"Tahtoisin tietää, minkälaisin tuntein tulitte luokseni tänä iltana", sanoi hän tutkittuaan minua hetkisen. "Tahtoisin tietää, mitkä ajatukset askartelevat mielessänne pitkinä tunteina, kun istutte tuolla huoneessa katsellen noita hienoja ihmisiä, jotka taikalyhtykuvien tavoin leijailevat ohitsenne. Teidän ja heidän välillä on yhtä vähän myötätuntoista ajatusyhteyttä kuin jos he todella olisivat vain varjoja eikä inhimillisiä olentoja."
"Olen usein väsynyt, väliin uninen, mutta harvoin surullinen."
"Siinä tapauksessa teillä on joku salainen toive, joka elähyttää teitä ja huvittaa teitä kuiskeilla tulevaisuudesta."
"Eikä ole. Korkein toiveeni on säästää niin paljon rahaa ansioistani, että voin kerran perustaa oman koulun itse vuokraamassani talossa."
"Laihaa ravintoa sielulle — kun istuu ikkunalaudalla (te näette, että tunnen tapanne)" —
"Olette kuulleet ne palvelijoilta."
"Ahaa! Nyt luulitte olevanne älykäs. Hyvä on — ehkä olen kuullut ne heiltä, totta pulmakseni tunnenkin yhden heistä — Mrs. Poolen."
Hypähdin pystyyn kuullessani tämän nimen. "Vai tunnet — vai tunnet", ajattelin, "silloin on koko juttu lopultakin pirullisuutta."
"Älkää säikähtäkö", jatkoi tuo omituinen olento, "hän on luotettava ihminen, tuo Mrs. Poole, levollinen ja vaitelias, ja kuka tahansa voi uskoa häneen. Mutta, kuten sanoin, ettekö istuessanne ikkunalaudalla ajattele mitään muuta kuin tulevaa koulua? Eikö kukaan noista ihmisistä, jotka istuvat edessänne sohvilla ja tuoleilla, herätä teissä mielenkiintoa? Eikö siellä ole ainoitakaan kasvoja, joita te tutkitte? Eikö ainoatakaan olentoa, jonka liikkeitä seuraatte edes uteliaana?"
"Tarkastan mielelläni kaikkia kasvoja ja kaikkia olentoja."
"Mutta ettekö koskaan eroita yhtä joukosta — tai kahta?"
"Sen teen usein, kun jonkun parin liikkeet tai ilmeet näyttävät kertovan tarinaa — silloin minun huvittaa katsella heitä."
"Mitä tarinaa kuuntelette kernaimmin?"
"Oh, minulla ei ole valitsemisen varaa. Aihe on tavallisesti sama — hakkailua, ja lopputulokseksi lupaa tulla avioliitto."
"Ja pidättekö tuosta yksitoikkoisesta aiheesta?"
"Enpä juuri — mitä se minuun koskee."
"Eikö koske teihin? Kun joku nuori neiti, joka uhkuu elämää ja terveyttä ja on ihastuttava sekä kauneutensa, rikkautensa että ylhäisen asemansa vuoksi, kun tällainen istuu ja hymyilee suoraan silmiin herrasmiehelle, jota te —"
"Jota minä —?"
"Jonka te tunnette ja — josta kenties ajattelette hyvää."
"En tunne herrasmiehiä täällä. Olen tuskin vaihtanut, sanaakaan kenenkään kanssa heistä, ja mitä tulee mielipiteeseeni heistä, pidän muutamia kunnianarvoisina, komeina ja keski-ikäisinä, toisia nuorina, kauniina ja vilkkaina, mutta heillä on tietysti täysi oikeus ottaa vastaan hymyilyjä keneltä haluavat ilman että niinä tunnen tällä asialla olevan mitään merkitystä itselleni."
"Ettekö tunne herrasmiehiä täällä? Ettekö ole vaihtanut heidän kanssaan sanaakaan? Sanotteko samaa talon isännästä?"
"Hän ei ole kotona."
"Mikä syvämielinen huomautus! Mikä hyvin keksitty kiertotie! Hän meni Millcoteen tänä aamuna ja palaa takaisin tänä iltana tai huomenaamuna: riittääkö tämä seikka sulkemaan hänet pois tuttavuuksienne luettelosta — pyyhkimään hänet pois elävien kirjoista?"
"Ei, mutta en voi ymmärtää, mitä tekemistä Mr. Rochesterilla on sen asian kanssa, jonka äsken otitte puheeksi."
"Minä puhuin neitojen hymyilyistä herrasmiehille, ja viime aikoina on niin paljon hymyilyjä vuodatettu Mr. Rochesterin silmiin, että ne ovat tulvillaan kuin kaksi äyräitä myöten täytettyä maljaa — ettekö ole huomannut sitä?"
"Mr. Rochesterilla on oikeus nauttia vieraittensa seurasta."
"Viisi hänen oikeuksistaan, mutta ettekö ole huomannut, että kaikista noista avioliittoa koskevista tarinoista on Mr. Rochesterin pisin ja mieltäkiinnittävin?"
"Kuulijan into irroittaa kertojan kielen." Sanoin tämän pikemmin itsekseni kuin mustalaiselle, jonka outo puhe, ääni ja esiintyminen oli vähitellen kietonut minut jonkinlaiseen uneen. Toinen odottamaton lause toisensa jälkeen lähti hänen huuliltaan, kunnes salaperäisyyden verkko ympäröi minut kokonaan, ja ihmettelin, mikä näkymätön henki oli viikkokausia seurannut sydämeni toimintaa ja pannut muistiin sen jokaisen sykähdyksen.
"Kuulijan into", toisti hän, "niin, Mr. Rochester on tuntikausiksi kallistanut korvansa noille viehättäville huulille, jotka niin haluisesti tarinoivat hänelle, ja Mr. Rochester tekee sen niin mielellään ja näyttää niin kiitolliselta tuosta ajanvietteestä — oletteko huomannut sitä?"
"Kiitolliselta! En voi muistaa keksineeni kiitollisuutta hänen kasvoissaan."
"Keksineenne! Olette siis tarkastanut. Ja mitä sitten olette keksinyt, jollei kiitollisuutta?" — En sanonut mitään.
"Olette nähnyt rakkautta — eikö niin? Olette katsellut eteenpäin ajassa ja nähnyt hänet naimisissa onnellisen morsiamensa kanssa."
"Hm — eipä juuri! Teidän taikuriterävyytenne iskee väliin harhaan."
"Mitä hittoa te sitten olette nähnyt?
"Entä sitten — tulin tänne kysymään enkä vastaamaan kysymyksiin. Onko yleensä tunnettua, että Mr. Rochester aikoo mennä naimisiin?"
"Kyllä, kauniin Miss Ingramin kanssa."
"Joko pian?"
"Kaikki asianhaarat lupaavat pikaista ratkaisua, ja epäilemättä — vaikka te, tuolla julkeudellanne, jonka pitäisi jumittaa pois teistä, näytätte asettavan asian kysymyksenalaiseksi — epäilemättä heistä on tuleva mitä onnellisin pari. Mr. Rochesterin täytyy rakastaa noin kaunista, jalosyntyistä, älykästä ja täydellistä naista, ja tämä luultavasti on myös rakastunut häneen, tai ainakin hänen kukkaroonsa. Minä tiedän, että Miss Ingram antaa suuren arvon Rochesterin tiluksille, vaikka minä — Herra antakoon sen minulle anteeksi — tunti sitten kerroin hänelle siitä asiasta jotakin, joka pani hänet ihmeellisen vakavan näköiseksi ja pudotti hänen suupielensä puolen tuumaa alaspäin. Tahtoisin neuvoa hänen kelpo kosijaansa pitämään varansa: jos tulee toinen, jolla on suurempi vuosikorko, saa hän marssia matkaansa —"
"Mutta, muoriseni, minä en tullut kuulemaan Mr. Rochesterin kohtaloa, vaan omaani, ja siitä ette vielä ole sanonut mitään."
"Teidän kohtalonne on vielä epäselvä, sillä tarkastaessani kasvojanne huomasin, että piirteenne ovat ristiriidassa keskenään. Minä tiedän, että Onnetar on mitannut teille kappaleen onnea. Minä tiesin sen jo ennen kuin tulin tänne tänä iltana. Hän on huolellisesti asettanut sen syrjään teitä varten. Minä näin hänen tekevän niin. Teidän tehtävänne on ojentaa kätenne ja ottaa se, mutta teettekö te sen todellakin — siinä kysymys, jota tutkin. Polvistukaa vielä matolle!"
"Älkää viivyttäkö minua kauan, tuli polttaa kasvojani!"
Minä polvistuin. Hän ei tullut lähemmäksi, tuijotti vain minuun nojautuen taaksepäin tuolissaan. Hän alkoi mumista:
"Tulen loimu värähtelee hänen silmissään, silmät loistavat kuin kastehelmet, niitten ilme on pehmeä ja tunteellinen, ne hymyilevät minun puheilleni, ne ovat ilmehikkäät, mieliala toisensa jälkeen kuvastuu niitten kirkkaassa pinnassa. Kun ne lakkaavat hymyilemästä, ovat ne surulliset, itsetiedoton väsymys painaa luomia — se merkitsee yksinäisyydestä johtuvaa surumielisyyttä. Ne kääntyvät pois minusta, ne eivät tahdo enää olla tutkittavina, ne näyttävät kieltäytyvän uskomasta minun tähän asti tekemiini havaintoihin ja omistamasta sekä tunteellisuuden että surumielisyyden taakkaa, mutta tuo pilkallinen välähdys, tuo ylpeys ja umpimielisyys vain vahvistaa minua mielipiteessäni. Silmät ovat suotuisat."
