Naantalin kylpylaitos on soma rakennus, ja sen sivulle on tehty kaunis sali, jonka seinät ovat melkein pelkkinä akkunoina. Salin edustalla on ihan meren rannassa katettu käytävä, jossa kylpijät tavallisesti oleskelevat nauttien virvoittavaa meri-ilmaa. Täällä istuin minäkin eräänä päivänä nurkassani, katsellen ihmisjoukkoa, joka käytävällä enentyi enentymistään. Siellä tapasivat monet nuoruuden ystävät toisensa vanhoina harmaapäinä. Monen oli muoto niinkuin luonnekin muuttunut vuosien kuluessa.
Minä näin pöyhkeän rouvan kulkevan edestakaisin käytävällä, ja eräs toinen istui katsellen häntä. Tämä toinen sanoi vieressä olevalle kumppanillensa: »Tuo pöyhkeä rouva L. oli nuoruuteni aikana minun ystäväni, mutta nyt, vaikka hän tietää kuka olen, ei hän ole minua tuntevinaan, koska en ole yhtä rikas kuin hän.»
Tämä oli minusta varsin kummaa, ja mieleni kävi oikein katkeraksi. Mutta sitte näin taas erään vapaasukuisen korkea-arvoisen virkamiehen tulevan rantaan päin; hän oli varsin harmaapäinen, mutta hänen korkea vartalonsa oli vielä sorea ja muotonsa kaikkiaan jalo. Tultuansa käytävälle hän katseli vähän ympärillensä ja läheni sitte vanhanpuolista pappismiestä, sanoen:
»No, totta! Jollei silmäni petä, olet veli A., vanha koulukumppanini. No nyt 'lyökäämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan'» — ja vanhukset juttelivat entisistä ajoista, katsellen toisiansa silmillä, joissa vielä nuoruudenystävyyden tuli paloi. Tästä näöstä tulin taas paremmalle mielelle.
Vähän aikaa vielä nurkassani istuttuani näin paronitar S:n, vanhan tädin ja Tommin tulevan käytävälle. Kaikkein silmät seurasivat paronitarta, mutta ikäänkuin ei hän olisi sitä huomannutkaan, kulki hän ihmisten ohitse. Monen kuulin myös kuiskailevan, että paronitar oli ylpeä, mutta minä tiesin heidän väärin luulevan.
Paronitar istui Tommin viereen lavitsalle, mutta nähtyänsä minut, tuli hän heti ystävällisesti tervehtien luokseni. Vähän ajan päästä hän meni kylpemään, ja nytpä tuli moni niistä, jotka eivät ennen minua huomanneetkaan, kyselemään, milloin paronitar oli tuttavakseni tullut. Hyvin havaitsin arvoni siitä enentyneen, että paronitar oli kanssani puhunut, mutta pian he jättivät minut, sillä nyt tuli rantaan veneitä, joissa kylpijät pääsivät purjehtimaan.
Oli päätetty lähteä Luonnonmaan saarelle, jossa oli aikomus pitää kahvipidot. Sinne nyt meni koko kylpyseura, ja soittajia oli myös muassa. Minä en saattanut seurata muita huvimatkalle, sillä en voinut hyvin. Tuuli toi soiton sävelet korviini, ja minä surulla ajattelin sitä iloa, josta minun täytyi olla poissa.
Ikävissäni menin saliin ja aioin ruveta pianoa soittamaan, mutta samassa kuulin jalan astunnan, ja täti tuli luokseni. Hän sanoi minulle:
»Kuulin soiton tuolta mereltä, ja onpa kumma, miten soitto minussa aina vaikuttaa omituisia tunteita; sitä kuunnellessani taistelevat ilo ja ikävyys sydämmessäni.»
»Minun on myöskin kovin ikävä», vastasin minä, »sillä halusta olisin muiden joukossa saarelle lähtenyt, mutta pääni on kipeä, ja pelkäsin, että kukatiesi se siellä olisi vielä kipeämmäksi tullut.»
»Minun nuori ystäväni, kentiesi on sinulle joksikin hyväksi, että pois jäit, koska nyt juuri kipeäksi tulit», sanoi täti ja lisäsi vielä: »Sisarenitytär menee erään sairaan luo, mutta jos sinua huvittaa vanhan seura, kutsuisin sinua kanssani salmen rannalle. Minä otan kahvipannun mukaani, kukatiesi kahvi ja ulkoilma piankin saattavat pääsi terveeksi.»
Minä kiitin ja seurasin vanhusta. Paronitar tuli myös kylpemästä, ja me läksimme yhdessä. Tiellä tapasimme pojan, joka myi piparkakkuja. Paronitar taputti lasta, sanoen: »Kuinka äitisi voi?»
»Hän on paljon parempi ollut nyt sitte kuin te, rouva hyvä, lääkkeitä toitte», vastasi lapsi, »mutta hän ei vielä jaksa leipoa.»
Kotiin tultuamme paronitar läksi sairaan luo, mutta täti ja minä latoilimme kahvipannun, kupit ja leivät koppaseen, ja minä juoksin vielä ostamaan piparkakkuja, koska päätin puolestani ottaa niitä mukaani. Mutta tultuani leipojan luo, oikein hämmästyin nähdessäni, miten paronitar täällä laittoi piparkakkutaikinaa, enkä voinut olla huudahtamatta: »Paronitar!» Hän vähän hymyili, sanoen:
»Niin, täytyyhän meidän auttaa toisiamme. Tämä heikko vaimo varmaankin tulisi huonommaksi, jos hän, joka nyt on juuri vähän paremmaksi päässyt, taas rupeisi itseänsä rasittamaan.»
Minä katselin ihastuksella paronitarta ja ajattelin: »Kuinka vähän ihmiset ulkomuodosta tuntevat toisiansa!Häntäsanovat ylpeäksi, mutta kenessä on vähemmän ylpeyttä kuin hänessä!»
Kakut ostettuani läksin kotiin, ja lähdin sitte tädin ja pikku Tommin kanssa salmen rannalle. Tultuamme sinne, laittoi emäntäni valkean kahvipannun alle, ja minä jäin katselemaan merta sekä kuuntelemaan metsän hiljaista humua, mutta tästä ei mieleni iloiseksi tullut; minä olin yhä vain alakuloinen. Siinä katsellessani näin veneen merellä. Se purjehti aivan läheltä rantaa, ja minä tunsin, että ne, jotka veneessä istuivat, olivat ylhäisimpiä kylpyvieraita ja niitä, jotka tavallisesti pitäytyivät muitten seurasta erillään, ikäänkuin olisivat olleet eri kansalaisia. Näitten puhe ja nauru kuului kukkulalle, jolla me istuimme, ja minä kun olin ikävissäni, oikein kadehtien kuuntelin heidän nauruansa ja sanoin niin, kuin en ennen enkä sen jälkeen olisi sanonut: »Voi kuinka onnelliset nuo rikkaat ja ylhäiset ovat.»
Täti katsoi minuun, lausuen: »Elsa, luuletko sinäkin niin? Ei, ei, lapseni, sinä olet väärässä, mutta ylhäiset osaavat paremmin elää näyttelijän elämää, kuin me tavalliset ihmiset. Heillä on särky sormessa ja kuitenkin hymy huulilla, heillä saattaa olla karvas sydän, mutta makea kieli, siinä on koko erotus. Minä olen vanha ja olen paljon nähnyt; minä tahdon kokemuksistani kertoa sinulle vähäisen kertomuksen.»
»Oi, sepä on hupaista», sanoin minä enkä nyt enää ikävästä mitään tiennyt, vaan istuin tätiä kuuntelemaan. Tuli leimusi kalliolla, kahvipannu porisi, ja täti alkoi kertomuksensa.
Vanhan Tädin Kertomus.
Parikymmentä vuotta takaperin asui Naantalin kaupungissa erään talon ylikerrassa herrasmiehen leski sisarensa ja kahden lapsensa kanssa. Leski oli kovin köyhä. Hän leipoi noita kiitettyjä Naantalin piparkakkuja, mutta eivätpä ne käyneet kaupaksi paitsi kesällä.
Silloin, kun kylpijöitä ja vedenjuojia oli kaupungissa, täytyi lesken koota talvivaransakin, mutta niukalla tahtoivat varat talvella olla, vaikka kylpijät kesällä tavallisesti ostivat lesken piparkakkuja enemmän kuin muiden leipojain. Lesken lapset olivat aina kakkuja myymässä, ja ken vain näki nämä ihanat lapset, ei saattanut olla heiltä ostamatta. He olivat kuin kaksi kasvavaa lehteä yhdellä oksalla, niin ihanat ja yhdennäköiset. Kukkiin en tahdo heitä verrata, sillä heidän ihonsa oli kalpea, köyhyys ei kylvänyt ruusuja heidän poskillensa; mutta ken kerran katsoi näitten lasten silmiin, hän tahtoi vielä toisenkin kerran niitä nähdä.
Minä muistan erään kesän, jona kaupunkiin kokoontui tavallista enemmän vieraita. Niitä tuli silloin Viipurista, Helsingistä ja aina Pohjan periltä. Helsingistä oli paljon ylhäisiäkin, ja nyt oli saaliin aika Naantalilaisilla; kaikki he toivoivat hyvää kesätuloa.
Köyhä leski ja hänen sisarensa ylikerrassa leipoivat piparkakkujansa, ja lapset pukivat yllensä puhtaat vaatteet, sillä heidän oli meneminen piparkakkuja myymään. Niilo, vanhempi lapsi, oli silloin neljäntoistavuotinen, mutta Hilja ainoastaan kymmenvuotias.
