Kaikkea tätä katselin vain ohimennen, sillä siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Mieltäkiinnittävämpi oli lieden ääressä istuva ryhmä, jonka ylle lankesi tulen lämmin, punainen loimu. Kaksi nuorta, miellyttävää naista — hienoja neitejä kiireestä kantapäähän — istui siinä, toinen matalassa keinutuolissa, toinen vielä matalammalla jakkaralla. Molemmat olivat syvässä surupuvussa, jonka musta väri sopi erittäin hyvin heidän vaaleisiin kasvoihinsa. Suuri, vanha lintukoira painoi mahtavaa päätään toisen tytön polveen, toisen sylissä lepäsi mukavassa asennossa musta kissa.
Yksinkertainen keittiö ei tuntunut oikein sopivan heidän asunnokseen. Keitä he olivat? He eivät voineet olla tuon vanhan, pöydän ääressä istuvan henkilön tyttäriä, sillä hän näytti talonpoikaisnaiselta, kun taas he olivat hienoja ja sivistyneitä neitejä. En ollut koskaan nähnyt sellaisia kasvoja kuin heidän, ja kuitenkin, kun olin hetkisen katsellut heitä, tunsin mielestäni jokaisen piirteen. En voinut sanoa heitä kauniiksi — siksi he olivat liian kalpeita ja vakavia, ja kun he kumartuivat kirjojensa yli, oli heidän kasvoillaan miettivä, miltei ankara ilme. Pienellä pöydällä heidän välissään oli toinenkin kynttilä ja kaksi paksua kirjaa, joita he usein selailivat verraten niitä pienempiin kirjoihin, jotka heillä oli kädessään, kuten henkilöt, jotka vieraskielistä kirjaa lukiessaan käyttävät apunaan sanakirjaa. Huoneessa oli niin hiljaista, kuin olisivat henkilöt olleet pelkkiä varjoja ja tuo kodikas huone takkavalkeineen vain taulu. Saatoin kuulla hiilien risahtelevan takassa ja kellon naksuttavan nurkassa, kuvittelinpa vielä erottavani vanhan naisen sukkapuikkojen helinän. Kun vihdoin ihmisääni katkaisi hiljaisuuden, ennätti sekin korviini.
"Kuulehan, Diana", sanoi toinen innokkaista lukijattarista, "Franz ja vanha Daniel ovat yhdessä öiseen aikaan ja Franz kertoo unta, josta hän on säikähtäen herännyt — kuule!" Ja hän luki matalalla äänellä jotakin, josta en ymmärtänyt sanaakaan, sillä se oli minulle outoa kieltä, ei ranskaa eikä latinaa. En tietänyt, oliko se saksaa vai kreikkaa.
"Se on järkyttävää", sanoi hän, lopetettuaan lukunsa, "minä pidän siitä." Toinen tytöistä, joka oli kohottanut päätään kuunnellakseen sisartaan, toisti, tuijottaen valkeaan, lauseen luetusta. Kerran myöhemmin opin tuntemaan sekä kielen että kirjan, ja senvuoksi otan tähän tuon luetun lauseen, vaikka se sinä iltana oli vain helisevää vaskea, sisällyksetöntä kilinää korvilleni.
"Da trat hervor Einer, anzusehen wie die Sternen Nacht."
"Hyvä, hyvä!" huudahti hän ja hänen syvät, tummat silmänsä säihkyivät. "Siinä näet edessäni ylevän arkkienkelin. Tuo rivi vastaa sataa sivua koreita sanoja. 'Ich wäge die Gedanken in der Schale meines Zornes und die Werke mit dem Gewichte meines Grimms.' Minä pidän siitä."
Molemmat vaikenivat taaskin.
"Onko jossakin maa, jossa ihmiset puhuvat tuolla tavalla?" kysyi vanha nainen katsoen ylös kutimestaan.
"Kyllä, Hanna, on olemassa maa — paljon suurempi kuin Englanti — jossa ei osata puhua millään muulla tavalla."
"Kyllä kai, mutta sitä en vain käsitä, kuinka he ymmärtävät toisiansa.Jos te tulisitte sinne, tietäisittekö, mitä he sanovat?"
"Luultavasti ymmärtäisimme osan, vaan ei kaikkia, sillä emme vielä ole niin viisaita kuin luulet, Hanna. Me emme osaa puhua saksaa emmekä lukea sitä ilman sanakirjaa."
"Ja mitä hyötyä teillä on siitä?"
"Aiomme opettaa sitä kerran — ainakin alkeita, kuten sanotaan, ja silloin saamme enemmän rahaa kuin nyt."
"Niinpä kyllä, mutta lopettakaa jo tältä illalta, olette jo lukeneet tarpeeksi."
"Niin minustakin, ainakin minä olen väsynyt. Oletko sinä, Mary?"
"Äärettömästi — kyllä onkin epäkiitollista työtä opetella vierasta kieltä ilman muuta opettajaa kuin sanakirja."
"On kyllä, etenkin sellaista kieltä kuin tämä kaunis, mutta mutkikas saksankieli. Koskahan St. John tullee kotiin?"
"Varmaankaan hän ei viivy enää kauan. Kello on kohta kymmenen" (hän katsoi pientä kultakelloa, jonka hän veti vyöstään). "Ulkona näyttää olevan rankkasade. Hanna, oletko hyvä ja katsot vierashuoneen valkeata."
Nainen nousi ja avasi oven, jonka takana näin hämärän käytävän. Kuulin hänen kohentavan tulta eräässä sisähuoneessa, sitten hän tuli takaisin.
"Voi, lapset", sanoi hän, "on oikein vaikeata mennä tuohon huoneeseen, siellä näyttää niin yksinäiseltä nyt kun nojatuoli on tyhjä ja sysätty nurkkaan."
Hän kuivasi silmänsä esiliinaansa. Molemmat tytöt, jotka tähän saakka olivat olleet vakavia, näyttivät nyt surullisilta.
"Mutta hän on nyt paremmassa paikassa", jatkoi Hanna, "emmekä saa toivoa häntä takaisin. Ja hänen kuolemansa oli niin rauhallinen että parempaa ei voi toivoa."
"Sanoit, ettei hän ehtinyt edes mainita meitä viime hetkellään", sanoi toinen neideistä.
"Hän ei ehtinyt, lapset, hän ei ehtinyt — se kesti vain minuutin. Hän oli voinut vähän huonosti edellisenä päivänä, mutta se ei näyttänyt vaaralliselta, ja kun Mr. St. John kysyi, tahtoisiko hän, että jompaakumpaa teistä mentäisiin hakemaan, nauroi isänne vain hänelle. Seuraavana päivänä — siitä on nyt kaksi viikkoa — oli hänen päänsä taaskin raskas ja hän meni nukkumaan eikä herännyt enää. Kun veljenne meni hänen huoneeseensa, oli hän jo melkein kylmänä. Voi, lapset, hän oli viimeinen vanhaa juurta — te ja Mr. St. John olette toista lajia kuin he, jotka ovat poissa, vaikka kyllä äitinne oli koko lailla teidän tapaisenne ja melkein yhtä oppinut. Mary on hänen kuvansa, Diana tulee enemmän isäänsä."
Minun silmissäni he olivat niin samanlaiset etten ymmärtänyt, missä vanha palvelija (sillä sellaiseksi päätin hänet nyt) näki eroa. Molemmat olivat vaaleita ja hentoja, molemmilla oli hienot sielukkaat kasvot.
Toisen tukka oli kenties yhtä vivahdusta tummempi ja eri tavallakammattu. Maryn vaaleanruskea tukka oli kammattu sileästi jakaukselle,Dianan runsaat, vähän tummemmat kiharat oli koottu palmikoille niskaan.Kello löi kymmenen.
"Nyt varmaan tahtoisitte illallista", huomautti Hanna, "ja sitä kai Mr.St. John'kin tahtoo, kun hän tulee."
Ja hän ryhtyi valmistamaan illallista. Neidit nousivat aikoen nähtävästi vetäytyä sisähuoneisiin. Tähän hetkeen saakka olin niin syventynyt heidän katselemiseensa, ja heidän ulkomuotonsa ja keskustelunsa oli herättänyt minussa niin vilkasta mielenkiintoa, että olin melkein unohtanut oman onnettoman tilani, mutta nyt se palasi mieleeni. Vastakohta teki sen entistäkin kurjemmaksi ja epätoivoisemmaksi. Ja kuinka mahdottomalta tuntuikaan pyytää tämän talon asukkaitten osanottoa, saada heitä uskomaan, että hätäni oli todellinen ja suomaan minulle lepopaikan harhailujen jälkeen. Kun vihdoin pääsin ovelle ja koputin sille epäröiden, tunsin, että ainakin viimeinen ajatus oli sula mahdottomuus. Hanna avasi oven.
"Mitä tahdotte", kysyi hän hämmästyneenä ja tarkasteli minua kädessään pitämänsä kynttilän valossa.
"Voinko puhua neitien kanssa", kysyin.
"Paremmin voitte sanoa minulle, mitä sanoisitte heille. Mistä tulette?"
"Olen vieras tällä paikkakunnalla."
"Ja mitä asiaa teillä on tänne näin myöhään?"
"Tahtoisin yösijaa jossakin vajassa tai missä tahansa ja palan leipää syödäkseni."
Kuten pelkäsinkin, kuvastui Hannan kasvoilla epäluuloa. "Minä annan teille palan leipää", sanoi hän lyhyen äänettömyyden jälkeen, "mutta yösijaa emme voi antaa kenellekään maankiertäjälle. Se ei käy päinsä."
"Ettekö antaisi minun puhua neitien kanssa."
"Ei, sitä en anna. Mitä he voisivat tehdä hyväksenne? Teidän ei pitäisi kierrellä maita näin myöhään, se ei näytä hyvältä."
"Mutta minne joudun, jos ajatte minut pois? Mitä minun on tehtävä?"
"Oh, lyönpä vetoa, että hyvinkin tiedätte, minne mennä ja mitä tehdä. Kunhan vain ette tee mitään pahaa, se on tärkeintä. Siitä saatte pennin — menkää nyt."
