Vuodet vierivät edellensä ilman mitään erinomaista tapausta. Maaria vain aina välimmiten oli jonkun viikon Tuomelassa, jossa hän yhä enemmän oppi tuntemaan sitä jaloa miestä, jonka kuvaa hän tallensi sydämmessänsä. Niini oli ahkerasti lukenut, ja Maariaa hän oli myös paljon työllänsä auttanut.
Nyt oli kolme vuotta kulunut siitä, kun Niini tuli pappilaan. Hän oli erinomaisella tarkkuudella ja ymmärryksellä opittavansa oppinut, jonka tähden Aatu ja Hemmikin ilolla hänelle jakoivat tietojansa.
Niini oli nyt kahdeksantoista vuoden vanha; hän ei enää ollut lapsi, vaan nuori neitonen. Sen tunsi hän itsekin — ja jota paremmin hän sen tunsi, sitä enemmän syntyi hänen sydämmessänsä halu saada joku itsenäinen työala.
Niini istui vähäisessä kamarissansa kehräten ja ajatellen, mitä hänen piti tekemän. Hän oli useasti ajatellut: »Voi, jospa kansan lapset kaikki olisivat niin onnelliset kuin minä, että saisivat oppia ja taitoa!» Nyt muistui hänen mieleensä Jyväskylän seminaari; »entä jos pääsisin sinne», ajatteli hän, »ja sieltä sitte vihdoin ehkä K—n pitäjään kansakoulunopettajattareksi. Sittepä voisin jotakin hyvää vaikuttaa.» — Niinin silmät kiilsivät ilosta, hän jo näki tulevaisuuden edessänsä, näki itsensä opettamassa kansan lapsia. Oi iloinen tulevaisuus! Mutta saattoiko hän jättää tämän ihanan K—n pitäjän? — Mikä piti näitä tuumia vastaan? — Yksi tunne Niinin sydämmessä, jonka hän nyt vasta huomasi. Se oli sinne kasvanut hänen tietämättänsä päivä päivältä, viikko viikolta ja vuosi vuodelta. Hän rakasti toista opettajaansa, hän rakasti Hemmiä »Hemmiä minä rakastan», sanoi hän itseksensä, »Hemmiä, joka Maarian tähden tuli minun opettajakseni. Maariaa *hän* rakastaa — ja kukapa saattaa nähdä Maarian ja olla häneen rakastumatta — mutta hänen sydämmessänsä asuu jo toinen. Hemmi rukka! Yksin kuljet sinä, yksin minä, etkä ikinä saa aavistaakkaan kerjäläistytön, jolle oppia annoit, rakastuneen opettajaansa.» — Näin hän ajatteli ja alkoi taas kiiruummin kehrätä. Kehrätessänsä hän rupesi laulamaan; laulu oli Runebergin »Palveleva tyttö», jonka Niini oli suomentanut. Hän lauloi:
»Jos pyhäkellon soidessa jo oisin juhlavaatteissa, ja jospa yö jo joutuisi ja pyhäpäivä koittaisi!
Ja viikkotyöni tehtyämä aamusaarnall' käydessänyt näkisin sen kirkolla,ken kaivannut on kultaansa!
Jo yksin kirkkomäellähän seisoo ennen minuaja katsoo pitkin järveänyt kansan suurta joukkoa.
Hän siellä etsii minua;jo lähestymme kirkkoa,ja kohta tulen joukostaja kättä annan ilolla.
Nyt laula, sirkka iloinen!Kun päre näkyy palaneen,niin minä saan jo nukkuaja näen kullan unissa.
Mä istun täällä, kehrään vaan, ei ole rulla puolellaan. Ja koska loppuu kehruuni, ja koska ilta joutuvi?»
Laulunsa lopetettuaan hän oli taas iloisempi ja päätti mennä Maarian kanssa juttelemaan Mutta ensin hän läksi puutarhaan ja näki, poiketessansa käytävältä toiselle, Hemmin ja Maarian istuvan keinulaudalla. Nuorukainen oli vaalea kuin lumi, ja Maarian poskilla kyyneleet välkkyivät. Heidän välillänsä oli jotain tapahtunut. Hemmi oli rakkautensa ilmoittanut Maarialle, sen Niini heti huomasi, ja heitä pikaisesti tervehdittyänsä hän kiirehti sisälle asuinhuoneisiin, mutta Maaria seurasi häntä, ja Hemmi jäi yksin puutarhaan. Hän istui siellä vakaana, ääneti; vihdoin hän sanoi itseksensä: »Aavistukseni kävi toteen — sinä et rakastanut minua, Maaria. Maaria! Miksi oli rakkautesi ainoastaan ystävän rakkaus? Miksi et voinut tulla omakseni?» Nuorukainen itki, vaan pian hän nousi ylös; vielä hän oli vaalea, mutta hän oli tehnyt päätöksen. »Valitus ei ole miehen», ajatteli hän. »Työtä tahdon tehdä, pois tahdon mennä takaisin Helsinkiin ja siellä viisauden lähteestä itselleni tietoja ammentaa; ehkä sitte jotain voin tehdä maani hyödyksi.» Ja nyt hän meni samaa tietä kuin äsken tytötkin.
Salissa Hemmi kohtasi rovastin ynnä Maarian ja Niinin. Niini oli tuumaillut seminaariin lähtemisestänsä, ja rovasti oli sen sopivaksi nähnyt, koska Niinillä siihen oli halua. Nyt sanoi myös Hemmi päättäneensä lähteä pois Helsinkiin, vieläpä aivan heti; hän tahtoi vain sanoa jäähyväiset ensin.
»Kaikkipa nyt aiotte meidät jättää», lausui rovasti.
Ja nyt Hemmi jätti hyvästi ja kiirehti pois, mutta portailta hän palasi vielä takaisin ja sanoi, katsoen saliin, jossa Maaria seisoi: »Vielä kerran hyvästi, Maaria, rakas lapsuuteni ystävä! Muista joskus minua!» Vähän aikaa vielä kuului ratasten jylinä, ja Hemmi oli matkoissaan.
Muutaman hetken kuluttua siitä, kuin Hemmi läksi, tuli posti ja postissa kirje Maarialle. Kirje oli Tyrvään pitäjästä. Maaria aukaisi sinetin ja luki vähän aikaa. Ruusu ruusun perästä nousi ja katosi hänen poskillansa. Hän vei kirjeen isällensä, ja Niinille hän sanoi: »Kirje on Aarni Vakaselta; tuo *jalo* mies rakastaa ystävätäsi. Oi Niini, kuinka olen onnellinen!»
Niini iloitsi ystävänsä onnesta, mutta pois hän tahtoi, tuonne pieneen kamariinsa taas. Hän kaipasi yksinäisyyttä. Tultuansa kammioonsa hän istui tuolille ja painoi päänsä käsiinsä katkerasti itkien; vaan hetken perästä hän pyyhkieli kyyneleet silmistänsä, lausuen: »Pois tahdon riipiä surut sydämmestäni ja tehdä työtä ahkerasti!»
Kiire oli pappilassa. Kangaspuut jyskivät, rukit hyrisivät, ja vanha Leena levitteli palttinakankaita kedolle valkenemaan. Kumma ei ollutkaan, että kiire oli, koska Maaria oli morsian ja vuoden päästä aiottiin pitää häät. Niinin myös oli lähteminen Jyväskylään jo heinäkuun loppupuolella.
Taas oli vuosi kulunut, ja kesäaurinko paistoi lämpimästi. Sireenit ja pihlajat olivat täydessä morsiuspuvussansa, ja pihalla oli portaitten ympärille taajaan koivuja pistetty. Joku juhla oli tulossa.
Pappilan salissa aukaistun akkunan ääressä istuivat mies ja neitonen, joitten silmistä onni ja autuus loisti. Nämät nuoret olivat Aarni Vakanen ja Maaria. Kaikki tuntui heistä niin suloiselta. Leivosen viserteleminenkin kuului ikäänkuin onnentoivotukselta, sillä tänä päivänä oli heidän hääpäivänsä. Kukkaset tuoksuivat heidän ympärillänsä, ja he istuivat siinä kuiskaten onnestansa toinen toisellensa.
Salin viereisestä kamarista kuului iloinen puheen liperteleminen. Pöytä siellä oli asetettu lattian keskelle, ja sen ympärillä istuivat Hemmi ja Aatu, jotka nyt olivat kandidaatit, Hanna ja Niini sekä Eevan vanhimmat lapset Ilmiö ja Helmi. Suuri kasa myrtinoksia oli pöydällä heidän edessänsä. He sitelivät kruunua Maarialle. Tytöt sitoilivat myös itsellensä myrttikiehkuroita, sillä he olivat valitut morsiusneitosiksi. Hemmi, Aatu ja nuori Ilmiö olivat kutsutut sulhaspojiksi, ja heidätkin piti merkittämän myrtinoksalla, joka oli pistettävä takin rintapieleen.
Niini oli paljon muuttunut, sitte kun viimeksi hänet näimme K—n pappilassa. Hän oli sekä ruumiin että hengen puolesta aivan toinen. Hänen silmänsä loistivat ilosta. Hän tiesi elämällänsä nyt olevan jonkin tarkoituksen, sillä hän oli tuleva kansakoulunopettajattareksi.
Kaunis hän oli istuessaan tuolla pöydän ääressä kiehkuroita sitoen, sen huomasi Hemmikin, kun hän, valiten myrtinoksia Niinille, katsoi hänen mustiin säihkyviin silmiinsä. »Hän on kaunis kuin Espanjan mustasilmäiset kaunottaret», ajatteli Hemmi.
Aatu, jonka silmät aina olivat, valveilla, huomasi pian, miten ihastunut Hemmi oli, ja sanoi pilaillen: »Kukapa nyt taas ensiksi kihlataan K—n pitäjässä? Sanotaan: 'Häät ovat aina toisten alku'.»
»Aatu varmaankin», vastasi Hemmi. »Sinä olet ensimmäinen sulhaspoika, ja niin on sinulla matka lyhyin vihkituoliin.»
Näin heidän jutellessaan tunnit riensivät.
Eeva tuli sisälle ja lausui: »Nyt on jo aika pukea morsianta. Hetki lähestyy, jolloin vieraat tulevat.» Sitte hän meni tohtorin tykö, sanoen:
»Vähäksi ajaksi, Aarni, ryöstän sinulta Maarian.»
»Vie vain», vastasi tohtori, »pianpa taas saan hänet takaisin ehkä vielä suloisempana ja sitte ainaiseksi onnekseni». Maaria meni Eevan kanssa.