Niilo kävi Turun koulua, josta hänellä aina oli hyvät todistukset. Hän olikin kaikin tavoin ahkera. Kun hänellä lukemisestaan oli vain vähänkin loma-aikaa, kävi hän erään porvarin talossa pesäpuita hakkaamassa. Tämä porvari lahjoitti hänelle myöskin aina välimmiten kynttilöitä, joten Niilo sai kynttiläinkin valossa lukea. Näin hän muitten avulla pyrki eteenpäin, mutta ruoka tahtoi kuitenkin olla niukalla, vaikka äitikin koetti antaa, mitä työllään irti sai. Kotona ollessaan Niilo kävi piparkakkuja myymässä, vaikka kyllä moni hänen iässään oleva poika olisi tätä häpeänä pitänyt. Mutta Niilon äiti oli aina sanonut: »Kaikki työ tuottaa arvoa tekijällensä; kunkin pitää tehdä työtä sen mukaan, kuin hän jaksaa ja ymmärtää, silloin Jumala kyllä siunauksensa antaa», ja äitinsä sanoihin Niilo luotti, sillä hän rakasti kovin äitiään.
Tyytyväisenä hän meni nytkin Hiljan kanssa myymään piparkakkuja. He menivät Viluluotoon asti, joka on kaupungista vähän enemmän kuin venäjänvirstan päässä. Siellä on kaunis huonerakennus, jossa on sali, kamari ja kyökki; kamarissa on lähde ja sen ympärillä soma aitaus. Tästä lähteestä silloin juotiin terveysvettä. Vahtipalvelija ammensi vettä laseihin, ja ottaaksensa näitä vastaan kurkottivat ylpeät röökinät hienoja sormenpäitään. Nämät vedenjuojat aamuisin enimmiten ostelivat piparkakkuja, ja senpä vuoksi Niilo ja Hiljakin sinne riensivät.
Lämmin oli kesäinen aamu, kastehelmet kimaltelivat puissa ja ruohossa. Kissankäpälät nurmikolla kukoistivat, ja Hilja olisi halusta viipynyt kukkia poimimassa, mutta Niilo joudutti häntä pois. Pian he tulivatkin Viluluotoon. Täällä oli kaunis keto, johon käytäviä ja lehtimajoja oli tehty vedenjuojien huviksi.
Paljo oli nyt herroja, rouvia ja neitosia kuljeskelemassa käytävillä. He näkivät Niilon ja Hiljan tulevan ja huusivat heitä lähemmäksi. Lapset lähenivät, ja pian vähentyivät kakut koppasista. Niilolla ei enää ollut mitään kopassa, mutta Hiljalla oli vielä vähäisen. Hän istui nyt käytävällä olevalle lavitsalle odottamaan, että hänenkin piparkakkunsa tulisivat ostetuiksi. Kissankäpäliä oli hänellä vielä kädessä ja hän sitoili niistä kiehkuraa, mutta tätä tehdessään hän katseli aina välimmiten neitosten somaa vaatetusta, ajatellen: »Mistä nuot tehtyjä lienevätkään, kun ne noin loistavia ovat?» Hänen näin ajatellessaan tuli eräs somasti vaatetettu neito hänen luoksensa, kysyen:
»Sanoppa, kaunis lapseni, mitä tuosta kiehkurasta tahdot?»
Hilja ei vastannut mitään; hän ei kuullut mitä kysyttiin, sillä hän katseli vaan neitosen vaatetusta, joka hohti niin siniseltä kuin kesäinen taivas. Hän kurkoitti kättänsä, hypistääksensä edes vähän tuota kaunista hametta. Neito huomasi lapsen ihastuksen ja hymyili alentuvasti, mutta kysyi sitte toisen kerran: »Sano nyt, kaunis tyttöseni, myytkö tuon kiehkuran minulle?»
Hilja antoi kiehkuran, ja neiti pudotti muutaman pennin lapsen käteen, mutta kiehkuran hän laski päähänsä ja meni sitte hyppien pois kumppaniensa luoksi, joille hän sanoi:
»Tulkaa katsomaan tuota kaunista tyttöä, joka piparkakkuja myy; minä ostin häneltä tämän kukkakiehkuran, saadakseni häntä katsella vähän aikaa.»
»Mennään», he huusivat kaikin, ja nyt Hilja näki, miten monta neitoa tuli hänen luoksensa. Kaikki he tahtoivat ostaa hänen kakkujansa, ja sillä aikaa, kuin Hilja koppansa tyhjensi, tarkastelivat häntä nämät ylhäiset neitoset ja kuiskailivat toisillensa:
»Ah, tuopa vasta on ihana lapsi.»
Hilja ei kuullut, mitä neidot ajattelemattomuudessaan kuiskailivat, ja sepä oli onni, sillä pian on turhuuden siemen kylvetty viattomaankin sydämmeen.
Lapset olivat nyt saaneet koppansa tyhjiksi ja läksivät kotiin, mutta toisena päivänä he menivät taas ja palasivat jälleen, tuoden tyhjät kopat takaisin. Näin oli jo enemmän kuin puoli kesää kulunut, kun eräänä päivänä Niilo ja Hilja menivät tänne salmen rannalle poimimaan kukkia männistöstä. Herrasväki osti halusta metsän kukkia. Vanamot olivat hyvän tuoksunsa vuoksi heille erittäinkin mieluisia, ja näitä lapset nyt poimivat männistöstä. Hiljalla oli jo niitä koko joukko, ja hän meni istumaan tänne kalliolle, suoriaksensa kukkia pienille kimpuille. Sen tehtyänsä hän sitoi vielä itsellensä kiehkuran, laski sen päähänsä, niinkuin hän oli nähnyt vieraan neitosen tekevän kissankäpäläkiehkuralla, ja otti sitte kukkakimppunsa polvillensa. Meren aallot loiskivat hiljaa vuoren kylkiä vastaan, ja Hiljan suuret mustat silmät katselivat niitä, mutta hänen toiveensa ja ajatuksensa lensivät kauas tulevaisuuteen. Samassa tuli hänen veljensä, huutaen:
»Hilja, mitäs siellä teet? Istut kökötät kuin vanha kanto metsässä.»
»Niin, minä ajattelin vain sitä, että noilla rikkailla mahtaa olla hyvin hupainen oltava. Ne ostavat piparkakkuja niin paljon kuin tahtovat, kun me saamme äidiltämme ainoastaan yhden kumpikin, ja senkin niistä, jotka ovat enimmin rutistuneet taikka palaneet. Ja noilla ylhäisillä on niin kauniita vaatteitakin, että, että! — Voi kuinka hupaista mahtaneekaan olla semmoisissa vaatteissa!»
»En uskokkaan yhtään, että rikkailla on hupaisempi olo kuin meillä. Kun minä talvella puunhakkuusta olen maksun saanut ja sillä itselleni ruokaa ostanut, silloin maistuu ruokani niin hyvältä, etteivät piparkakut suinkaan paremmilta maistuisi, ja sitte voin taas iloisena lukea. Ja kun äitiämme saamme auttaa, eikö meidän aina ole silloin ollut hupainen oltava — niin hupainen, ettei rikkailla ole niin paljon iloa. Jos he jotain apua tarvitsevat, ottavat he vain palkkaihmisiä töitänsä tekemään, ja kun työt ovat valmistuneet, antavat he maksun, eikä se heille iloa tuota. Minä en ymmärrä, että niillä saattaa mitään suurta iloa olla.»
»Mutta niillä on niin kauniit vaatteet, juuri kuin kukkasilla.»
»Niin, tytöt toivovat aina kaikkea, mikä silmiin pistää», mutisi Niilo, »mutta äiti sanoo, että se on onnellisin, joka tyytyy siihen, mitä hänellä on. Tule nyt kotiin, että saamme sitte mennä kukkasia myymään.»
Hilja meni veljensä kanssa, mutta kun he kotiin tulivat, sanoi leski, että hän tarvitsi Niiloa halkaisemaan vähän puita uuniin, jonka vuoksi Hiljan oli yksin lähteminen.
Hilja meni yksin, ja tultuansa Viluluotoon hän kulki kukkakimput kädessänsä edestakaisin käytäviä pitkin. Ei ketään nyt näkynyt lehdikoissa, sillä vieraat olivat kaikki koristamassa tanssisalia kukkakiehkuroilla, koska illalla oli aikomus pitää tanssit. Hilja olisi halusta mennyt sisälle, mutta ei uskaltanut, vaan istui siimeeseen puun juurelle. Siinä lapsi katseli, miten sääskiparvi tanssi, ja perhosia, jotka lentelivät kukasta kukkaan. Mehiläiset surisivat, ja pikku Hiljan silmät vaipuivat kiinni. Näin unen helmoissa näki hänet kenraalinna Simssi, joka muutamain ystäväinsä seurassa tuli kävelemään käytävää pitkin, ja kenraalinna huudahti:
»Ah katsokaa, tuohon on pikkunen kukkakauppias nukkunut nurmikolle. Tietämättä kauneudestaan on hän itse kukkainsa joukossa ihanin. Tämä suloinen lapsi minua miellyttää, ja minä olen jo kauan tuumaillut, että jos hänen äitinsä sallii, otan minä lapsen kasvatikseni.»
