olla!
Antonio alkoi kävellä salin läpi, kulkien aivan läheltä Reginaa, joka silloin äkkiä painautui pehmeästi kuin kissa hänen povelleen ja suuteli häntä. Oliko se vain valaistuksesta johtunut näköhäiriö? Hänestä Antonion kasvot näyttivät käyvän vihertävän kelmeiksi, ja Regina luuli siitä huomaavansa, millainen ristiriita ja taistelu riehui miehen sisimmässä. Epäilemättä häntä sinä hetkenä vaivasi ilettävä muisto: syleilyt ja suudelmat, jotka olivat painaneet häpeälliset jälkensä hänen sieluunsa. Oman vaimonsa huulien suuteleminen täällä oli varmaankin hänelle hirveä rangaistus.
Mutta Regina joutui yhä enemmän hurmionsa lumoihin.
— Suutele minua! hän käski tuijottaen Antonioon silmät palaen haltioituneina kuin liekit ja vetäen miestään leposohvaa kohti. Antonio epäröi ilmeisesti, mutta suuteli kuitenkin takaisin huulet vielä madeirasta kosteina. Silloin Regina luuli, ollen aivan suunniltaan mielettömän epäluulonsa pakosta, hetken tulleen raastaakseen tuon synkän salaisuuden noilta huulilta, joiden suudelmat raatelivat häntä kuolettavasti, juuri tässä samassa paikassa, jossa ehkä jokainen esine muistutti Antonion mieleen hänen viheliäistä hairahdustaan.
Mutta Regina ei saanut lausutuksi julki tuota kauheaa kysymystä.
* * * * *
Sitten he menivät työ- ja kirjastohuoneeseen, jossa Antonio tavallisesti viettivirkatuntinsa, niinkuin hänen oli tapana sanoa. Siinä oli iso kirjasto, monta tuhatta kaunista sidettä. Ruhtinatar oli näyttänyt Reginalle muutamia erittäin arvokkaita vanhoja kirjoja, m.m. vanhan lakiteoksen, myöjän oikeaperäiseksi väittämän Arioston käsikirjoituksen, eräitä kuuluisien kirjailijoiden kirjeitä, muiden muassa kolme George Sandin kirjoittamaa. Ja vaikka Reginaa raatelivat levottomat ajatukset hän silti katseli uteliaana kirjakaappien hiottujen lasien takana olevia nidoksia niinkuin katupojat kirjakauppojen näyteikkunoita. Sillä aikaa Antonio vaistomaisesti kumartui katselemaan papereita, joita oli sikin sokin kirjoituspöydällä, jonka ääressä hän tavallisesti hoiteli ruhtinattaren kirjeenvaihtoa.
Kääntyessään hän huomasi Reginan jo menneen viereiseen pieneen vierashuoneeseen, joka oli kokonaan erillään muista huoneista, ja jossa ruhtinattaren usein oli tapana syödä päivällisensä. Antonio meni perästä. Regina kulki eteenpäin saapuen isoon eteiseen, josta pääsi puutarhaan. Palvelusväen portaat johtivat siitä yläkertaan, ja Regina alkoi nousta niitä, Antonion yhä seuratessa jäljessä. Mutta kaikki ovet olivat lukossa, ainoastaan kylpyhuoneen ovi oli auki; he menivät sisään. Ammeen pohjassa oli vielä vähän sinertävää saippuansekaista vettä.
Regina piti salaa silmällä Antoniota, jonka epävarma liikkuminen kuitenkin näytti viittaavan siihen, ettei hän ollut varsin perehtynyt huoneistoon.
— Tahtoisin ainakin nähdä tuon sillantapaisen käytävän, joka yhdistää molemmat huvilan osat keskenään, Regina virkkoi ravistellen ovenripoja.
Mutta kaikki ovet olivat lukossa. He siis palasivat alakertaan ja menivät keittiöön.
Korkealla olevasta ikkunasta, jonka rautaristikot olivat osaksi vihreiden köynnöskasvien peitossa, valui sisään kultaista auringonhohdetta. Siitä saattoi nähdä kukkivan puutarhan etäisimmän osan. Jokunen ruusun terälehti oli varissut keittiön kivilattialle ja sen keskellä olevalle marmoripöydälle.
