"Hyvä on, sir, panen heti ilmoituksen lehteen, ja saanen kai" — aioin jatkaa "saanen kai jäädä tänne, kunnes saan muualla katon pääni päälle", mutta en uskaltanut ryhtyä noin pitkään lauseeseen, sillä en oikein osannut hallita ääntäni.
"Noin kuukauden kuluttua toivon olevani sulhanen", jatkoi Mr. Rochester, "ja sillävälin koetan itse etsiä toimen ja turvapaikan teille."
"Kiitoksia, sir, olen pahoillani, että minun täytyy vaivata —"
"Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä! Mielestäni on käskynalaisella, joka on täyttänyt velvollisuutensa niin hyvin kuin te, täysi oikeus vaatia isännältään apua kaikissa niissä asioissa, joissa hän sopivasti voi auttaa häntä. Sitäpaitsi olen jo tulevalta anopiltani kuullut paikasta, joka mielestäni on sopiva teille. Teidän olisi pidettävä huolta Mrs. Dionysius O'Gallin viiden tyttären kasvatuksesta. Osoite Bitternutt Lodge, Connaught, Irlanti. Luulisin, että tulette pitämään Irlannista — ihmiset kuuluvat siellä olevan lämminsydämisiä."
"Se on kaukana, sir."
"Mitä siitä — niin järkevä tyttö kuin te ei välitä pitkästä matkasta ja etäisyydestä."
"En välitä matkasta, mutta se on niin kaukana, ja meri eroittaa minut —"
"Mistä, Jane?"
"Englannista ja Thornfieldista — ja —"
"Ja?"
"Teistä, sir."
Sanoin tämän melkein tahtomattani, ja yhtä tahtomattani alkoivat kyyneleeni vuotaa. En kuitenkaan itkenyt ääneen ja tukahutin nyyhkytykseni. Mrs. O'Gall'in ja Bitternutt Lodgen ajatteleminen jäähdytti sydäntäni, ja vielä kauheampaa oli ajatella niitä suolaisia vaahtopäitä, jotka syöksyisivät minun ja isäntäni väliin, jonka rinnalla nyt kävelin. Mutta jäisin oli se vielä suurempi valtameri — rikkaus, sääty, tapa — joka eroitti minut hänestä, jota ehdottomasti, luonnon pakotuksesta rakastin.
"Se on kaukana", sanoin taas.
"Niin on, ja kun olette Irlannissa Bitternutt Lodgessa, en luultavasti enää koskaan näe teitä, Jane, se on todennäköistä. En koskaan matkusta Irlantiin, koska itse en ole erityisesti ihastunut tuohon maahan. Me olemme olleet hyvät ystävät, Jane, eikö totta?"
"Kyllä, sir."
"Ja kun ystävykset ovat eroamaisillaan, viettävät he mielellään jäljellä olevan lyhyen ajan toistensa läheisyydessä. Tulkaa, niin puhelemme erosta ja matkastanne tyvenesti, noin puolisen tuntia, sillä aikaa kun tähdet syttyvät taivaalle. Tässä on pähkinäpuu, tässä penkki, joka ympäröi sen ryhmyistä juurta. Kas niin, tänä iltana istumme rauhassa tässä, vaikka emme enää koskaan saisi istua yhdessä." Hän istuutui ja käski minut viereensä.
"Irlantiin on pitkä matka, Janet, ja minua surettaa lähettää pieni ystäväni niin väsyttäville teille, mutta jollen keksi parempaa, ei asiaa voi auttaa. Oletteko jollakin tavoin sukua minulle, Jane?"
Tällä kertaa en uskaltanut vastata ollenkaan, ja sydäntäni ahdisti.
"Minulla on välistä kummallinen tunne", jatkoi hän, "kun olen kanssanne, etenkin kun olette niin lähellä minua kuin nyt. Tuntuu kuin jostakin kohdasta rintaani — vasemmalta puolelta — lähtisi näkymätön side, joka olisi lujasti ja kiinteästi sidottu samanlaiseen siteeseen, joka lähtee, vastaavasta paikasta teidän pientä ruumistanne. Ja jos tuo myrskyinen meri ja parisataa peninkulmaa maata tulisi väliimme, pelkään, että tuo side katkeaisi ja että saisin tuntea tuskallista sisäistä verenvuotoa. Mitä teihin tulee — te unohdatte minut."
"Sitä en teekoskaan, sir, te tiedätte" — mahdotonta jatkaa.
"Jane, kuuletteko satakielen laulavan metsässä? Kuulkaa!"
Kuunnellessani itkin suonenvedontapaisesti, sillä nyt en voinut enää hillitä tunteitani. Minun täytyi antautua ja kiihkeä tuska puistatti minua kiireestä kantapäähän. Kun vihdoin puhuin, lausuin katkonaisen toivomuksen, etten koskaan olisi syntynyt tai etten koskaan olisi tullut Thornfieldiin.
"Senkötähden, että olette suruissanne, kun teidän täytyy jättää se."
Raju mielenliikutus, jonka rakkaus ja tuska olivat nostattaneet, taisteli nyt vallasta mielessäni, se vaati yliherruutta ja osoitti olevansa oikeutettu siihen, oikeutettu elämään, purkautumaan, nousemaan, voittamaan, hallitsemaan — ja puhumaan.
"Minun on ikävä jättää Thornfield, minä rakastan Thornfieldia, minä rakastan sitä, koska olen elänyt siellä rikasta ja suloista elämää — ainakin hetkittäin. Minua ei ole poljettu, minua ei ole kivitetty. Minua ei ole kytketty alempien henkien seuraan eikä kielletty näkemästä vilaustakaan siitä, mikä on loistavaa, voimakasta ja korkeata. Olen saanut vapaasti seurustella sen kanssa, jota kunnioitan ja josta pidän — omaperäisen, voimakkaan ja avaran ihmisen kanssa. Olen saanut olla teidän kanssanne, Mr. Rochester, ja mieleni täyttää tuska ja kauhu, kun ajattelen, että minut revitään teistä irti ainiaaksi. Näen, että lähtö on välttämätön, ja yhtä hyvin saisi kuolema olla edessäni."
"Missä näette lähdön välttämättömyyden?" kysyi hän äkkiä.
"Missäkö? Itsehän olette asettanut sen eteeni."
"Missä muodossa?"
"Miss Ingramin muodossa — ylhäisen ja kauniin naisen — morsiamenne."
"Morsiameni! Mikä morsian? Ei minulla ole morsianta."
"Mutta teillä on kohta."
"Niin — niin on, minulla on kohta morsian." Hän kiristi hampaitaan.
"Silloin minun täytyy mennä, senhän olette itse sanonut."
"Ei, teidän täytyy jäädä! Minä vannon sen — ja minä pidän valani."
"Minä sanon teille, että minun täytyy lähteä", vastasin melkein hurjana. "Luuletteko, että voin jäädä tänne merkitsemättä mitään teille? Luuletteko, että olen kone — puukuva ilman tunteita? Luuletteko, että voin sietää, että leipä riistetään huuliltani, että minun osani elävää vettä kaadetaan maahan? Luuletteko, että olen sieluton ja sydämetön, vaikka olenkin köyhä, halpa, ruma ja pieni? Te luulette väärin! Minulla on yhtä paljon sielua kuin teilläkin — ja aivan yhtä paljon sydäntäkin! Ja jos Jumala olisi antanut minulle hieman kauneutta ja hyvän joukon rahoja, olisin tehnyt eron yhtä vaikeaksi teillekin kuin se on minulle. En puhu teille nyt sovinnaisten sääntöjen mukaan, olen kaiken katoovaisen yläpuolella ja sieluni puhuu teidän sielullenne kuin jos molemmat olisimme kulkeneet haudan läpi ja seisoisimme Jumalan edessä samanarvoisina — niinkuin olemmekin."
"Niinkuin olemmekin", kertasi Mr. Rochester, "näin" — hän sulki minut syliinsä, veti minut rintaansa vasten ja painoi huulensa huulilleni. "Näin, Jane."
"Niin, juuri niin, sir", sanoin, "mutta ei kuitenkaan niin, sillä te olette nainut mies — tai melkein kuin nainut mies; ja naimisissa alempanne kanssa, sellaisen, jonka kanssa ette sovi yhteen, jota ette voi todella rakastaa, sillä olen nähnyt ja kuullut teidän ivaavan häntä. Minä halveksin sellaista naimiskauppaa ja senvuoksi olen parempi kuin te — antakaa minun mennä!"
"Minne, Jane? Irlantiinko?"
"Niin, Irlantiin. Minä olen sanonut sanottavani ja voin mennä minne tahansa."
"Jane, rauhoitu, älä ponnista vastaan kuin mieletön linnunpoikanen, joka epätoivoissaan repii omia höyheniään!"
"Minä en ole mikään lintu, eikä mikään verkko sido minua. Minä olen vapaa ihminen, minulla on riippumaton tahto, ja sen voimalla jätän nyt teidät."
Uusi ponnistus vapautti minut, ja seisoin suorana hänen edessään.
"Ja sinun tahtosi ratkaiskoon kohtalosi", sanoi hän. "Minä tarjoan sinulle käteni, sydämeni ja puolet omaisuudestani."
"Te ilveilette, ja minä nauran teille."
"Minä pyydän sinua kulkemaan läpi elämän rinnallani, olemaan toinen itseni, ja paras maallinen seuralaiseni."
"Siihen olette jo valinnut toisen, ja teidän täytyy pysyä valinnassanne."
"Jane, rauhoitu hetkiseksi, olet ylenmäärin kiihtynyt. Minäkin koetan rauhoittua."
Laakerikäytävältä tuli tuulenhenkäys, se värisytti pähkinäpuun lehviä, jatkoi matkaansa — pois — pois tuntemattomiin etäisyyksiin ja raukesi. Ei kuulunut muuta ääntä kuin satakielen laulu. Sen kuullessani aloin taaskin itkeä. Mr. Rochester istui ääneti ja katseli minua hellästi ja vakavasti. Kului hetkinen ennenkuin hän puhui taas.
