Mikki riensi Surmasalmelle. Siellä oli miehiä ja vaimoja hukkuneita hakemassa; vaan nähdessään Mikin he kirkasivat hämmästyksestä, kuin eivät olleet varmat siitä, oliko hän aave vai ihminen. Mutta Mikki sanoi: »Älkää suotta salmessa mellastako, Lyyli on kotonansa hyvässä korjuussa, ja tässä olen minä, niinkuin näette.»
Kun he nyt näkivät, että Mikki todellakin oli elävä ihminen, juoksivat he kaikin hänen tykönsä, ja kyselmiä sateli jokaisen huulilta, mutta Mikki vastasi: »Lyyli putosi pölkkysillalta.» Muuta hän ei nyt asiasta joutanut puhua, koska hän oli niin märkä, että hänen täytyi rientää kotiin vaatteita muuttamaan, ja kääntyen Niemen puoleen hän sanoi: »Isäni, menkäämme kotia, että minä saan kuivat vaatteet.»
Niemi meni poikansa kanssa. Hänen muotonsa oli synkkä eikä vartalonsa niin komealta näyttänyt kuin ennen, sillä ukko oli tämän päivän mielenliikutuksista aivan voimattomaksi tullut.
Ihmiset, jotka Surmasalmelle olivat apuun rientäneet, menivät nyt kukin taas kotiinsa, mutta paljo oli heillä puhumista. He arvelivat sinne tänne eivätkä kuitenkaan selvälle saaneet, mitä salmella oli tapahtunut. Että Mikki Lyylin kuolemasta oli pelastanut, sen he tiesivät, mutta miten Niemen ukko sinne oli tullut — siitä nyt kävi kummia huhuja, sillä ukko vihasi Lyyliä — kukatiesi oli hän nyhäissyt Lyylin alas sillalta — vai oliko Lyyli itse tahtonut surmata itsensä? — Näin tuumattiin, mutta asian oikeaa laitaa ei kukaan arvannut eikä tahtonut arvata.
Tietämättä mitään kaikista näistä huhuista makasi Lyyli vuoteellansa äitinsä huoneessa. Ruusut olivat poissa hänen poskiltansa, hän oli valkoinen kuin kuolemaan nukkunut, vain hiljainen hengähdys ilmoitti kumminkin, että ei kuolema vielä ollut häntä saavuttanut, hän vain makasi horroksissa. Vihdoin hän aukaisi silmänsä ja katseli pienen huoneen ympäri, ikäänkuin hän olisi kaipaillut jotakuta, vaan kun ei kaivattua näkynyt, nousi hän istualle vuoteellansa, lausuen:
»Rakas äitini! Jos Jumala tahtoo minut pois täältä maailmasta, niin tahdon mielelläni lähteä. Minä olen varma siitä, että hän minulle antaa sijan taivaassansa, sillä Kristuksen veri puhdistaa minut kaikista synneistäni. Rakas äiti, et usko, kuinka tyhjältä maailma tuntuu minusta, sillä Mikki halveksii minua.» Sitte hän kertoi kaikki, mitä Surmasalmella oli tapahtunut, ja viimein hän sanoi: »Kun onnetonna salmen ylikäytävälle jouduin, musteni maailma silmäini edessä, minä hoiperruin enkä sitte tietänyt mitään, ennenkuin siellä kedolla silmäni aukaisin ja näin teidät — ja näin, että Mikki oli se, joka minut vaarasta oli pelastanut. Mutta sen olisi Mikki tehnyt kenelle hyvänsä, jonka hän vaarassa olisi nähnyt. Äitini, se minua raskaasti painaa, että Mikki luulee minun häntä tavarain tähden rakastaneen.»
»Ei, lapseni», vastasi kraataritäti, »ei Mikki saata niin luulla. Hän on äkkinäinen, vaan kun hän joutuu asiaa oikein tyynellä mielellä miettimään, on hän kyllä huomaava sinulle väärin tehneensä; siitä minä olen vakuutettu. Minä olen jo tähän ikääni jotain nähnyt ja tunnen nuorten mielen.»
»Oi äiti, jospa minä hänen huuliltansa kuulisin, ettei hän usko niin kuin hän sanoi, silloin olisi minulla rauha.»
Lyyli oli puhunut, vaan voimansa loppuivat; hän kaatui taas vuoteellensa, silmät vaipuivat kiinni, hän oli kalpea, vaan kaunis kuitenkin, suloinen kuin keväällä valkovuokko.
Näin makasi Lyyli hiljaa hengittäen, kun Mikki tuli sisälle. Mikki katseli Lyyliä silmillä, joissa syvä murhe kuvautui. Hän katseli vähän aikaa, vaan sitte vahva nuorukainen puhkesi katkeraan itkuun, ja ennenkuin kraataritäti joutui häntä estämään, oli hän tarttunut Lyylin käteen, huutaen:
»Lyyli, herää, katso, minä olen taas tykönäsi!» Lyyli aukaisi silmänsä, ja Mikki sanoi: »Anna anteeksi, Lyyli, että luulin väärin sinusta. Minä tunsin sinun ja saatoin kuitenkin epäillä; siinä tein kovin pahasti. Oi Lyylini, anna minulle anteeksi!»
Lyyli ojensi kätensä sulhollensa, ja autuaallinen hymy näkyi hänen huulillansa. Silloin äiti lausui: »Jumalan rauha olkoon teidän välillänne!»
Muutamia päiviä oli kulunut siitä kuin onnettomuus Surmasalmella tapahtui, mutta Lyyli oli jo varsin terve. Kun hänen sydämmensä sai rauhan, niin hänen ruumiinsa voimatkin pian takaisin palasivat.
Nyt oli lauantai-ilta, ja Lyyli lakaisi puhtaaksi vähäistä ruohopihaa pyhän tuloksi. Ruusut kukoistivat taas hohtavina hänen poskillansa, ja hän näytti onnelliselta niinkuin ennenkin. Hän oli juuri ennättänyt pihan lakaista, kun näki sulhonsa tulevan. Lyyli laski pois luutansa ja meni iloisesti Mikkiä vastaan; sitte he istuivat portaille, sillä ilta oli ihana. Aurinko laski kultaisen loisteensa Pohjanlahden tyynelle pinnalle, ja ehtookellon äänen kajahdus kuului kaukaa. Nuoret kuuntelivat, vaan kun kellojen ääni taukosi, sanoi Mikki vakavasti: »Lyyli, vielä minä kysyn: tahdotko omakseni tulla?»
»Minä en sitä vastaan ole», vastasi Lyyli, »jos äitini vaan lupauksensa antaa, sillä sinunpa olenkin, koska sinä minut Jumalan avulla kuolemasta pelastit.»
»Mennään äitisi luo», sanoi Mikki. »Minä vielä tänä iltana tahtoisin mennä kuulutusta ottamaan.» He menivät sisälle, ja Mikki lausui: »Täti hyvä, Lyyli on luvannut omakseni tulla, jos ei teillä mitään tätä vastaan ole, mutta siinä väärin tekisitte, jos sitä vastustaisitte, koska ette minussa tiedä mitään vikaa, joka Lyylin onnettomaksi saattaisi.»
»En tiedäkkään, se on tosi», vastasi äiti, »enkä häntä kellekkään niin halusta antaisi kuin sinulle, jollei isäsi olisi tätä naimista vastaan. Vaan sittekin olen minä nyt toiselle päälle tullut, sillä sinäpä olit minun lapseni pelastaja, kun hän kuoleman hädässä oli. Sinä olit Jumalan kädessä se välikappale, joka tyttäreni eloon saattoi. Olkoon hän siis sinun, ja minä annan teille siunaukseni moninkertaisesti; ehkä äidin siunaukset saattavat johonkin määrään isän puuttuvan siunauksen korvata.»
Kiitollisin sydämmin nuoret syleilivät äitiänsä, ja Mikki lupasi vielä puhua isänsä kanssa. »Mutta», sanoi hän, »jos isäni tekee niin taikka näin, tahdon kumminkin tänä iltana mennä pappilaan kuulutusta ottamaan.»
Mikki ei nyt joutanut viipyä morsiamensa luona, vaan sanoi jäähyväiset ja läksi kotiin. Taajaan sykki Mikin sydän, kun hän astui isänsä huoneeseen, ja hänen äänensä värähti, kun hän lausui: »Isäni, kasvattajani! Viimeisen kerran tulen luoksenne pyytämään, että siunauksenne antaisitte Lyylille ja minulle. Miettikää ja punnitkaa asiaa, älkää kieltäkö, sillä tänä iltana minä otan kuulutuksen ja viimeisen kerran pyydän teidän suostumustanne. Katkeraa on jättää koti, jossa joka kuusi kuiskailee lapsuuteni ajoista, joka lintu livertelee lapsuuteni leikkilöistä; ja isäni — jokaiseen muistoon on aina yhdistetty kahden silmän suloinen katsanto — ne silmät ovat Lyylin, ja hänen tähtensä jätän kotini, jos te, isä, niin vaaditte, jos ei teidän sydämmenne pehmene. Minä vien hänen kauas näiltä rannoilta tuonne pohjois-Hämeeseen, jossa hänen äitinsä serkkukin asuu.»
Ukko ei mitään puhunut, hänellä näkyi olevan kova taistelu oman itsensä kanssa, mutta vihdoin hän sanoi kuitenkin:
»Mitä sanonut olen, sen olen sanonut. Ei pidä kenenkään lausuman Niemen ukosta, että hän on kuin viiri, joka sinne tänne häilyy.»
