Regina kävi ärtyiseksi, kun Antonio puhui näin.
— Yksin! Miten niin? Onhan sinulla äitisi ja veljesi.
— Vaimo on enemmän kuin äiti, kuin veljet.
— Entä jos kuolen! Jos sairastun ja lääkärit määräävät minun tervehtyäkseni oleskelemaan pitkän aikaa kotiseudullani?
— Sehän on mahdotonta.
— Sinä puhut kuin lapsi. Miksi se olisi mahdotonta? Se on päinvastoin hyvinkin mahdollista, Regina väitti yhä kiihtyen. Kaikki, mitä minä sanon, on päätöntä, mahdotonta. Mutta miksi se on mahdotonta? Senvuoksi kaiketi, että minä olen sen sanonut…
— Mutta Regina hyvä! Antonio huudahti ihmeissään. Miksi kiivastut noin?
— Oliko se niin merkillistä? Miksi minä en voisi sairastua? Olenko minä ehkä raudasta? Onhan mahdollista, että lääkäri kieltää minua joksikin aikaa kiipeämästä portaita, ja määrää, että minun on oleskeltava paljon maaseudun raittiissa ulkoilmassa. Minne muualle silloin lähtisinkään kuin kotiin? Aiotko sinä ehkä kieltää sen minulta?
— Minä päinvastoin olisin ensimmäisenä kehoittamassa sinua siihen. Mutta asiat eivät vielä ole sillä kannalla. Sydämesi levottomuus menee kyllä ohi. Koetetaan hakea asunto, joka ei ole näin korkealla. Kuitenkin olen, totta puhuakseni, kovin kiintynyt tähän pieneen pesäämme. Meidän on täällä niin hyvä olla! hän virkkoi katsellen ympärilleen hellä ilme silmissä.
Regina ei sanonut siihen mitään, vaan meni istumaan ikkunan ääreen silmät synkän pilven peitossa. Mistä se johtui? Vihasiko hän tätä pientä huoneistoa, joka hänestä kävi yhä ahtaammaksi ja jossa luuli tukehtuvansa, vai hänen miehensä tuntehikkaisuusko siihen oli syynä?
— Tänään on perjantai, hän sitten virkkoi. Minun kai täytyy käydä jäähyväisillä ruhtinattaresi luona? Milloin hän matkustaa?
— Heinäkuun puolivälissä luullakseni. Hän lähtee Karlsbadiin.
— Menköön niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, ja vieköön kaikki ihailijansa mennessään!
— Miksi olet noin häijy? Aiothan itse matkustaa maalle virkistymään. Ajattele kaikkia, joiden täytyy jäädä tänne kuumaan kaupunkiin, työläisiä työhuoneissaan, leipureita uunin edessä…
— Juuri sitä ajattelin, ja sentähden raivostuin.
Vähän myöhemmin Regina vaihtoi pukua lähteäkseen ruhtinattaren luo. Hänen ei tosin tehnyt mieli käydä jäähyväisillä, mutta hänen täytyi jollakin tavoin saada pitkä kesäinen iltapäivä kulumaan.
Hän veti kureliivinsä kireälle ja otti ylleen uuden sinisen puvun, jossa oli pitkä laahus ja paljon liehureunuksia helmassa. Hän oli mielestään kaunis ja epäilemättä monta vertaa hienompi kuin tullessaan Roomaan. Mutta tämä tietoisuus ei tuottanut hänelle tyydytystä.
Kulkiessaan Costanzi-teatterin ohi hän näki »kissanpoikapuutarhan» aprikoosikasvoisen herrasmiehen puhelemassa lihavan herran kanssa, jolla oli tylsännäköiset siniset silmät ja kainalossa levoton punaruskea koirarakki. Regina tunsi tämänkin herran. Hän oli suuri näyttelijä, joka esiintyi Costanzi-teatterissa.
Reginasta näytti siltä, kuin molemmat herrat olisivat katselleet häntä ihaillen, ja hän punastui mielihyvästä. Mutta äkkiä hän ajatteli, että hänen vaistomaisessa mielenliikutuksessaan oli jotakin moitittavaa, raivostuen itselleen, samoin kuin muutamia tunteja aikaisemmin oli suuttunut Antoniolle, joka »puhui kuin lapsi»!
Hän saapui ruhtinattaren luo hyökkäävässä mielentilassa ja astui sisälle tervehtimättä ja kunnioittamatta katseellakaan palvelijaa, joka aina oli vastaanottanut hänet ja Antonion tosin kunnioittavan, mutta silti hiukan nöyryyttävän tutunomaisesti.
Ruhtinattaren salissa oli hyvin kuuma, vaikka matot ja taljat oli otettu pois. Metallimaljakoissa sireenikimput levittivät voimakasta, kirpeää, melkein myrkyllistä tuoksua.
Vieraina oli kaksi rouvaa, joista toinen lörpötteli Mariannan kanssa, moittien Roomaa. Marianna, jolla oli punainen avokaulainen suuresti rumentava puku, väitti ankarasti vastaan ja näytti niin vihaiselta kuin olisi tahtonut purra tuota naista, joka ei antanut Roomalle arvoa. Ruhtinatar kuunteli kalpeana, välinpitämättömänä, lihavat kasvot liikkumattomina. Heti kun Regina oli astunut sisään Marianna riensi hänen luokseen ja huusi:
— Jos tekin yhdytte tämän rouvan puheeseen, suutun todenteolla.
Regina istuutui käärien laahuksensa jalkojensa ympäri samoin kuin oli nähnyt miss Harriksen tekevän, ja kuultuaan, mistä oli kysymys, sanoi ilkeästi hymyillen:
— Totta kai. Rooma on sietämätön!
— Revin teiltä silmät päästä, Marianna huusi. Ja se olisi vahinko, sillä tänään olette hurmaavan kaunis! Punastuessanne olette vielä kauniimpi. Teidän hattunne muistuttaa erään arkkiherttuattaren hattua, jonka kerran näin Buda-Pestissä.
— Onko Rooma sietämätön? ruhtinatar sanoi kääntyen Reginan puoleen, joka hymyili ivallisesti Mariannan hulluttelulle. — Joitakin päiviä sitten mielipiteenne oli toinen.
— Mielipide muuttuu helposti.
— Anteeksi?…
— Mielipide muuttuu helposti, Regina toisti korottaen ääntään melkein ärtyneesti. Ja sinä päivänä sanoin, että Rooma on miellyttävä ainoastaan rikkaille, jotavastoin se köyhille on inhoittava. Köyhä on Roomassa kuin kerjäläinen palatsin suljetun oven edessä — kerjäläinen, joka odottaa luuta.
— Ja joskus rikkaan koira kulkee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luun… Marianna sanoi.
Regina nauroi hermostuneesti.
— Se on aivan totta.
Ruhtinatar katsoi Reginaan pienillä kellertävillä silmillään, ja kääntyi sitten vieressään istuvan rouvan puoleen, jolle sanoi jotakin saksaksi.
Reginasta ruhtinattaren kylmä, pikainen katse tuntui kuvastavan jotakin kolkkoa, katkeraa ja samalla ivallista. Ja hän herkesi nauramasta.
* * * * *
Antonio!