* * * * *
Jo oli morsian täydessä puvussansa, ja morsiusneitosetkin seisoivat valkoisissa juhlavaatteissaan, myrttikiehkurat päässä. Pappilan salin seinät olivat koristetut viheriäisillä lehdillä, ja vihkituoli oli valmiina lattialla. Vieraat istuivat ympäri salia. Pappi, pitäjän kappalainen, joka vihkisanat oli lukeva, käveli edestakaisin lattialla, ja tohtori Vakanen seisoi juhlallisena katsoen oveen päin, ikäänkuin joka hetki sieltä onneansa odottaen. Ja nyt näkyikin, mitä hän odotti. Vieraatkin nousivat kaikki seisaalle, sillä ovesta tuli vanha valkopäinen rovasti taluttaen kaunista morsianta. Maaria oli ihana. Hänellä oli valkoiset hohtovaatteet, pitkä valkoinen huntu riippui kruunun alta hameenpalteisiin asti, ja myrtinkukista sidottu kiehkura oli hänen päässänsä kruunun ympärillä. Ikäänkuin pilvissä tuli Maaria, kun hän hiljaa astui isän rinnalla lattian yli tohtorin luo.
Morsiusneitoset ja sulhaspojat tulivat jäljessä ja menivät seisomaan kahdenpuolen morsiusparia. Pian oli pappi vihkisanat lukenut, ja selvästi olivat Aarni ja Maaria vastanneet papin kysymykseen, tahtoivatko rakastaa toisiansa myötä- ja vastoinkäymisessä.
Nyt toivotettiin onnea, ja vihdoin kuuluivat viulun säveleet. Tanssi alkoi. Monenlaisia herkkuja tarjottiin aina välimmiten, ja niin joutui ilta.
Niini oli paljon tanssinut; hänen tuli palava, ja hän oli väsynyt. Hän meni portaille ja istui siellä olevalle lavitsalle. Mieleensä muistui nyt päivä, jolloin hän köyhänä kerjäläistyttönä seisahtui Haapakallion lähelle. Kuinka kummasti oli hänen onnensa kasvanut aina siitä! Hän päätti mennä tuonne Haapakalliolle. »Täällä häitten tohussa», ajatteli hän, »ei kukaan huomaakkaan minun olevan poissa, ja siellä saan muutaman hetken olla rauhassa yksin ajatuksieni kanssa»; ja Niini otti takin yllensä ja hatun päähänsä ja läksi Haapakalliolle päin. Pian hän juoksi tuon lyhyen matkan. Ennätettyänsä kalliolle hän istuutui, ja moni asia muistui hänen mieleensä. Hän kuunteli haapain suhinaa ja pienen puron lirisemistä. Ne muistuttivat häntä Tyrvään kuohuvista koskista ja hänen kodistansa, tuosta pienestä mökistä kosken rannalla. Näin hän istui unohtaen kaiken hääväen paitsi yhden, joka häntä paraikaa haki; se oli Hemmi.
Hemmi kysyi Aatulta: »Etkö Niiniä ole nähnyt?» Aatu vastasi nähneensä hänen menneen Haapakalliolle päin, ja sinne nyt läksi Hemmikin.
Kulkeissansa tuolla koivumetsässä hän ajatteli: »Kuinka kummallinen ihmissydän onkin. — Vain vuosi takaperin rakastin Maariaa ja luulin, että en ikinä sitä rakkautta voisi sydämmessäni tukehuttaa, mutta hyvä tahto voi, näenmä, paljonkin. Vähemmän vielä aavistin silloin, että Niinin mustat säihkyvät silmät saattaisivat minut kahleisiin kietoa. Ah, tuollapa hän istuu, ikäänkuin metsän impi!»
Siellä istuikin Niini Haapakalliolla valkoisissa vaatteissa ja, pieni myrttikiehkura mustissa hiuksissansa. Hemmi meni hänen luoksensa, sanoen: »Olen sinua kaivannut. Pappilassa jo rupesi hääväki illalliselle, mutta yksi morsiusneitosista oli poissa.»
»No, rientäkäämme sinne», vastasi Niini ja aikoi samassa lähteä, mutta Hemmi lausui: »Ei vielä, Niini. Sitä ennen tahdon täällä, jossa sinut ensi kerran näin, muutaman sanan sanoa.» — — Haavat suhisivat, puro lirisi; Hemmi ja Niini ilmoittivat kuiskaten toisillensa sydämmensä suloisimmat tunteet. — — — — — — — — — — —
Muutama hetki sen jälkeen seisoivat tohtori ja Maaria katsellen ulos akkunasta pihalle päin. He hymyilivät toisillensa ja katsoivat taas ulos. Aatu sen huomasi ja kysyi:
»Mitä siellä näette? Minäkin tulen katsomaan.» Siellä näkyivät Hemmi ja Niini tulevan käsitysten. Aatu naurahti vähän ja läksi ulos heitä vastaan. Hetken siellä keskusteltuansa he tulivat yhdessä sisälle.
Aatu kaasi viiniä laseihin ja puhui: »»Vielä päivän päätteeksi juokaamme yksi malja! Nuot suhisevat haavat Haapakalliolla ovat kuiskeellansa ilmoittaneet kahdelle nuorelle heidän rakkautensa. Nämät nuoret ovat Hemmi ja Niini. Juokaamme heille onnentoivotuksen malja!» Ja nyt kilistettiin laseja ja toivotettiin onnea noille kahdelle nuorelle, jotka näyttivät ylen onnellisilta.
»Niinillä oli parempi onni kuin äidillänsä», sanoi Eeva patruunalle, »koska sai rakastettunsa omaksensa ja pääsi ison Koivumäen emännäksi».
* * * * *
Pian kulki tuo uutinen, että Hemmi ja Niini olivat kihlatut, suusta suuhun, ja akat kyselivät kirkonmäellä toisiltaan: »Oletteko kuulleet kummempaa? Tuo mustalaistyttö, joka kerjäten tänne tuli ja pappilassa kasvatettiin, on nyt tuleva ison Koivumäen maisterin rouvaksi.»
Koivumäen majuri ja hänen rouvansa eivät sitä kummana pitäneet. He tiesivät, mitä Tuomelan patrunessa vainaja vasta liian myöhään tuli tuntemaan, että »mitä Jumala on yhteen saattanut, ei pidä ihmisten erottaman. Eri säädyn ei pidä estämän rakastavia toisiansa saamasta, jos vain ovat samalla sivistyksen kannalla.»
* * * * *
Niini nyt onnellisena elää Koivumäen emäntänä. Hän on alustalaisillensa toimittanut koulun lähelle Haapakallioa. Tuo kallio on hänelle aina rakas; siellä hän viettää kesällä Hemmin kanssa monta onnellista hetkeä. Haapain suhinassa ja puron lirinässä hän kuulee kosken kuohun lapsuutensa kotirannalta.
1868
P—n pitäjässä P—veden rannalla oli pienoinen torppa, jonka maa kuului lähellä olevaan Syrjän taloon. Torpassa ei ollut paitsi tarpeellisia ulkohuoneita muuta kuin kaksi asuinhuonetta, nimittäin tupa ja kamari tuvan takana. Asuinhuoneitten ympärillä oli aitaus, ja aitauksen sisäpuolella kasvoivat lehevät pihlajat, nyt täydessä kukoistuksessa. Vielä muutamia koivujakin oli portaitten viereen pistetty ja latvat kauniisti yhteen sidottu, sillä nyt oli juhannusaatto, ja huomenna torpan tytön, nuoren Annin, piti ensi kerran Herran ehtoolliselle pääsemän.
Annin isä ja äiti istuivat portailla odottaen tytärtänsä kotiin pappilasta. Anni oli heidän ainoa lapsensa, ja jo senkin vuoksi he häntä hyvin rakastivat, mutta erittäinkin hänen hellä ja lempeä luonteensa teki hänet heille rakkaaksi.
Annin äiti Liisa, joka oli jo hetken aikaa odottanut tytärtänsä, kuunteli tarkasti, eikö jo kuuluisi airojen loisketta. Viimein, kun ei kaivattua kuulunut, hän sanoi miehelleen: »Mene, Matti hyvä, katsomaan, eikö lapsemme jo tule. Minä lähden illallisen toimeen. Tänä iltana olkoon Anni vapaa maallisista askareista.» Näin sanoen Liisa riensi iltatoimiinsa, ja Matti läksi rannalle.
Jo näkyi Annin vene; hän istui ja souteli hiljaa. Tyynesti kuului airojen loiske. Hänen huivinsa oli luiskahtanut niskaan, ja hänen keltaiset hiuksensa näyttivät ilta-auringon loistossa ihan kullan kaltaisilta. Hänen poskensa olivat verevät ja kauniit, ja vakavat sinisilmänsä näyttivät tuumailevaisilta. Hän ei huomannut, että jo oli pienen lahden yli soutanut, ennenkuin vene töytäsi rantaan.
»Hyvää iltaa, tyttöseni», sanoi Matti ja veti venettä paremmin rannalle.
»Jumal' antakoon», vastasi Anni, astuen ulos aluksesta. Samassa tuli myös äiti heitä vastaan, ja nyt he läksivät tupaan, johon Liisa oli valmistanut illallisen.
Tupaan tultuansa Anni otti kainalostansa ison raamatun, jonka näytti vanhemmillensa, sanoen:
»Katsokaa, mitä vanha rovastimme antoi minulle.»
»Hyvä, hyvä», lausui isä. »Mutta muista, lapseni, että maa vaatii viljelijänsä, muutoin ei se hedelmää kanna, ja niin vaatii raamattukin.»
Liisa pyyhkieli silmiänsä sanoen: »Siinä, lapseni, sinulla on neuvonantaja vielä silloin, kun vanhempaisi haudalla sammalet kasvavat.»
»Oi, äiti», sanoi Anni, »jos olisitte kuulleet, kuinka rakas rovastimme puhui meille, ette olisi saattaneet itkemättä olla. 'Rakkaat lapset', sanoi hän, 'te lähdette tuntemattomaan maailmaan. Muutamille teistä voi elämän tie olla tasaisempi, toisille hyvinkin teräviä kiviä täynnä; toisilla teistä ehkä on keveämpi taakka kannettavana, muutamilla taas raskaampi. Monelta teistä kenties jo nuoruuden iässä temmataan pois rakkaat vanhemmat, jotka teitä ovat ohjanneet. Mutta muistakaatte, että Jumalan sana on se aarre, josta saatte oppia ja neuvoa niin ilossa kuin murheessakin. Ja vielä minä muistutan teitä', sanoi hän, 'että kansi, johon sana on suljettuna, ei saa tomuiseksi joutua; niin useasti pitää teidän sitä viljelemän.' Näin puhui rovasti», sanoi Anni, »ja käski meitä vielä huomenna kokoontumaan pappilaan ja sieltä sitte lähtemään hänen kanssansa kirkkoon».
