Hollantilainen kello nurkassa löi kymmenen, ajurin istuutuessa takkansa ääreen. Hän oli niin huolissaan ja murheissaan, että käkikin pelästyi ja kukahdettuaan kymmenen somaa kukahdusta niin kiireesti kuin suinkin pujahti takaisin maurilaiseen palatsiin, paiskaten oven kiinni perässänsä, ikäänkuin olisi tämä odottamaton näky kovin koskenut hänen hellään tuntoonsa.
Jos pienellä niittomiehellä olisi ollut kaikista terävin viikate, ja jos joka lyönti olisi sattunut ajurin sydämeen, eipä se kuitenkaan olisi haavoittanut sitä niin kipeästi kuin Pirkko oli tehnyt.
Tämä sydän oli niin täynnä rakkautta Pirkkoa kohtaan, sitä kietoivat ja yhdistivät häneen lukemattomat muistot, jotka hänen suloinen olemuksensa oli päivä päivältä punonut; tämä sydän, johon hän oli kiintynyt niin hellästi ja eroamattomasti, tämä sydän, joka oli niin yksinkertainen, mutta rehellinen, luja noudattamaan oikeutta, heikko kärsimään vääryyttä, ei aluksi saattanut syttyä vihaan eikä vainoon, vaan talletti ainoastaan jumalattarensa särkyneen kuvan.
Mutta vähitellen, vähitellen, kun ajuri istui mietiskellen kylmän ja sammuneen lietensä ääressä, alkoi toisia hirveämpiä ajatuksia nousta hänen mieleensä, ikäänkuin ankara tuuli alkaa nousta yöllä. Vieras oli hänen häväistyn kattonsa alla. Kolme askelta hänen kamarinsa ovelle! Yhdellä iskulla se olisi särjetty. "Te tekisitte ehkä murhan vihanne vimmassa", oli Tackleton sanonut. Voisiko sitä sanoa murhaksi, jos hän antaisi roiston puolustautua rinta rintaa vastaan! Hän oli nuorempi mies.
Onnettomalla hetkellä nousi tämä ajatus ajurin synkkään mieleen. Ilkeä ajatus yllytti häntä kostoon, joka olisi muuttanut iloisen kodin kolkoksi paikaksi, jota yksinäiset matkustajat yöllä olisivat kammoneet ja jossa he myrskyn raivotessa olisivat särkyneistä ikkunoista nähneet haamujen tappelevan himmeässä kuutamossa ja kuulleet myrskyn ulvoessa hurjaa melua ja kammottavia ääniä.
Hän olinuorempimies! Niin, niin! hän oli sen sydämen lemmitty, joka ei koskaan ollut sykkinyt ajurille. Hän oli Pirkon valittu, jota tämä muisti ja uneksi ja alituisesti ikävöi, vaikka oli olevinansa niin onnellinen ajurin vieressä. Kauhea, tuskaa tuottava ajatus!
Pirkko oli ollut toisessa huoneessa asettamassa lasta nukkumaan. Koska ajuri istui miettien takan ääressä, tuli Pirkko huomaamatta aivan hänen viereensä — suuressa kurjuudessansa hän ei pitänyt lukua mistään — ja pani pienen tuolinsa hänen jalkojensa juureen. Hän huomasi sen vasta kun Pirkko otti häntä kädestä ja hän kohtasi Pirkon katseen.
Oliko se hämmästynyt? Ei. Se oli hänen ensimäinen ajatuksensa, ja hänen täytyi taasen katsoa Pirkkoon tullakseen siitä vakuutetuksi. Ei, se ei ollut hämmästynyt. Harras, uteleva katse; mutta ei hämmästynyt. Ensin se oli levoton ja totinen; sitten se muuttui kummaksi, tuimaksi, kammottavaksi hymyilyksi, ikäänkuin hän olisi arvannut miehensä mietteet; sitten tämä ei nähnyt muuta kuin että Pirkko peitti otsansa ja silmänsä kädellään ja painoi päänsä, niin että hiukset valuivat alas.
Vaikka hän olisikin sillä hetkellä tarvinnut kaikkivallan voiman, niin oli hänen rinnassaan kuitenkin niin paljon kaikkivallan jumalaista avua, armeliaisuutta, ettei hän olisi sormellaankaan koskenut vaimoonsa. Mutta hän ei sietänyt nähdä Pirkkoa kokoonlyyhistyneenä sillä pienellä tuolilla, jolla hän usein rakkaudella ja ylpeydellä oli nähnyt hänet niin viattomana ja iloisena; ja kun Pirkko nousi ja jätti hänet yksikseen, itkeä nyyhkyttäen lähtiessänsä, tuntui ajurista keveämmältä tyhjä istuin vierellänsä kuin hänen vaimonsa kauan toivottu läsnäolo. Se tuottikin hänelle tuiminta tuskaa, se muistutti hänelle kuinka yksinäiseksi hän oli jäänyt ja kuinka hänen elämänsä hellimmät siteet olivat revityt.
Mitä syvemmin hän tämän tunsi, sitä selvemmin hän käsitti, että hän olisi mieluisemmin sietänyt nähdä hänen ennenaikaisen kuoleman korjaamana, makaavan liikahtamatta, lapsi rinnallansa. Ja hänen vihansa vierasta vastaan yltyi yltymistään. Hänen silmänsä hakivat asetta.
Pyssy riippui seinällä. Hän otti sen käteensä ja läheni parilla askeleella petollisen vieraan kamarin ovea. Hän tiesi pyssyn ladatuksi. Hänen aivoissansa syntyi synkkä ajatus, että tuo mies olisi ammuttava niinkuin metsänpeto, ja se aatos kasvoi vähitellen hirveäksi pahaksi hengeksi, joka karkoitti hänestä kaikki lempeämmät ajatukset ja valtasi hänet rajattomalla voimalla.