Luet tätä kirjettä minun lähdettyäni matkaan. Lukiessasi olet vielä vähän alakuloinen eromme johdosta ja luulet kenties, että ohimenevä oikku on aiheuttanut tämän kirjeen. Mutta jospa tietäisit, kuinka monena päivänä, jopa kuukautena olen ajatellut sitä, pohtinut ja sen vuoksi kiusannut itseäni! Ja jospa tietäisit, kuinka monta kertaa olen tahtonut suullisesti kertoa sinulle, mitä nyt ilmaisen kirjeessä. Mutta se tuntui minusta mahdottomalta. Pakottava voima esti minua aina avaamasta sinulle sydäntäni; minusta tuntui kuin emme olisi keskustellen voineet ymmärtää toisiamme. Onhan epätietoista, tahdotko ja voitko näinkään ymmärtää minua. Luulin helpoksi ilmaista ajatukseni kirjeen muodossa, mutta nyt tunnenkin, kuinka tuskallista ja vaikeaa se on. Aioin myös odottaa, kunnes olisin palannutsinne, kotiin, ja silloin vasta kirjoittanut tämän kirjeen. Mutta silloin ehkä olisit voinut luulla, että ulkonaiset syyt tai toisten neuvot olisivat aiheuttaneet tämän askeleeni. Ei, Antonio, hyvä, rakas Antonioni! Meidät kaksi on jätetty yksiksemme maailmassa: olemme kahden, loitolla jokaisesta ulkoapäin vaikuttavasta häiritsevästä äänestä. Me kaksi ratkaisemme kohtalomme. Kuule minua! Koetan parhaan kykyni mukaan ilmaista sinulle, mitä ajattelen. Muistatko, että kerran sanoin sinulle: 'Jos sairastuisin, ja lääkärit vaatisivat, että lähden hengittämään maaseudun raitista ilmaa ja oleskelemaan jonkin aikaa synnyinseudullani, kieltäisitkö sinä?' Ja sinä vastasit: 'Päinvastoin, minä kehoittaisin sinua siihen.' Nyt minä todella olen sairas, ja sairauteni on henkistä laatua, mikä on paljoa pahempaa kuin ruumiillinen tauti, ja minun on pakko palata kotiseudulleni ja jäädä sinne joksikin aikaa. Antonio, rakastettuni, ystäväni ja veljeni, ponnista kaikki voimasi ymmärtääksesi minua ja lue tarkkaavasti tämä kirjeeni, aivan kuin sieluni olisi avoinna edessäsi. Rakastan sinua, tulin vaimoksesi rakkaudesta, sellaisesta kuvaamattomasta rakkaudesta, joka on kudottu unelmista ja lumouksesta ja jota tunnemme vain kerran elämässämme. Enkä ole koskaan tiennyt syvemmin kuin tänä hetkenä rakastavani sinua ja olevani sidottu sinuun ainiaaksi. Kun sinä ilmestyit eteeni siellä vihreällä rantaäyräällä, jonka ääriviiva miekanterän tavoin leikkasi unelmieni taivaanrantaa, näin juuri sinussa ruumistuneina kaikkein kauneimmat unelmani… Kuinka monet vuodet olinkaan uneksinut sinusta, odottanut sinua! Kun tulit, suloinen odotukseni jo alkoi verhoutua surumielisyyteen ja pelkoon. Sinä olit minulle se tuntematon ja ihmeellinen maailma, jonka kirjat, unelmat, ehkä perinnöllisyyskin oli luonut sisimpääni; sinä olit elämän hehkuva pyörre, kaupunki loistoineen, sinä olit se kaikkein mielettömin ja viehkein, mitä nuoruuteni halasi. Vaikka olisit ollut ruma, lihava ja köyhempi, olisin sittenkin rakastanut sinua. Tulit Roomasta — se riitti minulle. Et sinä, eikä kukaan niistä, jotka eivät ole syntyneet eivätkä ole pitkää aikaa eläneet maaseudun sydämessä, voisi kuvitella, mitä pääkaupungin vähäpätöisinkin virkailija sattumalta maaseudulle tullessaan edustaa sen nuoren naisen mielikuvituksessa, joka haaveissaan näkee maailman aivan erikoisessa valossa, hän kun ei ole koskaan nähnyt sitä läheltä.
Monesti olen tungoksessa Via Nazionalella katkerasti ja iva mielessä ajatellut, että jos vaikka kaikkein mitättömin noista jaloittelevista poroporvareista, kaikkein näivettynein ja nahjusmaisin noista virkamiehistä, joiden sielu on kehittymätön tai kuin jo ennen kypsymistään kuihtunut hedelmä, jos tuollainen yksilö, joka nyt herättää minussa ääretöntä sääliä, olisi kulkenut huvilamme ohi, hän olisi voinut sytyttää povessani syvän intohimon! Kun nyt vain ajattelenkin sitä, tunnen inhoa. Mutta älä loukkaannu, Antonio; sinä et oleniitä. Sinä olit ja olet edelleen minun silmissäni vallan toista. Ja nyt, kun turhien unelmien tenho on haihtunut, sinä olet minusta jotakin, mikä on yläpuolella noiden unelmien. Sinä olit ja olet edelleen minulle mies, hyvä ja vilpitön mies, nuori ja hellä rakastaja, jonka nuori nainen asettaa jalustalle unelmiensa puistoon sen parhaimmalle paikalle. Mutta meidän puutarhamme, Antonio, on kolkko ja karu. Me olimme vielä liian köyhiä solmiaksemme elämänliiton ja asettautuaksemme rakkaudenpuistoomme. Tullessani vaimoksesi ja muuttaessani Roomaan minulla oli side silmilläni. Kuvittelin, että meidän molempien pienet varat yhdessä olivat Roomassa samaa kuin minun kotiseudullani. Liian myöhään, valitettavasti, huomasin, että ne tuskin riittivät jokapäiväiseen leipään. Eikä ihminen elä ainoastaan leivästä!… Hän kuolee, tai ainakin sairastuu ankarasti, jollei ole tottunut sellaiseen ravintojärjestykseen. Rakkaus, olipa se kuinka suuri tahansa, ei yksinään kykene parantamaan sairasta. Minä olen — toistan sen vielä — sairas. Yhteentörmäys todellisuuden kanssa,kovajokapäiväinen leipämme on minussa aiheuttanut henkisen vähäverisyyden. Ja sairauteni on niin pahentunut, etten enää kestä kauempaa tätä tilaa. Elämä Roomassa on minulle marttyyriutta. Minun on välttämättä paettava joksikin aikaa, vetäydyttävä luolaani, niinkuin sanotaan haavoitettujen petojen tekevän, jotta voisin hoitaa itseäni ja jotta ennen kaikkea totuttaisin itseni ajattelemaan, että minun tulee eläänäin.
