"Jätittekö parvekkeen, sir", kysyin, "kun M:lle Varens tuli sisään?"
Odotin tylyä vastausta tähän kysymykseen, joka tuskin oli nyt paikallaan, mutta kävikin aivan päinvastoin. Kun hän heräsi synkistä mietteistään ja käänsi katseensa minuun, näytti pilvi haihtuvan hänen otsaltaan. "Olin unohtanut Célinen! Hyvä, tahdon kertoa lyhyesti. Kun näin tenhottareni tulevan kotiin ritarin seurassa, luulin kuulevani hiljaista sihinää, ja mustasukkaisuuden vihreä käärme, joka kiemurrellen nousi kuun valaisemalta parvekkeelta, luikerteli liivini sisään ja söi parissa minuutissa tiensä sisimpään sydämeeni. Omituista", huudahti hän poiketen taaskin kertomuksensa juonesta, "omituista, että valitsen juuri teidät uskotukseni, nuori neiti, vielä omituisempaa, että te kuuntelette minua kiltisti, kuin olisi maailman tavallisin asia, että vanha mies kertoo juttuja ooppera-rakastajattaristaan tuollaiselle siistille, kokemattomalle tytölle kuin te! Mutta jälkimäinen omituisuus selittää edellisen, sillä kuten kerran ennen sanoin teille, olette te, totinen, hienotunteinen ja varova nuori tyttö, kuin luotu säilyttämään salaisuuksia. Sitäpaitsi tiedän, minkälaisen luonteen kanssa olen tekemisissä, tiedän, että se ei ole altis tartunnalle. Se on omituinen luonne, ainoa laatuaan. Onneksi ei tarkoitukseni ole vahingoittaa sitä, mutta jos olisikin, en voisi tehdä sitä. Mitä enemmän te ja minä puhelemme keskenämme, sitä parempi, sillä minä en voi vahingoittaa teitä, mutta te voitte virkistää minua." Tämän sivuhyppäyksen jälkeen hän jatkoi:
"Minä jäin parvekkeelle. 'He tulevat varmasti hänen huoneeseensa', ajattelin, 'valitkaamme siis väijytyspaikka!' Pistin käteni sisään avoimesta ikkunasta ja vedin uutimen sen eteen niin että jäi vain pieni aukko, jonka kautta voin tehdä havaintojani, sitten suljin ikkunan jättäen siihenkin juuri niin ison raon, että voin kuulla rakastavien hellät kuiskaukset, sitten hiivin takaisin tuolilleni ja juuri kun istuuduin sille, astui pari sisään. Katseeni lensi nopeasti uutimen rakoon. Célinen kamarineitsyt tuli sisään, sytytti lampun, jätti sen pöydälle ja vetäytyi pois. Saatoin nyt selvästi nähdä rakastavaiset; molemmat heittivät viittansa pois, ja siinä seisoi 'Varens', säteillen silkissä ja jalokivissä — minun lahjoissani tietysti — ja siinä hänen seuralaisensa upseerin univormussa. Tunsin hänet erääksi nuoreksi elostelija-parooniksi — typerä ja paheellinen nuorukainen, jonka olin joskus kohdannut seurapiireissä ja jota en koskaan ajatellutkaan vihata, koska halveksin häntä niin ehdottomasti. Tuntiessani hänet hellitti käärme, mustasukkaisuus, viipymättä otteensa, sillä samassa hetkessä putosi rakkauteni Célineä kohtaan nollapistettäkin alemmaksi. Nainen, joka voi pettää minua sellaisen kilpailijan vuoksi, ei ollut kilpailun arvoinen, hän ansaitsi vain halveksimista — vähemmän kuitenkin kuin minä, joka olin antanut hänen narrata itseäni."
"He alkoivat puhella. Heidän keskustelunsa rauhoitti minut täydellisesti — se oli kevyttä, alhaista, sydämetöntä ja järjetöntä ja voi paremmin kyllästyttää kuin raivostuttaa kuulijaa. Minun nimikorttini sattui olemaan pöydällä, huomattuaan sen he johtuivat keskustelemaan minusta. Kummallakaan heistä ei ollut kyllin älyä eikä tarmoa moittiakseen minua järkevästi ja perinpohjin, mutta he panettelivat minua niin karkeasti kuin oli mahdollista heidän pienillä keinoillaan — etenkin Céline, joka tuli kerrassaan kaunopuheiseksi, kun oli kysymys ulkonaisista puutteistani eli muodottomuuksistani, kuten hän sanoi. Huomattava on, että hänen tapansa oli ollut tulisesti ihailla 'miehekästä kauneuttani', ja siinä suhteessa hän erosi mitä jyrkimmin teistä, joka jo toisessa kohtauksessamme sanoitte minulle vasten kasvoja, että ette pidä minua kauniina. Vastakohta hämmästytti minua aikanaan, ja —"
Adèle juoksi taaskin luoksemme.
"Monsieur, John kävi juuri sanomassa, että asianajajanne on täällä ja haluaa puhutella teitä."
"Hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy lyhentää kertomustani. Avasin ikkunan ja tulin heidän luokseen, vapautin Célinen suojeluksestani, ilmoitin jättäväni hänen hotellinsa, tarjosin hänelle rahakukkaron lähimpiä tarpeita varten, jätin huomioonottamatta huudot, hysteeriset kohtaukset, rukoukset, vastalauseet, kouristukset, ja määräsin kohtauksen paroonin kanssa Boulognen metsässä. Seuraavana aamuna minulla oli ilo tavata hänet: lähetin pienen kuulan toiseen hänen vaivaisista, kivulloisista käsivarsistaan, jotka olivat heikot kuin kananpojan siivet, ja luulin vapautuneeni koko roskasta. Onnettomuudeksi oli Varens lahjoittanut minulle kuusi kuukautta aikaisemmin tämän tyttösen, Adèlen, jota hän vakuutti minun tyttärekseni, ja kenties hän onkin, vaikka hän kasvoistaan päättäen ei olekaan tällaisen isän lapsi — Pilot on enemmän näköiseni kuin hän. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin olin rikkonut välini äidin kanssa, jätti tämä lapsensa ja karkasi Italiaan jonkun soittoniekan tai laulajan kanssa. En tunnustanut, että Adèlella olisi ollut luonnollista oikeutta saada suojelustani, enkä vieläkään tunnusta sitä, sillä en ole hänen isänsä, mutta kun kuulin, että hän on aivan turvaton, otin poloisen pois Pariisin liejusta ja istutin hänet englantilaisen maaseutupuutarhan terveelliseen maaperään. Mrs. Fairfax löysi teidät hänen kasvattajakseen, mutta nyt, kun tiedätte, että hän on ranskalaisen oopperatytön avioton lapsi, ajattelette kenties eri tavalla asemastanne ja holhokistanne, ja jonakin päivänä tulette ilmoittamaan minulle, että olette saanut uuden paikan — että pyydätte minua hakemaan uuden kotiopettajan j.n.e. — häh?"
"Ei, Adèle ei ole vastuunalainen äitinsä vioista eikä teidänkään. Minä pidän hänestä, ja nyt kun tiedän, että hän oikeastaan on orpolapsi — äitinsä hylkäämä ja teidän kieltämänne — olen kiintyvä häneen entistä läheisemmin. Kuinka voisinkaan pitää rikkaan perheen hemmoiteltua vesaa, joka vihaisi opettajaansa, parempana kuin yksinäistä orpolasta, joka turvautuu häneen kuin ystävään?"
"Vai siinä valossa te näette asian! Hyvä on, nyt minun täytyy mennä sisään, ja teidän myös, alkaa hämärtää."
Mutta minä viivyin vielä hetken ulkona Adèlen ja Pilotin kanssa, juoksin kilpaa ja pelasin höyhenpallopelin tyttösen kanssa. Kun tulimme sisään ja olin riisunut takin ja lakin hänen yltään, otin hänet polvelleni istumaan, pidin häntä siinä kokonaisen tunnin, sallin hänen lörpötellä mielin määrin enkä muistuttanut häntä edes eräistä pienistä vapauksista, joihin hän saattoi eksyä, jos häntä huomattiin liiaksi, ja jotka paljastivat hänen pintapuolisuutensa — luultavasti äidin perintöä, koska sellainen ei juuri ole ominaista englantilaiselle luonteelle. Hänellä oli kuitenkin ansionsa, ja olin valmis antamaan mitä suurimman arvon kaikelle, mikä oli hyvää hänessä. Etsin hänen piirteistään ja ilmeistään yhdennäköisyyttä Mr. Rochesterin kanssa, mutta en löytänyt mitään, ei ainoakaan viiva, ei ainoakaan ohimenevä ilme hänen kasvoissaan osottanut sukulaisuutta. Se oli vahinko: jos tyttö olisi voitu todistaa hiukankin Mr. Rochesterin näköiseksi, olisi tämä välittänyt hänestä enemmän.
Vasta vetäydyttyäni huoneeseeni yötä varten aloin tarkemmin muistella kertomusta, jonka Mr. Rochester oli kertonut minulle. Kuten hän oli sanonutkin, ei itse kertomuksessa nähdäkseni ollut mitään ihmeellistä: rikkaan englantilaisen rakkaus ranskalaista tanssijatarta kohtaan ja tämän petollisuus olivat epäilemättä jokapäiväisiä tapauksia seuraelämässä. Ihmeellistä oli se äkillinen mielenliikutus, joka oli vallannut hänet, kun hän kuvaili nykyistä tyytyväisyyttään ja uudelleen herännyttä rakkauttaan vanhaan linnaan ja sen ympäristöihin. Mietin kauan ja ihmetellen tätä seikkaa, mutta huomattuani sen ainakin toistaiseksi selvittämättömäksi, siirryin vähitellen ajattelemaan isäntäni käytöstä itseäni kohtaan. Luottamus, jota hän luuli voivansa osottaa minulle, näytti vetoavan vaiteliaisuuteeni: ymmärsin sen niin ja päätin säilyttää sen hyvin. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli muutamina viikkoina ollut tasaisempaa kuin alussa. En koskaan tuntenut olevani hänen tiellään eikä hänellä enää ollut kylmentävän ylpeyden puuskia, Kun hän tapasi minut odottamatta, näytti kohtaus olevan hänelle tervetullut, hänellä oli aina sana ja joskus hymyily minua varten, ja kun minut virallisesti kutsuttiin hänen luokseen, otti hän minut niin sydämellisesti vastaan, että tunsin todellakin kykeneväni huvittamaan häntä ja huomasin, että näistä iltapakinoista oli yhtä paljon huvia hänelle kuin hyötyä minulle.