Väärin on niin sanoa. Se ei karkoittanut lempeämpiä ajatuksia, vaan muutti ne ilkeästi, muutti ne vitsoiksi, jotka pieksivät häntä, muutti veden vereksi, rakkauden vihaksi, ystävyyden sokeaksi, hurjaksi raivoksi. Pirkon kuva, vaikka olikin sureva ja tahrattu, herätti kuitenkin vastustamattomasti hänessä sääliä ja hellyyttä eikä jättänyt hänen sydäntänsä. Se pysyi siinä ja ajoi häntä ovea kohti, nosti pyssyn hänen olallensa, pakotti hänen sormensa tarttumaan liipasimeen, ja huusi: "ammu hänet vuoteeseen!"
Hän käänsi pyssyn survaistaksensa tukilla ovea; hän piti sitä jo ylhäällä; sekava ajatus syntyi, käskien häntä huutamaan: "Paetkaa, Jumalan tähden, paetkaa ikkunasta!"
Silloin leimahti puolisammuneesta hiilloksesta yhtäkkiä kirkas liekki valaisten koko takan, ja sirkka alkoi laulaa.
Ei mikään ääni, ei inhimillinen, ei Pirkonkaan, olisi voinut ajuria niin liikuttaa ja tyynnyttää. Teeskentelemättömät sanat, joilla Pirkko oli ilmaissut mieltymyksensä sirkkaan, soivat jälleen ajurin korvissa. Pirkon hellä vakavuus sillä hetkellä muistui mieleen, ja hänen suloinen äänensä — millainen ääni, millainen kodikas sävel rehellisen miehen asumuksessa! — saattoi ajurin paremman luonnon taas vapisemaan ja herätti sen eloon ja toimintaan.
Hän pakeni ovelta kuin unissakulkija, joka herää hirveästä unesta, ja pani pyssyn pois. Kätkien kasvot käsiinsä hän istui taasen takan ääreen, ja kyyneleet toivat lievitystä.
Kotisirkka sipsutti esiin ja seisoi keijukaisen muotoisena hänen edessänsä.
"Minä rakastan häntä", puhui keijukaisen ääni, kertoen ne sanat, jotka ajuri hyvin muisti, "rakastan sirkkaa niiden monien hetkien vuoksi, joina olen sitä kuunnellut, ja niiden monien mietteiden vuoksi, jotka sen viaton sirkutus on minussa synnyttänyt."
"Niin hän sanoi!" huusi ajuri. "Juuri niin!"
"Tämä on ollut onnellinen koti, Juho, ja sentähden minä rakastan sirkkaa!"
"Onnellinen, onnellinen, sen Jumala tietää", huokasi ajuri. "Hän tuotti aina onnea — tähän hetkeen saakka."
"Niin hempeä ja suloinen, niin kotoinen, iloinen, ahkera ja leikillinen!" lausui ääni.
"Muuten en olisi koskaan voinut häntä rakastaa niinkuin olen häntä rakastanut", vastasi ajuri.
Ääni lausui oikaisten: "yhä rakastan."
Ajuri toisti: "niinkuin olen häntä rakastanut." Vaan ei päättävästi. Hänen tapaileva kielensä ei ottanut noudattaakseen hänen tahtoansa, vaan halusi itsensä ja hänen tähtensä puhua toisin.
Keijukaishaamu nosti kätensä rukoilevaan asentoon ja lausui:
"Oman lietesi vuoksi —"
"Sen lieden, jonka hän on tehnyt kamalaksi", keskeytti ajuri.
"Sen lieden, jonka hän — niin usein! — on siunannut ja valaissut", lausui sirkka, "sen lieden, joka ilman häntä olisi ainoastaan läjä kiviä, savea ja ruostunutta rautaa, mutta joka hänen kauttansa on muuttunut kotisi alttariksi, jolle sinä joka ilta olet uhrannut jonkun turhamaisen himon, itsekkäisyyden tahi maailman murheen, ja jolle sinä olet laskenut levollisen mielen, turvallisen luonnon ja yltäkylläisen sydämen antimet, niin että savu tästä köyhästä takasta on noussut taivasta kohti, tuoksuen paremmin kuin kalliimmat suitsutukset, joita poltetaan pyhimysten alttareilla maailman komeimmissa temppeleissä! — Oman lietesi vuoksi, sen hiljaisen pyhyyden vuoksi, muista sen tuomia mietteitä ja muistoja, kuule häntä! kuule minua! Kuule kaikkia jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä!"
"Ja puhuvat hänen puolestaan?" kysyi ajuri.
"Kaikkien, jotka puhuvat sinun lietesi ja kotosi kieltä,täytyypuhua hänen puolestaan!" vastasi sirkka. "Sillä ne puhuvat totta."
Sillä aikaa kun ajuri istui tuolilla mietteissänsä, otsa käteen nojattuna, seisoi haltia hänen vieressänsä johtaen hänen mietteitänsä ja esittäen heidän yhteiselämänsä hänelle niinkuin kuvastimessa.
Liedestä, kellosta, piipusta, kattilasta, kätkyestä, lattiasta, seinistä, katosta ja kynnyksestä, ulkona olevista kärryistä ja huoneessa olevasta kaapista ja huonekaluista ja kaikista kappaleista ja joka paikasta, johon Pirkko suloudellaan oli kiinnittänyt jonkun muiston itsestänsä onnettoman miehensä mieleen, ilmaantui joukoittain keijukaisia. Niillä oli paljon askaroimista, eivätkä he niinkuin sirkka seisahtuneet hänen viereensä. Vaan he rupesivat kunnioittamaan Pirkon kuvaa ja nykimään ajuria takista ja osoittamaan hänelle Pirkkoa, kun se tuli näkyviin. Liihotellen sen ympärillä ja hyväillen sitä he sirottelivat kukkasia sen tielle. He kokivat seppelöidä sen kaunista päätä hienoilla sormillansa. He näyttivät pitävän siitä ja lempivän sitä, eivätkä pahanilkiset, syyttävät olennot saaneet sitä lähestyäkään — eikä kukaan — vaan ainoastaan heidän hilpeä, kiitollinen joukkonsa.