"Pennistä en saa ravintoa, enkä jaksa kulkea kauemmaksi. Älkää sulkeko ovea — voi, älkää Jumalan tähden —"
"Minun täytyy, sade tunkeutuu sisään —"
"Puhukaa neitien kanssa. Antakaa minun nähdä heidät —"
"Sitäpä juuri en anna. Te ette kulje oikeilla teillä, muuten ette nostaisi tuollaista elämää. Pois!"
"Mutta minun pitää kuolla, jos ajatte minut pois."
"Siitä ei pelkoa. Kunhan ei teillä vain olisi mitään pahaa mielessä, kun tuolla tavalla kiertelette ihmisten talojen ympärillä keskellä yötä. Jos teillä on seuralaisia — murtovarkaita tai heidän kaltaisiaan — lähitienoilla, niin sanokaa heille, että me emme ole turvattomia, talossa on mieshenkilö ja koiria ja pyssyjä." Ja kunniallinen, taipumaton palvelijatar sulki oven ja työnsi salvan sen eteen sisäpuolella.
Onnettomuuksieni mitta oli nyt täysi. Äärimäinen tuska, kauhein epätoivo raateli sydäntäni! Olin niin uupunut, etten voinut astua askeltakaan. Vaivuin märälle portaalle, valitin ääneen, vääntelin käsiäni ja itkin kiihkeästi. Edessäni oli siis viimeinen, kauhea hetki. Voi, kuinka olin yksin, kuinka olin hyljätty! Poissa ei ollut ainoastaan toivon ankkuri, vaan myöskin — ainakin sillä hetkellä — kaikki mielenlujuus ja tasapaino, mutta viimeksimainittuja koetin heti taaskin voittaa haltuuni.
"Minun täytyy nyt kuolla", sanoin, "ja minä uskon Jumalaan. Minä koetan hiljaisena odottaa hänen tahtonsa täyttymistä."
Näitä sanoja en ainoastaan ajatellut, vaan lausuin ne ääneen. Koetin hillitä tuskani ja odottaa hiljaa ja levollisena.
"Kaikkien ihmisten täytyy kuolla", kuului ääni aivan vierestäni, "mutta kaikki eivät ole tuomitut ennenaikaiseen ja vaikeaan kuolinkamppailuun, kuten teidän olisi, jos nyt tässä kuolisitte puutteeseen."
"Kuka puhuu?" kysyin kauhistuneena kuullessani tuon odottamattoman äänen, sillä en enää uskonut mitään apua mahdolliseksi. Lähelläni oli tumma haamu, mutta pilkkopimeässä yössä en väsyneillä silmilläni voinut erottaa sitä tarkemmin. Tulija koputti ovelle äänekkäästi ja pitkään.
"Tekö se olette, Mr. St. John?" huusi Hanna.
"Niin — niin, avaa nopeasti!"
"Mahdatte olla märkä ja viluinen tällaisena koleana iltana! Tulkaa sisään — sisarenne ovat vallan levottomia tähtenne, ja minä luulen, että tänä iltana on pahoja ihmisiä liikkeellä. Täällä oli äsken kerjäläisnainen — lyönpä vetoa, ettei hän ole mennyt vielä — kehtaakin maata tuossa! Ylös siitä, heti! Menkää tiehenne, sanon minä!"
"Vaiti, Hanna, minun täytyy puhua pari sanaa tämän naisen kanssa. Teit velvollisuutesi sulkiessasi hänet ulos, anna nyt minun tehdä velvollisuuteni ja päästää hänet sisään! Olin lähellä ja kuulin koko keskustelunne. Luulen, että tässä on kysymyksessä erikoinen tapaus, jota minun täytyy ainakin tutkia lähemmin. Nouskaa, nuori nainen, ja menkää edelläni sisään."
Tottelin häntä vaivoin. Hetken kuluttua seisoin tuossa kirkkaassa, siistissä keittiössä — aivan tulen ääressä — vapisevana ja sairaana. Tiesin hyvin, että näytin villiltä, aavemaiselta ja tuulenpieksemältä. Molemmat neidit, heidän veljensä, Mr. St. John, ja vanha palvelija tuijottivat minuun.
"St. John, kuka se on?" kuulin toisen kysyvän.
"En tiedä, löysin hänet oven edestä", oli vastaus.
"Kylläpä hän on valkoinen", sanoi Hanna.
"Kalpea kuin kuolema", oli vastaus. "Hän kaatuu, antakaa hänelle tuoli."
Päätäni huimasi ja horjahdin, mutta en kaatunut, sillä minulle työnnettiin nojatuoli. Olin vielä tajuissani, vaikka en sillä hetkellä voinutkaan puhua.
"Kenties hän virkistyisi, jos saisi juoda. Hanna, tuo tänne lasillinen vettä. Mutta kuinka hän on huonon näköinen — kuinka veretön ja laihtunut!"
"Aivankuin aave."
"Onko hän sairas vai nälkäinen?"
"Luultavasti nälkäinen. Hanna, onko tuossa maitoa? Anna se tänne ja tuo pala leipää."
Diana — tunsin hänet pitkistä kiharoista, jotka hulmahtivat minun ja takkavalkean väliin hänen kumartuessaan ylitseni — taittoi kappaleen leipää, kastoi sen maitoon ja asetti huulilleni. Hänen kasvonsa olivat lähellä omiani, näin niissä sääliä ja tunsin osanottoa hänen lyhyessä hengityksessään, ja kun hän sanoi: "Koettakaa syödä", oli hänen äänensä sävy suloinen ja viihdyttävä.
"Niin, koettakaa", toisti Mary lempeästi, otti pois likomärän hattuni ja kohotti päätäni. Maistoin, mitä he tarjosivat, söin ensin hitaasti ja vaivoin, sitten kiihkeästi.
"Ei liian paljon ensi kerralla — älkää antako enää", sanoi heidän veljensä. "Hän on jo saanut kylliksi." Ja hän veti pois maitokupin ja leipätarjottimen.
"Vähän enemmän, St. John, katso, kuinka hänen silmänsä pyytävät lisää."
"Ei tällä kertaa, sisar. Koeta, voisiko hän puhua nyt — kysy hänen nimeänsä."
Tunsin voivani puhua ja vastasin: "Nimeni on Jane Elliot." Välttääkseni ilmitulemista, olin jo ennakolta päättänyt ottaa toisen nimen.
"Ja missä asutte? Missä ovat ystävänne?" Minä vaikenin.
"Voimmeko lähettää sanaa kenellekään, jonka tunnette?"
Pudistin päätäni.
"Mitä tietoja voitte antaa itsestänne?" Kun vihdoinkin olin päässyt talon kynnyksen yli ja tullut puheisiin sen omistajien kanssa, en enää tuntenut olevani onneton, koko avaran maailman hylkäämä olento. Uskalsin jättää pois kerjäläisnaamioni ja esiintyä taas omana itsenäni. Aloin vähitellen olla entiselläni, ja kun St. John kysyi minulta tiedonantoja, joita sillä hetkellä olin aivan liian heikko antamaan, vastasin lyhyen äänettömyyden jälkeen.
"Sir, en voi kertoa yksityiskohtia tänä iltana."
"Mutta mitä sitten odotatte minun tekevän hyväksenne?", sanoi hän.
"Ei mitään", vastasin. Voimani riittivät vain lyhyisiin vastauksiin.Diana otti puhevuoron.
"Tarkoitatteko", sanoi hän, "että nyt olemme antaneet teille sen avun, jota tarvitsette, ja että voimme lähettää teidät takaisin sateiseen yöhön kankaalle?"
Katselin häntä. Mielestäni hänellä oli miellyttävät kasvot, joissa ilmeni sekä voimaa että hyvyyttä. Rohkaisin mieleni äkkiä. Vastasin hänen osaaottavaan katseeseensa hymyilyllä ja sanoin: "Minä luotan teihin. Jos olisin koditon, eksynyt koira, että lähettäisi minua tällaisena iltana pois talostanne, ja koska sen tiedän, en ole levoton. Tehkää minulle mitä tahdotte, mutta säästäkää minua pitkistä puheista — rintani on kipeä ja minun on vaikea puhua." Kaikki kolme katselivat minua äänettöminä.
"Hanna", sanoi Mr. St. John lopulta, "anna hänen istua tässä, mutta älä kysy häneltä mitään. Kymmenen minuutin kuluttua voit antaa hänelle loput leivästä ja maidosta. Mary ja Diana, tulkaa vierashuoneeseen, niin saamme keskustella asiasta."
He poistuivat. Hyvin pian palasi toinen neideistä takaisin — en tiedä, kumpiko. Miellyttävä raukeus valtasi minut istuessani siinä kodikkaan tulen ääressä. Hän antoi matalalla äänellä määräyksiä Hannalle. Ennen pitkää nousin tämän avulla yläkertaan, läpimärät vaatteeni riisuttiin pois ja sain vaipua lämpimään, kuivaan vuoteeseen. Kiitin Jumalaa, tunsin sanomattomasta väsymyksestäni huolimatta iloa ja viihdytystä ja nukuin.
Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.
Seuraavat kolme päivää ja yötä muistan vain hyvin hämärästi. Voin tuolta ajalta palauttaa mieleeni muutamia vaikutelmia, mutta en mitään ajatuksia, vielä vähemmin tekoja. Tiesin olevani pienessä huoneessa ja makaavani kapeassa vuoteessa. Tuntui kuin olisin kasvanut kiinni tuohon vuoteeseen, makasin siinä liikkumattomana kuin kivi, ja olisin varmaan kuollut, jos minut olisi riistetty irti siitä. En kiinnittänyt mitään huomiota ajan kulumiseen — aamun ja päivän, päivän ja yön vaihtumiseen. Jos joku tuli huoneeseen, huomasin hänet kyllä, voinpa nähdä, kuka se olikin, ymmärsin, mitä sanottiin, kun puhuja seisoi lähelläni, mutta en voinut vastata, sillä minun oli yhtä mahdoton liikuttaa huuliani kuin muitakin jäseniäni. Hanna, palvelijatar, kävi useimmin luonani. Hänen tulonsa vaivasi minua. Minusta tuntui, että hän olisi toivonut minut pois, että hän ei ymmärtänyt minua eikä olosuhteitani vaan tunsi ennakkoluuloja minua kohtaan. Diana ja Mary ilmestyivät huoneeseen kerran pari päivässä ja he kuiskailivat keskenään seuraavaan tapaan:
"Oli oikein hyvä, että otimme hänet sisään."
