"Kyllä hän hyväksyi sen."
"Hän varmaan keksi sinussa paljon sellaista, josta hänellä ei voinut olla aavistusta. Muutamissa asioissa olet tavallista taitavampi."
"Siitä en tiedä mitään."
"Sinullahan oli pieni tupa koulun lähellä — tuliko hän sinnekin katsomaan sinua?"
"Silloin tällöin."
"Myöskin illalla?"
"Pari kertaa."
Hiljaisuus.
"Kuinka kauan asuit hänen ja hänen sisartensa kanssa sukulaisuussuhteittenne selviydyttyä?"
"Viisi kuukautta."
"Viettikö Rivers paljon aikaa perheensä naisten seurassa?"
"Kyllä, vierashuone oli yhteinen lukuhuoneemme. Hän istui ikkunan luona ja me pöydän ääressä."
"Lukiko hän paljon?"
"Kyllä."
"Mitä hän luki?"
"Hindustaninkieltä."
"Ja mitä sinä teit sillä aikaa."
"Alussa luin saksaa."
"Opettiko hän sinua?"
"Hän ei osaa saksaa."
"Opettiko hän sinulle jotakin muuta?"
"Vähän hindustania."
"Opettiko Rivers sinulle hindustania?"
"Kyllä, sir."
"Ja sisarilleen myös?"
"Ei."
"Vain sinulle?"
"Vain minulle."
"Pyysitkö häntä opettamaan?"
"En."
"Hän siis tahtoi opettaa sinua?"
"Niin."
Taaskin hiljaisuus.
"Minkätähden hän tahtoi sitä? Mitä hyötyä sinulla voi olla hindustaninkielestä?"
"Hän tahtoi ottaa minut mukaansa Intiaan."
"Ahaa, siinäpä ollaan! Hän tahtoi naida sinut?"
"Hän pyysi minua vaimokseen."
"Tuo ei ole totta, se on ilkeä vale, jonka keksit minun kiusakseni."
"Pyydän anteeksi, sir, mutta se on puustavillisesti totta, ja hän oli yhtä itsepintainen pyynnössään kuin te konsanaan voisitte olla."
"Miss Eyre, minä toistan, että voitte jättää minut. Minkätähden pysytte itsepintaisesti polvellani, vaikka olen sanonut, että voitte mennä?"
"Koska istun siinä mukavasti."
"Ei, Jane, sinä et istu siinä mukavasti, koska sydämesi ei ole minun luonani. Se on serkkusi, tuon St. Johnin luona. Voi, tähän hetkeen saakka olen uskonut, että pikku Jane on kokonaan omani! Uskoin että hän rakasti minua silloinkin kun hän jätti minut, ja se oli suloinen pisara tuskani kalkissa. Olemme olleet kauan erossa, ja olen itkenyt kuumia kyyneleitä eromme johdosta, mutta koskaan en olisi uskonut, että hän rakastaisi toista, kun minä surin häntä. Mutta tästä on turha puhua. Jane, jätä minut ja mene naimisiin Riversin kanssa!"
"Työntäkää minut sitten pois, sir, itsestäni en koskaan jätä teitä."
"Jane, olen aina pitänyt äänesi sävystä, ja nytkin se soi niin luottavana ja herättää minussa uutta toivoa.
"Kun kuulen sitä, siirryn vuoden taaksepäin ajassa. Unohdan, että sinulla on jo uusia siteitä. Mutta minä en ole mieletön — mene —"
"Minne minun pitää mennä?"
"Omaa tietäsi — hänen kanssaan, jonka olet valinnut mieheksesi."
"Kuka se on?"
"Tiedät hyvinkin — St. John Rivers."