"Mitä tulee suuhun, nauraa se mielellään. Se tahtoisi kertoa kaiken, mitä aivot havaitsevat, mutta lyönpä vetoa, että se vaikenee paljosta, mitä sydän tuntee. Se on taipuisa ja herkkä, eikä sitä milloinkaan ole tarkoitettu ikuiseen hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen. Tämän suun pitäisi puhua paljon ja hymyillä usein ja osoittaa inhimillistä rakkautta puhuttajalleen. Myöskin tämä osa kasvoja on myötäinen."
"En näe muuta vihollista asian onnelliselle ratkaisulle kuin otsan, ja tämä otsa näyttää sanovan: 'Minä voin elää yksinäni, jos itsekunnioitus ja olosuhteet vaativat minua tekemään niin. Minun ei tarvitse myydä sieluani ostaakseni onnea. Minulla on sisäinen, myötäsyntyinen aarre, joka voi pitää minua pystyssä, vaikka kaikki ulkonaiset ilot kiellettäisiin minulta tai myönnettäisiin vain sellaiseen hintaan, johon en voi suostua.' Otsa ilmoittaa: 'Minussa asuu vahva järki, joka pitää kiinni ohjaksista eikä salli tunteitten syöksyä ulos synkkiin syvyyksiin. Intohimot raivotkoot kuin pahat pakanat, ja mielihalut kuvitelkoot kaikenlaisia turhia asioita, mutta järkiperäinen arvostelu on aina sanova viimeisen sanan joka väittelyyn, antava ratkaisevan äänensä joka päätökseen. Tulkoot ankarat tuulet, maanjäristykset ja tulipalot, mutta minä seuraan aina sen hennon äänen neuvoja, joka tulkitsee omantunnon käskyjä'."
"Hyvin sanottu, otsa, sinun sanojasi on kunnioitettava. Olen tehnyt suunnitelmani — pidän niitä oikeina — ja niiden vaatimisessa olen ottanut huomioon omantunnon vaatimukset ja järjen neuvot. Minä tiedän, kuinka pian nuoruus katoaa ja kukat kuihtuvat, jos tarjotussa onnen maljassa on yksikin pisara häpeää, pieninkin sivumaku omantunnontuskia. En tahdo uhria, surua ja kuihtumista — sellainen ei ole minun makuuni. Tahdon lämmittää, en polttaa, tahdon ansaita kiitollisuutta enkä pusertaa esiin verikyyneleltä — ei edes suolaisia kyyneleitä. Satoni täytyy olla hymyilyjä, hyväilyjä, onnea — se käy laatuun. Luulen, että hourailen verrattoman hurmauksen vallassa. Tahtoisin nyt pitkittää tätä hetkeäad infinitum, mutta en uskalla. Tähän saakka olen hallinnut itseni täydellisesti. Olen menetellyt niinkuin sydämessäni olin vannonut menetteleväni, mutta jos jatkaisin, voisi se käydä minulle ylivoimaiseksi. Nouskaa Miss Eyre, jättäkää minut, näytelmä on päättynyt!"
Missä olin? Olinko valveillani vai nukuinko? Olinko nähnyt unta? Näinkö vielä unta? Vanhan vaimon ääni oli muuttunut: hänen puheensa, hänen liikkeensä, kaikki oli minulle yhtä tuttua kuin omat kasvoni peilissä, kuin omien huulteni puhe. Nousin, mutta en mennyt pois. Katsoin, kohensin valkeaa ja katsoin taas, mutta hän veti päähineensä ja nauhansa tiukemmalle ja viittasi minua taaskin lähtemään. Tulen loimu valaisi hänen ojennettua kättään. Olin nyt pystyssä ja halusin tehdä keksintöjä ja ensi työkseni kiinnitin huomioni tuohon käteen. Se ei ollut vanhan ihmisen kuihtunut käsi enempää kuin omanikaan, se oli kiinteä, joustava jäsen pehmeine, tasaisine sormineen, pikkusormessa kiilsi sormus, ja kumartuessani katsomaan sitä näin jalokiven, jonka olin nähnyt satoja kertoja ennen. Katsoin taaskin kasvoja, jotka eivät enää kääntyneet pois luotani — päinvastoin oli päähine sysätty niskaan, nauha pantu syrjään ja pää kumartui minua kohti.
"No, Jane, joko tunnette minut?" kysyi tuttu ääni.
"Ottakaa vain tuo punainen viitta pois, sir, ja sitten —"
"Mutta nauhassa on solmu — auttakaa minua!"
"Katkaiskaa se, sir!"
"Kas noin — pois, lainatut verhot!" Ja Mr. Rochester astui pois naamiaispuvustaan.
"Mikä kummallinen päähänpisto, sir!"
"Mutta hyvin toteutettu, mitä? Eikö teidänkin mielestänne?"
"Neitien kanssa mahdoitte menestyä."
"Mutta enkö teidän kanssanne?"
"Te ette näytellyt mustalaista minulle."
"Ketä sitten? Omaa itseänikö?"
"Ei, vaan jotakin outoa ja selittämätöntä. Suoraan sanoen luulen, että olette koettanut kietoa minua johonkin — saada minua puhumaan. Olette puhunut hullutuksia. Se ei juuri ollut kauniisti tehty, sir."
"Annatteko minulle anteeksi, Jane?"
"En tiedä vielä, ennenkuin olen ehtinyt käydä läpi koko tapauksen. Jos huomaan, etten ole tehnyt mitään suuria tyhmyyksiä, koetan antaa teille anteeksi, mutta oikein tehty se ei ollut."
"Oh — te olette ollut hyvin täsmällinen — hyvin huolellinen — hyvin järkevä."
Minä ajattelin, ja huomasin, että itse asiassa olinkin ollut niin. Se oli suuri huojennus, mutta niinpä olinkin, melkein kohtauksen alusta asti, ollut varuillani. Olin epäillyt jotakin naamiaistemppua. Tiesin, että mustalaiset ja povarit eivät yleensä käytä sellaista puhetapaa kuin tämä vanha vaimo oli käyttänyt. Sitäpaitsi olin huomannut, kuinka hän teeskenteli ääntään ja koetti kaikin mokomin peittää kasvojansa minulta. Mutta ajatukseni olivat kierrelleet Grace Poolen ympärillä — tuon elävän arvoituksen, tuon salaperäisistä salaperäisimmän, kuten arvelin. En ollut vähääkään ajatellut Mr. Rochesteria.
"No", sanoi hän, "mitä te mietitte? Mitä merkitsee tuo vakava hymy?"
"Ihmettelyä ja itse-onnittelua, sir. Teidän luvallanne poistun nyt."
"Ei, odottakaa hetkinen ja kertokaa minulle, mitä ihmiset tekevät tuolla seurusteluhuoneessa."
"Lyönpä vetoa, että he keskustelevat mustalaisakasta."
"Istukaa! Antakaa minun kuulla, mitä he sanoivat minusta."
"Olisi parempi etten viipyisi, sir, kello on varmaan heti yksitoista. Oh, oletteko huomannut, Mr. Rochester, että eräs vieras on tullut taloon senjälkeen kuin lähditte aamulla?"
"Vieras — kuka se voi olla? En odottanut ketään. Onko hän mennyt pois?"
"Ei, hän sanoi tunteneensa teidät jo kauan, ja voivansa ottaa vapauden jäädä taloon, kunnes te palaatte."
"Kas hittoa! Sanoiko hän nimensä?"
"Hänen nimensä on Mason, sir, ja hän tulee Länsi-Intiasta —Jamaicasta, luullakseni."
Mr. Rochester seisoi lähelläni, hän oli taittunut käteeni ikäänkuin viedäkseen minut istumaan. Puhuessani hän kouristi kipeästi rannettani, hymy hyytyi hänen huulillaan ja henki salpautui hänen rintaansa.
"Mason — Länsi-Intiasta", sanoi hän äänellä, jolla voisi kuvitella puhuvan automaatin lausuvan irtonaisia sanojansa. "Mason — Länsi-Intiasta", toisti hän vielä kaksi kertaa ja kävi puhuessaan kalpeammaksi kuin tuhka. Hän näytti hädin tuskin tietävän, mitä teki.
"Oletteko sairas, sir?" kysyin.
"Jane, minä olen saanut iskun! — olen saanut iskun, Jane." Hän horjui.
"Oh — nojautukaa minuun, sir!"
"Jane, te tarjositte minulle kerran olkapäänne — saanko nytkin nojata siihen?"
"Kyllä, sir, kyllä, ja tässä on käsivartenikin."
Hän istuutui ja istutti minut viereensä. Pitäen kättäni molemmissa käsissään hän lämmitti sitä ja tuijotti minuun sanomattoman huolestuneen ja onnettoman näköisenä.
"Pieni ystäväni", sanoi hän, "minä toivoisin olevani hiljaisella saarella vain teidän kanssanne, kaukana tuskista, vaaroista ja kauheista muistoista."
"Voinko auttaa teitä, sir? — Antaisin elämäni auttaakseni teitä."
"Jane, jos apua tarvitaan, etsin sitä teiltä, sen lupaan."
"Kiitoksia, sir, sanokaa vain, mitä minun on tehtävä — koetan ainakin tehdä sen."
"Tuokaa minulle nyt, Jane, lasi viiniä ruokasalista — he ovat nyt illallisella siellä — ja sanokaa sitten, onko Mr. Mason heidän luonaan ja mitä hän tekee."
Minä menin. Koko seurue oli ruokasalissa illallisella, kuten Mr. Rochester oli sanonut. He eivät istuneet pöydässä, vaan illallinen tarjottiin sivupöydästä, ja kukin oli ottanut sieltä, mitä halutti. He seisoivat nyt ryhmissä siellä täällä, lasit ja lautaset käsissään. Mieliala näytti olevan korkeimmillaan, kaikkialta kuului naurua ja vilkasta keskustelua. Mr. Mason seisoi tulen lähellä puhellen eversti ja Mrs. Dentin kanssa ja näytti olevan yhtä iloinen kuin kuka muu tahansa. Täytin viinilasin (näin Miss Ingramin rypistävän minulle kulmiaan kun tein sen — lyönpä vetoa, että hän arveli minun ottavan sopimattomia vapauksia), ja palasin kirjastoon.