"Tule viereeni, Jane, niin selitän asian ja koetamme ymmärtää toisiamme."
"Minä en koskaan enää tule teidän viereenne, minut on nyt revitty pois, enkä voi palata."
"Mutta, Jane, minä pyydän sinua vaimokseni, ja vain sinun kanssasi aion mennä naimisiin."
Minä vaikenin. Luulin, että hän teki pilkkaa minusta.
"Tule, Jane, tule tänne!"
"Morsiamenne seisoo välissämme."
Hän nousi ja oli yhdellä hyppäyksellä vieressäni.
"Morsiameni on tässä", sanoi hän vetäen minut taaskin luokseen, "koska vertaiseni on tässä. Jane, tahdotko tulla vaimokseni?"
En vastannut vieläkään, ja taaskin tempauduin irti hänen käsistään, sillä vieläkin olin epäuskoinen.
"Epäiletkö minua, Jane?"
"Täydellisesti."
"Etkö usko minua?"
"En hituistakaan."
"Olenko valehtelija silmissäsi?" kysyi hän tulisesti. "Pieni epäilijä, sinuntäytyyruveta uskomaan. Rakastanko minä Miss Ingramia? En, sen tiedät hyvin. Rakastaako hän minua? Ei, sen olen osannut näyttää toteen. Panin liikkeelle huhun, että omaisuuteni oli vain kolmas osa siitä mitä hän arveli, ja tulin sitten katsomaan tuloksia. Sain osakseni vain kylmyyttä sekä hänen että hänen äitinsä puolelta. Minä en tahtoisi — en voisi mennä naimisiin Miss Ingramin kanssa. Sinä — sinä outo — melkein ylimaallinen olento — sinua rakastan kuin omaa lihaani. Sinua — köyhää ja halpaa, vähäpätöistä ja pientä tyttöä pyydän ja rukoilen vaimokseni."
"Mitä, minua!" huudahdin, sillä hänen vakavuutensa ja erittäinkin hänen epäkohteliaisuutensa alkoivat vakuuttaa minua hänen rehellisyydestään. "Minua, jolla ei ole ainoatakaan ystävää maailmassa paitsi te — jos olette ystäväni — ei penniäkään sen yli, mitä te annatte minulle."
"Sinua, Jane. Minun täytyy saada sinut omakseni — kokonaan omakseni.Tahdotko olla omani? Sano 'tahdon' — pian!"
"Mr. Rochester, antakaa minun katsoa kasvojanne, kääntykää kuuta kohti!"
"Minkätähden?"
"Koska minun täytyy lukea ilmeenne. Kääntykää!"
"Kas niin, sitä on tuskin helpompi lukea kuin rypistynyttä, revittyä lehteä. Lue sitten, mutta kiiruhda, sillä minä kärsin."
Hänen kasvonsa hehkuivat ja näyttivät hyvin kiihtyneiltä. Lihakset olivat ankarassa liikkeessä ja silmät loistivat oudosti.
"Ah, Jane, sinä kidutat minua", huudahti hän. "Tuo tutkiva, mutta kuitenkin niin luottava ja hyvä ilmeesi kiduttaa minua."
"Kuinka voisin kiduttaa teitä? Jos puhutte totta ja jos tarjouksenne on rehellinen, täytyy minun tuntea teitä kohtaan vain kiitollisuutta ja rakkautta, enkä voi kiduttaa teitä."
"Kiitollisuutta!" huudahti hän ja lisäsi tulisesti: "Jane, ota minut pian! Sano minua sinäksi — sano minua nimeltä — sano: 'Edward, minä tahdon tulla vaimoksesi!'"
"Puhutteko totta? Rakastatteko minua todellakin? Toivotteko rehellisesti minua vaimoksenne?"
"Sen teen, ja jos tahdot minulta valaa, vannon sen."
"Siinä tapauksessa, sir, tahdon tulla vaimoksenne."
"Sano Edward — pikku vaimoni!"
"Rakas Edward!"
"Tule luokseni — tule kokonaan luokseni nyt", sanoi hän ja lisäsi syvimmällä äänellään, poski poskellani: "Tee minut onnelliseksi, niin minä teen sinut… Jumala antakoon minulle anteeksi", sanoi hän hetken kuluttua, "ja ihmiset älkööt sekaantuko asioihini. Hän on minulla ja minä pidän hänet."
"Kukaan ei sekaannu asioihinne, sir. Minulla ei ole ketään sukulaista."
"Ei, ja se onkin kaikkein paras", sanoi hän. Ja jos olisin rakastanut häntä vähemmän, olisin pitänyt hänen äänensä sävyä outona ja hänen kiihtynyttä ilmettänsä hurjana, mutta kun istuin siinä hänen vieressään, vapautuneena lähdön painajaisesta, edessäni ainaisen yhdessäolon paratiisi, ajattelin vain sitä ylitsevuotavaa onnen maljaa, joka oli tarjottu minulle. Yhä uudelleen hän kysyi: "Oletko onnellinen, Jane?" Ja yhä uudelleen vastasin: "Olen." Sitten hän mumisi itsekseen: "Hänen onnensa sovittaa kaiken. Enkö ole löytänyt häntä ilman ystäviä, palelevana, turvattomana? Enkö tahdo varjella, lämmittää ja helliä häntä? Eikö sydämessäni ole rakkautta, aikeissani vakavuutta? Tämä sovittaa kaiken Jumalan tuomioistuimen edessä, ja minä tiedän, että Luojani hyväksyy tekoni. Maailman tuomiosta — pesen käteni. Ihmisten mielipiteistä en välitä."
Mutta mikä oli muuttanut illan? Kuu ei ollut vielä laskenut, ja olimme kokonaan varjossa. Tuskin voin nähdä isäntäni kasvoja, vaikka istuimmekin niin lähekkäin. Ja mikä ravisti pähkinäpuuta? Se huojui ja humisi, tuuli vinkui laakerikäytävällä ja puhalsi päällemme.
"Meidän täytyy mennä sisään", sanoi Mr. Rochester. "Ilma muuttuu.Olisin voinut istua kanssasi aamuun asti, Jane."
"Niin minäkin sinun kanssasi", ajattelin ja olisin kenties sanonutkin niin, mutta samassa sinkosi pilvestä, jota katselin, kirkas, välkkyvä salama, kuului rätinää, jyskettä ja ankaraa jylinää aivan läheltä, enkä ehtinyt muuta kuin kiireesti painaa salaman häikäisemät kasvoni Mr. Rochesterin olkapäähän.
Sitten alkoi sade valua virtanaan. Mr. Rochester sieppasi minut kainaloonsa ja lähti juoksujalkaa viemään minua käytävää alas, pihan yli ja taloa kohti, mutta olimme kuitenkin läpimärkinä ennenkuin pääsimme kynnyksen yli. Eteisessä hän otti pois huivin ja pudisti parhaillaan vettä auenneesta tukastani, kun Mrs. Fairfax tuli ulos huoneestaan. En huomannut häntä ensin, eikä Mr. Rochesterkaan. Lamppu oli sytytetty. Kello rupesi lyömään kahtatoista.
"Kiiruhda ottamaan pois märät vaatteesi", sanoi hän, "mutta ennenkuin menet, hyvää yötä — hyvää yötä, lemmikkini!"
Hän suuteli minua useita kertoja. Kun vihdoin irtauduin hänen syleilystään ja katsoin ylös, näin Mrs. Fairfaxin, joka seisoi edessäni kalpeana, vakavana, ihmetellen. Hymyilin vain hänelle ja riensin yläkertaan. "Selitykset jääkööt toiseen kertaan", ajattelin, mutta päästyäni huoneeseeni olin kuitenkin pahoillani ajatellessani, että hän lyhyenkin ajan käsittäisi väärin äsken näkemänsä. Mutta ilo karkoitti pian kaikki muut tunteet, ja kun tuuli ulvoi, välkkyvät salamat risteilivät taivaalla, ukkonen jylisi lähellä ja sade valui koskena ruutuja vastaan parin tunnin ajan, en pelännyt vähääkään. Mr. Rochester tuli rajuilman kestäessä kolme kertaa ovelleni kysymään olinko turvassa ja levollinen, ja siitä sain rohkeutta ja iloa kylliksi.
En ollut vielä jättänyt vuodettani seuraavana aamuna, kun pikku Adèle juoksi kertomaan minulle, että salama oli yöllä iskenyt suureen pähkinäpuuhun hedelmätarhan perällä ja halkaissut sen kahtia.
Kahdeskymmenesneljäs luku.
Noustuani ja pukeutuessani ajattelin ihmetellen edellisen illan tapahtumia. Olivatko ne unta vai totta? En varmasti voinut uskoa niitä tosiksi ennenkuin olin nähnyt Mr. Rochesterin ja kuullut hänen uudelleen puhuvan rakkaudestaan ja lupauksistaan.
Hiuksiani järjestäessäni katselin peiliin ja huomasin, etten enää ollut ruma, kasvoissani oli väriä, ilmeessä toivoa, ja näytti kuin silmäni olisivat saaneet katsoa onnen lähteeseen ja nyt heijastaisivat sen kimaltelevaa kalvoa. Olin usein arkana näyttäytynyt isäntäni edessä, sillä pelkäsin, että ulkomuotoni ei voisi miellyttää häntä, mutta nyt tiesin, että voin rauhassa kääntää kasvoni häntä kohti ilman että hänen rakkautensa siitä kylmenisi. Otin yksinkertaisen, mutta vaalean ja puhtaan kesäpuvun laatikostani ja panin sen ylleni, eikä mikään puku ollut koskaan niin vaatettanut minua, koska mitään pukua en ollut niin onnellisena kantanut.