Kenraalinnan puhuessa Hilja heräsi, ja lempeästi katsellen häntä sanoi kenraalinna: »Lapseni, anna nyt minulle nuot vanamot, niin saat taas vähäisen rahaa. Eikö sinun mielestäsi ole hupaista saada rahaa?»
»On, sillä äitini ja tätini saavat sitte taas ostaa puita, maitoa ja kaikenlaista, mitä he tarvitsevat.»
»Mutta jos sinä itse saisit ne rahat, eikä kotona niitä tarvittaisi, mitä niillä sitte tekisit?»
»Antaisin ne veljelleni, ettei hänen tarvitsisi nälissään olla, kun hän koulua käy.»
Kenraalinnan silmissä vesihelmet kimaltelivat, ja hän sanoi: »Oikein tekisit, lapseni. Mutta etkö sinä kauniita vaatteita tahtoisi?»
»Tahtoisin», vastasi Hilja loistavin silmin. »Jos olisi meillä kaikilla semmoiset vaatteet kuin rikkailla, sepä olisi hupaista!»
Kenraalinna hymyili lapselle, lausuen: »Mene nyt kotiisi ja ilmoita äidillesi, että kenraalinna Simssi tulee huomenna hänen tykönsä.»
Hilja niiasi ja meni aavistamatta, mitä asiaa kenraalinnalla hänen äidillensä olisi.
Ylikerrassa asuva leski oli aikaisin aamulla kypsentänyt piparkakkunsa, täti oli siivonnut huoneen, ja lapset olivat saaneet paremmat vaatteet yllensä, sillä kenraalinnaa odotettiin. Leski istui akkunan ääressä sukkaa kutoen ja tuumasi juuri, mitä asiaa kenraalinnalla saattaisi olla, kun samassa kuului silkkihameen suhina ullakon portailta. Kenraalinna astui sisälle, ja leski pyysi häntä istumaan.
Istuttuaan lausui kenraalinna: »Minä olen kuullut teidän, rouva hyvä, olevan niin köyhissä varoissa, että teidän on työläs kasvattaa lapsianne. Useat kerrat tänä kesänä olen heitä katsellut ja puhutellut ja minä olen heihin hyvin mieltynyt; senpä vuoksi olen tuumannut, että halusta ottaisin teidän pikku Hiljanne kasvatikseni, jos ei teillä eikä lapsella mitään olisi asiaa vastaan. Suokaa anteeksi, että tätä teille ehdottelen; minä arvaan, että sen kummallisena pidätte.»
»Ansaitsematon hyvyys ventovierailta on kyllä kummallista», sanoi leski kyynelsilmin ja lisäsi vielä: »Vaikka meidän Hiljaa kyllä ikävä tulee, ymmärrän kuitenkin sen hänelle onneksi olevan, että hän kodista pois pääsee, sillä mitäpä hänellä täällä on muuta kuin köyhyyttä. Hilja, tuleppa lapseni tänne. Tahtoisitko seurata tätä hyvää vierasta ja mennä hänen kasvatiksensa?»
Hilja ei mitään puhunut, vaan rupesi itkemään. Mutta Niilo huudahti: »Hilja otettaisiin meiltä! Ei, äiti; ollaan vain kaikki yhdessä. Minä hakkaan puita ja luen öisin, silloin ei äidin tarvitse minusta paljonkaan murhetta pitää.»
»Mutta äidilläsi olisi kuitenkin helpompi oltava», lausui kenraalinna, »jos hänen ainoastaan sinusta tarvitsisi huolta pitää. Kukatiesi minäkin sitte saattaisin äitiäsi joskus auttaa sinun kasvattamisessasi, ja kun sinä pääset ylioppilaaksi, tapaat sisaresi Helsingissä.»
Kenraalinnan puhuessa olivat Hiljan kyyneleet laanneet vierimästä, ja hän sanoi vakavasti:
»Minä tahdon mennä kenraalinnan kasvatiksi. Äidilläni ja veljelläni on silloin parempi oltava. Veljeni ei enää tarvitsisi nälkäisenä kouluun mennä, ja äiti saa itse syödä parhaat palansa, jotka hän nyt aina on minulle säästänyt.»
Niilo ei ollut oikein tyytyväinen, mutta Hilja, kun kerran ymmärsi, että hänen poislähtemisensä oli kaikille hyödyksi, pysyi vain järkähtämättä päätöksessään.
Niin, päätös oli tehty, ja leski kiitti kenraalinnaa, joka oli niin hyvä, että otti kasvatiksensa hänen lapsensa. Mutta kenraalinna vastasi:
»Minulla ei ole ketään omaista, joka minua hellii, kun vanhaksi tulen, ja toivon, että Hilja minua rakkaudellansa silloin palkitsee, kun minä hänen apuansa tarvitsen.» Sitte hän sanoi, että muutaman päivän päästä olisi hänen jo lähteminen, ja lupasi siksi toimittaa lapselle tarpeellisimmat vaatteet. Näin asiansa toimeen saatuansa jätti kenraalinna hyvästi ja läksi pois.
Suru ja ilo taistelivat ylikerran asukkaissa, sillä ikävältä tuntui Hiljan pois muuttaminen. Mutta he toivoivat, että lapsi ylhäisessä kodissaan tulisi onnellisemmaksi kuin köyhän äitinsä luona, ja tämä toivo tuotti levon heidän sydämmillensä.
Pian olivat ne muutamat päivät päättyneet, jotka kenraalinna vielä vietti Naantalissa; hänen oli nyt lähteminen pois. Hilja sai kenraalinnalta uudet vaatteet ja oli iloissaan, kun sai niihin pukeutua. Mutta kun hyvästijättäminen tuli, silloin hänen kyyneleensä virtana vuotivat. Tädistä eroaminen oli ikävin. Hilja rakasti tätiänsä melkein vielä enemmän kuin äitiänsä, sillä aina pienestä lapsesta asti hän oli ollut tätinsä hoidossa. Mutta ensimmäinen vihellys kuului laivasta, joka oli Turkuun menevä, ja kenraalinna joudutti Hiljaa tulemaan. He menivät nyt kaikin rantaan. Kiiruusti kannettiin kapineet laivaan, ja viimein meni sinne myös kenraalinna taluttaen Hiljaa kädestä. Ken Hiljan näki silloin, kun laiva hänet erotti kotirannasta, ei se ikänä hänen muotoansa unhota. Siinä hän seisoi laivan kannella. Raitis tuuli heilutteli hänen mustia kiharoitaan, mutta se ei saanut ruusuja hänen kalpeille poskillensa. Lapsen syvämieliset mustat silmät katselivat hänen rakkaita omaisiansa, joiden kanssa hän oli kärsinyt silloin, kun leivänpala puuttui, ja iloinnut, kun saalis oli runsaampi.
Soittajat, jotka Naantalissa olivat olleet tanssissa soittamassa ja nyt palasivat Turkuun, alkoivat marssia soittaa. Laiva vihelsi viimeisen kerran ja läksi sitte matkallensa.
* * * * *
Helsingin kaupungissa, lähellä Kaisaniemen puistoa, oli komeassa rakennuksessa Hiljan nykyinen koti. Täällä hän istui pienessä kamarissansa, jonka kiiltävissä huonekaluissa hän näki kuvansa, jos vaikka minne päin katseli. Mutta kaikki nämä loistavat kapineet, jotka häntä ensi päivinä olivat ihastuttaneet — ne olivat nyt unohduksissa, sillä hänen ajatuksensa lensivät kauas hänen entiseen, köyhään kotiinsa. Hän kaipaili nyt kaikkia omaisiansa. Heitä muistellessansa hän avasi vähäisen piirongin laatikon ja otti sieltä kaikenlaisia makeisia, jotka olivat hänen säästämiänsä. Ne hän jakeli kolmeen osaan. Samassa kenraalinna tuli sisälle, ja Hilja sanoi:
»Täti, katsokaa, minä olen säästänyt kaikki makeiseni ja tahtoisin ne lähettää kotiin Naantaliin. Pikkuisen olen niistä kaikista maistanut, mutta eihän se mitään tee?»
Kenraalinna koetti pidättää hymyilyänsä ja vastasi: »Ei suinkaan. Sinä olet kiltti lapsi, kun muistat omaisiasi, mutta syö sentään toiste makeisesi, sillä täältä on vaikea saada niitä Naantaliin asti. Mutta nyt menee pian höyrylaiva Turkuun, ja minä lähetän äidillesi yhtä ja toista; silloin sopii myös lähettää nämät sinun säästämäsi, jotka varmaankin heille tuottavat paljo iloa. Mutta joudu nyt, lapseni, maata, että huomenna jaksat kouluun mennä oikein virkkuna.»
Kenraalinna jätti hyvästi pikku kasvattinsa ja meni pois. Pian oli lapsi unen helmoissa.
Kun toisen päivän aamu koitti, heräsi Hilja ja nousi heti vuoteeltaan, sillä hän ajatteli kouluun menemistänsä, ja tämäpä oli niin hupaista, ettei hän enää voinut nukkua. Hän puki vaatteet yllensä ja meni sitte kenraalinnalle hyvää huomenta sanomaan. Hitaasti kuluivat tunnit, mutta ne kuluivat kuitenkin, ja Hiljalle tuli kouluunmenon aika.