"Hän ei ole mieheni eikä hänestä koskaan tule sitä. Hän ei rakasta minua enkä minä häntä. Hän rakastaa (sen verran kuin hänosaarakastaa, ja se ei ole niin kuin te rakastatte) erästä kaunista nuorta tyttöä, jonka nimi on Rosamond. Hän tahtoo naida minut vain sentähden että hän luulee minun sopivan lähetyssaarnaajan vaimoksi, kun taas Rosamond ei sopisi siksi. Hän on hyvä ja suuri, mutta ankara mies, ja minua kohtaan kylmä kuin jäävuori. Hän ei ole niinkuin te, sir, enkä ole onnellinen hänen rinnallaan, en edes lähellä häntä. Hän ei tunne minkäänlaista hellyyttä minua kohtaan. Hän ei näe minussa mitään viehättävää — hän ei huomaa edes nuoruuttani — hän antaa arvoa vain muutamille hyödyllisille ominaisuuksille minussa. Täytyykö minun siis jättää teidät ja mennä hänen luoksensa?"
Värisin tahtomattani ja painauduin vaistomaisesti lähemmäksi rakasta, sokeata isäntääni. Hän hymyili.
"Mitä, Jane? Onko tämä totta? Onko suhteenne todella tällainen?"
"Ehdottomasti, sir. Voi, teidän ei tarvitse olla mustasukkainen! Tahdoin vain kiusotella teitä vähän saadakseni teidät vähemmän surulliseksi. Luulin, että suuttumus olisi teille terveellisempää kuin tuska. Mutta jos tahdotte, että rakastan teitä, pitäisi teidän vain nähdä,kuinkapaljon todella rakastan teitä, ja olisitte ylpeä ja onnellinen. Koko sydämeni on teidän, se kuuluu teille, ja teidän luonanne se pysyy, vaikka kohtalo ikiajoiksi karkoittaisi minut luotanne."
Taaskin, kun hän suuteli minua, synkistivät tuskalliset ajatukset hänen otsaansa.
"Kadotettu näköni! Murtuneet voimani!" mutisi hän.
Hyväilin häntä lohduttaen. Tiesin, mitä hän ajatteli, ja tahdoin puhua hänen puolestansa, mutta en uskaltanut. Kun hän käänsi kasvonsa hetkeksi pois, näin kyynelen hiipivän hänen sulkeutuneen silmäluomensa alta ja vierivän hänen miehekkäälle poskelleen. Sydämeni oli tulvillaan.
"En ole parempi kuin tuo vanha, salamaniskemä pähkinäpuu Thornfieldin hedelmätarhassa", sanoi hän hetken kuluttua, "ja mitä oikeutta on tuolla rauniolla pyytää nuorta, puhkeavaa orjantappurapensasta peittämään sen halkeamat vihannuudellaan?"
"Te ette ole mikään raunio, sir, ette mikään salamaniskemä puu — te olette vihreä ja voimakas. Nuoria vesoja kasvaa vielä juurillanne, ne nauttivat siimeksestänne ja nojautuvat kasvaessaan lujaan runkoonne ja peittävät sen tuoreilla lehvillään."
Taaskin hän hymyili. Olin antanut hänelle uutta voimaa.
"Puhutko ystävistä, Jane?" kysyi hän.
"Niin — ystävistä", sanoin epäröiden, sillä tarkoitin enemmän kuin ystäviä, mutta en tietänyt, mitä sanaa käyttää. Hän auttoi minua.
"Niinkö, Jane? Mutta minä tarvitsen vaimon."
"Tosiaanko, sir?"
"Niin — onko se jotakin uutta sinulle?"
"Tietysti — ettehän ennen ole puhunut siitä mitään."
"Onko se epämieluinen uutinen?"
"Se riippuu asianhaaroista, sir — valinnastanne."
"Sen saat sinä tehdä puolestasi, Jane. Minä alistun valintaasi."
"Valitkaa sitten, sir —se, joka teitä eniten rakastaa!"
"Valitsen ainakin —sen, jota minä eniten rakastan. Jane, tahdotkosinätulla vaimokseni?"
"Tahdon, sir."
"Tahdotko mennä naimisiin sokean miehen kanssa, jota sinun täytyy taluttaa kädestä?"
"Tahdon, sir."