"Niin, hänet olisi varmaankin löydetty aamulla kuolleena ovelta, jos hänen olisi pitänyt olla ulkona koko yö. Tahtoisinpa tietää, mitä hänen on täytynyt kestää."
"Varmaankin suuria onnettomuuksia — poloinen, nääntynyt vaeltaja."
"Hän ei ole sivistymätön henkilö — niin päättäisin hänen puhetavastaan, joka oli sivistyneen kieltä, ja ne märät ja tahriintuneet vaatteet, jotka hän riisui päältään, olivat hienot ja vähän käytetyt."
"Hänellä on omituiset kasvot. Pidän niistä nytkin, niin laihat ja kuihtuneet kuin ne ovatkin. Kuvittelen, että ne voivat olla oikein miellyttävät, kun hän on terve ja onnellinen."
Koskaan ei heidän keskusteluissaan ollut pienintäkään viittausta, joka olisi osottanut heidän katuvan vierasvaraisuuttaan tai josta olisi ilmennyt epäluuloa ja vastenmielisyyttä minua kohtaan. Tunsin huojennusta.
Mr. St. John tuli vain kerran. Hän katseli minua ja sanoi, että horrostilani oli ylenmääräisten rasitusten seuraus. Hänen mielestään oli turha hakea lääkäriä, luonto olisi paras lääkäri. Hän sanoi, että koko hermostoni oli tavalla tai toisella tullut ylenmäärin järkytetyksi ja että sen piti nyt saada täydellistä lepoa. Mitään varsinaista sairautta ei tilani ollut, ja arvatenkin toipuisin nopeasti, kun kerran pääsin toipumaan. Nämä arvelunsa Mr. St. John lausui lyhyesti, matalalla äänellä, kuten mies, joka ei ole tottunut monisanaisuuteen ja lisäsi hetken kuluttua: "Omituiset kasvot — ei niissä ainakaan alennusta ja huonoja tapoja ilmene."
"Kaikkea muuta", vastasi Diana. "Totta puhuakseni, St. John, sydämeni lämpenee katsellessani tuota pientä raukkaa. Olisipa hauskaa, jos voisimme tehdä hänelle pysyväisemmän palveluksen."
"Sitä en luule", oli vastaus. "Kaiken todennäköisyyden mukaan hän on nuori herrasneiti, joka jonkun väärinkäsityksen tähden on joutunut epäsopuun omaistensa kanssa ja jättänyt heidät ajattelemattomasti. Voimme kenties saada hänet palaamaan takaisin, jollei hän ole kovin itsepintainen, mutta muutamat luonteenlujuutta osottavat piirteet hänen kasvoissaan saavat minut epäilemään sovinnon mahdollisuutta." Hän katseli minua muutamia minuutteja ja lisäsi sitten: "Hän näyttää älykkäältä, mutta ei ole ollenkaan kaunis."
"Hän on niin sairas, St. John."
"Sairas tai terve — ruma hän on ja rumana pysyy. Kauneuden sopusointuisuutta ja suloa ei näissä piirteissä ole nimeksikään."
Kolmantena päivänä olin terveempi, neljäntenä voin puhua, liikkua, nousta istumaan ja kääntyä. Hanna oli päivällisen aikana tuonut minulle lautasellisen kaurasoppaa ja paistettua leipää. Olin syönyt hyvällä halulla, ruoka ei enää tuntunut tympäisevältä kuten edellisenä päivänä, jolloin vain vaivoin olin saanut niellyksi jotakin. Kun Hanna meni pois, tunsin itseni verrattain virkeäksi ja ennen pitkää aloin kyllästyä makaamiseen. Olisin tahtonut nousta, mutta mitä panisin päälleni? Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin märkä ja tahriintunut pukuni, joka oli ollut ylläni, kun makasin ulkona ja kahlasin rämeissä. Minua hävetti esiintyä sellaisessa asussa hyväntekijöitteni edessä. Nöyryytys säästyi minulta.
Tuolilla sängyn vieressä näin kaikki vaatteeni kuivina ja puhtaina. Musta silkkipukuni riippui seinällä. Kaikki tahrat oli otettu pois ja vesirypyt silitetty. Se oli aivan siisti. Sukkanikin oli pesty ja kenkäni puhdistettu. Huoneessa näin pesuvehkeet ja kamman ja harjan. Väsyttävän ponnistuksen jälkeen, leväten joka viides minuutti, onnistuin vihdoin pukeutumaan. Vaatteet riippuivat ylläni väljinä, sillä olin paljon laihtunut, mutta peitin puutteet huivilla, ja niin olin taas kerran siisti ja säädyllisen näköinen. Ei näkynyt jälkeäkään liasta ja epäjärjestyksestä, jota niin vihasin ja joka niin näytti alentavan minua. Kaidepuun avulla laskeuduin kivisiä portaita, tulin matalaan, kapeaan käytävään ja löysin tieni keittiöön.
Keittiöstä tulvahti vastaani suloista lämpöä ja vastaleivotun leivän tuoksua. Hanna leipoi parhaillaan. On tunnettu tosiseikka, että ennakkoluuloja on vaikein juurittaa pois niistä sydämistä, joitten maaperää ei sivistävä kasvatus koskaan ole muokannut. Ne versoavat siellä voimakkaina kuin rikkaruoho kivikossa. Hanna oli alussa ollut hyvin kylmä ja jäykkä, viime aikoina hän oli sulanut hiukan, ja kun hän nyt näki minun astuvan sisään hyvin puettuna ja siistinä, veti hän suunsa hymyyn.
"Mitä, oletteko jo noussut?" sanoi hän. "Voitte siis paremmin. Jos tahdotte, voitte istua keinutuoliini tulen ääreen."
Hän osotti keinutuoliansa, ja minä istuin siihen. Hän jatkoi puuhiaan tarkastaen minua silloin tällöin syrjäsilmin. Ottaessaan muutamia leipiä uunista hän äkkiä kääntyi minuun ja kysyi kömpelösti:
"Kävittekö kerjäämässä ennenkuin tulitte tänne?"
Olin ensin suuttunut, mutta muistin heti, että harmi ei ollut paikallaan nykyisissä olosuhteissani ja että itse asiassa olinkin esiintynyt hänelle kerjäläisenä. Vastasin levollisesti, mutta lujasti:
"Olette erehtynyt luullessanne minua kerjäläiseksi. En ole kerjäläinen sen enempää kuin te itse tai nuoret neitinne."
Lyhyen vaitiolon jälkeen hän sanoi: "En ymmärrä sitä, teillä ei kuitenkaan näytä olevan kotia eikä kontua."
"En ole kerjäläinen siinä merkityksessä kuin te ymmärrätte sanan, vaikka minulla ei olisikaan kotia eikä kontua — sillä kai tarkoitatte rahaa."
"Oletteko koulunkäynyt?" kysyi hän sitten.
"Olen hyvinkin."
"Mutta herraskoulussa ette kai ole ollut?"
"Olen käynyt herraskoulua kahdeksan vuotta."
Hänen silmänsä levisivät. "Kuinka ette sitten voi elättää itseänne?"
"Minä olen elättänyt itseni, ja toivon voivani tehdä sen taaskin. Mitä aiotte tehdä noilla karviaismarjoilla?" kysyin, kun hän otti esiin marjatuohisen.
"Leivon ne pasteijoihin."
"Antakaa minun puhdistaa ne."
"Ei, ei teidän tarvitse tehdä mitään."
"Mutta minä tahdon tehdä jotakin. Antakaa tänne vain."
Hän suostui, levittipä vielä puhtaan pyyhinliinan hameelleni, etten tahrisi sitä.
"Te ette ole tottunut palvelijain töihin, sen näkee käsistänne", huomautti hän. "Olette kenties ollut ompelija."
"En, te olette väärässä. Yhdentekevää, mitä olen ollut — älkää enää vaivatko päätänne sillä, vaan sanokaa sensijaan mikä on tämän talon nimi."
"Muutamat sanovat sitä Marsh-End'iksi, toiset Moor-House'ksi."
"Ja herra, joka asuu täällä, on nimeltään Mr. St. John."
"Ei, hän ei asu täällä, hän on vain käymässä. Hänen kotinsa on hänen omassa seurakunnassaan Mortonissa."
"Tuossako kylässä parin peninkulman päässä?"
"Niin."
"Ja mikä hän on?"
"Hän on pappi."
Muistin pappilan vanhan emännöitsijän vastauksen, kun kysyin pastoria."Onko tämä sitten hänen isänsä talo?"
"On, vanha Mr. Rivers asui täällä ja hänen isänsä ja isoisänsä ja isoisänisänsä."
"Herran nimi on siis Mr. St. John Rivers."
"Niin on, St. John on hänen ristimänimensä."
"Ja hänen sisartensa nimet ovat Diana ja Mary Rivers?"
"Niin."
"Heidän isänsä on kuollut?"
"Tasan kolme viikkoa sitten."
"Eikö heillä ole äitiä?"
"Rouva on kuollut jo monta vuotta sitten."
"Oletteko kauan ollut perheessä?"
"Kolmekymmentä vuotta. Olen hoitanut kaikkia kolmea."
"Se todistaa, että olette hyvä ja uskollinen palvelija. Sen tunnustuksen annan teille, vaikka olittekin niin epäkohtelias, että sanoitte minua kerjäläiseksi."
Hän katseli minua taaskin hämmästyneenä. "Luulen", sanoi hän, "että olen kokonaan erehtynyt teidän suhteenne, mutta täällä kulkee niin paljon irtainta väkeä, että saatte suoda anteeksi minulle."
"Ja vaikka tahdoitte karkoittaa minut oveltanne sellaisena yönä, jolloin ette olisi ajanut koiraakaan ulos", jatkoin melkein ankarasti.