— Tämähän on aivan kuin kirkko! Antonio virkkoi käyden taas iloiseksi.Eikö pistetä pieneksi tanssiksi?
— Se on kauniimpi kuin meidän salimme. Pysy nyt alallasi, ole hyvä!
Mutta Antonio veti hänet mukaansa ja pyörähteli tanssien hänen kanssaan pöydän ympäri.
Komea musta kissa, joka nukkui matalan astiakaapin päällä, kohotti pyöreää päätään, avasi keltaiset silmänsä ja katseli liikkumattomana rauhanhäiritsijöitä. Regina säpsähti.
— Kuinka lapsellisia olemmekaan! hän päivitteli. Mitähän, jos palvelija tulee kotiin ja näkee meidät täällä? Luulen kuulevani askelia puutarhasta. Mennään pois.
Mutta Antonio, joka tuli yhä iloisemmalle tuulelle, sitoi vyötäisilleen keittiöesiliinan, oli keittävinään ruokaa hellan ääressä ja alkoi panetella talon emäntää, niinkuin palvelijoiden on tapana. Lopulta hän sanoi suoraan, että ruhtinatar oli venäläinen urkkija.
Regina kuunteli nauraen, mutta samalla hän ajatteli, että täällä ehkä ihmeteltiin ja pohdittiin salaisuutta, jonka likaista verhoa hän ei kyennyt kohottamaan. Nyt Antonion hilpeys ärsytti häntä, ja vähäpätöinen sattuma kiihdytti hänen huonoa tuultaan.
Kissa katseli heitä edelleen ja haukotteli tämäntästä pitkään näyttäen melkein ivalliselta. Regina yritti mennä silittämään sen selkää, mutta eläin loikkasi pöydälle kaataen kumoon pienen tölkin.
Isoja keltaisia öljypisaroita roiskahti Reginan valkoiselle puvulle tahraten sen pahanpäiväiseksi.
Hän oli vähällä itkeä kiukusta puhuen sekavia sanoja:
— Vaatteenikin likaavat… mokomassa talossa!
Antonio riensi hänen luokseen, mutta ei näyttänyt oivaltavan vihjausta. Hän haki bentsiinipulloa, jonka löydettyään hän auttoi vaimoaan poistamaan öljytahroja. Sitten hän järjesti kaiken paikoilleen, tarttui Reginaa vyötäisistä, pakotti hänet juoksemaan, veti häntä välittämättä hänen vastalauseistaan ylös portaita niin nopeasti, että hän kompastui.
He saapuivat vihdoin puutarhaan, ja Regina leppyi tullen taas iloiseksi!
Laskeva aurinko kultasi puutarhan toista laitaa, toinen puoli oli varjossa. Tuuli huojutti hiljaa laakeripuiden latvoja, joihin oli kietoutunut pieniä valkoisia ruusuja. Välistä varisi käytävälle ruusun, lehmuksen ja soijan lehtiä. Regina ja Antonio istuutuivat vihreään soppeen kuvapatsaan ääreen, jonka muinaisaikaiset kasvot, miehen ja naisen sekamuoto, hymyilivät pilkallisen myötätuntoisesti.
— Se luulee kenties, että olemme nuoria rakastavia, Regina virkkoi nyt ensi kerran huomaten noiden tummien kasvojen ilmeen. Ei, hyvä ystäväni, me olemme päinvastoin vihollisia.
— Kuinka niin? Antonio kysyi kylmästi.
Silloin Reginan mieleen välähti muisto.
— Muistatko, kerran istuimme metsikössä kaksi vuotta sitten… kun sinä… olit tullut noutamaan minua? Siellä liihoitteli kymmenittäin punasinerviä perhosia, jotka olivat noiden lehtien näköisiä…
Ja Regina nauroi kaksimielisesti. Totta kai Antonio muisti. Tuon olon salaperäisessä, kostean kuumassa metsässä, hänen tulonsa jälkeisenä päivänä Reginan kotiin, jonne Regina oli paennut hänen luotaan. Se näytti herättävän hänessä synkän intohimon puuskauksen. Lapsellinen hilpeys, jonka vallassa hän oli vielä muutamia hetkiä aikaisemmin ollut, vaihtui hermostuneeksi hellyydeksi. Ja nyt hän vuorostaan tavoitti vaimonsa huulia, painaen niille suudelman, joka muistutti silloista suudelmaa.