Ajurin mietteet olivat kiintyneet Pirkon kuvaan; se pysyi aina hänen edessänsä.
Pirkon kuva istui neuloen valkean edessä ja hyräili itseksensä. Semmoinen iloinen, hauska, ahkera, pieni Pirkko! Kaikki keijukaiset kääntyivät samalla kertaa yksituumaisesti häneen, luoden häneen ihmettelevän, yhteisen katseen, joka näytti kysyvän: "Tämäkö on se kevytmielinen vaimo, jota valitat!"
Iloisia ääniä kuului ulkoa: soittimia ja vilkasta puhetta ja naurua. Joukko nuoria, reippaita miehiä juoksi sisään, May Fielding sekä parvi muita sieviä tyttöjä jäljessä. Pirkko oli kauniin kaikista, yhtä nuoren näköinen kuin joku heistä. He vaativat häntä seuraansa, tanssiaisiin. Ja jos kerran kenen pikku jalat olivat luodut tanssia varten, niin ainakin hänen. Mutta hän nauroi, pudisti päätänsä ja osoitti tulelle pantua pataa ja katettua pöytää ylpeästi ja uhmaillen, ja se teki hänet entistään hurmaavammaksi. Niin hän lähetti heidät leikillisesti luotansa ja nyökäytti aiotuille tanssijoillensa päätänsä, kun he toinen toisensa perästä läksivät tuvasta tiehensä. Ja sen hän teki niin hupaisen välinpitämättömästi, että he olisivat juosseet suoraa päätä järveen, jos olisivat olleet hänen ihailijoitansa — ja niin he suuremmassa tai pienemmässä määrässä olivatkin, sitä ei käy kieltäminen. Kylmyys ei kuitenkaan kuulunut hänen luontoonsa. Ei suinkaan! Sillä nyt tuli joku ajuri ovelle, ja Herra siunatkoon miten hellät tervetuliaiset Pirkko sille soi!
Jälleen loivat keijukaiset yhdessä katseensa ajuriin ja olivat kysyvinänsä: "Onko tämä se vaimo, joka on pettänyt sinut!"
Varjo lankesi peiliin tahi kuvaan: sanokaa sitä kummaksi tahansa. Suuri varjo vieraasta, semmoisena kuin hän ensi kerran seisoi heidän kattonsa alla, pimitti sen pinnan ja kaikki muutkin esineet. Mutta näppärät keijukaiset häärivät väsymättä kuin mehiläiset saadaksensa sen jälleen kirkkaaksi; ja Pirkon kuva ilmestyi taas kirkkaana ja lempeänä.
Hän tuuditti pientä lasta kätkyessä, laulaen sille hiljaa ja nojaten päänsä olkapäähän, joka oli aivan samanlainen kuin sillä miettivällä miehellä, jonka vieressä keijukais-sirkka seisoi.
Yö — minä tarkoitan oikeata yötä, enkä keijukaisten kellon mukaan asetettua — oli nyt loppumaisillaan, ja kun ajurin mietteet olivat siihen saakka ehtineet, sukelsi kuu pilvistä esiin ja valaisi kirkkaasti taivaalla. Kenties tunki sen levollinen, vieno valo ajurin mieleen, niin että hän saattoi levollisemmin miettiä äskeisiä tapahtumia.
Vaikka vieraan varjo vieläkin vähän väliä peitti peilin — aina selvänä, leveänä ja tarkkapiirteisenä — ei se kuitenkaan ollut niin synkkä kuin ensin. Kun se ilmaantui, huusivat keijukaiset pelosta ja huitoivat käsin ja jaloin sanomattoman nopeasti, ajaaksensa sen pois. Ja kun Pirkko taas ilmaantui kirkkaana ja suloisena, niin he riemuitsivat ylen ihastuneina.
He näyttivät häntä aina kirkkaana ja suloisena, sillä he olivat kodin haltioita, joille petos on kuolema, eivätkä he tienneet olevan olemassakaan muuta Pirkkoa kuin sen päivänpaisteisen, vilkkaan ja suloisen pikku olennon, joka oli ollut ajurin kodin valona ja aurinkona.
Keijukaiset olivat sanomattomasti riemuissaan näyttäessänsä häntä lapsi sylissä, kun hän puhutteli vanhoja, viisaita mummoja ja oli olevinansa itsekin hyvin vanha ja mummomainen, kun hän vakavasti ja vanhan tavoin nojasi miehensä käsivarteen ja oli osoittavinansa hänkin — semmoinen pieni vaimon nuppunen kuin hän oli — ylenkatsetta kaikkia maallisia turhuuksia kohtaan ja oli olevinansa nainen, jolle äitiys ei ollut mitään outoa; — mutta samassa hengenvedossa nähtiin hänen taas nauravan ajurin kömpelyydelle, kääntävän hänen paidankauluksensa alas, saadaksensa hänet hienon näköiseksi, ja pakottavan hänet mukaansa lattialle, opettaaksensa häntä tanssimaan.
He kääntyivät ja katselivat ajuriin suurin silmin näyttäessään Pirkkoa sokean tytön seurassa, sillä jos hän muutoinkin tullessaan toi mukanansa iloa ja suloisuutta kaikkialle, niin Kaleb Plummerin kodissa hän tätä hyvyyttänsä oikein tuhlasi. Sokean tytön kiitollisen luottamuksen ja rakkauden häneen; sen hyvänsuovan tavan, jolla hän vältti Berthan kiitoksia; pienet näppärät keinot, joita hän käytti tehdäksensä vierailuiltoinakin joka hetki jotakin Berthan kodin hyväksi — sillä hän työskenteli hyvin ahkerasti silloinkin kun näytti lepäävän —; hänen runsaat, koskaan tyhjentymättömät varastonsa herkkuja, vasikkapaistia, lammaspiirakoita ja olutpulloja; hänen pienet kasvonsa, jotka olivat yhtä loistavat sisääntullessa kuin hyvästiä jättäessä; kummeksivan ilmeen koko hänen olemuksessaan, somista jaloista aina päälakeen asti; että hän oli kodissa tuiki tarpeellinen olento ja vallan välttämätön iltojen ilostaja; — kaiken tämän toivat keijukaiset näkyviin ja sen vuoksi he rakastivat häntä. Kerran he taas katsoivat kaikki rukoilevin silmin ajuriin — muutamat kätkeytyivät hyväillen Pirkon hameen poimuihin — ja näyttivät kysyvän: "Tämäkö on se vaimo, joka on pettänyt sinut?"
