Teenjuonnin aikana tuli pieni huojennus kaksinkertaisen leipäannoksen muodossa — kokonainen viipale puolikkaan asemasta — jonka päälle oli sivelty herkullinen, ohut voikerros. Tätä kestitystä odotimme sunnuntaista toiseen. Tavallisesti onnistuin säästämään puolet tästä harvinaisesta ateriasta itselleni, mutta toisesta puolesta minun aina täytyi luopua.
Sunnuntai-iltoina kerrottiin ulkomuistista katekismusta ja Matteuksen evankeliumin viidettä, kuudetta ja seitsemättä lukua sekä kuunneltiin pitkää saarnaa, jonka luki Miss Miller. Hän oli silloin niin väsynyt. että hän ei voinut tukahuttaa alituisia haukotuksia. Illan yksitoikkoisuutta keskeyttivät usein eräät välikohtaukset, joissa esiintyi noin puoli tusinaa pikku tyttöjä, he kun olivat nukahtaneet ja putosivat alas penkeiltään. Lääkkeeksi lykättiin heidät keskelle huonetta, jossa he saivat seisoa saarnan loppuun saakka. Väliin heidän jalkansa pettivät ja he lysähtivät maahan, mutta heidät nostettiin heti pystyyn ja he saivat, jatkaa seisomistaan järjestäjien korkeitten tuolien varassa.
En ole vielä maininnut mitään Mr. Brocklehurstin käynnistä, ja itse asiassa tämä herrasmies olikin poissa kotoansa melkein koko ensimäisen kuukauden ajan tuloni jälkeen, viipyen kenties ystävänsä arkkidiakoonin luona. Hänen poissaolonsa oli huojennus minulle, sillä minun ei tarvinne sanoakaan, että minulla oli omat syyni pelätä hänen tuloansa. Lopulta hän kuitenkin tuli.
Eräänä iltapäivänä (olin silloin ollut kolme viikkoa Lowoodissa) istuessani kivitauluni ääressä ja koettaessani saada pitkää jakolaskua menemään tasan, jouduin sattumalta katsomaan ikkunaan ja ehdin vilaukselta nähdä erään olennon, joka juuri kulki ohi. Tunsin melkein vaistomaisesti tuon laihan haahmon, ja kun kahden minuutin kuluttua koko koulu, niin opettajat kuin oppilaat, nousi seisomaanen masse, ei minun tarvinnut edes katsoa, ketä näin kunnioitettiin. Pitkät askeleet mittasivat kouluhuonetta, ja Miss Templen vieressä, joka hänkin oli noussut, seisoi nyt sama musta pylväs, joka niin pahaa ennustaen oli rypistänyt minulle kulmiaan Gatesheadin ruokasalin matolta. Katselin nyt syrjästä tuota arkkitehtuurin ihmettä. Se oli kuin olikin Mr. Brocklehurst, puettuna kurkkuun saakka napitettuun päällystakkiin ja näyttäen pitemmältä, kaidemmalta ja järkähtämättömämmältä kuin koskaan ennen.
Minulla oli omat syyni kauhistua tätä näkyä. Muistin vielä liiankin hyvin nuo valheelliset tiedot, jotka Mrs. Reed oli antanut hänelle luonteestani, sekä Mr. Brocklehurstin lupaukset ilmoittaa Miss Templelle ja muille opettajille luonteeni viat. Olin koko ajan pelännyt tämän lupauksen täyttymistä, olin joka päivä odottanut tulijaa, jonka tiedonannot entisyydestäni leimaisivat minut loppuiäkseni pahaksi lapseksi, ja siinä hän nyt oli. Hän seisoi Miss Templen vieressä ja puhui hänelle matalalla äänellä, enkä epäillytkään, ettei hän parhaillaan tekisi ilmiantoja huonosta luonteestani. Katselin Miss Templeä tuskallisen levottomasti ja odotin joka hetki, että hänen tummat silmänsä kääntyisivät minua kohti säihkyen vastenmielisyyttä ja halveksintaa. Koetin myös kuunnella, ja koska onnistuin olemaan aivan huoneen päässä, voin kuulla suurimman osan heidän keskustelustaan, ja se mitä kuulin, rauhoitti minua hetkeksi.
"Otaksun, Miss Temple, että lanka, jonka ostin Lowtonista, riittää. Arvelin, että se sopisi käytettäväksi pumpulipaitoihin ja valitsin myös sopivia neuloja. Sanokaa Miss Smithille, että unohdin parsinneulat, mutta että hän saa ensi viikolla muutamia kirjeitä. Missään tapauksessa hän älköön antako muuta kuin yhden kerralla kullekin oppilaalle, sillä jos heillä on useampia, he voivat tulla huolimattomiksi ja hukata ne. Ja sitten, Miss, toivoisin että villasukista pidettäisiin parempaa huolta! Kun viimein olin täällä, kävin kyökkipuutarhassa ja katselin vaatteita, jotka oli ripustettu kuivamaan, ja siellä oli paljon mustia sukkia hyvin huonossa tilassa. Reikien suuruudesta voin päättää, ettei niitä oltu pitkiin aikoihin hyvin parsittu." Hän pysähtyi.
"Toivomuksianne noudatetaan, sir", sanoi Miss Temple. "Sitten, Miss", jatkoi hän, "kertoo pesijätär, että muutamat tytöistä ovat saaneet kaksi puhdasta esiliinaa viikossa. Se on liian paljon. Säännöt myöntävät vain yhden."
"Luullakseni voin selittää asian, sir. Agnes ja Catherine Johnstone olivat kutsutut viime torstaina ystäviensä luo Lowtoniin teelle, ja minä annoin heille luvan panna puhtaat esiliinat eteensä." Mr. Brocklehurst nyökäytti päätään. "No, olkoon menneeksi yhden kerran, mutta älkää antako sellaista tapahtua liian usein. Eräs toinenkin asia on minua suuresti hämmästyttänyt. Tehdessäni laskuja taloudenhoitajattaren kanssa, huomasin, että kahden viime viikon kuluessa on tytöille kaksi kertaa annettu välipalaksi juustoa ja leipää. Kuinka tämä voidaan selittää? Olen tutkinut sääntöjä enkä ole niistä löytänyt 'välipala' nimistä ateriaa. Kuka on tehnyt tämän uudistuksen, ja millä oikeudella?"
"Minun täytyy vastata tästä asiasta, sir", vastasi Miss Temple. "Aamiainen oli niin huonosti valmistettu, että oppilaitten oli mahdotonta syödä mitään, ja minä en uskaltanut antaa heidän paastota päivälliseen saakka."
"Pyydän, vielä hetkinen, Miss Temple! Te tiedätte, että minun tarkoitukseni kasvattaessani näitä tyttöjä ei ole totuttaa heitä ylellisyyteen ja höltyneisiin tapoihin, vaan tehdä heidät karastuneiksi, kärsivällisiksi, itsensäkieltäväisiksi. Jos sattuisikin joku pieni pettymys ruokahalun tyydyttämisen suhteen, kuten jonkun ruokalajin pilaantuminen, ei suinkaan pitäisi tehdä tätä tapausta tehottomaksi korvaamalla menetetty mukavuus jollakin toisella, paremmalla, ja ruumista hemmottelemalla poiketa koko laitoksen päämäärästä. Ei, tätä tapausta on käytettävä oppilaitten henkiseksi rakennukseksi, heitä on opetettava kehittämään luonteensa lujuutta ajallisissa kieltäymyksissä. Tällaisissa tilaisuuksissa olisi paikallaan, että ymmärtäväinen kasvattaja palauttaisi oppilaitten mieliin ensimäisten kristittyjen kärsimykset, marttyyrien tuskat sekä itse Vapahtajamme sanat, kun hän kehoittaa opetuslapsiaan ottamaan ristinsä ja seuraamaan häntä tai varoittaa ihmisiä elämästä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee, sekä hänen jumalallinen lohdutuksensa: 'Autuaita olette te, jotka näette nälkää ja janoa minun tähteni' Oi, Miss Temple, kun te annatte näitten lasten suuhun leipää ja juustoa palaneen vellin asemasta, ruokitte kylläkin heidän turmeltuneita ruumiitaan, mutta vähän te ajattelette, että samalla annatte heidän kuolemattomien sielujensa nähdä nälkää." Mr. Brocklehurst pysähtyi taaskin, kenties mielenliikutuksesta. Miss Temple oli katsonut maahan, kun hän ensin oli alkanut puhua, mutta nyt hän katsoi suoraan eteensä, ja hänen luonnostaan marmorinkalpeat kasvonsa näyttivät nyt myöskin kylmiltä ja jäykiltä kuin marmori. Hänen huulensa olivat suljetut niin tiiviisti, että näytti kuin olisi tarvittu kuvanveistäjän meisseliä avaamaan niitä, ja hänen otsalleen laskeutui kivikuvan ankaruus.
Sillävälin seisoi Mr. Brocklehurst takan ääressä, kädet selän takana, ja katsoi majesteetillisena yli koko koulun. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät kuin olisivat ne nähneet jotakin hyvin häikäisevää tai jotakin hyvin loukkaavaa. Hän kääntyi ja sanoi nopeammin ja kiihkeämmin kuin hänen tapansa oli:
"Miss Temple — Miss Temple, mikä —mikäon tuo tyttö, jolla on kihara tukka? Punainen tukka, Miss Temple, kihara — kihara kauttaaltaan?" Ja hänen kätensä vapisi, kun hän osoitti kepillään kauhistuksensa esinettä.
"Se on Julia Severn", vastasi Miss Temple hyvin tyvenesti.
"Julia Severn, Miss! Ja minkätähden on hänellä, tai kellään muulla, kihara tukka? Kuinka voi hän, vasten tämän huoneen kaikkia periaatteita mukautua maailman tapoihin niin avonaisesti — täällä, evankelisessa hyväntekeväisyyslaitoksessa — niin julkeasti, että hän pitää tuollaista kihararunsautta päässään?"
"Julian tukka on kihara luonnostaan", vastasi Miss Temple vieläkin tyvenempänä.
"Luonnostaan! Olkoon vain, mutta meidän ei tarvitse mukautua luontoon. Minä haluaisin, että nämä tytöt tulevat osallisiksi Armosta — miksi siis tuollainen hiusten runsaus! Olen kerta toisensa jälkeen sanonut nimenomaan toivovani, että tukka kammataan vaatimattomasti ja sileästi. Miss Temple, tuon tytön tukka täytyy kokonaan leikata pois. Lähetän tänne parturin huomenna. Näen muitakin, joilla on liian runsas tukankasvu — tuo suuri tyttö tuolla, käskekää häntä kääntymään ympäri! Käskekää koko eturiviä nousemaan ja kääntymään seinään päin."
Miss Temple painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin pyyhkiäkseen niiltä pois vaistomaisen hymyn, sitten hän kuitenkin antoi määräyksen, ja kun ensi rivin tytöt vihdoin käsittivät, mitä heiltä vaadittiin, he tottelivat. Kun nojauduin hiukan taaksepäin, saatoin nähdä minkälaisin irvistyksin tytöt suorittivat tämän manööverin. Vahinko vain, ettei Mr. Brocklehurst voinut nähdä heitä, silloin hän olisi ehkä aavistanut, että mitä ikänänsä hän voikin tehdä ulkopuolen muovaamiseksi, oli sisäpuoli paljon kauempana hänen vaikutuksestaan kuin mitä hän voi kuvitellakaan.