En ollenkaan hämmästynyt, kun eteiseen rientäessäni huomasin, että yöllistä rajuilmaa oli seurannut loistava kesäkuun aamu, ja kun avonaisen lasioven kautta tunsin raikkaan ja tuoksuvan tuulenleyhkän. Luonnonkin täytyi iloita minun onnestani. Käytävää pitkin tuli kerjäläisvaimo pienen poikansa kanssa, molemmat olivat kalpeita ja ryysyisiä, ja minä juoksin alas ja annoin heille kaikki rahat, mitä kukkarossani sattui olemaan — kolme tai neljä shillinkiä. Heidänkin täytyi yhtyä riemuuni, olivat he sitten hyviä tai pahoja. Varikset räkättivät ja linnut visersivät iloisesti, mutta mikään ei ollut niin sointuisaa ja riemullista kuin oma onnellinen sydämeni.
Mrs. Fairfax katsoi surullisen näköisenä ikkunasta ja sanoi vakavasti: "Miss Eyre, ettekö tahdo tulla aamiaiselle?" Aterian aikana hän oli levollinen ja kylmä, mutta enhän vielä voinut selittää asiaa hänelle. Minun täytyi jättää se isäntäni tehtäväksi, ja sitä selitystä täytyi hänenkin odottaa. Söin mikäli se oli minulle mahdollista ja kiiruhdin yläkertaan. Siellä tapasin Adèlen, joka juuri tuli kouluhuoneesta.
"Minne menet? Nythän on tuntien aika."
"Mr. Rochester lähetti minut lastenkamariin."
"Missä hän on?"
"Tuolla sisällä", sanoi hän ja viittasi huoneeseen, josta juuri oli tullut. Minä menin sisälle, ja siellä seisoi Mr. Rochester.
"Tule sanomaan minulle hyvää huomenta", sanoi hän. Minä menin iloisena hänen luoksensa, ja tällä kertaa en saanut vain kylmää sanaa tai kädenlyöntiä tervehdyksekseni, vaan syleilyn ja suudelman. Se tuntui aivan luonnolliselta, ja olin onnellinen, kun hän rakasti minua niin sydämellisesti ja hyväili minua.
"Jane, sinä olet kukoistava, hymyilevä ja kaunis", sanoi hän, "oikein kaunis tänä aamuna. Tämäkö on minun pieni kalpea keijukaiseni? Tämäkö on pienen pieni sinapinsiemeneni? Tämä säteilevä tyttönen, jolla on ruusuiset huulet ja hymykuopat poskissa, silkinhienot, pähkinänruskeat hiukset ja loistavat pähkinänruskeat silmät." (Minulla on vihreät silmät, lukija, mutta hänen erehdyksensä annettakoon anteeksi, sillä hän kai näki silmäni uudessa valossa.)
"Se on Jane Eyre, sir."
"Josta kohta tulee Jane Rochester", lisäsi hän, "neljän viikon kuluttua — ei päivääkään myöhemmin. Kuuletko sen?"
Minä kuulin, mutta en täysin käsittänyt sitä, se huumasi minut. Tunne, jonka tuo uutinen herätti minussa, oli voimakkaampi kuin ilo — se oli outo ja pyörryttävä — se oli melkein pelkoa, ellen erehdy.
"Sinä punastuit, Jane, ja nyt kalpenet. Minkätähden?"
"Koska annoitte minulle uuden nimen — Jane Rochester, ja se tuntuu niin oudolta."
"Niin, Mrs. Rochester", sanoi hän, nuori Mrs. Rochester — FairfaxRochesterin tyttö-morsian."
"Se ei ole mahdollista, sir, se ei kuulu todelta. Ihmisolennot eivät koskaan saa nauttia täydellistä onnea tässä maailmassa. Minä en ole syntynyt erilaiseen kohtaloon kuin muutkaan lajini olennot, ja tuohan onni kuuluu sadulta, unelta."
"Unelta, jonka minä voin ja tahdon toteuttaa. Aloitan jo tänä päivänä. Olen kirjoittanut pankkiirilleni Lontooseen ja pyytänyt häntä lähettämään minulle eräät jalokivet, jotka ovat hänen hallussaan — Thornfieldin rouvien perintökaluja. Päivän tai parin kuluttua toivon voivani asettaa ne polvellesi, sillä sinun tulee saada kaikki etuoikeudet, kaikki se huomaavaisuus, jota osoittaisin ylimyksen tyttärelle, jos aikoisin naida hänet."
"Oh, sir — mitä jalokivistä! En mielelläni kuule puhuttavan niistä. Jalokiviä Jane Eyrelle — se kuuluu oudolta ja luonnottomalta. Melkein mieluummin olisin ilman."
"Minä itse panen timanttivitjat kaulaasi ja otsarivan otsallesi, jolle se sopii, sillä luonto itse on painanut aatelisleimansa otsallesi, Jane, ja minä kiinnitän rannerenkaat näihin hienoihin ranteisiin ja painan sormuksia näihin keijukaissormiin."
"Ei, ei, sir, ajatelkaa muita asioita ja puhukaa muusta, ja toisella tavalla! Älkää puhuko minusta kuin jos olisin kaunotar — minä olen vain pieni, kveekarimainen kotiopettajatar."
"Sinä olet kaunotar minun silmissäni, ja juuri sellainen, jota sydämeni haluaa — hento ja henkevä."
"Pieni ja vähäpätöinen, tarkoitatte. Te uneksitte, sir, tai teette minusta pilkkaa. Jumalan tähden, älkää olko ivallinen!"
"Minä opetan koko maailman tunnustamaan kauneutesi", jatkoi hän, ja sillävälin aloin todella tulla levottomaksi hänen puhetapansa tähden, sillä tunsin, että hän tahtoi pettää joko minut tai itsensä. "Minä puen tyttöni silkkiin ja pitseihin, hän saa ruusuja tukkaansa, ja minä verhoan hänen päänsä, joka on minulle rakas, kallisarvoisella hunnulla.
"Ja sitten ette tunne minua, sir, ja minä en enää ole teidän Jane Eyrenne, vaan apina narrinkaavussa — ruisrääkkä lainahöyhenissä. Yhtä hyvin voisin kuvitella teitä, Mr. Rochester, sirkushelyihin puettuna kuin itseäni hovinaisen puvussa, ja minäkään en sano teitä kauniiksi, sir, vaikka rakastan teitä niin paljon, aivan liian paljon voidakseni imarrella teitä. Älkää imarrelko minua!"
Hän jatkoi kuitenkin samaan tapaan kuulematta pyyntöäni. "Jo tänä päivänä otan sinut vaunuissa mukaani Millcoteen ja sinun täytyy valita itsellesi muutamia pukuja. Sanoin, että menemme naimisiin neljän viikon kuluttua. Vihkiminen tapahtuu kaikessa hiljaisuudessa kirkossa tuolla, ja sitten kiidätän sinut suoraa päätä kaupunkiin. Kun siellä on viivytty vähän aikaa, vien aarteeni toisiin maihin, lähemmäksi aurinkoa, Ranskan viinitarhoihin ja Italian tasangoille, ja hän saa nähdä kaiken, mikä on hienoa ja mainehikasta vanhoissa kaupungeissa ja loistavaa uusissa, hän saa myöskin maistaa kaupunkien elämää ja oppia antamaan itselleen arvoa vertailemalla itseään muihin."
"Saanko matkustaa — ja teidän kanssanne, sir?"
"Sinä tulet oleskelemaan Pariisissa, Roomassa ja Napolissa, Firenzessä, Venetsiassa ja Wienissä, sinun pitää polkea sitä maata, mitä minä olen polkenut. Sinun keijukaisjalkaisi pitää koskettaa joka paikkaa, mitä minä olen raskain askelin astunut. Kymmenen vuotta sitten harhailin ympäri Europpaa puolihulluna, vastenmielisyys, viha ja raivo seuralaisinani, nyt tahdon tehdä samat matkat uudelleen parantuneena ja puhdistuneena, suloinen enkeli seuranani."
Minä nauroin, kun hän sanoi näin. "Minä en ole enkeli", vakuutin, "enkä koskaan eläissäni tule sellaiseksi. Mr. Rochester, teidän ei pidä odottaa eikä vaatia minulta mitään taivaallista, sillä sellaista ette tule saamaan — yhtä vähän kuin minä teiltä, enkä sellaista odotakaan."
"Mitä sitten odotat minulta?"
"Vähän aikaa kai olette niinkuin nyt — hyvin vähän aikaa, sitten alatte jäähtyä, sitten tulette oikulliseksi ja sitten ankaraksi, ja minulla on täysi työ koettaessani miellyttää teitä, mutta kun olette tottunut minuun alatte ehkä taas pitää minusta — sanon vainpitää, sillärakkautenneminua kohtaan palaa loppuun kuudessa kuukaudessa, ehkä pikemminkin. Olen lukenut kirjoista joita miehet ovat kirjoittaneet, että viimeistään niin pitkän ajan kuluttua on aviomiehen hehkuvin rakkaus sammunut. Toivon kuitenkin, että seuralaisena ja ystävänä en koskaan ole kokonaan vastenmielinen rakkaalle isännälleni."
"Vastenmielinen! Ja alan ehkä taas pitää sinusta! Minä luulen pitäväni sinusta yhä uudestaan ja uudestaan, ja pakotan sinut tunnustamaan, etten vainpidäsinusta, vaan ettärakastansinua tulisesti ja loppumattomasti."
"Mutta ettekö ole oikullinen, sir?"
"Sellaisia naisia kohtaan, jotka miellyttävät minua vain kasvojensa vuoksi, voin olla todellinen piru, kun keksin, ettei heillä ole sielua eikä sydäntä, kun he avaavat eteeni kokonaisen maailman typeryyttä ja mauttomuutta, kenties karkeutta, alhaisuutta ja ilkeyttä, mutta kirkkaille silmille ja kaunopuheiselle kielelle, tuliselle sielulle, luonteelle, joka taipuu vaan ei taitu, joka on sekä joustava että luja, myöntyvä että järkähtämätön — sellaiselle olen aina rehellinen ja hellä."