Kerran tai pari tahi kolme kertaa tämän pitkän, ajatuksia antavan yön kuluessa he näyttivät hänelle Pirkkoa, joka istui pienellä lempituolillansa, pää kallellaan, kädet silmillä ja kiharat alasvaluneina. Niin oli ajuri nähnyt hänet viime kerralla. Huomatessaan Pirkon niin surullisena he eivät ollenkaan kääntyneet katsomaan ajuria, vaan kokoontuivat kaikki Pirkon ympärille, lohduttamaan ja suutelemaan häntä, ja kehottivat toisiansa osoittamaan hellyyttä ja ystävyyttä hänelle, mutta ajurin he kerrassaan unohtivat.
Niin kului yö. Kuu laski, tähdet sammuivat, kylmä päivä sarasti, aurinko nousi. Ajuri istui yhä mietteissään takan nurkassa. Hän oli istunut siinä koko yön, pää käsiin nojattuna. Koko yön oli uskollinen sirkka sirkuttanut takan kupeessa. Koko yön hän oli kuunnellut sen sirkutusta. Koko yön olivat kodin haltiat hyörineet hänen ympärillänsä. Koko yön oli Pirkon kuva näkynyt puhtaana ja rakastettavana peilissä, paitsi milloin ohiliitävä varjo himmensi sen.
Oli jo kirkas päivä, kun ajuri nousi, peseytyi ja pukeutui. Hän ei tullut menneeksi tavallisiin iloisiin askareihinsa; hänen mielensä ei niihin tehnyt. Mutta samapa se, sillä tänään oli Tackletonin häät, ja hän oli ottanut sijaisen kuljettamaan kuormarattaitansa. Hän oli ajatellut mennä iloisena kirkkoon Pirkon kanssa, mutta nyt se tuuma oli mennyttä. Tänään oli heidänkin häittensä vuosipäivä. Oi, hän ei ollut aavistanutkaan tällaista vuoden loppua!
Ajuri odotti Tackletonin tulevan varhain hänen luoksensa, eikä hän erehtynytkään. Hän ei ollut kävellyt montakaan minuuttia edestakaisin ovensa edessä, ennenkuin hän näki lelukauppiaan lähestyvän ajaen tietä myöten. Kun rattaat tulivat lähemmäksi, nähtiin Tackletonin olevan kauniiseen hääpukuun puettuna ja hevosen pää oli seppelöity kukilla ja nauhoilla.
Hevonen näytti paljon sulhomaisemmalta kuin itse Tackleton, jonka puoliumpinaisessa silmässä oli tavallista oudompi, pahaa tietävä katse. Mutta ajuri ei sitä huomannut. Hänellä oli muuta miettimistä.
"Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton surkutellen. "Hyvä ystäväni, kuinka voitte tänään?"
"Olen viettänyt huonosti yön, herra Tackleton", vastasi ajuri pudistaen päätänsä. "Mieleni on ollut sangen rauhaton. Mutta nyt on hyvin! Olisiko teillä puoli tuntia aikaa puhella minun kanssani kahdenkesken?"
"Senvuoksi tulinkin", vastasi Tackleton laskeutuen rattailta. "Älkää huolehtiko hevosesta. Se seisoo kyllä hiljaa, jos kierrätte ohjat tuohon patsaaseen ja annatte sille suullisen heiniä."
Kun ajuri oli tuonut tallista tukun heiniä hevoselle, astuivat molemmat miehet sisään.
"Ette kai te ennen yhdeksää mene vihille, luulen ma?" sanoi ajuri.
"En", vastasi Tackleton. "Aikaa on kyllin, yllin kyllin."
Heidän kyökkiin tullessaan kolkutti Tilly Slowboy vieraan ovelle. Toinen hänen punainen silmänsä (sillä Tilly oli itkenyt koko yön, koska hänen emäntänsäkin oli itkenyt) tirkisti avaimen reiästä, ja hän koputti kovasti ja näytti pelästyneeltä.
"Älkää panko pahaksi, mutta kukaan ei ota minua kuullakseen", sanoi Tilly katsoen ympärillensä. "Toivon ettei kukaan ole mennyt ja kuollut!"
Tälle ihmisrakkaalle toivomukselle hän koki antaa enemmän voimaa uusilla koputuksilla, mutta tuiki turhaan.
"Koetanko minä?" sanoi Tackleton. "Sepä olisi ihmeellistä."
Ajuri, joka oli kääntynyt poispäin ovesta, viittasi että hän saisi mennä jos halusi. Tackleton meni Tilly Slowboyn avuksi. Hänkin kalkutti ja kolkutti, mutta vastausta ei kuulunut vähäistäkään. Pistipä hänen päähänsä nostaa salpa, ja ovi aukeni heti. Hän kurkisti kamariin, hän katsoi ja astui ovesta sisään, mutta palasi pian juosten takaisin.
"Juho Peerybingle", kuiskasi Tackleton hänen korvaansa. "Toivon, ettei siellä ole — ole tapahtunut mitään pahaa ja ajattelematonta yöllä."
Ajuri kääntyi äkisti häneen.
"Koska hän on poissa!" lausui Tackleton; "ja akkuna on auki. En näe mitään jälkiä. Mutta pelkäsin siellä olleen jonkun — jonkun kahakan. Häh?"