Mr. Rochesterin äärimäinen kalpeus oli kadonnut ja hän näytti taaskin lujalta ja vakavalta. Hän otti lasin kädestäni.
"Terveydeksenne, te palveleva henki", sanoi hän, tyhjensi lasin ja kääntyi taas minuun. "Mitä he tekevät, Jane?"
"Nauravat ja puhelevat, sir."
"Eivätkö he näytä vakavilta ja salaperäisiltä, kuin olisivat he kuulleet jotakin kummallista?"
"Ei ollenkaan, he ovat iloissaan ja laskevat leikkiä."
"Entä Mason?"
"Hän nauraa muitten mukana."
"Jos kaikki nuo ihmiset tulisivat sisään ja sylkisivät minua, mitä te tekisitte, Jane?"
"Kääntäisin heidät ovelta pois, jos voisin, sir."
Hän hymähti. "Mutta jos minun pitäisi mennä heidän luoksensa, ja he vain katselisivat minua kylmästi ja kuiskisivat ilkeästi keskenään ja sitten lähtisivät pois toinen toisensa perästä ja jättäisivät minut yksin, mitä sitten? Lähtisittekö tekin heidän kanssaan?"
"Luulenpa melkein, että en lähtisi, sir. Minulle olisi hauskempi jäädä teidän luoksenne."
"Lohduttamaan minua?"
"Niin, sir, lohduttamaan teitä niin hyvin kuin osaisin."
"Ja jos he julistaisivat teidät pannaan, kun pysytte luonani?"
"Minä en luultavasti tietäisi mitään heidän pannoistaan, ja jos tietäisin, en välittäisi niistä."
"Voisitte siis kärsiä panettelua minun tähteni?"
"Uhmaisin sitä jokaisen ystävän vuoksi, joka ansaitsee ystävyyteni, kuten tekin uhmaisitte — siitä olen varma."
"Menkää nyt takaisin huoneeseen, käykää hiljaa Mr. Masonin luo ja kuiskatkaa hänen korvaansa, että Mr. Rochester on tullut ja haluaa nähdä häntä. Näyttäkää hänelle tie tänne ja jättäkää minut sitten!"
"Kyllä, sir."
Toimitin hänen käskynsä. Koko seurue töllisti minuun kun kuljin suoraan heidän keskitsensä. Etsin Mr. Masonin, sanoin asiani, opastin hänet kirjastoon ja menin yläkertaan.
Myöhään illalla, kun olin jo ollut jonkun aikaa sängyssä, kuulin vieraitten vetäytyvän huoneisiinsa. Erotin Mr. Rochesterin äänen ja kuulin hänen sanovan: "Tätä tietä, Mason, tässä on sinun huoneesi."
Hän puhui ystävällisesti, ja nämä iloiset äänet rauhoittivat mieleni.Nukahdin pian.
Kahdeskymmenes luku.
Olin unohtanut laskea alas ikkunaverhoni, minkä tavallisesti tein, ja sulkea ikkunaluukut. Seuraus oli, että kun kuu, joka oli täysinäinen ja loistava (sillä yö oli kaunis), tuli radallaan siihen kohtaan taivasta, joka oli vastapäätä ikkunaani, ja katsoi sisään verhoamattomien ruutujen läpi, herätti sen loistava silmäys minut. Herätessäni näin sydänyöllä avasin silmäni ja katselin sen hopeanvalkeata ja kristallikirkasta kiekkoa. Se oli kaunis, mutta liian juhlallinen. — Nousin ja ojensin käteni vetääkseni verhon alas.
Hyvä Jumala! Minkälainen huuto!
Yön hiljaisuuden ja rauhan halkaisi kahtia hurja, terävä, kimakka huuto, joka kuului Thornfield Hallin toisesta päästä toiseen.
Vereni jähmettyi, sydämeni lakkasi sykkimästä, ojennettu käteni herpaantui. Huuto taukosi, eikä uudistunut. Tosiaankin, mikä olento tahansa, joka oli päästänyt tämän peloittavan valituksen, ei pian kyennyt uudistamaan sitä, ei edes Andes-vuoriston voimakkain kondorikotka olisi voinut kahta kertaa peräkkäin lähettää ilmoille sellaista huutoa halki pilven, joka verhoaa sen pesää. Olennon, joka oli niin huutanut, täytyi levätä ennenkuin se voi uudistaa ponnistuksensa.
Se tuli kolmannesta kerroksesta, sillä se kuului pääni yläpuolelta. Ja pääni yläpuolelta — niin, juuri huoneeni katon päällä olevasta huoneesta kuulin nyt kamppailua — taistelua elämästä ja kuolemasta, mikäli melusta voi päättää, ja puoleksi tukahdutettu ääni huusi:
"Apua! Apua! Apua!" kolme kertaa lyhyeen ja nopeasti.
"Eikö kukaan tule", huusi se. Ja sitten, rajun painin ja töminän jatkuessa, erotin läpi katon lautojen:
"Rochester! Rochester! Jumalan tähden, tule!"
Erään huoneen ovi aukeni, joku juoksi läpi gallerian. Taas kuului kovaa askelten töminää huoneesta yläpuolellani, jotakin putosi, ja sitten oli kaikki hiljaa.
Olin pukenut hiukan vaatteita ylleni, vaikka kaikki jäseneni vapisivat kauhusta. Lähdin ulos huoneestani. Kaikki nukkujat olivat nousseet, ja joka huoneesta kuului huudahduksia ja kauhistunutta puhelua. Ovi oven jälkeen avautui, pää toisensa jälkeen kurkisti ulos, ja galleria täyttyi. Niin herrat kuin naiset olivat jättäneet vuoteensa. Ja "Oh, mitä se on?" — "Kuka on vahingoittunut?" — "Mitä on tapahtunut?" — "Tuokaa valoa!" — "Onko tuli irti?" — "Onko täällä rosvoja?" — "Minne pitää juosta?" — kuului sikinsokin joka taholta. Jollei kuu olisi loistanut, olisivat he olleet täydellisessä pimeydessä. He juoksivat edestakaisin, he ryhmittyivät yhteen, kuka nyyhkytti, kuka kompastui. Hämminki oli rajaton.
"Missä pirussa Rochester on?" huusi eversti Dent. "En löydä häntä vuoteesta."
"Täällä, täällä", kajahti vastaukseksi. "Pysykää alallanne, kaikki tyyni! Minä tulen."
Ja ovi gallerian perällä aukeni, ja Mr. Rochester saapui, kynttilä kädessään. Hän tuli juuri yläkerrasta.
Eräs naisista syöksähti suoraan hänen luoksensa ja tarttui hänen käsivarteensa: se oli Miss Ingram.
"Mitä kauheata on tapahtunut?" sanoi hän. "Puhukaa! Antakaa meidän heti tietää pahin!"
"Mutta älkää kaatako ja kuristako minua", vastasi hän, sillä neidit Eshton kiikkuivat nyt hänen päällään ja molemmat ladyt laajoissa valkeissa yöpuvuissaan olivat tulossa häntä kohti kuin kaksi laivaa täysissä purjeissa.
"Kaikki on hyvin — kaikki on hyvin!" huusi hän. "Kaikki on vain 'Paljon melua tyhjästä'. Naiset, hellittäkää, taikka käyn vaaralliseksi!"
Ja vaaralliselta hän näyttikin leimuavine mustine silmineen. Pakoittaen itsensä tyyntymään hän jatkoi: "Eräällä palvelustytöllä on ollut painajainen — siinä kaikki. Hän on helposti kiihtynyt, hermostunut olento ja hän on epäilemättä kuvitellut unensa olevan jotakin ilmestyksentapaista ja on pelästynyt hirveästi. Nyt minun täytyy katsoa, että te kaikki tulette takaisin huoneisiinne, sillä häntä ei saada tyyntymään ennenkuin talo on ennallaan. Herrat, olkaa niin hyvät ja näyttäkää esimerkkiä naisille! Miss Ingram, olen varma, että te onnistutte pääsemään moisten houreitten yläpuolelle. Amy ja Louisa, palatkaa pesiinne kuin pari kyyhkysiä, jollaisia olettekin. Mesdames", (rouville) "te vilustutte ja saatte kuolemantaudin, jos vielä jäätte tähän kylmään galleriaan."
Ja näin, vuoroin käskien, vuoroin laskien leikkiä, hän onnistui vihdoin saamaan heidät takaisin makuuhuoneisiinsa. Minä en odottanut käskyä, vaan vetäydyin takaisin huomaamatta kuten olin tullutkin.
En kuitenkaan aikonut mennä sänkyyn, vaan rupesin päinvastoin pukeutumaan huolellisesti. Nähtävästi olin vain minä kuullut äänet, jotka seurasivat kauhunhuutoa, ja sanat, jotka oli lausuttu, sillä ne olivat kuuluneet huoneesta, joka oli omani yläpuolella, mutta ne olivat vakuuttaneet minulle, että taloa ei ollut kauhistuttanut vain palvelustytön uni ja että Mr. Rochesterin antama selitys oli sepitetty vain vieraitten rauhoittamiseksi. Pukeuduin täydellisesti ollakseni valmis, jos minua tarvittaisiin. Istuin sitten täysissä pukimissa pitkän aikaa ikkunan luona, katselin ulos hiljaiseen, kuun hopeoimaan maisemaan ja odotin — en itsekään tietänyt, mitä. Minusta tuntui, että jotakin täytyi tapahtua tuon kummallisen huudon, töminän ja avunpyyntöjen jälkeen.