"Ramman, sinua kaksikymmentä vuotta vanhemman miehen kanssa, jota sinun pitää hoitaa — tahdotko, Jane?"
"Tahdon, sir."
"Onko se totta, Jane?"
"Täyttä totta, sir."
"Oi, lemmikkini! Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua."
"Mr. Rochester, jos koskaan olen tehnyt hyvää tekoa — ajatellut hyvää ajatusta — rukoillut vilpitöntä ja puhdasta rukousta — elättänyt hyviä ja kauniita toiveita, niin olen nyt saanut palkkani. Olla teidän vaimonanne merkitsee minulle korkeinta maallista onnea."
"Koska uhrautuminen tuottaa sinulle onnea."
"Uhrautuminen! Mitähän minä uhraan? Nälkäni, janoni, ikäväni uhraan ja saan syvimmät toiveeni täytetyiksi. Saan oikeuden kietoa käsivarteni siihen kaulaan, joka on minulle rakkain, saan painaa huuleni huulille, joita rakastan, nojata päätäni rintaan, johon luotan — sanotteko sitä uhrautumiseksi? Jos niin on, silloin uhrautuminen todella tuottaa minulle onnea."
"Mutta sinun täytyy myös aina nähdä vammani ja tottua puutteellisuuksiini."
"Minun silmissäni ei niitä ole ollenkaan. Rakastan teitä vielä enemmän nyt, voidessani todella olla teille hyödyksi, kuin silloin kun olitte ylpeä ja riippumaton ja halveksitte esiintyä muuna kuin antajana ja suojelijana."
"Tähän saakka on minulle ollut vastenmielistä ja vihattavaa tulla autetuksi ja talutetuksi. En mielelläni laskenut kättäni palkatun palvelijan käteen, mutta on suloista tuntea Janen pienet sormet käteni ympärillä. Olin mieluummin yksin kuin palvelijain seurassa, mutta Janen hellä palvelus tulee olemaan minulle tyhjentymätön ilon lähde. Jane sopii minulle — sovinko minäkin hänelle?"
"Olemukseni hienoimpiin säikeisiin saakka, sir."
"Koska niin on, ei meillä ole mitään odotettavaa. Meidän pitää mennä naimisiin heti."
Hän puhui kiihkeästi ja hänen poskensa hehkuivat. Hänen levoton, kiivas luontonsa alkoi herätä.
"Meidän täytyy tulla mieheksi ja vaimoksi viipymättä — on vain hankittava lupakirja, sitten menemme naimisiin."
"Mr. Rochester, huomaan, että aurinko jo aikaa sitten on jättänyt keskitaivaan, ja Pilot on juuri mennyt kotiin päivälliselle. Antakaa minun katsoa kelloanne."
"Kiinnitä se vyöhösi, Jane, ja pidä sitä omanasi tästälähin. Minä en tarvitse sitä."
"Kello on kohta neljä, sir. Eikö teidän ole nälkä?"
"Kolmas päivä tämän jälkeen on oleva hääpäivämme, Jane. Kuka nyt välittäisi hienoista vaatteista ja juveleista — viisi sellaisista."
"Aurinko on jo juonut kaikki sadepisarat, sir. Tuuli on tyyntynyt. On hyvin kuuma."
"Tiedätkö, Jane, sinun pieni helminauhasi on minun kaulassani kaulukseni alla. Olen kantanut sitä siitä päivästä asti, jolloin menetin ainoan aarteeni, muistona sinusta."
"Menemme kotiin metsän kautta, se on varjoisin tie." Hän jatkoi omia ajatuksiaan kuulematta minua.