Hän tutki näitten elävien mitalien nurjaa puolta noin viisi minuuttia, sitten hän lausui päätöksensä. Sanat lankesivat kuin tuomio.
"Kaikki letit on leikattava pois." Miss Temple näytti vastustelevan. "Miss", jatkoi hän, "minä palvelen Mestaria, jonka valtakunta ei ole tästä maailmasta, minun tehtäväni on kuolettaa näissä tytöissä lihan himot ja opettaa heitä kaunistamaan itseänsä kainoudella ja siveydellä, ei palmikoiduilla hiuksilla eikä kallisarvoisilla vaatteilla. Kaikilla näillä nuorilla ihmisillä edessämme on tukka palmikoitu leteiksi, jotka itse turhuus olisi voinut tehdä. Sanon vieläkin: ne on leikattava pois, ajatelkaa, mikä ajanhukka —."
Mr. Brocklehurst ei saanut jatkaa: kolme muuta vierasta, kaikki naisia, astui huoneeseen. Heidän olisi pitänyt tulla vähän aikaisemmin ja kuulla luento pukeutumisesta, sillä he olivat kaikki loistavasti puetut silkkiin, samettiin ja turkiksiin. Molemmilla nuoremmilla — kauniita kuusi- tai seitsemäntoistavuotiaita tyttöjä — oli harmaat, kamelikurjen sulilla koristetut näädännahkahatut, ja näitten kauniitten päähineitten alta näkyi runsas, vaalea, taidokkaasti käherretty tukka. Vanhemmalla naisella oli kallisarvoinen samettiviitta kärpännahkaisine reunuksilleen ja käherretty ranskalaismallinen otsatukka.
Nämä naiset, jotka eivät olleet muita kuin Mrs. Brocklehurst ja hänen tyttärensä, otti Miss Temple kohteliaasti vastaan ja johdatti heidät kunniapaikoille huoneen yläpäähän. He olivat nähtävästi tulleet vaunuissa yhdessä korkea-arvoisen perheenjäsenensä kanssa ja olivat panneet toimeen perinpohjaisen tarkastuksen yläkerran huoneissa sillä aikaa kuin tämä teki laskut taloudenhoitajattaren kanssa, puhutteli pesijätärtä ja läksytti johtajatarta. Tämän jälkeen seurueen naiset tekivät erinäisiä huomautuksia ja moitteita Miss Smithille, jonka toimena oli pitää huolta liinavaatteista ja sänkyvaatteista, mutta minulla ei ollut aikaa kuunnella heidän puhettaan, sillä toiset asiat kiinnittivät huomioni puoleensa.
Kuunnellessani Mr. Brocklehurstin ja Miss Templen keskustelua olin ryhtynyt toimenpiteisiin oman persoonallisen rauhani turvaamiseksi, ja parhaana keinona pidin kaiken huomion välttämistä. Tässä tarkoituksessa istuin mahdollisimman kaukana penkilläni, olin olevinani hyvin syventynyt jakolaskuuni ja koetin pitää tauluani niin että se peitti kasvoni. Olisin kenties onnistunutkin, ellei petollinen tauluni olisi jollakin tavalla luiskahtanut kädestäni ja pudonnut kauheasti rämisten lattiaan. Tämä tietysti veti kaikkien huomion puoleeni. Tunsin, että kaikki oli menetetty, ja kumartuessani ottamaan ylös särkyneen tauluni kappaleita kokoilin voimiani pahimpaan. Se tulikin.
"Huolimaton tyttö", sanoi Mr. Brocklehurst ja lisäsi heti: "Se on tuo uusi oppilas", ja ennenkuin ehdin vetää henkeäni: "En saa unohtaa, että minulla on sana sanottava hänestä." Sitten hyvin kovalla äänellä — kuinka kovalta se tuntuikaan minusta! — "Lapsi, joka rikkoi kivitaulun, astukoon esiin!"
Omin voimin en olisi liikahtanut, olin kokonaan jähmettynyt, mutta suuret tytöt, jotka istuivat molemmilla puolillani, nostivat minut jaloilleni ja työnsivät minut eteenpäin kauheata tuomaria kohti, ja sitten Miss Temple johti minut kauniisti aivan hänen jalkojensa eteen kuiskaten matkalla:
"Älä pelkää, Jane, minä näin, että se oli vahinko. Sinua ei rangaista siitä."
Tämä ystävällinen kuiskaus pisti tikarin tavoin sydämeeni.
"Minuutti vielä ja hän halveksii minua", ajattelin, ja silmitön raivo puhkesi mielessäni toiminimeä Reed, Brocklehurst ja Kumpp. kohtaan. Minä en ollut mikään Helena Burns.
"Tuokaa tänne tuo tuoli", sanoi Mr. Brocklehurst osoittaen hyvin korkeata tuolia, jolta järjestäjä oli juuri noussut. Käskyä toteltiin. "Nostakaa lapsi seisomaan sille!" Ja minut nostettiin tuolille — kuka sen teki, sitä en tiedä. Mielentilani ei sallinut minun huomata yksityisseikkoja. Huomasin vain, että minut oli nostettu Mr. Brocklehurstin nenän tasalle, että hän oli kyynärän päässä minusta ja että kaikki nuo purppuraiset ja hopeanharmaat silkki-, turkis- ja kameelikurjensulkapilvet levisivät alapuolellani.
Mr. Brocklehurst karisti kurkkuansa.
"Hyvät naiset", sanoi hän kääntyen perheeseensä, "Miss Temple, opettajat ja lapset, te kaikki näette tämän tytön."
Tietysti he näkivät, sillä tunsin, että heidän silmänsä olivat polttolasien tavoin suunnatut kuumeisia kasvojani kohti.
"Te näette, että hän on vielä nuori, te huomaatte, että hänellä on lapsuudelle ominainen koko ja muoto. Jumala on armossaan antanut hänelle saman haahmon kuin meille kaikille, eikä mikään ulkonainen merkki erota häntä muista. Kuka voisi uskoa, että Vihollinen jo on ottanut hänet palvelijakseen ja välikappaleekseen? Mieltäni pahoittaa sanoa tämä, mutta niin on kuitenkin laita."
Hiljaisuus. Lamautuneet hermoni alkoivat jälleen toimia. Tunsin, että arpa oli nyt heitetty, Rubiconin yli kuljettu, ja että taistelu, jota ei enää voitu välttää, oli nyt kestettävä.
"Rakkaat lapseni", jatkoi tuo musta marmoripylväs paatoksellisesti, "tämä tilaisuus on hyvin surullinen, sillä velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että tuo tyttö, joka voisi olla Jumalan pieni karitsa, onkin kadonnut lammas. Hän ei kuulu oikeaan lammashuoneeseen, vaan on toisesta laumasta. Teidän täytyy varoa häntä, teidän täytyy kauhistua hänen esimerkkiänsä ja, jos tarpeellista, välttää hänen seuraansa, sulkea hänet pois leikeistänne ja tuttavallisista keskusteluistanne. Opettajat, teidän tulee valvoa häntä, pitää silmällä hänen liikkeitään, punnita tarkoin hänen sanansa ja tekonsa, kurittaa hänen ruumistaan ja pelastaa hänen sielunsa — jos pelastus vielä on mahdollinen, sillä (kieleni ei tahdo totella, kun sanon tämän) tämä tyttö, tämä lapsi, joka on syntynyt kristityssä maassa, mutta on pahempi kuin moni pakanalapsi, joka rukoilee Bramaa ja polvistuu Juggernautin edessä, tämä tyttö on — valehtelija!"
Seurasi kymmenen minuutin hiljaisuus. Olin jo täydellisesti tointunut ja voin huomata, että kaikki naispuoliset Brocklehurstit vetivät nenäliinansa taskustaan ja alkoivat pyyhkiä lorgnettejaan. Vanhin heistä huojutti ruumistaan edestakaisin ja nuoret kuiskailivat: "Kauheata!"
Mr. Brocklehurst jatkoi:
"Tämän olen kuullut hänen hyväntekijältään, hurskaalta ja armeliaalta rouvalta, joka otti tämän orpolapsen luokseen, kasvatti hänet omana tyttärenään, ja jonka hyvyyden ja jalomielisyyden tämä onneton tyttö maksoi niin mustalla kiittämättömyydellä, että oivallinen suojelija oli vihdoin pakoitettu eroittamaan hänet omien lastensa joukosta, jottei hänen huono esimerkkinsä tartuttaisi heidän puhtaita sielujaan. Hän on lähettänyt tytön tänne parannettavaksi, kuten muinoin juutalaiset lähettivät sairaansa Betesdan sekoitetulle lammikolle. Opettajatar, johtajat, minä pyydän teitä varomaan, ettei vesi hänen ympärillään tahraantuisi." Tämän ylevän päätöksen jälkeen Mr. Brocklehurst pani päällystakkinsa ylimmänkin napin kiinni, sanoi jotakin puoliääneen perheelleen, joka nousi, kumarsi Miss Templelle, ja purjehti ylhäisen seurueensa kanssa pois huoneesta. Vielä ovella tuomarini kääntyi.
"Antakaa hänen seisoa vielä puoli tuntia tuolilla, älkääkä salliko kenenkään puhutella häntä tänä päivänä!" Siinä minä siis seisoin korotetussa asemassani, minä, joka olin sanonut kuolevani häpeästä, jos minun pitäisi omilla jaloillani seisoa keskellä huonetta, ja nyt olin asetettu korkealle häpeäpaaluun kaikkien nähtäväksi. Ei mikään kieli voi kuvata tunteitani, mutta juuri kun ne alkoivat nousta kiehumapisteeseensä, tukahuttivat hengitykseni ja pusersivat kurkkuani, kulki eräs tyttö ohitseni ja katsoi minuun. Mikä omituinen valo loisti hänen silmistään! Minkä oudon tunteen tuo valonsäde herätti minussa! Kuinka tuo uusi tunne nostatti minua! Oli kuin olisi marttyyri, sankari kulkenut orjan tai uhrin ohitse ja jakanut hänelle osan voimastaan. Hallitsin tunteitteni nousevan kuohun, nostin pääni pystyyn ja seisoin lujemmin tuolillani. Helena Burns kävi kysymässä jotakin hyvin vähäpätöistä asiaa Miss Smithlltä, sai toreja kysymyksensä joutavuuden tähden, palasi paikalleen ja hymyili minulle kulkiessaan ohitseni. Mikä hymyily! Muistan sen vieläkin ja tiedän, että se lähti hienosta, todella rohkeasta sielusta, se valaisi hänen säännölliset piirteensä, hänen läpikuultavat kasvonsa ja syvät, harmaat silmänsä kuin heijastus enkelin kasvoista. Ja kuitenkin oli Helena Burns'kin tällä hetkellä varustettu "epäsiistin" polttomerkillä. Tuskin tunti sitten olin kuullut Miss Scatcherdin tuomitsevan hänet vesi- ja leipäpäivälliselle seuraavana päivänä, hän kun oli tahrinut erään ompelumallin piirtäessään sen itselleen. Niin puutteellinen on inhimillinen luonto! Kirkkaimmallakin taivaankappaleella on pilkkunsa, mutta Miss Scatcherdin ja hänen kaltaistensa silmät näkevät vain nämä vähäpätöiset puutteet ja ovat sokeat tähden koko loistolle.