Minä tosin puhuin verrattain vähän, mutta kuuntelin mielihyvällä hänen puhettaan. Hän oli luonnostaan avomielinen ja häntä huvitti näyttää kokemattomalle mielelle välähdyksiä suuren maailman näyttämöiltä (en tarkoita sen pahoja ja turmeltuneita näyttämöitä, vaan sellaisia, jotka olivat mieltäkiinnittäviä sekä laajojen mittasuhteittensa että sen uutuuden viehätyksen vuoksi, mikä niillä oli minulle), ja minä iloitsin vilpittömästi saadessani häneltä uusia ajatuksia, nähdessäni mielikuvituksessani kuvat, joita hän loihti esiin, ja seuratessani häntä läpi tuntemattomien maailmojen, joita hän avasi eteeni, eikä koskaan vahingollinen tai epäterve viittauskaan häirinnyt iloani.
Hänen luonteva käytöksensä vapautti minut kaikesta pakosta, se yhtä moitteeton kuin sydämellinen suoruus, jolla hän kohteli minua, veti minut lähemmäksi häntä. Minusta tuntui väliin, että hän oli omaiseni eikä isäntäni. Hän oli kuitenkin vielä joskus käskevä, mutta minä en välittänyt siitä, koska näin, että se oli hänen tapansa. Niin onnellinen, niin kiitollinen olin tästä uudesta mielenkiintoisesta tekijästä elämässäni, että lakkasin suremasta yksinäisyyttäni. En enää muistanut osattomuuttani ja kohtaloni ankaruutta, elämäni tyhjyys täyttyi ja vaurastuin ja voimistuin ruumiillisestikin.
Ja oliko Mr. Rochester nyt ruma silmissäni? Ei, lukija; kiitollisuus ja monet muut valoisat ja ystävälliset tunteet tekivät hänen kasvonsa minulle mieluisiksi, ja hänen läheisyytensä lämmitti minua paremmin kuin iloisin takkavalkea. En ollut vielä kuitenkaan unohtanut hänen vikojaan, eikä se olisi ollut mahdollistakaan, sillä hän toi ne usein esiin. Hän oli ylpeä, ivallinen, kova kaikkea heikkoutta kohtaan, ja sisimmässä sielussani tiesin, että hänen minua kohtaan osoittamansa suuren ystävällisyyden vastapainona oli epäoikeutettu ankaruus monia muita kohtaan. Hän oli myös oikullinen, pahantuulinen ja vaihtelevainen, ja useita kertoja kun minut oli käsketty kirjastoon lukemaan hänelle ääneen, löysin hänet istumasta pää käsien varassa, ja kun hän nosti katseensa, synkensi juonikas, miltei ilkeä ilme hänen kasvojaan. Mutta minä uskoin, että hänen oikkunsa, kovuutensa ja entiset siveelliset puutteensa — sanon entiset, sillä nyt hän näytti parantuneen niistä — olivat johtuneet jostakin kohtalon kovasta iskusta. Uskoin, että luonto oli aikonut hänet paremmaksi, ylevämielisemmäksi ja puhtaammaksi ihmiseksi kuin miksi olosuhteet, kasvatus ja kohtalo olivat kehittäneet hänet. Ajattelin, että hänessä oli erinomaisia aineksia, vaikka ne tätä nykyä olivatkin sotkeutuneet ja pilalla. Enkä voi kieltää, että surin hänen suruansa, oli se sitten mikä oli, ja olisin antanut paljon lievittääkseni sitä.
Vaikka olin jo sammuttanut kynttiläni ja makasin vuoteessani, en saanut unta, sillä ajattelin hänen katsettaan, kun hän pysähtyi käytävällä ja kertoi kuinka kohtalo oli noussut hänen eteensä ja uhaten kysynyt, uskalsiko hän olla onnellinen Thornfieldissä.
"Miksi ei?" kysyin itseltäni. "Mikä vieroittaa häntä tästä talosta? Jättäneekö hän sen taas pian? Mrs. Fairfax sanoi, että hän harvoin on ollut täällä muuta kuin kaksi viikkoa kerrallaan, ja nyt hän on viipynyt täällä kahdeksan viikkoa. On hyvin ikävää, jos hän menee pois. Jos hän on poissa kevään, kesän ja syksyn, kuinka ilottomilta tuntuvatkaan aurinkoiset ja kauniit päivät!"
En varmaan tiedä nukahdinko näitten mietteitten jälkeen vai enkö; joka tapauksessa havahdin täysin hereille kuullessani epämääräistä sihinää, kummallista ja kaameata, jonka luulin kuuluvan aivan yläpuoleltani. Olisin toivonut, että kynttilä olisi vielä palanut, sillä yö oli kauhean pimeä, ja mieleni oli ahdistuksissa. Nousin istumaan sängyssä ja kuuntelin. Ääni hiljeni.
Koetin nukkua uudelleen, mutta sydämeni sykki levottomasti, ja sisäinen rauhani oli poissa. Kaukana eteisessä löi kello kaksi. Juuri silloin tuntui minusta kuin huoneeni ovea olisi kosketettu, kuin ihmiskädet olisivat hapuilleet seiniä pitkin etsien tietä pimeässä galleriassa oveni ulkopuolella. Kysyin: "Kuka siellä on?" Ei vastausta. Olin jähmettynyt pelosta.
Äkkiä juolahti mieleeni, että se saattoi olla Pilot, joka joskus, kun keittiön ovi oli sattunut jäämään auki, löysi tiensä Mr. Rochesterin huoneen oven eteen. Olin itse nähnyt sen makaavan siellä aamulla. Tuo ajatus tyynnytti minua hiukan. Panin jälleen maata. Hiljaisuus rauhoittaa hermoja, ja koska koko talosta ei nyt kuulunut hiiskaustakaan, tunsin vähitellen unen palaavan. Mutta kohtalo oli määrännyt, etten saisi nukkua sinä yönä. Uni oli tuskin nivellyt päänahastani, kun se pakeni säikähtäneenä, erään äänen karkoittamana, joka olisi voinut hyydyttää veren suonissa.
Tuo ääni oli pirullinen nauru — matala, hillitty, syvä — joka tuntui kuuluvan suoraan oveni avaimenreiästä. Vuoteeni yläpää oli oven lähellä, ja luulin ensin, että tuo kummitusmainen nauraja seisoi vuoteeni vieressä — tai kumartui päänalukseni yli, mutta kun nousin ja katsoin ympärilleni, en nähnyt mitään. Sillävälin kuului tuo yliluonnollinen ääni uudestaan, ja nyt huomasin sen tulevan seinän takaa. Ensi työkseni nousin ja työnsin salvan lujemmin oven eteen, sitten huusin taas: "Kuka siellä on?"
Kuului vain omituista, valittavaa ääntelemistä. Ennen pitkää kuulin askeleita, jotka etääntyivät kolmannen kerroksen portaita kohti. Niitten eteen oli hiljattain tehty ovi, kuulin, kuinka se avattiin ja suljettiin, sitten oli kaikki hiljaa.
"Oliko se Grace Poole, ja onko hän liitossa paholaisen kanssa?" ajattelin. Nyt minun oli mahdotonta pysyä alallani: minun täytyi mennä Mrs. Fairfaxin luo. Panin kiireesti hameen ylleni ja huivin hartioilleni, vedin salvan syrjään ja avasin oven vapisevin käsin. Aivan oven ulkopuolella, gallerian niinimatolla oli palava kynttilä. Se hämmästytti minua, mutta vielä enemmän hämmästyin huomatessani ilman olevan aivan sumuisen, ikäänkuin savun peitossa, ja kun katselin oikealle ja vasemmalle nähdäkseni, mistä nämä siniset pilvet lähtivät, tunsin voimakasta palaneen käryä.
Jokin narisi: se oli raollaan oleva ovi, ja se ovi johti Mr. Rochesterin huoneeseen, josta savupilvet tulvehtivat käytävään. En ajatellut enää Mrs. Fairfaxia, en ajatellut Grace Poolea tai hänen nauruaan. Silmänräpäyksessä olin huoneessa. Tulikielet nuoleskelivat vuodetta, uutimet olivat syttyneet. Keskellä savua ja liekkejä makasi Mr. Rochester pitkällään ja liikkumattomana ja nukkui sikeästi.
"Herätkää, herätkää!" huusin — ravistelin häntä — mutta hän vain murisi ja käänsi kylkeä, savu oli lamauttanut hänet. Ei voinut menettää hetkeäkään. Lakanatkin olivat jo syttymäisillään. Syöksyin hänen vesikannunsa ja pesuvatinsa luo. Onneksi edellinen oli syvä, jälkimäinen leveä, ja molemmat olivat täynnä vettä. Otin ne käteeni, kaadoin niitten sisällön vuoteen ja vuoteessa-olijan yli, riensin omaan huoneeseeni ja toin sieltä omat vesivarastoni, kastoin vuoteen uudelleen ja onnistuin Jumalan avulla sammuttamaan liekit, jotka ympäröivät sitä.
Sammuvan tulen sihinä, tyhjän vesikannun helinä ja ennen kaikkea veden läiske — olin suorastaan valmistanut ammekylvyn — herättivät Mr. Rochesterin vihdoinkin. Vaikka olikin pimeä, tiesin, että hän oli valveilla, sillä kuulin hänen jylistävän kokonaisen voimasanatulvan huomatessaan makaavansa vesilätäkössä.
"Onko tullut vedenpaisumus?" huusi hän.
"Ei, sir", vastasin, "mutta täällä on ollut tulipalo. Nouskaa, se on sammutettu nyt; minä käyn hakemassa kynttilän."
"Kaikkien kristikunnan keijuisten nimessä: onko se Jane Eyre?" kysyi hän. "Mitä olette tehnyt minulle, pikku noita? Kuka on huoneessa paitsi teitä? Oletteko tehnyt salaliiton hukuttaaksenne minut?"
"Minä tuon teille kynttilän, sir, ja taivaan nimessä, nouskaa! Jonkinlainen salaliitto on tehty teitä vastaan, ettekä voi kyllin pian saada selville, kuka sen on tehnyt ja mitä se on."
"Kas niin, nyt olen pystyssä, mutta älkääpä itsenne vuoksi vielä hakeko kynttilää, odottakaa, kunnes olen saanut jotakin kuivaa päälleni — jos sellaista on saatavilla. Ahaa, tässä on aamutakkini. Nyt juoskaa!"
Minä juoksin ja hain kynttilän, joka vieläkin oli galleriassa. Hän otti sen kädestäni, nosti sen ylös ja tutki vuodetta, joka oli aivan mustunut ja kärventynyt, läpimärkiä lakanoita ja mattoa, joka ui vedessä.
"Mitä tämä on? Ja kuka on tehnyt tämän?" kysyi hän.
Kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, kuinka olin kuullut kummallista naurua galleriasta ja askeleita, jotka nousivat kolmannen kerroksen portaita, kuinka savu ja palaneen käry olivat johdattaneet minut hänen huoneeseensa, missä tilassa löysin asiat siellä ja kuinka olin kaatanut hänen ylitsensä kaiken käsillä olevan veden.