"Jane, lyönpä vetoa, että pidät minua jumalattomana koirana, mutta sydämeni on tällä hetkellä tulvillaan kiitollisuutta hyvää Jumalaa kohtaan. Hän ei näe niinkuin ihminen näkee, vaan paljon selvemmin, hän ei tuomitse niinkuin ihminen, vaan paljon viisaammin. Tein väärin, olisin tahrinut viattoman kukkani, olisin hengittänyt myrkkyä sen puhtauteen, mutta Kaikkivaltias tempasi sen pois minulta. Lyhytnäköisessä vihassani melkein kirosin tätä tuomiota enkä taipunut nöyrästi siihen. Jumalallinen oikeus teki tehtävänsä, onnettomuus toisensa jälkeen kohtasi minua, minun täytyi kulkea kuoleman varjon laakson läpi.Hänenkurituksensa on voimakas, ja minä olen nöyrtynyt eliniäkseni. Sinä tiedät, että olin ylpeä voimastani, mutta missä on voimani nyt, kun minun täytyy heikon lapsen tavoin antautua vieraan käden johdettavaksi? Viime aikoina — vasta viime aikoina, Jane, aloin huomata ja tunnustaa Jumalan käden vaikuttaneen tuomiooni. Aloin tuntea omantunnonvaivoja ja katumusta ja halusin päästä sovintoon Jumalani kanssa. Väliin rukoilin — ne olivat hyvin lyhyitä rukouksia, mutta hyvin rehellisiä."
"Muutamia päiviä sitten — niin, se oli neljä päivää sitten, maanantai-iltana — jouduin omituisen mielialan valtaan. Suruni oli sillä hetkellä suurempi kuin epätoivoni. Olin jo kauan ajatellut, että sinä varmaan olit kuollut, koska en mistään löytänyt sinua. Myöhään sinä iltana — kenties yhdentoista ja kahdentoista välillä — ennenkuin vetäydyin kolkolle vuoteelleni, rukoilin Jumalaa, että hän pian näkisi hyväksi kutsua minut pois tästä elämästä tulevaiseen, jossa voisin toivoa näkeväni Janen."
"Olin omassa huoneessani ja istuin avonaisen ikkunan ääressä. Tuoksuva yöilma teki minulle hyvää, vaikka en nähnytkään tähtiä ja vaikka vain himmeästä kajastuksesta silmissäni aavistin, että oli kuutamo. Minä ikävöin sinua, Jane! Oh, kuinka sekä sieluni että ruumiini ikävöi sinua! Ahdistettuna ja nöyränä kysyin Jumalalta, enkö jo kyllin kauan ollut ollut hyljätty ja onneton ja enkö vielä kerran saisi maistaa onnea ja rauhaa. Tunnustin ansainneeni kaiken, mitä olin kärsinyt, mutta sanoin, etten enää kestäisi enempää, ja sydämeni ikävän a ja o puhkesi äkkiä sanoiksi: 'Jane! Jane! Jane!'"
"Sanoitteko nämä sanat ääneen?"
"Sanoin, Jane. Jos joku ohikulkija olisi kuullut sen, olisi hän luullut minua hulluksi, sillä huutoni se oli niin mielettömän voimakas."
"Ja se oli siis maanantai-iltana, vähän ennen puoliyötä?"
"Niin, aika ei merkitse mitään, mutta se mikä sitten seuraa, on ihmeellisintä. Sanot minua taikauskoiseksi — veressäni onkin aina ollut jonkun verran taikauskoa — mutta tämä on kuitenkin totta — on ainakin totta, että kuulin sen mitä nyt kerron."
"Kun huusin 'Jane! Jane! Jane!' vastasi eräs ääni — en osaa sanoa, mistä se tuli, mutta tiedän, kenen ääni se oli: 'Minä tulen, odota minua!' ja hetken kuluttua toi tuuli mukanaan sanat: 'Missä olet?'"