Kahdeksas luku.
Ennenkuin puoli tuntia vielä oli kulunutkaan, löi kello viisi, kouluhuone tyhjeni ja kaikki menivät ruokasaliin teelle. Uskalsin vihdoin laskeutua alas. Oli jo hämärä. Vetäydyin erääseen nurkkaan ja istahdin lattialle. Tuo tenho, joka oli niin kauan pitänyt minua pystyssä, alkoi hälvetä, vastavaikutus pääsi voitolle, ja niin voimakas oli tuska, joka valtasi minut, että kaaduin pitkäkseni ja painoin kasvoni lattiaan. Nyt itkin, Helena Burns ei ollut luonani, mikään ei pitänyt minua pystyssä, heittäydyin kokonaan tuskani valtaan, ja kyyneleeni valuivat virtanaan. Olin aikonut olla niin hyvä, saada niin paljon aikaan Lowoodissa, saada niin paljon ystäviä, ansaita arvonantoa ja rakkautta toisten puolelta. Olin edistynytkin jo huomattavasti. Samana aamuna olin päässyt luokkani ylimmälle sijalle, Miss Miller oli kiittänyt minua lämpimästi, Miss Temple oli hymyillyt hyväksyvästi, olipa luvannut opettaa minulle piirustustakin ja antaa minun ruveta lukemaan ranskaa, jos vielä kaksi kuukautta eteenpäin menestyisin yhtä hyvin. Toverini olivat kohdelleet minua hyvin, ikäiseni olivat pitäneet minua vertaisenaan, kukaan ei ollut vieronut minua — ja nyt makasin tässä taaskin muserrettuna ja poljettuna, ja voisinko koskaan nousta?
"En koskaan", ajattelin ja toivoin palavasti kuolemaa. Purkaessani tämän toiveen katkonaisiin nyyhkytyksiin kuulin läheneviä askeleita. Hypähdin pystyyn. Helena Burns oli taaskin lähelläni, sammuvan tulen valossa näin hänen tulevan läpi pitkän, tyhjän huoneen, kädessään kahvikuppi ja leipää minua varten.
"Kas niin, syö hiukkasen", sanoi hän, mutta minä työnsin sekä leivän että kahvin pois, sillä en luullut voivani niellä ainoatakaan pisaraa tahi murusta. Helena katseli minua, luultavasti hämmästyneenä. En voinut vieläkään hillitä kiihtymystäni, vaikka kovasti koetinkin, vaan itkin ääneen. Helena istahti lattialle viereeni, kietoi käsivartensa polviensa ympäri, painoi päänsä niitä vasten ja istui hyvän aikaa tässä asennossa äänetönnä kuin intiaani. Minä puhuin ensimäiseksi:
"Helena, kuinka voit olla tytön kanssa, jota kaikki luulevat valehtelijaksi?"
"Kaikki, Jane? Vain kahdeksankymmentä ihmistä on kuullut sinua sanottavan siksi, ja maailmassa on satoja miljoonia."
"Mutta mitä tekemistä minulla on noitten miljoonien kanssa? Ne kahdeksankymmentä, jotka tunnen, halveksivat minua."
"Jane, sinä erehdyt, luultavasti ei kukaan koko koulussa halveksi tai vihaa sinua, päinvastoin monet säälivät sinua, siitä olen varma."
"Kuinka he voivat sääliä minua sen jälkeen mitä Mr. Brocklehurst sanoi?"
"Mr. Brocklehurst ei ole mikään jumala, hän ei ole edes suuri eikä ihailtu mies. Hänestä pidetään hyvin vähän täällä, sillä hän ei ole koskaan tehnyt mitään saavuttaakseen rakkautemme. Jos hän olisi kohdellut sinua erityisenä suosikkinaan, olisit luultavasti saanut vihollisia, salaisia tai julkisia, joka puolella ympärilläsi, mutta nyt osoittaisivat monet sinulle myötätuntoa, jos uskaltaisivat. Ehkä opettajat ja oppilaat tulevat kohtelemaan sinua kylmästi päivän tai pari, mutta he salaavat ystävälliset tunteensa sydämiinsä, ja jos edelleen käyttäydyt hyvin, ilmaantuvat nämä tunteet ennen pitkää sitä selvemmin mitä enemmän ne nyt ovat salassa. Sitäpaitsi, Jane —". Hän pysähtyi.
"Mitä, Helena?" sanoin ja pistin käteni hänen käteensä. Hän hieroi sormiani lämmittääkseen niitä ja jatkoi:
"Jos koko maailma vihaisikin sinua ja uskoisi, että olet paha, mutta omatuntosi vapauttaisi sinut kaikista syytöksistä, et olisi ilman ystäviä."
"En, tiedän, että voisin ajatella hyvää itsestäni, mutta se ei riitä. Jos kukaan ei pidä minusta, tahtoisin mieluummin kuolla kuin elää — minä en kestä yksinäisyyttä ja vihaa, Helena. Katsos Helena, saadakseni rakkautta ja myötätuntoa sinulta, tai Miss Templeltä, tai keneltä tahansa, josta todella pidän, antaisin mielelläni katkaista käsivarteni, jos siitä olisi apua, tai antaisin härän puskea minua tai seisoisin pillastuneen hevosen takana ja antaisin sen painaa kavionsa rintaani. —"
"Lopeta jo, Jane, sinä luulet liikoja ihmisten rakkaudesta, sinä olet liian kiihkeä. Jumala, joka on luonut ruumiisi ja antanut sille elämän, on antanut sinulle muitakin auttajia kuin itsesi tai olentoja, jotka ovat yhtä heikkoja kuin sinä itse. Paitsi näkyvää maailmaa ja ihmisten heimoa on olemassa näkymätön maailma ja henkien valtakunta. Se maailma on ympärillämme, sillä se on kaikkialla, ja henkien tehtävänä on valvoa ja varjella meitä, ja jos menehdymme tuskaan ja häpeään, jos kohtaamme joka puolella vain vihaa ja halveksintaa, näkevät enkelit tuskamme ja tuntevat viattomuutemme, jos olemme viattomia — ja minä tiedän, että sinä olet viaton ja että tuo syytös, jonka pöyhkeä Mr. Brocklehurst niin raukkamaisesti on lainannut suoraan Mrs. Reediltä, on väärä, sillä luen vain rehellisyyttä sinun tulisista silmistäsi ja kirkkaalta otsaltasi — ja Jumala odottaa vain sielun eroamista ruumiista antaakseen meille täyden korvauksen. Miksi antaisimme koskaan tuskalle valtaa, kun elämä on niin lyhyt ja kuolema niin varma ovi onneen — autuuteen?"
Minä olin ääneti. Helena oli tyynnyttänyt minut, mutta hänen antamassaan rauhassa oli jotakin sanomattoman surullista. Hänen puhuessaan tunsin tuskaa, mutta en voinut selittää, mistä se johtui, ja kun hän oli lakannut puhumasta ja hengitti tavallista nopeammin ja yskäisi lyhyeen, unohdin hetkeksi omat suruni ja tunsin epämääräistä levottomuutta hänestä. Nojasin pääni Helenan olkapäähän, kiedoin käteni hänen vyötäisilleen, hän veti minut lähemmäksi itseään, ja istuimme siinä äänettöminä. Emme olleet istuneet vielä kauan, kun joku tuli huoneeseen. Tuuli oli noussut ja ajanut pois raskaita pilviä kuun edestä, ja läheisestä ikkunasta tunkeutuva valo loisti sekä meihin että lähenevään olentoon, jonka pian tunsimme Miss Templeksi.
"Tulen tänne aikeessa löytää sinut, Jane Eyre", sanoi hän, "sinun täytyy nyt tulla huoneeseeni, ja koska Helena Burns on luonasi, voi hänkin tulla."
Me menimme. Johtajattaren ohjaamina kuljimme läpi mutkikkaitten käytävien, nousimme portaita ylös ja tulimme vihdoin hänen huoneeseensa, jossa iloinen, kodikas tuli leimusi. Miss Temple käski Helena Burnsiä istumaan matalalle nojatuolille tulen ääreen, itse hän istuutui toiselle samanlaiselle ja veti minut luokseen.
"Onko se nyt ohi?" kysyi hän ja katsoi kasvoihini. "Oletko itkenyt surusi loppuun?"
"Pelkään, että en koskaan voi tehdä sitä."
"Miksi niin?"
"Koska minua on väärin syytetty, ja te, Miss Temple, ja kaikki muut luulette, että minä olen paha."
"Me emme luule sinusta muuta kuin mitä itse osoitat olevasi, lapseni.Ole edelleenkin hyvä tyttö, ja me olemme sinuun tyytyväiset."
"Niinkö, Miss Temple?"
"Niin", sanoi hän ja kietoi käsivartensa ympärilleni. "Ja kerro nyt minulle, kuka on tuo rouva, jota Mr. Brocklehurst sanoi hyväntekijäksesi!"
"Mrs. Reed, enoni rouva. Enoni on kuollut ja jättänyt minut hänen hoitoonsa."
"Eikö hän sitten ottanut sinua kasvatettavakseen omasta tahdostaan?"
"Ei, Miss, hän oli pahoillaan kun hänen piti tehdä se, mutta enoni ennen kuolemaansa vaati hänet lupaamaan, että hän aina pitäisi minut luonaan. Olen usein kuullut palvelijain puhuvan tästä."
"No niin, Jane, olet ehkä kuullut, että kun rikollista syytetään, saa hän aina puhua puolustuksekseen. Sinua on syytetty vilpillisyydestä, puolusta itseäsi niin hyvin kuin voit! Kerro, mitä muistat todeksi, mutta älä lisää äläkä liioittele mitään!"
Päätin syvimmällä sydämessäni olla mahdollisimman oikeudenmukainen, mahdollisimman tasapuolinen kertomuksessani. Mietittyäni muutamia minuutteja kootakseni sanottavani kerroin hänelle koko lapsuuteni surullisen tarinan. Olin nyt vapaa kiihkosta, ja kieleni oli hitaampi kuin tavallisesti käsitellessään tuota surullista aihetta. Muistin myöskin Helenan varoitukset kostonhalusta ja vuodatin kertomukseeni paljon vähemmän sappea kuin tavallisesti. Näin rajoitettuna ja yksinkertaisena kertomukseni tuntuikin uskottavammalta, ja puhuessani tunsin koko ajan, että Miss Temple uskoi minua täydellisesti.