»Eikä myöskään hänen pojastansa, että hän on kunniaton, huikentelevainen sanansa syöjä», vastasi Mikki vakavasti ja jatkoi vielä: »Joka väärin tekee, sen on aina paras sanaansa katua, vaan jos minä sanaani katuisin, silloin vasta väärin tekisin.» Sitte hän otti taskustansa kukkaron käteensä sanoen: »Tässä on rahat, jotka annoitte minulle kesän kalansaaliista.»
»Mitä sinun on ollut, pitää oleman sinun, minä en sinulta mitään ota, etkä sinä minulta mitään saa — sen olen minä sanonut.»
Ukon ääni vapisi. Sydämmestään hän olisi toivonut, että niitä rahoja, jotka hän Mikille oli antanut, olisi ollut toista vertaa enemmän; mutta nyt ei hän enää tahtonut niitä lisätä — sitä ei hänen ylpeytensä antanut myöden.
Mikki pisti kukkaronsa takaisin taskuunsa; sitte hän sanoi sorretulla äänellä jäähyväisensä ja meni.
Niemen ukko kulki edestakaisin kamarinsa lattialla. Hänen omatuntonsa vaati häntä sanojansa peräyttämään, mutta hän koetti sitä tyydyttää, ajatellen itseksensä: »Ihmisetkin sanoisivat, että Niemen täytyi viimein myöntyä — vaan sitä en minä tee, en.» Näin ajatteli Niemi, mutta Mikkiä ei omatunto vaivannut, eikä hän kovin surraksensa pannut, vaikka hänen täytyi kotinsa jättää; hänellä oli nyt muutamia satoja markkoja, hyvä taito ja työvoima — siinäpä oli tavaraa kyllä nuorelle alkavalle, ja tyytyväisenä hän läksi kuulutusta ottamaan.
Pyhänä, jolloin nuori pariskunta kirkossa kuulutettiin ja Mikin ja Lyylin nimi mainittiin, silloin kirkko kohisi, sillä kaikilla oli jotakin kuiskattavaa toisillensa, koska ei kukaan tietänyt, että kuulutus oli otettu. Että kirkko kohisi — se hyvää merkitsi, sillä se pariskunta rikastuu, jota kuulutettaissa kohina kirkossa nousee.
Pyhäiltana tuli Lyylin tuttavista monta kraataritädin huoneeseen Lyylille onnea toivottamaan. Muutamia vaati sinne heidän uteliaisuutensa koska tahtoivat kuulla, oliko Niemi nyt viimeinkin suostumuksensa antanut. Näitten joukossa oli Niemen Sannakin, vaan hän ei muuta tietää saanut, kuin että Mikin ja Lyylin piti muuttaman pois, ja kuultuansa Mikin lampuodiksi menevän, sanoi hän Lyylille vähän ilvehtien: »Vai lampuodin emännäksi sinä nyt tuletkin, mutta liukas on lampuodin portin pieli.»
»Jos se on liukas, niin kyllä mä sannoitan», vastasi Lyyli ja meni poisSannan tyköä.
Sannan ei tehnyt mieli olla kraataritädillä, kun oli saanut johonkin määrin uteliaisuutensa tyydytetyksi. Hän sanoi sentähden: »Ei, kyllä minun, jo täytyy mennä kotiin iltatoimiani tekemään.» Sitte hän kääntyi Mikkiin kysyen: »Koska sinä tulet kotiin?»
Mikki ei tahtonut hänelle selvittää, ettei hän enää voinut kotiin tullakkaan, vaan vastasi lyhyesti: »En tiedä.»
Sanna meni, ja vähitellen myös kaikki muut.
Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kuin Mikki ja Lyyli kuulutettiin. Kraataritädin huoneessa oli joka nurkka ja pieli puhdas ja siisti. Lattialla oli riivittyjä katajanhakoja ja kukkakiehkuroita huoneen seinillä, mutta kaunein kukka huoneessa oli Lyyli. Tämä ihana tyttö oli nyt morsiuspuvussa. Hänen vaatteensa olivat mustat, joka olikin sopivaa hänen päänsä koristuksen suhteen, sillä hänellä oli päässä kiillekoruista ja kiekuroista tehty puolen kyynärän korkuinen kruunu. Leveä valkoinen pitsi oli laskostettu kaulan ympärille, pitsin päälle oli sinne tänne pantu punaisia kukkia, ja punainen silkkirihma oli sidottu vyötäröille.
Kaaso eli se, joka morsianta vaatettaa, oli nyt valmiiksi pukenut Lyylin. Nuori pariskunta oli kirkossa vihittävä. Pohjanmaalla usein tapahtuu, että morsiuspari jumalanpalveluksen jälkeen kirkossa vihitään. Vähäinen oli hääjoukko, joka kirkolle seurasi mahtavan Niemen poikaa ja hänen kaunista morsiantansa, mutta jos se oli vähäinen, niin sitä suurempi oli kansanpaljous, joka jäi kirkkoon katselemaan morsiusparia, sillä miesmuistiin ei ollut kukaan nähnyt näin kaunista pariskuntaa.
Vihkimisen jälkeen läksi vähäinen hääsaattue taas Lyylin kotiin, jossa päivällinen oli valmistettuna. Näissä häissä ei tanssittu, sillä huone oli pieni, eikä muutoinkaan morsiuspari oikein saattanut iloita, sillä he olivat nyt viimeisen päivän kotiseuduillansa; Lyyli oli tänä päivänä jättävä hyvästi kaikki tuttavansa. Se kumminkin häntä lohdutti, että hänen äitinsä oli heidän kanssaan tuleva. Kraataritäti oli luvannut saattaa lapsiansa pohjois-Hämeessä asuvan, serkkunsa tykö, sillä nuoret eivät hänen serkkuansa tunteneet. Heidän oli aikomus siellä asua siksi kuin Mikki pääsisi lampuodiksi.
Pohjanmaalla eivät talot yleensä ole suuria; siellä kukin itse hoitaa omaisuutensa. Mutta Hämeessä usein talolliset pitävät lampuoteja, ja senpä vuoksi Mikkikin sinne pyrki.
Hääpäivä riensi loppuun, ja vieraat tulivat sanomaan jäähyväisiänsä. Kaikki he olivat kovin liikutetut, kun menivät pois. Vieraitten mentyä, istuivat Mikki ja Lyyli portaille. He tahtoivat vielä viimeisen kerran sieltä katsella ilta-auringon loistoa.
»Muistatko, Lyyli, vielä», sanoi Mikki, »kuinka lasna ollessamme täältä katselimme, miten aurinko levolle laski? Me olimme lapset, mutta jo silloinkin olimme onnelliset ainoastaan jos yhdessä saimme olla.»
»Muistan», vastasi Lyyli, »ja mitä iloa minulla vain oli, sitä minun täytyi sinullekin ilmoittaa, muuten en voinut olla tyytyväinen. Nyt olemme aina yhdessä, ja toivon, että tulemme onnellisiksi, vaikka jätämmekin lapsuutemme kodit.»
»Ja kerran, se toivo on minulla varma», lausui Mikki, »me vielä tänne takaisin palajamme.»
Näin kuiskailivat nuoret tämän viimeisen illan, vaan toisen päivän aamun koittaessa oli kaksi, kuormaa valmiina pihalla. Kraataritäti lukitsi huoneensa oven, ja tämä vähäinen perhe läksi kotiseuduiltansa kauas pois onneansa hakemaan.
Kappaleen matkaa maantiestä oli vähäinen vuoren kukkula. Siinä istui vanha mies. Vaan kun matkustavaiset olivat ohitse menneet, nousi ukko istualta ja läksi syvästi huoaten Niemelle päin.
Vuosia menee, toisia tulee, ja ne katoavat taas. Aika joutuu, vaan se ei kuin jälkiä jättämättä. »Vuosi vanhan vanhentaa, kaksi lapsen kasvattaa», sanoo sananlasku. Kuusi vuotta oli kulunut, sitte kuin Mikki nuoren vaimonsa kanssa läksi Kuuselan rannoilta, ja aina vielä oli kraataritädin ovi lukossa, ja lukko oli jo varsin ruostunutkin. Huoneen katolla kasvoivat sammaleet, mutta pihlajat pihalla olivat lehevät ja kauniit, niinkuin ennenkin. Linnut visertelivät iloisesti, sillä nyt oli kesäkuun alkupuoli.
Vieno tuuli tuuditteli Pohjanlahden aaltoja, ja vähäinen vene näkyi laineilla liikkuvan. Yksinäinen vanha mies istui veneessä, hän souteli hiljaa rantaan päin. Rannalle tultuaan hän veti veneensä maalle. Veneestä hän otti ongen ja vähäisen koppasen, jossa oli kaloja, ja istahti sitte nurmelle. Vanhus istui siinä vaiti, ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen hiuksensa olivat varsin valkoiset, ja pitkä valkoinen parta riippui hänen rinnallensa. Ukko huokasi syvään, ajatellen itseksensä:
»Mikä olen minä? Olenko tottakin sama mies kuin ennen, jolloin Niemellä isäntänä olin? En olekkaan. — Minä olen kuin karsittu kuusi, kuin kuorittu koivu, olen kuin lahonnut puu. Kuinka sanoi kraataritädin tyttö sadussansa? — 'Silloin on sinunkin sydämmesi kovan vamman saava, ja sinun korkea latvasi kaatuu'. Niin, se kaatuu», lausui ukko ja nousi istualta. Samassa kuului ratasten jyrinä, se läheni, ja jopa tulivatkin rattaat pihaan. Rattailta hyppäsi vaimo, jonka Niemen ukko heti tunsi kraataritädiksi, vaan täti ei ukkoa tuntenut, sillä ukko oli vanhentunut tuntemattomaksi. Oikoinen selkä oli koukistunut, ruskeat hiukset olivat valkoisiksi tulleet.