"Koetan, mikäli osaan, kuvata sinulle niitä tunteita, joita nämä sanat minussa herättivät, vaikka se onkin vaikeata. Kuten näet, sijaitsee Ferndean syvällä metsässä, jossa äänen kaiku häipyy nopeasti pois. Minusta tuntui kuin sanat: 'Missä olet?' olisivat kuuluneet vuoriseudusta, sillä kuulin kaiun kukkuloilta vastaavan niihin. Tuuli tuntui sillä hetkellä hyväilevän otsaani raittiimpana ja viileämpänä, ja olisin voinut kuvitella, että Jane ja minä kohtasimme toisemme jossakin autiossa, jylhässä seudussa. Uskon, että sielumme olivat kohdanneet toisensa. Sinä olit luultavasti sillä hetkellä syvässä unessa, mutta ehkä sielusi oli jättänyt vankilansa tullakseen lohduttamaan minun sieluani, sillä tuo ääni oli sinun — niin totta kuin elän."
Lukija, juuri maanantai-iltana lähellä keskiyötä olin minäkin saanut salaperäisen kutsuni, ja juuri noilla sanoilla olin vastannut siihen. Kuuntelin Mr. Rochesterin kertomusta, mutta en kertonut omaa kokemustani. Asia tuntui minusta liian selittämättömältä ja kaamealta kerrottavaksi. Jos olisin kertonut siitä, olisivat sanani ehdottomasti tehneet syvän vaikutuksen kuulijani mieleen, ja tämä mieli oli vielä niin herkkä kärsimystensä jälkeen että kaikki yliluonnollinen olisi järkyttänyt sitä liian voimakkaasti. Kätkin senvuoksi nämä asiat sydämeeni ja tutkistelin niitä siellä.
"Nyt et ihmettele", jatkoi isäntäni, "että kun eilen illalla niin odottamatta kohosit eteeni, oli minun vaikea uskoa, että olit muuta kuin pelkkä ääni ja utukuva, joka kohta häipyisi hiljaisuuteen ja tyhjyyteen niinkuin tuo keskiyön kuiske ja vuoriston kaiku olivat häipyneet. Nyt, Jumalan kiitos, tiedän, että asia on toisin. Niin, kiitän Jumalaa siitä."
Hän laski minut alas polveltaan, nousi, otti hatun kunnioittavasti päästään ja seisoi hetkisen äänettömässä hartaudessa, valottomat silmät maahan luotuina. Vain viimeiset sanat rukouksestaan lausui hän ääneen.
"Minä kiitän Jumalaa, joka kesken oikeamielistä tuomiotaan on armahtanut minua. Rukoilen Vapahtajaani, että hän antaisi minulle voimaa viettämään tästälähin puhtaampaa elämää."
Sitten hän ojensi minulle kätensä. Tartuin tuohon rakkaaseen käteen, pidin sitä hetkisen huulillani ja laskin sen sitten olalleni. Kun olin niin paljon pienempi kuin hän, voin yhtä aikaa antaa hänelle tukea ja ohjata häntä. Sitten lähdimme kotiin metsän kautta.
Kolmaskymmeneskahdeksas luku.
Lukija, minä menin hänen kanssaan naimisiin. Häät olivat hiljaiset — hän ja minä, pappi ja notaari olimme vain läsnä. Kun tulimme kotiin kirkosta, menin keittiöön, jossa Mary valmisti päivällistä ja John kiillotti pöytäveitsiä, ja sanoin:
"Mary, minä olen tänä aamuna mennyt naimisiin Mr. Rochesterin kanssa."
Emännöitsijä ja hänen miehensä olivat tuollaista rauhallista, hidasliikkeistä väkeä, jolle aivan turvallisesti voi kertoa tavallista huomattavampia uutisia tarvitsematta pelätä mitään korviasärkeviä kummastuksen huutoja ja niitä seuraavaa puhetulvaa. Mary katsoi ylös työstänsä ja tuijotti minuun, ja kauha, jolla hän käänteli paistumassa olevaa kananpoikaparia, riippui muutamia minuutteja ilmassa. Johnin veitset saivat myös saman ajan levätä. Sitten Mary kumartui takaisin paistiinsa ja sanoi:
"Vai niin, Miss. No, sepä hyvä!"
Hetken kuluttua hän jatkoi: "Minä näin teidän menevän ulos herran kanssa, mutta en tietänyt, että menisitte kirkkoon vihille." Sitten hän jatkoi työtänsä. Kun käännyin Johniin, oli tämä vetänyt suunsa korviin saakka.