Leppoisesti paistoi syksyinen aurinko, kun Hilja ensi kerran läksi kouluun. Kenraalinnan kanssa hän oli jo ennen käynyt opettajattaren luona, ja tämän muoto oli niin hyvä ja lempeä, että Hilja nyt häntä muistaessansa ilomielin riensi eteenpäin. Hänen astuessaan portaita ylös, sykki sydämmensä sentään tavallista pikaisemmin. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Koulussa oli jo paljo lapsia koossa, mutta opettajatar ei vielä ollut siellä. Hilja katseli ujosti ympärillensä, mutta samassa loistivat hänen silmänsä ilosta, kun hän näitten vieraitten lasten joukossa näki erään tytön, joka kesällä Naantalissa oli hänen kanssaan leikitellyt. Tämä tyttö oli ylhäisestä kodista, ja hänen nimensä oli Anna K—. Hilja noikkasi iloissaan Annalle, mutta Anna purskahti nauruun ja kuiskaili sitte kumppaniensa kanssa. Hilja katseli kummastellen Annaa; hän ei ymmärtänyt, miksi ei Anna heti tullut häntä tervehtimään, ja kysyi viattomasti: »Eikö Anna minua tunne?»
»Tunnen», vastasi Anna, ja hänen huulensa vetäytyivät pilkalliseen hymyyn, »olethan sinä piparkakunmyyjä Naantalista. Onko sinulla nyt kyllä paljo piparkakkuja?» Hän nauroi taas ja kuiskaili kumppaneillensa, mutta Hilja katseli pitkään Annaa ja ymmärsi nyt, että Anna häntä pilkkasi ja halveksi.
Ihmisen elämässä on väliin tapauksia, jotka, vaikka ulkonaisesti ovat varsin vähäpätöisiä, kuitenkin vaikuttavat voimallisesti luonteeseen, koko elinajaksi. Niitä tapauksia oli tämäkin.
Hilja tunsi Annan puheesta piston, joka tunki syvään hänen viattomaan sydämmeensä. Hänen suuret ihanat silmänsä, jotka äsken loistivat lapsellisesta ilosta, olivat nyt kyyneleitä täynnä, mutta hän koki estää kyyneleitänsä vierimästä. Eräs pieni valkotukkainen tyttö, Alma Tuomi nimeltä, katsoi nuhtelevin silmin Annaa ja meni sitte ystävällisesti tervehtimään Hiljaa. Hän kysyi mistä Hilja oli, ja Hilja, joka Alman ystävällisestä kohtelusta tuli rohkeammaksi, kertoi, että hän Naantalista oli kotoisin, että hänellä siellä oli äiti, veli ja täti, ja että ne olivat kovin köyhät, jonka vuoksi kenraalinna Simssi nyt oli ottanut hänet kasvatiksensa. Alma kysyi, mikä Hiljan nimi oli, ja sanoi sen kuultuansa: »Minun nimeni on Alma.» Sitte jutteli hän myös, että äitinsä oli kauppamiehenleski, jolla oli iso talo, mutta että hän vuokrasi useimmat huoneet ylioppilaille. Näin olivat nämät kaksi tyttöä nyt tutustuneet, ja siitä alkoi ystävyys, joka ei ikänä sammunut. Hilja katseli tuota sinisilmäistä Almaa ikäänkuin jotakin korkeampaa olentoa, joka tuli häntä ystävyydellänsä lohduttamaan, juuri kun hän luuli, että kaikki hänet hylkäsivät.
Alma meni nyt muitten kumppaniensa luo ja kertoi, että Hilja oli rikkaan kenraalinna Simssin kasvattitytär. Mutta opettajatar tuli sisälle, ja kaikki puheet jäivät toistaiseksi.
Opettajatar alkoi nyt virren: »Sun haltuus rakas Isäni» j. n. e., johon lapset yhtyivät heikoilla äänillänsä. Hiljan ääni kaikui kauniisti, sillä tämä virsi oli hänelle vanhastaan tuttu, sen hän oli monta kertaa kotona omaistensa kanssa veisannut. Kun virsi oli loppunut, piti opettajatar rukouksen ja määräsi sitte kullekin lapselle läksyn; sen jälkeen he saivat lähteä kotiinsa.
Kun Hilja meni kotiinpäin, juoksi Alma hänen perässään, huutaen: »Hilja, Hilja, odotas, minä tulen kanssasi, minun kotini on sielläpäin kuin sinunkin kotisi.»
Hilja odotti siksi, että Alma hänet saavutti; sitte tytöt menivät yhdessä ja päättivät, että he myös yhdessä kouluun palaisivat.
Kun Hilja tuli kotiin, ei hän enää muistanut kertoa, mitä koulussa oli tapahtunut, vaan meni iloisena läksyänsä kenraalinnalle näyttämään. Mutta illalla, kun hän istui yksin kamarissaan eikä nähnyt lukea enää, silloin muisti hän taas, miten Anna oli tehnyt, ja hänen mielensä kävi surulliseksi. Kuu laski hopeisen valonsa kamarin akkunalle, josta Hilja katseli Kaisaniemen puistoon, miten siellä puista lehdet putoilivat ja miten tuuli niitä lennätteli sinne, tänne. Hilja parka! Hän oli itse kuin lehti, jonka tuuli oli temmannut outoihin oloihin. Hiljan tässä näin katsellessa, tuli kenraalinna sisälle. Hän huomasi heti, että lapsi oli surullinen, ja kysyi:
»Mikä Hiljaani vaivaa, onko sinun ikävä?»
Hilja purskahti itkuun ja kertoi sitte, miten Anna K— oli käyttäytynyt häntä kohtaan.
Kenraalinna tuli vakavaksi. Hän näkyi miettivän jotakin ja lausui ikäänkuin itseksensä: »Taisinpa tyhmästi tehdä, kun hänet kouluun panin.» Sitte hän sanoi Hiljalle: »Minä puhun opettajalle, ettei sinun enää tarvitse mennä kouluun. Minä otan sinulle jonkun kelvollisen opettajan tänne kotiin.»
Nyt koetti kenraalinna lohdutella Hiljaa, kehoittaen häntä unhottamaan koko asian, ja sanoi: »Vaikka Anna käyttäytyi tyhmästi, saithan sinä Alman sen sijaan ystäväksesi. Alman pitää usein pääsemän sinun tykösi, ja minä luulen, että Annakin vielä joskus halustakin tahtoisi olla ystäväsi, ja silloin hän varmaankin katuu, ettei hän sinua tänään niin kohdellut kuin Alma.»
Hiljan suru haihtui vähitellen, eikä illalla, kun hän maata pani, yksikään ikävä muisto enää estänyt häntä unen helmoihin vaipumasta.
Kirkkaasti paistoi aurinko toukokuun ensi päivänä. Puut Kaisaniemen puistossa viheriöitsivät jo, ja linnut visertelivät iloiten kesän tulosta. Ihmisiä kulki joukottain puiston käytäviä pitkin. Mutta eivätpä he tänään kuunnelleet leivosta, joka ilmassa liverteli, eikä myöskään pajukertun suloista viserrystä. Ei, tänään oli ihmisjoukko kokoontunut kuuntelemaan Suomen ylioppilaitten neliäänistä laulua. Kauniisti kaikuivat nuorukaisten äänet, ja ihastuksella kansa kuunteli, sillä Suomen ylioppilaat ovat kaikkien suosimat, ja heitä kansa odottaa toteuttamaan meidän tulevaisuutemme toiveita.
Puistossa kuljeskeli nuoria ja vanhoja, rikkaita ja köyhiä; joukko joukon perästä läheni laulajia ja meni heidän ohitsensa. Jo taas näkyi käytävällä vähäinen joukko, rouva ja kaksi tyttöä. He lähenivät ja menivät istumaan erääseen lehtimajaan. Ylioppilaat katselivat heitä ihastuksella ja alkoivat sitte laulun:
»Näki poika ruususen, ruusun kankahalla.»
Kuuntelijat lehtimajassa olivat kenraalinna Simssi, hänen kasvattityttärensä ja Alma Tuomi. Hilja oli nyt kuusi vuotta ollut Helsingissä. Tällä aikaa hän oli kerran käynyt äitinsä luona, sillä vuosi takaperin kenraalinna kävi Naantalissa kylpemässä ja Hilja hänen seurassansa. Sinä kesänä Hiljan äiti oli onnellinen, kun näki tyttärensä viattomana ja kukoistavana ja kuuli Niilon ensi kerran saarnaavan. Täti oli myöskin iloissaan, nähdessänsä Hiljan, sillä Hilja oli aina ollut hänen lemmikkinsä; ja kun kenraalinna sanoi tarvitsevansa taloudellensa hoitajaa ja pyysi tätiä tähän tehtävään, oli hän heti valmis tulemaan, eikä siihen ollut palkka paraana kehoituksena, vaan se, että hän silloin sai olla Hiljan lähellä.
Täti seurasi kenraalinnaa ja Hiljaa Helsinkiin. Siellä hän hoiti kenraalinnan taloutta ja sai oman huoneen, jossa hän oli erotettuna maailman touhusta.
Hilja oli nyt kuudentoistavuotinen neito, ja toukokuun ensi päivä oli hänen syntymäpäivänsä. Onnellisena hän istui lehtimajassa kenraalinnan ja Alman vieressä, kuunnellen laulajia, joitten joukossa hänen veljensäkin oli. Niilo oli pari vuotta ollut ylioppilaana ja asui Alman kodissa.