Ei, kaikki hiljeni taas. Liike ja hälinä vaimeni asteettain, ja noin tunnin sisällä oli Thornfield Hall taaskin hiljainen kuin erämaa. Yö ja uni näyttivät palanneen valtaistuimillensa. Sillävälin kuu aleni ja läheni taivaanrantaa. En tahtonut istua pimeässä ja kylmässä, vaan arvelin voivani panna pitkälleni vuoteeseen, vaikka olinkin vaatteissa. Jätin ikkunan ja hiivin hyvin hiljaa maton yli. Kun kumarruin riisumaan kenkiä jalastani, koputti varovainen käsi hiljaa ovelleni.
"Tarvitaanko minua?" kysyin.
"Oletteko ylhäällä?" kysyi ääni, jonka odotin kuulevani, nimittäin isäntäni.
"Olen, sir."
"Ja vaatteissa?"
"Kyllä."
"Tulkaa ulos sitten, aivan hiljaa!"
Minä tottelin. Mr. Rochester seisoi galleriassa kynttilä kädessään.
"Minä tarvitsen teitä", sanoin hän, "tulkaa tätä tietä, älkää hätäilkö ja kulkekaa aivan hiljaa."
Kenkäni olivat ohuet, joten voin kulkea mattoja pitkin ääneti kuin kissa. Mr. Rochester liukui gallerian toiseen päähän ja portaita ylös pysähtyen tuon kohtalokkaan kolmannen kerroksen matalaan, pimeään käytävään. Olin seurannut mukana ja seisoin nyt hänen vieressään.
"Onko huoneessanne pesusientä?"
"On, sir."
"Ja onko teillä suoloja — hajusuoloja?"
"On."
"Menkää takaisin ja tuokaa ne tänne!" Minä palasin, otin sienen pesukaapista ja hajusuolat laatikostani ja menin takaisin samaa tietä. Mr. Rochester odotti minua avain kädessään ja meni erään pienen, mustan oven luo. Hän pisti avaimen lukkoon, mutta pysähtyi vielä ja kääntyi minuun.
"Ettehän tule sairaaksi nähdessänne verta?"
"Luullakseni en; en ole koskaan koettanut." Tunsin pientä väristystä vastatessani, mutta minua ei pyörryttänyt.
"Antakaahan tänne kätenne", sanoi hän. "en tahdo panna teitä alttiiksi pyörtymiselle."
Panin sormeni hänen käteensä. "Lämmin ja vakava", huomautti hän, väänsi avainta ja avasi oven.
Näin huoneen, jonka muistin nähneeni ennenkin, sinä päivänä, jona Mrs. Fairfax näytti minulle koko talon. Sen seinät olivat verhotut, mutta eräästä kohden oli verho nyt irroitettu ja sen alta näkyi ovi, joka silloin oli ollut piilossa. Tämä ovi oli auki, sen takana olevasta huoneesta näkyi valoa, ja kuulin sieltä omituista, matalaa ääntä, melkein kuin koiran murinaa. Mr. Rochester laski pois kynttilänsä, sanoi minulle: "Odottakaa hetkinen!" ja meni sisimmäiseen huoneeseen. Kova naurunpurskahdus otti hänet vastaan, se oli ensin hyvin äänekästä, mutta hiljeni vähitellen ja päättyi tuohon Grace Poolen matalaan, kummitusmaiseen hohotukseen.Hänoli siis siellä. Mr. Rochester järjesti jotakin äänettömänä, vaikka kuulinkin matalan äänen puhuttelevan häntä, sitten hän tuli pois ja sulki oven perässään.
"Tänne, Jane!" sanoi hän, ja minä menin toiselle puolelle suurta vuodetta, joka laskettuine verhoineen täytti suuren osan huonetta. Lähellä vuoteen yläpäätä oli nojatuoli, jossa istui eräs mies täysissä pukimissa, paitsi että takki oli otettu pois. Hän istui liikkumattomana, nojaten päätään taaksepäin, silmät ummessa. Mr. Rochester näytti häntä kynttilällä, ja tunsin tämän kalpean ja elottomalta näyttävän olennon — vieraaksi, Mr. Masoniksi. Näin myöskin, että hänen paitansa toinen sivu ja toinen hiha oli kauttaaltaan veren tahraama.
"Pitäkää kynttilää", sanoi Mr. Rochester, ja minä otin sen. Hän otti vesikannun pesukaapista ja käski minun pitää sitä. Minä tottelin. Hän otti sienen, kastoi sen veteen ja kostutti ruumismaisia kasvoja, sitten hän pyysi hajusuolojani ja piti pulloa sairaan sieraimien alla. Mr. Mason avasi pian silmänsä vaikeroiden. Mr. Rochester avasi haavoittuneen vaatteet, tämän käsivarsi ja olkapäät olivat siteessä, Mr. Rochester pyyhki sienellä pois verta, jota tihkui haavoista.
"Onko vaara hyvin suuri?" kuiskasi Mr. Mason.
"Pyh! — Eikö mitä — pieni naarmu! Älä ole niin hätääntynyt, mies, pää pystyyn! Nyt menen itse hakemaan haavuria ja toivon, että sinut jo aamulla voidaan siirtää. Jane", jatkoi hän.
"Sir?"
"Minun täytyy jättää teidät tähän huoneeseen tämän herran kanssa tunniksi, kenties pariksi. Te pyyhitte verta pois, kun sitä vuotaa, ja jos hän näyttää hyvin heikolta, panette tuon vesilasin hänen huulilleen ja hajupullonne hänen nenänsä alle. Ette millään muotoa saa puhutella häntä, ja sinä, Richard, panet henkesi alttiiksi, jos puhut hänelle jotakin — jos avaat huulesi — liikut — en vastaa seurauksista."
Miesparka vaikeroi taaskin, näytti kuin hän ei olisi uskaltanut liikahtaakaan: pelko — joko sitten kuoleman tai jonkin muun — oli melkein lamauttanut hänet. Mr. Rochester pani nyt verisen sienen käteeni, ja minä rupesin käyttämään sitä niinkuin olin nähnyt hänen tekevän. Hän katseli minua hetkisen, sanoi sitten: "Muistakaa! Ei mitään keskustelua!" ja jätti huoneen. Olin hyvin omituisen mielialan vallassa, kun avain narahti lukossa ja hänen poistuvien askeltensa ääni taukosi.
Täällä siis olin kolmannessa kerroksessa, kytkettynä yhteen sen salaperäisistä komeroista, ympärilläni yö, silmieni edessä tuo kalpea, verinen näky, ja vain yksi ainoa ovi erotti minut murhaajasta — tosiaankin, se oli kauheata! Kaiken muun kestin, mutta vapisin pelosta ajatellessani että Grace Poole syöksyisi ovesta päälleni. Minun täytyi kuitenkin pysyä paikallani. Minun täytyi katsella tuota kummitusmaista olentoa, noita sinisiä, mykkiä huulia, joilla ei ollut lupa aueta, noita silmiä, jotka milloin sulkeutuivat, milloin aukenivat, milloin tuijottivat minuun ja joista aina päilyi jähmettynyt tuska. Minun täytyi kerta toisensa jälkeen kastaa käteni veriseen vesikannuun ja pyyhkiä pois hyytyvät veripisarat. Minun täytyi kesken työtäni nähdä, kuinka pitkälle karrelle palaneen kynttilän valo himmeni, varjot pimenivät vanhanaikuisilla seinäpapereilla ympärilläni, kävivät jo aivan mustiksi suuren, vanhan vuoteen verhojen alla ja häilähtelivät oudosti vastapäätä olevan suuren huoneen ovilla, jonka yläpuolella oli kahteentoista ruutuun jaettu paneli ja jokaisessa oli vanhanaikainen, karkea piirros, joka esitti yhtä kahdestatoista apostolista. Ylimpänä kohosi norsunluinen ristiinnaulitun kuva kuolevine Kristuksineen.
Häilähtelevien varjojen ja epätasaisen valon vaihdellessa näkyi selvimmin milloin pitkäpartainen lääkäri Luukas, joka taivutti päätään, milloin Johannes pitkine, liehuvine hiuksineen, milloin kohosi panelista Juudaksen pirulliset kasvot, jotka näyttivät saavan eloa ja ilmettä itse arkkipetturilta ja joissa saatana itse olisi voinut ilmaantua.
Tämän kaiken keskellä täytyi minun myös kuunnella eikä vain katsella, kuunnella tuon villin pedon tai paholaisen ääntelyitä ja liikkeitä oven takana. Mr. Rochesterin käynti näytti kuitenkin kahlinneen tuon olennon kielen, enkä koko yönä kuullut muuta kuin kolme ääntä pitkien väliaikojen kuluttua — askeleen narahduksen, tuon koiramaisen, murisevan äänen, joka uudistui hetkiseksi, ja syvän inhimillisen vaikerruksen.
Sitten alkoivat omat ajatukseni vaivata minua. Mikä oli se rikos, joka eli lihaksitulleena tässä hiljaisessa talossa ja jota omistajakaan ei voinut karkoittaa tai masentaa? Mikä oli se salaisuus, joka puhkesi milloin tuleen, milloin vereen sydänyön hetkinä? Mikä olento oli se, joka tavallisen naisen haahmossa äänteli väliin kuin ilkkuva demooni, väliin kuin haaskaa etsivä petolintu?