"Minä sanoi Marylle, kuinka tulisi käymään", sanoi hän. "Minä tiesin, mitä Mr. Edward" — John oli vanha palvelija, joka oli tuntenut isäntänsä siitä saakka kun tämä oli perheen nuorempi poika, ja senvuoksi hän usein nimitti tätä ristimänimeltä — "tiesin, mitä Mr. Edward tekisi, ja tiesin myös, että hän ei odottaisi kauan, ja siinä hän tekikin oikein. Toivotan onnea, Miss!" Ja hän kumarsi niin että tukka heilahti.
"Kiitos, John. Mr. Rochester pyysi minua antamaan teille ja Marylle tämän." Panin hänen käteensä viiden punnan setelin. Odottamatta enempää lähdin keittiöstä. Kulkiessani vähän myöhemmin tuon pyhätön oven ohi, kuulin sanat:
"Miss Eyre sopii hänelle paremmin kuin kaikki ylhäiset naiset." Sitten: "Jos hän ei olekaan mikään kaunotar, ei hän rumakaan ole, ja herran mielestä hän on kaunein nainen maailmassa, se nyt on selvä."
Kirjoitin viipymättä Moor-Houseen ja Cambridgeen ja kerroin, mitä olin tehnyt, selittäen myös täydellisesti, miksi olin niin tehnyt. Diana ja Mary hyväksyivät menettelyni täydellisesti. Diana lupasi tulla katsomaan minua niin pian kuin olin päässyt kuherruskuukauden yli.
"Hänen ei pitäisi odottaa niin kauan", sanoi Mr. Rochester, kun luin hänelle Dianan kirjeen. "Muuten hän tulee liian myöhään, sillä kuherruskuukautemme tulee kestämään elämämme loppuun asti, ja sen kirkkaus himmenee vasta haudoillamme."
En tiedä, millä tavalla St. John otti vastaan uutiseni, sillä hän ei vastannut kirjeeseeni. Kuusi kuukautta myöhemmin hän kirjoitti minulle mainitsematta kuitenkaan sanaakaan Mr. Rochesterista ja naimisiinmenostani. Hänen kirjeensä oli levollinen ja ystävällinen, vaikka hyvin vakava. Hän on siitä asti ollut kanssani säännöllisessä, joskaan ei taajassa kirjevaihdossa. Hän toivoo, että olen onnellinen, ja uskoo, etten ole niitä ihmisiä, jotka elävät elämänsä ilman Jumalaa ja ajattelevat vain maallisia asioita.
Lukija ei liene kokonaan unohtanut pikku Adèlea, vai kuinka? Minä en ollut unohtanut häntä, ja ennen pitkää pyysin Mr. Rochesterilta luvan mennä katsomaan häntä siihen kouluun, jonne hänet oli pantu. Tyttösen vilpitön ilo saadessaan nähdä minut liikutti minua suuresti. Hän näytti kalpealta ja laihalta — hän ei ollut onnellinen. Huomasin, että koulun vaatimukset ja säännöt olivat liian ankarat hänen ikäiselleen lapselle ja otin hänet mukanani kotiin. Aion vielä kerran ruveta hänen kotiopettajattarekseen, mutta huomasin sen ennen pitkää mahdottomaksi, koska mieheni tarvitsi nyt kaiken aikani ja huolenpitoni. Etsin siis toisen koulun, jonka säädökset olivat vähemmän ankarat ja jossa voin usein käydä katsomassa tyttöstä ja tuoda hänet kotiin silloin tällöin. Pidin huolta, että häneltä ei koskaan puuttunut mitään, mikä voisi edistää hänen viihtymistään, ja hän tottuikin pian uuteen kouluunsa, oli tyytyväinen ja iloinen ja edistyi hyvin opinnoissaan. Terve englantilainen kasvatus paransikin suureksi osaksi hänen ranskalaiset puutteensa, ja kun hän lopetti koulunkäyntinsä, sain hänestä mieluisan ja hyvän ystävän. Lämpimällä ystävyydellään minua ja omaisiani kohtaan on hän jo aikaa sitten täysin korvannut sen pienen hyvyyden, mitä joskus olen voinut hänelle osoittaa.