Rakas Antonioni, koeta ymmärtää minua, vaikkei minun onnistukaan ilmaista ajatuksiani niin kuin tahtoisin. Anna minun palata luolaani, äitini luo, joka käsittää, että olen todella sairas ja että minun on tarve hengittää synnyinseudun ilmaa. Ja anna minun jäädä sinne vuodeksi tai pariksi. Silloin teemme, mitä meidän olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin: odotamme niinkuin morsian ja sulhanen odottavat liittonsa hetkeä. Minä totun ajatukseen, että minun täytyy elää toisenlaista elämää kuin mitä olin uneksinut. Ja sillävälin ehkä sinun taloudellinen asemasi — ja ehkäpä minunkin asemani — paranee. Hyvin monet menettelevät samoin. Niin teki eräs naisserkkunikin. Hänen miehensä oli lyseon opettaja Milanossa. Heillä ei ollut varoja elää yhdessä. Silloin vaimo palasi synnyinkotiinsa ja mies jatkoi opintojaan, julkaisi teoksen, haki yliopettajan paikkaa ja saikin sen. Silloin he taas muuttivat yhteen asumaan, ja nyt he ovat ylen onnellisia.
Sinäkin, Antonio, olet epäilemättä — tahtomattasi — tehnyt itsesi syypääksi erehdyksiin. Ethän sinäkään aavistanut, miten kävisi. Kohtalo ilveilee kanssamme. Kun kihlausaikamme suloisina iltoina puhuin kanssasi Roomasta ääni värähdellen, sinun olisi pitänyt ymmärtää, miten mielettömiä unelmani olivat. Sinun olisi pitänyt aavistaa sanojeni lomasta loistavat turhat unelmani, samoin kuin näkee kuun häämöttävän illan usvien takaa. Sensijaan sinä ravitsit unelmoimistani, puhuit kanssani ruhtinattarista, salongeista, hienoista kutsuista.
Tuntuu aivan kuin olisin leikkinyt tulella: jotakin on sisälläni palanut. Onko syy minun? Jos kerran niin on, syytäni on se, etten voi teeskennellä. Toinen nainen minun sijassani olisi teeskennellyt, olisi jäänyt luoksesi, mutta myrkyttänyt elämäsi. Muistathan, että minäkin ensi kuukausina kiusasin sinua alakuloisuudellani, valituksillani ja uhmallani. Silti tunsin täydelleen, että menettelin väärin, häpesin sitä ja koin tunnonvaivoja. Jos olisimme jatkaneet näin, ellei mieleeni olisi johtunut tuuma, jonka nyt panen täytäntöön, meidän olisi ehkä käynyt samoin kuin monelle muulle on tapahtunut: tänään pieni riita, huomenna häväistysjuttu, ehkä hairahdus. Minusta tuntui kuin olisin ollut pyörteen temmellyksessä. En ole romanttinen, sen tiedät; pikemminkin olen epäilijä. Mutta kaikki pikkumainen, kehno, halpamainen loukkaa minua. Olen syntynyt tällaiseksi, enkä voi muuttaa luontoani. Monet muut naiset ovat samanlaisia kuin minä, mutta onnettomampia, he kun ovat heikompia, eivätkä ajoissa osaa pysähtyä kuilun partaalle, eivät osaa kiinnittää huomiota siihen, tutkia sitä, eivätkä välttää sitä.
Kuitenkin tarkoitan parastasi, Antonio; rakastan sinua paljon enemmän kuin ollessamme kihloissa. Ja pysyäkseni sinun arvoisenasi teen sen uhrauksen, että joksikin aikaa poistun Roomasta ja luotasi. En tahdo tehdä sinua onnettomaksi. Kyyneleet huuhtelevat kasvojani, sydämeni vuotaa verta… mutta on välttämätöntä, on kohtalon pakko, että joksikin aikaa eroamme.
Ajatellessani tätä sydämeni tuntuu murtuvan, mutta se on välttämätöntä, ehdottomasti välttämätöntä! Antonio rakas, koeta ymmärtää minua. Lue tarkasti kirjeeni joka sana, äläkä anna niille muuta merkitystä kuin mikä niillä on sydämessäni.
Ja ennen kaikkea, kuule minua, kuule minua aivan kuin jos lepäisin povellasi ja itkisin kyyneleeni kuiviin. Kuule minua ja ymmärrä minua, samoin kuin joskus olet minua ymmärtänyt. Muistatko viime jouluaamun?
Minä itkin, ja minusta sinunkin silmäsi näyttivät himmeiltä. Sinä hetkenä tunsin rakastavani sinua yli kaiken ja päätin sinun vuoksesi tehdä uhrauksen. Ja se uhraus on tämä: jätän sinut joksikin aikaa koettaakseni parantua ja palatakseni luoksesi terveenä ja hyvänä.
Pienessä talossamme, siellä kotipuolessa, elän sinua varten, teentyötä sinua varten. Minäkin tahdon kantaa korteni tulevaisuutemmetoimeentulon kekoon. Olemme nuoria, liian nuoria vielä. Voimme tehdäpaljon, jos vain tahtomme on luja.
Minä luotan järkähtämättä sinuun, samoin kuin sinä luotat minuun, sillä tiedän, kuinka suuresti rakastat minua. Tiedän myös, että rakastat minua suuresti juuri sentähden, että olensellainen kuin olen. En epäile sinua enkä itseänikään.
Parin, kolmen viikon kuluttua tulet minun kotiseudulleni, niinkuin olemme sopineet. Voithan silloin olla pitävinäsi minua niin heikkona, että annat minun jäädä sinne, kunnes olen tervehtynyt. Sitten palaat Roomaan, elät ajatellen minua, jatkat opintojasi ja haet viranylennystä. Niin kuukaudet kuluvat. Kirjoitamme toisillemme joka päivä, olemme säästäväisiä tai oikeammin kokoomme rakkauden ja aineellisen vaurauden varastoa. Niin asemamme paranee, ja kun taas liitymme toisiimme, alkaa kuherruskuukausi, joka suuresti eroaa ensimmäisestä ja joka kestää koko loppuikämme».
Tultuaan tähän kirjeensä kohtaan Regina tunsi ruumiissaan jäätävän väristyksen, ikäänkuin kylmä tuulenpuuska olisi rynnistänyt vasten hänen selkäänsä.
Eikö kaikki, mitä hän oli kirjoittanut, ollut valhetta ja harhaluuloa?Sanoja, sanoja.
— Kuka tietää, millaiseksi tulevaisuutemmemuodostuu?hän ajatteli.
Mutta tuo sana »muodostuu» herätti hänessä outoja ajatuksia.
— Kuka muodostaa tulevaisuutemme? Ei kukaan. Tai oikeammin: me itse muodostamme sen nykyisyydellämme. Minä muodostan tulevaisuuteni tällä kirjeellä; mutta en itsekään tiedä, mitä teen.
Ja hän pelästyi tätä seurauksiltaan epätietoista toimenpidettään. Mutta heti hän rohkaistui ajatellessaan, että oli kirjoittanut kirjeensä omalla sydänverellään.