Alman ja Hiljan ystävyys oli vuodesta vuoteen kasvanut ja juurtunut, ja useasti heidät nähtiin yhdessä, vaikka Alma kävi koulussa ja Hiljalla oli kotiopettaja. Tässä he istuivat nytkin lehtimajassa yhdessä, kuunnellen nuorukaisten laulua. Vähän ajan kuluttua lisääntyi heidän seuransa, sillä Niilo tuli toisen ylioppilaan kanssa heidän luoksensa. Tämä toinen oli Hiljan opettaja, Paavo nimeltä. Hänen muotonsa oli miellyttävä, vaikka hän ei ollut kaunis, niinkuin Niilo; mutta vartalonsa oli sorea, olentonsa miehuullinen, ja hänen silmänsä olivat vakavat ja älykkäät. Seitsemäntoistavuotisena hän oli tullut ylioppilaaksi ja pääsi silloin Hiljan opettajaksi. Se olikin hänen onnensa, sillä hän oli köyhä poika. Hiljan opettajana oli hänellä kenraalinnan tykönä koti, ja samalla hän saattoi itsekin opittavansa oppia, koska kenraalinna lukukaudenajat asui Helsingissä.
Paavo oli nyt jo vapaa opettajanvirastansa, sillä Hilja ei enää opetusta tarvinnut. Mutta kenraalinna oli pyytänyt häntä viipymään siksi, kuin Hiljan syntymäpäivä oli ohitse. Paavo teki sen mielellään. Hän viipyi, sillä oppilaansa lähellä hän oli onnellisin. Hilja piti myös paljon Paavosta, ja ilosta loistivat hänen mustat silmänsä, kun hän Paavon ja Niilon tullessa meni heitä tervehtimään, sanoen:
»Varmaankin Paavoa siitä saan kiittää, että ylioppilaita aamulla oli laulamassa minun syntymäpäiväni kunniaksi, eikö niin?»
»En voi yksistäni sitä ansiokseni ottaa», vastasi Paavo, »vaikka minä sitä ensiksi kumppaneilleni ehdottelin. Meitä oli pieni joukko soutelemassa eilen illalla, ja vähän aikaa merellä oltuamme menimme maalle eräälle saarelle. Ilta oli tyven ja ihana. Me istuimme rannalla siksi, että kello oli lähes yksitoista. Sitte menimme saaressa olevaan torppaan; siellä söimme iltaista. Kun kotiin läksimme, oli kello jo kaksitoista. Minä muistutin kumppaneitani, että oli syntymäpäiväsi, ja nyt päätimme kaikin herättää sinut laululla. Ensin läksimme Niilon luo, ja saatuamme vielä muutamia hyviä ääniä lisäksi, tulimme kello kahden aikana laulamaan.»
»Toimita, Paavo, että he kaikki, jotka olivat laulamassa, saavat kutsumuksen meille Hiljan syntymäpäivän illaksi», sanoi kenraalinna.
»Aivan kernaasti sen teen», vastasi Paavo.
Kenraalinnalla ei enää ollut aikaa viipyä Kaisaniemessä, jonka vuoksi hän päätti lähteä kotiin. Mutta neitosten ei suinkaan tehnyt mieli kotiin mennä, sillä heidän vieressänsä olevat nuorukaiset, viheriöitsevä puisto ja ylioppilasten laulu olivat kaikki sopivia miellyttämään kuusitoistavuotisia neitosia, jotka juuri olivat elämänsä keväimessä. Vähän vastahakoisesti he sentähden lähtivät, mutta illaksi oli kutsuttu paljo vieraita, sillä kenraalinna tahtoi isoisesti viettää kasvattityttärensä syntymäpäivää, ja senpä vuoksi heidänkin oli meneminen, koska heillä vielä illaksi oli kyllin tekemistä.
Paavo ja Niilo seurasivat neitosia vähän matkaa, mutta palasivat sitte takaisin kumppaniensa luo.
Kotiin tultuaan Hilja näki pöydällänsä kauniisti sidotun kirjan, jonka nimi oli: »Rukouksia ja Kristillisiä mietteitä vuoden kunakin päivänä. Kun hän sen aukaisi, putosi siitä paperi, johon oli kirjoitettu: »Muista aina, mitä lapsena opit, että Jumalan pelko on kaiken viisauden alku — ja rakasta isänmaatasi, sillä Suomen lasten rakkaus on meidän köyhän maamme ainoa rikkaus.»
Hilja katseli paperia, muutama kyynele vierähti siihen, ja hän sanoi itseksensä: »Paavo! Paavon antamat ovat nämä muistot.» Hän riensi vanhan tätinsä kamariin lahjojansa näyttämään. Täti katseli niitä lausuen:
»Sinä olet saanut hyvän lahjan, sillä se ei ole katoavainen; hyvällä kirjalla ja hyvällä neuvolla on aina arvonsa.»
Hilja meni sitte myös kenraalinnalle näyttämään, mitä oli saanut, ja kenraalinna katseli kirjaa sanoen: »Varsin kaunis lahja, oikein somasti sidottu kirja.» Sitte hän nousi istualta ja meni vaatehuoneeseensa, otti sieltä uudet valkoiset hohtovaatteet, jotka hän oli antanut valmistaa Hiljalle, toi piironkinsa laatikosta uuden kultakellon vitjoinensa ja antoi ne kaikki Hiljalle, lausuen: »Tyttäreni, nämät tahdon sinulle antaa syntymäpäivälahjaksi, ja tänä iltana pitää sinun ne uudistaman.»
Hilja kiitti ja syleili kenraalinnaa, mutta vielä eivät kenraalinnan komeat lahjat saaneet häntä halveksimaan Paavon antamaa lahjaa, sillä tähän asti oli Paavon kasvatus enemmän vaikuttanut Hiljaan kuin hänen kasvattiäitinsä.
Kenraalinna oli hyvänluontoinen ihminen. Hän ei ollut ylpeä, mutta turhamainen; koreutta ja kauneutta hän rakasti ylellisesti. Tämän tunsi Paavo, ja hänen sydämmensä vavahti, kun hän ajatteli, että Hilja, tämä puhdas, hohtava helmi, oli tykkänään tuleva kenraalinnan johdettavaksi juuri nyt, kun hän alkoi oloansa maailman näyttökentällä. Paavo rakasti Hiljaa, mutta ei tahtonut rakkauttansa ilmoittaa, sillä Hilja oli liian nuori, ja Paavolla myöskin vielä oli lavea oppimäärä suoritettavana, ennenkuin hän voi saavuttaa päämaalinsa, sillä hän pyrki lääketieteen tohtoriksi.
Paavo oli jalo nuorukainen. Hän rakasti isänmaatansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja vaati, että se neito, johon hän sitoutuisi, olisi sellainen, joka tiesi elämällänsä olevan paremman tarkoituksen, kuin tanssisalien muotinukkena oleminen; hän vaati, että sen neidon sydämmessä asuisi palava isänmaanrakkaus. Hiljan sydämmeen oli hän koettanut tätä rakkautta sytyttää ja olikin onnistunut; mutta oliko tämä sytyke sammuva maailman touhussa — siihen sai tulevaisuus vastata.
Ilta-aurinko laski viimeiset säteensä kenraalinna Simssin loistavaan vierassaliin, jossa Hilja kulki edestakaisin odottaen vieraitten tuloa. Kenraalinna tuli sisälle, silmänsä tarkastelivat kasvattitytärtä, ja tyytyväinen hymy lepäsi hänen huulillansa, kun hän katseli tätä ihanaa neitosta. Hilja oli pukeutunut uusiin valkoisiin vaatteisiinsa, ja hänen mustiin hiuksiinsa, jotka kiharoina putoilivat hänen lumivalkealle kaulallensa, oli oikealle puolen pistetty valkoinen ruusu; tässä puvussaan hän oli viehättävän suloinen.
»Tänään, minun tyttäreni», sanoi kenraalinna, »pitää sinun olla kohtelias kaikkia vieraita kohtaan; et saa enemmän olla Alman kuin muitten nuorten parissa.»
»Voi jospa minä vain muistaisin ja osaisin!» vastasi Hilja naurahtaen. »Pahoin pelkään, että eksyn Paavon, Alman ja Niilon seuraan.» Enempää ei Hilja joutanut puhumaan, sillä vieraat jo rupesivat tulemaan. Kynttilät kruunuissa sytytettiin, ja kenraalinnan komeaan saliin enentyi enentymistään vieraita, joista toinen joukko oli puvussaan toistansa loistavampi. Nuoria herroja samosi myöskin sisälle. He tulivat Hiljalle onnea toivottamaan, kumarrellen ja lausuen yhtä ja toista mitätöntä lorua; vähän oli kumminkin kaikkein huulilla hunajaa.
Paavo, joka seisoi Niilon vieressä vähän matkaa noista onnentoivottajista, kuunteli heitä pahoilla mielin ja kuiskasi Niilolle: »Minua inhottaa noitten makeat kielet; jos hän tuommoisia päiväkaudet kuuntelee tästälähin, niin ken takaa, ettei hänkin vielä tule niitten monien naisten kaltaiseksi, jotka kasvavat suuressa seuraelämässä, ja joiden onni katoo silloin, kun heidän poskiensa ruusut lakastuvat.»
»Ei, Paavo», sanoi Niilo, »sitä en voi uskoa; paremmin on sinun hyvä kylvösi juurtunut hänen sydämmeensä, niin on minun toivoni.»
Paavo pudisti päätään, mutta samassa Hilja tuli hänen luoksensa sanoen:
»Noh, miksi noin alakuloisena?»