Kertomukseni lähenee loppuansa — vielä pari sanaa kokemuksistani avioliittoni aikana ja lyhyt silmäys niitten henkilöitten kohtaloon, joitten nimet useimmin ovat esiintyneet kirjassani, ja tehtäväni on täytetty. Olen nyt ollut naimisissa kymmenen vuotta. Tiedän, mitä merkitsee saada omistaa koko elämänsä sille, jota eniten rakastaa. Pidän itseäni äärettömän onnellisena — onnellisempana kuin mitä kieli voi kertoa — koska olen miehelleni kaikki kaikessa, kuten hänkin on minun elämäni. Kukaan nainen ei koskaan ole ollut lähempänä miestänsä kuin minä. En koskaan väsy Edwardini seuraan, eikä hänkään minun seuraani, yhtä vähän kuin voisimme väsyä oman sydämemme sykkeeseen. Olemme yhdessä alituisesti. Saamme silloin olla yhtä vapaita kuin yksin ollessamme, ja samalla tuntea iloa toistemme läheisyydestä. Luullakseni puhelemme koko päivän, ja puhelumme on vain ikäänkuin hyvin vilkasta ja ääneen lausuttua ajattelemista. Luotamme toisiimme rajattomasti, luonteemme sopivat yhteen mitä parhaiten, ja seurauksena tästä on täydellinen sopusointu.
Mr. Rochester oli sokea avioliittomme kahden ensi vuoden ajan. Kenties juuri tämä seikka veti meidät niin lähelle toisiamme ja liitti meidät niin lujasti yhteen, sillä minä olin silloin hänen näkönsä, kuten vieläkin olen hänen vasen kätensä. Olin sanan todellisessa merkityksessä hänen silmäteränsä, kuten hän usein nimittikin minua. Hän näki luonnon, hän näki kirjoja minun kauttani, enkä koskaan väsynyt katselemaan hänenkin puolestaan, kuvailemaan hänelle niittyjä, metsiä, kaupunkeja, jokia, pilviä, auringonsäteitä — maisemaa edessämme, ilmaa ympärillämme — ja siten antamaan hänen korviensa kuulla sen, mitä hänen silmänsä eivät voineet nähdä. Koskaan en väsynyt lukemaan hänelle, koskaan en väsynyt johtamaan häntä niihin paikkoihin, joihin hän halusi mennä, ja tekemään hänelle kaikkea, mitä hän tahtoi. Ja nämä palvelukset tuottivat meille molemmille nautintoa — täyspainoista ja verratonta, joskin tuskallista nautintoa — koska hän ei tuntenut minkäänlaista nöyryytystä pyytäessään niitä. Hän rakasti minua niin hellästi, ettei apuni tuntunut hänestä vastenmieliseltä, ja hän tiesi myös minun rakastavan häntä niin suuresti, että antautumalla autettavakseni hän täytti sydämeni herkimmät toiveet.
Eräänä aamuna noiden kahden vuoden kuluttua, kirjoittaessani kirjettä hänen sanelunsa mukaan, hän kumartui ylitseni ja sanoi:
"Jane, onko sinulla kiiltävä koriste kaulassasi?"
Minulla oli kultaiset kellonvitjat. Vastasin: "On."
"Ja onko sinulla himmeän sininen puku yllä?"
Minulla oli sellainen. Hän sanoi silloin jonkun aikaa kuvitelleensa, että pimeys toisen silmän edessä alkoi harventua, ja olevansa nyt varma siitä.