Kraataritäti koetti vääntää ovensa lukkoa, vaan se oli ruostunut ja kankea eikä tahtonut aueta. Niemen ukko katseli järkähtämättä tätiä siksi, että tämä hänet huomasi. Sitte hän läheni kysyen: »Tunnetteko vielä minua?»
Täti katseli ukkoa ja sanoi sitte: »En tunne.»
»Niin», vastasi ukko, »'murhe tuopi mustan muodon', ei ole Niemen ukko enää sama kuin kuusi vuotta takaperin.»
»Niemi!» huudahti täti, »no miten nyt jaksatte? Enpä olisi tuntenut teitä!»
»Hm, menee päivät, menee vuodetkin, vaikka eivät mene jälkiä jättämättä. Taloni paloi poroksi, enkä minä enää jaksanut sitä rakentaa, sillä vanhuus tuli ja nurkkamieheni oli poissa» — ukon ääni vapisi vähän. — »Minä myin taloni, ja rahani tallensin huoneeseeni, mutta eräänä iltana, kun kotiin tulin, oli huoneeni ovi auki ja rahat poissa, muuten oli kaikki paikoillansa. Minä saan kyllä kohtuullisen muonan talosta, niin ettei minulla hätää ole.» Nämät viimeiset sanat sanoi ukko äänellä, jossa vielä vanha pöyhkeys ilmeni.
»Kylläpä teillä murheita onkin ollut», vastasi täti. »Pojallanne sitä vastoin on kaikin tavoin ollut menestystä. Hän pääsi ensin lampuodiksi vähäiseen taloon, joka oli serkkuni oma, vaan sitte hän sai vuokrata erään everstin virkatalon, jossa hän on hyvin toimeen tullut. Siellä ovat tahtoneet minuakin viipymään vuodesta vuoteen, mutta teki mieleni omaa pesääkin vielä katsella. Kaksi kaunista lasta Mikillä on; nuorempi varsinkin on kaunis, sillä se on niin ympyriäiskasvoinen kuin nisukakku. Niitä lapsia oikein ikäväni tulee, sillä aina he ympärilläni pyörivät.»
Näin puhuttuansa täti meni taas tupansa oven lukkoa vääntämään, ja ovi aukeni. Hän kutsui nyt ukkoakin sisälle, mutta tämä pudisti päätään, sanoen, että hänen täytyi kotiin lähteä. Ukko aikoi mennä, mutta kraataritäti huusi häntä vielä takaisin, kysyen:
»Mitäs Kuuselasta kuuluu? Onko siellä vielä kaikki entisellään?»
»Kaisu on naitu hyvään taloon, ja Kuusela on vanhentunut hänkin», vastasi Niemi ja läksi sitte pois.
Kraataritäti kummeksi Niemen ukon muuttumista. Hän ajatteli itseksensä: »Maailma nuijii, vaan ukon sydäntä ei mikään nuija ole pehmittänyt ennenkuin vasta nyt, vanhuuden päivinä — nyt vihdoinkin on nuija koskenut — mutta pelkään, että vieläkin vanhaa ylpeyttä ukossa asuu, koska ei hän tupaani tullut. Hänellä oli kyllä aikaa — mihinkäpä hänen olisi kiirettä ollut? Lyylistä hän ei puhunut, eikä hän pojastansakaan olisi kysynyt, jollen vain muuten olisi puhunut.»
Näin tuumasi täti korjatessaan kapineitansa huoneeseensa, mutta Niemen ukko kulki syviin mietteisiin vaipuneena metsäpolkua pitkin Niemellepäin.
Kotiin tultuansa ukko istahti vuoteensa laidalle, syvä huokaus nousi hänen rinnastansa, ja hän lausui itseksensä: »Yksin olen aina, aina yksin, tämä on oma syyni. Poikani olisi kyllä takaisin tullut, jos olisin tahtonut, mutta enkö silloin olisi alentanut itseäni, jos olisin kutsunut hänet takaisin, kun kerran olin ajanut pois — se ei mitenkään olisi sopinut.» Hänen omatuntonsa kuiskasi kyllä välistä: »Joka ylpeää luontoansa on seurannut ja väärin tehnyt, sen pitää myös nöyrtyä, jos parannuksen tahtoo tehdä. Nämät tunteet hän kumminkin tukehutti pian ja ajatteli: »Minä lähden poikani luo: varmaankaan ei hän minua tunne eikä ikänä saa tietää, että entinen mahtava Niemen ukko, hänen ylpeä isänsä, on kerjäläisenä tullut häntä katsomaan. Aamu on ollut, päivä mennyt, ja jo iltakin joutuu, elämäni ilta. Minä tahdon vielä nähdä poikani, ennenkuin päiväni päättyvät.» Näin ukko ajatteli ja meni väsyneenä levolle.
Viikon päivät siitä, kuin kraataritäti tuli kotiin, istui pohjois-Hämeessä maantien ääressä vanha valkeapäinen ukko. Aurinko oli juuri laskenut, ja viileä tuulonen humisi hiljaa kahden puolen maantietä olevassa honkametsässä. Ukko pyyhkieli hihallaan hikeä otsastansa ja nousi sitte istualle, sanoen itseksensä: »Ehkä taas jaksan eteenpäin kulkea, koska päivän helle ei enää polta, mutta minunpa jo vähitellen pitäisi tuleman sinne, missä poikani asuu», ja katsellen ympärillensä hän ajatteli: »Täällä ei yhtään ihmisasuntoa näy — ei mitään muuta, kuin nuo ikivanhat hongat.»
Hiljakseen hän kulki taas maantietä pitkin ja näki, vähän matkaa kuljettuansa, yksinäisen mökin. Ukko meni mökkiin, siellä istui mies. Hän katseli ukkoa sanoen: »Hyvää iltaa! Istukaa.»
Näytti siltä, kuin mies olisi ollut hyvin tottunut ottamaan vastaan tuntemattomia. Hän kyseli vanhukselta, mistä hän oli, ja vastauksen saatuansa hän kysyi vielä muutamia kyselmiä ja näkyi sitte olevan hyvin tyytyväinen. Hän tiesi nyt, kuka ukko oli, ja huomasi myös, ettei ukko häntä tuntenut. Tämä mies oli olevinaan tietäjä ja oli kulkenut milloin missäkin. Näillä kulkuretkillänsä oli hän myös ennen ollut Niemen tienoilla. — Hän otti nyt ukon käteen kiinni, lausuen: »Oi, kuinka paljon ristejä ja viivoja kädessänne on! Kah! Tässäpä näen, että teillä on likeisiä sukulaisia tässä pitäjässä — hm, mutta mitä tuommoisia juttelen, itse asianne parhaiten tiedätte.»
»Mitä, oletteko tietäjä?» kysyi ukko.
»Hm, vähän yhtä ja vähän toista tiedän enemmän kuin muut. Sillähän minä paraasta päästä elän, että tietojani muillekin annan», vastasi tietäjä.
»Niin, niin, kyllä ymmärrän», sanoi ukko ja otti kukkarostansa hopearahan, jonka hän antoi luiskahtaa tietäjän kouraan. Sitte kurkotti hän kätensä tietäjälle, joka heti oli valmis puhumaan:
»Pohjanmaalta tulette, niinkuin sanoittekin; rikas, mahtava olette ollut, köyhäksi olette tullut, vaan köyhemmältä näytätte kuin todellakin olette. Vähän matkaa täältä on teillä poika taikka tytär.»
»Poika, vaan ei tytärtä!» keskeytti ukko.
»No, pojan vaimo ja lapsenlapset», lisäsi tietäjä.
»Missä on poikani? Mihinkä päin menisin, että hänen tapaisin»? kysyi ukko.
»Kulje ensin metsän läpi, mene sitte maantien poikki, souda vielä lahden halki, niin näet rannalla talon. Siellä on lapset kuin ruusunkukat, emäntä, jonka vertaista ei löydy näillä paikoilla, ja isäntä toimellinen, jalo, hyvä, oivallinen.»
»Kiitoksia neuvostanne! Huomenna lähden, kun vain ensin saisin täällä yöni levätä; minä olen hyvin väsynyt.»
»Kyllä, varsin halusta», vastasi tietäjä.
Ukko lepäsi yönsä ja läksi aamulla taas matkalle. Hän kulki eteenpäin ja näki, ennätettyänsä metsän läpi, lahden rannalla vähäisen kylän, ja lahden toisella rannalla näkyi kartano, jonka ukko arveli siksi, jota tietäjä oli tarkoittanut.