Lempeästi katsellen Hiljaa Paavo lausui: »Kun Hilja on hyviä siemeniä kylvänyt taimilavaan ja näkee kanalauman sotkevan niitä sikin sokin ja rapsivan riipin raapin, silloin varmaankin olet pahoilla mielin ja pelkäät, että paljo noita hyviä siemeniä joutuu hukkaan.»
Hilja katseli vakavasti Paavoa ja vastasi:
»Älä pelkää, Paavo, siemenet ovat syvään kylvetyt, ei niitä kanat pois rapsi.» Muuta hän ei joutanut sanoa, sillä samassa tuli naisväkeä tervehtimään eräs nuori paroni, ja kenraalinna esitteli hänet nyt Hiljalle. Paroni tervehti kohteliaasti Hiljaa, mutta meni sitte rouvien kanssa juttelemaan.
Hilja sanoi Paavolle: »Tottapa paronilla oli enemmän ymmärrystä kuin noilla muilla vierailla, koska hän ei mitään mitätöntä puhunut.» Tähän ei Paavo vastannut, ja Hilja meni pois neitosten joukkoon.
Anna K—, joka ennen koulussa Hiljaa oli halveksuen kohdellut, koetti nyt päästä hänen ystäväksensä, mutta Hiljan sydän oli kylmä tälle ystävyydelle, vaikka Anna koetti livertää, miten paraiten saattoi.
Anna oli kaunis neito, mutta myöskin suuri keikailija, ja sen kautta hän menetti paraan osan kauneudestansa. Mutta hän oli rikas ja ylhäisimpien vanhempain lapsia, ja niitä oli monta, jotka sentähden pyörivät hänen ympärillänsä. Näin on tapa isoisten seurassa, mutta vaivainen hän, joka tämmöisen ystävyyden esineeksi joutuu.
Anna istui Hiljan vieressä; hänen silmänsä lensivät ympäri salia, ja hän sanoi Hiljalle: »Ah, tuo veljesi vasta on kaunis, hän on ilmetty kuvasi.»
Hilja ei siihen mitään vastannut, vaan läksi toisten neitosten pariin. Hänen mentyänsä tuli nuori paroni Annan kanssa juttelemaan, mutta salaa hänen silmänsä seurasivat Hiljaa, vaikka ei hän ollut häntä näkevinään. Sitte hän meni taas rouvia puhuttelemaan. Tämä paroni oli kaikkein ylhäisten rouvien mielikki, sillä hänellä oli aina heille jotain sanomista, ja hän osasi juuri niin sattuvasti sanojansa sovitella, että ne sopivat jokaisen luonteen mukaan. Neitosia hän puhutteli harvoin, vaikka hänen silmänsä heitä kyllä tarkastelivat; mutta neitosten suurin ihastus tanssisalissa oli paronin kanssa jutteleminen ja tanssiminen, sillä koska tämä ei usein tapahtunut, tuotti se heille sitä suuremman kunnian, ja tanssisalissa on kunnianhimo pian syttynyt kaunotarten sydämmiin. Onnellinen hän, joka sieltä lähtee ennen, kuin se on tukehuttanut hänen sydämmensä jaloimmat tunteet!
Anna oli puhunut paronin kanssa, ja siitä oli hänellä koko illaksi ylpeilemistä; mutta hänen onnensa oli vielä suuremmaksi kohoava.
Paroni istui jutellen Annan äidin kanssa, ja tämä sanoi: »Paroni hyvä, kuinka saatatte olla noin kylmäsydämminen, että tuskin huomaattekaan tässä seurassa olevaa nuorta kaunotarta? En ole eläessäni nähnyt niin ihastuttavaa naista kuin kenraalinnan kasvattitytär on. Minä olen kuullut, että kenraalinna on tehnyt testamenttinsa ja ottanut hänet perilliseksensä.»
Jos joku ihmismuodon tuntija nyt olisi tutkinut paronin kasvoja, olisi hän varmaankin hänen silmissään huomannut kummallisen loisteen, jonka hän olisi selittänyt näin: »Tässä on minulla jotakin voitettavana.» Hetkisen vain näkyi tämä loiste paronin silmissä, ja hymyillen hän vastasi rouvalle:
»Oh, täällä on monta kaunotarta, mutta aikani on aina paremmin kulunut rouvien seurassa kuin neitosten parissa. Ehkä sentään», hän lisäsi, kun soittoniekat taas tulivat saliin ja alkoivat soittaa, »täytyy vähän neitostenkin seuraan mennä.»
Paroni astui nyt lattian poikki, ja pian pyörähti hän Hiljan kanssa tanssissa. Mutta katrillin hän tanssi Annan kanssa, ja Anna oli niin onnellinen, ettei ollenkaan huomannut, miten paronin silmät seurasivat Hiljaa. Tanssi näkyi tänä iltana erinomaisesti huvittavan paronia, sillä hänet nähtiin joka tanssissa, ja kun neitoset ihmettelivät, mikä hänessä tämän muutoksen oli vaikuttanut, silloin Anna hymyili, ajatellen itseksensä: »Eipä paroni turhanpäiten minun kanssani ensi katrillia tanssinut.»
Syntymäpäivä kului hupaisesti, ja kaikki olivat tyytyväiset. Paavokin oli kovin ilomielinen, sillä vielä hän sai nähdä Hiljan viatonna, suloisena — semmoisena, jona hän toivoi Suomen neidon olevan, — ja hän kuiskasi Niilolle: »Niilo, katso sisartasi, kuinka hän on hempeä, vaatimaton, ja kuitenkin noita loistavia neitosia paljon kauniimpi.»
»Niin», vastasi Niilo, »sepä juuri onkin hänen suurin kauneutensa, ettei hän vielä itse pidä siitä mitään. Anna K— olisi kyllä ihana, mutta hän on keikailija, ja hänen muotoonsa kyltyy, sillä itse hän on kauneutensa suurin ihailija. Katso, miten hän nytkin paronin edessä teeskentelee.»
Paroni istui taas Annan vieressä, sillä hän oli illan loppupuolella paljon tanssinut ja puhunut Hiljan kanssa ja pelkäsi, että rouvat kukatiesi sen olisivat huomanneet ja tehneet tämän johdosta päätelmiä tulevista ajoista. Viedäksensä tätejä harhateille hän oli taas mennyt Annan kanssa juttelemaan. Mutta heidän puheensa ei kauan saanut kestää, sillä rouvat ilmoittivat lähdön ajan olevan käsissä.
Tyytyväisinä iltaansa vieraat läksivät pois, mutta tyytyväisin kaikista oli kenraalinna, sillä hän oh huomannut, että paroni oli ihaillut Hiljaa. Kenraalinna parka! Hän ei tietänyt, mikä tämän ihailun oli vaikuttanut; sen tuo tanssisalien oloihin oppinut keikari kyllä ymmärsi salata.
Vieraitten mentyä kenraalinna tuli Hiljan luo. Hän silitti tytön pehmeitä kiharoita, lausuen:
»No, tyttäreni, eikö tämä ollut hupainen ilta?»
»Olipa kyllä. En saattanut ajatellakkaan, että näin hupaista olisi ollut niin suuressa seurassa kuin meillä nyt oli. Paavokin oli ilomielisempi kuin ennen.»
»Mitä nuoresta paronista pidit? Hän oli sinulle hyvin kohtelias.»
»Sitä en minä ollenkaan huomannut.»
Kenraalinna hymyili vain ja sanoi sitte: »Mene nyt jo maata, kyllä sinä olet tanssistakin väsynyt.»
Hilja meni, mutta pistäytyi kuitenkin ensin vanhan tädin kamariin ja luki siellä iltarukouksensa kirjasta, jonka hän oli saanut Paavolta. Muutama hetki tämän jälkeen olivat kenraalinna Simssin loistoisat huoneet aivan pimeät, ja kaikki lepäsivät unen helmoissa. Silloin kulki eräs nuorukainen kiirein askelin siitä sivuitse; hetkisen katseltuaan kenraalinnan kaunista taloa, sanoi hän itseksensä: »Onpa tuossa koko suuri omaisuus — totta tosiaan, minunpa pitää hänet saaman!» Sitte hän meni taas eteenpäin, kunnes joutui erääseen ravintolaan. Siellä istui hän pöydän ääreen muutamien kumppanien pariin, jotka huusivat: »Olipa hyvä, että paroni tuli.»
Pian kortit lentelivät edestakaisin pöydällä, ja niihin kiinnitettyinä olivat kortinlyöjien silmät sekä mielet. Näin kului heidän aikansa ravintolassa siksi kuin toisen päivän aurinko koitti, mutta — tämmöinen näky inhottaa, ja sen vuoksi on paras jättää heidät ravintolaan.
Paavo oli suorittanut kandidaattitutkintonsa ja oli seuraavana päivänä valmis lähtemään Helsingistä. Aamulla noustuansa hän aukaisi akkunansa, josta raitis ilma tulvi sisälle. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi ilmasta ja yön levosta, mutta huokasi kuitenkin, sillä tänään oli hänen muuttaminen pois, eikä hän sitte enää koko kesänä saisi nähdä Hiljaa, koska hänen oli lähteminen kauas Helsingistä sukulaisiensa luo. Kenraalinnan oli myöskin aikomus lähteä Hiljan kanssa maakartanoonsa, joka oli muutaman virstan päässä Helsingistä.