Menimme yhdessä Lontooseen. Hän kysyi neuvoa eräältä etevältä silmälääkäriltä ja sai osittain takaisin toisen silmänsä näön. Hän ei vieläkään näe aivan selvästi, ei voi lukea eikä kirjoittaa paljon, mutta hän voi kulkea taluttamatta, taivas ei ole hänelle enää pimeä eikä maa autio. Kun hänen esikoisensa laskettiin hänen syliinsä, saattoi hän nähdä, että poika oli perinyt hänen omat silmänsä — suuret, mustat, loistavat, niinkuin ne kerran olivat. Silloin hän taaskin täydestä sydämestä tunnusti, että Jumala oli kesken tuomiotansa armahtanut häntä.
Olemme siis onnelliset, Edward ja minä, ja sitä suuremmalla syyllä, kun tiedämme, että ne, joita eniten rakastamme, ovat myöskin onnellisia. Diana ja Mary Rivers ovat molemmat naimisissa. Vuorotellen, kerran vuodessa, käymme me heillä ja he tulevat meille. Dianan mies on kapteeni sotalaivastossa — komea upseeri ja hyvä mies. Maryn mies on pappi, hänen veljensä yliopistotovereita, ja sekä lahjoiltaan että periaatteiltaan täysin vaimonsa arvoinen. Sekä kapteeni Fitzjames että Mr. Wharton rakastavat vaimojansa ja omaavat heidän rakkautensa.
St. John Rivers jätti Englannin. Hän lähti Intiaan. Hän alkoi kulkea omaa viitoittamaansa tietä ja astuu sitä vieläkin. Tarmokkaampi, väsymättömämpi esitaistelija ei koskaan ole raivannut tietään läpi vaarojen ja vastuksien. Lujana, uskollisena, hartaana ja täynnä palavaa intoa tekee hän työtä lähimäistensä kohottamiseksi. Hän tasoittaa parannuksen vaikeata tietä ja hakkaa jättiläisen tavoin maahan ne esteet, joita entisen uskonnon ja kastilaitoksen ennakkoluulot kasaavat hänen eteensä. Hän on kyllä ankara ja vaativa, hän on vielä kunnianhimoinen, mutta hänen ankaruutensa on suurien sankareitten ja tarujen pyhimysten ylevää ankaruutta. Kuten apostoli, joka ei puhu itse puolestansa, vaan Kristuksen tähden, on hän asettanut tunnussanakseen vaatimuksen: "Joka tahtoo tulla minun tyköni, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua." Hänen korkea, sankarillinen kunnianhimonsa on päästä kerran niitten valittujen riveihin, jotka tahrattomina seisovat Jumalan valtaistuimen edessä ja saavat osansa Karitsan viimeisistä suurista voitoista ja jotka ovat kutsutut, valitut ja pysyneet uskollisina.
St. John on naimaton, hän ei enää aio mennä naimisiin. Hän on yksin riittänyt tehtäväänsä tähän saakka, ja tehtävä lähenee nyt loppuansa. Hänen loistava aurinkonsa on laskemaisillaan. Viime kirje, jonka sain häneltä, kohotti silmiini inhimillisiä kyyneliä, mutta täytti kuitenkin sydämeni jumalallisella ilolla — hän odottaa varmaa palkkaansa, himmentymätöntä kruunuansa. Tiedän, että vieras käsi kirjoittaa minulle seuraavan kirjeen, jossa ilmoitetaan, että tämä hyvä ja uskollinen palvelija on päässyt Herransa iloon. Ja miksi itkisin? Kuolemanpelko ei ole pimentävä St. Johnin viimeistä hetkeä, hänen mielensä on oleva yhtä kirkas, sydämensä pelvoton, toivonsa luja ja uskonsa horjumaton. Hänen omat sanansa takaavat sen.
"Mestarini", sanoo hän, "on valmistanut minua tuloonsa. Joka päivä hän ilmoittaa yhä selvemmin: 'Totisesti minä tulen pian.' Ja joka tunti vastaan minä kiihkeämmin: 'Amen, niin tule, Herra Jeesus!'"
End of Project Gutenberg's Kotiopettajattaren romaani, by Charlotte Bronté