Hän ummisti melkein kokonansa virkun silmänsä, niin tarkasti hän katsoi ajuria. Ja hänen katseensa, kasvonsa ja koko olemuksensa sai niin läpitunkevan ja terävän ilmeen, kuin hän olisi tahtonut pusertaa ajurista totuuden ilmi.
"Älkää peljätkö", sanoi ajuri. "Hän tuli illalla tähän huoneeseen, enkä minä hätyyttänyt häntä sanoillani enemmän kuin teoillanikaan, eikä kukaan ole sittemmin ollut siellä. Hän on lähtenyt vapaaehtoisesti. Menisin iloisena kerjäämään leipääni ovelta ovelle, jos voisin saada tapahtuneet tapahtumattomiksi, niin ettei hän koskaan olisi täällä käynytkään. Mutta hän on tullut ja mennyt. Minulla ei ole hänen kanssansa enää tekemistä!"
"Hm! — Minusta hän on päässyt liian helpolla", lausui Tackleton tarttuen tuoliin.
Hänen ilkkunsa ei koskenut ajuriin, joka istui vastapäätä häntä ja kätki kasvot käsiinsä, ennenkuin taas puuttui puheeseen.
"Te näytitte minulle eilen illalla", virkkoi hän viimein, "kuinka minun vaimoni, minun rakas vaimoni salaisesti —"
"Ja hellästi", lisäsi Tackleton.
"Suosi tuon miehen valepukua ja antoi hänelle tilaisuuden puhutella häntä kahdenkesken. Ei ole näkyä, jota olisin kernaammin ollut näkemättä, eikä ole maailmassa miestä, jonka olisin toivonut näyttämään sitä teidän sijastanne."
"Tunnustan että minussa on aina ollut epäluuloja", lausui Tackleton."Ja sen vuoksi en juuri ole ollut tervetullut täällä, tiedän ma."
"Mutta koska te kerran näytitte sen minulle", jatkoi ajuri hänestä huolimatta, "ja kun te näitte hänet, minun vaimoni, minun rakkaan vaimoni!" — hänen äänensä, silmänsä ja kätensä saivat samalla rauhallisemman ja vakavamman ilmeen, ja hän näytti tehneen lujan päätöksen — "kun te näitte hänet harhatiellä, niin on oikeus ja kohtuus, että te katsotte häntä minun silmilläni, katsotte minun rintaani ja tiedätte mitä minä ajattelen asiasta. Sillä se on päätetty", lausui ajuri, katsoen häneen totisesti. "Eikä mikään voi sitä muuttaa."
Tackleton mutisi jotakin myöntymykseksi, että muka kävisi puolustaminen yhtä ja toista. Mutta hän hämmästyi ajurin ääntä ja puhetapaa. Ajuri oli näet yksinkertainen ja suora mies, ja hänen esiintymisensä oli semmoista jaloutta ja arvokkuutta, jonka ainoastaan hänessä asuva jalo ja kunnioitettava henki voi antaa.
"Minä olen yksinkertainen, oppimaton mies", lausui ajuri, "ja minussa on aivan vähän avuja, jotka voisivat herättää huomiota. En ole teräväjärkinen, niinkuin tiedätte, enkä ole enää nuorikaan. Rakastin pikku Pirkkoani, koska olin nähnyt hänen kasvavan pienestä pitäen isänsä huoneessa; koska tiesin mikä aarre hän oli; koska hän oli ollut elämäni ilona monta, monta vuotta. On monta etevämpää miestä, mutta luullakseni ei kuitenkaan yhtään, joka rakastaisi Pirkkoa hartaammin kuin minä!"
Hän vaikeni ja kaapaisi hiljaa jalallansa lattiaa, ennenkuin jatkoi:
"Tosin arvelin usein olevani liian kehno hänelle, mutta toivoin, että hän saisi minusta lempeän miehen, joka kenties paremmin kuin joku muu tuntisi hänen arvonsa. Sillä tavoin minä sovitin taipumukseni ja omantuntoni, enkä katsonut avioliittoa ihan mahdottomaksi. Ja vihdoin kävikin niin, että nain hänet."
"Hah!" sanoi Tackleton, merkillisesti pudistaen päätänsä.
"Tunsin itseni ja tiesin kuinka häntä rakastin ja kuinka onnelliseksi tulisin", jatkoi ajuri. "Mutta en ollut — nyt vasta sen oikein näen — kyllin miettinyt asiaa hänen kannaltansa."
"Niinpä kyllä", virkkoi Tackleton. "Kevytmielisyyttä, huikentelevaisuutta, turhamaisuutta, ihailunhalua. Sitä ei kyllin mietitty, jäänyt kokonaan unohduksiin. Hah!"
"Parempi olisi, jos ette keskeyttäisi puhettani, kunnes saatte selvän ajatuksestani", sanoi ajuri melkein tylysti, "te ette ymmärrä minua ollenkaan. Jos minä eilen olisin lyönyt maahan sen miehen, joka olisi uskaltanut hengähtää herjauksen häntä vastaan, niin minä tänään polkisin jalallani hänen kasvonsa, vaikka hän olisi oma veljeni!"
Lelukauppias katsoa töllisteli häneen hämmästyneenä. Ajuri jatkoi hiljaisemmalla äänellä:
"Muistinko ollenkaan sitä, että otin hänet niin nuorena ja niin kauniina omakseni, että riistin hänet nuorien leikkitoveriensa seurasta ja vein hänet pois niiltä paikoilta, joiden kaunistuksena hän oli ollut ja jossa hän oli loistanut kuin kirkas tähtönen, ja että sen sijaan piilottelin häntä päivä päivältä pimeässä huoneessani ja ikävässä seurassani? Muistinko, kuinka huonosti sovelluin hänen iloiseen luonteeseensa, ja kuinka ikävä semmoinen köntys kuin minä mahtoi olla hänen vilkkaasta mielestään? Muistinko ettei minun rakkauteni häneen ollut mikään ansio, sillä jokainen, joka hänet tunsi, rakasti häntä? En. Minä luotin hänen lempeään luonteeseensa ja nain hänet. Soisinpa etten olisi niin tehnyt! Hänen tähtensä, ei minun!"