Ja tämä muukalainen, jonka yli kumarruin, tämä rauhallisen, tavallisen näköinen ihminen, kuinka oli hän kietoutunut tuohon kauhujen verkkoon ja minkätähden oli raivotar syöksynyt hänen päällensä? Olin kuullut Mr. Rochesterin opastavan hänet erääseen alakerran huoneeseen —: mikä sitten oli tuonut hänet tänne? Ja miksi suhtautui hän noin säyseästi siihen väkivallantekoon, jonka uhriksi hän oli joutunut? Miksi hän alistui niin nöyrästi Mr. Rochesterin määräämään äänettömyyteen? Ja miksi vaati Mr. Rochester tuollaista mykkyyttä? Hänen vieraalleen oli tehty väkivaltaa, hänen oma henkensä oli edellisellä kerralla ollut kauheassa vaarassa, ja nämä molemmat ilkityöt hän painoi hiljaisuuteen ja unhoon. Kaiken lisäksi olin nähnyt, että Mr. Mason kaikessa totteli Mr. Rochesteria, että jälkimäisen voimakas tahto kokonaan hallitsi edellisen velttoutta — tämän olin huomannut niistä parista sanasta, jotka heidän välillään oli lausuttu. Oli selvää, että heidän aikaisemmankin tuttavuutensa aikana toisen heikko luonne oli ollut kokonaan toisen tarmon vaikutuksen alla — minkätähden oli siis Mr. Masonin tulo ollut niin epämieluinen Mr. Rochesterille? Miksi oli siis tämän vastustuskyvyttömän, helposti taltutetun henkilön pelkkä nimikin iskenyt häneen, joku tunti sitten, kuin salama tammeen?
Oh, en voinut unohtaa hänen ilmettään ja kalpeuttaan hänen kuiskatessaan: "Jane, minä olen saanut iskun — minä olen saanut iskun, Jane!" En voinut unohtaa, kuinka käsivarsi, joka lepäsi olallani, oli vapissut, — ja tiesin, että se asia, joka näin oli voinut järkyttää Fairfax Rochesterin päättäväistä mieltä ja voimakasta ruumista, ei ollut vähäpätöinen.
"Eikö hän tule, eikö hän tule jo?" huusin mielessäni kun yö kului kulumistaan, kun vertavuotava potilaani heikkeni, vaikeroi ja painui syvemmälle tuolissaan, eikä tullut apua eikä päivä koittanut. Olin yhä uudestaan tarjonnut hänelle virkistäviä hajusuolojani, mutta ponnistukseni näyttivät tehottomilta. Joko verenvuoto tai ruumiillinen tai henkinen tuska, tai nämä kaikki yhdessä olivat näännyttämäisillään hänet. Hän vaikeroi niin sydäntävihlovasti ja näytti niin heikolta, villiltä ja onnettomalta, että pelkäsin hänen kuolevan käsiini, enkä saanut edes puhutella häntä!
Loppuun palanut kynttilä sammui vihdoinkin, ja silloin huomasin ikkunaverhojen takaa harmahtavia valonsäteitä. Päivä alkoi koittaa. Samaan aikaan kuulin Pilotin haukkuvan kaukana kopissaan portin lähellä ja toivoni heräsi uudelleen. Enkä erehtynytkään: viiden minuutin kuluttua ilmoitti avaimen narina lukossa vahtiaikani päättymisen. Se ei ollut voinut kestää yli kahden tunnin, mutta monet viikot ovat tuntuneet lyhyemmiltä.
Mr. Rochester astui sisään haavurin kanssa, jota hän oli käynyt noutamassa.
"Kas niin, Carter, olkaa vikkelä", sanoi hän viimeksi mainitulle. "Annan teille vain puolen tuntia aikaa haavan sitomiseen, kääreitten tekoon ja sairaan kuljettamiseen alas — kaikkeen."
"Mutta voiko hänet viedä alas, sir?"
"Epäilemättä, tapaus ei ole vakava. Hän on hermostunut ja häntä täytyy rohkaista. No, käykää työhön!"
Mr. Rochester veti taajan ikkunaverhon syrjään, avasi ikkunaluukut ja päästi kaiken mahdollisen päivänvalon sisään. Hämmästyin iloisesti nähdessäni, miten pitkälle aamu jo oli edistynyt. Idässä alkoi aamurusko punoittaa. Mr. Rochester lähestyi sitten Masonia, jota haavuri jo tarkasti.
"No, hyvä mies, kuinka jaksat?" kysyi hän.
"Pelkään, että hän on tehnyt lopun minusta", kuului heikko vastaus.
"Vielä mitä — rohkeutta vain! Kahden viikon päästä et enää muista koko juttua. Olet menettänyt hiukan verta, siinä kaikki. Carter, sanokaa hänelle, että ei ole mitään vaaraa."
"Sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa", sanoi Carter, joka nyt oli irroittanut siteet. "Olisin vain tahtonut olla täällä jo aikaisemmin, niin hän ei olisi menettänyt niin paljon verta — mutta mitä tämä on? Olkapää on kuin revitty — tätä haavaa ei ole tehty veitsellä: siinä on hampaan jäljet."
"Hän puri minua", mumisi sairas. "Hän raateli minua kuin naarastiikeri, kun Rochester otti veitsen häneltä."
"Sinun ei olisi pitänyt antautua, miksi et alusta saakka pitänyt puoliasi?" sanoi Mr. Rochester.
"Mutta mitä piti tehdä sellaisissa olosuhteissa", vastasi Mason. "Oh, se oli kauheata", lisäsi hän väristen. "Ja minä en odottanut sitä — hän näytti niin hiljaiselta alussa."
"Minä varoitin sinua", sanoi hänen ystävänsä. "Minä käskin sinua olemaan varuillasi, kun lähestyt häntä. Sitäpaitsi olisit voinut odottaa huomiseen ja tulla silloin minun kanssani — oli hulluutta yrittää tänä iltana, ja yksin."
"Luulin voivani tehdä jotakin hyvää."
"Sinä luulit — sinä luulit! Tulen kärsimättömäksi kuunnellessani sinua, mutta olethan kuitenkin kärsinyt ja tulet kaiken todennäköisyyden mukaan kärsimään vieläkin, jollet seuraa neuvoani, ja senvuoksi en sano mitään enää. Carter — pitäkää kiirettä! Aurinko nousee kohta, ja minun täytyy saada hänet pois talosta."
"Heti paikalla, sir, olkapää on jo siteessä. Minun täytyy katsoa tätä toista haavaa käsivarressa — siinäkin on luultavasti hampaan jälki.
"Hän imi vertani! Hän sanoi tyhjentävänsä sydämeni!" sanoi Mason.
Huomasin Mr. Rochesterin vavahtavan; omituinen inho, kauhu ja viha melkein väänsivät hänen kasvojaan, mutta hän sanoi vain:
"Kas niin, ole hiljaa, Richard, äläkä välitä hänen loruistaan! Älä toista niitä!"
"Soisin voivani unhottaa ne", oli vastaus.
"Sinä unohdat kyllä, kun olet poissa täältä. Kun olet tullut takaisin Spanish Towniin, voit ajatella häntä kuin kuollutta ja haudattua, tai vielä parempi, ettet ajattele häntä ollenkaan."
"Mahdotonta unohtaa tämä yö!"
"Se ei ole ollenkaan mahdotonta. Ole järkevä, mies! Kaksi tuntia sitten luulit olevasi kuollut kuin silakka ja nyt olet hengissä ja puhut. Kas noin — Carter on jo melkein parantanut sinut, ja minä teen sinut säädyllisen näköiseksi kädenkäänteessä. Jane" (hän kääntyi minuun ensi kerran tulonsa jälkeen) "ottakaa tämä avain, menkää makuuhuoneeseeni ja sieltä suoraan eteenpäin pukuhuoneeseeni, avatkaa piirongin ylin laatikko ja ottakaa sieltä puhdas paita ja nenäliina, tuokaa ne tänne ja olkaa vikkelä!"
Minä riensin, etsin hänen mainitsemansa paikan, löysin tavarat ja palasin ylös.
"Nyt", sanoi hän, "menkää vuoteen toiselle puolelle sillä aikaa kun minä puen hänet, mutta älkää lähtekö pois huoneesta, teitä voidaan tarvita vielä."
Vetäydyin syrjään kuten oli käsketty.
"Liikkuiko kukaan alhaalla, kun kävitte siellä, Jane?" kysyi Mr.Rochester nyt.
"Ei, sir, oli hyvin hiljaista."
"Me saamme sinut helposti ulos, Dick, ja se on parempi sekä sinulle että tuolle poloiselle tuolla sisällä. Olen kauan taistellut välttääkseni julkisuutta, ja olisin pahoillani, jos se lopultakin olisi edessä. Carter, auttakaa takkia hänen ylleen. Minne jätit turkkisi? Et voi matkustaa peninkulmaakaan ilman sitä tässä kirotun kylmässä ilmanalassa, sen tiedän. Huoneeseesiko? Jane, juoskaa alas Mr. Masonin huoneeseen — lähinnä minun huonettani — ja tuokaa tänne turkit, jotka näette siellä!"
Taaskin minä juoksin ja palasin takaisin kantaen suunnatonta päällystakkia, joka oli vuorattu ja reunustettu turkiksilla.
"Nyt minulla on toinen työ teille", sanoi väsymätön isäntäni, "teidän täytyy taas mennä minun huoneeseeni. Mikä onni, että teillä on samettikengät, Jane! Tässä ei puukenkäinen lähettiläs kelpaisi. Teidän täytyy avata toalettipöytäni keskimäinen laatikko ja ottaa sieltä pieni pullo ja lasi, — kas niin, vikkelästi!"
Minä lensin sinne ja takaisin, tuoden pyydetyt esineet.
"Hyvä on! Nyt, tohtori, otan itselleni vapauden valmistaa itse lääkeannoksen, omalla vastuullani. Sain tämän sydäntävahvistavan aineen Roomassa eräältä italialaiselta puoskarilta, jonka te olisitte potkinut ulos, Carter. Tätä ainetta ei saa käyttää varomattomasti, mutta tarvittaessa se on hyvää, kuten esimerkiksi nyt. Jane, vähän vettä!"
Hän ojensi pienen lasin, ja minä täytin sen puolilleen pesukaapin vesikarahvista.
"Se riittää. Kostuttakaa pullon suuta!"
Minä tein niin. Hän laski kaksitoista tippaa tulipunaista nestettä ja tarjosi sen Masonille.
"Juo, Richard, tämä lääke antaa sydämeesi sen voiman, mikä siitä puuttuu, ainakin tunniksi tai pariksi!"