Ja epäluulo raateli Reginaa entistään rajummin.
* * * * *
Auringon laskiessa he palasivat sisään, mutta eivät vielä lähteneet kotiin. He samoilivat saleissa, leikkivät ja riehuivat kuin lapset. He olivat sokkosilla pimeässä, ja Regina huvitteli siirtelemällä huonekaluja, jotka Antonio asetti jälleen paikoilleen.
Mutta tämäntästä nuo nuoret rakastavat antautuivat salaisten hyväilyjensä valtaan. Helteinen kevätilta kuumensi Antonion veren, ja Regina tunsi sairaalloista mielihyvää nauttiessaan nuoren puolisonsa hellyydestä tässä paikassa, jossa epäili hänen tahranneen heidän puhtaan rakkautensa.
Polttava myrkky tuntui syöpyvän Reginan sieluun. Kun Antonio suuteli häntä ja värähteli hänen harvinaisista suudelmistaan, Regina kuumeisesti tuijotti pimeisiin nurkkiin ja harsolla peitettyihin kuvastimiin, ikäänkuin olisi tahtonut houkutella niitä ilmaisemaan, mitä olivat nähneet. Ja hän kuvitteli myös näkevänsä vanhan kuu-naaman, suudelmien ostajan hahmon jossakin varjon peittämässä nurkassa, katselemassa mustasukkaisuuden raatelemana, kuinka Antonio tuhlaili vaimolleen suudelmia, joista hänen miljoonansa eivät olisi riittäneet ostamaan ainoaakaan.
Mutta kaikesta tästä huolimatta Reginan povesta kohosi inhon aalto, käyden yhä katkerammaksi. Hän inhosi itseään ja Antoniota.
— Hän on varmaankin perin kyynillinen, Regina ajatteli, kun hän saattaa tehdäkseen minulle mieliksi, viipyä näissä huoneissa, jotka ovat olleet hänen lankeemuksensa todistajina… mikäli hän sittenkään on syyllinen!
Mutta sisimmässään, sielunsa salaisimmissa sopukoissa Regina tunsi katkeraa tyydytystä huomatessaan, miten täydellisesti mies oli hänen omansa. Aina ja kaikkialla hän hallitsi häntä hänen hairahduttuaankin. Ja tämän vuoksi hän huolimatta kaikesta vihankaunasta ja inhosta tunsi Antoniota kohtaan ääretöntä sääliä, silloinkin, kun tunsi, ettei hän enää rakastanut miestään, kun hän samoin kuin sinä päivänä, halveksi itseään senvuoksi, että mielestään tahrasi itseään samoin kuin oli tahrannut vaatteensa ja turmeltui tässä tuoksuvassa ilmapiirissä, tässä talossa, jossa kaikki näytti vaivuttavan velttoon hekumaan. Siitä säälistä hän eli.
Viikon lopulla ruhtinattarelta tuli sähkösanoma, jossa tämä pyysiAntoniota käymään Albanossa.
— Se vanha akka ei voi elää ilman Antoniota, Regina ajatteli tuntien todellista rajua mustasukkaisuutta. Minulla on aivan tunnonvaivoja, kun kävin hänen kotonaan hänen poissaollessaan. Mutta tuolla vanhalla noidalla ei ole tunnonvaivoja, ei totisesti. Mutta minäpä en päästä Antoniota sinne!
Hän houri ja huomasi sen itsekin. Mutta umpimähkäinen epäluulo oli jo muuttunut tavaksi, jonkinlaiseksi levolliseksi mielettömyydeksi.
Mutta niinkuin aina ennenkin oli käynyt, hänen ei nytkään onnistunut saada ylpeitä aikeitaan täytäntöön. Hän vain vastasi myönteisesti, kun Antonio ehdotti, että hän lähtisi mukaan Albanoon.
Hänellä oli tämä aikomus sunnuntaiaamuun asti, mutta silloin hän muutti mielipiteensä:
— Älä sinäkään matkusta sinne! Jos ruhtinatar tarvitsee apuasi, miksi hän ei käväise Roomassa? Oletko sinä kenties hänen palvelijansa?