"No se oli kyllä kovaa, mutta mitä ihmisen pitää tehdä? Minä ajattelin enemmän lapsiparkoja kuin itseäni. Kukaan ei pidä heistä huolta paitsi minä. Saan kyllä olla tuikea."
Vaikenin muutamia minuutteja ja olin hyvin vakava.
"Ette kai ajattele minusta kovin pahaa", huomautti hän taas.
"Ajattelen kylläkin", sanoin, "ja sanon kohta, minkätähden. Ei niin paljon siitä syystä, että kielsitte minulta yösijan ja piditte minua huonona ihmisenä kuin sentähden, että nyt juuri luitte minulle jonkinlaiseksi viaksi sen, ettei minulla ole kotia ei kontua. Muutamat jaloimmista ihmisistä maanpäällä ovat eläneet yhtä köyhinä kuin minä nyt, ja jos olette kristitty, ei teidän sopisi pitää köyhyyttä rikoksena."
"Ei sopisikaan", sanoi hän. "Niin sanoo Mr. St. John'kin, ja minä huomaan olleeni väärässä — mutta nyt minulla onkin aivan toisenlainen käsitys teistä kuin ensiksi. Te olettekin oikein siisti ja sievä pieni neiti."
"No se kuuluu joltakin — minä annan teille anteeksi. Kättä päälle."
Hän pani jauhoisen, karkean kätensä käteeni, sydämellisempi hymyily valaisi nyt hänen rosoisia kasvojaan, ja siitä hetkestä olimme ystävät.
Hanna oli nähtävästi puhelias. Kun minä puhdistin karviaismarjoja ja hän teki pasteijataikinaa, antoi hän yksityiskohtaisia tietoja isäntä- ja emäntävainajastaan ja "lapsista", kuten hän nimitti nuorta herrasväkeä.
Vanha Mr. Rivers oli yksinkertainen maalainen, mutta siltä täysi herrasmies ja yhtä vanhaa sukua kuin kuka muu tahansa. Marsh-End oli kuulunut Rivers'eille niin kauan kuin talo oli seisonut, ja se oli Hannan vakuutuksen mukaan parinsadan vuoden vanha, vaikka se olikin pieni ja vaatimaton verrattuna esimerkiksi Mr. Oliverin linnaan Morton Yalessa. Mutta niinpä hän muistikin sen ajan, jolloin Bill Oliverin isä oli työssä neulatehtaassa, kun taas Riversit olivat herrasväkeä jo Henrik-kuninkaitten aikana, kuten jokainen voi nähdä Mortonin kirkonkirjoista. Vanha herra oli kuitenkin aivan kuin muutkin ihmiset — ei ollenkaan ylpeä — ja piti paljon metsästyksestä ja maanviljelyksestä. Rouva oli toista maata. Hän oli täysi lukuihminen, ja "lapset" tulivat häneen. Lukuinnossa ei kukaan vetänyt heille vertoja, he olivat kaikki kolme alottaneet melkein heti kun osasivat puhua, ja oppineet he olivat "kuin itsestään". Mr. St. John tahtoi kouluun ja luki papiksi, tytöt olivat hakeneet kotiopettajan paikkoja heti päästyänsä koulusta, sillä heidän isänsä oli muutamia vuosia sitten menettänyt paljon rahaa erään ystävänsä vararikossa, ja koska hän ei ollut kyllin rikas turvatakseen heidän tulevaisuutensa, täytyi heidän pitää huolta itsestään. He olivat viime aikoina olleet hyvin vähän kotona, ja viipyivät nytkin, isänsä kuoleman johdosta, vain muutamia viikkoja, mutta he pitivät hyvin paljon Marsh-Endistä ja Mortonista ja kanervanummista sen ympärillä. He olivat olleet Lontoossa ja monessa muussa suuressa kaupungissa, mutta he sanoivat aina, että koti oli paras paikka maailmassa, sitäpaitsi he tulivat mainiosti toimeen keskenään eivätkä koskaan kinastelleet. Hän ei tuntenut toista niin yksimielistä perhettä.
Lopetettuani karviaismarjojen puhdistamisen kysyin, missä neidit ja heidän veljensä nyt olivat.
"Kävelyllä Mortonissa, mutta he palaavat puolen tunnin kuluttua teelle."
He palasivatkin Hannan mainitseman ajan kuluttua ja tulivat sisään keittiön ovesta. Mr. St. John vain kumarsi nähdessään minut ja kulki ohitse. Tytöt sitävastoin pysähtyivät, Mary ilmaisi muutamin ystävällisin sanoin ilonsa nähdessään minun olevan niin terveen, että voin tulla alas, Diana otti käteni ja pudisti päätänsä.
"Teidän olisi pitänyt odottaa minun lupaani, ennenkuin tulitte alas", sanoi hän. "Olette vielä hyvin kalpea — ja niin laihtunut! Lapsi raukka, tyttö raukka!"
Dianan ääni kuului korviini kyyhkysen kuherrukselta. Oli nautinto kohdata hänen katsettaan. Hänen kasvonsa olivat mielestäni suloiset. Maryn kasvot näyttivät yhtä älykkäiltä, hänen piirteensä olivat yhtä kauniit, mutta hän näytti umpimielisemmältä, ja hänen käytöksensä, niin ystävällistä kuin se olikin, oli hillitympää. Dianan katseissa ja puhetavassa ilmeni päättäväisyyttä, hänellä oli nähtävästi oma tahtonsa, ja minun luonnolleni on aina ollut mieluista antautua hänenlaisensa johdettavaksi ja mukautua, mikäli omatuntoni ja itsekunnioitukseni myönsivät, lujemman tahdon vaatimuksiin.
"Ja mitä tekemistä teillä on täällä?" jatkoi hän. "Tämä ei ole teidän paikkanne. Mary ja minä istumme keittiössä väliin, koska kotona tahdomme olla mahdollisimman vapaasti — mutta te olette vieraamme ja teidän täytyy tulla vierashuoneeseen."
"Voin erittäin hyvin täällä."
"Kaikkea muuta — kun Hanna hyörii ja pyörii ympärillänne ja peittää teidät jauhoihin."
"Sitäpaitsi on uuni liian kuuma", sanoi Mary.
"Tietysti", sanoi hänen sisarensa. "Kas niin, teidän täytyy olla tottelevainen." Ja hän johti minut viereiseen huoneeseen pitäen vieläkin kättäni omassaan.
"Istukaa tässä", sanoi hän asettaen minut sohvaan, "niin kauan kuin me riisumme päällysvaatteet ja valmistamme teetä — olemme nimittäin ottaneet senkin erikoisvapauden täällä pienessä kodissamme keskellä kangasmaita, että itse valmistamme ateriamme, jos meitä haluttaa tai jos Hanna leipoo, pesee pyykkiä tai silittää."
Hän sulki oven jättäen minut kahdenkesken St. Johnin kanssa, joka istui vastapäätä kirjoineen. Tarkastelin ensin huonetta, sitten huoneessaolijaa.
Vierashuone oli pienehkö, hyvin yksinkertaisesti kalustettu, mutta siisti ja kodikas huone. Vanhanaikaiset tuolit kiilsivät, ja pähkinäpuinen pöytä oli kirkas kuin kuvastin. Pari vanhanaikaista, oudonnäköistä muotokuvaa koristi seiniä, ja lasiovilla varustetussa kaapissa oli pieni kirjavarasto ja vanha kiinalainen porsliinikalusto. Huoneessa ei ollut ainoatakaan ylellisyyskapinetta eikä nykyaikaista huonekalua, lukuunottamatta ruusupuista ompelulipasta eräällä sivupöydällä. Kaikki — myöskin lattiamatto ja ikkunaverhot — näytti vanhalta, mutta hyvin säilyneeltä.
Mr. St. Johnia oli helppo tutkia, sillä hän istui yhtä liikkumattomana kuin tummat öljymaalaukset seinällä. Hänen katseensa ei kertaakaan kohonnut kirjasta ja hän piti huulensa lujasti suljettuina. Jos hän olisi ollut kuvapatsas eikä elävä ihminen, ei häntä olisi ollut helpompi tutkia. Hän oli nuori — kenties kaksikymmentäyhdeksän tai kolmekymmentä vuotta — pitkä ja hoikka. Hänen kasvonsa vangitsivat katselijan huomion: ne olivat kreikkalaiset, hienot ja säännölliset, nenä oli kaunis ja suora, suu ja leuka kuin ateenalaisilla veistoksilla. Harvoin näkee englantilaisia kasvoja, jotka tulisivat niin lähelle antiikin malleja kuin nämä. Eipä ihme, jos minun piirteitteni säännöttömyys oli häirinnyt häntä, kun hänen omansa olivat niin sopusuhtaisen kauniit. Hänen silmänsä olivat suuret ja siniset, ripset ruskeat, ja korkeata, norsunluun valkoista otsaa ympäröi kauniit, vaaleanruskeat kiharat. Tämä kuvaus tuntuu hempeältä — eikö totta, lukija? Kuvattavani ei kuitenkaan vähimmässäkään määrässä tehnyt hempeän ja tunteellisen, ei edes tyvenen ja tasaisen ihmisen vaikutusta. Niin liikkumattomana kuin hän istuikin, oli hänen sieraimissaan, suussaan ja otsassaan jotakin, mikä mielestäni ilmaisi levotonta, kiihkeätä, ankaraa luonnetta. Hän ei puhunut minulle sanaakaan eikä suonut minulle edes katsetta ennenkuin hänen sisarensa palasivat. Diana pistäytyi huoneeseen valmistaessaan teetä ja toi minulle pienen kaakun, joka oli paistettu uunin suussa.
"Syökäähän tämä", sanoi hän, "olette varmaan nälkäinen. Hanna sanoo, että sitten aamiaisen olette saanut vain kauravelliä."
Minä en kieltäytynyt, sillä ruokahaluni oli herännyt. Mr. Rivers sulki nyt kirjansa, lähestyi pöytää, istuutui paikalleen ja suuntasi kauniitten sinisten silmiensä katseen suoraan minuun. Hänen katseensa oli niin luja, niin tutkiva ja epäkohtelias, että huomasin kohta hänen tähän saakka tahallaan, eikä välinpitämättömyydestä, pidättyneen katsomasta muukalaista.