Olin ohimennen maininnut, että Mr. Lloyd oli tullut katsomaan minua kouristuskohtaukseni jälkeen, sillä en suinkaan unhottanut tuota minulle niin kauheata kohtausta punaisessa huoneessa, jota kertoessani kiihkoni alkoi taas herätä. Ei mikään voinut lieventää muistissani sitä rajua tuskaa, joka oli vallannut mieleni, kun Mrs. Reed sulki korvansa kiihkeiltä anteeksipyynnöiltäni ja lukitsi minut uudestaan tuohon pimeään kummitushuoneeseen.
Olin lopettanut. Miss Temple katseli minua ääneti muutamia minuutteja ja sanoi sitten:
"Tunnen Mr. Lloydin, kirjoitan hänelle, ja jos hänen vastauksensa on sopusoinnussa kertomuksesi kanssa, puhdistetaan sinut julkisesti kaikista syytöksistä. Minun silmissäni, Jane, olet nyt jo puhdas."
Hän suuteli minua ja piti minut vielä luonansa, mikä oli minulle hyvin mieluista, sillä iloitsin lapsen tavoin saadessani katsella hänen kasvojaan, pukuansa ja paria koristettansa, hänen valkeata otsaansa, kiiltäviä kiharoitansa ja tummia, säteileviä silmiänsä. Sitten hän kääntyi Helenan puoleen.
"Kuinka jaksat, Helena? Oletko yskinyt paljon tänään?"
"Ehkei juuri niin paljon kuin ennen, Miss Temple."
"Ja särky rinnassasi?"
"Se on vähän parempi."
Miss Temple nousi ja koetti hänen valtimoaan. Sitten hän palasi omalle paikalleen, ja kun hän istuutui, kuulin hänen huokaavan hiljaa. Hän mietti muutamia minuutteja, nousi sitten ja sanoi iloisesti:
"Mutta te kaksihan olette vieraitani tänä iltana, ja minun täytyy kohdella teitä vierainani." Hän soitti kelloa.
"Barbara", sanoi hän palvelustytölle, joka tuli katsomaan, "minä en ole vielä juonut teetä, tuokaa tarjotin sisään ja pankaa kupit näitä nuoria neitejäkin varten."
Tarjotin tuotiin pian. Kuinka kauniilta näyttivätkään silmissäni nuo kiinalaiset kupit ja kiiltävä teekannu, jotka asetettiin pienelle pyöreälle pöydälle tulen ääressä. Kuinka suloinen olikaan tuon höyryävän juoman tuoksu, kuinka mainiolta näyttikään leipä! Pettymyksekseni huomasin kuitenkin heti — aloin jo tuntea nälkää — että annos oli hyvin pieni. Miss Temple huomasi sen myös.
"Barbara", sanoi hän, "ettekö voi tuoda vähän enemmän leipää ja voita?Tässä ei ole kylliksi kolmelle."
Barbara poistui. Hän palasi pian.
"Mrs. Harden sanoo lähettäneensä tavallisen annoksen."
Mainittakoon tässä, että Mrs. Harden oli taloudenhoitajatar, Mr. Brocklehurstin mielen mukainen nainen, joka näytti olevan tehty raudasta ja kalanluista.
"Hyvä, hyvä", sanoi Miss Temple, "silloin kai meidän täytyy antaa sen riittää." Mutta kun tyttö oli poistunut, jatkoi hän hymyillen: "Onneksi kykenen korvaamaan puutteet tällä kertaa."
Kutsuttuaan Helenan ja minut pöydän luo ja asetettuaan kumpaisenkin eteen kupin teetä sekä herkullisen, mutta pienen leipäpalan, hän nousi, avasi erään laatikon ja otti sieltä pienen paketin, josta ilmestyi nähtäväksemme suurehko anisleipä.
"Aioin antaa teille molemmille kappaleen tästä mukaanne vietäväksi," sanoi hän, "mutta koska kaakkua on niin vähän, täytyy teidän saada se nyt." Ja hän leikkasi leivästä paksuja viipaleita.
Sinä iltana juhlimme kuin jos olisimme saaneet nektaria ja ambrosiaa, eikä suinkaan vähin ilomme ollut emäntämme tyytyväinen hymyily, kun hän näki meidän kerrankin tyydyttävän ruokahalumme hänen herkullisilla ja runsailla antimillaan. Kun tee oli juotu ja tarjotin työnnetty syrjään, hän taaskin kutsui meitä istumaan tulen ääreen, ja nyt alkoi hänen ja Helenan välillä keskustelu, jonka kuuleminen oli todellinen onni minulle.
Miss Templen koko olemuksessa oli aina jotakin tyventä ja kirkasta, hänen käytöksensä oli arvokas, hänen puhetapansa hienostunutta ja hillittyä, ja tämä kaikki esti keskustelua koskaan eksymästä harhateille ja tulemasta liian kiihkeäksi ja kovaääniseksi. Kun katseli ja kuunteli häntä, tunsi iloa ja mielihyvää, mutta tätä tunnetta hillitsi aina pelonsekainen kunnioitus. Sellaiset olivat tunteeni nytkin Miss Templen suhteen — Helena Burns sitävastoin yllätti minut kokonaan.
Virkistävä ateria, loistava tuli, rakastetun opettajan läheisyys ja ystävällisyys, tai kenties, enemmän kuin kaikki tämä, jokin seikka hänen omassa mielessään oli kutsunut esiin kaiken hänen voimansa. Se heräsi, se syttyi, se hehkui hänen heleän punaisilla poskillaan, jotka tähän saakka olin nähnyt vain kalpeina ja verettöminä, se loisti hänen kosteissa, kirkkaissa silmissään, jotka äkkiä olivat saavuttaneet vielä ihmeellisemmän kauneuden kuin Miss Templen silmät, kauneuden, joka ei johtunut väristä, pitkistä ripsistä eikä hienoista kulmakarvoista, vaan ilmeestä, vilkkaudesta, loistosta. Voi todellakin sanoa, että hänen sielunsa oli hänen huulillaan, sillä hänen puheensa virtasi, en tiedä mistä lähteestä. Voiko todellakin neljätoistavuotiaan tytön sydän olla kyllin laaja, kyllin voimakas sulkeakseen sisäänsä puhtaan, innostuneen kaunopuheisuuden lähteet? Sillä sellaiselta tuntui Helenan puhe tuona minulle muistettavana iltana, hänen henkensä näytti koettavan elää lyhyessä ajassa yhtä paljon kuin monet elävät pitkinä vuosikymmeninä.
He keskustelivat asioista, joista minä en ollut koskaan kuullut mitään, menneistä ajoista ja kansoista, kaukaisista maista, luonnon salaisuuksista, jotka oli keksitty tai joita aavistettiin, he puhuivat kirjoista — miten paljon he olivat lukeneet! Mitä tietoaarteita he omistivatkaan! Ranskalaiset nimet ja ranskalaiset kirjailijat tuntuivat aivan tutuilta heille, mutta ihmettelyni kohosi huippuunsa, kun Miss Temple kysyi, oliko Helenalla joskus aikaa palauttaa muistiinsa latinaa, jota hänen isänsä oli opettanut hänelle. Ja hän otti hyllyltä erään kirjan ja pyysi Helenaa lukemaan ja jäsentämään sivun Virgiliusta. Helena totteli, ja minun kunnioitukseni kasvoi rivi riviltä. Hän oli hädin tuskin lopettanut, kun kellonsoitto ilmoitti levollemeno-ajan olevan käsissä. Viivytystä ei sallittu, Miss Temple syleili meitä molempia ja sanoi:
"Jumala siunatkoon teitä, lapseni!"
Helenaa hän pidätti syleilyssään vähän kauemmin kuin minua ja päästi hänet menemään vastenmielisemmin. Helenaa hänen katseensa seurasi ovessa, häntä tarkoitti tuo surullinen huokaus, joka toistamiseen kohosi hänen rinnastaan, hänen tähtensä Miss Temple pyyhki kyyneleen poskeltaan.
Tullessamme makuuhuoneeseen kuulimme Miss Scatcherdin äänen, hän tarkasti laatikoita ja oli juuri vetänyt esiin Helena Burnsin laatikon, ja kun tulimme sisään, otti hän Helenan vastaan ankarin moittein ja sanoi, että hän seuraavana päivänä saisi rangaistuksen huolimattomuudestaan.
"Tavarani olivatkin kauheassa siivossa", kuiskasi Helena minulle."Aioin kyllä järjestää ne, mutta unohdin."
Seuraavana päivänä Miss Scatcherd kirjoitti suurin kirjaimin sanan "Hutilus" pahvipalaselle ja sitoi sen kuin amuletin Helenan kauniin, lempeän, älykkään otsan yli. Helena kantoi sitä kärsivällisenä, suuttumatta iltaan saakka, pitäen sitä ansaittuna rangaistuksena. Kun Miss Scatcherd poistui ilta tuntien jälkeen, syöksyin Helenan luo, revin sen irti ja heitin tuleen. Raivo, johon hän oli kykenemätön, oli polttanut mieltäni koko päivän, ja kuumat kyyneleet olivat lakkaamatta huuhtoneet poskiani, sillä hänen surullisen alistumisensa näkeminen ahdisti sydäntäni sanomattomasti.
Noin viikko yllä kerrottujen tapahtumien jälkeen sai Miss Temple vastauksen kirjeeseensä Mr. Lloydilta, ja nähtävästi hänen kirjeensä vahvisti minun kertomustani. Miss Temple kutsui silloin koko koulun koolle ja ilmoitti, että oli tehty tiedusteluja Jane Eyreä vastaan tehtyjen syytösten johdosta, ja että hän suureksi ilokseen voi julistaa minut kokonaan vapaaksi niistä. Opettajat puristivat kättäni ja suutelivat minua, ja mielihyvän hyminä kuului kautta tyttörivien.
Kun tuo raskas paino nyt oli nostettu päältäni, kävin työhön käsiksi kaikin voimin. Olin päättänyt murtaa tieni läpi kaikkien vastuksien. Tein lujasti työtä, ja tulokset palkitsivatkin ponnistukseni. Muistini, joka ei luonnostaan ollut vahva, harjaantui, älyni kehittyi työssä. Muutamien viikkojen kuluttua minut muutettiin ylemmälle luokalle, eikä kulunut täyteen kahtakaan kuukautta, kun sain ruveta oppimaan ranskaa ja piirustusta. Jo samana päivänä opin être-verbin kaksi ensimäistä aikamuotoa ja piirustin ensimäisen taloni (jonka seinät vinoudessa voivat kilpailla Pisan kaltevan tornin kanssa). Sinä iltana sängyssä en muistanut valmistaa tuota kuviteltua illallista — kuumia, paistetuita perunoita, valkoista leipää ja iltamaitoa — jolla tavallisesti huvitin nälän rasittamaa mieltäni. Sen sijaan näin joka seinällä pimeässä ihmeen kauniita tauluja, kaikki minun tekemiäni, taloja ja puita, jylhiä kallioita ja raunioita, karjalaumoja, koreita perhosia, jotka liitelivät ruusunnuppujen ympärillä, lintuja, jotka nokkivat kypsiä kirsikoita, ja ihmeellisiä, nuorista muratinlehvistä punottuja linnunpesiä helmenharmaine munineen. Pohdin myös mielessäni, kykenisinkö todellakin joskus sujuvasti kääntämään erästä pientä ranskalaista kertomuskirjaa, jonka Madame Pierrot oli sinä päivänä näyttänyt minulle, mutta en ollut vielä ratkaissut tätä kysymystä, kun jo nukuin makeasti.