— Regina! Antonio sanoi soimaten.
— Riittää jo! Olen saanut tarpeekseni elämästä, jota vietämme. Näemme toisiamme vain muutaman silmänräpäyksen koko viikon aikana, ja nyt lähdet tiehesi sunnuntainakin!
— Tämän ainoan kerran! Ja miksi et lähde mukaan?
— Sentähden, etten lähde ja ettei se huvita minua. Minun ei tarvitse madella kenenkään edessä, ja sinunkin olisi aika jo lopettaa sellainen. Tarvitseeko sinun enää palvella toisen orjana? Jos raha-asiamme todella ovat hyvällä kannalla, hän jatkoi ilmeisen katkera sävy äänessä — niin mitä hyödyttää…
— Sinun kanssasi on mahdoton puhua asioista. Sinuun eivät järkisyyt koskaan pysty.
Antonio matkusti kahdentoista aikaan päivällä. Regina kävi perin harvoin anoppinsa luona, mutta nyt hän päätti lähteä sinne, jäi päivälliselle ja oli jälleen, vaikka aivan erilaisin tuntein kuin ennen, tässä piirissä, joka oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Tarkoin ajatellessaan hän ihmetteli, miksi nuo ihmiset olivat tuntuneet hänestä niin kovin arkipäiväisiltä. Ainakin tyyppeinä he tuntuivat mielenkiintoisilta.
Arduina ja Massimo puhuivat kuuluisista kirjailijoista. Arduina oli vihainen, ja Massimo perin ylenkatseellinen Arduinaa kohtaan. Gaspare kertoi erään virkaveljensä onnettoman avioliittotarinan. Herra Mario kaiveli tikulla hampaitaan, ja Anna rouva esitti palvelustyttönsä surullisia elämänvaiheita. Tämä kaikki oli koko hupaisaa, ainakin näin kerrakseen. Ruoka oli oivallista, juotiin viiniä, naurettiin. Sitten Claretta saapui, vilkui kuvastimeen ja kiemaili Massimolle, jopa Gasparellekin.
Kaikenkaikkiaan, mikään ei ollut muuttunut, mutta Reginan ei silti ollut ikävä. Claretta ei ollut niin hieno kuin hän, ja Anna rouva totesi tämän äidillisen tyytyväisenä. Lisäksi hän kysyi, miksi Claretta ei kammannut tukkaansa samalla tavalla kuin Regina.
— Tämä pukee minua paremmin, neiti vastasi kohennellen samettiperhosta, joka koristi hänen tukkaansa. Tämä on muutoin viimeisintä muotia.
— Suo anteeksi, Massimo huomautti. — Hienon maailman naiset kampaavat hiuksensa samalla tavalla kuin Regina.
— TarkoitatkoMadameMakulinaa? Claretta kysyi pilkallisesti.
Regina loi häneen terävän katseen. Oliko tuossa kauniin serkun puheessa jokin erityinen tarkoitus? Tiesikö hänjotakin?
Toisten hankkiutuessa pelaamaan korttia Regina meni makuuhuoneeseen, jota hän kerran oli pitänyt todellisena kidutuskammiona. Parveke oli auki, ja kuu valaisi ikkunaverhoja luoden hopeavälkkeensä valkeaan vuoteeseenkin. Siellä täällä huonekalujen kulmat loistivat kirkkaina. Vahva neilikantuoksu liiteli tässä hiljaisessa huoneessa, tässä aviollisessa tyyssijassa, porvarillisen onnen pesässä.
Regina ajatteli, että jos Antonio olisi tuonut hänet Roomaan tällaisena iltana tähän huoneeseen tässä valaistuksessa, sen ollessa näin hiljainen ja täynnä kukkastuoksua, toukokuun unelmien verhoamana, ei olisi tapahtunut mitään, mitä oli tapahtunut.
Hän kumartui parvekkeen yli, joka oli täynnä neilikoita. Kuu vaelsi sinisellä samettitaivaalla kaukaisena ja surumielisenä, puhtaana kuin valkopurje eksyksissä haaveilujen valtamerellä. Reginan ajatukset liitivät Albanon järven rannalle parvekkeelle, jossa ruusujen terälehdet varisivat liihoittelevien perhosten tavoin kuun valaisemaan, kaikissa sateenkaaren väreissä välkkyvän veden helmiäispintaan.