"Mutta vahingoittaako se minua? — polttaako se?"
"Juo, juo, juo!"
Mr. Mason totteli, koska silmännähtävästi oli hyödytöntä vastustaa. Hän oli nyt pukimissa, kalpea vieläkin, mutta ei enää hyytyneen veren tahraama. Mr. Rochester antoi hänen istua kolme minuuttia lääkkeen nauttimisen jälkeen, sitten hän tarttui hänen käsivarteensa.
"Nyt pysyt varmaankin jo jaloillasi", sanoi hän, "koetahan!"
Sairas nousi.
"Carter, tukekaa häntä toiselta puolelta. Rohkaise mielesi, Richard, astu rohkeasti, kas niin!"
"Minä voin paremmin nyt", huomautti Mr. Mason.
"Siitä olen varma. Te, Jane, juoskaa edellämme takaportaita alas, avatkaa sivukäytävän ovi ja käskekää postivaunun ajajan pitää varansa, sillä nyt olemme tulossa. Vaunu on pihalla tai aivan portin edessä — en antanut hänen ajaa rätisevine pyörineen kivitykselle. Ja jos joku on liikkeellä, tulkaa portaitten alapäähän ja antakaa merkki!"
Kello oli tähän aikaan puoli kuusi, ja aurinko oli nousemaisillaan, mutta tullessani keittiöön, oli siellä vielä hämärä ja kaikki hiljaista. Sivukäytävän ovi oli kiinni, avasin sen mahdollisimman hiljaa, piha oli aivan tyhjä ja rauhallinen, mutta portti oli selkoselällään ja sen edessä seisoi postivaunu valmiiksi valjastettuine hevosineen ja ajajineen, joka istui istuimellaan vaunun edessä. Menin hänen luokseen ja sanoin, että herrat olivat tulossa; hän nyökäytti päätään, sitten katselin tarkasti ympärilleni ja kuuntelin. Varhaisen aamun hiljaisuus vallitsi kaikkialla, palvelijainhuoneen ikkunat olivat vielä verhotut, vain pikkulinnut visertelivät hedelmäpuissa, joiden kukkivat oksat valuivat vaikeitten köynnösten tavoin pihaa ympäröivälle kiviaidalle, ja vaunuhevoset tömistelivät silloin tällöin jalkojaan talliensa oven takana, muuten oli kaikki hiljaa.
Herrat tulivat nyt näkyviin. Mr. Mason, jota haavuri ja Mr. Rochester tukivat, näytti kävelevän verrattain helposti. He auttoivat hänet vaunuun, jonne myös Carter nousi.
"Pitäkää huolta hänestä", sanoi Mr. Rochester haavurille, "ja antakaa hänen olla luonanne kunnes hän on vallan terve. Minä ratsastan päivän tai parin kuluttua kysymään, kuinka hän jaksaa. Richard, kuinka voit nyt?"
"Raitis ilma virkistää minua, Fairfax."
"Jättäkää ikkuna auki hänen puolellaan, Carter, nythän on aivan tyven.Hyvästi, Dick!"
"Fairfax —"
"Mikä on?"
"Anna pitää hyvää huolta hänestä, katso, että häntä kohdellaan niin hellästi kuin mahdollista, anna hänen —" hän purskahti itkuun.
"Minä teen parhaani, niinkuin olen tehnyt tähänkin asti ja tulen aina tekemään", oli vastaus, ovi työnnettiin kiinni ja vaunu vieri pois.
"Voi Herra Jumala, kunpa tämä kaikki nyt olisi lopussa", sanoi Mr. Rochester sulkiessaan ja pönkittäessään raskaan portin. Tämän tehtyään hän kulki hitaasti ja hajamielisen näköisenä erästä hedelmätarhan kiviaidassa olevaa ovea kohti. Minä luulin, että hän ei tarvitsisi enää minua, ja aioin palata sisään, kun kuulin hänen taas sanovan "Jane!" Hän oli avannut oven ja seisoi sen edessä odottaen minua.
"Tulkaa pariksi minuutiksi hengittämään raitista ilmaa", sanoi hän, "tuo talo on vain vankila — eikö teistäkin?"
"Minusta se on loistava talo, sir."
"Silmiänne peittää kokemattomuuden verho", vastasi hän, "te näette talon lumouksen läpi ettekä huomaa, että sen kultaus on liejua ja silkkiverhot hämähäkinverkkoja, että marmori on likaista kiveä ja kiilloitettu puu kelvotonta lastua ja puunkuorta. Muttatäällä— hän viittasi lehtimajaan, jonne olimme tulleet — täällä on kaikki todellista, suloista ja puhdasta."
Hän harhaili pitkin puksipuitten reunustamaa käytävää, jonka toisella puolella oli omena-, päärynä- ja kirsikkapuita ja toisella kukkapenger täynnä vanhanaikaisia kukkia, harjaneilikoita, esikoita ja orvokeita, tuhatkaunoja, orjantappuroita ja hyvänhajuisia yrttejä. Ne olivat tänä varhaisena kevätaamuna niin raikkaita kuin huhtikuun sateet ja päivänpaisteet olivat voineet ne tehdä, aurinko nousi juuri hentojen pilvien peittämälle itäiselle taivaalle, sen säteet kimaltelivat kasteisilla hedelmäpuilla ja valaisivat hiljaista käytävää niitten alla.
"Jane, tahdotteko kukan?"
Hän taittoi puoleksi puhjenneen ruusun, pensaan ensimäisen, ja antoi sen minulle.
"Kiitoksia, sir."
"Pidättekö tästä auringonnoususta, Jane? Pidättekö tästä taivaasta keveine pilvineen, jotka varmaan haihtuvat olemattomiin auringon noustua ylemmäksi, — tästä tyvenestä ja lauhasta ilmasta?"
"Pidän, hyvin paljon."
"Te olette viettänyt kummallisen yön, Jane."
"Niin, sir."
"Ja se on tehnyt teidät kalpeaksi — pelkäsittekö kun jätin teidät yksin Masonin kanssa?"
"Minä pelkäsin, että viereisestä huoneesta tulisi joku."
"Mutta minähän olin sulkenut oven — minulla oli avain taskussani. Olisin ollut huolimaton paimen, jos olisin jättänyt karitsan — lemmikkikaritsani — turvattomana niin lähelle suden luolaa. Te olitte hyvässä turvassa."
"Jääkö Grace Poole taloon vieläkin, sir?"
"Jää kyllä — älkää vaivatko päätänne hänen tähtensä. Karkottakaa hänet kokonaan ajatuksistanne."
"Mutta minusta tuntuu, että henkenne ei ole turvassa niin kauan kuin hän on talossa."
"Älkää pelätkö — kyllä minä pidän huolta itsestäni."
"Onko se vaara, jota pelkäsitte eilen illalla, nyt ohitse, sir?"
"En voi varmaan sanoa ennenkuin Mason on poissa Englannista, eikä sittenkään. Elää minua varten, Jane, on samaa kuin seisoa tulivuoren kraatterin partaalla, josta minä hetkenä tahansa voi syöksyä laavaa."
"Mutta Mr. Masonia näyttää olevan helppo johtaa. Teillä on silminnähtävästi suuri vaikutusvalta häneen, eikä hän koskaan tahallisesti vahingoittaisi teitä."
"Niin — Mason ei uhmaisi minua eikä tieten tahtoen vahingoittaisi minua, mutta hän voisi kuitenkin, ilman mitään tarkoitusta, yhdessä hetkessä, yhdellä ainoalla varomattomalla sanalla riistää minulta, tosin ei elämää, mutta onnen — ainiaaksi."
"Käskekää häntä olemaan varovainen, sir, sanokaa hänelle pelkonne syy ja näyttäkää, kuinka vaara on vältettävissä."
Hän nauroi katkerasti, tarttui äkkiä käteeni ja viskasi sen yhtä nopeasti pois.
"Jos niin voisin tehdä, te pyhä yksinkertaisuus, niin missä koko vaara silloin olisi? Se lakkaisi samassa silmänräpäyksessä olemasta. Aina siitä saakka, kun olen tullut tuntemaan Masonia, ei minun ole tarvinnut sanoa kuin: 'Tee se', ja asia on ollut tehty. Mutta tässä tapauksessa en voi antaa hänelle käskyjä, en voi sanoa: 'Varo vahingoittamasta minua, Richard', sillä hän ei millään muotoa saa edes tietää, että on mahdollista vahingoittaa minua. Nyt te näytätte hämmästyneeltä, ja minä tulen hämmästyttämään teitä vielä enemmän. Te olette pieni ystäväni, eikö totta?"
"Minä palvelen teitä mielelläni, sir, ja tottelen kaikessa, mikä on oikein."
"Juuri niin, minä näen, että teette sen. Näen välitöntä iloa käytöksessänne ja ilmeessänne, silmissänne ja kasvoissanne kun autatte minua ja teette minulle mieliksi, kun teette työtä minua varten ja minun kanssani'kaikessa, mikä on oikein', kuten niin luonteenomaisesti sanoitte, sillä jos pyytäisin teitä tekemään jotakin, mikä mielestänne on väärin, en saisikaan avukseni kepeitä jalkoja, tarkkoja käsiä, en näkisi vilkasta katsetta ja punaisia poskia. Ystäväni seisoisi edessäni levollisena ja kalpeana ja sanoisi: 'Ei, sir, se on mahdotonta, minä en voi tehdä sitä, sillä se on väärin', ja pysyisi järkähtämättömänä kuin kiintotähti. No niin, teilläkin on valtaa minun ylitseni ja tekin voitte vahingoittaa minua, enkä uskalla näyttää teille arkaa kohtaani, sillä jos sen tekisin, työntäisitte tekin, niin uskollinen ja hyvä kuin olettekin, keihään suoraan lävitseni."
"Jos teidän ei tarvitse pelätä Mr. Masonia enemmän kuin minua, olette hyvässä turvassa, sir."