Hän kuunteli hyvin vakavana, hänen kasvonsa osottivat kertomukseni kuluessa sekä levottomuutta että hämmästystä, ja kun olin lopettanut, ei hän hetkiseen virkkanut mitään.
"Menenkö kutsumaan Mrs. Fairfaxia?" kysyin.
"Mrs. Fairfaxia? Miksi hitossa kutsuisitte hänet? Mitä hän voisi tehdä?Antakaa hänen nukkua rauhassa!"
"Sitten menen hakemaan Lean ja herättämään Johnin ja hänen vaimonsa."
"Ei ollenkaan: pysykää alallanne! Onko teillä huivi hartioillanne? Jos teidän tulee kylmä, ottakaa takkini yllenne, kietoutukaa siihen ja istukaa nojatuoliini. Kas noin — minä autan. Nyt nostatte jalkanne tuolille, jotteivät ne kastuisi. Minä jätän teidät muutamiksi minuuteiksi. Minä otan kynttilän. Pysykää siinä, kunnes palaan, ja olkaa hiljaa kuin hiiri! Minun täytyy tehdä vastavierailu kolmanteen kerrokseen. Älkää liikahtako, muistakaa se, älkääkä kutsuko ketään!"
Hän meni, ja minä seurasin katseellani etenevää valoa. Hän kulki gallerian läpi hyvin hiljaa, avasi porraskäytävän oven mahdollisimman äänettömästi, sulki sen jälkeensä, ja viimeinenkin valonsäde katosi. Olin jäänyt pilkkopimeään. Heristin korviani kuullakseni jotakin, mutta en kuullut mitään. Kului hyvin pitkä aika. Aloin väsyä, oli kylmä, huolimatta takista, sitä paitsi en nähnyt mitään syytä jäädä tänne, koska en saanut herättää ketään. Aioin juuri panna alttiiksi Mr. Rochesterin suosion ja olla tottelematon hänen määräyksilleen, kun heikko kajastus näyttäytyi taaskin gallerian seinällä ja kuulin hänen paljaitten jalkojensa äänen matolla. "Toivonpa, että se on hän", ajattelin, "eikä mikään pahempi."
Hän tuli takaisin, kalpeana ja hyvin synkkänä. "Olen jo keksinyt kaikki", sanoi hän laskien kynttilän pesukaapille. "Se oli niinkuin olin ajatellutkin."
"Kuinka sitten, sir?"
Hän ei vastannut, vaan seisoi käsivarret ristissä ja tuijotti lattiaan.Viiden minuutin kuluttua hän kysyi omituisella äänellä:
"En muista, sanoitteko nähneenne jotakin, kun avasitte huoneenne oven."
"Ei, sir, vain kynttilänpätkän lattialla."
"Mutta te kuulitte kummallista naurua. Luulisin, että olette kuullut tuon naurun ennenkin, tai jotakin sentapaista."
"Kyllä, sir; täällä on eräs nainen, joka ompelee — Grace Poole — hän nauraa tuolla tavalla. Hän on kummallinen ihminen."
"Juuri niin. Grace Poole — olette arvannut oikein. Hän on, kuten sanoitte, kummallinen — hyvin kummallinen. Hyvä on, minä ajattelen asiaa. Olen kuitenkin iloinen, että te olette ainoa henkilö, joka, paitsi minua, tuntee tämän yön tapahtumien yksityiskohdat. Te ette ole mikään lörpöttelijä — älkää puhuko mitään siitä. Minä selitän kyllä tuon asiain tilan" — hän viittasi vuoteeseen — "ja palatkaa nyt omaan huoneeseenne. Minä tulen mainiosti toimeen kirjaston sohvalla lopun yöstä. Kello on kohta neljä — kahden tunnin kuluessa nousevat palvelijat."
"Hyvää yötä sitten, sir", sanoin ja aioin mennä.
Hän näytti hämmästyneeltä — epäjohdonmukaista kylläkin, koska hän juuri oli käskenyt minua menemään.
"Mitä?" huudahti hän, "joko jätätte minut — ja tuolla tavalla?"
"Tehän sanoitte, että saisin mennä."
"Mutta ei sanomatta hyvästi, ei ilman paria ystävällistä sanaa, sanalla sanoen: ei noin lyhyesti ja kuivasti. Mitä, tehän olette pelastanut henkeni! — temmannut minut pois kauheasta ja kiduttavasta kuolemasta! Ja te kuljette ohitseni kuin olisimme vieraita toisillemme! Lyökäämme edes kättä!"
Hän ojensi kätensä, minä annoin hänelle omani, hän sulki sen ensin toiseen, sitten molempiin käsiinsä.
"Te olette pelastanut henkeni: olen iloinen ollessani teille niin äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Enempää en voi sanoa. Minusta olisi ollut sietämätöntä, jos joku toinen elävä olento olisi ollut velkojani tällaisessa asiassa — mutta te — se on toista — teidän hyvätyönne ei tunnu taakalta, Jane."
Hän vaikeni, katsoi minuun: melkein näkyvät sanat värisivät hänen huulillaan, mutta hän hillitsi äänensä. "Hyvää yötä vain, sir! Tässä asiassa ei tule kysymykseen mikään velka, hyvätyö tai taakka."
"Minä tiesin", jatkoi hän, "että te kerran tekisitte minulle hyvää jollakin tavalla — näin sen silmistänne, kun ensi kerran katsoin teitä, — niitten ilme ja hymyily ei olisi" — hän pysähtyi — "ei olisi" — hän jatkoi nopeasti — "ilahuttanut sisintä sydäntäni vain tyhjän vuoksi. Ihmiset puhuvat luonnollisesta myötätunnosta, minä olen kuullut hyvistä hengistä, ja mahdottomimmissakin saduissa on totuuden jyväsiä. Rakas suojelushenkeni, hyvää yötä!"
Outo voima oli hänen äänessään, outo tuli hänen katseessaan.
"Olen iloinen, että satuin olemaan valveilla", sanoin ja aioin mennä.
"Mitä, te menette?"
"Minun on kylmä, sir."
"Kylmä? Tietysti — seisottehan lammikossa. Menkää sitten, Jane, menkää!" Mutta hän piti vieläkin kiinni kädestäni, enkä voinut irroittaa sitä. Keksin silloin keinon.
"Luulen kuulevani Mrs. Fairfaxin liikkuvan, sir", sanoin.
"Hyvä, jättäkää minut!" Hän hellitti sormensa, ja minä livistin.
Palasin sänkyyni, mutta en ajatellutkaan nukkua. Aamuun saakka keinuin iloisella, mutta lainehtivalla merellä, jossa levottomuuden ja riemun aallot vaihtelivat. Väliin luulin hurjien aaltojen takaa näkeväni rannan, suloisen kuin Beulahin kukkulat, ja silloin tällöin kantoi virkeä, toivoni herättämä tuuli minua voitokkaasti sitä kohti, mutta en edes unessa voinut saavuttaa sitä, sillä maalta päin puhalsi alituinen vastatuuli, joka aina työnsi minut takaisin. Järki vastusti huumausta, arvostelukyky varoitti intohimoa. Olin liian kuumeinen pysyäkseni vuoteessa ja nousin heti kun päivä valkeni.
Kuudestoista luku.
Minä sekä toivoin että pelkäsin nähdä Mr. Rochesteria päivänä, joka seurasi tätä unetonta yötä. Minun täytyi taas saada kuulla hänen äänensä, mutta kuitenkin pelkäsin kohdata hänen katsettaan. Jo varhaisesta aamusta saakka odotin joka hetki hänen tuloansa. Hän ei usein käynyt kouluhuoneessa, mutta pistäytyi sinne joskus muutamiksi minuuteiksi, ja minusta tuntui varmaan, että hän sinä päivänä tulisi.
Mutta aamupäivä kului kuten tavallisesti, mikään ei keskeyttänyt Adèlen koulutuntien hiljaista kulkua, paitsi hälinä, jota pian aamiaisen jälkeen kuului Mr. Rochesterin huoneen ympäristöltä. Kuulin Mrs. Fairfaxin, Lean ja keittäjättären — Johnin vaimon — äänet sekä Johnin oman syvän äänen. Kuului huutoja "Mikä onni, ettei herra palanut vuoteeseensa. On aina vaarallista polttaa kynttilää yöllä", "Että vesikannu juolahtikin hänen mieleensä", "Kumma kun hän ei herättänyt ketään", "Toivottavasti hän ei vilustunut kirjaston sohvalla", j.n.e.
Juttuja seurasi puhdistamisen ja järjestämisen hälinä, ja kun kuljin huoneen ohitse mennessäni alakertaan päivälliselle, näin avonaisesta ovesta, että siellä oli kaikki entisellään, vuode vain oli ilman verhoja. Lea seisoi ikkunalaudalla ja kirkasti savuttuneita ikkunaruutuja. Aioin pysähtyä puhuttelemaan häntä, sillä halusin tietää, minkälaisena asia oli kerrottu, kun lähemmäksi tullessani huomasin toisenkin henkilön huoneessa — naisen, joka istui tuolilla vuoteen vieressä ommellen renkaita uusiin uutimiin. Tämä nainen ei ollut kukaan muu kuin Grace Poole.
Siinä hän istui, totisena ja vaiteliaan näköisenä kuten tavallisesti, ruskeassa puvussaan, kankea esiliina edessä ja myssy päässä. Hän teki ahkerasti työtään eikä näyttänyt ajattelevan mitään muuta. Hänen kovalla otsallaan ja jokapäiväisillä piirteillään ei näkynyt kalpeutta eikä epätoivoa, kuten olisi odottanut naiselta, joka oli tehnyt murhayrityksen ja jonka uhri oli tunkeutunut aina hänen pesäänsä saakka ja (kuten minä luulin) syyttänyt häntä aiotusta rikoksesta. Olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Hän nosti päänsä, kun vielä katselin häntä: ei ainoakaan värähdys eikä värin vaihdos hänen kasvoillaan ilmaissut liikutusta, syyllisyydentuntoa tai ilmitulon pelkoa. Hän sanoi: "Hyvää huomenta, Miss", lyhyeen ja tyvenesti kuten aina, otti uuden renkaan ja lisää nauhaa ja jatkoi neulomistaan.
"Minäpä panen hänet koetukselle", ajattelin, "tuollainen ehdoton luoksepääsemättömyys käy yli ymmärrykseni."
"Hyvää huomenta, Grace", sanoin. "Onko jotain tapahtunut?"
"Herra on vain lukenut sängyssään viime yönä; hän nukahti ja kynttilä jäi palamaan. Verhot syttyivät tuleen, mutta herra onneksi heräsi ennenkuin sänkyvaatteet ja puu syttyivät, ja hänen onnistui sammuttaa tuli vesikannussa olevalla vedellä."