Paavo seisoi akkunan ääressä katsellen Kaisaniemen puistoa, kun palvelustyttö tuli kutsumaan häntä eineelle, ja hän meni. Kenraalinna oli jo ruokasalissa, ja hetken päästä tuli myöskin Hilja sisälle, kauniina kuin juuri puhjennut ruusu. Hyvää huomenta sanottuaan toisillensa he rupesivat aterialle. Vaiti he istuivat pöydän ääressä, mutta kenraalinna katkaisi vihdoin äänettömyyden, lausuen Paavolle: »Paljon me varmaankin mentyänne kaipaamme teitä, koska jo lähtöänne ajatellessakin ikävältä tuntuu.»
Kenraalinna kiitti Paavoa kaikesta työstä ja vaivasta, jonka hän oli nähnyt Hiljan tähden niiden kuuden vuoden kuluessa, joina hän oli ollut heillä. Hilja ei saattanut mitään sanoa, mutta ikäänkuin kastehelmi kukan lehdellä välkkyy keväisenä aamuna, niin välkkyi pari kiitollisuuden kyynelhelmeä Hiljan pitkissä silmäripsissä, ja niiden merkityksen Paavo kyllä ymmärsi.
Eineeltä päästyänsä Paavo sanoi: »Katso, Hilja, miten ilma on ihana ja raitis; tuleppa vielä kerran kanssani kävelemään.»
»Varsin halusta», vastasi Hilja, ja kenraalinna lupasi pitää kahvipannun kuumana siksi kuin he kotiin palaisivat.
Hilja puki vain päällysnutun yllensä ja meni sitte Paavon kanssa Kaisaniemen puistoon. Aurinko laski kultaisen hohteen puitten latvoille, joissa tuhansittain lintuja lauleli, ja nurmikolla kukoisti jo siellä täällä muutamia orvokkeja sekä vilukukkia. Koko luonto oli viehättävän ihana, ja Paavo lausui:
»Hilja, kuule lintusten laulua, ne ovat jo tulleet ihailemaan maatamme. Vaikka meidän talvemme on kylmä, niin etteivät ne silloin voi täällä pysyä; ne kuitenkin kevään tullessa rientävät tänne. Oi jospa ihmisetkin kaikki rakastaisivat tätä köyhää äitiänsä! Mutta valitettavasti monet ja kukatiesi useimmatkin enemmän muistavat omaa yksityistä hyötyänsä, kuin tämän äitinsä ja hänen perheensä yhteistä parasta.»
»Saattaa olla niin», vastasi Hilja, »mutta mielestäni ei kenenkään olisi mahdollista olla tätä maata rakastamatta, joka vain on katsellut sitä sen kesäisessä loistossa.»
»Ja sanoihisi minä lisään vielä», sanoi Paavo: »Ken vain on nähnyt sen kurjuudessaan, nälkävuosina, hänen sydämmensä varmaankin olisi kivestä, jollei hän voimiensa takaa koettaisi tehdä työtä maansa hyödyksi.»
»Mutta mitäpä me naiset saatamme isänmaamme hyväksi tehdä? Kaikella rakkaudellamme emme voi juuri mitään saada aikaan.»
»Sanomattoman paljon voitte tehdä. Sitä kaikkea en nyt saata luetella, tahdon vain esimerkiksi mainita yhden asian. Sinä varmaankin huomasit, miten siinä seurassa, joka vietti syntymäpäivääsi, melkein kaikki olivat ylen turhamaisissa vaatteissa; tämmöistä ei meidän maamme kannata. Jos olisi säästetty kaikki ne rahat, jotka oli maksettu siitä, mitä heidän vaatetuksessansa oli ylellisyyttä, olisi niitä karttunut koko joukko — ja tämä oli ainoastaan vähäinen seura. Arvaatpa sitte, miten paljo tavaraa karttuisi tulevien tarpeitten varaksi, jos maamme kaikki turhamaiset naiset sitä ylellisyyteen vähemmän tuhlaisivat.»
»Mutta minä luulen», vastasi Hilja, »että miehet tuhlaavat enemmän kuin naiset.»
»Se ei vähennä naisten vikaa. Minä en tahtonutkaan teitä meihin verrata, sillä aikomukseni olikin vain mainita yksi tapa niistä monista, joilla saatatte isänmaatanne hyödyttää, ja mainittu seura tuotti tämän esimerkin mieleeni. Asia kukatiesi ei mielestäsi ole suuriarvoinen, mutta minä tiedän, että moni turhamainen nainen on tehnyt kelvollisen miehen onnettomaksi tuhlariksi, kun sitä vastoin oiva nainen on saanut tuhlaajan säästäväksi, kelvolliseksi mieheksi.» Naurahtaen lisäsi Paavo vielä: »Näin suuri on teidän voimanne, ja senvuoksi onkin tärkeä asia, että tätä voimaanne hyvin käytätte.»
»Paavo hyvä, turhamaisuutta tahdon ja luulen kyllä saattavani välttää, mutta eihän tämä hyödytä muita kuin itseäni ja niitä, joiden pariin joudun.»
»Yksi siemen, joka hyvään maahan kylvetään, kasvaa ja kantaa runsaita hedelmiä, jopa niinkin runsaita, että niitä vuosien kuluttua on kyllin koko maassamme; ja varma on, että yhdenkin ihmisen jalo esimerkki paljon hyvää matkaan saattaa, ja sitä enemmän, mitä laveampi vaikutusala hänellä on.»
Tarkasti Hilja kuunteli Paavon puhetta, sillä hän tiesi tämän olevan viimeisen kerran, jona Paavo näin opettaen häntä puhutteli. Hänen sydämmensä sykki tavallista taajempaan, ja kun Paavo vaikeni, lausui hän innostuneena: »Paavo, minä ymmärrän sanasi, tiedän ne tosiksi ja koetan tehdä työtä tämän maani hyväksi siinä vähässä, mitä minun työalakseni on maailmassa suotu. — Mutta menkäämme nyt jo kotiin, sillä meitä jo varmaankin odotetaan.»
Kiirehtien he nyt läksivät kotiin. Siellä kenraalinna heitä jo oli kaipaillut ja oli saliin valmistanut kahvipöydän, jonka ääreen he nyt kaikin istuivat; vanha tätikin oli joukossa. Mutta ei kenelläkään ollut paljo sanomista, olipa ikäänkuin kaikilla olisi ollut jotakin tärkeätä tuumattavana. Kun kahvi oli juotu, meni Paavo kamariinsa, kokosi vähät kapineensa ja palasi tämän tehtyänsä jäähyväisiänsä sanomaan. Silloin kenraalinna antoi hänelle muistoksi kultakellon, jonka Paavo kiitollisella ja liikutetulla sydämmellä otti vastaan. Katkeralta tuntui Paavosta hyvästijättäminen, sillä kuutena vuotena oli hänellä ollut koti kenraalinnan luona, ja kun hän Hiljalle hyvästi sanoi, silloin nousi hänen silmiinsä pari kyyneltä, joita ei hän voinut pidättää.
Hilja katseli akkunasta ja näki vielä vilahdukselta Paavon, kun hän kaupungista ajoi. Mutta pian ei enää näkynyt mitään, ja silloin Hilja sanoi huoaten: »Paavo on poissa! Oi miten ikävältä ja tyhjältä kotini nyt tuntuu!»
Tammipakkanen paukkueli ulkona, mutta kenraalinna Simssin salissa paloi valkea pesässä ja levitti lämpimän loisteensa koko huoneeseen. Suuren seinäpeilin edessä olevalla pöydällä paloi kaksi kynttilää, ja pöydän vieressä seisoi Hilja. Hän koetteli uutta vaaleansinistä silkkipukua, jonka ompelija juuri äsken oli valmiiksi saanut. Lähes neljä vuotta oli kulunut siitä, kun Hilja täytti kuudennentoista vuotensa. Silloin hän oli vielä ikäänkuin juuri puhjennut kukka, tietämättä kauneudestaan. Mutta ken nyt olisi nähnyt Hiljan, kun hän peilin edessä tarkasteli uutta pukuansa ja näki miten sopivasti se soveltui hänen soreaan vartaloonsa, hän varmaankin olisi huomannut, että Hilja mielihyvällä viipyi peilin edessä. Vuosien kuluessa hän oli tullut tanssisalien loistavaksi kaunottareksi, ja se oli hänessä vaikutuksen tehnyt, sillä Hilja loisti halusta. Hän katseli kallista pukuansa, joka valkoisilla silkkipitseillä oli koristettu, ja ajatteli:
»Tämä on tosiaankin kaunis puku. Paroni sanoi minulle: 'Anna on aina somemmissa vaatteissa kuin te, ja kuitenkin voitatte kauneudessa hänet. Kerran tahtoisin nähdä teidätkin oikein somissa vaatteissa; kuinka viehättävä silloin olisittekaan!' Nytpä minulla on oikein soma puku.» Näin ajatellessaan Hilja, ikäänkuin peläten, että joku hänen ajatuksensa kuulisi, katsoi taaksensa ja näki — Paavon. Paavo oli juuri tullut sisälle.
»Ah!» huudahti neito, »minä koetin uusia vaatteitani enkä muistanut, että ovi oli auki.»
»Tuskin sinua tunnen tuossa puvussa», sanoi Paavo. »Sepä kahiseekin ikäänkuin lumi köyhän lapsen rikkeinten jalkineitten alla, kun hän tammipakkasessa kulkee —»
Paavon sanat tunkeusivat Hiljan sydämmeen, hänen omaatuntoansa pisti vähän, mutta Paavolle hän lausui hymyilevin huulin: »Noh, eikö tämä ole kaunis, oikein soma puku, ja eiköhän se minuakin kaunista?»