Hän saattoi erehtyä, mutta hänen tarkoituksensa oli vilpitön. Pois siis kaikki pelko, tuli mitä tuli. Elämä kuuluu niille, jotka rohkenevat toteuttaa aikeensa. Kirjeen jatkaminen tuntui hänestä hyödyttömältä. Hän arveli jo sanoneensa liiankin paljon, vaikkei hänen silti ollut onnistunut ilmaista kaikkea, mikä kiehui hänen sisimmässään. Hän lisäsi vain nämä muutamat rivit:
»… vastaa minulle heti, kun olet lukenut tämän kirjeen! Ei! Älä sentään kirjoita heti, vaan vasta muutaman tunnin kuluttua. Tahtoisin vielä sanoa sinulle niin paljon, mutta en voi. Sydämeni on liian täynnä, kärsin niin ankarasti. Anna minulle anteeksi, Antonio, jos tuotan sinulle surua sinä hetkenä, jolloin luet tätä. Saat vielä nähdä, että sellaisesta surusta syntyy suuri ilo. Rauhoita minua sanomalla, että olet ymmärtänyt minut ja että hyväksyt päätökseni. Siellä kaukana, josta löydän kaiken, mikä yhteisestä olemuksestamme on mennyt hukkaan näiden viime kuukausien raskaissa koettelemuksissa, odotan kirjettäsi kuin tuomiopäätöstä. Sitten kirjoitan sinulle lisää ja sanon tai koetan sanoa kaiken, mikä nyt painaa sydäntäni siinä määrin, että voin siitä todenteolla tulla sairaaksi.
Hyvästi… näkemiin! Itken jo ajatellessani jäähyväissuudelmaa, jonka annan sinulle lähtöhetkenä. Sinä et silloin tiedä, minkä ahdistuksen, rakkauden, lupauksen ja toivon tuo suudelma sisältää!
Mitä ajatteletkin minusta, Antonio, älä ainakaan syytä minua kevytmielisyydestä! Muista, että olen sinun omituinen ja sairas, mutta en silti ilkeä enkä uskoton
Reginasi».
Lopetettuaan kirjeensä Regina taittoi sen kokoon ja sulki sen kiireisesti kuoreen lukematta sitä läpi. Mutta sitten hän ajatteli, että siihen oli voinut pujahtaa jokin virhe, jokin väärä sana, joka saattoi muuttaa koko lauseen merkityksen. Hän avasi vielä kostean kuoren ja luki, mitä oli kirjoittanut, tuntien vastenmielisyyttä ja mielenliikutusta, mutta ei korjannut, ei lisännyt mitään. Mutta sisimmässään hän tunsi vielä suurempaa ahdistusta. Kuinka kylmä ja kömpelösti kirjoitettu tuo kirje olikaan! Se oli pitkä, liian pitkä, eikä sen elottomilla lehdillä kuitenkaan näkynyt jälkeäkään kaikesta, mikä väreili hänen sydämessään.
— Ja minä aioin kirjoittaa romaanin, näytelmän, minä, joka en kykene kirjoittamaan edes kirjettä! Mutta hän ymmärtää silti, Regina ajatteli sitten pannen kirjeen uudelleen kuoreen; olen varma siitä, että hän ymmärtää. Mutta minne panen sen? Hyvä Jumala, jos hän löytää sen, ennenkuin olen matkustanut! Mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän nauraa, jotavastoin hän kenties itkee jos löytää sen myöhemmin. Nyt tiedän! Panen sen hänen pöydälleen ennen lähtöäni. Entä jos hän äkkiä juoksee takaisin huoneeseen noutamaan jotakin?
Tämänkaltaisin mitättömin miettein ja kysymyksin Regina koetti karkoittaa alakuloisuutta ja levottomuutta, jotka raatelivat häntä.
Hän alkoi järjestää tavaroita matkalaukkuun. Hänen oli määrä matkustaa parin päivän perästä aamulla kello yhdeksän pikajunassa, eikä hän ollut vielä lainkaan tehnyt matkavalmistuksia. Koko pitkä iltapäivä oli mennyt kirjeen kirjoittamiseen.
— Mitä hän tehnee lähdettyäni? Regina itsepintaisesti ajatteli edelleen. Pitäneekö hän tämän huoneiston? Ja palvelijattaren? Rupeaako hän pettämään minua? Ei, ei hän petä minua, siitä olen varma. Kehoitan häntä asumaan yhdessä äitinsä ja veljiensä kanssa, niinkuin ennenkin. Jolleivät he vain yllytä häntä minua vastaan. Ehkä hän vuokraa pois tämän asunnon huonekaluineen päivineen. Paljonko hän voinee siitä saada? Ehkä sata liiraa? Mutta ei, hän on tunteellinen; hänestä olisi vastenmielistä, että vieraat, ehkä arkipäiväiset ihmiset, saastuttaisivat »pesäämme», joksi hän sanoo kotiamme. Olisiko se minusta vastenmielistä? Joutavia, tyhjiä loruja! Olenhan kärsinyt täällä niin paljon. Nämä huonekalut ja nuo pari seinämattoa koirankuvineen inhoittavat minua. En tahdo enää nähdä niitä!… Ja kuitenkin! Riittää jo… Regina, olet typerä, hassu, mieletön…
— Entä mitä hän tekee myötäjäisliinavaatteillani? Ehkä hän vie ne kotiinsa. Vähät siitä, mitä minä niistä välitän? Tehköön mitä haluaa.
Tämäntästä häntä vaivasi ajatus, joka jo monta kertaa aikaisemmin oli häntä ahdistanut: Jollei Antonio antaisikaan hänelle anteeksi? Miten heidän tarinansa silloin päättyisi? Typeriä ajatuksia! Antonio ei voinut olla anteeksi antamatta. Korkeintaan hän matkustaisi Reginan luo suostutellen tai yrittäen pakottaa häntä palaamaan luokseen? Mutta hän, Regina, aikoi pysyä lujana ja saada miehensä taipumaan… Mielikuvituksessaan hän jo eli tuossa hetkessä ja tunsi uuden eron tuskaa.
Sillävälin hän oli ehtinyt sulloa tavaransa matkalaukkuun, mutta ei ollut tyytyväinen aikaansaannokseensa.
Kuinka katkeraa ja merkityksetöntä elämä olikaan! Jäähyväisiä ja taas jäähyväisiä, kunnes tulivat kuolonhetken viimeiset jäähyväiset. Kuolema — näin hän sitten ajatteli — tyhjentäen matkalaukun ja järjestäen siihen uudelleen tavaransa. Kun meidän täytyy kuolla, miksi hankimme itsellemme niin paljon turhia suruja? Miksi minä nyt lähden pois? Samantekevää, missä saa aikansa kulumaan. Mutta juuri sen vuoksi, että meidän täytyy kuolla, on paras elää aikansa niin miellyttävästi kuin suinkin. Yksi vuosi tai kaksikin kuluu nopeasti, mutta kolme- tai neljäkymmentä vuotta on pitkä aika. Mutta kahdessa vuodessa… niin, hän vielä ajatteli asetellen yhä uudelleen pukua, joka ei tahtonut pysyä sileänä matkalaukussa, voivatkohan taloudelliset olomme todella parantua kahdessa vuodessa? Jos tulevatkin vähän paremmiksi, olenkohan sittenkään tyytyväinen? Eikö tämä sama elämä ala uudelleen, eikö se jatku jatkumistaan, loppuun asti? Kuolla, todella poistua elämästä, se olisi jotakin. Silloin ainakin säästyisi ikävä tavaroiden sullominen tähän kirottuun matkalaukkuun. Mene matkoihisi! hän tiuskaisi raivostuen, temmaten hameen ja viskaten sen kauas. Miksi et tahdo alistua minun tahtooni! Mitä teen tuolla rääsyllä? Ketä varten pukisin itseni hienoksi?