"Oletteko koskaan tullut tuntemaan sellaista luonnetta, sir, oletteko koskaan rakastanut sellaista?"
"Rakastan sellaista nyt."
"Mutta ennen minua — jos nimittäin minä missään suhteessa pääsen noitten vaikeitten vaatimusten tasalle."
"En ole koskaan tavannut sinun vertaistasi, Jane, sinä miellytät minua ja sinä hallitset minua, sinä näytät alistuvan ja minä pidän paljon myöntyväisyydestäsi, mutta kun kiedon tuota hempeätä silkkilankaa sormeni ympäri, käy väristys läpi käsivarteni aina sydämeeni asti. Sinulla on vaikutusvaltaa minuun — sinä olet valloittanut minut, ja tuo vaikutus on sanomattoman suloista, ja valtasi viehättävämpää kuin mikään oma voittoni. Miksi hymyilet, Jane? Mitä merkitsee tuo selittämätön, nenäkäs ilme kasvoillasi?"
"Minä ajattelin, sir, — antakaa anteeksi tämä vaistomainen ajatus — minä ajattelin Herkulesta ja Simsonia ja heidän voittajiaan —"
"Vai niin sinä ajattelit, pikku noita —"
"Hiljaa, sir! Nyt ette puhu viisaasti, yhtä vähän kuin nuo herrat menettelivät viisaasti. Mutta jos he olisivat olleet naimisissa, olisi varmaan heidän aviomiesankaruutensa vetänyt vertoja heidän ihailija-hellyydelleen. Pelkään, että teidänkin käy samoin. Tahtoisinpa tietää, kuinka vastaatte minulle vuoden kuluttua, jos pyydän teiltä suosionosoitusta, joka sotii omaa mukavuuttanne vastaan."
"Pyydä nyt minulta jotakin, Janet, pienoinen! Minä haluan, että minulta pyydetään — kartetaan —"
"Tosiaanko, sir. Pyyntöni on jo valmis."
"Puhu! Mutta jos katsot minua ja hymyilet tuolla tavalla, vannon myöntyväni jo ennenkuin olen kuullutkaan pyyntösi, ja silloinhan tekisin kauhean tyhmästi."
"Ette ollenkaan, sir. Pyydän vain, että ette lähetä noutamaan jalokiviä ettekä kruunaa minua ruusuilla. Yhtä hyvin voisitte panna kultaripsuja karkean nenäliinan ympäri —"
"Yhtä hyvin voisin kullata hienointa kultaa. Minä tiedän sen, ja pyyntöösi on suostuttu — toistaiseksi. Lähetän vastasanan pankkiirilleni. Mutta sinä et ole vielä pyytänyt mitään, olet vain pyytänyt minua peruuttamaan lahjani. Koeta uudelleen!"
"Hyvä on, sir, olkaa niin hyvä ja tyydyttäkää uteliaisuuttani, jota eräs asia on kovin kiihdyttänyt."
Hän näytti hämmentyneeltä. "Mitä, mitä?" sanoi hän kiireesti. "Uteliaisuus on vaarallinen asia — onpa hyvä, etten lupautunut täyttämään jokaista pyyntöä —"
"Mutta tämän täyttämisessä ei voi olla mitään vaaraa, sir."
"Sano se sitten, Jane, mutta soisin, että pyytäisit minulta puolta valtakuntaani, etkä utelisi salaisuuksia."
"Te kuningas Ahasverus! Mitä minä tekisin puolella valtakuntaanne? Luuletteko, että olen juutalainen koronkiskuri, joka koettaa saada varman jalansijan maassa. Tahdon paljon mieluummin kaiken luottamuksenne. Ettehän kiellä sitä minulta, jos kerran annatte minulle sijan sydämessänne?"
"Sinä saat mielihyvällä kaiken luottamukseni, mikäli se on sen arvoista, Jane, mutta älä Jumalan tähden halua hyödytöntä taakkaa! Älä ikävöi myrkkyä — älä lankea Eevan syntiin!"
"Miksikä ei, sir? Olette juuri päässyt sanomasta, kuinka mielellänne annatte valloittaa itsenne ja kuinka hauskaa on tulla voitetuksi. Eiköhän minun ole paras käyttää hyväkseni tuota tunnustusta ja ruveta mairittelemaan ja karttamaan, sitten itkemään ja kiukuttelemaankin, jos tarvitaan, — vain koetellakseni voimaani?"
"Minä varoitan sinua sellaisista kokeista. Jos uskallat liikoja, on leikki kaukana."
"Niinkö, sir? Pianpa se sitten loppuikin. Kuinka ankaralta näytätte nyt! Kulmakarvanne ovat käyneet paksuiksi kuin sormeni, ja otsanne on, kuten luin kerran eräässä hyvin ihmeellisessä runossa, 'kuin mustansininen ukkospilvi'. Tuoko on tuleva naimis-ilmeenne, vai kuinka?"
"Jos tuo onsinunnaimis-ilmeesi, varon hyvänä kristittynä liittymästä tuollaiseen henkiolentoon ja salamanteriin. Mutta mitä tahdoit kysyä, hyttynen, anna kuulua!"
"Kas niin, nyt olette vähemmän kohtelias, ja pidänkin töykeydestä paljon enemmän kuin imartelusta. Olen mieluummin hyttynen kuin enkeli. Tätä tahdoin kysyä: miksi näitte niin paljon vaivaa saadaksenne minut uskomaan että tahdoitte naida Miss Ingramin?"
"Siinäkö kaikki? Jumalan kiitos ettei se ollut pahempaa!" Ja hän hellitti mustat kulmakarvansa, katseli minua hymyillen ja silitti tukkaani kuin olisi suurikin vaara ohitse. "Saan kai sitten ripittää itseni," jatkoi hän, "vaikka hiukan suututtaisinkin sinua, Jane, — ja olen nähnyt minkälainen tulenliekki osaat olla, kun suutut. Kuinka hehkuva olitkaan eilen illalla kuutamossa, kun kapinoitsit kohtaloasi vastaan ja julistit, että olemme samanarvoiset. Janet, sinähän se itse asiassa kositkin minua."
"Tietysti kosin. Mutta asiaan, jos suvaitsette, sir — Miss Ingram?"
"No niin, minä teeskentelin ihastusta Miss Ingramiin, koska tahdoin, että sinä rakastuisit minuun yhtä mielettömästi kuin minä olin rakastunut sinuun, ja tiesin, että mustasukkaisuus olisi paras liittolainen tämän päämäärän tavoittamisessa."
"Mainiota! Nyt olette pieni, ette hituistakaan suurempi kuin pikkusormeni pää. Olihan synti ja häpeä menetellä sillä tavalla. Ettekö ollenkaan ajatellut Miss Ingramin tunteita, sir?"
"Hänen tunteensa ovat keskitetyt yhteen ainoaan — ylpeyteen, ja se tarvitsee nöyryytystä. Olitko mustasukkainen, Jane?"
"Siitä viisi, Mr. Rochester, sen tietäminen ei ole millään tavallamielenkiintoista teille. Vastatkaa minulle vielä kerran rehellisesti.Ettekö luule, että Miss Ingram kärsii petollisesta liehittelystänne?Eikö hän tunne itseään onnettomaksi ja hyljätyksi?"
"Mahdotonta! Sanoinhan sinulle jo, kuinka hän itse hylkäsi minut — ajatus varattomuudestani jäähdytti tai sammutti hänen liekkinsä silmänräpäyksessä."
"Te olette ovela mies, Mr. Rochester. Pelkäänpä, että periaatteenne ovat jossakin suhteessa omituiset."
"Periaatteitani ei ole koskaan kehitetty, Jane, ne ovat voineet kasvaa vähän kieroon hoidon puutteessa."
"Vielä yksi asia vakavasti. Voinko iloita siitä suuresta onnesta, joka on tullut osakseni, tarvitsematta pelätä, että joku muu nyt kärsii samaa katkeraa tuskaa kuin itse vähän aikaa sitten tunsin?"
"Sen voit, hyvä pieni tyttöni. Kukaan koko maailmassa ei tunne samaa puhdasta rakkautta minua kohtaan kuin sinä — minä uskon sinun rakkauteesi, Jane, ja se usko on suloista lääkettä sielulleni."
Painoin huuleni kädelle, joka lepäsi olkapäälläni. Rakastin häntä hyvin paljon, enemmän kuin uskon voivani sanoa, enemmän kuin sanat voivat ilmaista.
"Pyydä vielä jotakin", sanoi hän, "olen niin iloinen kun minulta pyydetään ja kun saan myöntyä."
Pyyntöni oli taaskin valmiina. "Ilmoittakaa aikeenne Mrs. Fairfaxille, sir. Hän näki meidät eilen illalla eteisessä, ja hän oli pahoillaan. Selittäkää asia hänelle ennenkuin näen hänet jälleen. Minun on tuskallista ajatella, että niin hyvä nainen tuomitsee minua väärin."
"Mene huoneeseesi ja pane hattu päähäsi", vastasi hän. "Aion ottaa sinut mukaani Millcoteen tänä aamuna, ja sillä aikaa kuin valmistaudut ajelulle, valistan vanhan rouvan ymmärrystä. Luuliko hän, Janet, että olit rakkauden tähden antanut kaiken, maailman, ja että olit kärsinyt tappion?"
"Minä luulen, että hän arveli minun unohtaneen asemani ja teidän asemanne, sir."
"Asemasi — asemasi! Sinun asemasi on minun sydämessäni ja kaikkien niitten niskassa, jotka solvaavat sinua, sekä nyt että vastedes."