"Omituista!" Sitten sanoin matalalla äänellä, lujasti katsoen hänen: "Eikö Mr. Rochester herättänyt ketään? Eikö kukaan kuullut hänen liikkuvan?"
Hän taaskin nosti katseensa minuun, ja tällä kertaa siinä ilmeni jonkinlaista tietoisuutta asiasta. Sitten hän vastasi:
"Palvelijat nukkuvat niin kaukana, kuten tiedätte, Miss, ja he eivät luultavasti ole kuulleet mitään. Mrs. Fairfaxin ja teidän huoneenne ovat lähinnä herran huonetta, mutta Mrs. Fairfax sanoo, että hän ei ole kuullut mitään. Vanhat ihmiset usein nukkuvat syvästi." Hän pysähtyi ja jatkoi sitten teeskennellyn välinpitämättömästi, mutta kuitenkin merkitsevällä äänellä: "Mutta te olette nuori, Miss, ja varmaan herkkäuninen, ehkä te olette kuullut jotakin."
"Minä kuulin jotakin", sanoin, alentaen ääntäni niin että Lea, joka vielä kirkasti ruutuja, ei voinut kuulla minua, "ja ensin luulin, että se oli Pilot, mutta Pilot ei voi nauraa, ja minä olen varma siitä, että kuulin naurua, hyvin omituista naurua."
Hän otti uuden lankasäikeen, vahasi sen huolellisesti ja pujotti sen varmalla kädellä neulansilmään. Sitten hän huomautti täysin levollisena:
"Minusta ei tunnu uskottavalta, että herra olisi nauranut ollessaan niin suuressa vaarassa. Varmaan olette nähnyt unta, Miss."
"Minä en nähnyt unta", sanoin melkein kiihkeästi, sillä hänen häikäilemätön kylmyytensä ärsytti minua. Hän katsoi minuun taaskin tutkivin ja tietoisin silmin.
"Oletteko kertonut herralle, että kuulitte naurua?" kysyi hän.
"Minulla ei ole ollut tilaisuutta puhella hänen kanssaan tänä aamuna."
"Eikö mieleenne juolahtanut avata ovea ja katsoa ulos galleriaan?" kysyi hän edelleen.
Hän näytti panevan minut ristikuulusteluun ja houkuttelevan minua antamaan ajattelemattomasti tietoja. Mieleeni juolahti, että jos hän huomaa minun tietävän asian tai epäilevän häntä, hän pian voi tehdä ilkeitä tekosiaan minullekin, ja pidin parhaana olla varuillani.
"Päinvastoin", sanoin, "vedin salvan oven eteen."
"Ettekö sitten tavallisesti tee sitä ennenkuin panette levolle?"
"Katala! Hän tahtoo tietää tapani asettaakseen suunnitelmansa niitten mukaan!" Suuttumus voitti taaskin varovaisuuden, ja vastasin terävästi: "Tähän asti olen usein jättänyt salvan kiinnittämättä, en pitänyt sitä tarpeellisena. Minä en tietänyt, että Thornfield Hallissa olisi tarvinnut pelätä mitään vaaroja tai ikävyyksiä, mutta tästälähin" — painostin huomattavasti sanojani — "katson tarkoin, että olen kaikin puolin turvassa ennenkuin uskallan panna maata."
"Se on kyllä viisasta", oli vastaus. "Seutu on tosin hyvin rauhallista, enkä koskaan, niin kauan kuin olen täällä asunut, ole kuullut, että rosvot olisivat hyökänneet linnaan, vaikka täällä onkin hopeakalustoja satojen puntien arvosta, kuten hyvin tiedetään. Ja nähkääs, talon suuruuteen nähden täällä on hyvin vähän palvelijoita, koska herra ei ole koskaan asunut täällä paljoa, ja kun hän tulee, tarvitsee hän vain vähän palvelusta, ollen vanha nuorimies. Mutta minä ajattelen aina, että on paras pitää varansa. Ovi on helposti lukittu, ja on hyvä tietää, että on luja salpa ihmisen ja jonkun pahan välissä, joka voi olla liikkeessä. Muutamat ihmiset jättävät kaiken Sallimukselle, mutta minä sanon, että Sallimus ei vartioi rikkauksia, vaikka se usein siunaakin ne, kun niitä käytetään ymmärtäväisesti." Tässä hän lopetti puheensa, joka oli tavattoman pitkä hänelle ja jonka hän oli lausunut totisena kuin kveekarinainen. Olin aivan mykistynyt nähdessäni, kuten luulin, hänen ihmeellisen kylmäverisyytensä ja pohjattoman tekopyhyytensä, kun keittäjätär astui sisään.
"Mrs. Poole", sanoi hän kääntyen Gracen puoleen, "palvelusväen päivällinen on kohta valmis. Tuletteko alas?"
"En; mutta pankaa minun portterilasini ja putinkiosani tarjottimelle, niin vien sen yläkertaan."
"Tahdotteko lihaa?"
"Pienen kappaleen, ja hiukan juustoa, siinä kaikki."
"Entä soppaa?"
"Siitä ei ole väliä vielä; tulen alas ennen teenjuontia ja teen sen itse."
Keittäjätär kääntyi nyt minuun ja sanoi, että Mrs. Fairfax odotti minua. Minä menin.
Päivällisen aikaan kuuntelin tuskin ollenkaan Mrs. Fairfaxin kertomusta sänkyverhojen syttymisestä, siinä määrin vaivasi mieltäni Grace Poolen arvoituksellinen luonne ja vielä enemmän hänen asemansa Thornfieldissä. Miksi ei häntä pantu lukkojen taakse heti aamulla tai ainakin erotettu isäntänsä palveluksesta. Olihan tämä melkein nimenomaan sanonut olevansa vakuutettu hänen rikollisuudestaan viime yönä — mikä salaperäinen syy siis esti häntä julkisesti syyttämästä Grace Poolea? Miksi oli hän käskenyt minuakin pitämään asian salassa? Käsittämätöntä: rohkea, kiivas ja ylpeä herrasmies näytti tavalla tai toisella olevan vähäpätöisimmän alamaisensa vallassa, vieläpä siinä määrin, että kun tämä nosti kätensä hänen henkeään vastaan, hän ei uskaltanut syyttää häntä siitä julkisesti, vielä vähemmin rangaista häntä.
Jos Grace olisi ollut nuori ja kaunis, olisin ollut taipuisa ajattelemaan, että hellemmät tunteet kuin varovaisuus ja pelko vaikuttivat Mr. Rochesterin käytökseen häneen nähden, mutta koska hän oli ruma ja jäykkä, ei tämä ajatus tuntunut uskottavalta. "Niinpä kyllä", ajattelin, "mutta hän on kerran ollut nuori, hänen nuoruutensa on sattunut samoihin aikoihin kuin hänen isäntänsä nuoruus, ja Mrs. Fairfax sanoi kerran, että hän on asunut täällä monta vuotta. En luule, että hän on koskaan voinut olla kaunis, mutta hänellä on kenties ollut omaperäisyyttä ja luonteen lujuutta korvaamassa ulkonaisten etujen puutetta. Mr. Rochester rakastaa päättäväisyyttä ja erikoisuutta. — Grace on ainakin erikoinen. Entä jos joku hetken oikku — mikä ei olisi ollenkaan mahdotonta niin äkkinäiselle ja uppiniskaiselle luonteelle kuin Mr. Rochesterin — olisi saanut hänet tuon naisen valtaan, niin että tällä on nyt salainen vaikutus hänen tekoihinsa eikä hän voi eikä uskalla karistaa yltään tuota entisen hairahduksensa seurausta. Mutta päästyäni näin pitkälle arveluissani, näin silmieni edessä niin selvästi Mrs. Poolen nelikulmaisen, litteän vartalon, hänen rumat, kuivat ja tylyt kasvonsa, että ajattelin taas: 'Ei, se on mahdotonta; otaksumani ei voi olla oikea.' 'Mutta', vastusti salainen ääni, joka puhuu syvimmällä sydämissämme, 'ethänsinäkäänole kaunis, ja Mr. Rochester ehkä kylläkin pitää sinusta, ainakin sinusta on usein tuntunut siltä, ja viime yönä — muista hänen sanansa, muista hänen katseensa, muista hänen äänensä!'"
Minä muistin hyvin kaikki, ja siinä hetkessä elin uudelleen viime yön tapahtumat, muistin hänen sanansa, ilmeensä ja äänensä sävyn. Olin nyt kouluhuoneessa, jossa Adèle piirusti, kumarruin hänen ylitsensä ja ohjasin hänen kynäänsä. Hän katsahti ylös hämmästyneenä.
"Mikä teidän on, mademoiselle?" sanoi hän. "Sormenne värisevät kuin lehdet, ja poskenne ovat punaiset, tosiaankin, kirsikanpunaiset."
"Minun tulee kuuma kun kumarrun alas, Adèle", sanoin, ja hän jatkoi piirustamistaan, minä ajattelemistani.
Kiiruhdin karkoittamaan mielestäni tuon epämieluisan ajatukseni Grace Poolen suhteen, sillä se inhotti minua. Vertasin itseäni häneen ja huomasin, että olimme erilaiset. Bessie Leaven oli sanonut, että näytin hienolta neidiltä, ja hän oli puhunut totta, minä olin sivistynyt tyttö. Sitäpaitsi olin paljon kauniimpi kuin silloin kun Bessie oli nähnyt minut, poskeni olivat pyöreämmät ja värikkäämmät, olin eloisampi ja vilkkaampi, sillä toiveeni olivat nyt loistavammat ja iloni suuremmat.
"Ilta lähestyy", ajattelin ja katsoin ulos ikkunasta. "En ole koko päivänä kuullut Mr. Rochesterin ääntä tai askeleita, mutta varmaan olen näkevä hänet ennen iltaa. Aamulla pelkäsin hänen näkemistään, nyt toivon sitä; odotukseni on jo niin kauan ollut turhaa, että alan käydä kärsimättömäksi."
Kun oli tullut lopullisesti hämärä ja Adèle oli jättänyt minut mennäkseen lastenkamariin leikkimään Sophien kanssa, toivoin sitä koko sydämestäni. Kuuntelin, eikö Lea tulisi tuomaan minulle mitään sanaa, olin väliin kuulevinani Mr. Rochesterin omat askelet ja käänsin pääni ovea kohti, odottaen sen aukeavan ja hänen astuvan sisään. Mutta ovi pysyi suljettuna, ja vain pimeys tunkeutui sisään ikkunan kautta. Ei ollut kuitenkaan vielä myöhäinen. Hän oli usein lähettänyt hakemaan minua seitsemältä tai kahdeksalta, ja nyt kello oli vasta kuusi. Varmaankaan en kokonaan pettyisi nyt kun minulla oli niin paljon sanottavaa hänelle! Aioin taaskin johtaa keskustelun Grace Pooleen ja kuulla, mitä hän vastaisi, tahdoin suoraan kysyä häneltä, uskoiko hän todella, että tämä oli tehnyt viime yön kauhean yrityksen, ja jos niin oli, minkätähden hän piti hänen ilkityönsä salassa. En suuriakaan välittänyt siitä, suuttuisiko hän uteliaisuudestani. Minusta oli hauskaa kiusoitella ja lepyttää häntä vuorotellen, se oli suurimpia huvejani, ja varma vaisto esti minua aina menemästä liian pitkälle. En milloinkaan uskaltanut viattoman ärsyttämisen rajan taakse, mutta juuri rajalla mielelläni koettelin taitoani. Säilyttäen pilkulleen kaiken asiaankuuluvan kunnioituksen, muistaen joka hetki, mikä asemaani sopi, voin rauhassa ja pelkäämättä väitellä hänen kanssaan, ja se huvitti sekä häntä että minua.