Regina heittäytyi vuoteen laidalle ja alkoi nyyhkyttää kuin lapsi. Ennen tätä hetkeä hän ei ollut niin ilmeisen selvästi tajunnut oikkunsa mielettömyyttä ja sydämettömyyttä. Jopa hänestä tuntui, että hänen sisimmässään oli pelkkää valhetta, että hän tahtoi vain tuottaa miehelleen mielipahaa vaistomaisen julmuuden ja kostonhimon pakosta. Mutta hetken kuluttua hän nousi ja alkoi uudelleen asetella hamettaan matkalaukkuun.
Palatessaan Antonio näki hänen yhä vielä häärivän polvillaan matkalaukun edessä.
— Auta minua panemaan sitä kiinni, Regina pyysi.
Ja kun Antonio kumartui tarkastamaan lukkoa, joka oli vähän epäkunnossa, Regina virkkoi:
— Jos sattuisi junien yhteentörmäys ja minä saisin surmani…?
— Toivottavasti ei tapahdu sellaista onnettomuutta, Antonio sanoi tyynesti yhä tutkien lukkoa.
— Jos saisin vamman? Jos minut olisi vietävä sairaalaan ja minun täytyisi jäädä sinne pitkäksi aikaa?
Antonio ei tällä kertaa vastannut mitään.
— No sano toki jotakin?! Mitä silloin tekisit?
— Merkillistä, että tuollaiset ajatukset aina pälkähtävät päähäsi! Mutta kun sinulla kerran on tuollaisia pahoja aavistuksia, miksi siis matkustat? No, nyt se on lukossa. Missä hihnat ovat? hän kysyi nousten.
Regina katseli miestään, kun tämä seisoi hänen edessään suorana ja kauniina, huulet raikkaina kuin vasta poimittu hedelmä, silmät loistaen ja koko vartalo auringonlaskun purppurahohteen valaisemana.
— Ylihuomenna olemme jo kaukana toisistamme! Regina sanoi heittäytyen rajusti hänen kaulaansa ja suudellen häntä haltioituneena. Ethän sillä aikaa petä minua? Voi hyvä Jumala, jollemme enää näe toisiamme!
— Pidätkö siis minusta?
— Äärettömästi…
Antonio näki Reginan kalpenevan ja vapisevan. Ja hän painoi vaimonsa povelleen itsekin aivan huumautuen rajun intohimon ja riemun vallassa, joka tempasi hänet pyörteeseensä joka kerran kun Regina osoitti hänelle hellyyttään.
He vaihtoivat suudelmia, joissa oli katkeran suloinen tuskan hehku, mutta samalla sanomatonta hekumaa. Regina itki, Antonio puheli katkonaisia sanoja ja kehoitti lopulta häntä peruuttamaan matkansa.
Sitten he molemmat nauroivat.
— Näyttää siltä, kuin aikoisit lähteä pohjoisnavalle! Antonio huudahti. Olethan ihan itkenyt! No, kuukausi kuluu pian. Minähän tulen pian perästä. Tähän vuorokauden aikaan suutelemme sitten Po-joella punaisessa iltavalaistuksessa.
— Ellei junien yhteentörmäys tule väliin! Regina virkkoi laskien hiukan julmaa leikkiä. Tässä ovat hihnat. Vedä ne kireälle…
Petrinil Gliglonhiukan ränstyneet vaunut vierivät rantaäyrästäViadonaan päin.
Reginalla oli sangen epämukavaa istuessaan veljensä ja sisarensa välissä, jotka olivat tulleet häntä vastaan Casalmaggioren asemalle. Hän lörpötteli ja nauroi, mutta vaikeni tämäntästä ja kävi alakuloiseksi ja hajamieliseksi.
Toscana ja Gigino, sisar ja veli, tunsivat itsensä hiukan ujoiksi hänen seurassaan ja hekin olivat vuorostaan ääneti.
Yö oli lämmin. Iso, punainen kuu, joka vastikään oli kohonnut tummansinisen, ohuiden harmahtavien pilvijuovien reunustaman taivaanrannan yläpuolelle, valoi etäisen tulipalon tavoin hohdettaan jokeen ja liikkumattomiin puihin.
Kaukaisia ääniä, joita kantautui Po-joen toiselta rannalta, kajahti silloin tällöin keskellä syvää hiljaisuutta. Ilman täytti kirpeä kostean ruohon tuoksu, joka herätti Reginassa tuhansia muistoja.
Mutta hänen sisimmässään tapahtui jotakin merkillistä. Nyt, kun hän oli perillä, kun hän oli saavuttanut kotikaihonsa kohteen, tyyssijan, josta oli uneksinut, hänen sielunsa harhaili muualla. Samoin kuin hänestä aikaisemmin oli tuntunut, kuin hän olisi vienyt Roomaan ainoastaan ruumiillisen olemuksensa ja jättänyt tänne joen rannalle sielunsa kuin harhailevan kiiltomadon, hänestä nyt näytti siltä kuin hän olisi tuonut tänne Po-joen varsille ainoastaan väsyneen ja sairaan ruumiinsa. Sielu liiti pois ja siirtyi Roomaan! Mitähän Antonio tälläkin hetkellä teki? Tunsikohan hän, että hänen vaimonsa sielu kaipasi häntä kiihkeämmin kuin konsanaan ennen syleilyynsä? Jokohan Antonio oli kirjoittanut hänelle? Antonio, Antonio! Ruohon tuoksusta huolimatta, kesken kaikkien sen herättämien muistojen, hän tunsi sen hienon kukkastuoksun, joka uhosi Antonion hiuksista. Kuumat kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Silloin hän äkkiä vaikeni, ja hänen ajatuksensa harhailivat surullisina etäällä.
Hän oli jo katunut, että kirjoitti pitkän kirjeensä, tai ainakin että oli kirjoittanut sen niin aikaisin. Joka tapauksessa olisi ollut parempi kirjoittaa se täällä. Antonio olisi silloin tuntenut vähemmän mielipahaa, Regina ajatteli salatakseen itseltään katumuksensa.
— Kuinka opettaja jaksaa? Entä Gabri ja Gabrie? hän kysyi heidän ajaessaan Fossa Capraran ohi, jossa pieni valkoinen rakennus selvästi erottui plataanien varjosta punertavassa kuutamossa. Toisella puolen rantaäyrään joki kiilteli hopearaitojen lomitse kuin vaaleanruosteinen vanha lasi.
Toscana ja Gigi purskahtivat yhdessä kömpelöön, mutta samalla pilkalliseen nauruun.
— Mikä teidän on? Miksi nauratte?
Nuorukainen tukahdutti naurunsa, mutta Toscana nauroi entistään makeammin.
— Mutta mille te nauratte? Aikooko opettaja mennä uusiin naimisiin?
— Kyllä maar se itse tahtoisi, mutta naisväki tekee niin peevelistä tenää! Petrin virkahti kääntyen kuskilaudalla hiukan sivulle, voidakseen puuttua »lasten» puheisiin.
— He pyrkivät Roomaan, Gabri ja Gabrie, Toscana lopulta sai sanotuksi.Ja Gigi veli alkoi jälleen nauraa.
— Miksi he pyrkivät Roomaan?