Minä olin pian valmis, ja kun kuulin Mr. Rochesterin jättävän Mrs Fairfaxin huoneen, kiiruhdin sinne. Vanha rouva oli juuri lukenut aamulukunsa, päivän tekstin, raamatusta, kirja oli vielä avoinna hänen edessään ja silmälasit olivat sen päällä. Lukeminen, jonka Mr. Rochesterin tulo oli keskeyttänyt, näytti nyt unohtuneen, ja hänen silmänsä, jotka tuijottivat vastakkaiseen seinään, ilmaisivat suurta hämmennystä, jota tavattomat uutiset olivat aiheuttaneet hänen levollisessa mielessään. Nähdessään minut hän nousi, ponnisti huulilleen jonkinlaisen hymyilyn ja lausui muutamin sanoin onnittelun, mutta hymy kuoli pian ja onnittelu jäi kesken.
Hän otti silmälasinsa, sulki raamatun ja työnsi tuolinsa pöydän luota pois.
"Minä olen niin hämmästynyt", aloitti hän, "että tuskin tiedän, mitä sanoa teille, Miss Eyre. En kai ole uneksinut, vai olenko? Väliin istuessani yksin vaivun puolittain uneen ja kuvittelen asioita, joita ei koskaan ole ollut. Tällaisessa horrostilassa olen monasti ollut näkevinäni rakkaan mieheni, joka kuoli viisitoista vuotta sitten, tulevan luokseni ja istahtavan viereeni, ja olen ollut kuulevinani hänen sanovan minua Aliceksi, kuten hänen tapansa oli. Sanokaa nyt, onko oikein totta, että Mr. Rochester on pyytänyt teitä vaimokseen? Älkää naurako minulle! Mutta minä luulen todellakin, että hän tuli sisään viisi minuuttia sitten ja sanoi, että kuukauden kuluttua olisitte hänen vaimonsa."
"Hän on sanonut saman asian minulle", vastasin.
"Onko hän? Uskotteko häntä? Oletteko suostunut?"
"Olen."
Hän katseli minua hämmentyneenä. "Sitä en olisi koskaan uskonut. Hän on ylpeä mies, kaikki Rochesterit ovat ylpeitä, ja ainakin hänen isänsä piti paljon rahasta Häntä itseäänkin on aina sanottu säästäväiseksi. Hän aikoo naida teidät?"
"Hän sanoo niin."
Mrs. Fairfax silmäili minua kiireestä kantapäähän, ja hänen silmistään luin, ettei hän löytänyt minussa mitään viehätysvoimaa, joka olisi riittänyt ratkaisemaan arvoitusta.
"Se käy yli ymmärrykseni", jatkoi hän. "Mutta tietysti se on totta, koska te sanotte niin. Kuinka se käy päinsä, sitä en osaa sanoa, sillä en todellakaan ymmärrä sitä. Tällaisissa tapauksissa tavallisesti etsitään aseman ja omaisuuden yhtäläisyyttä, ja te olette kaiken lisäksi kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin hän. Hän voisi melkein olla isänne."
"Eihän toki, Mrs. Fairfax", huudahdin närkästyneenä, "hän ei ole ollenkaan kuin isäni. Kun olemme yhdessä, ei kukaan voisi hetkeäkään ajatella sellaista. Mr. Rochester näyttää yhtä nuorelta ja on yhtä nuori kuin moni mies kahdenkymmenenviiden vuoden iässä."
"Ja hän aikoo todellakin mennä kanssanne naimisiin rakkaudesta?"
Hänen kylmyytensä ja epäilyksensä pahoittivat mieltäni niin että kyyneleet nousivat silmiini.
"Minun on vaikea pahoittaa mieltänne", jatkoi leski, "mutta te olette niin nuori ja tunnette miehiä niin vähän, että neuvoisin teitä olemaan varuillanne. Vanha sananlasku sanoo, että kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää, ja pelkään, että tässä asiassa tapahtuu vielä jotakin, jota ette te enkä minä odottanut."
"Kuinka niin? Olenko minä mikään kuvatus", sanoin, "ja onko mahdotonta, että Mr. Rochester rehellisesti rakastaisi minua."
"Ei suinkaan, te olette hyvin sievä, viime aikoina paljon kaunistunut, ja uskon varmaan että Mr. Rochester pitää teistä. Olen aina huomannut, että te olette hänen suosikkinsa. Väliin olen teidän tähtenne ollut hiukan levoton nähdessäni hänen ilmeisesti suosivan teitä ja olisin tahtonut varoittaa teitä, mutta en ole tahtonut viitatakaan mihinkään rumaan tai pahaan. Tiesin, että sellainen ajatuskin olisi pahoittanut mieltänne, kenties loukannut teitä, ja te olitte niin hienotunteinen, niin läpeensä vaatimaton ja ymmärtäväinen, että luulin voivani jättää teidät omaan suojelukseenne. En osaa sanoa, kuinka kärsin eilen illalla kun etsin teitä läpi talon enkä voinut löytää teitä mistään eikä isäntääkään, ja kun sitten, kello kaksitoista, näin teidän tulevan sisään hänen kanssaan."
"Mitäpä siitä nyt", keskeytin kärsimättömänä, "onhan kaikki hyvin."
"Toivoisin, että kaikki olisi hyvin loppuun asti, mutta uskokaa minua, te ette voi olla kyllin varovainen. Pitäkää Mr. Rochesteria loitolla, epäilkää sekä itseänne että häntä. Hänen asemassaan olevat herrasmiehet eivät ole tottuneet naimaan kotiopettajattariaan."
Olin todellakin pahastunut, mutta onneksi Adèle juoksi sisään.
"Antakaa minun tulla mukaan — antakaa minun tulla mukaan Millcoteen", huusi hän. "Mr. Rochester ei tahdo, vaikka uusissa vaunuissa on niin paljon tilaa. Pyytäkää, että hän ottaa minut mukaan."
"Sen teen, Adèle." Ja riensin pois hänen kanssaan ja jätin keventynein mielin pahaenteisen varoittajani. Hevoset olivat valjaissa ja ajettiin juuri päätyoven eteen. Isäntäni asteli edestakaisin kivityksellä Pilot kintereillään.
"Saahan Adèle tulla mukana, saahan, sir!"
"Sanoin hänelle että hän ei saa tulla. En tahdo lapsinulikoita vaunuihini — tahdon vain sinut."
"Antakaa hänen tulla, Mr. Rochester, olkaa niin hyvä! Se olisi parempi."
"Päinvastoin, hän olisi vain haitaksi." Hänen ilmeensä oli itsepintainen, hänen äänensä jyrkkä. Mrs. Fairfaxin varoitukset löydyttivät minua vielä ja hänen epäilyksensä painostivat mieltäni. Jonkinlainen epävarmuuden tunne lamautti toiveitani, ja luulin jo melkein, ettei minulla olisi mitään valtaa hänen ylitsensä. Aioin koneellisesti totella häntä vastustelematta sen enempää, mutta auttaessaan minua vaunuihin hän katseli kasvojani.
"No mitä nyt?" kysyi hän. "Koko auringonpaiste poissa! Tahtoisitko todellakin, että lapsi tulisi mukaan? Oletko pahoillasi, jos hän jää kotiin?"
"Tahtoisin niin mielelläni, että hän tulisi mukaan."
"Mars hakemaan hattusi sitten ja takaisin kuin nuoli", huusi hänAdèlelle.
Tämä totteli häntä niin nopeasti kuin suinkin saattoi.
"Itse asiassa ei yksi ainoa aamu merkitse paljoa", sanoi hän, "kun kohta aion vaatia sinut kokonaan — sinun ajatuksesi, puheesi ja seurasi — koko elämäkseni."
Kun Adèle oli nostettu vaunuihin, suuteli hän minua ensi työkseen ilmaisten siten kiitollisuutensa välitykseni johdosta, mutta hänet istutettiin heti vaunun nurkkaan Mr. Rochesterin toiselle puolelle. Sieltä hän tirkisti minuun avuttomana. Noin ankara naapuri ei miellyttänyt häntä, sillä kun Mr. Rochester oli tuolla tuulella, ei tyttönen uskaltanut kysellä häneltä mitään eikä kuiskata hänelle havaintojaan.
"Antakaa hänen tulla minun luokseni", pyysin, "hän ehkä on teille vaivaksi, sir, ja tällä puolella on kylliksi tilaa."
Hän nosti hänet viereeni kuin sylikoiran. "Minä lähetän hänet vielä kouluun", sanoi hän, mutta hymyili jo.
Adèle kuuli tämän ja kysyi, pitikö hänen mennä kouluun ilman "mademoisellea".
"Kyllä", vastasi hän, "ehdottomasti ilman mademoisellea, sillä minä aion viedä mademoisellen mukanani kuuhun. Etsin suojaisen rotkon kuun kalpeitten tulivuorten keskeltä, ja siellä asuu mademoiselle minun — yksin minun kanssani."
"Hän ei saa mitään ruokaa — te kidutatte häntä nälällä", huomauttiAdèle.
"Minä kokoan hänelle mannaa aamuin illoin, sillä katsos, Adèle, kuussa ovat mäenrinteet ja tasangot valkoisenaan mannaa."
"Mutta kuinka hän pysyy lämpimänä, kun ei ole tulta?"
"Kuun vuorista syöksyy tulta, ja kun hänen on kylmä, kannan hänet ylös ja lasken hänet kraatterin reunalle."
"Oh, kuinka hänen on siinä paha olla — kuinka epämukava! Entä hänen vaatteensa? Mistä hän saa uusia, kun ne kuluvat loppuun?"
Mr. Rochester tunnusti joutuvansa neuvottomaksi, "Hm", sanoi hän. "Mitä sinä tekisit, Adèle? Koeta vaivata päätäsi ja keksiä joku keino. Mitä arvelisit valkoisesta tai punaisesta pilvestä? Sopisiko se puvuksi? Ja sateenkaaresta voisi saada kauniin vyönauhan."
"Hän on paljon parempi näin", päätti Adèle mietittyään hetkisen. "Sitäpaitsi hän ikävystyisi, jos hänen pitäisi elää kuussa vain teidän kanssanne. Jos minä olisin mademoiselle, en koskaan suostuisi sellaiseen."
"Hän on suostunut jo, hän on antanut sanansa."