Vihdoin kuului askeleita portaista, ja Lea tuli näkyviin, mutta hän tuli vain ilmoittamaan, että tee oli valmista Mrs. Fairfaxin huoneessa. Sinne lähdin, iloisena, että sain edes mennä alakertaan, sillä siellä olin mielestäni lähempänä Mr. Rochesteria.
"Tee tulee varmaankin maistumaan teille", sanoi tuo hyvä rouva, kun tulin hänen luokseen, "te söitte niin vähän päivällistä." "Pelkään", jatkoi hän, "että ette voi oikein hyvin tänään, näytätte niin kiihtyneeltä ja kuumeiselta."
"Oi päinvastoin; en ole koskaan voinut paremmin."
"Sitten teidän täytyy todistaa se osottamalla hyvää ruokahalua. Oletteko hyvä ja täytätte teekannun sillä aikaa kuin minä kudon tämän puikon päähän asti." Päätettyään puikkonsa hän nousi avaamaan ikkunaluukun, joka tähän saakka oli ollut kiinni, arvatenkin saadakseen viimeisen päivänvalon huoneeseen, vaikka hämärä nyt jo vaihtuikin täydeksi pimeydeksi.
"Ilta on kaunis", sanoi hän katsoessaan ulos, "vaikka tähtiä ei näykään. Luulen, että Mr. Rochesterilla itse asiassa on ollut kaunis matkailma."
"Matkailma? Onko Mr. Rochester mennyt jonnekin? Minä en tiennyt, että hän oli poissa."
"Hän lähti matkaan jo heti syötyään aamiaista. Hän on mennyt Leas'iin, Mr. Eshtonin tilalle, kymmenen peninkulman päähän Millcotesta. Luulen, että siellä on suuri seurue koolla, Lordi Ingram, Sir George Lynn, eversti Dent ja muita."
"Odotatteko häntä takaisin tänä iltana?"
"En — enkä huomennakaan. Minusta on hyvin luultavaa, että hän viipyy siellä viikon päivät, ehkä enemmänkin, sillä kun nuo hienot ja kohteliaat ihmiset ovat yhdessä, ympäröi heitä sellainen loisto, kauneus ja iloisuus, että he eivät kiirehdi eroamaan. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitaan etenkin herroja, ja Mr. Rochester on niin lahjakas ja niin hauska seuramies, että luulen hänen olevan erityisesti suositun, etenkin naiset ovat ihastuneet häneen. Luulisin, että hänen ulkomuotonsa ei erityisemmin suosittele häntä heidän silmissään, mutta arvelen, että hänen tietonsa ja taitonsa, kenties hänen rikkautensa ja hyvä nimensä korvaavat kaikki pienet ulkonaiset puutteet."
"Onko Leas'issa naisia?"
"Siellä on Mrs. Eshton ja hänen kolme tytärtään — hienoja nuoria neitejä, totisesti, sitten siellä on neidit Blanche ja Mary Ingram, molemmat luullakseni harvinaisen kauniita naisia. Olenhan nähnytkin Blanchen kuusi tai seitsemän vuotta sitten, kun hän oli kahdeksantoistavuotias tyttö. Hän oli täällä rekiretkellä ja joulutanssiaisissa, jotka Mr. Rochester antoi. Olisittepa nähnyt ruokasalin sinä päivänä — kuinka rikkaasti se oli koristettu, kuinka loistavasti valaistu! Luulisin, että täällä oli silloin viisikymmentä herraa ja naista — kaikki seudun hienoimmista aatelisperheistä, ja Miss Ingramia pidettiin illan kaunottarena."
"Sanoitte nähneenne hänet, Mrs. Fairfax. Minkä näköinen hän on?"
"Niin, minä näin hänet. Ruokasalin ovet oli jätetty auki, ja koska oli joulunaika, saivat palvelijat kokoontua eteiseen kuulemaan, kun muutamat naisista lauloivat ja soittivat. Mr. Rochester tahtoi minut sisään, ja minä istahdin erääseen hiljaiseen nurkkaan ja katselin heitä. En ole koskaan nähnyt loistavampaa näkyä, naiset olivat hienon hienoissa puvuissa, useimmat — ainakin nuoremmista — olivat kauniita, mutta Miss Ingram oli kuningatar."
"Ja minkä näköinen hän oli?"
"Pitkä, hienovartaloinen, kapeahartiainen, hänellä oli kaunis niska, oliivinvärinen, tumma, mutta kirkas hipiä, kauniit piirteet, silmät melkein kuin Mr. Rochesterilla, suuret ja mustat, jotka loistivat kuin jalokivet hänen puvussaan. Sitten hänellä oli kaunis pää ja sysimusta tukka, joka oli ihmeen kauniisti kammattu: niskassa oli kuin kruunu paksuista palmikoista ja otsalla pisimmät ja kiiltävimmät kutrit mitä koskaan olen nähnyt. Hänen pukunsa oli aivan valkea, mutta olkapäitten ja rinnan yli oli kiedottu leveä ambranvärinen silkkinauha, joka oli solmittu vyötäisillä ja jonka pitkät, ripsitetyt päät ulottuivat polviin saakka. Tukassaan hänellä oli ambranvärinen kukka, joka muodosti kauniin vastakohdan hänen rikkaitten mustien hiustensa kanssa."
"Häntä ihailtiin tietysti hyvin paljon."
"Kyllä, totisesti, eikä ainoastaan hänen kauneutensa vaan myös hänen taitojensa vuoksi. Hän oli ainoa neideistä, joka lauloi, ja eräs herra säesti häntä pianolla. Hän ja Mr. Rochester lauloivat dueton."
"Mr. Rochester? En tietänyt, että hän laulaa."
"Oh, hänellä on kaunis basso-ääni ja hän on erittäin musikaalinen."
"Entä Miss Ingram, minkälainen ääni hänellä on?"
"Hyvin voimakas ja täyteläinen. Hän lauloi kauniisti, ja oli nautinto kuunnella häntä. Myöhemmin hän soitti. Minä en ole mikään musiikkiarvostelija, mutta Mr. Rochester ymmärtää asian, ja kuulin hänen myöhemmin sanovan, että esitys oli huomattavan hyvä."
"Ja eikö tämä kaunis ja täydellinen nainen vielä ole naimisissa?"
"Nähtävästi ei. Luulen, että sisarusten omaisuus ei ole suuri. Kun vanhan lordi Ingramin tilukset jaettiin, sai vanhin poika melkein kaikki."
"Mutta ihmeellistä ettei kukaan rikas aatelismies tai gentleman ole alkanut pitää hänestä. Mr. Rochester esimerkiksi. Hän on rikas, eikö totta?"
"On kylläkin. Mutta heidän välillään on huomattava ero iässä: Mr. Rochester on lähellä neljääkymmentä ja tyttö on vain kaksikymmentäviisivuotias."
"Mitä siitä. Epätasaisempia avioliittoja solmitaan joka päivä."
"Totta kyllä, mutta en juuri luule, että Mr. Rochester ajattelisi sellaista. — Mutta tehän ette syö mitään, olette tuskin maistanut mitään koko aikana."
"En, minun on vain jano, mutta ei nälkä. Oletteko hyvä ja kaadatte minulle toisen kupin."
Aioin taas palata avioliiton mahdollisuuteen Mr. Rochesterin ja kauniin Blanchen välillä, mutta silloin tuli Adèle sisään, ja keskustelu kääntyi toiselle tolalle.
Jäätyäni vihdoin yksin, palautin mieleeni kaiken, mitä olin kuullut, katsoin sydämeeni, tutkin sen ajatuksia ja tunteita ja koetin varmalla kädellä palauttaa järjen turvallisille poluille sellaiset, jotka olivat joutuneet harhailemaan mielikuvituksen tiettömässä ja rajattomassa maailmassa.
Kävin oikeudenkäyntiä itseni kanssa oman tuomioistuimeni edessä. Muisti laati esityksen ajatuksista, toiveista ja tunteista, joita olin elättänyt sitten viime yön sekä siitä yleisestä mielentilasta, jota olin suvainnut jo lähes kahden viikon ajan, järki puhui omalla koristelemattomalla, kuivalla tavallaan, osottaen, kuinka olin jättänyt kaiken todellisen syrjään ja kiihkeästi tarttunut kuviteltuun, ja vihdoin lausuin seuraavanlaatuisen tuomion:
Että suurempi hupakko kuin Jane Eyre ei ollut koskaan hengittänyt tämän maapallon ilmaa, että typerämpi haaveilija ei ollut koskaan herkutellut suloisilla valheilla eikä juonut myrkkyä kuin olisi se ollut nektaria.
"Sinä," sanoin, "sinäkö olisit Mr. Rochesterin lemmikki?Sinäköosaisit miellyttää häntä?Sinäkömerkitsit hänelle jotakin? Mene, sinun hulluutesi tekee minut sairaaksi! Ja sinä olet iloinnut joistakin tilapäisistä mieltymyksen osotuksista — epämääräisistä merkeistä, joita hienoon perheeseen kuuluva maailmanmies antaa riippuvaisessa asemassa olevalle, kokemattomalle tytölle. Kuinka uskalsit? Poloinen narri! Eikö edes oman etusi ajatteleminen tehnyt sinua viisaammaksi? Sinä toistit itsellesi tänä aamuna viime yön lyhyen kohtauksen. Kätke kasvosi ja häpeä! Hän sanoi jotakin silmistäsi, eikö niin? Sinä sokea narri! Avaa niitten veristävät luomet ja näe niissä oma järjettömyytesi! Ei kenenkään naisen ole hyvä kuulla imartelulta ylemmältään, joka ei mitenkään voi aikoa naida häntä, ja on hulluutta että nainen antaa salaisen rakkauden syntyä sydämessään, rakkauden, joka kuluttaa hänen elämäänsä, jos se jää toivottomaksi ja tuntemattomaksi, ja joka, jos se tulee tunnetuksi ja saavuttaa vastarakkautta, ehdottomasti johtaa virvatulen tavoin autioihin, liejuisiin soihin, joista ei koskaan voi päästä pois."