Lelukauppias töllisteli häneen silmiänsä räpyttämättä.Puoliumpinainenkin silmä oli nyt auki.
"Jumala siunatkoon häntä!" sanoi ajuri, "siitä iloisesta vakavuudesta, jolla hän yritti poistaa minusta tätä mietettä! Ja Jumala antakoon anteeksi, että hitaalla älylläni niin myöhään sen huomasin! Lapsi parka! Pirkko parka! Olenhan nähnyt hänen silmänsä kyynelissä, kun on puhuttu semmoisista avioliitoista kuin meidän! Olen sadoin kerroin nähnyt salaisuuden vapisevan hänen huulillansa, enkä koskaan ole epäillyt enkä aavistanut mitään, ennenkuin eilinen ilta tuli. Tyttö parka! Kuinka toivoin, että voisit rakastaa minua! Kuinka saatoin uskoa, että sinä voisit rakastaa minua!"
"Hän teeskenteli rakkautta", virkkoi Tackleton. "Hän teeskenteli niin liioitellen, että juuri se, totta puhuen, antoi aihetta epäluuloilleni."
Tässä hän osoitti kuinka paljon parempi May Fielding oli, joka ei edes teeskennellyt rakastavansahäntä.
"Hän on koettanut", sanoi ajuri raukka enemmän liikutettuna kuin tähän saakka oli näyttänyt. "Minä alan älytä kuinka hartaasti hän on koettanut olla hyvä ja rehellinen vaimo minulle. Se onni, jonka olen tämän katon alla nauttinut, todistakoon, kuinka hyvä hän on ollut, kuinka paljon hän on tehnyt, kuinka vakava ja jalo hänen sydämensä on! Olkoon se muisto lohdutuksenani istuessani täällä — yksin."
"Yksin?" toisti Tackleton. "Oo, te aiotte siis ottaa sydämellenne sen, mitä on tapahtunut?"
"Tahdon", lausui ajuri, "antaa hänelle suurimman rakkaudenosoituksen ja paraan hyvityksen, mihin voimani riittävät. Voin päästää hänet onnettoman avioliiton jokapäiväisestä kiusasta ja sen vaikeasta salaamisesta. Hän on pääsevä niin vapaaksi, kuin vain voin hänet tehdä."
"Antaa hänelle hyvityksen!" huusi Tackleton hieroen suuria korviansa."Kuulin varmaankin väärin. Sanoitteko niin, todellakin?"
Ajuri tarttui lelukauppiaan kaulukseen ja pudisteli häntä niinkuin kaislaa.
"Kuulkaa mitä sanon!" lausui hän. "Ja kuulkaa oikein. Kuulkaa, puhunko selkeästi?"
"Kyllä hyvin selkeästi", vastasi Tackleton.
"Aivan kuin ajattelisin mitä sanon?"
"Aivan kuin ajattelisitte mitä sanotte."
"Minä istuin tämän takan ääressä eilen illalla — koko yön", virkkoi ajuri. "Samalla paikalla, jossa hän oli usein istunut minun vieressäni, suloiset kasvot käännettyinä minuun. Muistelin mielessäni koko hänen elämäänsä, päivä päivältä; tarkastin hänen rakasta olentoansa joka tilaisuudessa edessäni. Ja, niin totta kuin elän, hän on viaton, niin totta kuin Jumala elää, joka tuomitsee syyttömät ja syylliset."
Kelpo sirkka takan kupeessa! Uskolliset kodin keijukaiset!
"Vihani ja epäluuloni ovat haihtuneet", sanoi ajuri, "ja ainoastaan suru on jäljellä. Onnettomalla hetkellä ilmaantui entinen rakastaja — joka soveltui paremmin kuin minä hänen ikäänsä ja luonteeseensa ja oli kenties minun tähteni ja vastoin Pirkon taipumusta hylätty. Onnettomalla hetkellä, hämmästyksissään ja ennenkuin on kerinnyt miettiäkään kuinka on menetteleminen, joutuu Pirkko osalliseksi vieraan petokseen salaamalla sen. Eilen illalla hän antoi vieraan puhutella häntä niinkuin näimme. Se oli väärin. Mutta paitsi sitä hän on viaton, jos totuutta on maan päällä!"
"Jos se on teidän ajatuksenne", rupesi Tackleton sanomaan.
"Niin minä annan hänen mennä!" jatkoi ajuri, "minä siunaan häntä niiden monien onnellisten hetkien vuoksi, jotka hän on minulle suonut; hänen tuottamansa tuska on anteeksi annettu. Menköön hän ja olkoon hänellä rauha mielessä niinkuin toivottelen! Hän ei ole koskaan vihaava minua. Hän on oppiva tuntemaan minut paremmin, kun en enää rasita hänen elämäänsä, kun minun sitomani siteet ovat helpommat hänen kärsiä. Tänään on täsmälleen vuosi siitä päivästä, jona toin hänet kodistansa, katsomatta tarpeeksi hänen iloansa. Tänään hän on sinne palaava, minä en tahdo häntä enää huolestuttaa. Hänen isänsä ja äitinsä tulevat tänne tänä päivänä — me aioimme viettää tämän päivän yhdessä — ottakoot he hänet mukaansa kotiin. Minä voin luottaa häneen, oleskelkoonpa hän siellä, täällä tai missä tahansa. Hän lähtee minulta puhtaana, ja puhtaana hän on pysyvä, siitä olen varma. Jos minä kuolen — kenties jo hänen nuorena ollessaan, sillä olen kadottanut kaikki elinvoimani muutamassa tunnissa — niin hän on näkevä, että minä olen häntä muistanut ja rakastanut viimeiseen hetkeen asti! Se on niiden näkyjen loppu, joita te näytitte minulle. Ja kaikki on nyt ollutta ja mennyttä!"