"Mutta te ette voi saada häntä sinne. Kuuhun ei ole tietä, koko matka on vain ilmaa, ettekä te eikä hänkään osaa lentää."
"Adèle, katso tuota niittyä!" Olimme nyt Thornfieldin porttien ulkopuolella, ja vaunut vierivät kevyesti Millcoten tietä pitkin. Ukkossade oli sitonut pölyn, ja matalat pensasaidat ja tuuheat puut molemmin puolin tietä näyttivät raikkailta ja vihreiltä.
"Tuolla niityllä, Adèle, kävelin eräänä iltana pari viikkoa sitten — sen päivän iltana, jolloin autoit minua heinänteossa niityllä hedelmätarhan takana — ja koska olin väsynyt haravoimiseen, istahdin aidalle, otin esiin pienen kirjan ja kynän ja aloin kirjoittaa eräästä onnettomuudesta, joka kohtasi minua kauan aikaa sitten, ja toivoin parempia päiviä. Olin hyvin syventynyt kirjoittamiseen, vaikka päivänvalo jo alkoikin kadota lehdiltä, kun joku tuli polkua pitkin ja pysähtyi kahden kyynärän päähän minusta. Minä katselin sitä. Se oli pieni olento, jolla oli kasvojensa edessä harso hienointa hämähäkinverkkoa. Viittasin sitä tulemaan lähemmäksi, ja se seisoi pian edessäni. En puhunut sille mitään eikä sekään minulle, mutta luin sanoja sen silmistä, ja se luki minun silmistäni, ja meidän äänetön keskustelumme kuului näin:
"Se sanoi olevansa hengetär ja tulevansa satumaasta, ja se oli tullut tekemään minut onnelliseksi. Minun täytyi vain lähteä sen kanssa yksinäiseen paikkaan, kauaksi ihmisistä, esimerkiksi kuuhun — hengetär viittasi päällään sen sirppiä kohti, joka nousi Hayn kukkulan takaa, ja kertoi minulle alabasterirotkoista ja hopealaaksoista, joissa voisimme asua. Minä sanoin, että mielelläni tulisin, mutta huomautin, kuten sinäkin äsken, ettei minulla ollut siipiä."
"'Oh', sanoi hengetär, 'se ei merkitse mitään. Tässä on taikakalu, joka poistaa kaikki vaikeudet", ja hän otti esiin kauniin kultasormuksen. 'Pane se', sanoi hän, 'vasemman käteni neljänteen sormeen, ja minä olen sinun, ja sinä olet minun, ja me jätämme yhdessä maan ja teemme itsellemme taivaan tuolla ylhäällä.' Hän viittasi taaskin kuuhun. Sormus, Adèle, on liivini taskussa kultarahan muodossa, mutta aion pian vaihtaa sen oikeaan sormukseen."
"Mutta mitä tekemistä mademoisella on tämän kaiken kanssa? Minä en välitä hengettäristä — tehän sanoitte, että menisitte kuuhun mademoisellen kanssa."
"Mademoiselle on hengetär", kuiskasi hän salaperäisesti. Minä sanoin nyt Adèlelle, ettei hän välittäisi hänen loruistaan, ja tyttö puolestaan osoitti aitoranskalaista skeptillisyyttä, nimitti Mr. Rochesteria "oikeaksi valehtelijaksi" ja vakuutti, ettei hän välittänyt vähääkään hänen saduistaan, "sitäpaitsi ei hengettäriä ole olemassa, ja jos olisikin, tietäisin varmaan, että ne eivät koskaan ilmaantuisi Mr. Rochesterille eivätkä antaisi hänelle sormuksia ja tarjoutuisi asumaan hänen kanssaan kuussa."
Millcotessa vietetty tunti oli jonkun verran väsyttävä minulle. Mr. Rochester pakoitti minua menemään eräisiin silkkimyymälöihin, joissa minun piti valita itselleni puolen tusinaa silkkipukuja. Vihasin kaupantekoa ja pyysin saada jättää sen toistaiseksi, mutta turhaan — se oli tehtävä nyt. Tarmokkaasti kuiskattujen pyyntöjen kautta onnistuin vihdoin supistamaan kuusi pukua kahdeksi, mutta nämä kaksi hän vannoi itse valitsevansa. Seurasin levottomana hänen katseensa kulkua heleitten silkkipakkojen yli. Se pysähtyi mitä loistavimpaan ametistin väriseen silkkiin ja hienon hienoon neilikanpunaiseen atlakseen. Uudessa kuiskaussarjassa sanoin hänelle, että hän samalla vaivalla voisi heti ostaa minulle kultahameen ja hopeahatun, koska en kuitenkaan ikinä uskaltaisi kantaa hänen valitsemaansa pukua. Äärimäisten vaikeuksien jälkeen, sillä hän oli järkähtämätön kuin kallio, sain hänet vihdoin vaihtamaan ne siistiin mustaan atlakseen ja helmenharmaaseen silkkiin. "Olkoon menneeksi tällä kerralla", sanoi hän, mutta vannoi pian tekevänsä minut kauniiksi kuin kukkapenkereen.
Iloinen olin saadessani hänet ulos silkkimyymälästä, sitten jalokivikauppiaan luota. Mitä enemmän hän osti minulle, sitä kuumemmin polttivat poskeni mielipahasta ja häpeästä. Kun olimme tulleet vaunujen luo ja istuin taas paikallani kuumeisena ja uupuneena, muistin erään asian, jonka monien tapahtumien, synkkien ja loistavien, vaihteessa olin kokonaan unohtanut, nimittäin setäni John Eyren kirjeen Mrs. Reedille ja hänen aikomuksensa ottaa minut kasvatikseen ja perillisekseen. "Olisi todellinen huojennus", ajattelin, "jos minulla olisi hiukankin omaa rahaa. En voi sietää, että Mr. Rochester vaatettaa minut kuin nuken ja antaa joka päivä kultasateen valua ylitseni kuin uuden Danaen yli. Kirjoitan Madeiraan heti kotiin tultuani ja kerron setä Johnille, että aion mennä naimisiin Mr. Rochesterin kanssa, ja jos minulla olisi mahdollisuus edes joskus lisätä Mr. Rochesterin omaisuutta, voisin helpommin ottaa vastaan hänen lahjansa nyt." Tämä päätös, jonka samana päivänä panin täytäntöön, kevensi mieltäni jonkun verran, niin että taas uskalsin kohdata herrani ja rakastettuni katseen, joka mitä itsepintaisimmin etsi omaani, vaikka olinkin koettanut välttää sitä. Hän hymyili, ja mielestäni hänen hymyilynsä oli sellainen kuin minkä rakastunut sulttaani voisi onnellisena hetkenä myöntää orjalleen, jota hän oli rikastuttanut kullallaan ja jalokivillään. Pusersin kovasti hänen kättään, joka aina tavoitteli omaani, ja viskasin sen takaisin aivan punaisena kiivaasta puristuksestani.
"Teidän ei tarvitse katsoa minuun tuolla tavalla", sanoin, "jos ette lakkaa, pidän vanhoja Lowoodin pukujani elämäni loppuun saakka. Tuo sinipunertava pumpulipuku olkoon hääpukuni, ja te saatte tehdä itsellenne aamutakin helmenharmaasta silkistä ja loppumattoman määrän liivejä mustasta atlaksesta."
Hän nauroi ja hykerteli käsiään. "Hän on kerrassaan rahanarvoinen!" huudahti hän. "Kuinka erikoinen, kuinka sukkela! Enpä tahtoisi vaihtaa tätä pientä englantilaista tyttöä koko suureen sulttaanin haaremiin gasellisilmäisine kaunottarineen."
Tuo itämainen viittaus harmitti minua taaskin. "Minä en aio millään tavalla korvata teille haaremin asukkaita", sanoin, "älkää siis verratko minua edes yhteen sellaiseen. Jos kuvittelettekaan jotakin tuohon suuntaan, sir, saatte marssia suoraa päätä matkaanne Stambulin katumyymälöihin ja tuhlata suuremmoisiin orjatar-ostoihin osan tuosta rahasta, jota ette saa täällä mielin määrin kuluttaa."
"Ja mitä sinä teet, Janet, sillä aikaa kuin minä ostan noin monta tonnia lihaa ja sellaiset varastot mustia silmiä?"
"Minä valmistaudun saarnaamaan vapautta niille, jotka ovat orjuudessa — teidän haareminne asukkaat niihin luettuina. Minä hankin itselleni pääsyn heidän joukkoonsa ja kylvän levottomuutta ja kapinanhenkeä, ja te, mahtava pasha, huomaatte kädenkäänteessä olevanne omien orjattarienne vankina, enkä mistään hinnasta suostu katkaisemaan kahleitanne ennenkuin olette allekirjoittanut uuden sopimuksen, vapaamielisimmän, mitä itsevaltias milloinkaan on laatinut."
"Minä antaudun sinun armoillesi, Janet."
"Minä en tunne mitään armoa, Mr. Rochester, jos rukoilette sitä tuollaisin katsein. Kun katsotte noin, olen varma siitä, että mitä sopimuksia tahansa allekirjoitattekin pakosta, rikkoisitte ne ensi työksenne niin pian kuin olette taas vapaa."
"Mitä sitten oikeastaan tahdot, Jane? Pelkäänpä, että pakoitat minut alistumaan yksityiseen vihkimistoimitukseen, paitsi alttarilla tapahtuvaa. Näen, että tahdot tehdä kanssani välipuheen määrätyillä ehdoilla — mitkä ne sitten ovat?"
"Tahdon vain olla keveällä mielellä, sir, vapaana liiallisten kiitollisuudenvelkojen painosta. Muistatteko, mitä sanoitte Céline Varensista — timanteista ja silkeistä, joita annoitte hänelle? Minä en tahdo olla englantilainen Céline Varensinne. Aion edelleen olla Adèlen opettaja, ja siitä saan asuntoni ja elatukseni ja sitäpaitsi kolmekymmentä puntaa vuodessa. Sillä rahalla pidän vaatevarastoni kunnossa, ja te ette saa antaa minulle muuta kuin —"
"Kuin —?"