"Olette hyvin nälkäinen", sanoi hän.
"Niin olen, sir." Tapani on aina ollut vastata lyhyisiin ja häikäilemättömiin kysymyksiin samalla mitalla.
"On hyvä, että lievä kuume on pakottanut teitä pidättyväisyyteen kolmena viime päivänä, olisi ollut vaarallista syödä liian paljon aluksi. Nyt voitte syödä, vaikka ei vieläkään kohtuuttomasti."
"Toivon, että minun ei kauan tarvitse syödä teidän kustannuksellanne, sir", oli kömpelö ja epäkohtelias vastaukseni.
"Tietysti ei", sanoi hän kylmästi. "Kun olette ilmoittanut meille ystävienne asunnon, voimme kirjoittaa heille, ja pääsette takaisin kotiin."
"Sitä en voi, se täytyy minun suoraan sanoa teille, koska olen aivan ilman kotia ja ystäviä."
Kaikki kolme katsoivat minuun, mutta ei epäluuloisesti. Tunsin, että heidän katseissaan oli vain ihmettelyä ja uteliaisuutta. Puhun etenkin tytöistä. St. Johnin silmistä, niin kirkkaat kuin ne olivatkin, oli vaikea päättää mitään. Hän näytti käyttävän niitä pikemmin toisten ajatusten lukemiseen kuin omiensa ilmaisemiseen, ja niitten sekä umpimielinen että tutkiva ilme oli pikemmin omiaan saattamaan hämille kuin rohkaisemaan.
"Tarkoitatteko", kysyi hän, "että olette kokonaan vailla omaisia ja ystäviä?"
"Tarkoitan. Ei mikään side yhdistä minua ainoaankaan elävään olentoon, eikä minulla ole oikeutta vaatia suojaa yhdeltäkään katolta koko Englannissa."
"Sepä ihmeellinen asema teidän iässänne!"
Tällöin huomasin, että hän suuntasi katseensa käsiini, jotka olivat edessäni pöydällä. Olin utelias tietämään, mitä hän etsi niistä, ja hänen seuraavat sanansa selittivätkin asian.
"Oletteko ollut naimisissa?"
Diana nauroi. "Mitä ajatteletkaan, St. John! Eihän hän voi olla kuin seitsemän- tai kahdeksantoista vuotias."
"Täytän kohta yhdeksäntoista, mutta en ole ollut naimisissa. En."
Tunsin hehkuvan punan kohoavan kasvoilleni, sillä naimisesta puhuttaessa heräsi katkeria ja kiihdyttäviä muistoja mielessäni. Kaikki huomasivat liikutukseni ja hämminkini. Diana ja Mary käänsivät hienotunteisesti katseensa pois hehkuvista kasvoistani, mutta heidän kylmempi ja kovempi veljensä tarkasti minua edelleen, kunnes kyyneleet kihosivat silmiini.
"Missä asuitte viimeksi?" kysyi hän sitten.
"Sinä kysyt liikoja, St. John", sanoi Mary matalalla äänellä, mutta veli nojautui pöydän yli ja vaati läpitunkevin katsein vastaustani.
"Paikka, jossa viimeksi asuin, sekä henkilöitten nimet ovat salaisuuteni", vastasin lyhyesti.
"Ja minun mielestäni on teillä oikeus säilyttää se, jos haluatte, sekäSt. Johnilta että muilta kysyjiltä", huomautti Diana.
"Mutta jollen tiedä mitään teistä ja tarinastanne, en voi auttaa teitä", sanoi nuori mies. "Ja te tarvitsette apua, eikö niin?"
"Tarvitsen, sir, toivon, että joku todellinen ihmisystävä osoittaa minulle mahdollisuuden saada työtä, jota osaisin tehdä ja jolla voisin ansaita elatukseni, vaikkakin kuinka vaatimattoman."
"En tiedä, olenko todellinen ihmisystävä, mutta olen ainakin halukas auttamaan teitä mikäli suinkin osaan noin kiitettävässä tarkoituksessa. Sanokaa minulle siis ensiksi, mitä työtä olette tottunut tekemään ja mitäosaattetehdä."
Olin nyt lopettanut teenjuontini. Juoma oli suuresti virkistänyt minua sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tunsin voivani seisoa lujana nuoren, ankaran tuomarini edessä.
"Mr. Rivers", sanoin ja katsoin lujasti ja avonaisesti hänen tutkiviin silmiinsä, "te ja sisarenne olette tehneet minulle suuren palveluksen — suurimman, mitä ihminen voi tehdä lähimmäiselleen. Teidän jalomielinen vieraanvaraisuutenne on pelastanut minut kuolemasta. Tämän hyväntyönne kautta on teillä oikeus vaatia minulta rajatonta kiitollisuutta, vieläpä osittaista luottamustakin. Tahdon kertoa teille tarinastani niin paljon kuin voin häiritsemättä omaa mielenrauhaani, turvallisuuttani — sekä sielullista että ruumiillista — ja toisten rauhaa ja turvallisuutta."
"Olen orpolapsi. Isäni oli pappi, mutta vanhempani kuolivat ennenkuin voin oppia tuntemaan heitä. Kasvoin riippuvaisessa asemassa ja sain koulusivistykseni armeliaisuuslaitoksessa. Voin sanoa teille sen laitoksen nimen, jossa vietin kuusi vuotta oppilaana, kaksi opettajana — se oli Lowoodin orpokoti ——shiressä. Olette kenties kuullut puhuttavan siitä, Mr. Rivers — pastori Robert Brocklehurst on sen rahastonhoitaja."
"Olen kuullut Mr. Brocklehurstista ja nähnyt hänen koulunsa."
"Noin vuosi sitten jätin Lowoodin ruvetakseni kotiopettajaksi. Sain hyvän paikan ja olin onnellinen. Noin neljä päivää ennenkuin tulin tänne, olin pakotettu jättämään paikkani. Lähtöni syytä en voi enkä saa mainita — se olisi tarpeetonta, vieläpä vaarallista, eikä tuntuisi uskottavalta. Mikään häpeä ei tahri minua, olen yhtä syytön kuin te kolme. Olen onneton, ja tulen luultavasti pysymään onnettomana vielä hyvän aikaa, sillä ne tapahtumat, jotka karkoittivat minut talosta, missä olin löytänyt paratiisin, olivat sekä kauheat että kummalliset. Suunnitellessani lähtöäni otin huomioon vain kaksi seikkaa: minun oli paettava viipymättä ja salaa, ja senvuoksi täytyi minun jättää kaikki, mitä omistin, lukuunottamatta pientä vaatemyttyä, jonka kiireissäni ja tuskassani jätin vaunuun, joka toi minut Whitcrossiin. Tulin siis täysin turvattomana tähän seutuun. Nukuin kaksi yötä taivasalla ja kuljeskelin kaksi päivää pääsemättä kertaakaan kynnyksen yli. Vain kaksi kertaa sain maistaa ruokaa näinä päivinä. Uupuneena, nälkään nääntyvänä ja onnettomana olin juuri antamaisillani epätoivolle vallan, kun te, Mr. Rivers, ette sallinut minun kuolla nälkään ovenne eteen vaan otitte minut taloonne. Tiedän, mitä sisarenne ovat tehneet hyväkseni sen jälkeen, ja olen yhtä suuressa kiitollisuudenvelassa heidän välittömälle, sydämelliselle myötätunnolleen kuin teidän kristilliselle armeliaisuudellenne."
"Älä vaadi häntä puhumaan enää tällä kerralla, St. John", sanoi Diana, kun vaikenin. "Hän ei nähtävästi vielä kestä mielenliikutusta. Tulkaa nyt istumaan sohvaan, Miss. Elliot."
Vaistomaisesti säpsähdin kuullessani uuden nimeni, jonka jo olin unohtanut. Mr. Rivers, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, pani sen heti merkille.
"Sanoitte, että nimenne on Jane Elliot", huomautti hän.
"Niin sanoin, ja sitä nimeä aion tästälähin käyttää, mutta se ei ole oikea nimeni, ja kun kuulen sen, tuntuu se oudolta."
"Ettekö tahdo sanoa oikeata nimeänne?"
"En, pelkään monenlaisia ilmitulemisia, jotka kaikki pakottaisivat minut siihen, jota tahdon välttää."
"Olette aivan oikeassa", sanoi Diana. "Jätä toki hänet rauhaan hetkeksi, St. John."
Mutta kun St. John oli miettinyt hetkisen, aloitti hän uudelleen yhtä järkähtämättömänä kuin ennenkin:
"Te ette tahdo kauan käyttää hyväksenne vierasvaraisuuttamme; näen, että haluaisitte mahdollisimman pian vapautua sisarteni myötätunnosta ja ennen kaikkea minunarmeliaisuudestani(huomaan erittäin hyvin tekemänne eron, enkä kielläkään sen oikeutusta) — tahdotte tulla riippumattomaksi meistä — eikö niin?"
"Tahdon, olen jo sanonutkin sen. Näyttäkää minulle, mistä voin saada työtä tai kuinka voin sitä etsiä, sitten antakaa minun mennä vaikka halvimpaan majaan, muttasiihen saakkasallikaa minun olla täällä — olisi kauheata koettaa taaskin kodittomuuden tuskia."
"Tietysti, teidänpitääjäädä tänne", sanoi Diana ja laski valkean kätensä pääni päälle. "Teidänpitääjäädä", toisti Mary yksinkertaisella, vilpittömällä tavallaan, joka näytti olevan hänelle ominainen.
"Te näette, että sisareni pitävät teitä luonaan mielellään, kuten heistä olisi hauskaa hoivata paleltunutta lintua, joka kylmänä talvipäivänä olisi eksynyt heidän ikkunalleen.Minäpuolestani olen taipuvaisempi hankkimaan teille mahdollisuuden pitää itse huolta itsestänne, ja koetankin pyrkiä siihen, mutta ottakaa huomioon, että vaikutusvaltani on pieni. Olen vain köyhän maalaisseurakunnan pappi, ja apuni tulee olemaan mitä vaatimattominta laatua. Ja jos te halveksitte niukkoja olosuhteita, neuvon teitä kääntymään vaikutusvaltaisemman auttajan puoleen."