Ukko meni nyt maantien poikki ja kulki kapeata polkua pitkin kylään. Siellä väkeä liikkui edestakaisin, sillä nyt oli pyhäpäivä. Hän näki muutamia nuoria menevän rannalle, josta aikoivat lähteä järvelle. Ukko riensi sinne ja pyysi, että hänetkin ottaisivat veneeseen ja saattaisivat hänet toiselle puolen lahtea. Nuoret suostuivat vanhuksen pyyntöön, koska heidän muutoinkin oli aikomus lähteä lahden toiselle puolen.
Päivä oli jo yli puolen, kun vene rannalle ehti. Nuoret menivät tietä pitkin, joka vei rannalla olevan kartanon ohitse erääseen kylään, mutta ukko meni polkua myöten kartanoa kohti. Hän kulki muutamia askeleita; mutta hänen polvensa värähtivät kummasti, kun hän ajatteli, että ehkä muutaman hetken päästä hän jo näkisi poikansa. Ukko ei mennyt edemmäksi, vaan istui tien vieressä olevalle kivelle. Hän katseli ympärillensä — seutu oli varsin ihana; tuolla tuo kaunis järvi saarinensa, täällä viljavat pellot, joiden äyräitä kukkanurmet kaunistivat, ja talon ympärillä ikivanhat koivut, jotka lehevinä seisoivat.
Ukko istui ihmetellen seudun ihanuutta, ja samassa hän kuuli kauniin, suloisen äänen laulavan:
Tuoll' Pohjanlahden rannalla on sileällä nurmella mun kotoni. Vaikk' matala, se ompi mulle kultala.
Siell' ompi laakso lauhkeaja lehto kaunis, tuuhea.Mä siellä istuin, laulelinja ystävääni muistelin.
Mun lauluni, kun kajahti,toi ystäväni luokseni;mä hänet omakseni sainja jouduin kauas kodistain.
Vaan vaikka kotitienoiltamä jouduin kauas armailta,niin sinne toki mielenija aatteheni lentävi.
Ja jospa kerran takaisin mä joudun vielä kotihin, niin laulaisin mä ilolla: oi kallis, kaunis Pohjola!
Ukko oli kuunnellut, kummasti sykki hänen sydämmensä, ja nousten istualta hän sanoi itseksensä: »Lyylin ääni. — Sydän, miksi pehmenet? Hän on ryöstänyt sinulta elämäsi ilon, vanhuutesi turvan.» — Ukko läheni nyt taloa — ja mikä näky — siellä istui ruohopihalla lehevien puitten varjossa ihana Lyyli kahden kauniin lapsensa kanssa. Lapset poimivat voikukkia, joista äiti sitoi kiehkuroita.
Ukko tuli lähemmäksi, kumarsi ja pyysi ruoan apua.
Lyyli nousi heti ja aikoi mennä tuomaan, mutta ukko sanoi vielä:
»Saisinko, emäntä hyvä, täällä vähäisen levähtää? Olen kovin väsynyt.»
»Kyllä», vastasi Lyyli, ja pyysi sitte ukkoa sisälle. Toinen lapsista rupesi heti huutamaan:
»Äiti, äiti! Älä jätä!»
»Älä huuda, Maiju», sanoi Lyyli, »vaan tule sisälle — ja Mikki, tule sinäkin.»
Ukko katseli poikaa, hän oli varsin isänsä kuva. »Tuommoinen oli minunkin Mikkini pienenä», ajatteli ukko. Sisälle tultuansa hän kutsui poikaa luoksensa, kysyi hänen nimeänsä ja koetti kaikin tavoin häntä miellyttää.
Poika oli iloinen ja vilkas eikä yhtään ujoksunut, vaan hyppäsi ukon syliin, kysyen: »Mistä sinä olet?»
»Pohjanmaalta», vastasi ukko.
»Vai Pohjanmaalta! Siellä on isoisänikin; oletko häntä nähnyt?»
»En tiedä. Kuka on isoisäsi?»
»Etkö häntä tunne — Niemen ukkoa?»
»En tunne.»
Heidän näin puhuessaan tuli Mikki, joka oli ollut vainioitansa katselemassa, sisälle. Hän tarkasteli ukkoa ja kysyi sitte, mistä hän oli, vaan pikku Mikki vastasi vanhuksen puolesta: »Vieras on Pohjanmaalta, mutta ei hän tunne isoisää.»
»Niin, poikani, Pohjanmaa on lavea, eivät kaikki pohjalaiset iässään toisiansa näe», vastasi Mikki.
»Voi jospa olisit tuntenut isoisäni», sanoi taas pikku Mikki, »hän on pitkä, kaunis vanha ukko ja rakastaa isää ja meitä.»
»Oletko sinä nähnyt isoisäsi, koska tiedät, että hän sinua rakastaa?» sanoi vanhus pikku Mikille.
»En ole», vastasi poika, »mutta äiti on niin sanonut; ja äiti sanoo, että pitää joka ilta ja aamu siunata isoisää, että Jumala häntä muistaisi — mutta mikä sinun on, ukko? — silmäsi ovat vettä täynnä.»
»Ilta tulee, silmiäni sumuttaa.» Ukon ääni värähti, kun hän sanansa sanoi.
Poika puheli vielä: »Isä ja äitikin isoisää aina: siunaavat; äiti sanoo:'Hyvä Jumala, siunaa häntä ja pehmitä hänen sydämmensä'».
»Lapseni, sinä vaivaat vanhusta», sanoi Lyyli, »tule nyt pois.»
»Antakaa hänen olla vain», vastasi ukko, »minä rakastan lapsia. Sitte on jo aikoja kulunut, kuin olen niitä sylissäni pitänyt.» Pari kyyneltä vieri hiljaa ukon poskille, ja poika huudahti taas:
»Miksi ukko itkee?»
Vanhus lausui: »Hm, räystäät tippuvat, kevät tulee, ukko tulee uudestaan lapseksi.»
Mikki oli järkähtämättä katsellut ukkoa, ja nyt kutsui hän poikaansa luoksensa, sanoen: »Lapseni, pyydä vierasta siunaamaan isääsi ja äitiäsi.» Kun lapsi viattomasti ukolle sanoi, mitä isä oli käskenyt, niin Mikki lausui:
»Isä, rakas isä, minä pyydän: anna lapseni rukouksen voittaa sydämmesi!»
Vanha ukko ojensi heille kätensä, sanoen: »Jumala teitä kaikkia siunatkoon! Siunattu sinä äiti, joka opetit lapsenilapsia minua siunaamaan, ja sinä pikku Mikki, joka opetit minua tuntemaan kelpo äitiäsi.»
Onni oli nyt ylinnä tässä kodissa. Mikki jutteli ukolle, miten hänen asiansa olivat hyvin menestyneet, ja ukko puhui myös, mitä koetuksia hän oli saanut kärsiä.
»Nyt varmaankin aina olette meillä», sanoi Lyyli. »Oi Mikki, nyt olemme niin onnelliset, kuin vain maailmassa olla saattaa.»
»Tiedän minä», lausui Mikki, »koska vielä onnellisemmat olemme — silloin, kun kaikin juhannusiltaa vietämme Pohjanlahden rannalla.»
Mikki kertoi nyt ukolle, miten heidän oli ollut aikomus lähteä juhannukseksi kraataritädin luo, jonka vuoksi täti jo ennen oli lähtenytkin kotiin, laittaaksensa yhtä ja toista lapsiensa ja lastenlapsiensa tuloksi.
Juhannus tuli, ja kraataritädin huone oli taas juhannusaattona koristettu niinkuin tavallisesti ennenkin Lyylin kotona ollessa. Pihalla istuivat kukoistavien pihlajien suojassa täti ja Niemen ukko sekä Mikki ja Lyyli lastensa kanssa. Onnellisina istuivat he tässä vielä myöhään illalla, muistellen entisiä muistoja, nuoruuden armahia aikoja, ja katsellen Pohjanlahden välkkyviä aaltoja siksi, kuin aurinko levolle laski.
* * * * *
Muutamia vuosia vielä oli Mikki vuokratussa kartanossaan, vaan Pohjanlahden rannoille oli hänen halunsa, jonka vuoksi hän kotitienoiltansa osti itsellensä talon, jossa hän perheinensä sitte eli onnellisena.
Niemen ukko muutti poikansa taloon ja eli vielä kauan hänen tykönänsä. Rauhallisina, niinkuin tyyni kesäilta, kuluivat ukon vanhuuden päivät hänen lastensa luona, ja heistä oppi hän myös tuntemaan, että Jumalan pelko, rakkaus ja työ onnen tuovat, vaan ei peritty rikkaus.
Eurajoen pitäjässä synkässä salossa vähän matkaa meren rannalta oli yksinäinen torppa. Lähempänä rantaa olivat torpan peltomaat. Niistä näkyi, että ahkeruus ja kärsivällisyys tässä olivat koettaneet voimiansa ja myöskin viimein voitolle päässeet, sillä viljavat tähkäpäät pellossa aaltoilivat sinne tänne.
Elokuun ilta oli lämmin ja kaunis, ainoastaan hiljainen humina kuului hongikosta. Torpan asuinhuoneitten portailla istui nuori vaimo. Hän katseli metsään kapeata polkua kohti, ikäänkuin olisi hän sieltä jotain odottanut. Tämä vaimo oli kaunis, vaikka hän jo oli jättänyt nuoruuden varhaisimman kukoistusajan. Hänen keltaiset hiuksensa olivat sievästi kammatut kahteen pitkään palmikkoon, jotka ulottuivat aina uumille asti. Hänen silmistänsä loisti suloisuutta ja tyytyväisyyttä, ja nyt erittäinkin hän oli kaunis, kun hän hymyillen katseli tuvan oveen päin, josta pieni poikanen tuli ulos paitasillansa. Pienoinen laski käsivartensa äidin kaulan ympäri, sanoen: »Äiti hyvä! Mannin on nälkä ja uni, tule antamaan Mannille velliä.»