"Kunnioituksenne, sir, ja jos minä annan teille saman, on se velka kuitattu."
"No niin, mitä tulee kylmään, luontaiseen häikäilemättömyyteen ja puhtaaseen, myötäsyntyiseen ylpeyteen, ei sinulla ole vertaistasi", sanoi hän. Olimme nyt taas Thornfieldin lähellä. "Suvaitsetteko syödä päivällistä kanssani tänään?" kysyi hän, kun vaunut vierivät portista sisään.
"En, kiitos, sir."
"Ja minkätähden tämä 'en, kiitos', jos saa luvan kysyä?"
"En ole koskaan syönyt päivällistä kanssanne, sir, enkä näe mitään syytä, miksi tekisin sen nytkään, kunnes —"
"Kunnes mitä? Sinua huvittaa käyttää puolinaisia lauseita."
"Kunnes se on välttämätöntä."
"Luuletko minun syövän kuin villi-ihminen tai metsän peto, koska pelkäät olla seuranani aterioillani?"
"Siitä asiasta minulla ei ole mitään aavistusta, sir, mutta tahdon jatkaa tavallista elämääni vielä kuukauden ajan."
"Sinä jätät tuon opettaja-orjuuden heti paikalla."
"Tosiaanko? Anteeksi, sir, mutta sitä en tee. Aion olla aivan kuin ennenkin. Kaiken päivää olen poissa tieltänne kuten tähänkin saakka, ja illalla voitte lähettää hakemaan minua, kun haluatte nähdä minut, ja silloin tulen luoksenne, mutta en muulloin."
"Minun täytyy saada savut tai hyppysellinen nuuskaa kaiken tämän vastapainoksi — 'pour me faire de la contenance', kuten Adèle sanoisi — mutta pahaksi onneksi minulla ei ole sikaarilaatikkoani eikä nuuskarasiaani tässä. Mutta kuule" — hän kuiskasi — "nyt on sinun aikasi, pikku tyranni, mutta pian tulee minun, ja kun kerran olen saanut sinut kokonaan omakseni, aion — kuvaannollisesti sanottuna — kiinnittää sinut kellonvitjaani, ja silloin, sinä pikkuinen sievä kapine, kannan sinua povellani, etten kadottaisi aarrettani."
Hän sanoi tämän auttaessaan minut alas vaunuista, ja kun hän sitten nosti Adèlen pois, menin sisälle ja livistin yläkertaan.
Kuten arvasinkin lähetti hän noutamaan minua illalla. Minulla oli jo varalla työtä hänelle, sillä olin päättänyt, etten koko aikaa viettäisi kahdenkeskiseen keskusteluun. Muistin hänen kauniin äänensä ja tiesin, että hän lauloi mielellään, kuten hyvät laulajat yleensä. Itse en ollut mikään laulaja enkä hänen ankaran arvostelunsa mukaan edes soittaja, mutta kuuntelin mielelläni hyvää esitystä. Niin pian kuin hämärä, tuo onnellisten haaveitten hetki, alkoi laskeutua huoneeseen ja tähdet syttyivät tummenevalle taivaalle, nousin, avasin pianon ja pyysin hartaasti, että hän laulaisi minulle jotakin. Hän sanoi, että olin oikullinen pikku noita ja että hän mieluummin laulaisi toisella kertaa, mutta vakuutin, ettei mikään hetki olisi tämän vertainen.
Pidinkö muka hänen äänestään, kysyttiin.
"Hyvin paljon." En mielelläni hyväillyt tuota hänen varsin ymmärrettävää turhamaisuuttaan, mutta tämän kerran tahdoin valtioviisaista syistä kiihoittaa sitäkin.
"Sitten, Jane, täytyy sinun säestää."
"Hyvä on, sir, tahdon koettaa."
Minä koetinkin, mutta minut nostettiin pian pois tuolilta ja sain nimen "pikku hutilus". Työnnettyään minut epäkohteliaasti syrjään — mikä oli juuri mieleni mukaista sillä hetkellä — hän valtasi paikkani ja alkoi säestää itse itseään, sillä hän osasi soittaa yhtä hyvin kuin laulaa. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, ja kun istuin siinä katsellen hiljaisia puita ja tummenevaa ruohokenttää, lauloi pehmeä ääni kaunista laulua:
The truest love that ever heartFelt at its kindled coreDid through each vein, in quickened startThe tide of being pour.
Her coming was my hope each day,Her parting was my pain;The chance that did her steps delayWas ice in every vein.
I dreamed it would be nameless bliss,As I loved, loved to be;Ant to this object did I pressAs blind as eagerly.
But wide as pathless was the spaceThat lay our lives, between,And dangerous as the foamy raceOf ocean-surges green.
And haunted as a robber-pathThrough wilderness of wood;For Might and Right, and Woe ant Wrath,Between our spirits stood.
I dangers dared; I hindrances scorned:I omens did defy:Whatever menaced, harassed, warned,I passed impetuous by.
On sped my rainbow, last as light;I flew as in a dream;For glorious rose upon my sightThat child of Shower and Gleam.
Still bright on clouds of suffering dimShines that soft, solemn joy;Nor care I now how dense and grimDisasters gather nigh.
I care not in this moment sweet.Thouug all I have rushed o'erShould come on pinion, strong and fleet,Proclaiming vengeance sore:
Though haughty Hate should strike me down,Right bar approach to me, And grindingMight with furious frown,Swear endless enmity.
My love has placed her little handWith noble faith in mine,And vowed that wedlock's sacred bandOur nature shall entwine.
My love has swyrn, with sealing kiss,With me to live — to die;I have at last my nameless bliss;As I love — loved am I.
(Todellisin rakkaus, mikä milloinkaan on sydämen sisimmässä syttynyt, virtasi lämpimänä ja elähyttävänä suonissani.)
Armaani tuloa toivoin ja odotin joka päivä, hänen lähtönsä tuotti minulle tuskaa, ja jos sattuma viivytti hänen askeleitaan, jäähtyi vereni ikävästä.
Uneksin sanomatonta onnea, uneksin, että hän rakastaisi minua, kuten minä häntä, ja sitä päämäärää tavoittelin yhtä sokeana kuin kiihkeästi.
Mutta välillämme levisi laaja ja poluton taival, vaarallinen kulkea kuin myrskyinen meri.
Taival oli autiota, ryövärien asuttamaa korpea. Valta ja Oikeus,Onnettomuus ja Viha erottivat meitä.
Uhmasin vaaroja, halveksin esteitä, en uskonut pahoihin enteisiin.Kuljin rohkeana kaikkien uhkausten, varoitusten ja vastuksien ohi.
Hänen kuvansa liiteli edelläni sateenkaaren tavoin, ja minä riensin kuin unessa, sillä ihanana kohosi näkyviini tuo sadepisarain ja auringonsäteitten lapsi.
Suloinen, juhlallinen ilo levittää loistettaan kärsimysten hämärille pilville. Nyt en välitä vaaroista, niin läheisiltä ja uhkaavilta kuin ne näyttävätkin.
Tänä suloisena hetkenä en pelkää, vaikka kaikki ne viholliset, joitten yli olen syöksynyt, nousisivat vastaani nopeina ja väkevinä vaatien kostoa.
Vaikka ylpeä Viha löisi minut maahan ja Oikeus astuisi eteeni uhkaavana, ja Valta julmistuneena vannoisi minulle ikuista vihollisuutta.
Armaani on ylevän luottavaisena laskenut pienen kätensä käteeni ja luvannut liittyä minuun pyhin sitein.
Armaani on suudelmallaan luvannut elää ja kuolla kanssani. Olen vihdoinkin saavuttanut sanomattoman onneni — hän rakastaa minua, kuten minä häntä.
Hän nousi ja tuli minua kohti, ja minä näin, että hänen kasvonsa hehkuivat ja että hänen kotkansilmänsä loistivat rakkautta ja intohimoa. Silmänräpäyksen tunsin heikkoutta, sitten kokosin voimani. En tahtonut mitään hellää kohtausta enkä kiihkeitä hyväilyltä, ja sellainen näytti välttämättömältä. Puolustusase oli nopeasti keksittävä, ja niin teroitin kieleni. Kun hän tuli luokseni, kysyin tyytymättömänä, "kenen hän siis aikoi naida".
"Sepä oli kummallinen kysymys omalta Janeltani."
"Tosiaanko? Minusta hyvinkin luonnollinen ja välttämätön. Sanoitte, että tuleva vaimonne kuolee kanssanne. Mitä tarkoittaa tuollainen pakanallinen ajatus?Minäen suinkaan aio kuolla kanssanne — siihen voitte luottaa."
"Oh, enhän toivo, enhän pyydä muuta kuin että saisit elää kanssani.Kuolema ei ole sellaista varten kuin sinä."
"Onpahan, minulla on yhtä hyvä oikeus kuolla, kun aikani tulee, kuin teilläkin, mutta minä odotan sitä aikaa rauhassa enkä tahdo ennenaikaista kuolemaa roviolla intialaiseen tapaan."
"Suotko anteeksi tuon itsekkään ajatuksen ja annatko minulle merkiksi siitä sovittavan suudelman?"
"En, mieluummin jätän sen tekemättä."
Nyt sain nimen "kova pieni kapine", ja tähän kuulin lisättävän, että kuka muu nainen tahansa olisi sulanut kuin vaha kuullessaan sellaisia säkeitä ylistyksekseen.
Minä vakuutin, että luonnostani olin kova kuin piikivi ja että hän usein tulisi huomaamaan sen. Sen lisäksi olin muka päättänyt näyttää hänelle erinäisiä varjopuolia luonteessani seuraavan neljän viikon kuluessa, niin että hän täydellisesti tulisi tietämään, minkälaisen kaupan hän oli tehnyt, ennenkuin oli myöhäistä katua.