"Hän on jo sanonut suostuvansa mihin kunnialliseen työhön tahansa, jota vainosaatehdä", vastasi Diana minun, puolestani, "ja sinä tiedät, St. John, että hän ei voi valita auttajiaan vaan on pakotettu tulemaan toimeen niin särmikkään ihmisen kanssa kuin sinun."
"Minä rupean ompelijaksi, palvelijaksi, lapsentytöksi, jos muuta neuvoa ei ole", sanoin.
"Hyvä on", sanoi St. John kylmästi, "jos sellainen on mielenlaatunne, lupaan auttaa teitä aikoinani ja omalla tavallani."
Hän otti nyt kirjan, jota oli lukenut teenjuontiin saakka. Minä vetäydyin pian pois, sillä olin puhunut ja ollut ylhäällä niin kauan kuin nykyinen tilani salli.
Kolmaskymmenes luku.
Mitä enemmän opin tuntemaan Moor-Housen asukkaita, sitä enemmän pidin heistä. Jo parin päivän kuluttua olin siksi toipunut, että voin olla ylhäällä koko päivän ja tehdä pieniä kävelyltäkin. Voin olla Dianan ja Maryn mukana kaikissa heidän puuhissaan, keskustelin heidän kanssaan niin paljon kuin heitä halutti ja autoin heitä milloin ja missä he vain sallivat. Tämä seurustelu virkisti minua suuresti, ja sen viehätys oli minulle aivan uutta, sillä vasta ensi kerran eläissäni sain nyt maistaa täysin samanmielisten ja samantunteisten ystävien seuraa.
Minä pidin samoista kirjoista kuin he, kaikki, mikä miellytti heitä, miellytti minuakin ja minkä he hyväksyivät, sen hyväksyin minäkin. He pitivät yksinäisestä kodistansa. Minuakin viehätti suuresti tuo harmaa, pieni, vanhanaikainen talo mataline kattoineen, ristikkoikkunoineen, rappeutuneine seinineen, käytävineen, jota korkeat, vuorituulten käpristämät hongat reunustivat, ja villeine, puksipuun peittämine puutarhoineen, jossa vain karuimmat kukkalajit menestyivät. He olivat sydämestään kiintyneet punertaviin kanervakankaisiin talonsa ympärillä, sanajalkain peittämään laaksoon, johon kivinen polku johti suoraan heidän portiltaan, ja laidunmaihin, jotka ulottuivat kankaalle saakka ja joilla kulki puolivillejä lammaslaumoja pienine pörröisine karitsoineen. Ymmärsin heidän kiintymyksensä ja tunsin itse samanlaista. Tajusin paikan viehätyksen. Tunsin sen yksinäisyyden tenhon, nautin kukkuloitten aaltoilevista ääriviivoista ja siitä väriloistosta, joka levisi yli sammalmättäitten, kukkivan kanervikon, orjantappurapensaitten ja vaaleanharmaitten graniittilohkareitten. Kaikki nämä yksityiskohdat tuottivat yhtä puhdasta ja vilpitöntä iloa minulle kuin ystävilleni. Me näimme kauneutta kaikessa ja nautimme kaikesta — myrskystä ja hiljaisten tuulten huminasta, rajuilmasta ja tyvenistä illoista, kuutamoisista ja pilvisistä öistä — kaikki löysi vastakaikua sydämessämme, niin minun kuin heidän.
Sisällä huoneessa tulimme yhtä hyvin toimeen keskenämme. He olivat lukeneet paljon enemmän kuin minä, mutta minä seurasin innokkaasti niitä tiedon polkuja, joita he olivat viitoittaneet minulle. Ahmin kirjoja, joita sain heiltä lainaksi, ja odotin jännityksellä iltaa, jolloin sain heidän kanssaan keskustella päivällä lukemieni sivujen johdosta. Vaihdoimme ajatuksia ja mielipiteitä ja kaikessa sovimme mitä parhaiten yhteen.
Jos joku oli johtaja kolmiossamme, oli se Diana. Hän oli ulkonaisesti minua paljon etevämpi, kaunis ja voimakas. Henkisesti hän oli niin rikas, joustava ja tulvillaan elämää, että sekä ihmettelin että ihailin häntä. Minä saatoin puhella vilkkaasti ja eloisasti illan alussa, mutta väsyin pian, ja silloin oli suurin iloni istua jakkaralla Dianan jalkojen juuressa ja kuunnella vuoroin häntä ja Maryä heidän syventyessään perinpohjin keskustelukysymykseen, jota minä olin vain koskettanut. Diana tarjoutui opettamaan minulle saksaa. Se oli minusta hauskaa. Huomasin, että opettajana olo miellytti häntä ja sopi hänelle, kuten oppilaansa oleminen minulle. Me tarvitsimme toisiamme, ja seurauksena oli mitä lujin molemminpuolinen ystävyys. He keksivät, että osasin piirtää, ja kohta sain heidän siveltimensä ja värilaatikkonsa käytettävikseni. Taitoni, joka tässä ainoassa suhteessa oli suurempi kuin heidän, hämmästytti ja ihastutti heitä. Mary istui tuntikausia katsellen työtäni, sitten hän tahtoi ottaa tunteja, ja opinhaluinen, älykäs ja ahkera oppilas hän olikin. Näissä puuhissa kului päivä kuin tunti ja viikko kuin päivä.
Mitä tulee Mr. St. Johniin, ei tuo niin nopeasti ja luonnollisesti kehittynyt läheinen tuttavuus, joka vallitsi hänen sisartensa ja minun välillä, ulottunut häneen. Osaksi johtui se siitäkin seikasta, että hän verrattain harvoin oli kotona. Käynnit harvaanasutun pitäjän sairaitten ja köyhien luona näyttivät ottavan suurimman osan hänen ajastaan. Ei mikään sää voinut estää häntä näistä viran toimituksista. Yhdentekevää, satoiko vai paistoiko aurinko — joka päivä, lopetettuaan lukunsa aamulla, hän otti hattunsa ja lähti isänsä vanhan lintukoiran Carlon seuraamana käynneilleen — en tiedä, tekikö hän sen rakkaudesta vaiko velvollisuudentunnosta. Väliin, kun ilma oli hyvin epäsuotuisa, tahtoivat sisaret häntä jäämään kotiin. Silloin hän sanoi, huulillaan omituinen, mieluummin juhlallinen kuin iloinen hymy:
"Ja jos annan pienen tuulenpuuskan tai sadepisaran estää itseäni näistä helpoista töistä, mitenkä silloin valmistaudun sitä tulevaisuutta varten, jonka olen valinnut itselleni?"
Diana ja Mary vastasivat tähän tavallisesti huoaten, ja jäivät joksikin aikaa surullisten mietteitten valtaan. Mutta paitsi hänen alituista poissaoloaan esti toinenkin seikka meitä tulemasta lähemmiksi ystäviksi. Hän näytti olevan umpimielinen, miettiväinen, hautova luonne. Niin innokas kuin hän olikin papillisissa tehtävissään, niin moitteettomat kuin hänen elämänsä ja tapansa olivatkin, ei hän kuitenkaan näyttänyt nauttivan sitä mielen kirkkautta, sitä sisäistä tyydytystä, jonka pitäisi olla jokaisen vilpittömän kristityn ja ihmisystävän palkka. Usein iltaisin, istuessaan ikkunan luona kirjoituspöytänsä ääressä, hän lakkasi lukemasta tai kirjoittamasta, nojasi leukansa käteensä ja antautui ajatusten valtaan — en tiedä minkälaisten, mutta silmien levottomasta välkkeestä ja taajoista rävähdyksistä saattoi nähdä, että ajatukset olivat raskaita ja kiihdyttäviä.
Luulen myöskin, että luonto ei hänelle ollut sama tyhjentymätön nautinnon lähde kuin hänen sisarilleen. Vain kerran kuulin hänen lausuvan julki ihastuksensa kukkuloitten jylhään kauneuteen ja myötäsyntyisen kiintymyksensä vanhaan, harmaaseen taloon, jota hän sanoi kodikseen, mutta hänen äänensävynsä ilmaisi enemmän alakuloisuutta kuin nautintoa, eikä hän koskaan samoillut kangasmailla etsien niiden viihdyttävää rauhaa ja nauttien niistä tuhansista hiljaisista iloista, joita ne voivat tarjota.
Koska hän oli vähäpuheinen, kului jonkun aikaa ennenkuin sain tilaisuutta katsahtaa hänen sieluunsa. Ensi kerran sain siitä aavistuksen kuullessani hänen saarnaavan kirkossaan Mortonissa. Toivoisin voivani kuvata tuota saarnaa, mutta se käy yli voimieni. En osaa edes selittää sitä vaikutusta, jonka se teki minuun. Hän alkoi levollisena, ja mitä tulee ääneen ja ulkonaiseen esitykseen, pysyi hän levollisena loppuun asti, mutta ennen pitkää tunsi, kuinka hänen sanoistaan huokui voimakasta, joskin läpeensä hillittyä paatosta, joka nousi, kiihtyi ja vaikutti ahdistavasti kuulijaan. Hänen voimakas puheensa järkytti ja hämmästytti kuulijaa, mutta rakkauden lempeätä kieltä ei se ollut. Kaiken läpi henki omituinen katkeruus ja lohdullisuuden puute, useassa kohdin tuntui Calvinin vaikutusta — viittauksia armonvalitsemis- ja kadotusoppiin, jotka kaikki kuuluivat ankaroilta kuin tuomion sanat. Sensijaan että hänen saarnansa olisi tehnyt minut paremmaksi ja levollisemmaksi, tunsin sanomatonta alakuloisuutta hänen lopetettuaan puheensa, sillä minusta tuntui — en tiedä oliko toisten laita samoin — että kuulemani kaunopuheisuus pulppusi syvästä, pettymyksien hämmentämästä, tyydyttämättömien kaipausten ja levottomien intohimojen kuohuttamasta lähteestä. Olin varma, että St. John Rivers, niin nuhteeton, tunnollinen ja työintoinen kuin hän olikin, ei ollut vielä löytänyt sitä Jumalan rauhaa, joka käy yli ymmärryksen, yhtä vähän, niin arvelin, kuin minä itse, joka salassa yhä kipeästi kaipasin epäjumalaani ja kadotettua paratiisiani. Tämä tuska, johon viime aikoina olen välttänyt koskettamasta, piti vieläkin armotonta ylivaltaa sielussani.