»Hilja! Sinä olet ihana, sen sanon ensi kerran sinulle, mutta samassa täytyy minun myöskin sanoa, että paljon suloisempi olisit halvemmassa ja vähemmän turhamaisessa puvussa.»
»Oih tuota vanhaa veisua! Istu nyt, Paavo hyvä, minä menen toisia vaatteita pukemaan ylleni.»
Hilja meni, ja Paavo jäi yksin. Vähän ajan perästä tuli Hilja sisälle tavallisessa siistissä puvussa. Samassa kuului kadulta lapsen itkevä ääni, joka huusi: »Voi äiti, minun on vilu! On niin kovasti vilu!»
Paavo katsoi vakavin silmin Hiljaan, lausuen: »Hilja, sinun kasvattiäitisi on rikas, ja sinä saat häneltä, mitä ikinä tahdot. Oletko muistanut pyytää köyhille apua, ja oletko käynyt heitä auttamassa?»
»Tätini on apua lähettänyt monelle köyhälle, ja olen minäkin joskus ollut heitä katsomassa, vaan nyt en kuitenkaan muutamaan aikaan, — minä en ole juuri joutunutkaan, — — mutta, Paavo, siitä asti kuin lääkäriksi tulit, olet sinä aina minua moittinut, välistä yhdestä, välistä toisesta syystä. Kyllä minä sen huomaan, että sinä nytkin olet pahoillasi siitä, etten itse ole joutunut menemään köyhäin tykö.»
»Hilja! Jos olisitkin tammipakkasessa käynyt köyhyyden ja kurjuuden majoissa, olisit varmaankin jättänyt tuon kalliin silkkipuvun ostamatta. Minä tiedän, että sydämmessäsi vielä löytyy jaloja tunteita, mutta ne ovat joutuneet vähän harhatielle. Hilja, rakas Hilja, älä pahastu, vaikka näin puhun.»
Hilja oli tuntenut vähäisen piston omassatunnossaan ja tunsi sen nyt vielä paremmin, mutta hän oli harmissaan ja sanoi Paavolle: »Jos minä tahdon niin pukeutua kuin muutkin, enhän minä siitä pahene — mutta tottapa et sinä enää pidä minusta mitään, koska aina olen silmissäsi moitteenalainen.»
Lempeästi katsellen Hiljaa lausui Paavo: »Hilja, sinun paras ystäväsi tahtoo sinulle neuvonsa antaa nyt, niinkuin silloinkin, kun olit lapsi. Jollen olisi ystäväsi, en suinkaan tulisi sinua nuhtelemaan.»
»Eipä se ystävyydeltä näytä», arveli Hilja. »Kyllä minulla on toisenlaisia ystäviä. Paroni on aina hyvä minulle, ja kun hän joskus vähän tahtoo parantaa käytöstäni, tekee hän sen aina sillä tavalla, ettei sitä moitteeksi saata sanoa, ja paroni on kyllä yhtä ymmärtäväinen mies kuin joku muukin. Hän on ylhäisten sukujen lapsia ja varmaankin oikein jalo mies, sillä kaikki, sekä vanhat että nuoret, häntä kiittävät.»
Paavo oli vaiti hetken aikaa, mutta lausui sitte vähän vapisevalla äänellä: »En tahdo sinua moitteellani enää vaivata. Jää siis tuon paremman, jalon ystäväsi haltuun. Hilja, jää hyvästi!»
Paavo meni, ja Hilja jäi lattian keskelle seisomaan; hänen sydämmensä tykytti levottomasti. Ikäänkuin myrskyisessä meressä aallot aaltoja ajelevat, niin riehuivat tunteet Hiljan sydämmessä. Hän aikoi mennä pyytämään Paavolta anteeksi, mutta seisoi kuitenkin paikallansa. Hän kuuli, miten Paavo eteishuoneessa otti päällysnutun yllensä, ja aikoi huutaa häntä takaisin, vaan ei huutanutkaan. Paavo läksi pois, mutta aina vieläkin seisoi Hilja paikallansa. Vihdoin hän meni hitaasti kamariinsa. Hän tunsi kovaa tuskaa. Poskensa hehkuivat ikäänkuin kuumeessa olevan sairaan, ja hän painoi ne pakkasesta kylmettyneeseen akkunaan ja rupesi sitte itkemään. Hänen sydämmensä pehmeni, ja hän ajatteli itseksensä: »Paavo on kumminkin paras ystäväni; miksi pahoitin hänen mielensä? Toiste en sitä tee, mutta — miksi hän aina minua nuhtelee, juuri kuin olisin lapsi vielä!»
Hiljan näin ajatellessa tuli kotiin kenraalinna, joka oli ollut erään tuttavan luona. Hilja meni häntä vastaan ja kertoi, että Paavo oli ollut heillä.
»Noh, joko hän nyt ennätti mennä pois; miksi hänellä noin kiire oli?» kysyi kenraalinna.
»Meillä oli vähän riitaa», vastasi Hilja. »Minä sain uudet vaatteeni kotiin ompelijalta ja koettelin niitä juuri kun Paavo tuli. Ne olivat hänen mielestänsä liian turhamaiset, jonka vuoksi hän moitti minua niin, että minun täytyi vähän puolustaa itseäni. Sentähden ei hän täällä viitsinyt olla, mutta enpä minä olisi sentään niin tahtonut hänen mieltänsä pahoittaa. Oikein on paha ollakseni.»
»Mitä vielä, älä tuosta huoli; kyllä hän pian leppyy ja tulee muutaman päivän päästä varmaankin jo taas tänne.» Mutta tässä luulossaan kenraalinna pettyi, sillä Paavoa ei kuulunut. Päivät ja viikot kuluivat, mutta aina vieläkin hän pysyi poissa.
Eräänä päivänä Hilja istui ommellen kamarissaan. Hitaasti joutui työ, sillä vähän päästä lepäsi neula, ja Hilja oli syvissä mietteissä. Vihdoin hän nousi istualta, sanoen itseksensä: »Alman luo minä menen, hän varmaankin tietää, miksi Paavo ei enää tule.» Hilja pukeutui kiiruusti päällysvaatteisiinsa ja läksi sitte Alman luo.
Alma tuli loistavin silmin Hiljaa ovessa vastaan, sanoen: »Oi Hilja, olipa hyvä, että tulit. Minä olen sinua kovasti kaipaillut ja pelkäsin, että olit minut jo unhottanut, kun näin harvoin tulet luokseni. Minä päätin myöskin olla tykösi tulematta, — mutta tänään olisin kuitenkin lähtenyt sinulle uutisia kertomaan. Tiedätkö, Hilja, — Niilo ja minä olemme kihloissa!»
»Olipa se iloinen sanoma! Odottamaton se ei kuitenkaan ollut, sillä jo kauan olen huomannut, että toisianne olette rakastaneet.»
He puhelivat yhtä ja toista kihlauksen johdosta, kunnes Hilja äkkiä kysyi:
»Tietääkö Paavo teidän kihloissa olevan?»
»Tietää, hän oli äsken täällä.»
»Meillä ei Paavo ole ollut moneen aikaan. Minä pahoitin hänen mielensä, mutta en minä sitä olisi tahtonut tehdä enkä luullut hänen noin kovasti pahastuvan.» — Hilja kertoi nyt ystävällensä, mistä Paavo oli suuttunut, ja Alma vastasi:
»Kyllä hän vielä leppyy, mutta sinun täytyykin häneltä pyytää anteeksi, sillä sinussa syy oli. Oi Hilja, varo, ettet kadota hänen ystävyyttänsä eli rakkauttansa, sillä se on totinen. Usein olen mielipahalla näinä viimeisinä aikoina nähnyt sinut kävelemässä paronin seurassa ja —»
Hilja keskeytti Alman puheen, vastaten: »Älä usko paronin minusta huolivan. Mutta jos hän sen tekisi, eihän sitä voisi sanoa muuksi kuin onneksi, sillä hänpä on maamme jaloimpain sukujen lapsia ja on varmaan itsekin jalo, koska häntä kaikki kiittävät. Jos näin mahtavan miehen vaimoksi tulisin, kykenisin hänen avullaan kukatiesi moniakin jaloja pyrinnöitä edistämään.»
»Oh Hilja, tuo puhe kyllä kuuluu kauniilta, mutta vieläkin varoitan sinua: älä liiaksi ihaile paronin hienoa käytöstä! Sillä hän on kaikki tädit miellyttänyt, ja kovasti pelkään, että hän vielä sinutkin kietoo. Hilja, varo, ettet vasta silloin, kuin jo on myöhäistä, huomaa, että lapsuuden rakkaus on sydämmessäsi kätkettynä!»
»Älä pelkää. Mitäs minä Paavosta huolisin, eipä hänkään minusta mitään pidä. Hän ei ikänä ole sanonut minua rakastavansa.»
»Älä sano, Hilja, ettet sitä tiedä. Sinä näet kyllä, kun hän vikojasi ojentaa, miten hän sen rakkaudesta tekee, mutta sinä olet nyt närkästynyt Paavoon sen vuoksi, että jo olet tottunut noihin hunajahuulisten tanssikeikarien puheisiin.»
Hilja naurahti surullisesti ja sanoi: »Paavolla on sinussa hyvä puhemies, mutta jätetään tämä asia nyt, sillä minun täytyy jo lähteä kotiin.»