Mitä Antonio paraikaa teki? Oliko mahdollista, että se kammottava painajaisuni, joka ahdisti häntä, oli todellisuutta? Saattoiko äärettömän puhdas taivas kaareutua niin inhottavan kataluuden yllä?
* * * * *
Kun Regina palasi kotiin, tuo painajainen taas aivan nujersi hänet, päästen jälleen voitolle tässä ottelussa, jossa Regina useimmiten hävisi.
Antonion oli määrä palata viimeisessä iltajunassa, mutta häntä ei kuulunutkaan, eikä hän edes lähettänyt vaimolleen rauhoittavaa sähkösanomaa. Regina odotti puoliyöhön. Sitten hän meni levolle, mutta yö oli rauhaton. Kaiken muun lisäksi tämä oli ensimmäinen yö, jonka hän nukkui yksin aviovuoteessaan.
Varhain seuraavana aamuna hän käski tuoda Caterinan viereensä vuoteeseen. Pienokainen istui paitasillaan pieluksella ja näytti levottomalta, kun isä oli poissa.
— Isi? hän ihmetteli.
— Isi on poissa, mutta hän tulee heti paikalla. Heittäydy nyt pitkäksesi, kas noin! Anna tänne pikku jalkasi; äidin jalka. Onko tuo toinen isin jalka! Hyvä, annan sen hänelle, kun hän tulee, Regina puheli vetäen povelleen lapsen, jonka oli tapana, Antonion nukkuessa siinä vieressä, ojentaa toinen jalka äidille, toinen isälle. Nyt Regina tarttui molempiin pikku jalkoihin. Mutta Caterina tahtoi pitää isän pikku jalan vapaana ja kosketteli sitten pienellä punervalla sormellaan Reginan yöpaidan pitsiä.
— Toi tinun? hän kysyi.
— Se on minun, Regina vastasi. Ja kenen tämä pikku Caterina on? Hän on minun, eikö niin, kokonaan minun? Ja pikkuisen isinkin, mutta aivan vähän, kun isi on niin häijy ja jättää äidin yksikseen yöksi.
Näin hän kevensi sydäntään pienelle ruusunnupulleen. Ja hän sai pienokaisen antamaan »pieniä makeita suukkoja», tuntien, ettei mikään ilo ollut tätä suloisempi. Mutta samalla hän muisti ne hirveät näyt, jotka olivat kiduttaneet häntä koko yön.
Varmasti Antonio oli nukkunut yönsä järven rannalla olevassa huvilassa, huoneessa, jonka ikkuna kehysti ihmeellistä maisema- ja taivaskuvaa. Ja maiseman ja taivaan ulkona hiljaisessa yössä laulaessa hymniään kauneudesta ja puhtaudesta oli sisällä saastainen lemmenkohtaus…
— Caterina, kullanmuruseni, kiedo käsivartesi kaulaani, niin nukumme yhdessä! Regina sanoi painaen lapsen pientä kättä kasvojaan vasten ja sulkien silmänsä, ikäänkuin kaihtaakseen rumia näkyjä. — Paina minun silmäni kiinni, näin, näin…
Aluksi pienokainen totteli. Mutta äkkiä se kävi häijyksi, kohottautui hiukan ja antoi kämmenellään äidilleen aimo läimähdyksen keskelle kasvoja.
— Kuinka häijy sinä olet! Regina huusi. Minä sanon varmasti isille. Ei niin saa tehdä omalle äidille. Pyydä heti anteeksi, näin: »Rakas, kulta äiti, anna anteeksi, en enää milloinkaan tee niin»…
Mutta lapsi löi häntä vielä moneen kertaan, ja silloin Regina suuttui.
— Oletpa sinä oikein ilkeä pikku tyttö, hän huusi tarttuen lapsen käteen ja napahduttaen sille keveitä iskuja. Mene tiehesi, en enää tahdo nähdä sinua. Et ole enää minun kullanmuruseni. En enää pidä sinusta, sinähän olet yhtä ilkeä kuin kaikki muut.
Caterina rupesi itkemään vuodattaen oikeita kyyneliä. Tämä lapsella niin harvinainen itsetietoinen suru teki syvän vaikutuksen nuoreen äitiin.