"Voi, ei, Juho, ei koskaan. Älä puhu lopusta vielä! Ei vielä. Minä olen kuullut jalot sanasi. En voinut pujahtaa huomaamatta ulos enkä tekeytyä tietämättömäksi siitä, joka täyttää minut syvällä kiitollisuudella. Älä puhu vielä lopusta, ennenkuin kello on jälleen lyönyt!"
Pirkko oli tullut sisään heti Tackletonin jäljestä ja seisonut liikkumatta. Hän ei katsonutkaan Tackletoniin, piti vai silmänsä luotuina mieheensä. Mutta hän seisoi kaukana Juhosta, jättäen välille niin paljon tilaa kuin mahdollista, ja vaikka hän puhui innostuneella vakavuudella, ei hän kuitenkaan lähestynyt häntä. Kuinka erilainen oli hänen nykyinen käytöksensä entiseen verrattuna!
"Ei tehdä koskaan sitä kelloa, jonka lyönnit palauttaisivat menneet hetket minulle takaisin", vastasi ajuri surullisesti hymyillen. "Mutta olkoon niinkuin tahdot, armaani. Se lyöpi pian. Mitä puhumme, se ei auta paljon. Vaikeammassakin asiassa kokisin tehdä mieliksesi."
"No niin!" murisi Tackleton. "Minun pitää lähteä, sillä kellon lyödessä pitää minun olla kirkkotiellä. Hyvää huomenta, Juho Peerybingle. Jään kaipaamaan hupaista seuraanne. Surkuttelen poissaoloanne ja sen syytä!"
"Olenko puhunut selvästi?" virkkoi ajuri saattaen hänet ovelle.
"Aivan selvästi!"
"Ja te muistatte mitä olen sanonut?"
"Kyllä, jos vaaditte minulta sen todistuksen", lausui Tackleton noustuaan kuitenkin varovaisesti ensin rattaillensa, "niin olen sanova, että kaikki oli niin odottamatonta, etten kotvalleen luule voivani unohtaa sitä."
"Sen parempi meille molemmille", vastasi ajuri. "Hyvästi. Toivotan teille onnea!"
"Soisin voivani toivottaa teille samaa", sanoi Tackleton. "Mutta kun en sitä voi, kiitän teitä. Tässä kahdenkesken sanoen (sen olen jo ennenkin sanonut, eikö niin?) en juuri pelkää avioliittoani onnettomaksi, senvuoksi ettei May ole ollut kovin huolehtiva eikä hellä minua kohtaan! Hyvästi! Pitäkää vaari itsestänne!"
Ajuri seisoi katsoen hänen jälkeensä, kunnes hän etäisyydessä näytti niin pieneltä kuin kukat ja nauhat hevosen päässä läheltä katsottuina; sitten hän huokasi syvään ja meni horjuen kuin rauhaton, murrettu mies lepäämään muutamain jalavien suojaan; sillä hän ei tahtonut mennä kotiin ennenkuin kello oli lyönyt.
Hänen pikku vaimonsa itkeä nyyhkytti surkeasti yksin kotona; mutta usein hän pyyhki silmänsä ja lohduttautui kertomalla kuinka hyvä, kuinka jalo hänen miehensä oli! Kerran, pari hän nauroi niin sydämellisesti, riemuisesti ja katkonaisesti (hän itki samalla), että Tilly aivan pelästyi.
"Voi, älkää tehkö niin!" sanoi Tilly. "Sillä tavalla voitte saada pojan kuolemaan ja hautaan, voitte kuin voittekin."
"Tahdotko antaa hänet usein isänsä syliin, Tilly", kysyi emäntä pyyhkien silmiänsä, "sitten kun minä en enää ole täällä, vaan olen mennyt vanhaan kotiini?"
"Voi, älkää menkö pois!" huudahti Tilly keikauttaen niskojansa taapäin ja valittaen kovasti. Hän oli sillä hetkellä hyvin Harmin näköinen. "Voi, älkää menkö! Voi, mitä ovat kaikki ihmiset menneet ja olleet ja tehneet kaikille ihmisille, tehdäksensä kaikki onnettomaksi! Voi, voi, voi, voi!"
Sitten rupesi helläsydäminen Tilly niin surkeasti ulvomaan (hänen ulvontansa oli sitä ankarampi, kun hän turhaan yritti tukahuttaa sitä), että epäilemättä olisi lapsi herännyt ja pelästyksestä saanut jonkun taudin (luultavasti vatsanväänteitä), ellei hänen katseensa olisi kohdannut Kaleb Plummeria, joka samassa talutti sisään tytärtänsä. Tämä näky antoi hänelle jälleen voimaa hillitä tunteitansa; hän seisoi hetken suu selällänsä; sitten hän karkasi, hirveän kummallisesti hypellen, lattian poikki pikku pojan vuoteen luo ja kätki kasvonsa ja päänsä vuodevaatteisiin. Tästä erinomaisesta käytöksestä hänelle näytti koituvan suuri lievitys.
"Brigitta!" lausui Bertha. "Sinä et ole häissä!"
"Olen sanonut, että te ette ole siellä", kuiskasi Kaleb. "Sen verran kuulin eilen illalla. Mutta Jumala siunatkoon teitä", lausui pieni mies tarttuen hellästi Pirkon molempiin käsiin. "Minäen huoli siitä, mitä he juoruavat.Minäen usko siitä sanaakaan. Minussa ei ole paljoa, mutta senkin antaisin musertaa muruiksi, ennenkuin uskoisin sanaakaan heidän panettelustaan!"
Kaleb kiersi käsivartensa Pirkon kaulaan ja hyväili häntä niinkuin lapsi olisi hyväillyt nukkeansa.