»Mutta nyt on jo ilta kulunut», sanoi Matti, »lähtekäämme iltaselle». — Ruoalta päästyä Matti luki raamattua vähäisen, ja sitte he läksivät levolle.
Aamulla oli aurinko jo korkealla taivaalla, kun Anni heräsi. Kiiruusti hän puki päälleen mustat vaatteensa ja läksi isänsä ja äitinsä kanssa pappilaan.
Pappilassa olivat jo rippilapset koossa Annin sinne joutuessa. Samassa tuli myös rovasti, ja nyt läksi rakastettu opettaja laumansa kanssa kirkkoon. Kun hän siellä luki esipuheeksensa valitut sanat: »En tästedes puhu paljon teidän kanssanne» (Joh. 14:30), silloin kaikki lapset itkivät. He tunsivat, että kohta olisivat erotetut paimenestansa, ja että lauma sinne tänne hajoisi. Kallis rippikouluaika oli ohitse.
Kirkosta tultua kukin meni eri haarallensa. Anni kulki vanhempainsa seurassa. Vieläpä yksi oli, joka myöskin seurasi häntä vähän matkan päässä; vaan kun ennättivät torppaan vievälle tienhaaralle, silloin läheni jäljessäkävijä, joka oli yhdeksäntoistavuotinen, rehellisen- ja siistinnäköinen nuorukainen, Syrjän talon ainoa poika.
Anni katsoi taaksensa ja sanoi: »Kah, Vilho.»
»Niin olen», vastasi Vilho, »ja tulen isäni ja äitini puolesta kutsumaan teitä kaikkia meille päivälliselle».
Anni kiitti, ja nyt he menivät yhdessä rantaan. Sitte he läksivät kaikin Syrjän taloon. Siellä oli iso vierastupa koristettu seinänrakoihin pistetyillä tuomen- ja pihlajanoksilla, ja lattialla oli vasta riivittyjä katajia. Tuvan perällä oli pitkä valkeaksi pesty pöytä, jossa kukkuralliset ruoka-astiat höyrysivät, ja seinässä naskui komea kello. Tuvan oven viereen seisahtuivat nyt vieraat torpasta, mutta Syrjän emäntä heidät vähitellen veti kädestä tuvan perälle, johonka heidät jätämme.
Jo olivat syksyn tuulet raivonneet, ja P—veden aallotkin makasivat jääpeitteissänsä. Jo oli lumihöyteistä kasvanut suuria kinoksia metsämaihin, ja kohta ne sulamaankin rupesivat. Maaliskuu oli keskivälissä, aurinko paistoi jo hyvin keväisesti.
Härmäiset puut olivat ikäänkuin tuhansia tähtiä täynnä. Syrjän talon ja torpan välisessä metsässä kuului iloinen laulu, joka oli tuttuja kansanlaulujamme. Sanat kuuluivat:
»Mitäs minä itseäni surulliseks heitän, kyllä minä pienet surut ilollani peitän» j. n. e.
Laulaja kulki metsässä ja kokoili kuivia risuja isoon kelkkaan.
Metsässä kuului myös toinen ääni. Puunhakkuu siellä kajahteli; mutta pian se vaikeni, ja muutaman hetken perästä sanoi iloinen ääni: »Hyvää päivää, Anni!»
»Kah, Vilho! Mihinkä menet?» kysyi Anni, ja hänen poskensa, jotka pakkasesta jo olivat punaiset, tulivat vieläkin punaisemmiksi.
»Tähänpä loppui matkani», vastasi Vilho, »mutta nyt aion vetää tuon raskaan risukuorman kotiisi, niin saan kanssasi vähän jutella».
»Älä tule, Vilho. Isäni on siitä vihainen. Kun sinä viimein saatoit minua kotiin, vihastui isäni ja sanoi, että minä en enää saa kanssasi jutella, sillä äitisi on luvannut ajaa isän torpasta pois, jos me vain olemme ystävät. Siitä asti kuin isäsi kuoli, ei minua ole halullisesti otettu Syrjällä vastaan. Isäsi oli aina hyvä minulle, mutta 'ei ole ajat, niinkuin oli ennen'», sanoi Anni vähän naurahtaen. Ei hän voinutkaan olla surullinen nähdessään Vilhon seisovan vieressänsä soreana ja vakavana kuin honka metsässä.
»Vai niin», lausui Vilho, »enkö minä sitte ole kukaan? Enkö aina ole ottanut sinua ilolla vastaan? Ja äskettäin, kun äitini sanoi minulle: 'Miksi sinä Annin jälkiä aina kävelet? Et sinä häntä kumminkaan voi naida — ja mitäs ajattelet, sinä kun kyllä saat rikkaita *talon* tyttäriäkin, saat kenen hyvänsä', — niin silloin minä vastasin: 'En tahdo ketä hyvänsä, tahdon vain Annin', ja sitte tulin tänne metsään puita hakkaamaan, kun en halusta riitele äitini kanssa. Täällä kuulin sinun äänesi ja kiiruhdin luoksesi.»
»Mitäs tulitkaan, mahdoit vain hakea rikkaampia ja parempia.» Annia vähän närkästytti tuo, että Vilhon äiti luuli hänen saavan kenen hyvänsä. Kyllä Anni sen todeksi tiesi, mutta häntä kuitenkin harmitti, että Vilho sen niin suoraan puhui.
»Älä pahastu, Anni!» sanoi Vilho. »Jospa saisinkin rikkaampia, niin en suinkaan saisi parempaa ja kauniimpaa, kuin sinä olet, ja kylläpä tiedän sinun osaavan emännyyttä pitää siinä kuin joku muukin. Senpätähden oletkin minun Annini nyt ja aina.»
Anni oli taas iloinen, ja nyt he vetivät yhdessä risukelkkaa hänen kotiinsa.
Isä ei ollut kotona, mutta äiti lausui: »Jopa nyt peräti, kun talonisännät risuja vetävät! Ei se ole sopivaa.»
»Ei työ miestä pahenna», vakuutti Vilho, »enkä vielä isäntä olekkaan. Jospa olisinkin, niin ei Annikaan olisi risujen vetäjänä, sillä kun minä olen isäntänä, niin on Anni emäntänä.»
»Ole vaiti, älä lapseni korviin turhia kuiskaa. Tänä päivänä yhtä ja huomenna ehkä toista.»
»Ohoh, vai niin luulette. Katsokaa honkaa tuolla metsässä, miten se vakavasti tuulessa seisoo. Niinpä minäkin pysyn sanassani.»
Nyt kysyi Vilho, eikö Annilla olisi mitään asiaa Hämeenlinnaan, sillä hän aikoi sinne lähteä äitinsä kanssa. Vähäisen ajateltuansa Anni vastasi tarvitsevansa kampaa ja aikoi mennä rahaa ottamaan; mutta Vilho sanoi: »Kyllä minä rahan sitte saan, kun kamman tuon», ja läksi nyt iloisena pois. Vilho päätti antaa kamman lahjaksi Annille ja tuumasi ostaa hänelle vielä silkkihuivinkin. Hän ajatteli tytön iloa ja oli onnellinen.
Anninkin sydän oli iloa täynnä. Hän tuumasi: »Eiköhän Vilho minulle kampaa lahjoita? Olisipa sentään hupaista saada Vilholta lahja.» Juuri hänen näin ajatellessaan tuli nuorukainen, nimeltä Heikki, sisälle. Hän oli lukkarin poika ja isänsä oli jo aikoja sitte kuollut, mutta äiti eli vielä. Tämä poika oli sievä nuorukainen, mutta hänen äitinsä, jota nimitettiin Lukkarin Ullaksi, oli paha kielestänsä.
Heikki palveli pappilassa, ja koska pappilan maat olivat Syrjän maiden läheisyydessä, kulki Heikki useasti Syrjän torpan ohitse. Siellä hän näki herttaisen Annin ja mielistyi häneen. Aina Heikin täytyi talvella poiketa torppaan lämmittelemään. Annin isäkin jo huomasi Heikin käsien palelevan aivan lämpimälläkin ilmalla. Heikki oli Matin mieltä myöten, ja hän olisi halusta ottanut tuon pojan vävyksensä, sillä sitä ei hän milloinkaan uskonut, että Annin piti talon emännäksi pääsemän. Mutta Anni oli jo kauan Vilhoa rakastanut eikä huolinut Heikistä ollenkaan.
Kun nyt Heikki taas tuli torppaan, istui Anni rukkinsa ääressä katsellen tarkasti lankaa, jota kehräsi. Heikille ei ollut hänellä mitään sanomista; mutta Liisa kysyi: »Mistäs tulet, ja mitä kuuluu?»
»Eipä mitään erinomaista», vastasi Heikki, »vien vain heinäkuormaa pappilaan ja poikkesin tänne. Tullessani», lisäsi hän, »tapasin Syrjän Vilhon tiellä. Hän lupasi lähteä Hämeenlinnaan.» Heikki vilkaisi Anniin, mutta Anni vain kehräsi. Vihdoin hän läksi pois, kun ei päässyt puheen alkuun Annin kanssa.
Heikki vei heinäkuormansa pappilaan. Siellä hän tapasi äitinsä. Lukkarin Ulla, joka aina muita ihmisiä panetteli, rakasti paljon poikaansa. Puhuttuansa vähän aikaa Heikin kanssa, huomasi Ulla pian Heikin olevan pahalla mielellä; hän arvasi myös, mistä syystä. Hänen sydäntänsä karvasteli, kun ei poikansa, hänen silmäteränsä, ollut onnellinen. Ulla läksi kotiin. Kotimatkallansa hän tuumasi, miten voisi poikansa saattaa onnelliseksi, miten Annin saisi Heikin omaksi. Nyt johtui hänen mieleensä, että Heikki oli sanonut tavanneensa Vilhon ja että tämä aikoi äitinsä kanssa lähteä Hämeenlinnaan. Ullalla oli päätös tehty. Hän ei mennytkään kotiin, vaan käänsi matkansa Syrjän taloa kohti. Ulla kyllä tiesi Syrjän emännän olevan Annin ja Vilhon ystävyyttä vastaan. Hän oli myös kuullut emännän tahtovan Mattilan rikasta tytärtä miniäksensä. Tämä Mattila oli juuri Hämeenlinnan tien vieressä naapuripitäjässä; sepä sopi hyvin Ullan tuumiin.