"Kuule siis, Jane Eyre, tuomiotasi: huomenna asetat peilin eteesi ja piirustat liidulla uskollisen muotokuvasi, lieventämättä ainoatakaan vikaa, jättämättä pois mitään epätasaista piirrettä, miedontamatta mitään epämieluisaa säännöttömyyttä, ja kirjoitat alle: Jane Eyre, kotiopettaja, tuntematon, köyhä ja kömpelö."
"Senjälkeen otat kappaleen sileätä norsunluuta — sinulla on sellainen valmiina maalilaatikossasi — otat palettisi, sekoitat raikkaimmat, hienoimmat, kirkkaimmat värisi, valitset hienoimmat kameelinkarvaiset siveltimesi, piirrät huolellisesti suloisimmat kasvot, mitä voit kuvitella, ja maalaat ne kaunein värein ja pehmein varjostuksin sen kuvauksen mukaan, minkä Mrs. Fairfax antoi Blanche Ingramista. Muista tarkoin hänen sysimustat kutrinsa ja itämaiset silmänsä — mitä! saat ottaa mallin Mr. Rochesterin silmistä! Kas niin, ei mitään vesittelyä! — ei mitään tunteellisuutta! — ei mitään kaipausta! En suvaitse muuta kuin järkeä ja päättäväisyyttä. Loihdi esiin ylhäiset, sopusointuiset kasvojen piirteet, kreikkalainen niska ja rinta, anna pyöreän, häikäisevän valkoisen käsivarren ja hienon käden tulla näkyviin, älä unhoita timanttisormusta eikä kultaista rannerengasta, kuvaa tarkoin puku, ilmavat pitsit ja kiiltävä silkki, kaunis vyönauha ja kullanvärinen ruusu! Alle kirjoitat: Blanche, täysverinen vallasnainen."
"Ja joka kerta tulevaisuudessa, kun ajattelet, että Mr. Rochester ajattelee hyvää sinusta, otat nämä kaksi kuva esiin ja vertaat niitä. Sitten sanot itsellesi. Mr. Rochester luultavasti voittaisi tämän aatelisnaisen rakkauden, jos hänen mieleensä juolahtaisi koettaa; onko siis todennäköistä, että hän tuhlaisi ainoatakaan vakavaa ajatusta köyhälle ja mitättömälle tytölle?"
"Sen teen", päätin, ja tehtyäni tämän päätöksen tulin rauhalliseksi ja nukuin.
Pidin sanani. Tunti tai pari riitti oman kuvani piirtämiseen liidulla, ja vähemmässä kuin kahdessa viikossa oin saanut valmiiksi norsunluisen miniatyyrin kuvitellusta Blanche Ingramista. Kuvassa näkyi kauniit, rakastettavat kasvot, ja kun vertasi niitä todellisuuden mukaan tehtyyn liitupiirrokseen, oli vastakohta niin suuri kuin itsearvostelu konsanaan voi toivoa. Työstäni oli minulla siunausta: se oli pitänyt pääni ja käteni toimessa ja antanut voimaa ja lujuutta uusille vaikutelmille, jotka tahdoin häviämättömästi painaa sydämeeni. Ennen pitkää oli minulla syytä onnitella itseäni sen terveellisen kurin johdosta, johon olin alistanut tunteeni ja, kiitos olkoon sen, kykenin kohtaamaan tyvenesti tapaukset, joita luultavasti en olisi voinut kestää edes ulkonaisesti rauhallisena, ellen olisi valmistunut niihin.
Seitsemästoista luku.
Viikko kului, eikä mitään kuulunut Mr. Rochesterista, kymmenen päivää kului, eikä hän vieläkään tullut. Mrs. Fairfax sanoi, että hän ei ihmettelisi, jos Mr. Rochester menisi suoraan Leasista Lontooseen ja Lontoosta mannermaalle eikä näyttäytyisi Thornfieldissä kokonaiseen vuoteen, sillä hän oli usein jättänyt sen noin äkkiarvaamatta.
Kun kuulin tämän, aloin tuntea omituista vilua ja alakuloisuutta sydämessäni. Hetkiseksi myönsin itselleni tuskallisen pettymyksen tunteen, mutta pian maltoin taas mieleni, muistin periaatteeni ja pidin tunteeni aisoissa, ja oli ihmeellistä, kuinka hyvin voitin hairahdukseni ja kuinka selväksi sain itselleni, että Mr. Rochesterin käytöksessä ei ollut mitään, jolla olisi ollut minun elämälleni oleellisempaa merkitystä. En kuitenkaan nöyryyttänyt itseäni orjalliseen tietoisuuteen alemmuudestani, vaan päinvastoin sanoin:
"Sinulla ei ole Thornfieldin herran kanssa muuta tekemistä kuin että otat vastaan palkan, jonka hän antaa sinulle suojattinsa opettamisesta, ja että olet kiitollinen ystävällisestä ja kunnioittavasta kohtelusta, jota sinun on oikeus odottaa häneltä, jos teet velvollisuutesi. Ole varma siitä, että se on ainoa side välillänne, jonka olemassaolon hän vakavasti myöntää. Älä siis tee hänestä hienoimpien tunteittesi, ilojesi ja tuskiesi, esinettä. Hän ei ole sinun luokkaasi, pysy siis lestissäsi ja ole liian ylpeä tuhlaamaan koko sydämesi, sielusi ja voimasi rakkautta sinne, missä sellaista lahjaa ei tarvita ja missä sitä halveksittaisiin."
Tein päiväni työn levollisena, mutta silloin tällöin heräsi mielessäni epämääräisiä ajatuksia siitä, pitäisikö minun jättää Thornfield, ja vasten tahtoani muovailin ilmoituksia ja kuvittelin uusia paikkoja, enkä pitänyt välttämättömänä tukahuttaa niitä ajatuksia — ne voivat itää ja kantaa hedelmiä, jos kykenivät siihen.
Mr. Rochester oli ollut, poissa noin neljätoista päivää, kun posti toiMrs. Fairfaxille kirjeen.
"Se on isännältä", sanoi hän katsottuaan päällekirjoitusta. "Nyt luullakseni saamme tietää, onko meidän odotettava häntä vai eikö."
Ja sillä aikaa kun hän mursi auki sinetin ja luki kirjettä, jatkoin kahvini juomista, sillä olimme juuri aamiaisella. Kahvi oli kuumaa, ja sitä seikkaa syytin hehkuvasta punasta, joka äkkiä nousi kasvoilleni. En huolinut ottaa lukuun, miksi käteni vavahti ja miksi kaadoin puolet kuppini sisällöstä teevadille.
"Hyvä on — väliin ajattelen, että olemme liiaksi levossa, mutta nyt saamme luullakseni kyllä tarpeeksi hyörimistä — ainakin joksikin aikaa", sanoi Mrs. Fairfax pitäen kirjettä vieläkin silmälasiensa edessä.
Ennenkuin annoin itselleni luvan pyytää selitystä, sidoin Adèlen esiliinannauhat, jotka olivat sattuneet irtaantumaan, autoin häntä saamaan toisen kaakkuviipaleen ja täytin hänen maitolasinsa, sitten kysyin välinpitämättömästi:
"Mr. Rochester ei kai palanne pian, vai kuinka?"
"Päinvastoin — hän sanoo olevansa täällä kolmen päivän kuluttua, siis ensi torstaina, mutta hän ei tule yksin. En tiedä, kuinka moni noista hienoista ihmisistä tuleekaan hänen mukanaan Leasista, sillä hän käskee panna kuntoon parhaat makuuhuoneet ja puhdistaa kirjasto- ja seurusteluhuoneet, ja minun täytyy hankkia apulaisia keittiöön Millcoten ravintoloista tai mistä vain saan, ja naiset tuovat kamarineitonsa ja herrat palvelijansa mukanaan, niin että kyllä talo nyt täyttyy." Ja Mrs. Fairfax nielaisi aamiaisensa ja kiiruhti ulos aloittamaan toimenpiteensä.
Kolme seuraavaa päivää olivatkin, kuten hän oli ennustanut, täynnä puuhaa. Olin luullut, että kaikki huoneet Thornfieldissä olivat moitteettoman puhtaat ja hyvässä järjestyksessä, mutta nähtävästi olin erehtynyt. Kolme vierasta eukkoa otettiin apulaisiksi, enkä koskaan, ennen eikä jälkeen, ole nähnyt sellaista pesemistä, harjaamista, mattojen piiskaamista, taulujen, peilien ja kruunujen pölyyttämistä, sänkyvaatteitten tuulettamista ja huoneitten lämmittämistä. Adèle hyppeli aivan hurjistuneena sinne tänne. Valmistukset vieraita varten ja heidän odotuksensa näytti saavan hänet haltioihinsa. Hän vaati Sophieta tarkastamaan kaikki hänen "toalettinsa", kuten hän nimitti pukujansa, laittamaan kuntoon vanhat, tuulettamaan ja silittämään uudet. Itse hän ei tehnyt muuta kuin juoksenteli päätyhuoneissa, hyppi vuoteitten yli ja heittäytyi makaamaan tyynyille ja patjoille, joita oli kasattu suunnattomien takkavalkeitten ääreen. Koulutöistään hän oli nyt vapautettu, sillä Mrs. Fairfax oli ottanut minutkin palvelukseensa, ja olin kaiken päivää ruokahuoneessa, autoin (tai häiritsin) häntä ja keittäjätärtä, opin tekemään munakaakkuja ja juustokaakkuja ja ranskalaista pasteijaa ja koristamaan jälkiruokamaljakoita.
Seuruetta odotettiin torstai-iltapäivällä päivälliselle, joka syötäisiin kello kuusi. Tänä odotusaikana ei minulla ollut aikaa haaveiluihin, ja luulen, että olin yhtä reipas ja iloinen kuin kuka toinen tahansa — lukuunottamatta Adèlea, joka siinä suhteessa voitti kaikki. Silloin tällöin kuitenkin iloni tyrehtyi, ja vasten tahtoani jouduin takaisin epäilysten, pahojen aavistusten ja synkkien arveluitten maailmaan. Tämä tapahtui silloin kun satuin näkemään kolmannen kerroksen oven (joka viime aikoina oli aina lukittuna) verkalleen aukeavan ja antavan tietä Grace Poolen haahmolle, ja kun näin hänen, valkea esiliina edessä ja myssy päässä, liukuvan yli gallerian miltei kuulumattomin askelin — hänellä oli aina vain pehmeät tohvelit jalassa — kurkistavan myllistettyihin makuuhuoneisiin, sanovan sanan tai pari apulaisvaimolle oikeasta tavasta kiilloittaa uuninristikoita ja marmorinreunuksia tai poistaa tahroja seinäpapereista, ja jälleen katoavan. Tavallisesti hän kävi kerran päivässä keittiössä, söi päivällisensä, poltti piipullisen tupakkaa lieden ääressä ja palasi sitten ylös kantaen portterilasiaan iloitakseen sen ääressä ylhäällä pimeässä luolassaan. Vain yhden tunnin päivän kahdestakymmenestä neljästä hän vietti alhaalla palvelijatovereittensa kanssa; lopun päivää hän arvatenkin istui matalassa huoneessaan kolmannessa kerroksessa ja ompeli — ja nauroi kaiketi itsekseen kaameata nauruaan — yksinäisenä kuin vanki komerossaan.