Hyvin on viisas Salomo sanonut: "Parempi on ateria kaalia rakkaudessa kuin syötetty härkä vihassa."
Nyt en olisi vaihtanut Lowoodia kaikkine puutteineen Gatesheadin ylellisyyteen.
Yhdeksäs luku.
Mutta puutteet ja vaivatkin vähenivät ajan pitkään. Kevät läheni, poissa oli talvi pakkasineen, kinoksineen ja purevine tuulineen. Jalka parkani, jotka olivat tulehtuneet ja turvonneet melkein pilalle tammikuun pakkasilla, alkoivat parantua, kun huhtikuun lauhkeat tuulet puhalsivat, öitten ja aamujen ilma ei enää, kuten ennen, hyydyttänyt verta suonissamme, ja nyt voimme hyvin kestää puutarhassa vietettävän leikkitunnin, alkoipa se jo tuntua hauskaltakin, varsinkin aurinkoisina päivinä. Ruskeat kukkamaat peittyivät hennolla, vihreällä ruoholla, se tuli päivä päivältä voimakkaammaksi, olisi voinut luulla, että toivon hengetär liiteli joka yö sen yli ja jätti joka aamu lähtiessään kirkkaammat jäljet. Kuivien lehtien välistä pilkisteli lumikelloja, krokuksia, heleän punaisia esikoita ja kultasilmäisiä orvokeita. Torstai-iltapäivisin, jolloin olimme vapaat, teimme nyt pitkiä kävelyretkiä ja näimme vielä suloisempia kukkia puhkeavan pitkin tienvarsia ja pensasaitojen reunoja.
Huomasin myöskin, että eräs suuri hauskuus odotti minua puutarhan korkean, teräväreunaisen muuriaidan takana. Tämä hauskuus oli kaunis näköala: jylhät vuoret, jotka sulkivat sisäänsä suuren, vihreän ja varjoisan laakson, ja vallaton, tulvehtiva puro vaahtoavine pyörteineen ja tummine kallioineen. Kuinka erilaiselta olikaan tämä maisema näyttänyt, kun viimeksi olin sen nähnyt talven lyijynharmaan taivaan alla, jäätyneenä, lumipeitteisenä, hyisen sumun leijaillessa yli kukkui öitten ja puron. Puro itse oli silloin virta, kuohuva ja hillitön, joka repi puita maasta ja jonka pauhu kuului kauas yli rankkasateen ja rajuilman kohinan, ja metsä sen rannoilla oli silloin vain kuin rivi luurankoja.
Huhtikuu vaihtui toukokuuksi — se oli kirkas, lauhkea toukokuu, täynnä auringonpaistetta, sinitaivasta ja leppoisia etelä- ja länsituulia. Kasvullisuus edistyi nopeasti, Lowoodin kaikki rikkaudet pääsivät valloilleen, se oli vihreä ja kukkia täynnä, sen suuret, paljaat jalavat, saarnit ja tammet heräsivät uuteen elämään, metsien kätköihin puhkesi kukkia, onkalot peittyivät lukemattomilla erivärisillä sammallajeilla, joitten tummaa taustaa vastaan heloittivat kalpeat, kullankeltaiset kevätesikot kuin satumainen auringonpaiste. Tästä kaikesta nautin täysin siemauksin, vapaana, huoletonna ja melkein aina yksin, mutta tällä minulle niin oudolla vapaudella oli omat syynsä, joista nyt on kerrottava.
Enkö ole kuvannut hauskaa ja asuinpaikaksi sopivaa seutua kertoessani Lowoodin metsistä, kukkuloista ja vuoripuroista? Hauska se epäilemättä olikin — toinen kysymys oli, oliko se terveellinen.
Tuo metsäinen laakso, jossa Lowood sijaitsi, oli oikea sumujen ja sumujen aiheuttamien tautien pesäpaikka. Kevään mukana heräsivät nämäkin, kavala lavantauti hiipi orpokotiin, valtasi sen täpötäydet koulusalit ja makuuhuoneet, ja jo ennen toukokuun alkua se oli muuttanut koulun sairashuoneeksi.
Niukka ravinto ja pitkälliset vilustumiset olivat jo ennakolta heikentäneet oppilaitten vastustuskykyä. Niinpä sairastuikin neljäkymmentäviisi kahdeksastakymmenestä. Opetus keskeytettiin, säännöt höltyivät. Niille harvoille, jotka vielä olivat terveinä, myönnettiin melkein rajaton vapaus, sillä lääkäri piti oleskelua raittiissa ilmassa parhaana varokeinona tartuntaa vastaan, ja toisaalta ei kellään ollut aikaa pitää heitä silmällä ja rajoittaa heidän vapauttaan. Miss Temple oli kiinnittänyt kaiken huomionsa sairaisiin, hän eli sairashuoneissa, joita hän ei koskaan jättänyt, paitsi joskus yöllä saadakseen levätä pari tuntia. Opettajilla oli täysi työ tehdessään matkavalmistuksia ja laittaessaan niitten tyttöjen tavaroita kuntoon, jotka olivat siinä onnellisessa asemassa, että heidän ystävänsä tai sukulaisensa kykenivät tai olivat halukkaat ottamaan heidät pois tuosta tartunnan pesästä. Monet, jotka jo olivat saaneet tartunnan, pääsivät kotiin kuolemaan, muutamia kuoli koulussa, ja heidät haudattiin hiljaisesti ja nopeasti, koska taudin luonto kielsi kaiken viivyttelemisen.
Sillä aikaa kun tauti oli asettunut vakinaiseksi asukkaaksi Lowoodiin, kun kuolemasta oli tullut tavallinen vieras talossa, kun tuska ja pelko vallitsi sen seinien sisäpuolella ja sairashuone-ilma löyhkäsi vastaan sen huoneista ja käytävistä, sillä aikaa loisti ulkona toukokuun aurinko pilvettömältä taivaalta yli jyrkkien kukkuloitten ja kauniitten metsien. Puutarha oli täynnä väriloistoa, salkoruusut olivat kasvaneet melkein puunkorkuisiksi, liljat olivat auenneet, tulpaanit ja ruusut kukkivat, penkkien reunoja koristivat iloiset pienet neilikat ja karmosiininpunaiset tuhatkaunot, orjantappurat levittivät aamuin illoin mauste- ja omenatuoksuansa — ja kaikki nämä hyvätuoksuiset aarteet olivat hyödyttömiä suurelle osalle Lowoodin asukkaita, paitsi silloin tällöin, kun niitä poimittiin pieni vihkonen arkkuun pantavaksi.
Mutta minä ja muut jotka vielä olivat terveinä, me nautimme täysin siemauksin luonnon ja vuodenajan kauneudesta, saimme samoilla metsässä aamusta iltaan saakka kuin mustalaiset, saimme tehdä, mitä halusimme, mennä, minne tahdoimme, ja kaiken lisäksi elimme paljon herkullisemmin kuin ennen. Mr. Brocklehurst ja hänen perheensä eivät nyt koskaan lähestyneet Lowoodia, talousasioita ei tarkastettu, äreä taloudenhoitajatar oli tartuntaa peläten paennut, ja hänen seuraajansa, joka sitä ennen oli palvellut Lowtonin sairashuoneessa, oli tottumaton talon tapoihin ja verrattain runsaskätinen. Sitäpaitsi oli nyt vähemmän elätettäviä, sairaat söivät vähän, vellilautasemme aamiaisella olivat täysinäisemmät, ja kun ei ollut aikaa valmistaa kunnollista päivällistä, mikä usein tapahtui, antoi hän meille suuren kimpaleen kylmää piirakkaa tai paksun viipaleen leipää ja juustoa, ja nämä me kuljetimme metsään, etsimme kukin mieleisen paikan ja elimme herroiksi.
Minun lempipaikkani oli tasainen, leveä kivi, joka kohosi valkeana ja kuivana keskeltä puroa ja jonka luo päästiin vain kahlaamalla veden yli — teko, jonka suoritin avojaloin. Kivi oli juuri kyllin iso mukavaksi istumapaikaksi minulle ja eräälle toiselle tytölle, joka siihen aikaan oli valittu ystäväni — eräs Mary Ann Wilson, ovela, eloisa ihmisenalku, jonka seura miellytti minua, osaksi, koska hän oli sukkela ja älykäs, osaksi, koska hänen kanssaan saatoin olla aivan mieleni mukaan. Hän oli muutamia vuosia vanhempi kuin minä, tunsi maailmaa enemmän kuin minä ja osasi kertoa minulle paljon asioita, joita mielelläni kuuntelin saaden siten tyydyttää uteliaisuuttani. Hän oli myös täysin suvaitsevainen vikojani kohtaan eikä koskaan hillinnyt sanojani. Hänellä oli taipumuksia kertomiseen, minulla kuuntelemiseen, häntä huvitti opettaminen, minua kyseleminen, ja niin tulimme mainiosti toimeen toistemme kanssa ja saimme paljon huvia, joskaan ei kenties yhtä paljon hyötyä, keskinäisestä seurustelustamme.
Ja missä oli tällävälin Helena Burns? Miksi en viettänyt näitä suloisia vapauden päiviä hänen kanssaan? Olinko unohtanut hänet, vai olinko kyllin viheliäinen väsyäkseni hänen puhtaaseen ystävyyteensä? Ehdottomasti oli mainitsemani Mary Ann Wilson hyvän joukon alempana ensimäistä ystävääni, hän osasi kertoa vain hupaisia juttuja ja joutavia asioita, jotka minua hetkellisesti huvittivat, kun taas Helena Burnsilla, ellen erehdy, oli taito herättää siinä, jolla oli onni olla hänen ystävänsä, harrastusta korkeampiin asioihin.
Se oli totta, lukija, ja minä tiesin ja tunsin kaiken tämän, ja vaikka olenkin puutteellinen olento, jolla on paljon vikoja ja vähän hyviä puolia, en koskaan kyllästynyt Helena Burnsiin enkä lakannut tuntemasta häntä kohtaan kiintymystä, joka oli yhtä luja, yhtä hellä, yhtä kunnioittava kuin kaikki myöhemmät ystävyyssuhteena. Kuinka voinkaan tehdä toisin, kun Helena aina ja kaikissa olosuhteissa osoitti minua kohtaan tasaista, kiinteätä ystävyyttä, jota ei huono tuuli eikä suuttumus koskaan häirinnyt! Mutta Helena oli nyt sairas. Jo muutama viikko sitten oli hän siirretty näkyvistäni johonkin yläkerran huoneeseen, en tietänyt mihin. Minulle oli sanottu, että hän ei ollut talon sairaalaosastossa lavantauti-sairaitten joukossa, sillä häntä vaivasi keuhkotauti eikä lavantauti. Minä tietämättömyydessäni ymmärsin keuhkotaudilla jotakin hyvin lievää, jonka hyvä hoito ja aika varmaan parantaisivat.