"Etkö tahtoisi olla levollinen ja puhua järkevästi?"
"Olen kernaasti levollinen, jos niin tahdotte, ja uskonpa puhuvani puhtainta järkeä juuri nyt."
Hän irvisteli ja kihisi harmista. "Hyvä on", ajattelin, "kiehu sinä vain, jos haluttaa, mutta uskon varmaan, että tämä menettelytapa on paras. Pidän sinusta enemmän kuin osaan sanoa, mutta en tahdo vajota mihinkään tunnehymistykseen, ja kerkeä kieleni varjelee sinutkin siitä ja sitäpaitsi säilyttää välillämme määrätyn etäisyyden, mikä pohjimmaltaan on parasta meille molemmille."
Vähitellen sain hänet melkein suuttumaan, ja kun hän harmistuneena oli vetäytynyt toiseen päähän huonetta, nousin ja sanoin aivan luonnollisesti ja kunnioittavasti kuten ennenkin: "Toivon teille hyvää yötä, sir." Sitten pujahdin ulos sivuovesta ja menin pois.
Tätä menettelytapaa jatkoin mitä parhaalla menestyksellä seuraavan koetusajan kuluessa. Tosin hän enimmäkseen oli äreä ja tyly, mutta itse asiassa huomasin, että käytökseni huvitti häntä suuresti ja että lammasmainen alistuvaisuus ja turturikyyhkysen tunteellisuus, joka vain olisi yllyttänyt hänen itsevaltaisuuttaan, olisi vähemmän tyydyttänyt hänen tervettä järkeään, vieläpä ollut vähemmän hänen makunsa mukaista.
Toisten aikana olin, kuten ennenkin, kohtelias ja hiljainen, koska muunlainen käytös olisi ollut sopimatonta. Vain iltaisin, ollessamme kahdenkesken, ärsytin häntä kylmyydelläni ja terävillä vastauksillani, Hän lähetti edelleenkin hakemaan minua lyönnilleen kello seitsemän, mutta nyt hänen huulillaan ei ollutkaan niin suloisia sanoja kuin "armaani", "lemmikkini", vaan parhaat lempinimeni olivat "ärsyttävä nukke", "ovela keijuinen", "henkiolento", "oikkupussi", j.n.e. Hyväilyjen asemasta sain nyt irvistyksiä, kädenpuristuksen asemasta näpsäyksen käsivarteen, suudelman sijaan nipistettiin minua korvalehdestä. Kaikki oli kuin olla piti, ja tällä hetkellä pidin näitä kouriintuntuvia suosionosoituksia ehdottomasti helliä hyväilyjä parempina. Näin myöskin, että Mrs. Fairfax hyväksyi menettelytapani ja että hän ei enää ollut levoton tähteni, ja senvuoksi olin varma, että tein oikein. Mr. Rochester vakuutti, että kidutin hänet puolikuolleeksi, ja uhkasi kauheata kostoa nykyisestä käytöksestäni jonakin tulevana aikana. Minä nauroin salavihkaa hänen uhkauksilleen. "Pidänpä sinut aisoissa nytkin", ajattelin, "enkä epäile, etten tekisi sitä myös tämän jälkeen. Jos keinot käyvät tehottomiksi, keksitään uusia."
Tehtäväni ei kuitenkaan ollut helppo, ja usein olisin mieluummin ollut kiltti ja suloinen kuin kiusoitellut häntä. Tuleva mieheni oli valtaamassa koko maailmani, enemmänkin, voisi melkein sanoa, taivaanikin. Hän pimitti minulta kaikki ajatukset uskonnosta, kuten kuu väliin peittää auringon ihmissilmältä. Niinä päivinä en voinut nähdä Jumalaa ihmisen tähden, josta olin tehnyt epäjumalani.
Kahdeskymmenesviides luku.
Kihlausaika oli kulunut loppuun, ja sen viimeisetkin tunnit olivat nyt luetut. Mikään ei voinut enää peruuttaa päivää, joka lähestyi, — hääpäivää, ja kaikki valmistukset olivat loppuun suoritetut. Ei ainakaan minulla ollut enää mitään tekemistä. Siinä seisoivat matka-arkkuni valmiina, lukittuina ja nyöritettyinä rivissä pienen kamarini seinällä ja huomenna tähän aikaan piti niiden olla jo kaukana matkalla Lontooseen. Niin piti minunkin, tai oikeammin ei minun, vaan erään Jane Rochester-nimisen henkilön, jota en vielä tuntenut. Osoitekortit vain olivat vielä naulaamatta — neljä pientä, nelikulmaista paperilevyä, jotka olivat piironginpäällä ja joille Mr. Rochester itse oli kirjoittanut "Mrs. Rochester, —— Hotelli, Lontoo." Minä en saattanut vielä naulata niitä tai antaa jonkun muun tehdä sitä. Mrs. Rochester! Häntä ei vielä ollut olemassa, hän syntyisi vasta huomisaamuna kahdeksan tienoilla, ja tahdoin nähdä, että hän onnellisesti oli tullut maailmaan, ennenkuin merkitsin tämän kaiken hänen omaisuudekseen. Olihan sekin jo kylliksi, että vaatekaappiini oli jäykkien, mustien lowoodilaispukujeni ja olkihattuni paikalle ilmaantunut hienoja vaatteita, joitten sanottiin kuuluvan hänelle, silläminulleei ainakaan kuulunut tuo helmenvalkea morsiuspuku ja tuo utuinen huntu, jotka täyttivät vanhan vaatenaulakon. Suljin kaapin oven kätkeäkseni silmiltäni tuon oudon, aavemaisen ilmestyksen, joka tuona iltahetkenä — kello oli jo yhdeksän — heitti yliluonnollisen kajastuksen hämärtyvään huoneeseeni. "Jätän sinut yksin, valkea unelma", sanoin. "Olen kuumeinen, kuulen tuulen humisevan, tahdon mennä ulos ja tuntea sen henkäyksen kasvoillani."
Mutta kuumeeni ei johtunut ainoastaan kiireellisistä valmistuksista eikä jännityksestä edessäni olevan suuren muutoksen ja sen uuden elämän tähden, joka oli alkava huomenna, vaikka näilläkin seikoilla luonnollisesti oli osansa tuossa levottomassa, kiihtyneessä mielentilassa, joka ajoi minut myöhään illalla ulos hämärtyville maille. Oli olemassa kolmaskin syy, joka vaivasi minua enemmän kuin edelliset.
Mieltäni vaivasi outo ja tuskallinen ajatus. Oli tapahtunut jotakin, jota en osannut selittää. Sitä ei ollut näkemässä kukaan muu kuin minä itse, ja se oli tapahtunut edellisenä yönä. Mr. Rochester oli silloin ollut poissa kotoa eikä ollut vieläkään palannut. Ennen aiottua lähtöään Englannista oli hänen täytynyt matkustaa kolmenkymmenen peninkulman päässä olevalle maatilalleen järjestämään eräitä asioita. Odotin häntä nyt kotiin haluten kiihkeästi saada keventää mieleni ja kuulla häneltä selityksen arvoitukseen, joka vaivasi minua. Niinpä odottakoon lukijakin hänen tuloansa ja jakakoon salaisuuteni hänen kanssaan.
Menin hedelmätarhaan etsien suojaa tuulelta, joka kaiken päivää oli voimakkaana puhaltanut etelästä tuomatta kuitenkaan mukanaan sadetta. Illan tullessa se ei tyyntynyt vähääkään, vaan näytti päinvastoin yhä yltyvän, ja sen humina kävi syvemmäksi ja voimakkaammaksi. Puitten latvat kallistuivat pohjoista kohti ja pysyivät siinä asennossa melkein liikkumattomina, niin hellittämätön oli tuuli, joka taivutti niitä, pilvet ajautuivat röykkiöittäin sen mukana, eikä tuona heinäkuun päivänä ollut näkynyt pilkahdustakaan sinistä taivasta.
Mieleni valtasi jonkinlainen villi riemu juostessani tuulta vastaan, joka tempasi mittaamattomaan virtaansa kaikki raskaat ajatukseni. Kuljin laakerikäytävää ja tulin pirstoutuneen pähkinäpuun luo, joka mustana ja aavemaisena erottautui taivasta vastaan. Rungon molemmat puolikkaat eivät olleet kokonaan irtautuneet toisistaan, sillä luja alaosa ja voimakkaat juuret kannattivat niitä vielä, mutta mitään elollista yhteyttä ei niitten välillä ollut, nesteet eivät enää voineet kohota ylöspäin, suuret oksat molemmin puolin olivat kuolleet, ja ensi talven myrskyt varmaan kaataisivat toisen tai molemmat puolikkaat maahan. Nyt niitä kuitenkin vielä voi sanoa yhdeksi puuksi, vaikka se puu olikin täydellinen raunio.
"Teette oikein pysyessänne yhdessä", sanoin, ikäänkuin olisivat nuo aavemaiset rungot olleet eläviä olentoja ja voineet kuulla minua. "Niin pirstoutuneilta ja kuivilta kuin näytättekin, on teissä varmaan vielä hiukan elämää, joka nousee hyvistä, uskollisista juuristanne. Ette koskaan enää saa vihreitä lehtiä, linnut eivät enää koskaan rakenna pesiään oksillenne eivätkä laula teille suloisia laulujansa, onnen ja rakkauden aika on teiltä ohi, mutta te ette joudu epätoivoon, sillä teitä on kaksi kestämässä surunne aikaa." Katsellessani niitä, tuli kuu äkkiä näkyviin runkojen välistä, se oli verenpunainen, puoleksi peitossa, ja näytti heittävän levottoman ja pelokkaan katseen minuun, sitten se taas hautautui raskaitten pilvien taakse. Silmänräpäykseksi tyyntyi tuuli Thornfieldin tienoilla, mutta kauempaa, metsistä ja mailta, kuului sen raju, tuskallinen valitus. Oli ahdistavaa kuulla sitä ja minä riensin edelleen.