»Kyllä tulen, lapseni,» sanoi äiti, »koska pitkä on odottaa isää, kun ei vielä näykkään,» ja meni poikansa kanssa sisälle tupaan. Siellä tuli hänen toinen poikansa häntä vastaan, itku silmissä, sanoen:
»Äiti! Junno tahtoi maistaa velliä, pikkuisen sormellaan vain, muttaJumala poltti Junnon pikku sormen.»
»Niin käy», vastasi äiti, »älä mene toiste kuuman vellipadan tykö, kun äiti on kieltänyt.»
»Ei Junno enää niin tee», vakuutti lapsi. Äiti pyyhki kyyneleet lapsen silmistä ja samassa surunkin sydämmestä. »Oi, jospa aina saattaisin pyyhkiä murheen kyyneleet silmistänne niin helposti kuin nyt, ja jospa aina olisitte noin viattomat», ajatteli nuori vaimo mennessänsä lapsilleen antamaan heidän iltaistansa. Sitte hän pesi heidät puhtaiksi, laski molemmat yhdelle vuoteelle levolle ja käski heidän siunata.
Manni sanoi heti: »Jumala siunaa isää, äitiä, Junnoa ja Mannia ja kaikkia ihmisiä!» Siunattuansa hän painoi silmänsä kiinni ja oli samassa jo unen helmoissa, mutta Junno tahtoi vielä puhua, Hän katseli taivasta, joka näkyi vähäisestä akkunasta, ja kuuta, joka paistoi yhtä kirkkaasti Salon torpan ylitse, kuin kaupungin kiiltäville akkunoille, ja nyt hän näki mielestänsä kolme kirkasta tähteä, jotka varmaankin olivat kirkkaammat kuin kaikki muut, ja hän huusi iloissansa: »Äiti, äiti, katso, tuolla taivaalla on kolme kiiltävää tähteä; ovatko ne pikku sisareni, jotka sieltä katselevat Junnoa?»
»Ovat», vastasi äiti. »He ovat siellä Jumalan tykönä ja näkevät, milloin olet kiltti, milloin paha. Jos koetat aina olla hyvä, niin Jumala ottaa sinutkin kerran taivaaseen pikku sisarien tykö.»
»Äiti, minä tahdon olla kiltti», sanoi lapsi, »nyt minä siunaan ja nukun, mutta laula vielä, äiti, vähäisen.» Äiti lauloi:
»Nuku, nuku, nurmilintu,väsy, väsy, västäräkki —» j. n. e.
Kauan ei äiti laulanut, ennenkuin Junnokin vaipui uneen. Nuori vaimo nousi istualta ja läksi taas ulos, jättäen lapsensa rauhassa lepäämään. Tultuansa portaille hän istui nytkin odottamaan miestänsä. Hän katseli metsää, jossa ei muuta näkynyt kuun valossa, kuin pitkät hongat varjoinensa. Yksin hän oli siinä, mutta kuitenkin onnellisempi kuin moni, joka aina seurassa elää. Hän tunsi, että hänen lähellänsä oli se turva, joka kaikista luoduistansa murheen pitää, niin hyvin salossa kuin hovissa. Vaimo ajatteli lapsiansa, jotka viattomina levollisesti nukkuivat, ja samassa hän jo kuuli rakkaan miehensä laulun äänen metsästä. Laulun sanoista kuului, että mies oli onnellinen, niinkuin hänen vaimonsakin, sillä hän lauloi:
Salossa on mulla torppa, siellä on mun kotini, siellä minun iloni.
Siell' on vaimo, kodin sydän,siell' on lapsukaiseni,kaksoisveljet, poikani.
Siellä kätkytlaulujansaaallot mulle pauhaavat,metsän hongat kuiskaavat
Suomi sulo, sorja, kaunis!Oi, kun totta sanoo saan:Suomi on mun kotimaan'!
Nyt hän oli jo joutunut portaitten eteen, ja Leena, hänen nuori vaimonsa, sanoi iloisesti: »Totta viimein tulit, olen sinua jo kauan odottanut. Lapsetkin jo nukkuvat.»
»Niinpä tuli viivytyksi, kun kävin nisuleivänmyyjän tykönä. Katso, tässä on minulla pieni myttynen täynnä nisusia.»
»Noh, mitä vielä! Eihän meillä tuollaista leipää vielä ole ollut, sittekuin torppaan tulimme.»
»Eipä olekkaan», vastasi Antti (se oli miehen nimi), »mutta nytpä olen viimeisen velkani maksanut kartanon patruunalle, ja huomenna kaksoispoikamme täyttävät neljä vuotta; lupasipa vielä kartanon puutarhurikin tulla sisaresi ja heidän pikku Maissinsa kanssa tänne, ja he jo tänä iltana tulevatkin.»
»Noh, jopa peräti, että toki kerran tulevat. Onpa hyvä, että minulla juuri osuu olemaan tuore juusto, hiljan kirnuttua voita ja äsken suolattua siikaa.» Nyt kiiruhti Leena sisälle ja laittoi ruokaa pöydälle valmiiksi sisarensa ja hänen miehensä tuloksi.
»Oi Leena, kuinka olemme onnelliset!» sanoi Antti. »Katso tätä rauhallista ja siistittyä tupaa ja noita poikasia tuolla vuoteella; ne ovat juuri kuin kaksi kukkaa, ja sinä Leena olet oikein oiva vaimo. Paljon olet sinä sisartasi somempi, mutta sisaresi tytär, pieni Maissi, on juuri sinun muotoisesi, ja niin harras ja hyvänluontoinen. Mutta kah, tuolla jo tulevatkin.»
Nyt tuli puutarhuri sisälle vaimonsa ja lapsensa kanssa. Tämä vaimo, joka oli Leenan nuorempi sisar, oli myös vielä kaunis, mutta näytti hyvin kivulloiselta ja heikolta, eikä hänellä ollut sitä tyytyväistä muotoa kuin Leenalla; vaan pieni Maissi, joka tiellä oli nukkunut itsensä punaposkiseksi, näytti hyvin terveeltä, posket olivat täysinäiset, ja kullankeltaiset hiukset putoilivat kiehkuroina hänen pienten kasvojensa ympärille. Kun tervetuliaiset oli sanottu, otti Leena Maissin sisareltansa ja vei lapsen makaamaan tuvanperäiseen kamariin, jossa oli vieraille valmistettu leposija. Vuoteella olevan lakanan syrjään oli Rauman pitsiä ommeltu, ja korea ryijy oli peitteenä. Tänne Leena jätti lapsen lepäämään ja meni vieraittensa sekä miehensä kanssa aterioitsemaan. Iltaiselta päästyä sanoi hän: »Tuleppa, sisareni, katsomaan kaksoispoikiani.»
»Kah, noita en ole muistanutkaan, kun eivät ole mitään hiiskuneet», virkkoi Maija sisar. »Ovatpa, vaikka kaksoiset, toki kauniin- ja terveennäköiset ja niin yhden yhtäläiset, vaikka toisella on keltainen ja toisella musta kähärätukka. Se on vain onni», lisäsi hän vielä, »että Jumala otti teiltä nuot kolme tyttölasta. Ensin kyllä mahtoi kovalta tuntua, mutta millä sinä noita kaikkia olisit voinut kasvattaa? Oikein minun tuli sinua sääli, kun ne kaikki pyörivät ympärilläsi jalkojasi sotkemassa. Kyllä sitte kelpaa, kun heidät kerran isoiksi saa, mutta pieninä heistä on paljo vaivaa.»
»Maija hyvä», vastasi Leena, »vähäinen on meillä murhe silloin vielä, kun lapset ovat kotona silmäimme alla jalkojamme sotkemassa, mutta kun tulevat maailmalle ja polkevat sydäntämme, silloin vasta heistä murhetta on. Oi kuinka useasti olen ajatellut: 'Mitä näistä lapsista tulee?' ja silloin totta olen iloinen, että kolme on hyvässä korjuussa, mutta vaivojeni tähden olisin heidät kyllä elossa pitänyt. Vaan mitä Jumala tekee, on aina meidän parhaaksemme. Mutta nyt olemme jo kauan puhuneet», lisäsi hän, »lähtekäämme siis levolle.» Pian olikin joka henki torpassa unen helmoissa. Kuu paistoi torpan ylitse, tähdet säihkyivät, ja kolme tähteä oli kirkkaampaa kuin kaikki muut.