— Gabri aikoo hakea itselleen jotakin tointa voidakseen auttaaGabrieta, joka tahtoo lukea opettajattareksi…
— Kas vain!
Nyt he kaikki neljä nauroivat, ja Regina unohti hetkeksi ahdistuksensa, siksi hullunkuriselta hänestä tuntui noiden nuorten ihmisten tuuma lähteä Roomaan, noin vain, muitta mutkitta, toinen tasku tyhjänä, toisessa ei mitään aivan kuin olisi ollut kysymys kävelyretkestä Viadanaan.
— Entä opettaja, mitä hän sanoo?
— On vähän päästään vialla, Petrin taas virkkoi puuttuen keskusteluun. Ja kun hän käänsi päätään, se loisti isona, punaisena ja tyynenä kuin kuu. Opettaja sanoo, että antaa heidän vain mennä, vaikka jalkapatikassa, kyll'maar ne siellä hyvin pärjäävät.
Gigi vilkastui ja alkoi matkia Gabria, joka puhui nenäänsä:
— Voisimmehan lähteä Milanoon, mutta siellä ei oleopettajatarseminaaria, niinkuin Roomassa ja Firenzessä. Me lähdemmeRoomaan, koska se on Italian pääkaupunki. Minä rupean kirjaltajaksi, jaGabrie opiskelee.
Toscana taas matki Gabrien ääntä.
— Ja minun veljeni painattaa sitten minun kirjani!
— Lapsukaiset, te olette hiukan kateellisia! Regina huomautti.
— Oh oh! he huudahtivat kuin yhdestä suusta, sillä Regina oli osunut kipeään kohtaan.
Tosiasiassa Gigi toivoi mitä pikimmin pääsevänsä Roomaan opiskelemaan, ja Toscana, jolla oli sievä pieni mezzosopraano, uneksi matkasta sisarensa luo ottaakseen laulutunteja Roomassa.
Regina vaipui ajatuksiinsa. Hän arvasi sisarustensa ja näiden tuttavien haaveilut ja muisti omat tyttöunelmansa. Ja hän ponnisteli kaikin voimin vapautuakseen alakuloisuudestaan, tunnonvaivoistaan ja levottomuudestaan, jotka yhä ankarammin vaivasivat häntä.
— Ja etkö sinäkin, Petrin, tahtoisi lähteä Roomaan? Voithan kyyditä sinne pienissä vaunuissasi Gabrin ja Gabrien.
— Johan nyt! Parisiin minä menen, mies huomautti rauhallisesti.
— Se on totta. Aioithan jo viime vuonna lähteä sinne. Ja sanoit, että sinulla jo oli matkarahatkin.
— Niin oli ja on vieläkin. Mutta sapettaa niin, kun pitää panna kolikot pyörimään. Siellä nähkääs on setäni, joka yhtenään kirjoittaa, että tule pois, tule pois…
Regina ei enää kuunnellut, sillä nyt hänet valtasi suloinen tunne, jota hän kauan oli odottanut, mutta joka silti tuli äkkiä ja joka haavapalsamin tavoin virkisti hänen sairasta sydäntään. Tuolla matkan päässä, mustien puiden takaa, pilkotti valkoinen huvila, tuikkiva tuli ikkunassa. Polun vierestä ojasta kuului jo sammakkojen »haljenneet» kurnutukset. Rantaäyräällä ryömi pitkinä miehen ja naisen varjo, ja kuului äänekäs pitkä huuto kaikuen kuin matkamiehen ääni, joka kutsuu toiselta rannalta lautturin venettä.
— Reginaaaa!
— Se on tuo Adamo hölmö, Gigi selitti. Hän kutsuu sinua aina sillä tavalla ja sanoo, että sinun pitäisi kuulla se Roomaan asti. Samoin tämäkin tekee, hän lisäsi nipistäen sisartaan polvesta.
— Ja samoin sinä, samoin sinä!
Yhä vielä kuului äskeinen ääni, joka kaikuna kimposi takaisin vastakkaisesta rannasta. Reginan teki mieli laskeutua maahan ajoneuvoista ja mennä noita rakkaita varjokuvia vastaan. Toinen varjo-olennoista tempautui irti toisesta ja alkoi juosta huimaavaa vauhtia, hoiperteli Reginaa kohti, tarttui häneen kiinni, syleillen rajusti, yritti kaataa hänet kumoon ja vierittää hänet rantapenkereelle.
— Adamo! Oletko vallan hassu? Regina huusi ponnistellen vastaan. Lopeta toki, ennenkuin katkaiset jäseneni.
Silloin Adamo, jonka mustat silmät loistivat kuutamossa, muisti Reginan kirjoittaneen olevansa sairas ja hänkin kävi nyt hiukan ujoksi.
— Kuinka isoksi oletkaan kasvanut! Regina sanoi. Minun lähtiessäni olit minua lyhyempi, mutta nyt olet pitempi.
— Rikkaruoho kasvaa nopeasti! Gigino ilkkui.
Silloin Adamo, joka viisitoistavuotiaaksi oli jättiläinen, karkasi Giginon kimppuun ja koetti saada hänet kumoon ja kierimään ruohikkoon tuupaten syrjään Toscanan. Huudot, nauru ja huolettoman nuoruudenilon purkaus täyttivät hiljaisen, tuoksuvan rantapenkeren. Regina ei ollenkaan ollut pahoillaan, vaikka veljet ja sisar unohtivat hänen läsnäolonsa innostuessaan tuohon taitavaan, notkeaan painiin, jossa kukin koetti saada toisen kierimään penkeren ruohikkoon. Regina alkoi juosta äitiänsä vastaan. He syleilivät toisiaan sanattomina. Sitten rouva Tagliamari tiedusteli, missä Antonio viipyi.
— Luulin hänen tulevan mukaan. Mutta miten sinun laitasi oikeastaan on?Ettehän vain ole riitaantuneet?
— Emme suinkaan! Regina huudahti. Antonio ei voinut tulla nyt; kirjoitinhan sinulle siitä. Minua vaivasi hiukan sydämentykytys. Meidän täytyy näet kiivetä ja laskeutua enemmän kuin sata porrasta kolme, neljä kertaa päivässä. Antonio kävi levottomaksi minun vuokseni, vei minut erikoislääkärin, kuuluisan professorin tutkittavaksi, joka otti kymmenen liiraa vain siitä, että painoi pienen mustan kuulotorvensa rintaani vasten. Kotiseudun ilmaa! hän oitis sanoi. 'Kotiseudun ilmaa muutamaksi kuukaudeksi.' Mutta nyt voin hyvin. Se on jo melkein ohi. Jään tänne kuukaudeksi tai korkeintaan pariksi. Antonio tulee sitten noutamaan minua…
Äiti ja tytär puhuivat seudun murretta ja katselivat tutkivasti toisiaan. Kuu, joka oli kiivennyt korkealle selkeälle taivaalle, oli nyt vaalea ja valaisi heitä edestä. Caterina rouva, joka ei vielä ollut täyttänyt neljääkymmentäviittä, oli kuin Reginan vanhempi sisar; he olivat niin suuresti toistensa näköiset. Äiti oli vielä virkeämpi ja punakampi, ja hänen suuret, viattomat silmänsä olivat kirkkaammat kuin Reginan. Silti hän Reginasta näytti vanhentuneelta ja hänen pukunsa melkein naurettavalta. Hänellä oli yllään vanha musta puku, jossa oli puuhkahihat ja joka vuotta aikaisemmin oli Reginasta näyttänyt perin hienolta.