Pian oli Ulla matkansa päässä, ja hänen astuessansa talon tupaan oli onneksi emäntä yksin tuvassa. Tervehdittyänsä Ulla sanoi: »On, näenmä, matka mielessä, koska on kirkkoreki pihalla.»
»Niin on», vastasi emäntä. »Lähden poikani kanssa Hämeenlinnaan.»
»Niin aina, niin», lausui Ulla, »saattaa vielä olla tuttujakin tiellä. Olen kuullut Vilhon aikovan naida Mattilasta, ja sepä onkin sopivampaa hänelle, kuin että Annin olisi ottanut. Niinpä Annikin lienee ajatellut, kun toisen sulhasen otti itsellensä.»
»Vilho ei vielä ole naimista ajatellut», sanoi emäntä, »eikä hän torpan tytärtä ainakaan ole aikonut ottaa. Mutta kukapa sitte Annin sulhanen on?»
»Hm, paha on puhua», vastasi Ulla, »kun olen äiti enkä tiedä poikani tuumista muuta kuin muitten puheista».
»Heikkikö?» sanoi emäntä. »No sepä onkin sopivaa.»
»Heikki ei ole minulle mitään puhunut», virkkoi Ulla, »enkä ole mitään kysynyt. Olen ajatellut: odotan siksi, kuin hän itse ilmoittaa asian minulle. Sen vain olen huomannut, että hän aina metsästä tultuansa tietää jotakin puhua torpan asioista».
Ulla ei tahtonut poikansa päähän näitä valheita. Hän vain sanoi, niinkuin valhettelijat tavallisesti, että »oli puhuttu».
Emäntä ei Ullan puhetta oikein uskonut, mutta päätti kuitenkin sopivalla ajalla Vilholle ilmoittaa Annilla olevan sulhon. Sitäpä Lukkarin Ullakin juuri oli toivonut.
Nyt hän meni taas kotiin päin, mutta poikkesi vielä Syrjän torppaan. Anni oli päivällisen toimessa, mutta isänsä ja äitinsä istuivat tuvassa Lukkarin Ullan sisälle tullessa. Liisa käski Ullaa istumaan. Ulla istui tuvassa olevalle lavitsalle. Hän yskähti vähän, koska ei tietänyt, millä piti puhetta alottaman, mutta vihdoin sanoi Matti: »Mitäs Ullalle kuuluu?»
»Eipä mitään juuri», vastasi Ulla. »Vanhuus vain tulee.»
»No, mitäs kirkonkylästä kuuluu?» kysyi Matti taas.
»Eipä erittäin mitään», lausui Ulla. »Kuolleet haudataan, lapset ristitään ja nuoret kihlataan.»
»Vai niin», sanoi Liisa. »Onko uusia naimiskauppoja tehty?»
»Hm, en tiedä, onko teille mitään uutta, että uuden emännän saatte.Kyllä kai sen jo tiedätte, vaikka minä sen vasta nykyään kuulin.»
»Vilhoko naimiskaupassa on?» kysyi Matti, ja hänen silmänsä näyttivät teräviltä. Häntä oli aina harmittanut Vilhon ja Annin ystävyys. Hän ei koskaan luullut siinä olevan ikäpäiväistä vakavuutta. Anni tuli samassa sisälle.
Ulla pakisi: »Enpä minä tahdo olla ensimmäinen uutisten tuoja. Koska ette näy mitään tietävän, niin olen puhumatta.»
Anni katseli, ikäänkuin olisi kyselmä huulilla ollut. Ja Matti sanoi:
»Puhu suusi puhtaaksi, Ulla. Joka alottaa, saa myös lopettaa», mutta nähdessään, että Ulla ikäänkuin Annin vuoksi ei tahtonut puhua, kysyi hän suoraan: »Kuka siis Syrjän Vilhon morsian on?»
»Äitinsä nepaan tytär, Mattilan Henna», vastasi Ulla. »Sanottiin Vilhon menevän äitinsä kanssa talonkatsojaisiin — ja sieltä sitte morsiaminensa Hämeenlinnaan kihloja ostamaan.»
Anni, joka Vilhon morsiamella oli luullut itseänsä tarkoitettavan, tuli ensin punaiseksi, mutta pian olivat hänen punaiset poskensa vaaleat kuin lumi tuolla ulkona. Hän ei uskonut, hän ei tahtonut uskoa akan puhetta todeksi, mutta kaikki oli niin kummasti kokoonpantu. Olikohan kuitenkin mahdollista, että puheessa oli perää? Hän ei jaksanut olla sisällä, vaan meni ulos, ja suuret kyyneleet virtailivat hänen sinisistä silmistänsä.
Ullan uutiset olivat loppuneet. Hän läksi kotiinsa. Ulla oli asiansa hyvin toimeen saanut, mutta ei hän kumminkaan näyttänyt tyytyväiseltä; pistävä tunto vaivasi häntä. Hän kyseli itseltänsä, oliko hän voittanut pojallensa mitään, oliko hän tehnyt tuon sievän, hyväntahtoisen Annin onnettomaksi.
Muutamia päiviä oli kulunut, Vilho äitinsä kanssa oli tullut kotiin kaupungista. He olivat olleet Mattilassa, ja äiti oli Vilholle puhunut Lukkarin Ullan jutut. Vilho ei kuitenkaan uskonut niitä. Hän vain nauroi äitinsä puhetta ja sanoi: »Sen on joku akka teille lörpötellyt.»
»Saatpa nähdä», vastasi emäntä.
Kotiin tultuansa Vilho meni heti torppaan, kampa muassa. Silkin hän jätti toistaiseksi. Vilho näki torppaan tullessansa Matin ja Heikin menevän tupaan. Hänen silmänsä mustenivat; epäluulon siemen oli jo hänen sydämmessään, vaikka hän ei sitä ennen huomannut. Vilho meni sisälle. Hän näki Annin punastuvan ja taas vaalenevan. Hän näki Heikin istuvan lavitsalla Annin lähellä, ja nyt luuli Vilho äitinsä puheen todeksi ja pahan omantunnon tekevän Annin vaaleaksi.
Matti kysyi vähän jäykästi: »Mitä Syrjän isännällä on asiaa?»
»Toin Annin kamman, jonka hän kaupungista tilasi», vastasi Vilho. Hän päätti antaa Annin maksaa kamman, sillä ei hän tahtonut toisen morsiamelle mitään lahjoittaa.
Anni oli vaalea ja hänen kätensä vapisi, kun hän otti kamman Vilhon kädestä ja maksoi sen.
Vilho meni heti taas kotiin. Anni näki hänessä muutoksen tapahtuneen, ja Vilho olikin muuttunut. Työtä hän teki niinkuin ennenkin, mutta oli näräinen ja kiivas. Hänen äitinsä huomasi sen myös ja ajatteli: »Jos saisi Vilhon naimisiin, ehkä kaikki sitte kävisi paremmin.» Mutta kun hän vain puhui Mattilan Hennasta, ärjäsi Vilho heti: »Minä en ikänä huoli naimisesta.» Sitte ei ollut äidin enää mitään sanomista.
Annin iloiset päivät olivat myös loppuneet. Eräänä iltana, kun hänen isänsä sanoi aikovansa ottaa vävyn, koska hänelle oli miehen apu torpassa tarpeen, hämmästyi Anni ja vastasi olevansa nuori vielä naimisiin menemään.
»Ole vaiti», sanoi isä. »Vävy tekee työnsä suuremmalla tarkkuudella kun palkkalainen. Olen havainnut lukkarin Heikin sinusta paljon pitävän, ja hän onkin kelvollinen ja sopiva mies.»
»Heikki kyllä on kelpo mies, mutta minä en häntä rakasta», vastasi Anni.
»Et sinä ymmärrä omaa hyötyäsi», lausui Matti ja läksi taas ulos töihinsä siinä päätöksessä, että Heikin vävyksensä ottaisi. Mutta eipä niistä tuumista tullut mitään. Tuo pieni pilvi, joka auringon hämmensi, oli pian pois haihtuva.
Matin mentyä Anni rupesi katkerasti itkemään. Hän tiesi, että mitä isä kerran oli sanonut, siitä ei hän luopunut. Juuri kun kyyneleet paraikaa virtailivat Annin poskille, tuli Syrjän emäntä sisälle. Anni pyyhkieli vyöliinallaan silmiänsä ja meni ulos tuvasta.
»Kuinka täällä jaksetaan?» kysyi Syrjän emäntä. Liisa ei siihen vastannut juuri mitään, jotain vain mumisi itseksensä. Hän oli vihainen emännälle. Hän muisti, miten rehelliseltä Vilho oli näyttänyt silloin, kun vertaili itseänsä metsän vakavaan honkaan. Emännän syyksi hän päätti sen, että Vilho ei sanaansa pitänyt, ja emännän syy oli sekin, että Annin posket olivat vaaleat. Kun emäntä vielä sanoi: »Mikä Annin on? Hän näyttää mielestäni niin surulliselta», silloin ei Liisa enää voinut harmiansa hillitä, vaan lausui: »Kyllä on suremisen syytä minullakin. Lapsi meidän oli iloinen kuin lintu laulaessa ja kukoistava kuin kukka kesällä, mutta nyt näette itse, miten vaaleaksi ja surulliseksi hän on muuttunut, ja se on poikanne syy. Viikko takaperin vain oli Vilho täällä ja todisti tahtovansa Annin vaimoksensa. Minä ja Matti olemme aina olleet Vilhon ja Annin ystävyyttä vastaan, mutta koska Vilho aina yhäti oli luja päätöksessään, niin uskoin minäkin vihdoin hänen puheensa. Puheesta sitä ennenkin on perää tullut, mutta hänen vakavuutensa olikin turhaa, näenmä, hänen rehelliset silmänsä valehtelivat. Sitä en silloin olisi uskonut.»
Emäntä alkoi monta kertaa puhua, mutta ei saanut suun vuoroa. Nyt hän sanoi: »Onko sekin poikani syy, että Anni on lukkarin Heikin morsian?»
»Ei sentään niin pitkällä olla», vastasi Liisa. »Isä kyllä sitä aina on tahtonut, mutta Anni ei unohda rakkauttansa niin pian kuin Vilho. Se on poikanne syy, että hän on ottanut Mattilan rikkaan Hennan ja hyljännyt köyhän lapsuudenystävänsä.»