* * * * *
Vierasten herätessä torpassa oli aamu jo joutunut pitkälle. Aurinko paistoi kirkkaasti taivaalla kaksoisten syntymäpäivän kunniaksi. Leena oli karjansa ajanut metsään ja tuonut valkoiset piimähulikat pöydälle. Kaikki työaseet oli siivoon pantu, sillä nyt oli pyhäaamu. Kirkonkellojen kajahdus ei kuulunut täällä salolla, koska pitkä oli matka kirkolle, mutta Antti otti virsikirjansa ja rupesi veisaamaan aamuvirttä vaimonsa ja vieraittensa kanssa. Kun he olivat virtensä veisanneet, toi Leena kahvipannunsa sekä nisuleivät pöydälle. Antti otti nyt poikansa, yhden kummallekin polvelle, ja antoi molemmille kaksi nisuleipää käteen, sanoen: »Yhden saatte kumpikin itse pitää, mutta toinen teidän täytyy antaa Maissi orpanalle.» Lapset tekivät ilolla niinkuin isä käski, ja saatuansa makeiset Maissi kiitti nostaen kättänsä. Sitte he rupesivat kukin pureskelemaan leipäänsä sekä katsoa töllistelivät toisiansa; jopa jo alkoivat hypistellä toistensa vaatteitakin, ja Junno sanoi:
»Katso, äiti, kuinka Maissilla on kullatut hiukset, juuri niinkuin risti isän virsikirjan kannessa, mutta hänen hiuksensa ovat vain paljon pehmeämmät.»
Pian tulivat orpanat hyviksi tuttaviksi, ja päivä kului hupaisesti torpassa. Iltapuolella läksi puutarhuri jälleen pois vaimonsa ja lapsensa kanssa. Salon torpassa ei taas kuulunut muuta, kuin miehen ja vaimon puheleminen ja poikasten iloinen liverteleminen sekä ulkona paimentorvien ja lehmänkellojen yksitoikkoinen ääni, johon meren aallot ja metsän hongat vastailivat humullansa.
Kaksi vuotta on kulunut siitä, kuin viimein näimme Salon-torpan asukkaat, eivätkä vuodet ole vierineet muutoksia tekemättä tässä vähäisessä torpassa.
Ilta-auringon loisteessa näemme taaskin Leenan istuvan portailla. Päätään hän nojaa kättänsä vastaan, ja suuret kyyneleet vierivät hänen poskillensa. Kanervat hohtavat metsässä, hongat humisevat, vaan miksi tämä kaikki ei enää ilahuta vaimoa? Miksi hän on noin surullinen? Missä on hänen ilonsa? Mitä hän kaipailee? Hänen onnensa ja paras ilonsa lepää haudassa, hänen rakastettu miehensä on kuollut!
Tässä torpassa oli Leena ahkerasti työtä tehnyt miehensä kanssa, ja hyvin he silloin tulivat toimeen. Heillä oli 10 ruplaa lainassa, ja he olivat mielestänsä rikkaat, koska heillä oli kaikki mitä tarvitsivat ja vielä vähä päällekin. Mutta onni vaihtelee. Eräänä kylmänä talvisena päivänä tuli torpan isäntä kartanon työstä kotiin ja sanoi kovin vilustuneensa; toisena päivänä hän oli sängyn omana poltetaudissa. Tässä hän makasi kaksi viikkoa, ennenkuin hänen elämänsä lanka oli katkaistu. Leena parka! Hänen turvansa oli poissa, ja nyt hänen täytyi palkata mies, joka teki päivätyöt kartanoon. Pian meni nyt hänen 10 ruplaansa, mutta hän teki työtä murheessansakin ja toivoi syksyllä saavansa työnsä palkan. Vaan syksyä ennen tuli odottamaton vieras, kova halla jäädytti viljavat pellot. Siinä olivat hänen työnsä ja toivonsa rauenneet mitättömiksi. Hän pyysi patruunaa jättämään muutamia veronmaksuja pois. Mutta kartanon herra, joka aina oli kuullut tämän torpan väkeä sanottavan varalliseksi, ei ymmärtänyt, että yksi halla saattoi heidät köyhiksi tehdä, vaan vastasi: »Kaikki täällä käyvät pyytämässä veron vähennystä. Jos teidän tahtonne mukaan tekisin, joutuisin itse maantielle. Tee työtä ahkeruudella, niinkuin miehesi aikana, äläkä opi kerjäämään.»
Leenan sydän oli täynnä surua, mutta hän ei enää voinut valittaa, vaan läksi raskaalla sydämmellä köyhään kotiinsa ihmetellen, miksi tämä muuten aina hyvä patruuna oli nyt näin kova.
Patruuna Palmu oli hyvän- ja rehellisenluontoinen mies, mutta hänellä oli myös vikansa ja niistä suurin, että hän, joka oli monen sadan ihmisen haltijana, ei ikänä huolta siitä pitänyt, että olisi tarkoin tullut tuntemaan alustalaistensa eloa ja oloa. Monta hän auttoi, jotka oikein ryysyisissä vaatteissa ymmärsivät oivasti valittaa, vaikka niistä useatkin olivat paremmissa varoissa kuin Leena. Patruuna oli miehistynyt rikkaassa kodissa, mutta ylellisyys ei kuitenkaan ollut pilannut hänen sydäntänsä; vaan työväen elämä jäi häneltä tuntematta, ja sen vuoksi pettyi hän välistä niin, että joskus oli kovakin, niinkuin nyt Leenalle.
Leena koetti vielä vuoden eteenpäin olla torpassa, mutta toinen syksy toi uuden hallan vielä kovemman, ja Leenan, joka oli velaksi saanut toiselta köyhältä, joka tarvitsi tavaransa yhtä hyvin kuin hän, täytyi nyt myydä kaikki mitä torpassa löytyi. Torppaan tuli uusi isäntä, ja Leenalla lastensa kanssa oli mieron tie edessä. Kyyneleet vierivät Leenan poskille, vaan ne eivät muutu leiväksi, ja hänen pienet lapsensa, jotka nyt näkivät kuudennen kesänsä, tulivat äitinsä tykö pyytäen ruokaa. Leenalla oli vielä vähäisen vehkaleipää, sitä jakoi hän lapsillensa ja pyysi torpan emännältä maitoa.
»Vielä kerran antakaa», sanoi hän, »korttelin verta, sitte aion lähteä pitäjälle hakemaan työtä; kentiesi saan siellä vähäisen kokoon ja jossakin katon päällemme, jonka suojassa saatamme säilyä talven kylmiltä kourilta.»
Emäntä antoi vähästänsä kaksi korttelia maitoa, ja lapset söivät.
»Voi äiti», sanoi Junno, »kuinka tämä maito on hyvää! Äidin leipäkin tuli makeaksi, kun sitä siihen kastoin.»
Leena ei maistanut palaakaan. Hänellä oli vielä yksi leipä, vaan sen hän tallensi lapsillensa ja sanoi: »Lapsi raukat, lähtekäämme hakemaan puolaimia metsästä, ehkä niitä vielä löytyisi.» Lapset olivat heti valmiit tulemaan, mutta Leena, joka tiesi, että tämä rakas torppa ei enää ollut oleva hänen kotonsa, läksi raskaalla sydämellä, vähäinen vaatemytty kainalossa ja leipä myttyyn käärittynä, poikasten kanssa metsäpolkua kulkemaan, ajatellen: »Mitä näistä lapsista tulee?» —
Manni ja Junno olivat vain iloisia, he juoksentelivat sinne tänne metsässä. Missä joku punainen marja pilkoitti, siellä he jo mielestänsä löysivät koko marja-aarteen, vaan marjoja ei enää paljon ollutkaan, ne oli jo poimittu, sillä syksy oli joutunut lokakuun keskiväliin.
Ilta oli tullut Leenan ja hänen pienten matkakumppaniensa kulkeissa, mutta kuu laski loisteensa heidän tiellensä, ja eteenpäin pyrkivät äitinsä kanssa pienet matkamiehet, vähäiset paimentorvet rinnalla: ne olivat ainoat muistot heidän isävainajaltansa, isä oli ne itse antanut heille.
»Äiti», sanoi Junno, »minä väsyn; eikö jo tule koti?»
»Ei, lapseni», vastasi äiti, »mutta täällä on metsässä toinen torppa, johon kohta tulemme.»
Jo pian näkyikin vähäinen metsätorppa. Sinne meni Leena ja pyysi leposijaa, joka hänelle heti luvattiin; muuta ei hän tässä köyhässä torpassa voinut pyytääkkään. Väsyneenä hän istui lattialla olevalle olkivuoteellensa, ja samaten tekivät myöskin kaksoisveljekset. Kulkeneet he olivat lähes puolen penikuormaa; siinä oli jo kylläksi näin pienille lapsille. Äiti otti nyt leipänsä ja taittoi palasen lapsillensa.
»Leipä on kovin karvasta; äiti, anna pikkusen maitoa», pyysi Junno.
»Lapseni, ei ole äidillä tänä iltana, mutta ehkä huomenna, ja nytpä pääset nukkumaan pehmeälle olkivuoteelle; ole nyt vain tyytyväinen!» Leenan sydäntä särki, mutta hän koetti olla sitä lapsillensa näyttämättä.
»Äiti», valitti taas Junno, »en minä voi täällä maata, mennään kotiin.»
»Täällä, lapseni, on nyt kotisi tänä yönä.»
»Junno tahtoo kauas kotiin», sanoi lapsi ja parkaisi itkemään. Äidin sydämmeen se kävi kipeästi ja hän lausui:
»Oi lapsi, mieron tie on kotisi.» Lapset sitä onneksensa eivät ymmärtäneet, ja Leena rupesi juttelemaan, miten heidän huomenna piti pääsemän isoon kartanoon ja siellä näkisivät pikku Maissi orpanansa.
Lapset kuuntelivat äitinsä rakasta, lohduttavaista ääntä siksi, että viimein nukkuivat niin makeaan uneen, kuin viaton ja maailman murheista vapaa lapsi nukkuu.