Tätä luuloani vahvisti se seikka, että kerran tai pari, hyvin lämpiminä ja aurinkoisina iltapäivinä, näin hänen laskeutuvan portaita Miss Templen kanssa ja menevän puutarhaan. Minun ei silloin sallittu mennä puhelemaan hänen kanssaan, mutta näin hänet koulusalin ikkunasta, joskin epäselvästi, sillä hän oli kiedottu lukemattomiin huiveihin ja istui etäämpänä parvekkeen suojassa.
Eräänä iltana kesäkuun alussa olin viipynyt hyvin myöhälle metsässä Mary Annin kanssa. Olimme tapamme mukaan eronneet toisista ja kulkeneet kauas, niin kauas, että olimme eksyneet tieltä ja olimme pakoitetut kysymään sitä yksinäisestä tuvasta, missä asui mies ja vaimo, jotka paimensivat puolivilliä sikalaumaansa metsässä. Kun tulimme takaisin, oli kuu jo noussut, ja puutarhan portin edessä seisoi ponihevonen, jonka tunsimme tohtorin hevoseksi. Mary Ann huomautti, että arvatenkin joku oli hyvin sairas, koska Mr. Bates oli noudettu näin myöhään illalla. Hän meni sisään, ja minä viivyin vielä hetkisen ulkona istuttaakseni puutarhaani kourallisen taimia, jotka olin kaivanut ylös metsästä ja joitten pelkäsin kuihtuvan, jos jättäisin ne seuraavaan päivään. Tämänkin jälkeen viivyin vielä hetkisen; kukat tuoksuivat niin voimakkaasti ja suloisesti kasteen langetessa, ilta oli ihana, kirkas ja lauha, vielä hehkuva läntinen taivas lupasi huomiseksi uuden kauniin päivän, ja itäisellä taivaalla nousi kuu majesteetillisena. Huomasin kaiken tämän ja iloitsin siitä niinkuin lapsi voi iloita, kun eräs aivan uusi ajatus nousi mieleeni:
"Kuinka ikävää olisikaan maata sairaana ja pelätä kuolemaa! Maailma on ihana — olisi kauheata tulla kutsutuksi pois ja joutua ties minne."
Ja silloin tein ensimäiset vakavat ponnistukset ymmärtääkseni sen, mitä minulle oli opetettu helvetistä ja taivaasta, ensi kerran pysähdyin ja jouduin hämmennyksiin, ensi kerran, katsellessani taakseni ja eteeni, näin joka puolella mittaamattoman syvyyden — tunsin yhden ainoan kiinteän kohdan, se oli nykyhetki, kaikki muu oli muodottomia pilviä ja pohjatonta tyhjyyttä. Ja minua vapisutti ajatus, että voisin kadottaa tuon kiinteän kohdan ja pudota kaaokseen. Miettiessäni tätä uutta ajatusta kuulin oven aukeavan, Mr. Bates meni ulos, ja eräs hoitajista seurasi häntä. Kun tohtori oli noussut hevosensa selkään ja lähtenyt, sulki hoitaja juuri oven, mutta minä juoksin hänen jälkeensä.
"Kuinka Helena Burns jaksaa?"
"Hyvin huonosti", oli vastaus.
"Häntäkö Mr. Bates on tullut katsomaan?"
"Niin."
"Ja mitä hän sanoo?"
"Hän sanoo, että Helena ei ole täällä kauan."
Jos eilen olisin kuullut tämän lauseen, olisi se merkinnyt minulle vain sitä, että hänet aiottiin muuttaa kotiin Northumberlantiin. En olisi aavistanut, että se tarkoitti hänen kuolemaansa, mutta nyt tiesin sen heti. Ymmärsin selvästi, että Helena Burns nyt eli viimeisiä päiviänsä maan päällä, ja että hänet pian otettaisiin henkien valtakuntaan, jos sellaista valtakuntaa on. Vavahdin kauhusta ja tunsin ahdistavaa tuskaa, sitten kiihkeätä halua nähdä hänet. Kysyin, missä huoneessa hän makasi.
"Hän on Miss Templen huoneessa", sanoi hoitaja.
"Voinko mennä puhumaan hänen kanssaan?"
"Et, et, lapsi! Se ei sovi. Nyt sinun on aika tulla sisään, voit saada kuumeen, jos olet ulkona, kun kaste lankee."
Hoitaja sulki pääoven, ja minä menin sisään sivuovesta, joka johti koulusaliin. Ehdin juuri ajoissa, kello oli yhdeksän, ja Miss Miller kutsui oppilaita levolle.
Noin kaksi tuntia myöhemmin, luullakseni yhdentoista tienoilla, kun makuuhuoneessa vallitsi täydellinen hiljaisuus ja arvelin toverieni nukkuvan, nousin hyvin hiljaa vuoteeltani, sillä en ollut voinut nukkua, panin hameen yöpaidan päälle, hiivin paljain jaloin huoneesta ja aloin etsiä Miss Templen huonetta. Se oli aivan toisessa päässä taloa, mutta minä tunsin tien, ja kirkas kesäinen kuu, joka loisti sisään käytävien ikkunoista, helpotti matkaani. Kamvertin ja poltetun etikan tuoksu varoitti minua, kun tulin lähelle lavantautihuonetta, ja hyvin nopeasti livahdin sen oven ohitse, jottei hoitaja, joka istui valveilla kaiken yötä, kuulisi minua. Pelkäsin kovin, että minut huomattaisiin ja lähetettäisiin takaisin, sillä minuntäytyinähdä Helena, minun täytyi syleillä häntä ennenkuin hän kuoli, minun täytyi suudella häntä, puhua hänen kanssaan vielä kerran.
Kun olin laskeutunut portaita, kulkenut pitkiä matkoja alakerrassa, onnistunut avaamaan ja sulkemaan aivan hiljaa kaksi ovea, pääsin toiseen porraskäytävään, nousin taas yläkertaan ja olin vihdoin Miss Templen huoneen edessä. Avaimenreiästä ja oven alla olevasta raosta loisti valoa, ja syvä hiljaisuus vallitsi. Tullessani lähemmäksi huomasin, että ovi oli hiukan raollaan, arvatenkin ilmanvaihdon vuoksi. En ollut vitkastelutuulella, sieluni oli täynnä ahdistusta, kärsimättömät vaistot työnsivät minua eteenpäin. Avasin oven ja katsoin sisään. Silmäni etsivät Helenaa ja pelkäsin näkeväni hänet kuolleena.
Aivan Miss Templen sängyn vieressä ja osittain sen vaikeitten verhojen peitossa oli pieni vuode. Vaatteitten alta voin eroittaa ihmisruumiin ulkoviivat, mutta kasvot olivat verhon takana. Hoitaja, jonka kanssa olin puhunut puutarhassa, istui nojatuolissa ja nukkui. Pöydällä tuikutti pitkälle karrelle palanut kynttilä. Miss Templeä ei näkynyt. Sain myöhemmin kuulla, että hänet oli kutsuttu erään hourailevan kuumesairaan luo lavantauti-huoneeseen. Menin eteenpäin ja pysähdyin tuon pienen vuoteen luona. Käteni oli jo kiinni verhossa, mutta pidin kuitenkin parempana sanoa jotakin ennenkuin vetäisin sen syrjään. Pelkäsin vieläkin näkeväni ruumiin.
"Helena", kuiskasin hiljaa, "oletko valveilla?"
Hän liikahti, veti syrjään verhon, ja minä näin hänen kasvonsa. Ne olivat kalpeat ja kuihtuneet, mutta aivan levolliset, ja hän oli niin vähän muuttunut, että pelkoni haihtui heti.
"Oletko se todellakin sinä, Jane?" kysyi hän tutulla, pehmeällä äänellään.
"Oh", ajattelin, "ei hän ole kuolemaisillaan, he erehtyvät, ei hän voisi näyttää noin levolliselta, jos hän kohta kuolisi."
Menin lähemmäksi ja suutelin häntä. Hänen otsansa oli kylmä, hänen poskensa kylmät ja läpikuultavat, samoin kädet ja ranteet, mutta hymyily oli sama kuin ennenkin.
"Minkätähden olet tullut tänne, Jane? Kello on jo yli yhdentoista, kuulin sen lyövän joku minuutti sitten."
"Tulin katsomaan sinua, Helena. Kuulin, että olet hyvin sairas enkä voinut nukkua ennenkuin olin puhunut kanssasi."
"Sinä tulit sanomaan minulle hyvästi — tulit luullakseni oikeaan aikaan."
"Lähdetkö jonnekin, Helena? Lähdetkö kotiin?"
"Lähden — kaukaiseen, viimeiseen kotiini."
"Ei, ei, Helena", keskeytin hänet tuskallisesti. Sillä aikaa kun koetin niellä kyyneleitäni, sai Helena yskäkohtauksen, mikä kuitenkaan ei herättänyt hoitajaa. Kun kohtaus oli ohi, makasi hän muutamia minuutteja uupuneena ja kuiskasi sitten:
"Jane, sinun pienet jalkasi ovat paljaat, pane maata ja peitä itsesi minun peitollani."
Minä tein niin, hän laski käsivartensa ylitseni, ja minä painauduin hyvin lähelle häntä. Olimme kauan hiljaa, sitten hän kuiskasi taas,
"Olen hyvin onnellinen, Jane; ja kun kuulet, että olen kuollut, et saa surra, sillä siinä ei ole mitään suremisen aihetta. Kaikkien meidän täytyy kerran kuolla, ja minun tautini ei ole tuskallinen, se on lempeä ja tasainen, ja mieleni on aivan entisellään. Kukaan ei jää suremaan minua. Minulla on vain isä, ja hän on äskettäin mennyt uusiin naimisiin, eikä tule kaipaamaan minua. Kun kuolen nuorena, säästyn suurista suruista. Minulla ei olisi ollut taipumuksia menestymään maailmassa, olisin aina joutunut ikävyyksiin."
"Mutta minne menet nyt, Helena? Voitko nähdä? Tiedätkö?"
"Minä uskon, minä luotan, että menen Jumalan luo."
"Missä on Jumala? Mikä on Jumala?"
"Hän on meidän Luojamme, joka ei koskaan hävitä sitä mitä hän on luonut. Luotan sokeasti hänen voimaansa, antaudun kokonaan hänen hyvyydelleen. Lasken tunteja, kunnes tulee se ihmeellinen hetki, jolloin pääsen hänen luoksensa ja saan nähdä hänet."
"Sinä luulet siis varmaan, Helena, että on olemassa sellainen paikka kuin taivas, ja että sielumme pääsevät sinne kuoleman jälkeen."
"Olen varma siitä, että on olemassa elämää kuoleman jälkeen, uskon, että Jumala on hyvä, ja jätän turvallisesti kuolemattoman sieluni hänen haltuunsa. Jumala on isäni, Jumala on ystäväni, rakastan häntä ja uskon, että hän rakastaa minua."