»Hm», lausui emäntä, »tässä on joku sekoitus ollut. Vilho ei ikänä ole aikonutkaan Mattilan Hennaa naida, vaikka se olisi paremmin ollut minun mieleni mukaan, mutta Lukkarin Ulla minulle sanoi Annin olevan Heikin morsiamen. Minäkin sen luulin ja kerroin Vilholle. Hän ei sitä uskonut, mutta viime kerralla täältä tultuansa hän oli vallan toisenlainen kuin ennen ja sanoi minulle: 'Äiti, puheessanne oli kuitenkin perää.' Siitä asti hän on ollut äreä ja vallan muuttunut. Annista kuulin sanottavan, että hän oli vaalistunut ja aina itkusilmissä. Ajattelin sitte itsekseni, ettei onnellinen morsian niin olisi, ja päätin tulla kuulemaan, miten asian laita oli.»
»Nytpä sekainen vyhti selvenee», vastasi Liisa. »Lukkarin Ullapa Vilhonkin naimisesta meille jutteli.» Ja nyt hän puhui, mitä Ulla oli heille sanonut.
Syrjän emäntä lausui: »Olkoot nuoret onnelliset! Olisin kyllä halusta rikkaan miniän ottanut, mutta en sillä kuitenkaan tahdo lapseni onnea estää. Annikin on taitava tyttö, ja työ ja toimi talon rikastuttaa.»
Nyt tuli Mattikin sisälle. Hän katsoi vähän pitkään nähdessänsä Syrjän emännän, mutta pian hän sai kuulla, miten asiat olivat. Emäntä lupasi mennä Vilholle näitä kaikkia selittämään. Sitte hän sanoi: »Eipä kauan viipynekkään, ennenkuin poikani on täällä.»
Emännän mentyä Annikin tuli taas tupaan. Hän näki ihmeeksensä isänsä ja äitinsä olevan kovin iloisennäköisiä. Matti lausui:
»Anni rukka, heitä nyt pois tuo surullinen muotosi ja siivoo huonetta vähäsen! Pian taitaa tänne tulla kauan kaivattu vieras. Vilhon kihlauksessa ei olekkaan mitään perää, ne ovat vain olleet Lukkarin Ullan lörpötyksiä.»
Anni katsoi kummastellen ympärillensä. Mitä hän kuuli? Kuinka saattoi hänen suuri murheensa niin pian iloksi muuttua? Hänen tätä vielä ajatellessansa tuli Vilho. Hänellä oli sama rehellinen, suora muoto kuin ennenkin, ja hän sanoi:
»Anni, me olemme molemmat olleet epäluulossa, olemme uskoneet turhia puheita. Siitä olemme kyllin kärsineet.»
Anni itki ja nauroi kysyessään: »Mitä tämä nyt kaikki on? En tiedä, uneksinko vai olenko valveilla.»
»Niin se nyt on», vastasi Vilho, »että illalla lähden isäsi kanssa pappilaan kuulutusta ottamaan».
»Tule tänne, jalo mies, metsän honka», sanoi Liisa, »ja ota siunaukseni!Halusta jätän rakkaan lapseni sinun turvaasi.»
Onni oli ylinnä Syrjän torpassa, ja sinne nyt jätämme Annin ja Vilhon asioitansa selittämään ja onnestansa juttelemaan.
Lisäämme vain, että Anni todellakin Syrjän talon emäntänä työllä ja toimella rikastutti taloansa, eikä Vilho koskaan katunut, että oli ottanut *torpan tytön* vaimoksensa.
1868.
Ennen muinoin asui Hämeessä Katumaa-järven pohjoispuolella korkean Kappolanvuoren takana eräs mahtava hämäläinen, Aimo nimeltä. Hän oli pitkä ja sorea kuin metsässä honka, kasvot verevät, ja kähäräiset hiukset valkoiset kuin ketopellavat. Aimo oli hyvä metsästäjä, metsot ja teeret hän ampui, sudet ja karhut kaatoi, ja samoin tekivät hänen kumppaninsa myöskin, sillä Aimon seurassa oli suuri joukko metsästäjiä, jotka uskollisesti häntä seurasivat ja palvelivat ja kunnioittivat häntä johtajanansa ikäänkuin suurta päällikköä. Katumaan eteläisellä puolella Mantereenvuoren takana asui myöskin mies: kova, ankara Kammo. Vaan hänen asuntoansa ei kukaan uskaltanut lähestyä, sillä hänellä oli suuri joukko kamaloita palvelijoita, jotka pitkät keihäät kädessä olivat varjelemassa hänen kotoansa, eikä kukaan tietänyt, mistä hän oli tullut; hän oli muukalainen. Välistä hän kulki kaukana ryöstöretkillä, kunnes taas oli saanut runsaat ryöstösaaliit, joita hän sitte asunnossaan rauhatonna säilytti. Mutta Aimo kulki seuroinensa metsästäjäretkillänsä rauhallisena, vapaana kuin lintunen, ja missä hän vain joutui muitten ihmisten pariin, oli hän tervetullut, sillä hän lahjoitti heille aina metsäsaaliistansa runsaita lahjoja. Moni punaposkinen neitonen oli suosiolla katsellut soreaa Aimoa, vaan eipä heidän punaposkensa, sinisilmänsä eikä sulohuulensa voineet Aimon sydäntä kahlehtia — vapaus ja metsästäminen oli hänelle aina vain rakkahinta.
Eräänä kauniina kesäisenä iltana, kun Aimo väsyneenä oli palannut metsästysretkiltänsä, meni hän korkealle Kappolanvuorelle lepäämään. Täällä hän katseli nyt mielihyvällä Katumaan välkkyvää vedenpintaa ja tuuheaa metsikköä, joka ikäänkuin kiehkurana ympäröitsi järveä; mutta siinä hänen katsellessaan tuuditteli metsän hiljainen humu hänet makeaan uneen. Unissaan hän kuuli kanteleen surullisen äänen kaukana kaikuvan. Hän katseli sinne päin, josta soitto kuului, ja näki Mantereenvuorella nuoren ihanan neidon, joka nyt kurkoitti hänelle käsiänsä, huutaen suloisella äänellä: »Aimo, sorea, väkevä Aimo, auta minua! Pelasta Lempi raukka Kammon kahlehista!» Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä neidon keltaisille kiharoille, juuri kun Aimo häntä katseli, ja tunne ennen tuntematon nousi Aimon sydämmeen. Hän huusi, nyt ihastuneena: »Lempi, minä sinut pelastan, vaikka viimeiset voimani menettäisin!»
Nämät sanat huusi Aimo varsin ääneen ja heräsi unestaan. Hän katseli ympärilleen — ilta-aurinko säteili vielä läntisellä taivaanrannalla, mutta Mantereenvuorella ei neitoa näkynyt. Aimo hieroi silmiänsä ja katseli taas vuorelle päin, vaan eipä Lempeä näkynyt. »Minä hohko!» huudahti nyt Aimo, »olenpa uneksinut, mutta tuo unennäkö on vienyt rauhani.» — Näin ajatellessaan hän kuuli varsin läheltä metsiköstä laulun äänen, ja laulun sanat kuuluivat:
»Ensin on metsä, ja sitten on vettä, ja sitten on korkea vuori, ja sen korkean vuoren takana on neito kaunis ja nuori».
»Mistäpä tuo laulaja on?» sanoi itseksensä Aimo, »eipä hän minun väkeni joukosta ole.» Hän meni nyt sinne, josta laulu kuului, ja näki nuorukaisen, joka istui puun juurella.
»Mistä sinä olet? Miksi täällä laulelet? Ja mitä laulusi merkitsee?» kysyi Aimo.
Nuorukainen vastasi: »Paljon sinä kyselet, väkevä Aimo, mutta vielä enemmän tahdon sinulle vastata: Lauloinpa sen vuoksi, että laulullani toivoin voittavani sinun huomiotasi, koska en rohjennut lähteä luoksesi. Kovan Kammon palveluksesta tulen. Olen siellä vähän aikaa ollut, vaan en viihdy hänen luonansa. Lauluni merkitsee, että tuolla Mantereenvuoren takana on neito niin ihana kuin keväinen aamu. Kammo on ryöstöretkillänsä hänet tuonut kaukaisilta mailta jo hänen pienenä ollessaan. Neito kammoksuu Kammoa ja tahtoo pois vankeudestansa, mutta Kammo aikoo hänet myydä orjaksi, saadaksensa suuret rahat. Tyttö raukka ei pääse laveammalle yksin kulkemaan kuin tuonne Mantereenvuorelle, sillä Kammon vartijat ovat hänet niin ahtaalle piirittäneet; mutta väkevä Aimo, sinä, joka olet urhoollinen ja mahtava, pelasta Lempi Kammon kahleista!»
»Lempi, sanot sinä! Onko hänen nimensä Lempi?»
»Onpa niin.»
»Ah, unennäköni kaunotar, hän siis on olemassa! Kuinka saisin Lemmen, oman ihanteeni nähdä?»
Nuorukainen vastasi: »Joka ilta vähän ennen auringon laskua tulee Lempi Mantereenvuorelle itseänsä ulkoilmassa virkistyttämään. Ole niihin aikoihin täällä vuorella, silloin hänen saat nähdä.»
»Sen teenkin», sanoi Aimo iloisesti, »mutta mene sinä, nuorukainen, takaisin Kammon palvelukseen, koe Lempeä puhutella ja ilmoita hänelle, että Aimo, vaikka sydänverensä vuodattaisi, on hänet pelastava Kammon kahleista. Tulevana iltana, ennenkuin aurinko on maillensa mennyt, pitää minulla joku pelastuskeino olla ajateltuna. Lähde nyt; toimita tehtäväsi, ja onnea matkallesi!»
Nuorukainen meni, jättäen Aimon syviin mietteisiin. Kun toisen päivän aamu koitti, kokosi Aimo kaikki väkensä Kappolanvuorelle, kertoi heille, mitä nuorukainen oli puhunut, ja sanoi: »Mikä nyt olisi paras pelastuskeino?»
Yksi joukosta vastasi: »Pian on vene kokoon kyhätty, tuokaamme siinäLempi.»
»Ei sovi», sanoi Aimo. »Kammo ja Ahti ovat yksissä liitoissa; pian hän, veden isäntä, karille veneen viskaisi ja muruiksi musertaisi. Parempi neuvo tarvitaan.» Taas tuumattiin, ja vihdoin Aimo lausui: »Nyt olen keinon keksinyt: Katumaan läpi on polku tehtävä.»