* * * * *
Aamulla herättyänsä Leena läksi taas kulkemaan lastensa kanssa; vähitellen he joutuivat eteenpäin ja puolipäivän aikana tulivat kartanoon. Leena mietiskeli, mihin hän menisi apua anomaan; puutarhuri oli hänen sisarensa mies, mutta tämä sisar oli jo vuosi takaperin kuollut. »Patruunalta tahdon kumminkin taas apua pyytää», ajatteli Leena ja läksi kartanon kyökkiin. Siinä seisoi hän vaaleana kaksoisveljet sivullansa. Ikäänkuin kaksi pientä viheriöitsevää vesaa kellastuneen koivun juurella olivat nuo pienet poikaset. Leena pyysi puhutella patruunaa, vaan samassa tulikin kartanon herra itse kyökkiin. Hän lähetti yhden piioista käskemään puutarhuria sisälle, mutta silloin hän näki Leenan ja sanoi: »No mitäs nyt tahdot?»
»Pyytäisin jotakin työtä, patruuna hyvä, jolla saattaisin ansaita elatusta näille lapsilleni.»
»Työväkeä minulla on yltäkyllin, en minä koko maailmaa voi elättää.Palkan maksan ja harmia vain saan kiitokseksi», vastasi patruuna.
Leena sattui tulemaan pahaan aikaan, sillä patruuna ei ollut hyvällä tuulella. Hän oli saanut huonon vuodentulon, niinkuin kaikki muut. Se teki hänelle suuren vahingon, ja hänen täytyi elättää monta, joita ei hän olisi tarvinnut työssänsä. Sitä ei hän tosin miksikään pahaksi ottanut, vaan sanoi tavallisesti: »Tämä on meille tarpeellinen kuritus Jumalalta.» Mutta nyt olivat varkaat vieneet suuren joukon omenoita puutarhasta, ja sepä vasta patruunaa harmitti. Puutarhurin velvollisuutena oli omenain vartioiminen varkailta syysöinä, mutta viime kuluneena yönä oli ne vartijalta varastettu.
Nyt tuli puutarhuri sisälle. Hän sanoi: »Patruunalla varmaankin on vihastumisen syytä, mutta minä en voi ymmärtää, miten omenat on varastettu, sillä portit olivat kiinni, eikä tuon korkean lauta-aidan yli kukaan ole saattanut kiivetä ilman suuria tikapuita. Vielä kummempi on, ettei Valpas haukkunut, vaikka se öisin tavallisesti ei kärsi muita koko talossa kuin minua ja Kallea. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin on patruunan oikeus ottaa palkastani, mitä herra patruuna on vahinkoon tullut.»
»Huuti häpeä! Millä sinä sitte eläisit? En minä ennenkään ole väkeäni nylkenyt», ärjäsi patruuna ja kääntyi kantapäillään. Samassa lauhkeni hänen vihansakin, ja hän sanoi: »Mene nyt ja vartioitse toiste paremmin puutarhaani. Tämä asia jääköön sillensä.» Sitte hän meni pois kamariinsa.
Leena jäi seisomaan kyökkiin. Aurinko paistoi kirkkaasti isoista akkunoista, ja Leena rukoili itseksensä: »Oi Jumala, anna aurinkosi paistaa minunkin pimeälle matkalleni, jotta tulevaisuus vähän valoisammalta hohtaisi.» Puutarhuri oli juuri menemäisillänsä kyökistä Leenaa näkemättä, kun Manni kysyi: »Eno, missä on Maissi?»
»Kah! Leena ja pojat! Voi kuinka Junno on Maija vainajan ja Maissini näköinen. Tule tänne, lapsi», sanoi puutarhuri Kylvö, »että saan sinua katsella. Onpa sinulla Maissini keltakiharaiset hiuksetkin, vaan poskesi ovat vähän kalpeammat. Taskussani on neljä markkaa, ne tahdon sinulle antaa, että saat ruokaa vähäksi ajaksi; kun tulet toisen verran vanhemmaksi, niin otan sinut puutarhurin oppiin, mutta nyt on minulla kylliksi yhden äidittömän lapsen kasvattamisessa.»
»Lankoni hyvä,» lausui Leena, »sinä olet minua jo monta kertaa auttanut, mistä sitä aina tulisi? Ei sinullakaan liikoja varoja ole. Yösijan pyydän kuitenkin saada huoneessasi.»
»Halusta sen saat, niin lapsetkin näkevät toisensa.»
Leena meni lapsinensa puutarhurin tupaan, jossa Manni ja Junno saivat leikkiä Maissin kanssa siksi kuin nukkuivat suloiseen uneen.
Kello löi kuusi aamulla, kun patruuna Palmu heräsi. Hän kilisti pari kertaa pientä kelloa, joka oli tuolilla hänen vuoteensa vieressä, ja heti tuli tyttö tuoden kahvia sisälle. Kun tyttö oli mennyt pois, sanoi patruuna vaimollensa: »Onpa oikein kumma, että minä en ole paljon saanut unta koko yönä, Leenan pojat vain aina ovat pyörineet mielessäni. Nuo kauniit lapset olivat kovin surkeannäköiset, ja mielestäni olin heille kova. Jospa sentään olisimme ottaneet toisen niistä meille siksi, että hän kelpaisi puutarhurin oppiin, tottapa Leena yhden lapsen ainakin elättäisi; mutta he menivät ja ovat jo kukaties missä!»
»Kyllä se tuuma pian menestyy», vastasi patrunessa, »sillä Leena on vielä lastensa kanssa Kylvöllä.»
»Vai on! Oikeinpa taakka sydämmeltäni poistuu», sanoi patruuna. Nyt hän puki pikaisesti yllensä ja aikoi lähteä puutarhurin asuntoon, mutta samassa sattui hänen silmäyksensä vähäiseen vuoteeseen, jossa hänen pieni viisivuotinen tyttärensä Tyyne makasi. Patruuna seisahtui katselemaan tyttöä, joka oli hänen ainoa ja rakas lapsensa. Hänen tässä seisoessaan heräsi Tyyne ja kysyi: »Isä, mihinkä menet?»
»Menen hakemaan sinulle leikkikumppania.»
»Minä tulen isän kanssa», sanoi lapsi, ja puettuaan yllensä hän läksi isänsä seurassa ulos. Puutarhasta tuli Leena heitä vastaan poikastensa kanssa.
»Hyvää huomenta, Leena!» lausui patruuna vakavalla äänellä. »Minä tahtoisin ottaa toisen noista pojista, ehkä sinä yhden kera tulet paremmin toimeen. Sen myös vakuutan sinulle», lisäsi hän vielä liikutetulla äänellä, »että häntä rakkaudella kasvatetaan. Minulla on myös lapsi, ja hän on kallein tavarani.»
Leena ei voinut vastata mitään. Kirkkaat kyyneleet vain vierivät hänen silmistänsä. Hän taisteli sydämmensä kanssa, sillä kova oli jättää vieraalle lapsensa, jota oli hoitanut, kova oli erottaa kaksoisveljet, mutta — »lapseni pääsisi puutosta kärsimästä.» Taas hän ajatteli: »Äiti jää vieraaksi ja unohtuu.» Hänen sydämmensä oli särkymäisillään, mutta — kuka on niin vähän itsekäs kuin äiti? Leena oli nyt tehnyt päätöksen. Hän sanoi: »Kiitän herra patruunaa suuresti! Kallis on tavara tosin, jonka minulta otatte, sillä nämät kaksi ovat kaikki, mitä minulla maailmassa on, vaan tiedän, että lapsella on täällä parempi, ja lapseni onni on myös minun. Mutta minä en voi määrätä, kumman heistä pitää tänne jäämän.»
»Äiti, älä jätä minua tänne»! huusivat molemmat lapset.
»Etkö jäisi meille, pikku poika?» kysyi patruuna Junnolta. »Silloinpa saisit leikitellä Tyynen ja Maissin kanssa, saisit leikkikaluja ja makeisia paljon. Saisitpa pikku varsankin.»
»Äiti, äiti!» sanoi Junno. »En minä jää äidistä.»
»Saisinko minäkin varsan oikein omakseni, jos tänne jäisin?» kysyiManni.
»Saisit», vastasi patruuna.
»Minä jäänkin tänne, ja äiti tulee huomenna takaisin minua katsomaan», sanoi Manni.
»Niin, jos äiti joutuu», vastasi Leena; »älä kuitenkaan odota, sillä minä en luule joutuvani. Jää hyvästi nyt, lapsukaiseni, ja ole tottelevainen! Vaan varoituksia olet liika nuori muistamaan. Patruuna hyvä, pitäkää huolta siitä, että lapsi kasvaa Jumalan pelvossa; jos toisin kävisi, olisi minun tavarani joutunut turmiolle. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta lapseni on minulle rakas.»
»Saat luottaa siihen, että minä teen, mitä suinkin voin», vastasi patruuna.
Leena aikoi nyt lähteä, mutta vielä kerran hän kääntyi takaisin ja likisti rintaansa vastaan poikaansa — kukatiesi aavisti hän, että se oli viimeinen kerta. Sitte hän läksi, ottaen Junnon käteen kiinni, kiireillä askeleilla pois. Kun hän kerran oli saanut hyvästi jätetyksi, niin oli sydämmensäkin keveämpi, ja hän saattoi jo hartaasti kiittää Jumalaa, joka oli toiselle pojalle antanut hyvän kodin.