Ihmeellisintä oli kuitenkin, ettei ainoakaan sielu koko talossa, paitsi minä, näyttänyt kiinnittävän huomiota hänen tapoihinsa tai ihmettelevän niitä, kukaan ei puhunut sanaakaan hänen asemastaan tai työstään, kukaan ei säälinyt hänen yksinäisyyttään. Kerran sentään satuin kuulemaan osan keskustelusta Lean ja erään apulaisvaimon välillä, ja tämän keskustelun aiheena oli Grace. Lea oli juuri sanonut jotakin, jota en ollut kuullut, ja apulaisvaimo huomautti:
"Hän kai saa hyvän palkan."
"Niin saa", sanoi Lea, "toivoisinpa että minulla olisi yhtä hyvä, vaikka eipä siltä, että minulla olisi syytä valittaa omastani, Thornfieldissä ei olla kitsaita, mutta ei se kuitenkaan ole viidettäkään osaa Mrs. Poolen palkasta. Ja hän tekee säästöjä — joka neljännesvuosi hän käy pankissa Millcotessa. En ollenkaan ihmettelisi, jos hänellä olisi jo kylliksi voidakseen jättää kaikki ja elää riippumattomana, mutta nähtävästi hän on tottunut työhönsä. Sitäpaitsi hän ei ole vielä neljääkymmentä, on ripeä ja voimakas, ja hänen olisi liian aikaista lakata tekemästä työtä."
"Lyönpä vetoa, että hän on hyvin taitava", sanoi eukko. "Se on varma, se. Kyllä hän osaa hoitaa työnsä — kukaan ei tekisi sitä paremmin", sanoi Lea merkitsevästi, "eikä kuka tahansa osaisikaan olla hänen kengissään, ei edes kaikesta rahasta, minkä hän saa."
"Eipä suinkaan", oli vastaus. "Tahtoisin tietää onko herra —"
Apulaisvaimo aikoi jatkaa, mutta silloin Lea kääntyi ja huomasi minut.Hän teki nopeasti merkin seuralaiselleen.
"Eikö hän tiedä?" kuulin eukon kuiskaavan.
Lea pudisti päätään, ja keskustelu taukosi. Olin siis saanut selville vain sen seikan, että Thornfieldissä oli joku salaisuus, ja että sitä salaisuutta ei tahdottu ilmaista minulle.
Niin tuli torstai. Jo edellisenä iltana oli kaikki laitettu valmiiksi, matot oli pantu lattialle, vuodeverhot laskoitettu, hohtavan valkeat peitteet levitetty sängyille, yöpöydät laitettu kuntoon, pöly pyyhitty huonekaluilta ja maljakot täytetty kukilla. Sekä makuuhuoneet että salongit oli tehty niin raikkaiksi ja loistaviksi kuin ihmiskäsille oli mahdollista. Myös eteinen oli puhdistettu, ja suuri, puuleikkauksilla koristettu kello sekä porraskäytävän portaat ja kaidepuut oli kiilloitettu kirkkaiksi kuin lasi. Ruokasalin sivupöydillä kiilsi hopeakalustoita ja seurusteluhuoneessa loisti kauniita, outoja kukkia.
Niin tuli iltapäivä. Mrs. Fairfax pukeutui parhaaseen mustaan silkkipukuunsa, veti hansikkaat käsiinsä ja pani kultakellon vyölleen, sillä hänen tehtävänsä oli ottaa vastaan vieraat, johtaa naiset huoneisiinsa j.n.e. Adèle myöskin tahtoi pukeutua, vaikka luulinkin, että hänellä oli hyvin vähän toiveita tulla esitetyksi seurueelle, ei ainakaan sinä iltana. Tehdäkseni hänelle mieliksi annoin kuitenkin Sophien pukea hänet yhteen lyhyistä, ilmavista musliinipuvuistaan. Mitä itseeni tuli, ei minun ollut tarvis muuttaa pukua, minua ei tietenkään käskettäisi jättämään kouluhuone-pyhäkköäni, sillä nyt siitä oli tullut minulle pyhäkkö, suloinen leposija levottomuuksien hetkinä.
Oli ollut lauha, kirkas kevätpäivä, tuollaisia maaliskuun lopun ja huhtikuun alun päiviä, jotka kimmeltävät yli maan tuoden sanoman lähenevästä kesästä. Se läheni nyt loppuansa, mutta iltakin oli lämmin, ja kouluhuoneessa, jossa työni ääressä istuin, oli ikkuna auki.
"Tulee jo myöhäinen", sanoi Mrs. Fairfax, joka astui sisään hienona ja kahisten. "Olipa hyvä, että tilasin päivällisen tuntia myöhemmin kuin Mr. Rochester oli määrännyt; kello on nyt jo yli kuuden. Olen lähettänyt Johnin portille katsomaan, näkyykö mitään, sieltä voi nähdä tietä pitkältä Millcoteen päin." Hän meni ikkunan luo. "Siinä hän onkin. No, John", sanoi hän kumartuen ulos, "mitä uutta?"
"He tulevat", oli vastaus. "He ovat täällä kymmenen minuutin kuluttua."
Adèle lensi ikkunaan. Minä seurasin häntä ja pidin varani, että seisoin syrjässä, joten saatoin ikkunaverhon suojassa näkymättömänä nähdä kaiken.
Johnin kymmenen minuuttia olivat pitkät, mutta vihdoin kuului pyörien kolinaa, neljä ratsastajaa ajoi täyttä laukkaa käytävää pitkin, ja niitten jälessä tulivat kahdet avonaiset vaunut. Lepattavat harsot ja liehuvat töyhdöt täyttivät ajoneuvot. Kaksi ratsastajista oli nuoria, komeita herrasmiehiä, kolmas oli Mr. Rochester, joka ratsasti mustalla hevosellaan, Mesrourilla, ja Pilot; hyppi hänen edellään. Hänen rinnallaan ratsasti eräs nainen, ja he kaksi olivat seurueen ensimäiset. Hänen purppuranpunainen ratsastuspukunsa melkein laahusti maata, hänen harsonsa liehui tuulessa, ja sen läpinäkyvien laskoksien alta loisti runsaita, sysimustia kutreja. "Miss Ingram!" huudahti Mrs. Fairfax ja kiiruhti paikalleen ovelle.
Ratsastajat, jotka seurasivat tien käännettä, joutuivat pian talon kulmauksen taakse, ja minä kadotin heidät näkyvistäni. Adèle alkoi nyt pyytää alas, mutta minä otin hänet polvelleni ja annoin hänen ymmärtää, ettei hän millään ehdolla saisi mennä vieraitten naisten näkyviin, ei nyt eikä toiste, jollei häntä nimenomaan kutsuttaisi, että Mr. Rochester suuttuisi kauheasti j.n.e. Hän vesitteli hiukkasen kuullessaan tämän, mutta kun aloin näyttää hyvin vakavalta, suostui hän vihdoin kuivaamaan kyyneleensä.
Eteisestä kuului nyt iloista hälinää: herrojen syvät äänet ja naisten hopeanheleät liverrykset sulautuivat kauniisti yhteen, ja kaikista muista erottautui selvästi, vaikkakaan ei äänekkäänä, Thornfieldin herran sointuva ääni, kun hän toivotti kauniit ja hienot vieraansa tervetulleiksi kattonsa alle. Sitten nousivat keveät askelet portaita, galleriasta kuului sipsutusta, hillittyä, iloista naurua, ovien avaamista ja sulkemista, sitten oli kaikki hiljaa.
"He muuttavat toaletteja", sanoi Adèle, joka henkeään pidättäen oli seurannut jokaista liikettä, ja sitten hän huokasi.
"Kun äidin luona oli vieraita", sanoi hän, "seurasin heitä kaikkialle, salonkiin ja heidän huoneisiinsa, usein katselin, kun kamarineitsyet kampasivat ja pukivat naisia, ja se oli niin hauskaa — sitäpaitsi siinä oppii paljon."
"Eikö sinun ole nälkä, Adèle?"
"On kyllä, mademoiselle, emmehän ole syöneet mitään viiteen tai kuuteen tuntiin."
"Sillä aikaa kun naiset ovat huoneissaan, lähden alas ja koetan saada jotakin syötävää."
Lähdin varovaisesti suojapaikastani ja etsin takaportaat, jotka johtivat suoraan keittiöön. Näissä maailmoissa oli tulinen kiire ja hyörinä, lihaliemi ja kalakeitto olivat juuri viimeisessä asteessaan ennen valmistumista, ja kokki, joka kumartui lieden yli, oli sen näköinen kuin olisi hän, sekä henkisesti että ruumiillisesti, voinut syttyä palamaan minä hetkenä tahansa. Palvelijain eteisessä lämmitteli kaksi kuskia ja kolme miespalvelijaa tulen ääressä, kamarineidit olivat nähtävästi yläkerrassa valtijattariensa luona, ja uudet palvelijat, jotka olivat tuodut Millcotesta, hyörivät ja pyörivät kaikkialla. Tämän sekasorron läpi onnistuin vihdoin pääsemään ruokahuoneeseen, siellä otin haltuuni kylmän kananpojan, sämpylän, muutamia torttuja, pari lautasta, veitsen ja haarukan, ja tämän saaliini kanssa peräydyin nopeasti. Olin juuri päässyt galleriaan ja aion sulkea takaoven jälkeeni, kun lähenevä humina ilmoitti, että naiset parhaillaan tulivat huoneistaan. En voinut päästä kouluhuoneeseen kulkematta muutamien ovien ohi ja joutumatta vaaraan tulla yllätetyksi elintarpeineni, ja niin jäin seisomaan tähän gallerian ikkunattomaan päähän, joka nyt oli aivan pimeä, koska aurinko oli jo laskenut ja ilta pimein pimenemistään.
Ovet avautuivat, ja huoneitten kauniit asukkaat tulivat ulos toinen toisensa jälkeen. He olivat keveitä ja iloisia, ja heidän vaaleat pukunsa loistivat läpi hämärän. Hetkiseksi he pysähtyivät yhdeksi ryhmäksi gallerian toiseen päähän keskustellen hyvin vilkkaasti, mutta kuitenkin miellyttävän hillitysti, sitten he laskeutuivat portaita melkein yhtä äänettömästi kuin kirkas sumu kukkulan rinnettä. Heidän ryhmänsä tuntui minusta hienommalta ja ylhäissyntyisemmältä kuin mikään, mitä ennen olin nähnyt.