»Viisas Aimo on keinon keksinyt», sanoivat miehet, »kaunis nurmipolku onLemmelle tehtävä».
Nyt ruvettiin järveen ajamaan kiviä ja kantoja, multaa ja soraa. Sukkelaan joutui työ, vaan illan tultua, kun aurinko juuri oli laskemaisillansa, jätti työväki hämmästyneenä työnsä ja huusi osottaen sormillansa Mantereenvuorelle päin:
»Katso, väkevä Aimo! Tuolla on Luonnotar!»
»Se on varmaankin Tellervo, metsän kaunis tyttö!» huusivat muutamat.
»Ei, ei, se on Lempi suloinen», vastasi Aimo. »Minä hänet tunnen, unelmani kaunottaren.» Sitte hän huusi: »Lempi, sinun vapautesi hetki lähestyy!» — ja kaiku vei sanat Lemmelle.
Päivä kului; jo oli polku niin pitkälle valmistunut, että se kauniina, pitkänä niemenä lepäsi Katumaassa. Mutta eipä sitä nyt pitemmäksi saatukaan, — työntekijät koettivat työtänsä jatkaa, mutta turhaan, — järvi oli syvä ja pohjaton, sitä ei voinut täyttää. »Pois, pojat», sanoi Aimo, »Älkää turhaan työtä tehkö, jääköön Pitkäniemi nyt sillensä. Ahti ei suvaitse työtämme, hän on tehnyt järven pohjattomaksi; vaan eipä tästä niemen päästä ole pitkä Mantereenvuorelle. Katumaa on nyt tyven, ja Ahti nukkuu, minä uin Mantereelle ja tuon Lemmen vapaana tänne.»
»Tee se, väkevä Aimo», sanoivat hänen seuralaisensa, »silloin olet suurimman urhotyösi tehnyt».
Jo rupesi aurinko lähenemään läntistä taivaanrantaa. Järvi lepäsi tyynenä, välkkyvänä. Aimo katseli Mantereenvuorelle päin ja jopa näki, mitä toivoi näkevänsä, sillä Lempi seisoi vuorella.
»Nyt on pelastuksen hetki!» huudahti Aimo, ja Lempi viipoitteli punaista ruususeppelettä vastaukseksi Aimolle, joka nyt hyppäsi järveen ja pikaisesti ui toivottuun rantaan, jossa hän Lempensä tapasi. Vaan nytpä oli heillä toinen toisellensa niin paljo sanottavaa, etteivät huomanneet, että se aika, jonka Lempi vuorella sai olla, jo oli kulunut. Silloin nuorukainen, joka jo ennenkin oli Lemmen puolesta puhunut, tuli kiiruhtaen heidän luoksensa, huutaen:
»Joudu, Aimo, pelasta pian Lempi, sillä kohta on Kammo täällä!»
Pikaisesti sieppasi Aimo rakkaan taakkansa sylihinsä ja riensi järven helmaan. Mutta samassa tuli Kammo vuorelle, ja nähtyänsä, että Lempi nyt oli toisen omana, julmistui hän kovasti ja kirkasi: »Aimo! Lempi! Jollette kohta takaisin palaja, niin Ahti, aaltojen isäntä, on teidät järven syvyyteen upottava.»
»Lempi on minun, hän ei takaisin tahdo», vastasi Aimo, uiden eteenpäin.Mutta nytpä nousi aaltojen kuohu järvelle, ja jota enemmän Aimo pyrkiPitkäänientä kohti, sitä enemmän aallot hänet veivät toisaalle. VieläKammo kerran kirkasi: »Lempi, palaja, taikka vaivut järven pohjaan!» —mutta Lempi nosti ihanaa päätänsä, huutaen suloisella äänellä:
»Vapaus ja rakkaus, teidän eestä kuolla voi!»
Samassa tuli suuri laine, peittäen järven syvyyteen Aimon ja Lemmen, mutta kaiku vei Lemmen sanat metsään, joka järveä ympäröitsi. Tapio, metsän kultainen kuningas, kuuli sanat ja ihastui niin, että kasvatti siihen paikkaan, johon Aimo ja Lempi vaipuivat, kauniin saaren. Vaan Kammo seuroinensa läksi vihoissaan muille maille kaukaisille. Mutta saaressa puut kauniina kasvavat, ja Tuulikki, Tapion tytär, on vienyt niistä siemeniä lehdosta lehtoon, metsästä metsään, ja on vuosien kuluessa niistä kasvattanut puita kaikkiin maamme metsiin. Kun Suomen nuorukainen tyvenenä, kauniina kesäiltana maansa metsissä kulkee, kuulee hän puitten latvoista hiljaisen huminan — se kuiskaa hänen korviinsa Lemmen sanat: »Vapaus ja rakkaus, — niitten eestä kuolla voi!»
T—n kaupungin katuja pitkin ajoi komeissa vaunuissaan eräs rikas, ylhäinen nuori rouva. Kaksi somasti vaatetettua lasta istui hänen kanssaan vaunuissa.
»Äiti», sanoi näistä vanhempi, »ajakaamme maalle, siellä jo kaikki lehdikot ovat viheriäiset, ja siellä jo käkikin kukkuu.»
»Menkäämme Annaa katsomaan», pyysi nuorempi, »hän sanoi asuvansa kaupungin lähellä.»
Rouva kysyi palvelijaltansa: »Tiedätkö, missä Annan asunto on?» Palvelija vastasi tietävänsä, ja nyt he ajoivat, niin että kivikadut tärisivät, pois kaupungista maalle päin.
Anna oli ennen ollut tämän ylhäisen rouvan nuoremman lapsen hoitajana. Silloin hänellä oli iso palkka, hyvät vaatteet ja hyvä ruoka, mutta vapaus häneltä puuttui, sillä hän oli toisen palvelija. Annan kunnollisuus ja hyvä luonne saattoivat hänet pian erään nuoren rehellisen työmiehen tuttavaksi ja morsiameksi. Hän joutui naimisiin ja sai oman kodin; siinä hän oli onnellisena elänyt jo kaksi vuotta. Tämän entisen palvelustyttönsä asunnolle rouva nyt käski palvelijansa ajamaan.
Vähän aikaa ajettuansa palvelija seisahdutti vaunut vähäisen mökin edustalle. Mökki oli niin pieni ja matala, että melkein oli peittymäisillänsä sen vieressä kasvavien pihlajain leheviin oksiin.
»Tässäkö Anna asuu?» kysyi rouva.
»Niin, tässä», vastasi palvelija, ja aukaisi mökin oven, pyytäen herrasväkeänsä astumaan sisälle.
Komea rouva meni lastensa kanssa matalasta ovesta tupaseen ja katseli säälien nuorta vaimoa, joka heidän sisään tullessaan liikutti kätkyessä makaavaa pientä lastansa.
»Voi Anna parka!» huudahtivat tytöt, »tämä sinun kotisipa ei ole paljon isompi kuin meidän ison kahlekoiran koppelo.»
»Vaiti, vaiti, lapset!» sanoi rouva, »älkää noin puhuko, Anna raukalla kyllä ilmankin on kärsimistä, hänellä, joka ennen asui meidän komeissa huoneissa, ja jolla oli kyllin kaikkea.» Mutta Anna meni ilosilmin vieraitansa vastaan ja sanoi:
»Rouva hyvä, teidän luonanne oli minulla hyvä palveluspaikka, mutta te ette saata aavistaakkaan, kuinka suuriarvoinen oma koti on sille, jonka aina on täytynyt toista palvella. Tämä vähäinen mökki on minun oma kotini, ja minä olen onnellisempi tässä kuin koskaan ennen.»
Rouva katseli kummastellen nuorta vaimoa. Annan kukoistavat posket ja onnesta loistavat silmät todistivat, että hän oli totta puhunut; mutta rouvan mielestä oli mökki niin ahdas, että hengitystäkin tukehutti, ja pian hän taas istui vaunuissaan ajaen kaupunkiin päin.
Vuodet kuluivat. Anna istui mökissään kangaspuissa, palttinata kutoen, hänen miehensä oli työssä, ja kolme vähäistä lasta leikitteli lattialla. Anna kutoi, niin että kangaspuut jyskyivät, eikä huomannut, että vaunut olivat seisahtuneet mökin edustalle, ennenkuin ovi aukeni, ja hänen entinen emäntänsä lastensa kanssa taas astui matalaan huoneeseen.
»Kah, minun hyvä rouvani!» huudahti Anna, ja pyyhkiellen hikeä otsastansa hän sanoi: »Kudoin niin, etten huomannutkaan teidän tuloanne. Käykää istumaan — lapset, menkää pois tieltä, että pikku neiditkin istumaan pääsevät.»
»Voi Anna», sanoi rouva, »on sinulla paljo vastuksia varmaankin. Oikein säälini tulee sinua, kun muistan, kuinka poskesi punottivat meillä ollessasi, ja nyt olet noin laihtunut ja kalpeaksi käynyt.»
»Rouva hyvä, silloin on kana huonoimmallansa, kun on poikaset pienimmällänsä. Ei ole minulla yhtään hätää. Mieheni saa hyvän päiväpalkan, ja minä, kun tämän kankaani valmiiksi saan, lähden kaupunkiin sitä myymään; siitä tulee taas rahaa hyvästi elatukseksemme.»
Rouva antoi Annan lapsille makeisia, sanoi sitte hyvästi ja läksi pois, kummeksien, miten tuommoisessa mökissä, kuin Annan koti oli, saattaisi elää kolmen lapsen kanssa.
Taas oli muutamia vuosia kulunut, ja nämät vuodet olivat Annalle monta kärsimystä tuottaneet. Hänen miehensä oli kuollut ja köyhiä vuosia ollut, jonka vuoksi Annallakin oli työn puute. Hänen täytyi lastensa kanssa mennä ihmisten armoa anomaan. Eräänä päivänä, kun he kulkivat T—n kaupungin katuja pitkin, nuori tyttö, joka koulusta palasi, heidät tapasi ja huudahti: »Anna!» Tämä tyttö oli Annan entinen hoitolapsi. »Voi Anna hyvä!» sanoi tyttö, »tule äitini tykö, hän sinulle kyllä jotakin antaa.» Vaimo meni, ja hänen tultuansa tuohon komeaan taloon muistui hänen mieleensä selvästi se aika, jolloin hän ennen siellä palveli.