Sillävälin oli kuukausi kulunut. Dianan ja Maryn piti kohta jättää Moor House ja palata tuohon aivan toisenlaiseen elämään, mikä odotti heitä eräässä etelä-Englannin suurista, komeista kaupungeista. He olivat siellä kotiopettajattarina perheissä, joitten rikkaat ja ylpeät jäsenet pitivät heitä vain vaatimattomina käskynalaisina, eivät tunteneet heidän synnynnäistä hienostustaan eivätkä panneet heidän lahjoilleen sen suurempaa arvoa kuin kokkinsa taitavuudelle tai kamarineitsyittensä aistille. Mr. St. John ei ollut vielä sanonut mitään siitä toimesta, jonka hän oli luvannut hankkia minulle, ja kuitenkin oli jo tärkeätä, että saisin jonkinlaisen paikan. Eräänä aamuna, jäätyäni hänen kanssaan kahdenkesken vierashuoneeseen, uskalsin lähestyä ikkunakomeroa, josta hänen kirjoituspöytänsä ja nojatuolinsa olivat tehneet jonkinlaisen lukupyhätön, aikoen ottaa asian puheeksi, vaikka en vielä tietänytkään, minkälaiseksi muodostaisin kysymykseni. Vaikeata olikin murtaa sitä vaiteliaisuuden jäätä, joka oli kiteytynyt hänen ympärilleen. Hän säästi kuitenkin minulta tämän vaivan aloittamalla keskustelun itse.
Hän katsahti työstään, kun tulin lähemmäksi, ja sanoi: "Teillä on jotakin kysyttävää minulta?"
"Niin on. Tahtoisin tietää, oletteko kuullut jostakin paikasta, johon voisin tarjoutua."
"Keksin jotakin teitä varten kolme viikkoa sitten, mutta näytitte sekä viihtyvän hyvin täällä että olevan hyödyksi sisarilleni, jotka nähtävästi ovat kiintyneet teihin ja nauttivat suuresti seurastanne, en tahtonut häiritä hupaisuuttanne ennenkuin heidän lähestyvä lähtönsä tekisi teidänkin lähtönne välttämättömäksi."
"He lähtevät kolmen päivän kulutta, eikö niin?"
"Kyllä, ja kun he lähtevät, palaan minä Mortonin pappilaan. Hanna tulee mukanani, ja tämä vanha talo suljetaan."
Odotin hetkisen toivoen, että hän jatkaisi aloittamaansa keskustelua, mutta hänen ajatuksensa näyttivät jo saaneen toisen suunnan ja hän oli luultavasti jo unohtanut minut ja asiani. Olin pakotettu palauttamaan hänet tuohon minulle niin tärkeään kysymykseen.
"Mikä on se toimi, jota ajattelitte, Mr. Rivers? Toivon, että viivytys ei ole lisännyt vaikeuksia sen saamisessa."
"Ei toki, koska sen antaminen riippuu vain minusta ja sen ottaminen teistä."
Hän vaikeni taaskin, ja näytti kuin hän olisi ollut vastahakoinen jatkamaan. Minä tulin kärsimättömäksi. Pari levotonta liikettä, kärsimätön ja kiihkeä katse tulkitsi hänelle tunteeni paremmin ja vaivattomammin kuin mitä sanat olisivat tehneet.
"Teidän ei kannata tulla kärsimättömäksi", sanoi hän. "Minulla ei ole, sanon sen suoraan, tarjottavana mitään erittäin hauskaa tai edullista. Pyydän vieläkin muistuttaa teitä siitä, mitä jo sanoinkin, että en voi auttaa teitä paremmin kuin sokea rampaa. Olen köyhä — kun olen maksanut isäni velat, ei minulle jää perinnöstäni muuta kuin kappale suomaata ja tämä rappeutunut talo lahoavine honkineen. Olen vähäpätöinen — Rivers on vanha nimi, mutta suvun kolmesta jäsenestä ansaitsee kaksi leipänsä vieraitten palveluksessa, ja kolmas tuntee olevansa muukalainen syntymämaassaan, ei ainoastaan elämässä, vaan myös kuolemassa. Mutta hän pitää tätä osaansa suurena kunniana, ja ikävöi sitä päivää, jolloin kieltäymyksen risti lasketaan hänen hartioilleen ja hänen on katkaistava kaikki siteet, koska hän, taistelevan kirkon halvin sotilas, kuulee mestarinsa kutsun: 'Nouse ja seuraa minua!'" St. John sanoi tämän samalla hiljaisella, syvällä äänellä kuin millä hän oli saarnannut. Hän oli kalpea, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän jatkoi:
"Ja koska itse olen köyhä ja vähäpätöinen, voin tarjota teille vain vaatimattoman paikan.Tepidätte kenties sitä alentavana, sillä olen huomannut, että tapanne ovat, kuten maailma sanoisi, hienostuneet, että olette seurustellut sivistyneissä piireissä ja että mielenne on altis kaikelle kauniille.Minäpuolestani en pidä alentavana mitään työtä, joka tapahtuu lähimmäistemme hyväksi. Mitä karumpi ja hedelmättömämpi on se maaperä, jota kristillinen työntekijä muokkaa, mitä niukempi on hänen satonsa, sitä suurempi on hänen kunniansa. Hän on esitaistelija, hänen edeltäjinään olivat apostolit ja hänen johtajanaan Jesus Vapahtajamme."
"Hyvä", sanoin, kun hän taaskin pysähtyi, "jatkakaa."
Hän katseli minua ennenkuin jatkoi ja näytti lukevan kasvojani kuin avointa kirjaa. Tutkimuksensa tulokset hän osaksi ilmaisi seuraavissa huomautuksissaan.
"Te luultavasti otatte paikan, jonka tarjoan teille", sanoi hän, "ja pysytte siinä jonkun aikaa, mutta ainiaaksi ette siihen jää, yhtä vähän kuin minä voin koko ikääni hoitaa englantilaisen maalaispapin rauhallista, vaatimatonta ja rajoitettua virkaa. Teissä, kuten minussakin, on joku aines, joka vihaa arkielämän rauhaa, vaikka se teillä johtuukin aivan toisista syistä."
"Selittäkää vihdoinkin", pyysin, kun hän vieläkin vaikeni.
"Sen teen, ja saatte kuulla, kuinka halpa, jokapäiväinen ja ahdas on tarjoamani toimi. En aio enää jäädä Mortoniin, kun isäni on kuollut ja olen oma herrani. Jätän paikkani luultavasti vuoden kuluessa, mutta niin kauan kuin olen täällä, tahdon tehdä kaiken voitavani seurakuntani hyväksi. Kun kaksi vuotta sitten tulin Mortoniin, ei siellä ollut minkäänlaista koulua eikä köyhien lapsilla ollut mitään mahdollisuutta saada oppia. Perustin poikakoulun ja aion nyt perustaa myös tyttökoulun. Olen vuokrannut tähän tarkoitukseen erään pienen talon, jossa on kaksi huonetta opettajatarta varten. Hän tulee saamaan palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. Huoneet on jo kalustettu — hyvin yksinkertaisesti, mutta riittävästi — erään ystävällisen neidin, Miss Oliverin toimesta. Tämä neiti on pitäjäni ainoan rikkaan miehen, neulatehtaan ja valimon omistajan Mr. Oliverin ainoa tytär. Hän kustantaa myös erään orpokodin tytön koulunkäynnin ja vaatetuksen, sillä ehdolla että tämä auttaa opettajatarta talousaskareissa, joita hän ei koulutyöltään voi hoitaa. Tahdotteko te olla tämä opettajatar?"
Hän teki tämän kysymyksen nopeasti ja näytti melkein odottavan harmistumista ja halveksivaa kieltoa minun puoleltani, koska hän ei tuntenut ajatuksiani, joskin arvasi muutamia niistä, eikä voinut tietää, missä valossa katselin asiaa. Tarjottu toimi oli kylläkin vaatimaton, mutta ainakin saisi siinä taatun turvapaikan, ja sellaista juuri tarvitsinkin. Työtä tulisi paljon, mutta olisin paljon riippumattomampi kuin ollessani kotiopettajattarena rikkaassa talossa, ja mitään häpeällistä, mitään arvotonta, mitään alentavaa ei siinä olisi. Tein päätökseni.
"Kiitän teitä tarjouksestanne, Mr. Rivers, ja otan sen vastaan kaikesta sydämestäni."
"Mutta ymmärrättekö minua?" sanoi hän. "Se on kyläkoulu, oppilaanne ovat vain köyhiä tyttöjä — mökin lapsia, korkeintaan maanviljelijäin tyttäriä. Teidän ei tarvitse opettaa muuta kuin kutomista, ompelemista, sisälukua, kirjoitusta ja laskentoa. Mitä teette kaikilla taidoillanne? Mitä teette suurimmalla osalla itseänne — tunteillanne, taipumuksillanne?"
"Säästän ne kunnes niitä tarvitaan. Ne kyllä säilyvät."
"Tiedätte siis, mihin ryhdytte."
"Tiedän."
Hän hymyili, ei katkerasti ja surullisesti, vaan tyytyväisenä ja mielissään.
"Ja koska aiotte alkaa työnne?"
"Menen katsomaan taloani huomenna, ja avaan koulun ensi viikolla, jollei teillä ole mitään sitä vastaan."
"Hyvä on — olkoon niin sitten."
Hän nousi ja käveli huoneen läpi. Sitten hän pysähtyi ja katseli minua taaskin. Hän pudisti päätänsä.
"Mitä ette hyväksy, Mr. Rivers?" kysyin.
"Te ette ole Mortonissa kauan — ette varmaan!"
"Minkätähden? Mitä syytä teillä on sanoa niin?"
"Luen sen silmistänne. Niitten ilme ei lupaa tasaista, huomaamatonta elämää."