"Herra antakoon että niin olisinkin! Tässä, Jane, on lehtimaja, istukaa siihen!"
Lehtimajan muodosti pieni, muratin verhoama kulmaus kiviaidassa. Siinä oli maalainen puutarhapenkki. Mr. Rochester istahti sille jättäen tilaa minullekin, mutta minä seisoin hänen edessään.
"Istukaa", sanoi hän, "penkistä riittää kahdellekin. Ettehän epäröi istua viereeni, vai kuinka? Onko se väärin, Jane?"
Vastasin vain istuutumalla hänen viereensä, sillä tunsin, että kieltäytyminen olisi ollut epäviisasta.
"Nyt, pieni ystäväni, sillä aikaa kun aurinko juo kuiviin kasteen, kun kaikki tämän vanhan puutarhan kukat heräävät ja aukeavat, kun linnut etsivät poikasilleen aamiaista Thornfieldin ulkopuolelta ja aamuvirkut mehiläiset aloittavat työnsä, kerron minä teille tarinan, jota teidän tulee kuvitella omaksenne — mutta katsokaa ensin minuun ja sanokaa, että teidän on hyvä olla ettekä pelkää minun tekevän pahasti pidättäessäni teitä täällä tai teidän itsenne erehtyvän jäädessänne."
"En, sir, olen tyytyväinen."
"No niin, Jane, kutsukaa avuksi mielikuvituksenne ja otaksukaa, että ette enää ole kiltti ja hyvin kasvatettu tyttö, vaan raju, lapsesta saakka hemmoiteltu poika, kuvitelkaa olevanne kaukaisessa maassa ja tekevänne siellä suuren erehdyksen — yhdentekevää, minkälaisen tai mistä syystä — erehdyksen, jonka seuraukset vaivaavat teitä läpi elämänne ja turmelevat teiltä joka hetken. Huomatkaa tarkoin, en sanorikos, en puhu verenvuodatuksista tai muista väkivaltaisista teoista, jotka saisivat tekijänsä syypääksi lain edessä, ei, sanani onerehdys. Seuraukset käyvät teille ajan pitkään sietämättömiksi, ryhdytte toimenpiteisiin saadaksenne huojennusta — tavattomiin, vaan ei laittomiin eikä rikollisiin toimenpiteisiin. Olette kuitenkin onneton, sillä kaikki toivo on jättänyt teidät juuri kun elämän pitäisi alkaa, aurinkonne on pimentynyt keskipäivällä, ja tiedätte, että pimennys tulee kestämään sen laskemiseen saakka. Katkerat ja alhaiset muistot ovat sielunne ainoana ravintona, te vaellatte siellä täällä, etsitte lepoa maanpaosta, onnea huvituksista — tarkoitan sydämettömiä ja alhaisia huvituksia, sellaisia, jotka tympäisevät tunteet ja lamauttavat älyn. Väsynein sydämin ja nääntynein sieluin palaatte kotiin vuosia kestäneen, vapaaehtoisen maanpaon jälkeen, teette erään uuden tuttavuuden — yhdentekevää, missä ja miten — huomaatte tässä vieraassa paljon niitä hyviä ja valoisia ominaisuuksia, joita kaksikymmentä vuotta olette etsinyt koskaan löytämättä niitä, ja ne ovat kaikki raikkaita, terveitä ja tahrattomia. Sellainen seura elähyttää, herättää uuteen elämään, tunnette parempien päivien palaavan — korkeampien toiveitten, puhtaampien tunteitten keralla, tahtoisitte aloittaa uutta elämää ja viettää jäljellä olevat päivänne tavalla, joka paremmin kuin entinen sopii kuolemattomalle olennolle. Onko teillä oikeus, voidaksenne sen tehdä, syrjäyttää eräs tavan asettama este — pelkkä sovinnainen este, jota ei omatuntonne pidä loukkaamattomana eikä järkenne hyväksy?"
Hän vaikeni odottaen vastausta — ja mitä oli vastattava? Oi, jospa joku hyvä henki olisi kuiskannut minulle järkevän ja tyydyttävän vastauksen! Turha toive! Länsituuli kuiskaili ympäröivissä murateissa, mutta mikään ystävällinen Ariel ei lainannut henkäystään puhevälineeksi, linnut lauloivat ylhäällä puissa, mutta niitten laulu, niin suloista kuin se olikin, ei sisältänyt sanoja.
Mr. Rochester uudisti kysymyksensä.
"Onko vaeltava ja syntinen, nyt lepoa etsivä ja katuva mies oikeutettu uhmaamaan maailman mielipidettä kiinnittääkseen itseensä ainiaaksi tuon hyvän, suloisen, iloisen muukalaisen ja siten saavuttaakseen oman mielensä rauhan ja voiman aloittaa uutta elämää?"
"Sir", vastasin, "vaeltajan levon ja synnintekijän parannuksen ei koskaan pitäisi riippua toisesta ihmisestä. Miehet ja naiset kuolevat, filosofit erehtyvät viisaudessaan ja kristityt hyvyydessään — jos joku, jonka tunnette, on erehtynyt ja kärsinyt, antakaa hänen kohottaa katseensa ylemmäksi kuin vertaisiinsa saadakseen voimaa ja huojennusta."
"Mutta välikappale — välikappale! Jumala, joka tekee työn, määrää välikappaleen. Minä itse — sanon sen teille ilman vertauksia — olen ollut maailmallinen, säännötön, rauhaton mies, ja uskon löytäneeni välikappaleen parantumiseeni — löytäneeni sen —"
Hän vaikeni, linnut jatkoivat liverrystään, lehdet rapisivat hiljaa. Ihmettelin melkein, etteivät ne lopettaneet laulujansa ja kuiskeitansa siepatakseen sanan, joka väreili puhujan huulilla, mutta niitten olisi pitänyt odottaa monta minuuttia, sillä hiljaisuutta jatkui. Vihdoin nostin silmäni viivyttelevään puhujaan. Hän katseli minua kiihkeästi.
"Pieni ystävä", sanoi hän aivan muuttuneella äänellä ja hänen kasvonsakin muuttuivat, lempeä ja vakava ilme vaihtui kovaan ja ivalliseen, "olette huomannut hellät tunteeni Miss Ingramia kohtaan, ettekö luule, että hän tekisi minusta uuden ihmisen jos menisin naimisiin hänen kanssaan?"
Hän nousi, käveli käytävän toiseen päähän asti ja palasi hyräillen.
"Jane, Jane", sanoi hän pysähtyen eteeni, "olette aivan kalpea valvotun yön jälkeen, ettekö sadattele minua, joka olen häirinnyt yönne levon?"
"Sadattele teitä — en, sir."
"Kättä päälle! Kuinka kylmät sormet! Ne olivat lämpimämmät viime yönä, kun kosketin niitä salaperäisen huoneen ovella. Jane, koska valvotte kanssani taaskin?"
"Aina kun voin olla hyödyksi."
"Esimerkiksi yöllä ennen häitäni. Olen varma etten silloin voi nukkua. Lupaatteko istua valveilla kanssani ja pitää minulle seuraa? Teille voin puhua mielitietystäni, sillä nyt olette nähnyt hänet ja tunnette hänet."
"Kyllä, sir."
"Hän on oikea harvinaisuus, Jane, eikö totta?"
"Kyllä, sir."
"Komea nainen, Jane, kookas, tumma ja säihkyvä. Tukka hänellä on kuin Kartagon naisilla aikoinaan. Siunatkoon! Tuolla Dent ja Lynn jo ovat tallissa! Menkää tuon pensaikon kautta, tuosta aukosta!"
Ja minä menin toista tietä, hän toista, ja kuulin hänen sanovan pihalla varsin reippaasti:
"Mason temmattiin pois keskeltämme tänä aamuna, hän lähti ennen auringonnousua ja minä nousin neljältä saattamaan hänet matkaan."
Kahdeskymmenesensimäinen luku.
Aavistukset, sympatiat ja ennusmerkit ovat omituisia ilmiöitä ja muodostavat arvoituksen, jonka avainta ihmiskunta ei vielä ole löytänyt. En ole koskaan elämässäni nauranut aavistuksille, koska itselläni on ollut sellaisia, vieläpä hyvin omituisia. Uskon, että on olemassa myötätuntoa, (esimerkiksi kaukana toisistaan elävien, kokonaan vieraitten sukulaisten välillä, ja se todistaa vieraantumisesta huolimatta heidän alkulähteensä olevan saman), joka saattaa kuolevaisen ymmärryksen neuvottomaksi. Ja ennusmerkit, sillä jotakin sentapaista tunnemme, ovat kenties vain luonnon ja ihmisen keskinäisen myötätunnon ilmauksia.
Kun olin pieni tyttö, vain kuusivuotias, kuulin eräänä iltana Bessie Leavenin kertovan Martha Abbotille, että hän oli nähnyt unta lapsesta, ja että sellainen uni aina tietää ikävyyksiä, joko unennäkijälle itselleen tai hänen omaisilleen. Tämä lause olisi luultavasti häipynyt muistostani, jollei kohta sen jälkeen olisi tapahtunut jotakin, joka oli omiaan kiinnittämään sen mieleeni ainiaaksi. Seuraavana päivänä Bessie kutsuttiin kotiin pienen sisarensa kuolinvuoteelle.
Viime aikoina olin usein muistellut tätä tapausta, sillä koko viikon aikana oli tuskin ainoakaan yö kulunut tuomatta uniini lasta, jota väliin tuudittelin käsivarsillani, väliin hypitin polvillani, väliin katselin sen leikkiä nurmikolla päivänkukkien keskellä tai näin sen loiskivan käsillään purossa. Milloin se itki, milloin nauroi, jonakin yönä se painautui lähelleni, toisena juoksi pois luotani, mutta oli näky sitten missä muodossa tahansa, minkä luontoinen tahansa, oli se silmieni edessä seitsemänä yönä peräkkäin niin pian kuin olin vaipunut unten valtakuntaan.