Rouva tuli Annan luo ja antoi hänen lapsillensa vanhoja vaatteita ja heille kaikille ruokaa. Anna otti ne vastaan lausuen tuhansia kiitoksia. Nyt sanoi rouva: »Oi Anna parka, etkö tunne itseäsi kovin onnettomaksi täällä, näissä huoneissa, joissa ennen olet suruttomia päiviä elänyt?»
»Rouva hyvä», vastasi Anna, »mieron tie on joka paikassa raskas, mutta onneton en kuitenkaan ole, en, en suinkaan. Minä tiedän, että kaikki vastoinkäymiset, mitkä Jumala minulle lähettää, ovat iäiseksi onnekseni; ja sydämmessäni asuu tunne, joka on minun maallinen onneni. Se seuraa minua kuhunka menemme. Se tunne on äidin rakkaus. Jokainen hymyily näitten pienten huulilta tekee minun sydämmelleni sanomattoman ilon. Kuinka siis saattaisin sanoa itseäni onnettomaksi?»
»Äidin rakkaus!» sanoi rouva. »Oikein sanoit, se on väkevä tunne sydämmessämme. Minä katselin lapsiasi ja ajattelin: Kuinka kovaa olisikaan, jos minun täytyisi nähdä omat lapseni tuossa tilassa — ja päätinpä ottaa sinut ja lapsesi asumaan tuonne meidän leivintupamme takana olevaan kamariin. Siellä saat työtä tehdä ja olla minun ruoassani. Katso, Anna, tämän lahjan antoi sinulle *äidin rakkaus*.»
Annan silmistä vieri kyyneleitä, ja hän kiitteli sydämmellisesti entistä emäntäänsä. Mutta rouva sanoi:
»Älä minua kiitä. Anna, sinä olet köyhyydessäsi rikkaampi kuin minä, sillä sinulla on tyytyväinen sydän, mutta minä olen usein tyytymätön, vaikka minulla on maallista tavaraa kyllä. Sitä tahdon sinullekin antaa, mutta hyvällä esimerkilläsi ja'a sinä sen sijaan minulle parempaa tavaraasi: sitä täydellistä tyytyväisyyttä, joka kaikissa elämänvaiheissasi sinut noin onnelliseksi tekee.»
Pieni joki juosta luikerteli niityn poikki, ja joen äyräällä pilkoitti lehevien koivujen välistä vähäinen asunto, jota nimitettiin Lehtolaksi. Sen edustalla näemme ruohopihan, jossa ruusupensaat kukkivat, ja koivujen varjossa on viheriäiseksi maalattu keinulavitsa. Akkuna on auki; siellä sisälläkin näemme ruusuja monenvärisiä, mutta hohtavan valkoiset uutimet estävät meitä näkemästä enempää. Ken vain kulkee tämän asunnon sivuitse, hän seisahtuu katsellen uteliaasti tuota kotia, jossa tuoksuvat ruusut ja notkea keinulavitsa ikäänkuin vaativat häntä levähtämään, varsinkin jos päivän paahtava kuumuus matkustajan voimia uuvuttaa.
Helteiseltä ilma tuntui, kun eräs nuori ylioppilas juhannusaattona tuli kävellen maantietä pitkin. Nähdessään tuon vähäisen asunnon, hän seisahtui ja katsahti akkunaan päin, josta toivoi edes vilahdukselta näkevänsä jonkun ihanan neitosen, sillä sellaisten asunnoksipa hän heti tämän määräsi.
Tuossa on keinulavitsa ja koivujen siimeksessä olisi vilpoista, herttaista; nytpä tuntuu hänen kurkkunsa varsin kuivalta — lasillinen vettä — oi miten se nyt virvoittaisi. Hän tuumaa, jopa rohkaisee mielensä, astuu portaita ja menee sisälle — mutta jää hämmästyen miettimään, elääkö hän vielä satujen maailmassa, jossa ilkeät noidat useinkin muuttivat sulottaret vanhoiksi akoiksi ja miksi milloinkin. Niin, syystäpä hän miettii, sillä eihän akkunan ääressä istukkaan neito, vaan vanha, maailmaa kokenut mummo, jonka hiukset aivan hopealta hohtavat. Suuri koira, joka vieraan tullessa oikoili pöydän alla, haukahti vähän; mummo katsahti tulijaan ja lausui hänelle kättään tarjotessaan: »En teitä tunne, ken olette?»
»Ylioppilas Nummi. Suokaa anteeksi, että tulin häiritsemään. Olen kulkenut pitkän matkan, ja tässä helteisessä ilmassa rupesi jano minua vaivaamaan — rohkenen siis pyytää lasillisen vettä.»
»Tässä on juuri raitista vettä, ja suvaitsetteko, että kaadan vähän vaaraimen mehua sekaan?» Nummi kiitteli, tyhjensi lasinsa ja aikoi sitte lähteä pois, mutta mummo pyysi häntä viipymään hetkeksi, sanoen: »Istukaahan vähän levähtämään. Katsokaa näitä ruusujani, ne tavallisesti nuoria ihastuttavat. Minä niitä myöskin rakastan; ovathan ne minulle suureksi huviksi vanhoilla päivilläni.»
»Tosiaankin teillä on kauniita ruusuja — ken niitä hoitaa? Onko teillä tytär, jonka lemmikkejä nuo kukat ovat?»
»Ei ole», sanoi mummo vähän hymyillen. »Minä sekä vanha palvelusneitsyeni olemme ainoat asujamet täällä, ja uskollinen Halli koira on minun ainoa kotieläimeni. Nuoria näen kuitenkin tuon tuostakin luonani; he rakastavat mummoa, kuten mummo heitä.»
»Keitä asuu täällä naapuritalossa?»
»Eräs porvari Hyöriinin leski lapsineen. Hänen maatansa oli tämä minunkin vähäinen maatilkkuni ennen, mutta nyt se on omani.» Mummon kertoessa astui mainittu leski sisälle, ja hänet nyt esiteltiin Nummelle. Kuultuaan nuorukaisen nimen leski virkkoi: »No onhan niitä nyt kummia nimiä — ennen oli Nummeliinit ja muut sellaiset, nyt sanotaan vain Nummi — ikäänkuin olisi puhetta maasta eikä miehestä.»
Nummi naurahti ja rupesi nyt pois pyrkimään. Hyvästi jätettyään hän kysyi vielä: »Pitkäkö matka tästä on pappilaan?»
»Venäjän virsta», vastasi mummo.
»Aiotteko sinne?» kysäisi leski.
»Aion. Rovasti, joka on setäni, kutsui minut pappilaan juhannusta viettämään.»
»No kyllä minä neuvon teille oikotien», sanoi leski. »Kun nyt menette vähän matkaa äyrästä pitkin, niin tulette vainion veräjälle. Siitä sitte kuljette polkua myöten vainion läpi, kunnes tulette koivuhakaan, josta poikkeatte oikealle ja kävelette hakapolkua siksi, että olette aivan pappilan puutarhan portin edessä.»
Hymyillen vastasi Nummi: »Kiitoksia hyväntahtoisesta neuvostanne. Kunpa nyt vain tuon oikotien kaikki mutkat muistaisin.» Nostaen lakkiaan hän vielä kerran kumarsi ja läksi sitte matkoihinsa.
»Vai pappilaan hän meni», sanoi leski. »Hän siis on rovastin tyttöjen ja Joose maisterin orpana — vai niin. Kyllä minä heti huomasin hänen olevan samaa sukua, sillä hän oli aivan Aino neiden näköinen.»
»Ennemmin pitäisin häntä Ilman muotoisena, sillä mustakutriset ovat molempien hiukset. En sentään huomannut heissä muuta keskinäistä sukumuotoa.»
»Huomasin minä heti ja tunsin kohta hänen olevan samaa pappilan slähtiä. Mutta tässä minäkin vielä höpisen, vaikka jo kyllä olisi kiire kotia; tulinhan vain katsomaan, kuka tuo vieras herra oli.»
»Muistakaa, että täällä juodaan teetä juhannusaattona, kuten ennenkin on tapana ollut.»
»Kiitoksia, kyllä sen muistan ja aivan halusta tulen, koska lapsenikin ovat poissa kaupungissa tuttaviensa luona; pikku Sanni vain on kumppaninani.» Näin sanottuaan rouva Hyöriin jätti hyvästi ja pyöri kiiruusti kotiinsa.
Lämmin ja ihana oli juhannusaaton ilta. Aurinko rupesi jo lähenemään taivaanrantaa, mutta koko luonto oli täynnä eloa ja virkeyttä — ken saattaisikaan uneen uupua kesän kauneimpana iltana! — Kokkovalkeita näkyi sieltä ja täältä, käki kukkui läheisessä koivikossa, ja etäämpää kuului laulurastaan monisävelinen liverrys. Mummo istui ruusutarhassaan. Vanha Leena asetti emäntänsä eteen pöydän ja levitti siihen lumivalkoisen vaatteen, jonka päälle hän sitte laski porisevan teekeittiön, kupit ja vehnäset y. m. Siinä nyt istui mummo odottaen vieraitaan ja miettien — niin mitä hän mietti ja mitä hän muisti — varmaankin elämänsä monivaiheisia kohtaloita. Mutta kauan hän ei saanut olla ajatuksiinsa vaipuneena, sillä jopa kuului iloisia ääniä, ja samassa hän näki pappilan nuoret, jotka kilpaa juosten tulivat mummon asuntoa kohti. Ennätettyään portille, huusivat kaikki yhtä haavaa: »Hyvää iltaa, mummo!»
»Terve tultuanne! Käykää istumaan. Kas tuollapa tulevat naapurimmekin, terve tultuanne nyt kaikki! Istukaa, rouva Hyöriin, ja pikku Sanni, tule tähän viereeni! Joose maisteri ja Nummi herra! Tuossa on tuolit. Aino, istuppa tähän. Ilma tyttöseni, kaada teetä nuoremmaksesi! Ja juokaa nyt, ennenkuin jäähtyy.»
»Ei mummo voi uskoa, kuinka hauska tämä juhannusaatto on ollut», sanoi Ilma, ottaessaan itsellensä teekupin. »Me olemme olleet ulkona aina siitä asti kuin Nummi orpana meille tuli, ja nyt viimeiseksi kävimme sitelemässä monivärisiä silkkilankoja rukiin korsiin. Huomenna ennen auringon nousua mennään taas katsomaan, miten ne ovat kasvaneet.»
»Kylläpä voin uskoa», vastasi mummo. »Onhan niissä oltu maailmassa.»