— Varmaankin hän aivan pian tulee noutamaan sinua, äiti sanoi. Siitä olen varma.
Regina tunsi sydäntään kouristavan. Tulisikohan Antonio todella niin pian? Entä jos hän olikin syvästi loukkaantunut eikä tulisi ollenkaan? Ei, se oli mahdotonta, eihän sitä tarvinnut ajatellakaan.
Ennenkuin Regina lähti kiipeämään pensasaidan reunustamaa tietä, joka johti rannasta huvilaan, hän pysähtyi katselemaan kuun valaisemaa ihmeen kaunista jokimaisemaa. Näytti siltä kuin harso olisi nostettu pois sen edestä. Kaikki oli muuttunut kirkkaaksi ja puhtaaksi, ilma oli kuulakka kuin kristalli. Saattoi erottaa ruohon tummanvihreän värin raitojen harmaanvihreästä. Ojien vesi kuvasteli kuuta ja poppelien vaaleita runkoja, joiden metallinhohtoiset lehdet pitsin tavoin koristivat taivaan samettipohjaa. Pieneltä näytti kaupungin talojättiläisistä tulleesta valkoinen huvila, joka erosi vielä mehevästä vihannuudesta; ympärillä viiniköynnökset heittivät lonkeroltaan puusta puuhun ajaen takaa ja tavoittaen toisiaan kuin äänettömässä yöllisessä karkelossa. Mutta koko maisema, joka levisi laajana ja ympyränmuotoisena kuin aava meri höyrylaivan kannelta — kotiseudun mahtava joki, joka oli kuin täyteen siroteltu somia pieniä saaria ja jonka rantoja reunustivat juhlalliset metsiköt ja etäinen taivaanranta, mistä kohosi kuutamon autereeseen häipyvä valkoinen torni — kaikki tämä avarti hänen sieluaan puhtaalla äärettömyydellään.
Tulikärpäsparvia vilisi ilmassa kuin pieniä lentotähtiä, kauempaa kuului myllyn rattaan jyskinää, ja virtaavasta vedestä kohosi raikas viileys, jota oli suloinen vetää keuhkoihin. Kaikki oli rauhallista, kirkasta ja puhdasta. Jotakin outoa oli kuitenkin Reginan mielestä tuossa avarassa maisemassa, samoin kuin äidin ja rakkaiden sisarusten kasvoissa. Ei, maisemaei enääollutaivan samakuin ennen, eivätkä hänen rakkaat omaisensa liioin olleet aivan ennallaan.
Regina kiipesi polkua sammakoiden kurnuttaessa sen kahden puolen ja yltyen koventamaan ääntään aivan kuin tervehtiäkseen häntä. Hänen mieleensä muistui kostea sumuinen syysaamu, jolloin hän oli lähtenyt täältä Antonion seurassa. Silloin kaikki oli usvaa hänen ympärillään, mutta suuri valo loisti hänen rinnassaan. Nyt kaikki säteili valoisana, taivas, joki, tulikärpäset, lehdet, ruoho, ojien vesi. Mutta hänen povessaan oli usvaa.
Myöskin huvila näytti sisältä muuttuneelta. Huoneet tuntuivat liian alastomilta ja yksinkertaisilta. Hyväinen aika, kuinka Barattan maalaus, joka riippui ruokailuhuoneen kaminan yläpuolella, oli pieni ja vanhanaikainen!
Tämäkään ei siis ollut samanlaistakuin ennen.
Regina käväisi keittiössä. Musta kissa loikoili lieden ääressä katsellen hiilloksella paistuvaa maissikakkua. Palvelijatar valmisti makaroonia iltaseksi. Kaikki oli ennallaan, mutta silti kaikki näytti Reginasta oudolta.
Illallisen jälkeen, joka oli erittäin iloinen ja meluisa, Regina lähti kävelylle. Huolimatta jäseniä painavasta väsymyksestä hän kulki pitkän matkaa rantaäyrästä. Adamo veli ja pikku sisar tulivat hänen seurakseen, mutta hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja surumieliseksi.Hän, Antonio, oli kaukana, ja hänen läsnäolonsa olisi ollut tarpeen täyttämään yön yksinäisyyttä, joka myöhemmin kirkastumistaan kirkastui. Mitähänlienee sillä hetkellä tehnyt? Roomassakin kesäkuun loppupäivät saattavat olla suloisia ja lumoavia. Regina muisteli iltakävelyjään Antonion seurassa leveillä hiljaisilla kaduilla Villa Ludovisin ja Macaon lähettyvillä. Silloin oli kuu juuri kohonnut esiin puunlatvojen takaa, ja Antonion oli onnistunut narrata pientä hajamielistä vaimoaan huudahtamalla: »Katsohan, kuinka korkealla tuo sähkölamppu riippuu!» Puistojen ja puutarhojen tuoksut sekoittuivat kaukaa tuleviin heinälle tuoksahtaviin tuulahduksiin, ja mandoliinin helinä tunkeutui suoraan Reginan kotikaihoiseen sydämeen. Niin, Roomassakin kesäyöt ovat ihania, kun kuuma aika ei vielä ole tullut ja paljon väkeä on matkustanut kaupungista pois. Hänkin, Regina, oli matkustanut, ja kuka tiesi, palaisiko hän sinne enää koskaan! Ehkei Antonio enää välittänyt hänestä.
Moinen lapsellinen pelko sai hänet valtaansa, mutta äkkiä hän pysähtyi säpsähtäen. Rantapenkerellä, yksinäisenä ja hylättynä kosteassa ruohikossa, loikoi vanha myllynkivi, jonka hän niin usein olinähnytkotikaihon purkauksissaan. Nyt kun hän jälleen näki sen todellisuudessa, hänen mieleensä juolahti jotakin: juuri tästä paikasta alkoi pieni polku, joka nuoren paju- ja akasialehdon läpi pujottelihe joen rantaan. Laskeutuessaan tätä pehmeätä, keltahiekan peittämää polkua hän ja Antonio olivat edellisenä syksynä lehvistön punertavassa hämärässä painaneet toistensa huulille ensi suudelman, Antonio oli ensin hurmannut hänet laulamalla romanssinHelmenpyytäjistä. Nyt Regina jälleen kuuli Antonion, äänen väreilevän sielussaan:
Ma luulen kuulevani vielä…
— Sentähden kai olen lakkaamatta nähnyt edessäni tuon vanhan myllynkiven — hän ajatteli astellessaan pientä polkua, joka oli tulvillaan muistojahänestä.
Regina pysähtyi hetkeksi pajukkoon, joka oli kasvanut hämmästyttävästi, ja laskeutui sitten rantaan, jossa vesi loisteli vaaleansinisenä kuutamossa. Mutta rantakin, jonka eteen Po-joki oli kasannut uuden pienen saaren, näytti hänestä muuttuneelta.