"En ole kunnianhimoinen."
Hän säpsähti sanoessani sanan "kunnianhimoinen".
"Ette. Mutta mikä saattoi teidät ajattelemaan kunnianhimoa? Kuka on kunnianhimoinen? Tiedän itse olevani sitä, mutta kuinka keksitte sen?"
"Puhuin vain itsestäni."
"No niin, jos ette ole kunnianhimoinen, olette —"
Hän pysähtyi.
"Olen mitä?"
"Olin sanoa intohimoinen, mutta olisitte kenties ymmärtänyt sanan väärin ja pahastunut. Tarkoitan, että teillä on rikas ja voimakas tunne-elämä, ja olen varma, että ette kauan voi tyytyä viettämään vapaahetkiänne yksin ja hukkaamaan voimianne yksitoikkoiseen, epäkiitolliseen, ikävään työhön, yhtä vähän kuin minä tyydyn", lisäsi hän kiihkeästi, "elämään haudattuna tässä vuorten saartamassa rämeikössä, jossa Jumalalta saamani luonto kutistuu ja rikkaat lahjani ovat hyödyttömät. Kuulette nyt, kuinka puhun vasten omaa itseäni. Minä, joka saarnaan uskollisuutta vähässä ja pidän puunhakkaajan ja vedenkantajankin työtä jumalanpalveluksena, minä, Herran valittu palvelija, raivoan voimattomassa levottomuudessani. Mutta jollakin tavoin on taipumukset ja periaatteet saatettava sovintoon."
Hän jätti huoneen. Tänä lyhyenä hetkenä olin oppinut tuntemaan häntä enemmän kuin koko edellisenä kuukautena, mutta vieläkin hän ihmetytti minua.
Diana ja Mary Rivers tulivat hiljaisemmiksi ja surullisemmiksi mikäli lähestyi päivä, jolloin heidän oli jätettävä kotinsa ja veljensä. Molemmat koettivat ulkonaisesti olla kuten ennenkin, mutta suru, jota vastaan he taistelivat, oli liian voimakas voidakseen kokonaan pysyä salassa. Diana uskoi minulle, että tämä lähtö olisi erilainen kuin kaikki edelliset. Mitä St. Johniin tuli, merkitsisi se luultavasti eroa moneksi vuodeksi, kenties ainiaaksi.
"Hän aikoo uhrata kaiken kauan haudotulle suunnitelmalleen, sekä sisartensa rakkauden että vielä voimakkaampia tunteita", sanoi hän. "St. John näyttää tyveneltä, Jane, mutta hän kätkee sisäänsä tulta. Väliin voisi luulla häntä lempeäksi, mutta muutamissa asioissa hän on järkähtämätön kuin kuolema ja pahin kaikesta on se, että omatuntoni ei salli minun koettaa saada häntä muuttamaan ankaraa päätöstään — en hetkeäkään voi moittia häntä siitä. Se on oikein, jaloa, kristillistä, mutta se murtaa sydämeni". Ja kyyneleet kimmelsivät hänen kauniissa silmissään. Mary kumartui syvemmälle työnsä yli.
"Olemme nyt isättömiä: kohta ei meillä ole kotia eikä veljeä", mumisi hän.
Tällä hetkellä tapahtui vielä jotakin, jonka kohtalo näytti säästäneen todistukseksi sananlaskulle: "onnettomuus ei koskaan tule yksinään" ja joka oli viimeinen pisara heidän surujensa maljassa. St. John kulki ikkunan ohi lukien kirjettä. Hän astui huoneeseen.
"Eno John on kuollut", sanoi hän.
Sisaret hätkähtivät, mutta pysyivät kuitenkin levollisina, eikä uutinen näyttänyt surettavan heitä syvemmin.
"Kuollut?" toisti Diana.
"Niin."
Hän heitti kysyvän silmäyksen veljeensä. "Entä sitten?" kysyi hän matalalla äänellä.
"Entä sitten, Di?" sanoi hän väräyttämättäkään marmorikasvojaan. "Entä sitten? Ei mitään. Lue!"
Hän heitti kirjeen hänen polvelleen. Diana silmäili sen läpi ja ojensi sen sitten Marylle. Mary luki sen vaieten ja antoi sen sitten takaisin veljelleen. Kaikki kolme katselivat toisiaan ja hymyilivät miettivää, surullista hymyä.
"Amen! Elämmehän me edelleenkin", sanoi Diana vihdoin.
"Missään tapauksessa se ei pahenna asemaamme", huomautti Mary.
"Se pakottaa vain liian paljon ajattelemaan, kuinka olisivoinutolla", sanoi Mr. Rivers, "ja vastakohta on liian suuri."
Hän pani kirjeen takaisin kuoreen, lukitsi sen pöytälaatikkoonsa ja meni taas ulos.
Muutamiin minuutteihin ei kukaan puhunut. Sitten Diana kääntyi minuun.
"Jane, te kai ihmettelette salaperäisyyttämme ja pidätte meitä kovasydämisinä olentoina, kun niin läheisen omaisen kuolema ei liikuta meitä tämän enempää, mutta emme ole koskaan edes nähneet häntä. Hän oli äitini veli. Isäni ja hän olivat kauan riidoissa. Hänen neuvostaan pani isäni alttiiksi suurimman osan omaisuuttaan keinotteluun, joka saattoi hänet vararikkoon. Tästä seurasi molemminpuolisia syytöksiä, he erosivat vihassa eivätkä sopineet koskaan. Enoni ryhtyi sittemmin tuottavampiin yrityksiin ja näyttää koonneen itselleen kahdenkymmenen tuhannen punnan omaisuuden. Hän ei ollut naimisissa eikä hänellä ollut lähempiä omaisia kuin me ja vielä eräs henkilö, joka oli hänelle yhtä paljon sukua kuin mekin. Isäni toivoi aina, että hän tahtoisi sovittaa erehdyksensä jättämällä omaisuutensa meille, mutta äskeinen kirje ilmoitti, että hän oli määrännyt joka pennin tuolle toiselle, lukuunottamatta kolmeakymmentä guineaa, jotka on jaettava St. John, Diana ja Mary Riversin kesken surusormuksien hankkimista varten. Hänellä oli tietysti oikeus tehdä kuten hän näki hyväksi, mutta kuitenkin sumentavat äskeiset uutiset mieltämme joksikin aikaa. Mary ja minä olisimme pitäneet itseämme rikkaina, jos kumpainenkin olisimme saaneet tuhannen puntaa, ja St. John olisi sellaisen summan avulla voinut tehdä paljon hyvää."
Tämän selityksen jälkeen jätettiin kysymys sikseen, eikä kukaan enää viitannutkaan siihen. Seuraavana päivänä jätin Marsh-Endin ja lähdin Mortoniin. Päivää myöhemmin lähtivät Diana ja Mary kaukaiseen B:n kaupunkiin. Viikon kuluttua palasivat Mr. Rivers ja Hanna pappilaan, ja vanha talo jäi tyhjäksi.
Kolmaskymmenesensimäinen luku.
Kotini — olen siis vihdoinkin saanut kodin — on pieni tupa, jossa on valkeaksi rapattu keittiö hiekoitettuine lattioineen ja yksinkertaisine kalustoineen: neljä maalattua tuolia, pöytä, astiakaappi, jossa on pari kolme lautasta ja vatia ja teekalusto halpaa porsliinia. Yläkerrassa on toinen samankokoinen huone, sen ainoat huonekalut ovat honkainen sänky ja vaatekaappi, joka on hyvin pieni, mutta kuitenkin kyllin iso niukalle vaatevarastolleni. Jalomieliset ystäväni ovat varanneet minulle kaikki, mitä välttämättömimmin tarvitsen.
On ilta. Olen juuri lähettänyt pois pienen orpotytön, joka auttaa minua taloustoimissa, annettuani hänelle päiväpalkaksi appelsiinin. Istun yksin hellani ääressä. Tänä aamuna olen avannut kyläkouluni. Oppilaita on kaksikymmentä. Vain kolme osaa lukea, eikä kukaan osaa kirjoittaa eikä laskea. Muutamat kutovat, muutamat ompelevat vähäisen. He puhuvat seudun leveintä murretta. Toistaiseksi meidän on vaikea ymmärtää toistemme kieltä. Muutamat heistä ovat tavoiltaan karkeita, kömpelöitä, itsepintaisia ja jukopäisiä, toiset taas tuntuvat kilteiltä ja opinhaluisilta ja miellyttävät minua. En saa unohtaa, että nämä pienet, karkeapukuiset talonpoikaislapset ovat yhtä hyviä ihmisenalkuja kuin ylhäisimpien sukujen vesat ja että heidänkin sydämissään on hyvyyden, hienostuksen, älyn ja tunteen ituja. Minun velvollisuuteni on kehittää näitä ituja, ja olen varmaan saava tyydytystä tämän velvollisuuteni täyttämisestä. Iloa en odota siltä elämältä, joka nyt aukeaa eteeni, mutta jos maltan mieleni ja teen parhaani, voin epäilemättä verrattain onnellisena elää päivästä päivään.
Olinko sitten iloinen, tasainen ja tyytyväinen niinä tunteina, jotka sinä päivänä vietin alastomassa, köyhässä kouluhuoneessani? En tahdo pettää itseäni, vaan sanon suoraan: en. Olin onneton, vieläpä tunsin olevani nöyryytetty — minä houkkio! Pelkäsin ottaneeni askelen, joka alensi asemani yhteiskunnassa. Tunsin raukkamaista vastenmielisyyttä kaikkea sitä tietämättömyyttä, köyhyyttä ja raakuutta kohtaan, jota kuulin ja näin ympärilläni. En tahdo kuitenkaan tuomita itseäni liian ankarasti sellaisista tunteista — tiedänhän, että ne ovat moitittavia, ja se on jo paljon. Tahdon koettaa voittaa ne. Huomenna olen varmaan jo jonkun verran vapautunut niistä, ja viikon kuluttua olen kukistanut ne kokonaan. Kenties muutamien kuukausien kuluttua olen jo onnellinen nähdessäni ponnistusteni tuottavan hedelmää ja oppilaitteni edistyvän.