En pitänyt tästä saman ajatuksen toistumisesta, saman mielikuvan kummallisesta uudistumisesta, ja olin hermostunut joka ilta, kun levollemenon aika läheni ja ilmestys kohta näyttäytyisi. Tämän lapsi-haamun seurasta olin noussut tuonakin kuutamoyönä, jolloin olin kuullut hätähuudon yläkerrasta. Seuraavana iltapäivänä tultiin minua noutamaan alakertaan, Mrs. Fairfaxin huoneeseen, jossa joku odotti minua. Tullessani sinne näin erään miehen, joka ulkoasustaan päättäen oli herraspalvelija. Hän oli syvässä surupuvussa, ja hatussa, jota hän piti kädessään, oli surunauha.
"Lyönpä vetoa, että ette muista minua, Miss", sanoi hän nousten seisomaan, "nimeni on Leaven. Olin Mrs. Reedin ajurina, kun asuitte Gatesheadissa kahdeksan tai yhdeksän vuotta sitten, ja siellä asun vieläkin."
"Oh, Robert, hyvää päivää! Muistan teidät hyvinkin — te annoitte minun joskus ratsastaa Miss Georgianan ruskealla ponilla. Ja kuinka Bessie jaksaa? Hänhän on nyt vaimonne."
"Niin on, Miss, kiitos kysymästä, hän lahjoitti minulle pienokaisen kaksi kuukautta sitten — meillä on nyt kolme — ja sekä äiti että lapsi voivat hyvin."
"Entä voiko herrasväki hyvin, Robert?"
"Ikävä kyllä en voi kertoa heistä hyviä uutisia, Miss, he voivat hyvin huonosti — heillä on surua."
"Toivon, ettei kukaan ole kuollut", sanoin vilkaisten hänen mustaan pukuunsa. Hänkin katseli hattunsa surunauhaa ja vastasi:
"Mr. John kuoli eilisestä viikko sitten huoneessaan Lontoossa."
"Mr. John?"
"Niin."
"Ja kuinka hänen äitinsä kantaa tämän surun?"
"Niin, nähkääs, Miss, tämä ei ole tavallinen kuolemantapaus. Nuoren herran elämä on ollut hyvin säännötöntä, viimeisinä kolmena vuotena hän hurjisteli tavattomasti ja hänen kuolemansa oli hyvin järkyttävä."
"Kuulin Bessieltä että hän ei käyttäytynyt hyvin."
"Hyvin! Hän ei olisi voinut käyttäytyä huonommin; hän turmeli terveytensä ja hävitti omaisuutensa huonoimpien miesten ja naisten seurassa. Hän velkaantui ja joutui vankilaan, hänen äitinsä auttoi hänet kahdesti pois sieltä, mutta heti päästyään vapaaksi hän palasi entisiin seurapiireihinsä ja tapoihinsa. Hänen päänsä ei koskaan ole ollut selvimpiä, ja ne konnat, joitten joukossa hän eli, hullaannuttivat hänet yli kaikkien rajojen. Hän tuli Gatesheadiin kolme viikkoa sitten ja tahtoi rouvaa jättämään koko talon hänelle. Rouva kielsi, sillä hän oli jo paljon köyhtynyt nuoren herran tuhlausten tähden. Tämä meni silloin takaisin, ja seuraava uutinen tiesi että hän oli kuollut. Herra tiesi, miten hän kuoli — sanotaan, että hän tappoi itsensä."
Minä olin vaiti, sillä uutiset olivat kauheita. Robert Leaven jatkoi:
"Rouva on itse ollut huononlainen viime aikoina. Hän on tullut hyvin lihavaksi, mutta ei silti ole ollut terve, ja köyhtyminen ja häviöt ovat melkein murtaneet hänet. Tieto Mr. Johnin kuolemasta ja siitä, millä tavalla hän kuoli, tuli liian äkkiä, ja se oli viimeinen isku. Hän oli kolme päivää puhumatta, vasta viime tiistaina hän tuntui vähän paremmalta. Hän näytti tahtovan sanoa jotakin, teki merkkejä vaimolleni ja mumisi jotakin. Vasta eilen aamulla Bessie ymmärsi, että hän yritti sanoa teidän nimeänne, ja lopulta hän sai selville sanat: 'Tuokaa Jane — hakekaa Jane Eyre, minun täytyy puhua hänen kanssaan.' Bessie ei tietänyt varmaan, oliko hän täysin selvillä ja tarkoittiko hän mitään sanoillaan, mutta hän kertoi asian Miss Reedille ja Miss Georgianalle ja neuvoi heitä lähettämään sanan teille. Nuoret neidit eivät välittäneet alussa asiasta, mutta heidän äitinsä kävi yhä levottomammaksi ja sanoi: 'Jane, Jane', niin monta kertaa että he lopulta suostuivat. Minä lähdin Gatesheadista eilen, ja jos voitte tulla valmiiksi, Miss, ottaisin teidät mielelläni mukaani huomenaamulla."
"Hyvä on, Robert, tulen kyllä valmiiksi. Minusta tuntuu että minun täytyy lähteä."
"Niin minäkin luulen, Miss. Bessie sanoi uskovansa varmaan, että ette kieltäytyisi. Teidän täytynee kuitenkin pyytää lupaa ennenkuin lähdette."
"Niin kyllä, ja teenkin sen heti." Opastettuani Robertin palvelijain huoneeseen ja jätettyäni hänet Johnin ja hänen vaimonsa haltuun lähdin etsimään Mr. Rochesteria.
Hän ei ollut missään alakerran huoneista, hän ei ollut pihalla, talleissa eikä pelloilla. Kysyin, oliko Mrs. Fairfax nähnyt häntä. Kyllä, tämä arveli hänen pelaavan biljardia Miss Ingramin kanssa. Riensin biljardihuoneeseen, josta kaikui vastaani pallojen kolahtelemista ja äänten sorinaa. Mr. Rochester, Miss Ingram, Eshtonin neidit ja heidän ihailijansa olivat kesken innokkainta peliä. Tarvittiin jonkun verran rohkeutta niin mieltäkiinnittävän puuhan häiritsemiseen, mutta asiani ei sietänyt viivytystä, ja niin lähenin isäntääni, joka seisoi Miss Ingramin vieressä. Tullessani lähemmäksi kääntyi neiti ympäri ja katseli minua kopeasti. Hänen silmänsä näyttivät kysyvän: "Mitä tuo vaivainen nyt mahtaa tahtoa?" Ja kun matalalla äänellä mainitsin Mr. Rochesterin nimen, teki hän eräänlaisen liikkeen ikäänkuin karkoittaakseen minut. Muistan vielä tällä hetkellä, minkä näköinen hän siinä oli — hyvin kaunis ja loistava, hänellä oli yllään ohut, taivaansininen aamupuku, ja samanvärinen harsoliina oli kiedottu hänen hiustensa ympäri. Hän oli koko sydämestään innostunut peliin, eikä loukattu ylpeys laimentanut hänen kopeitten kasvojensa ilmettä.
"Onko tuolla henkilöllä jotakin asiaa teille", kysyi hän Mr. Rochesterilta, ja tämä kääntyi katsomaan, kuka tuo "henkilö" oli. Hän teki ihmeellisen irvistyksen — yhden noita merkillisiä ja kaksimielisiä mielenosoituksiaan — heitti pois biljardikeppinsä ja seurasi minua pois huoneesta.
"No, Jane?" sanoi hän nojaten kouluhuoneen ovea vastaan, jonka hän oli sulkenut.
"Anteeksi, sir, mutta minä tarvitsisin lupaa viikoksi tai pariksi."
"Mitä varten? Minne menisitte?"
"Erään sairaan rouvan luo, joka on lähettänyt hakemaan minua."
"Mikä sairas rouva? Missä hän asuu?"
"Gatesheadissa, ——shiressä."
"——shiressä? Sehän on sadan peninkulman päässä! Kuka sellainen on, joka lähettää hakemaan ihmisiä luoksensa niin kaukaa?"
"Hänen nimensä on Reed, sir, Mrs. Reed."
"Reed Gatesheadista? Maistraatissa oli eräs Reed Gatesheadista."
"Tämä on hänen leskensä, sir."
"Ja mitä tekemistä teillä on hänen kanssaan? Kuinka tunnette hänet?"
"Mr. Reed oli enoni — äitini veli."
"Kas hittoa! Ette koskaan ole sanonut minulle tätä — sanoitte aina, että teillä ei ole sukulaisia."
"Niinkuin ei olekaan, sir, ei ketään, joka tunnustaisi minut sukulaisekseen. Mr. Reed on kuollut ja hänen vaimonsa heitti minut ulos."
"Minkätähden?"
"Koska olin köyhä ja vaivaksi ja koska hän ei pitänyt minusta."
"Mutta Reed kai jätti jälkeensä lapsia? Teillä täytyy olla serkkuja. Sir George Lynn puhui eilen eräästä Gatesheadin Reedistä, joka hänen sanojensa mukaan on kaupungin pahimpia lurjuksia, ja Ingram mainitsi erään Georgiana Reedin, myös Gatesheadista, jonka kauneutta suuresti ihailtiin Lontoossa pari huvikautta sitten."
"Myös John Reed on kuollut, sir, hän saattoi itsensä ja osaksi perheensäkin häviöön ja hänen arvellaan tappaneen itsensä. Uutinen teki niin järisyttävän vaikutuksen hänen äitiinsä, että hän sai halvauskohtauksen."
"Ja mitä hyvää voitte te tehdä hänelle? Lorua, Jane! Minä en koskaan lähtisi sadan peninkulman päähän katsomaan jotakin vanhaa rouvaa, joka kenties on jo kuollut ennenkuin ehditte hänen luokseen — sitäpaitsi sanoitte, että hän heitti teidät ulos."