"Ja saanko nähdä sinut, Helena, kun olen kuollut?"
"Sinä tulet samaan onnen valtakuntaan, saman kaikkivaltiaan Isän luo, sitä en epäile, rakas Jane."
Vieläkin minä kyselin, mutta nyt vain ajatuksissani.
"Missä se valtakunta on? Onko sitä olemassa?" Ja minä painauduin vielä lähemmäksi Helenaa, hän tuntui minusta rakkaammalta kuin koskaan ennen, enkä olisi tahtonut päästää häntä menemään. Makasin hänen vieressään ja kätkin kasvoni hänen olkaansa. Sitten hän sanoi suloisimmalla äänellään:
"Minun on niin hyvä olla. Viimeinen yskäkohtaus on väsyttänyt minua hiukan, ja minusta tuntuu, että voisin nukkua. Mutta älä jätä minua, Jane. On niin hauska, kun olet lähelläni."
"Minä jään luoksesi,rakasHelena, kukaan ei ota minua pois luotasi."
"Onko sinun lämmin, kultaseni?"
"On."
"Hyvää yötä, Jane."
"Hyvää yötä, Helena."
Hän suuteli minua ja minä häntä, ja molemmat nukuimme pian.
Kun heräsin, oli jo päivä. Kummallinen liike herätti minut, avasin silmäni, olin jonkun sylissä. Huomasin, että hoitaja kantoi minua käytäviä pitkin takaisin makuuhuoneeseen. Minua ei toruttu, vaikka olinkin jättänyt vuoteeni, sillä ihmisillä oli muuta ajateltavaa. Lukemattomiin kysymyksiini ei annettu mitään selitystä, mutta pari päivää myöhemmin sain kuulla, että Miss Temple, palatessaan aamun koittaessa huoneeseensa, oli löytänyt minut Helena Burnsin vuoteesta. Olin kietonut käsivarteni hänen kaulaansa ja painanut pääni hänen olkaansa vastaan. Minä nukuin ja Helena oli — kuollut.
Hänen hautansa on Brocklebridgen kirkkomaalla. Viisitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen sitä peitti vain nurmettunut kumpu, mutta nyt siinä on harmaa marmoriristi johon on kirjoitettu hänen nimensä ja sana "Resurgam".
Kymmenes luku.
Tähän saakka olen palauttanut mieleeni vähäpätöisen elämäni vaiheet yksityiskohtia myöden, ja kymmenen ensimäisen vuoteni kuvaamiseen olen käyttänyt melkein yhtä monta lukua. Mutta koska en aio kirjastani säännöllistä autobiografiaa, rajoitun tästä lähin kertomaan vain ne seikat, jotka tiedän jossakin suhteessa mielenkiintoisiksi, ja senvuoksi sivuutan nyt melkein kokonaan kahdeksan vuotta elämästäni. Kertomuksen yhtenäisyyden vuoksi on kuitenkin muutama rivi paikallaan niistäkin.
Kun lavantauti oli tehnyt hävitystyönsä Lowoodissa, katosi se sieltä vähitellen, mutta sitä ennen oli kuitenkin sen ankaruus ja uhrien lukumäärä kiinnittänyt yleisön huomion kouluun. Taudin alkuperää alettiin tutkia lähemmin, ja vähitellen tuli ilmi erinäisiä asianhaaroja, jotka mitä suurimmassa määrässä herättivät yleistä paheksumista. Paikan epäterveellinen asema, lasten ravinnon laatu ja määrä, huono, pahalta haiseva vesi, jota käytettiin sen valmistamiseen, oppilaitten kurjat olot vaatteitten y.m. suhteen — kaikki nämä seikat tulivat ilmi, ja ilmiantojen seuraukset olivat sangen kiusalliset Mr. Brocklehurstille, mutta suureksi siunaukseksi itse laitokselle.
Useat rikkaat ja hyväntahtoiset henkilöt kreivikunnassa tekivät runsaita lahjoituksia uuden, ajanmukaisen ja paremmassa paikassa sijaitsevan rakennuksen pystyttämiseksi, säännöt laadittiin uudestaan, uudistuksia tehtiin sekä vaatetuksessa että ravinnossa, ja koulun rahavarat uskottiin erityisen toimikunnan haltuun. Mr. Brocklehurst, jota ei voitu kokonaan syrjäyttää hänen asemansa ja perhesuhteittensa vuoksi, sai vielä pitää paikkansa koulun rahastonhoitajana, mutta hänellä oli tässä toimessa apunaan toisia, laajasydämisempiä ja inhimillisempiä henkilöitä. Tarkastajan virkansakin hänen täytyi jakaa toisten kanssa, jotka osasivat yhdistää järjen ankaruuteen, mukavuuden säästäväisyyteen ja myötätunnon karaiseviin tapoihin. Näin parannettuna tuli koulusta ajan pitkään todella hyvä ja hyödyllinen laitos. Uudistuksen jälkeen elin sen seinien suojassa kahdeksan vuotta — kuusi oppilaana ja kaksi opettajana, ja koko tätä aikaa muistellen annan täyden tunnustuksen laitoksen arvolle ja merkitykselle.
Näitten kahdeksan vuoden aikana oli elämäni yksitoikkoista, mutta ei onnetonta, sillä se ei ollut joutilasta. Saatavillani oli keinot hyvän sivistyksen hankkimiseen, ja minua kannusti mieltymys muutamiin aineisiin, halu kunnostautua kaikissa ja suuri pyrkimys olla mieliksi opettajilleni, etenkin niille, joista pidin. Käytin parhaani mukaan hyväkseni tilaisuuksia, joita minulle tarjoutui. Aikaa voittaen tuli minusta ensimäisen luokan ensimäinen oppilas, sitten minut koroitettiin opettajan toimeen, jota hoidinkin suurella innolla kahden vuoden ajan, mutta sen ajan kuluttua tuli muutos.
Tähän saakka oli Miss Temple ollut oppilaitoksen johtajattarena läpi sen kaikkien vaiheitten, hänen opetustaan sain kiittää parhaasta osasta kasvatustani, hänen ystävyytensä oli ollut paras iloni, hän oli ollut minulle äidin ja kasvattajan sijassa ja vihdoin toverini. Mutta nyt hän oli mennyt naimisiin ja muutti miehensä kanssa, joka oli pappi, muuten erinomainen mies, melkein vaimonsa arvoinen, kaukaiseen seutuun, ja silloin tietysti menetin hänet.
Hänen lähtöpäivästään saakka en ollut enää sama. Hänen mukanaan katosivat kaikki ne seikat, jotka olivat tehneet Lowoodin jossakin suhteessa kodiksi minulle. Olin omistanut jotakin hänen luonteestaan ja hyvän joukon hänen tavoistaan, sopusointuisemmat ajatukset, tasaantuneet tunteet asuivat nyt mielessäni, olin mukautunut velvollisuuksiini ja järjestettyyn elämään, olin tyyni, luulin olevani tyytyväinen, ja toisten silmissä, useimmiten myös omissani, olin hillitty ja alistuva luonne.
Mutta kohtalo pastori Nasmythin haahmossa tuli minun ja Miss Templen väliin, ja minä näin hänen matkapuvussaan nousevan postivaunuun pian vihkimätoimituksen jälkeen. Seurasin silmilläni vaunua, joka nousi mäkeä ylös ja katosi sen harjan taakse, vetäydyin sitten huoneeseeni ja vietin siellä suurimman osan iltapäivää, sillä tilaisuuden kunniaksi oli annettu lupaa.
Kävelin melkein koko ajan edestakaisin huoneessani. Kuvittelin surevani vain sitä, mitä olin menettänyt, ja ajattelevani, miten voisin korvata sen, mutta kun mietteeni vihdoin keskeytyivät, kun katsoin ympärilleni ja huomasin, että iltapäivä oli jo päättynyt ja ilta tullut, tein toisen keksinnön, nimittäin sen, että minussa näinä tunteina oli tapahtunut täydellinen muutos. Mielestäni oli nyt poissa kaikki se, mitä olin lainannut Miss Templeltä, hän oli vienyt mukanaan sen selkeän ilmakehän, jota olin saanut hengittää hänen läheisyydessään, olin nyt jäänyt luonnolliseen elementtiini, ja kaikki vanha levottomuuteni alkoi antaa elonmerkkejä. Ei mikään tukipylväs näyttänyt kaatuneen, mutta koko nykyisen mielentilani aiheuttaja oli poissa. Minulta ei olisi puuttunut voimaa olla tyven, mutta en nähnyt enää mitään syytä tyvenenä olemiseen. Maailmani oli muutamia vuosia ollut Lowoodin seinien sisällä, kokemukseni rajoittui sen sääntöihin ja järjestelmiin, mutta nyt muistin, että todellinen maailma on avara, ja että kirjava keto pelkoa, toiveita, tunteita ja intohimoja odotti niitä, joilla oli rohkeutta heittäytyä sen vaaroihin ja vaiheisiin ja etsiä niistä todellista elämänkokemusta.
Menin ikkunalleni, avasin sen ja katselin ulos. Siinä olivat rakennuksen molemmat siivet, siinä puutarha, siinä Lowoodin puutarhamuuri ja kukkulainen taivaanranta. Silmäni sivuuttivat kaiken muun ja pysähtyivät kaukaisimpaan, sinisiin vuoriin taivaanrannalla. Niitten taakse ikävöin nyt, kaikki kukkulat ja kangasmaat niitten sisäpuolella näyttivät vankilan alueelta, maanpakolaisen maailmalta. Erotin valkean tien, joka kiemurrellen nousi erään kukkulan rinnettä ja katosi syvänteeseen kahden vuoren väliin. Kuinka ikävöinkään seurata sitä kauemmaksi! Muistin sen ajan, jolloin olin tullut tuota tietä pitkin, muistin kuinka vaunu hämärässä oli laskeutunut kukkulan rinnettä. Kokonainen ajanjakso näytti kuluneen siitä päivästä, ja koko sinä aikana en ollut kertaakaan jättänyt Lowoodia. Olin viettänyt kaikki loma-aikani koulussa. Mrs. Reed ei ollut koskaan lähettänyt noutamaan minua Gatesheadiin, eikä hän itse eikä kukaan hänen perheestään ollut koskaan käynyt katsomassa minua. En ollut kirjeitten enkä minkään lähettilään kautta yhteydessä ulkomaailman kanssa. Koulusäännöt, koulutehtävät, koulutavat, tottumukset, kasvot, äänet, puvut, puhetavat, kiintymykset, vastenmielisyydet, siinä kaikki, mitä tiesin olemassaolosta. Ja nyt tunsin, että se ei riittänyt. Olin yhdessä iltapäivässä kyllästynyt kahdeksan vuoden piintyneeseen elämään. Kaipasin vapautta, himoitsin vapautta ja anoin sitä hiljaisessa rukouksessa, joka näytti häipyvän heikosti puhaltavaan tuuleen. Kuiskasin silloin vaatimattomamman rukouksen. Pyysin muutosta, virkistystä. Tämäkin pyyntö näytti katoavan epämääräiseen avaruuteen, "Anna minulle sitten", huudahdin melkein epätoivoisena, "edes uusi vankila!"