Leena aikoi lähteä Helsinkiin poikansa kanssa, sillä hän toivoi siellä parhaiten saavansa työtä. Mutta jättäkäämme nyt Leena ja hänen pieni matkakumppaninsa ja katsokaamme, miten Manni patruuna Palmun kartanossa oleskelee.
Ensin kyllä hänen oli ikävä, mutta kartanossa oli paljon katseltavaa.Siellä oli joukko hevosia, ja niitäpä Mannin oli hupaista katsella.Eurajoki virtaili kartanon puutarhan syrjässä, ja lastujen heitteleminensen pyörteisiin — sehän oli oikein hauskaa.
Eräänä päivänä kuului puutarhasta lasten heleä nauru, ja patrunessa sanoi miehellensä: »Tule, Palmu, mennäänpä katsomaan, mikä lapsia noin ilahuttaa.» Patruuna oli heti valmis lähtemään.
Puutarhaan tultuaan he näkivät lasten puhaltelevan saippuakelloja. Heillä oli kupissa vettä, johon olivat saippuaa panneet, ja siihen he kastoivat vähäisiä olkipillejä, joihin sitte puhalsivat, ja niistä lenteli kauniita monenvärisiä kelloja ilmaan. Se oli Mannin mielestä hyvin somaa ja kummaa; hän nauroi heleästi, joka kerta kun kello lenteli, mutta kun se samassa haihtui ilmaan, kysyi hän: »Mihinkä se meni?»
Patrunessa katseli lasten leikkiä, lausuen: »Oi kuinka monta toivetta noiltakin lapsilta menee mitättömäksi maailman tuulessa, niinkuin nyt nuot saippuakellot ilmassa», mutta hän keskeytti puheensa, kun näki pikku Maissin konttaavan viinimarjapensasten alla, ja sanoi: »Mitäs, lapseni, siellä konttaat?»
»Katselen, onko täällä avainta, vai onko Matin-Mikko sen jo vienyt.»
»Mikä avain?» kysyi patrunessa.
»Kalle lupasi Matin-Mikolle illalla panna avaimen tänne ja sanoi ottavansa sen taas aamulla täältä.»
»Eilen illallako se oli?»
»Ei, ei Maissi muista, koska se oli.»
»Eiköhän Kalle muista?» sanoi Manni, joka samassa näki Kallen tulevan.
»Mitä?» kysyi Kalle.
»Sitä, koska panit avaimen pensaan alle», sanoi Manni.
»Minkä avaimen?» kysyi Kalle punehtuen ja vihaisesti katsellen Mannia, joka oli syytön kysyjä. »Mitä tuo vieras poika höpisee?» lisäsi hän vielä. »En ole mitään avainta laskenut pensastoon.»
Maissi, joka huolettomasti leikitteli sannassa, sanoi nyt: »Lupasit minulle antaa omenoitakin, jos en puhuisi mitään avaimesta.»
»En ole mitään sinulle puhunut», ärjäsi Kalle.
»Älä mutkaile, poika!» sanoi patruuna. »Näissä asioissa näyttää olevan jotakin sekasotkua, josta sinun on paha selville päästä itseäsi tahraamatta; mutta nyt menkää, lapset, sisälle, Kalle tulee minun kanssani.»
Patruuna läksi puutarhurin luo, ja vähän aikaa keskusteltuansa Kylvön kanssa, hän kysyi: »Tiedätkö, Kalle, kuka on omenat varastanut puutarhasta? — Jos sen tiedät ja todenmukaisesti minulle sanot, niin annan sinulle anteeksi, vaikka itsekin olisit, niinkuin pahasti pelkään, pääsyyllinen. Sinä olet vielä lapsi ja voit parantaa itsesi.. Pahan teon tunnustus on jo suuri askel parannuksen tiellä.»
Kalle seisoi vain röyhkeännäköisenä vastaten: »En tiedä mitään koko asiasta.»
»No nyt, Kylvö, mennään Matin-Mikon torppaan tiedustelemaan, mitä sieltä kuuluu», sanoi patruuna. Sitte läksivät molemmat.
Torppaan tultuansa lausui patruuna: »Nyt, Mikko, tahdon sinulta suoran vastauksen kysymykseen: kuka on Kallelta saanut avaimen, joka oli pensaan alla puutarhassa? Sano minulle totuus, taikka mene torpasta pois.»
Mikko, joka luuli Kallen kaikki kertoneen, koska patruuna tiesi avaimesta, tunnusti heti eräänä päivänä tavanneensa Kallen puutarhassa, ja että hän oli luvannut illalla, kun kaikki olivat nukkuneet, antaa hänelle avaimen. »Sitte hän käski minun pistää sen pensaan alle, josta hän aikoi sen ottaa takaisin aamulla porttia lukitaksensa. Maissi leikitsi sannassa meidän keskustellessamme, emmekä huomanneet häntä, ennenkuin se oli myöhäistä, mutta Kalle lupasi tytölle omenoita, jos vain pitäisi suunsa kiinni.»
»Hm, siinä näkijä kuin tekijä», sanoi patruuna.
»No missä oli Valpas, kun ei haukkunut?» kysyi Kylvö.
»Se makasi Kallen kanssa», vastasi Mikko.
»Voi, tuommoista lapsi raukkaa!» sanoi Kylvö, »vasta kaksitoistavuotias ja kuitenkin jo noin pitkälle joutunut pahuuden tiellä.»
Pelonalaisella äänellä sanoi nyt Mikko: »Antakaa, patruuna hyvä, anteeksi tämä kerta. En ikänä enää varasta. Omenat ovat perunakuopassa, en ole uskaltanut niitä vielä myydä. Maksaa tahdon, mitä vaaditte, jos vain annatte anteeksi.»
»Ole nyt vaivainen vaiti ja pidä omasi sekä anna muitten omaisuuden olla rauhassa! Sillä ehdolla saat jäädä torppaan, ja olkoon rangaistuksesi, että itse tuot omenat kartanoon, mutta keskipäivällä, niin on se muillekin varoitukseksi.»
Mikko paran täytyi tähän myöntyä.
Patruuna Palmu meni nyt kotiin puutarhurin kanssa. Kartanoon tultuansa hän käski Kallen luokseen ja sanoi: »Tunnin päästä tuo Matin-Mikko takaisin omenat, jotka yhdessä varastitte. Sinun täytyy ne rattailta kantaa sisälle ja sitte saat mennä pois talostani.»
Kalle vaaleni ja vastasi: »Vai niin. Mikko vaivainen on siis kaikki tunnustanut.»
»Lapsi, lapsi!» sanoi patruuna. »Missä sinä päiväsi päätät tuommoisella luonnolla?» Sitte hän lisäsi: »Mutta tuollapa tulee Mikko kuormansa kanssa, jota sinun täytyy mennä purkamaan.»
Kalle meni, vaikka oli vaalea häpeästä ja vihasta. Pian oli heidän rangaistustyönsä tehty, ja patruuna sanoi Kallelle: »Nyt saat mennä pois, mutta muista, että jos et itseäsi paranna, päätät päiväsi kahleet kaulassa.»
Juuri patruunan puhuessa juoksivat Manni ja Tyyne Kallen sivuitse. Kalle katsoi tuimasti Manniin sanoen: »Tuo paha penikka minulle tämän teki.» Sitte hän meni pois muille hyvästi sanomatta, paitsi pikku Maissille, jonka hän kohtasi portilla. Hän taputti tytön keltakiharoita, lausuen: »Hyvästi Maissi, nyt Kalle menee pois.» Tämä lapsi oli ainoa, jota hän rakkaudella kohteli, eikä hän sen vuoksi nytkään huomannut, että hänen pahat tekonsa Maissin kautta tulivat ilmi, vaan piti Mannin siihen syypäänä.
Kallen mentyä sanoi patrunessa miehellensä: »Ikävältä tuntuu noin turmeltua lasta nähdessä, kuin tuo Kalle on. Olisin suonut hänen jäävän vielä tänne, ehkä hän olisi parantunut; nyt hänestä tietenkin tulee pahantekijä. Tuo raukka ei muista isäänsä eikä äitiänsä, he kuolivat jo hänen pienenä ollessansa; sitte on hän vain kulkenut tuulen tuomana, tietämättä minne meni, ja yksi on ärjäissyt hänelle yhtä, toinen toista.»
»Onpa hän ollut täällä Kylvöllä jo kaksi vuotta ja aina vain on yhtä uppiniskainen. Pahat tavat isossa väkijoukossa pahenevat eivätkä parane. Hän olisi ollut täällä vallan pahennukseksi. Mutta Mannista minä aion pitää huolen; hän on viisas lapsi. Olen päättänyt ottaa hänet omaksi kasvatikseni. Hän saa oppia lukemaan Tyynen kanssa, kunnes joutuu niin vanhaksi, että hän otetaan kouluun. Mitäs siitä sanot?»
»Varsin hyvin se käy päinsä», vastasi patrunessa. »Manni sopii veljeksi Tyynelle, hän on tytärtämme puolitoista vuotta vanhempi. Katso», lisäsi hän vielä, »kuinka onnellisena ja surutonna pikku Manni tuolla leikkiä laskee Tyynen ja Maissin kanssa, tietämättä, että hänen elämäänsä koskeva tärkeä päätös on tehty.»