— Ei! Sinun ei ainakaan pidä kärsiä. Se on liian aikaista! hän ajatteli. Ja hän painoi jälleen pienokaista povelleen, silitti sen hiuksia ja suuteli sen vapisevaa päätä.
— Tule nyt vain lähemmäksi, äidin sydäntä vasten… hiljaa, hiljaa! Ethän enää koskaan ole niin paha. Rauhoitu, äiti pitää sinusta hirmuisen paljon. Kaikki on taas hyvin. Isi tulee!
Tuskin Caterina oli kuullut viimeiset sanat, kun hän täydelleen rauhoittui. Ja Regina käsitti äkkiä, mitä hän jo jonkin kerran aikaisemmin oli vaistonnut, että Caterina piti enemmän isästään kuin äidistään. Lasten ihmeellisellä vaistolla Caterina tunsi, että isä oli hyväsydämisempi, heikompi ja tunteellisempi heistä kahdesta, että isä rakasti häntä sokeasti ja intohimoisemmin kuin äiti. Sentähden lapsi vastasi isänsä hellyyteen ja asetti hänet kaikkia muita korkeammalle.
Regina ei ollut siitä kateellinen eikä ajatellut, oliko hän liian paljon vai liian vähän äiti. Mutta sinä aamuna hän tunsi huolimatta kaikista surullisina ja synkkinä temmeltävistä ajatuksistaan, tuollaista sääliä, joka kesken kaikkien rauenneiden unelmien vielä kannatti häntä kuin voimakas siipi, ja hän tunsi lisäksi, ettei tämä sääli kohdistunut Antonioon eikä häneen itseensä, vaan heidän lapseensa. He molemmat olivat jo turhamaisuuksiensa ja hairahduksiensa kalvamina kuolleet oikealle elämälle. Mutta Caterina oli tulevaisuus, elämä, siemen, joka iti keskellä kuihtuneita lehtiä. Oli välttämätöntä muokata maa puhtaaksi hänen ympärillään.
Ja ensi kerran hän ajatteli, että hänen velvollisuutensa oli auttaa Antoniota ylös loasta, ei itsensä vuoksi, tehden viimeisen turhan uhrauksen, ei Antonion vuoksi, jonka sielu kuitenkin ainaisesti pysyisi saastutettuna, vaan heidän lapsensa tähden.
* * * * *
Antonio palasi puoli seitsemän aamujunassa, ehti tuskin peseytyä ja siemaista kahvinsa kun hänen jo oli riennettävä virastoonsa.
Päivällisellä hän kertoi Albanon luonnon ihanuudesta, huvilasta, ja järven rannalla viettämästään yöstä.
— Kuinka paljon siellä onkaan ruusuja ja muita kukkia. Se on aivan ihmeellistä. Myöhästyin viimeisestä iltajunasta, kun aioin nousta siihen Castel Gandolfon asemalla, jonne ruhtinatar ja Marianna tahtoivat jalkaisin saattaa minut. Palasimme sitten huvilaan vaunuissa. Oli kaunis kuutamo… Ajattelin koko ajan sinua. En lähettänyt sähkösanomaa, kun oli jo niin myöhä…
— Olenko ehkä vaatinut sinua tilille tai soimannut sinua? Regina huudahti, kuunnellen ja syöden, hiljaisena ja hajamielisenä.
— Olitko vihoissasi minulle?
— Minäkö? Miksi? hän vastasi kumealla äänellä.
Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen, sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:
— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden. »Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi, vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.
— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen puhettaan.
— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!
— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta katsettaan lautasesta hän kysyi:
— Onhanmadamevenakko?
— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.
Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti, mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.
Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan. Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan, mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.
Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut sinä hetkenä.
— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut leski.
— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.
— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä kuherruskuukausikohtaus!
Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.
— Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.
— En käsitä, mitä aihetta minulla olisi…?
— Todellakin!
— Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?
— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.
— Sinä siis säälit minua!
— Surkuttelen sinua.
— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?
— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.
— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:
— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.
Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.
— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.
Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonionsanoistakuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.
Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään kaikkia puolustuskeinoja.
* * * * *
Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet syvään synkkämielisyyteen.
Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään, kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä niin.
* * * * *
Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.
Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän sille voi?