Silloin kutsui illalliskello minut alakertaan. Minulla ei ollut tilaisuutta jatkaa keskeytyneitä ajatuksiani ennen levollemenoaikaa. Silloinkin huonetoverini, eräs opettajista, pidätti loppumattomalla pakinallaan minua palaamasta tuohon haluttuun aiheeseen. Kuinka toivoinkaan, että uni pian vaientaisi hänet! Minusta tuntui, että jos vain voin palata takaisin ajatukseen, joka viimeisenä nousi mieleeni seisoessani ikkunan luona, keksin kyllä jonkun pelastusmahdollisuuden.
Miss Gryce kuorsasi vihdoinkin. Hän oli lihava nainen, ja tähän saakka olin pitänyt hänen nenä-ääniään yksinomaan kiusallisina. Tänä iltana tervehdin riemulla ensimäisiä syviä ääniä. Nyt vihdoinkin olin turvassa keskeytyksiltä, ja puoleksi häipyneet ajatukseni virkosivat heti uudelleen.
"Uusi vankeus! Sepä kuuluu joltakin", puhelin itsekseni — ajatuksissani tietenkin, eikä ääneen. "Minä tiedän, että se on jotakin, sillä se ei kuulu liian suloiselta. Se ei ole samaa kuin Vapaus, Innostus, Ilo — ne sointuvat kylläkin kauniilta, mutta minulle ne ovat pelkkiä sanoja, ja niin onttoja ja epävakaisia, että olisi ajanhukkaa kuunnella niitä. Mutta vankeus! Sen täytyy olla jotakin todellista. Kuka tahansa voi olla vankina. Minä olen ollut täällä vankina kahdeksan vuotta, nyt tahdon olla vankina muualla. Voinko saada niin paljon aikaan oman tahtoni kautta? Eikö asia ole toteutettavissa? On — on — se ei ole edes vaikea, jos aivoni vain ovat kyllin älykkäät keksimään keinon sen saavuttamiseksi."
Nousin istumaan sängyssäni ravistaakseni mainittuja aivoja valveille. Yö oli viileä, peitin olkapääni huivilla ja ryhdyin taas ajattelemaan kaikin voimin.
"Mitä siis tahdon? Uuden paikan, uudessa talossa, uusien kasvojen keskellä, uusissa olosuhteissa. Tätä tahdon, koska ei hyödytä mitään tahtoa jotakin parempaa. Kuinka ihmiset menettelevät saadakseen uuden paikan? He kääntyvät luullakseni ystäviensä puoleen. Minulla ei ole ystäviä. On paljon muitakin, joilla ei ole ystäviä ja joitten täytyy tulla toimeen omin neuvoin ja auttaa itse itseänsä, ja mitähän he tekevät?"
Sitä en osannut sanoa, en löytänyt vastausta mistään. Järjestin ajatukseni ja kiihdytin aivoni nopeaan työhön. Ne ponnistivat kaikkensa, tunsin, kuinka suonet tykkivät päässäni ja ohimoillani, mutta ne toimivat lähes tunnin ajan sekasorrossa, ja niitten ponnistukset eivät johtaneet mihinkään tulokseen. Turha työ teki minut kuumeiseksi, nousin ja aloin kävellä huoneessa, vedin ikkunaverhon syrjään, huomasin pari tähteä, värisin kylmästä ja ryömin takaisin sänkyyn.
Joku ystävällinen hengetär oli poissaollessani varmaan tipahuttanut halutun vastauksen tyynylleni, sillä kun taas panin maata, juolahti mieleeni aivan hiljaa ja luonnollisesti: "Ne, jotka etsivät paikkoja, ilmoittavat sanomalehdissä; sinun täytyy ilmoittaa ——shire Heraldissa."
"Millä tavalla? En tiedä mitään ilmoituksista."
Vastaukset tulivat nyt aivan nopeina ja selvinä.
"Sinä panet ilmoituksen ja siihen tarvittavan rahan kirjeeseen, jonka osoitat Heraldin toimitukseen. Kirjeen panet ensi tilaisuudessa postiin Lowtonissa. Vastaukset lähetettäköön nimimerkille 'J.E.' postitoimistoon. Noin viikon päästä voit mennä kysymään, onko vastauksia tullut, ja menetellä niitten mukaan."
Tätä suunnitelmaa toistin pari, kolme kertaa mielessäni, kunnes olin saanut sen valmiiksi. Se oli nyt selvässä ja käytännöllisessä muodossa. Olin tyytyväinen ja nukahdin.
Jo anivarhain olin liikkeellä, ja ilmoitukseni oli valmis, kirjekuori suljettu ja osoite kirjoitettu ennen herätyskellon soittoa. Ilmoitus kuului näin:
"Nuori, opetukseen tottunut neiti" — olinhan ollut opettajana jo kaksi vuotta — "haluaa kotiopettajan paikkaa perheessä, jossa lapset ovat alle neljäntoista" (muistin, että itse olin vain kahdeksantoistavuotias, enkä halunnut melkein ikäisiäni oppilaita). "Hän kykenee opettamaan kaikkia aineita, jotka kuuluvat hyvään englantilaiseen kasvatukseen, sekä ranskaa, piirustusta ja soittoa." (Siihen aikaan, lukija, tämä nyt niin ahtaalta tuntuva luettelo katsottiin verrattain päteväksi.) "Osoite J.E., Postitoimisto Lowton, ——shire."
Tämä tärkeä paperi oli koko päivän pöytälaatikossani, ja teenjuonnin jälkeen pyysin uudelta johtajattarelta lupaa käydä Lowtonissa toimittaakseni joitakin vähäpätöisiä asioita itseäni ja paria opettajatoveriani varten. Lupa annettiin heti, ja minä menin. Se oli kahden peninkulman kävely, ja ilta oli sateinen, mutta päivät olivat vielä pitkät. Kävin parissa myymälässä, pistin kirjeen postilaatikkoon ja palasin kotiin rankkasateessa, vaatteet likomärkinä, mutta sydän keventyneenä.
Seuraava viikko tuntui pitkältä. Se loppui kuitenkin vihdoin kuten kaikki asiat auringon alla, ja vielä kerran läpi raikkaan syysiltapäivän, astelin Lowtonin tietä. Se oli hauska matka, tie seurasi puron reunaa ja kulki laakson kauneimpien paikkojen läpi, mutta sinä päivänä ajattelin enemmän kirjeitä, jotka odottivat tahi eivät odottaneet minua tuossa pienessä kauppalassa, kuin maitten ja vesien kauneutta.
Tällä kertaa oli näennäisenä asianani käydä suutarilla antamassa mittaa kenkäparia varten. Toimitin ensin tämän asian ja kuljin sitten pientä, siistiä katua pitkin suutarilta postitoimistoon. Sitä hoiti vanhanpuoleinen rouvasihminen, jolla oli vanhanaikaiset silmälasit nenällään ja mustat sormikkaat käsissä. "Onko kirjeitä J.E:lle?" kysyin. Hän tirkisteli minua silmälasiensa yli, avasi sitten erään laatikon ja kaiveli sen sisältöä pitkän aikaa, niin kauan, että mieleni jo kävi ankeaksi. Vihdoinkin, pidettyään erästä kirjettä silmälasiensa edessä varmaan viisi minuuttia, hän ojensi sen pöydän yli vilkaisten samalla minuun vielä kerran hyvin tutkivasti ja epäluuloisesti — se oli J.E:lle… "Onko vain yksi?" kysyin.
"Ei ole muuta", sanoi hän, ja minä pistin sen taskuuni ja käänsin kasvoni kotiin päin. En voinut avata sitä vielä, koulun säännöt pakoittivat minua tulemaan kotiin kahdeksan tienoilla, ja kello oli jo puoli kahdeksan. Erinäiset velvollisuudet odottivat minua kotiin tullessani. Minun täytyi olla valvojana lukutunnilla, minun vuoroni oli pitää rukoukset ja huolehtia tyttöjen levollemenosta, sitten söin illallista toisten opettajien kanssa. Kun vihdoin vetäydyimme huoneisiimme, oli tuo välttämätön Miss Gryce vielä seuranani. Meillä oli vain pieni kynttilänpätkä huoneessamme, ja pelkäsin kauheasti, että se loppuisi ennenkuin Miss Gryce oli lopettanut juttunsa. Onneksi vaikutti tukeva illallinen, jonka hän juuri oli syönyt, unilääkkeen tavoin, ja hän kuorsasi jo ennenkuin olin ehtinyt riisuutua. Kynttilä oli vielä tuuman pituinen. Vedin kirjeen esille, sinetissä oli kirjain F., mursin sen auki ja luin. Sisällys oli lyhyt.
"Jos J.E., joka ilmoitti viime torstain ——shire Heraldissa, omaa mainitut tiedot, ja jos hän voi lähettää suosituksia luonteensa ja pätevyytensä suhteen, tarjotaan hänelle paikka, jossa oppilaana on vain yksi pieni tyttö, alle kymmenen vuoden, ja jossa on palkkaa kolmekymmentä puntaa vuodessa. J.E:tä pyydetään lähettämään suosituksensa, nimensä, osoitteensa ja kaikki tarvittavat tiedot Mrs. Fairfaxille, Thornfield, lähellä Millcotea, ——shire."
Tarkastelin kauan tuota tärkeätä paperia. Käsiala oli vanhanaikaista, melkein epävarmaa, kuten vanhan rouvasihmisen käsiala. Tämä seikka oli minulle mieleen, sillä olin hiljaisesti pelännyt, että näin omin päin toimiessani olin vaarassa joutua johonkin satimeen, ja toivoin ennen kaikkea, että yritysteni tulos olisi täysin arvossa pidettävä, säädyllinen,en regie. Tunsin nyt, että vanhanpuoleinen rouva ei ollut mikään hullumpi osakas puuhassani. Mrs. Fairfax! Voin niin selvästi nähdä hänet mustassa puvussaan ja leskenmyssy päässä, hän oli kenties jäykkä, mutta ei epäkohtelias, sanalla sanoen oikea loistopainos vanhaa englantilaista arvokkuutta. Thornfield oli epäilemättä hänen talonsa nimi — siisti, sievä paikka, sen tiesin, vaikka en onnistunutkaan saamaan siitä täysin selvää kuvaa. Millcote, ——shire, — vedin esiin kaikki Englannin karttani ja etsin sen. Siinähän se jo olikin, sekä ——shire että kaupunki, ——shire oli seitsemänkymmentä peninkulmaa lähempänä Lontoota kuin se etäinen seutu, jossa nyt asuin, ja se seikka merkitsi minulle paljon. Kaipasin paikkaan, jossa olisi eloa ja liikettä. Millcote oli suuri tehdaskaupunki A:n rannalla, siis epäilemättä vilkasliikkeinen paikka. Sitä parempi. Muutos tulisi olemaan täydellinen. Eipä siltä, että pitkät savupiiput ja mustat savupilvet minua suuresti houkuttelivat, "mutta", päättelin, "Thornfield on luultavasti hyvän matkan päässä kaupungista."