Tapasin Adèlen kurkistamassa kouluhuoneen ovesta, jota hän raotti. "Kuinka kauniita lady'ja!" huudahti hän englanniksi. "Oi, toivoisinpa, että saisin mennä heidän luoksensa! Luuletteko, että Mr. Rochester lähettää hakemaan meitä päivällisen jälkeen?"
"Sitä en tosiaankaan luule; Mr. Rochesterilla on muuta ajateltavaa. Älä välitä lady'ista tänä iltana, ehkä saat nähdä heidät huomenna. Tässä on päivällisesi."
Hän olikin hyvin nälkäinen, joten kananpoika ja tortut kiinnittivät hänen huomionsa hetkeksi. Oli oikein hyvä, että minulla oli tällaiset muonavarat, muuten olisimme kaikki kolme, Adèle, minä ja Sophie, jolle varasin osan ateriastamme, olleet vaarassa jäädä ilman päivällistä, sillä alakerrassa oli jokainen liian touhuissaan muistaakseen meitä. Jälkiruoka tarjottiin vasta yhdeksän tienoissa, ja vielä kymmeneltä juoksivat palvelijat edestakaisin tarjottimineen ja kahvikuppeineen. Annoin Adèlen olla ylhäällä paljon kauemmin kuin tavallisesti, koska hän selitti, että hänen ei mitenkään olisi mahdollista nukkua niin kauan kuin alakerran ovia availtiin ja suljettiin ja ihmiset hälisivät. Sitäpaitsi, lisäsi hän, Mr. Rochesterilta voi kenties vielä tulla sanoma, kun hän oli riisuutunut, "et alors quel dommage!"
Kerroin hänelle tarinoita niin kauan kuin hän halusi kuunnella, ja sitten, vaihtelun vuoksi, otin hänet ulos galleriaan. Eteisen lamppu oli nyt sytytetty, ja Adèlea huvitti nojautua kaidepuun yli ja katsella palvelijoita, jotka kulkivat edestakaisin alhaalla. Myöhemmin illalla alkoi kuulua säveliä seurusteluhuoneesta, jonne piano oli siirretty. Adèle ja minä istuuduimme ylimmälle portaalle kuuntelemaan. Nyt yhtyi ihmisääni soittokoneen rikkaisiin säveleihin. Laulaja oli nainen ja suloisesti hän lauloi. Yksinlaulua seurasi duetto, ja väliajat täytti iloinen puheenhälinä. Kuuntelin kauan, ja äkkiä huomasin, että olin kiinnittänyt kaiken tarkkaavaisuuteni noitten sekavien äänien erittelyyn koettaen erottaa niiden joukosta Mr. Rochesterin äänen, ja kun sain kiinni siitä, mikä tapahtui pian, oli seuraava työni muodostaa epäselvät äänteet sanoiksi.
Kello löi yksitoista. Katsoin Adèlea, joka nojasi päätään olkapäätäni vastaan, hänen silmäluomensa alkoivat käydä raskaiksi, ja minä otin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet vuoteeseen. Kello oli lähes yksi ennenkuin vieraat palasivat huoneisiinsa.
Seuraava päivä oli yhtä kaunis kuin edellinenkin. Se omistettiin huviretkelle erääseen paikkaan lähiseudulla. Seurue lähti matkaan aikaisin aamupäivällä, muutamat ratsain, loput vaunuissa, ja olin sekä heidän lähtönsä että paluunsa näkijänä. Miss Ingram oli taaskin ainoa nainen hevosen selässä, ja, kuten eilenkin, ratsasti Mr. Rochester hänen rinnallaan, ja nuo kaksi ratsastivat vähän erillään toisista. Huomautin tästä Mrs. Fairfaxille, joka seisoi kanssani ikkunan luona.
"Te sanoitte, että ette usko heidän ajattelevan naimisiin menoa", sanoin, "mutta te näette, että Mr. Rochester selvästi pitää hänestä enemmän kuin muista naisista."
"Se on totta, aivan varmaan Mr. Rochester ihailee häntä."
"Ja hän Mr. Rochesteria", lisäsin, "katsokaa, kuinka hän kallistaa päänsä häntä kohti kuin olisi heillä salaisuuksia. Tahtoisin nähdä hänen kasvonsa; en ole vielä nähnyt niistä vilaustakaan."
"Saatte nähdä hänet tänä iltana", vastasi Mrs. Fairfax. "Satuin mainitsemaan Mr. Rochesterille kuinka hartaasti Adèle toivoi tulevansa esitetyksi vieraille, ja hän sanoi: 'Oh, antakaa hänen tulla seurusteluhuoneeseen päivällisen jälkeen ja pyytäkää Miss Eyreä tekemään hänelle seuraa'."
"Niinkö — sen hän sanoi vain ollakseen kohtelias, eikä minun varmaankaan tarvitse mennä", vastasin.
"Huomautin hänelle, että te, joka olette niin tottumaton seuraelämään, ette varmaankaan mielellänne näyttäytyisi noin suuressa seurassa, jossa kaikki ovat teille outoja. Ja hän vastasi nopealla tavallaan: 'Lorua! Jos hän vastustaa, sanokaa hänelle, että nimenomaan toivon sitä ja että tulen itse hakemaan hänet, jos hän on itsepäinen'."
"Sen vaivan säästän häneltä", vastasin. "Minä menen, jollei muuta neuvoa ole, mutta mielelläni en sitä tee. Oletteko te siellä, Mrs. Fairfax?"
"En, pyysin vapautusta ja hän myönsi sen minulle. Minä opetan teitä, miten teidän on meneteltävä välttääksenne tuota pulmallista esittelyä, joka on ikävin kohta koko jutussa. Teidän täytyy mennä seurusteluhuoneeseen sen ollessa tyhjä, ennenkuin vieraat ovat nousseet päivällispöydästä. Valitkaa istuin jossakin hiljaisessa nurkassa, missä vain haluatte, ja kun vieraat ovat tulleet sisään, ei teidän tarvitse viipyä kauan, jollette tahdo. Antakaa vain Mr. Rochesterin huomata, että olette siellä, ja sitten voitte pujahtaa pois — kukaan ei huomaa teitä."
"Luuletteko, että nämä ihmiset viipyvät kauan?"
"Kenties pari kolme viikkoa, varmaankaan ei enempää. Pääsiäisloman jälkeen menee Sir George Lynn, joka hiljattain valittiin Millcoten edustajaksi, Lontooseen toimeensa, ja lyönpä vetoa, että Mr. Rochester menee hänen mukanaan. Minua ihmetyttää, että hän on näinkin kauan viipynyt Thornfieldissä."
Jonkinlaisella vavistuksella huomasin sen hetken lähestyvän, jolloin minun oli suoriuduttava tehtävästäni seurusteluhuoneessa. Adèle oli ollut jonkinlaisessa hurmauksessa kaiken päivää, kuultuaan, että hän saisi illalla näyttäytyä vieraille naisille, ja hän asettui vasta kun Sophie aloitti hänen pukemisensa. Tämän toimituksen tärkeys vaati kohta koko hänen huomionsa, ja sillä aikaa kun hänen kiharansa järjestettiin pitkiksi, tasaisiksi kutreiksi, kun hänen punainen silkkipukunsa pantiin ylle, pitkä silkkivyö kiinnitettiin ja pitsikäsineet vedettiin käsiin, hän näytti juhlalliselta kuin tuomari virkansa toimituksessa. Ei tarvinnut varoittaa häntä panemasta pukuansa epäjärjestykseen, sillä heti valmiiksi tultuaan hän istuutui varovaisesti pieneen tuoliinsa, nosti huolellisesti silkkihameensa helmaa, jottei se rypistyisi, ja vakuutti minulle, että hän ei liikahtaisi paikaltaan, kunnes minä olin valmis. Se ei kestänyt kauan: paras pukuni, tuo hopeanharmaa, joka oli tehty Miss Templen vihkiäisiä varten ja jota en kertaakaan senjälkeen ollut käyttänyt, oli pian ylläni, tukkani oli nopeasti kammattu, ainoa koristeeni, pieni helmisolki, pian kiinnitetty. Me menimme alas.
Onneksi pääsi seurusteluhuoneeseen toistakin tietä kuin ruokasalin kautta, jossa kaikki juuri istuivat päivällisellä. Huone oli tyhjä, suuri valkea paloi hiljaisesti marmoritulisijassa, ja vahakynttilät kirkastivat sen loistavaa yksinäisyyttä ja hienon hienoja kukkia, joilla pöydät oli koristettu. Punainen verho riippui kaarioven edessä, ja koska se muodosti vain ohuen väliseinän seurusteluhuoneen ja ruokasalin välillä, puhuivat ruokasalissa olijat varmaan hyvin matalalla äänellä, sillä heidän keskustelustaan ei erottanut muuta kuin hiljaista hyminää.
Adèle, joka vieläkin näytti olevan mitä juhlallisimman mielialan vallassa, istuutui sanaakaan sanomatta jakkaralle, jonka osotin hänelle. Minä vetäydyin ikkunalaudalle, otin läheiseltä pöydältä kirjan ja koetin lukea. Adèle toi tuolinsa jalkojeni juureen ja kosketti ennen pitkää polveani.
"Mikä on, Adèle?"
"Enkö saa ottaa yhtä ainoata noista ihmeen kauniista kukista, mademoiselle? Vain täydentääkseni toalettiani."
"Sinä ajattelet liiaksi 'toalettiasi', Adèle, mutta voithan saada kukan." Ja minä otin maljakosta ruusun ja kiinnitin sen hänen vyöhönsä. Hän huokasi sanomattoman tyytyväisenä, kuin olisi hänen onnensa malja nyt ollut täysi. Käänsin kasvoni pois salatakseni hymyilyä, jota en voinut estää. Pienen pariisittaren vakava ja myötäsyntyinen hartaus pukuasioissa oli yhtä hullunkurista kuin surullista.
Nyt alkoi kuulua hiljaista nousemisen hälinää, verho vedettiin syrjään kaarioven edestä, ja sen takaa näkyi loistava ruokasali, jonka pitkällä pöydällä palavat kynttilät valaisivat komean jälkiruokakaluston hopeita ja kristalleja. Oviaukossa seisoi joukko naisia, — he astuivat, sisään ja verho sulkeutui heidän jälkeensä.
Heitä oli vain kahdeksan, mutta kun he tulivat sisään, olisi heidän lukumääräänsä luullut paljon suuremmaksi. Muutamat olivat pitkiä, useat valkopukuisia, ja kaikilla oli avarat, laahuksilla varustetut puvut, jotka näyttivät suurentavan heidän olemuksiaan kuten sumu suurentaa kuuta. Nousin ja tein kumarruksen. Yksi tai kaksi nyökäytti päätään vastaukseksi, toiset vain tuijottivat minuun.