Adamo ja Toscana tulivat niinikään rantaan, ja tyttö alkoi laulaa. Hänen äänensä kaikui kuutamossa kuin satakielen liverrys. Regina ei tiennyt, miksi juuri nyt juolahti hänen mieleensä ruhtinattaren luona vietetty ensimmäinen ilta sekä vanha rouva, joka lauloi:
Sulle armas…
Kuinka kaukana koko tuo maailma olikaan, niin kaukana, ettei hän ehkä enää koskaan näkisi sitä. Mutta se ei huolettanut häntä. Häntä vaivasi vain epäilys, pelko, ettei hän koskaan enää näkisi surullisen unelmansa hahmoja, ettei Antonio koskaan tulisi noutamaan häntä takaisin tuohon etäiseen maailmaan.
Ei enää koskaan! Päivät, kuukaudet, vuodet kuluisivat. Antonio vain ei palaisi. Ei Reginan mainitsemien kolmen vuoden, ei kymmenen, ei kahdenkymmenenkään vuoden kuluttua.
Kuinka hän ei ollut koskaan ajatellut kaikkea tätä suunnitellessaan pakoansa sokeasti kuin lintu, joka pyrkii ulos häkistään aavistamatta vaaroja, jotka uhkaavat sen ulkopuolella?
Mutta kuka saattaakaan ottaa huomioon kaikkea? Tiedämmekö edeltäkäsin, mitä ajattelemme ja miten tunnemme huomenna?
— Elämämme on synkkä uni, Regina ajatteli katsellessaan lumottuna kimmeltävänä virtaavaa vettä. Olen nähnyt unta ja uneksin edelleen. Kiihtyvä pelkoni, että Antonio vihaa minua ja unohtaa minut, on ehkä sekin paha uni. Mutta mitenkähän käy? Jollei hän tulekaan?… jos paha uneni toteutuu? Miten minun silloin käy? Täälläkään ei enää ole sopivaa olinpaikkaa minulle. Kaikki on muuttunut. Jokainen esine tuntuu epäilevän minua. Entinen maailmani, jonka hylkäsin, sysää nyt minut luolaan. Enkä minä voinut aavistaa, että kävisi näin.
— Palataan kotiin! hän sanoi heräten mietteistään ja lähtien kiipeämään polkua rantatörmälle.
Regina asteli pää kumarassa ajatellen, että hän varmaankin erehtyi. Ei, hänen entinen maailmansa ei pettänyt häntä; se oli liian vanha voidakseen olla niin petollinen.
— Tosin elämä täällä on entisestään muuttunut, mutta totun siihen taas. Huomenna, päiväsaikaan, kun olen levännyt, näen kaiken taas entisessä viehkeässä valossaan.
Silti hän ei rohjennut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä piilipuun, jonka varjossa Antonio ja hän olivat suudelleet ensi kerran.
Toscana käveli Reginan jäljessä laulellen. Adamo, jonka musta hahmo erottui joen valoisasta taustasta, huuteli huvikseen:
— Antoonio, Antonioooo…
Kaiku toisti hänen sointuvan äänensä. Ja Regina joudutti askeliaan salatakseen sisareltaan kuumat kyynelensä.Hänei vastannut, hän ei enää koskaan vastaisi.
* * * * *
Huomispäivän aurinko haihdutti Reginan lapsellisen levottomuuden ja tunnonvaivat.
— Tänään tai huomenna saan kirjeen häneltä, Antonio paralta! hän ajatteli herätessään entisessä huoneessaan, jonka ikkuna oli joen puolella.
Pääskynen, joka nukkui yönsä ikkunaverhon rautatangolla, lentää sujahdutteli huoneessa edestakaisin iskien nokkansa ikkunaruutuihin.
Regina tunsi syvää iloa nähdessään jälleen tuon pääskysen. Hän hypähti vuoteesta, avasi ikkunan, ja ihana maisema lisäsi hänen iloaan. Kuin sisäisestä pakosta hän riensi ulos ja samoili kedoilla sukeltaen vihannuuden, auringonpaisteen ja kasteen hurmaavaan kylpyyn. Hän retkeili ruohottuneella polulla; sen suulla kohosi porttina kaksi valkearunkoista jättiläispoppelia, joiden latvat yhtyivät värähteleväksi huippukaareksi. Hän asteli ojanpientareita, joilla astua taaperteli hitaita ankkoja. Etanat ryömivät näkyviin, jättäen jälkeensä ruohikkoon hopeajuovan. Poppelien lehvistöön kätkeytyneet tikat tuntuivat nakutuksellaan lyövän tahtia ajan kululle avaruuden ja yksinäisyyden kuulakassa kirkkaudessa.
Yhtä helakasti kuin eilen illalla kuutamossa, välkkyi nyt joka korsi, joka lehti ja kivi päivänpaisteessa. Joki virtaili majesteetillisena auringon kyntäessä siihen kultavakojaan, siellä täällä näkyi pyörteiden helmenhohteisia läikkiä. Saaret kitukasvuisine puineen näyttivät leijailevan veden ja taivaan häikäisevän heijastuksen välillä.
Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla, uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen, henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten uutterat kädet koristivat.
Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.
* * * * *
Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.
Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään senvuoksi, että asui Roomassa.
Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta, yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.
Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni, vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.
— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on! Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti, toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.
— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko niissä pilkallinen ilme.
Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan opettajattaren hiukan levottomaksi.
Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä. Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan, melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla tavallaan.
— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta.Tuollainen on jo vanhanaikaista.
— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi ylenkatseellisesti.
Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.
— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!
— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina kysyi.
— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!
— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.
Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:
— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?
— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.
— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle osoitetun suosituskirjeen.
— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun hyväkseni?
— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman valtiattaria, ja…
Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.
Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.
Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.
— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!
— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?
— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!
Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.
Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.
— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias, aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!
— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti.Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytyksetGabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.
Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.
— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.
* * * * *
Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.
Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.
—MonsieurAntonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin:vous reviendrez, n'est ce-pas? [Palaattehan, eikö niin?]
Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.
— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.
Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.
Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.
— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle, salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava vaikutus tuntui vielä kauan.
Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä sanomattoman surulliselta.
Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina, lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.
— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin, eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut minulle linnan…
Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.
— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä ontoinen?
Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin tulisi kirje Antoniolta.
Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.
—Hänei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan. Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo pakottaa minut… Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?
Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat, hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista surumielisyyttä.
— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:
— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani, joka kenties on parempi kuin luulenkaan.
— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!
Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään? Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää tuskaa.
— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä teen nähdessäni hänet jälleen?
Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.
* * * * *
Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.
Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.
Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta, joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa, nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset, mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.
— Antonio on hiukan sairaana… vähän kuumetta, hän sanoi mennessään keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.
Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä…» ja koko viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa iltaa.
Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen sydäntään.
Antonio ei vastannut.
Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän häpesi aikomustaan.Kaikki nuo ihmiset, jotka Antonio onnettomasti kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan vihasi heitä.
Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.
* * * * *
Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään: ylpeys meni menojaan.
Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.
— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.
»Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa, olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee, ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa, että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein, että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.
»En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä… et yleensä ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko vastaukseni silloin samanlainen, kuinmillainen se nyt voisi olla. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen, minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun, tai vähän kummankin. Minä odotan.
Regina».
Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:
»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen.Terveisiä ja suudelmia».
Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla. Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa, sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta, mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.
— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen kuin ennen.
— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut, että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus. Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.