»Oletteko turpeita kääntäneet?» kysyi leski.
»Olemme», sanoi Joose maisteri, »ja minä olen vakuutettu siitä, että saan muurahaisen kuoppaani, sillä niitä siellä oikein kihisi.»
»No sepä hyvä», virkkoi mummo, »sittepä saatte vaimon, joka ahkeraan hyörii ja pyörii, sulostuttaen kotianne.»
»Mutta enpä huolikkaan tuommoisesta hyörijästä. Minä tahdon oppineen naisen vaimokseni.»
»No, tuossahan viisaan sanan kerrankin kuulee nuoren miehen suusta», huudahti leski. »Sitä minäkin olen sanonut, että naisten juuri samoin kuin miestenkin tarvitsee olla oppineita. Siksi olenkin antanut tytärteni oppia kaikkea, mitä vain opiksi tarjotaan. He taitavat kieliäkin monenlaisia» — ja nyt pani rouva sormensa pystyyn sekä rupesi, niihin osottaen, lausumaan: »Niin — he taitavat tyskaa, saksaa, venskaa, venäjää ja ryskaa ja mitä kaikkia niitten nimet lienevätkään.»
»Olipa niitä siinä jo yhtä monta kuin sormea oikeassa kädessänne», virkkoi Nummi ja lisäsi vielä: »Pidä vain, Joose, silmäsi auki! — Mihinkä virkaan nuo oppineet tyttärenne aikovat?»
»Vanhin pääsi jo Oopuun tilikraaffiin, toisella on kuvernantin virka. Kylläpä olisi tilaa ja tavaraa kotonakin, mutta eipä heitä kotitoimet ikinä ole huvittaneet.»
»Siinähän se on», kuiskasi Nummi orpanalleen. »Mitäpä sinä tuommoisella vaimolla tekisit, joka ei kodissaan työskentele?» Ääneensä hän sanoi: »Jos minä kumppanin löydän, kuten toivon, tahdon itse toimittaa virkani työt, ja vaimoni — hän tehköön kotini suloiseksi, herttaiseksi, jotta työni tehtyäni siellä viihdyn.»
»Nuori herra on vielä vanhanaikaista mieltä», virkkoi leski.
»Minä en vain voisi onnellinen olla», vakuutti Joose, »ellei vaimoni olisi oppinut eli sivistynyt».
»Sivistys! Tuosta sanasta nyt paljo puhutaan», virkkoi leski, »jopa sanomalehdissäkin melkein joka toisella rivillä.»
»Siitäpä näkyy, mihin päämaaliin ihmiset pyrkivät», vastasi Joose.
Mummo, joka ääneti oli kuunnellut muitten puhetta, lausui nyt: »Olen minä nähnyt oppineita, jotka eivät ansaitsisi sivistyneen nimeä, ja olenpa myöskin nähnyt sivistyneitä, jotka eivät kuitenkaan ole oppineita — ja jos te, nuoret herrat, molemmat pysytte mielipiteissänne, ennustan minä Nummi herralle onnellisempaa kotielämää kuin Joose maisterille. Saattaisinpa kertoa teille kertomuksen, josta näkisitte puheeni perustuvan tosioloihin».
»Kertokaa, mummo hyvä», pyysivät Aino ja Ilma.
»No koska tässä iltaa riittää, niin kerronpa sitte. Minä tunsin erään perheen, jonka nimi oli — no niin — sama se, olkoonpa Tuominen. Perheen isäntä oli virkamies ja maanviljelijä. Viljavasti kasvoi hänen peltonsa, joten hänelle karttui tavaraa kyllin. Rouva Tuominen oli toimekas emäntä, joka kunnioitti ja rakasti miestänsä. Jokaisessa työssään hän ajatteli: 'Tämän teen näin ja tämän näin, jotta miehenikin siitä ihastuu.' Kun Tuominen sitte ilmoitti tyytyväisyyttään, oli rouva ylen onnellinen ja koetti aina uudelleen noudattaa miehensä mieltä — ja niin he elivät keskinäisessä rakkaudessa. Heillä oli myöskin neljä lasta, kolme tytärtä ja yksi poika. Kolmas tytär, pieni Toini, oli lapsista nuorin — olipa vanhimman ja nuorimman välillä koko seitsemäntoista vuotta. Noille kolmelle vanhemmalle lapsellensa hankki nyt Tuominen kasvatuksen, joka hänen ja maailman nähden oli mitä parahin. Hän koulutti heitä, jotta saivat oppia, mitä vain halusivat, ja opettajien todistukset ilmoittivatkin, ettei heiltä puuttunut ymmärrystä eikä opinhalua. Saattoivathan siis vanhemmat iloita onnistuneesta kasvatuksestaan, ja kyllä he iloitsivatkin. — Kun lapset kotiin tulivat, no eipä tietänyt äiti, mitä teki heidän iloksensa. Talouden toimissa hän yksin hääräsi. Miten hän olisi noita nuoria tyttäriä hennonnut apuun ottaa? Nythän oli lepoaika heillä, jotka paljon vaivaa olivat koulussa nähneet. Joka pienimmänkin reiän heidän vaatteissaan äiti korjasi, sillä kuinkapa hän noita armahia olisi vaivannut tuommoisilla vähäpätöisillä töillä — ja mitä ei äiti ehtinyt valmiiksi saada, sen valmistivat ompelijat. Tulipa sekin aika, jolloin nuoret tyttäret, oppikoulut kunnialla suoritettuaan, kodin herttaiseen helmaan palasivat. Vaan miten kävi kotitointen — — rupesivatko tyttäret niitä nyt toimittamaan itsellensä opiksi ja äidillensä huojennukseksi? Ei suinkaan! Liinalla oli erinomainen soitannonhalu — hänen opettajansakin oli sanonut: 'Soittotaidossa tulee Liina oikein eteväksi'. Sitä hänen siis tuli harjoitella — ja välimmiten tietysti huvitella. Maaria harrasti vieraita kieliä — sanottiinpa hänen osanneen kreikkaakin. Hän luki oppineiden miesten teoksia — ja niin kului hänen aikansa. Mutta eräänä päivänä hän sanoi isällensä: 'Isä hyvä, minä en viihdy täällä yksitoikkoisissa kotioloissa, pyrkisinpä halusta opettajattareksi.' 'Tee mitä sydämmesi vaatii', vastasi isä, ja niin oli se asia päätetty. Maaria pääsi, kuhunka pyrki, erään koulun opettajattareksi. Vapaa-ajat hän aina vietti kodissaan. Silloin myöskin nuori Ilmari oli kotona. Samanlahjaisena kuin tytötkin, oli hän myös saanut samanlaisen kasvatuksen — mutta — hän oli mies, oikeinpa oiva miehen alku. Kauan nuot nuoret tyttäret eivät saaneet kodissaan olla, sillä heidän oppinsa, uhkea muotonsa ja etenkin vanhempien *suuret varat* toivat pian sulhasia taloon. Maaria joutui kaupunkiin naimisiin, ja Liina sai pappismiehen maalla. Häätoimet ja häät minä jätän sikseen kertomatta, koska ne ovat sivuseikkoja — ja arvelenpa, että Joose maisteri jo on utelias tietämään, miten nämät hänen suosimansa oppineet naiset sulostuttivat kotiansa. Me siirrymme muutamia vuosia eteenpäin, saattaaksemme paremmin arvostella, olivatko nuot emännät tosiaankin sopivia hyvin kasvatetun naisen esikuvaksi.
Oli talvinen päivä. Tammikuun pakkanen painoi jääkukkia ikkunoille, ja puut seisoivat härmäisinä. Tuominen käveli lattialla, ja puhaltaen savupilviä piipustansa hän seisahtui tuon tuostakin akkunan ääreen. 'Mitä katselet?' kysyi rouva. 'Hm, luontoa vain, ja sitä katsellessani ajattelin, että nytpä reki hyvin luistaisi — entä jos tekisimme vähäisen huvimatkan kaupunkiin, sillä tahtoisinpa nähdä, vieläkö Maarialle äidin huolet ja emännän toimet raskailta tuntuvat, vai onko hän niihin jo perehtynyt.'
Toini taputteli iloissaan käsiänsä ja huudahti Ilmarille: 'Nyt, veikko, pääsemme Maaria sisaren luo!'
'Älä vielä iloitse, kuulkaamme ensin, mitä äiti sanoo.'
'Kyllä äidin vuoksi sopii', vastasi rouva, 'tuota hätää laitan kaikki matkakuntoon'. Eipä kulunut montakaan tuntia, ennenkuin Tuominen perheineen oli matkalla. Reki luisti, kulkuset kilisivät, ja heijoo, — eteenpäin mentiin, kunnes jouduttiin kaupunkiin Maarian kotiportaitten eteen. Neitsyt tuli ovea aukaisemaan, ilmoittaen että herra Vuori vielä oli poissa virkatoimissaan ja rouva jossakin kokouksessa. Vieraat menivät sisälle. Pieni tyttönen seisoi huoneessa, ja nähtyänsä heidät lausui lapsi: 'Äiti poissa, isä poissa', ja parkasi itkemään. Ilmari otti lapsen, nosti hänet korkealle ja vei hänet sitte Tuomiselle. Näin joutui tyttö sylistä syliin, tullen siten tyydytetyksi. Mutta nyt kuului nuorimman lapsen vaikeroiminen, ja se koski rouva Tuomisen hellään sydämmeen. Hän riensi toiseen kamariin pienokaisen luo ja rupesi sitä viihdyttämään. Hoitaja toi lapselle maitoa. Rouva maistoi sitä ja sanoi sitte: 'Tämä on hapanta, onko lapsi sitä saanut?'
'On, kyllä maar se pian happanee, kun sitä aina tarvitsee panna takalle lämpenemään', vastasi tyttö ja meni matkoihinsa. Nyt tuli Maaria kotiin ja tervehti iloisesti omaisiansa. Nähtyään rouva Tuomisen olevan lastenkamarissa riensi hän sinne äitiään syleilemään, vaan purskahti samassa itkuun. 'Mitä tuo tietää?' kysyi äiti.
'Niin, nähdessäni teitä en saattanut olla itkemättä, sillä muistin, kuinka hauskaa meidän oli kotona. Täällä vain aina on kiirettä ja rauhatonta. Tuskin joutuu mihinkään henkiseen elämään, kun on noita lapsiakin jo noin monta. Jos toisen on tyydyttänyt, niin toinen taas huutaa, ja tämä pieni itkee aina.'