"Bertha ei tahtonut jäädä kotiin tänä aamuna", lausui Kaleb. "Hän pelkäsi, luulen ma, kuulevansa kirkonkellojen soivan eikä uskaltanut olla niitä niin lähellä hääpäivänä. Me läksimme varhain aamulla ja olemme nyt täällä. Olen miettinyt mitä olen tehnyt", jatkoi Kaleb oltuaan silmänräpäyksen vaiti; "olen moittinut itseäni, koska en tiennyt mitä minun piti tekemän tahi sanoman tuottamastani mielipahasta, ja olen vihdoin katsonut paraaksi ilmaista hänelle totuuden, jos tahdotte olla läsnä sitä kuulemassa! — Tahdotteko olla läsnä ja minulle apuna?" kysyi hän, ja hänen koko ruumiinsa vapisi. "En tiedä kuinka se häneen vaikuttaa; en tiedä mitä hän ajattelee minusta, enkä tiedä huoliiko hän sen perästä ollenkaan isäparastansa. Mutta parasta on kuitenkin, että hän pääsee väärästä luulostansa; minä kärsin seuraukset ansioni mukaan!"
"Brigitta", lausui Bertha, "missä on kätesi! Kas! Tässä, tässä se on!" suudellen sitä, hymyillen ja vetäen hänet luoksensa. "Kuulin heidän eilen illalla puhelevan hiljaan jostakin pahasta, mitä sinä muka olit tehnyt. He olivat väärässä."
Ajurin vaimo oli vaiti. Kaleb vastasi hänen puolestaan.
"He olivat väärässä", sanoi hän.
"Tiesinpähän minä sen!" huusi Bertha ylpeästi. "Minä sanoin sen heille. Mutta he eivät huolineet kuulla sanaakaan!Häntäkövoitaisiin moittia jostakin rikoksesta?" Bertha likisti Pirkon kättä ja painoi sen hellästi kasvojansa vastaan. "Ei, en minä sentään ole niin sokea!"
Hänen isänsä istui hänen viereensä ottaen häntä kädestä; Pirkko istui toisella puolella.
"Minä tunnen teidät kaikki", lausui Bertha, "paremmin kuin luulettekaan. Mutta en ketään niin hyvin kuin Pirkon. En teitäkään, isä. Ympärilläni ei ole mitään niin rehellistä ja luotettavaa kuin hän. Jos saisin tällä hetkellä näköni takaisin, voisin tuntea hänet suuresta ihmisjoukosta, vaikkei kukaan hiiskuisi sanaakaan. Sisareni!"
"Bertha, kultani!" lausui Kaleb. "Minulla on jotakin sydämelläni, jonka mielisin sanoa sinulle, tässä kolmen kesken. Kuuntele minua lempeästi! Minun on tehtävä tunnustus sinulle, armaani."
"Tunnustusko, isä?"
"Olen poikennut totuudesta ja eksynyt, lapseni!" virkkoi Kaleb, ja kärsimys kuvastui hänen kasvoillansa. "Olen poikennut totuudesta, osoittaakseni rakkautta; ja olen ollut armoton sinua kohtaan."
Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä päin toistaen: "Armoton!"
"Hän syyttää itseänsä liiaksi, Bertha", sanoi Pirkko. "Saat sen kohta nähdä. Sinun tulee ensimäiseksi sanoa se hänelle."
"Hänkö armoton minua kohtaan!" huudahti Bertha, epäilevästi hymyillen.
"Tahtomattani, lapseni", virkkoi Kaleb. "Mutta armoton olen aivan tietämättäni ollut aina eiliseen saakka. Armas, sokea tyttöni, kuule minua ja anna minulle anteeksi! Ei ole olemassa sinun ympärilläsi sitä maailmaa, jota olen sinulle kuvaillut, sydämeni lemmitty. Ne silmät, joihin olet luottanut, ovat olleet petolliset."
Bertha käänsi hämmästyneet kasvonsa isäänsä kohti, mutta vetäytyi syrjään likemmäksi ystäväänsä.
"Elämäsi polku on vaivalloinen, lapsi parkani", lausui Kaleb, "ja minä mielin tasoittaa sen sinulle. Olen muuttanut kaikki, muuttanut ihmisten luonteet, keksinyt paljon, jota ei ole olemassakaan, tehdäkseni sinut onnellisemmaksi. Olen salannut paljon sinulta ja petellyt sinua monessa kohden, Jumala antakoon sen minulle anteeksi! ja ympäröinyt sinut tyhjillä kuvituksilla."
"Mutta elävät ihmiset, eiväthän ne ole tyhjiä kuvituksia?" kysyi Bertha äkisti, kalveten ja paeten hänestä yhä etemmäksi. "Niitä ei voi muutella."
"Olenpa vain muutellut, Bertha", valitti Kaleb. "Yksi, jonka sinä tunnet, kyyhkyseni —"
"Voi, isäni! miksi sanotte minun tuntevan?" vastasi Bertha nuhtelevalla äänellä. "Mitä taikka kenen minä tunnen! Minulla ei ole johdattajaa! Minulla kurjalla sokealla!"
Sydämensä tuskassa hän ojensi kättänsä, ikäänkuin olisi hapuillut tiellä; sitten hän peitti kasvonsa surullisesti niinkuin hylätty.
"Se mies, jonka kanssa May tänä päivänä vihitään", virkkoi Kaleb, "on kova, ilkeä ja ahne mies. Kova isäntä sinulle ja minulle, armas lapsi, hän on ollut jo monta vuotta. Ruma hän on ulkomuodoltaan niinkuin muutenkin luonteeltansa. Aina tyly ja tunnoton. Kaikessa toisenlainen kuin minun antamani kuva hänestä, lapseni. Kaikessa."
"Voi miksi", huudahti sokea tyttö, ilmeisesti kärsimättömällä tuskalla, "miksi teitte tämän minulle! Miksi täytitte sydämeni niin täydeksi, viedäksenne sitten niinkuin kuolema kaikki rakastettuni! Voi Jumala, kuinka sokea olen! Kuinka avuton ja yksinäinen!"
Murheellinen isä painoi päänsä; hänen katumuksensa ja surunsa oli ainoa vastaus.
Bertha oli hetkisen kärsinyt tätä kaipauksen tuskaa, kun sirkka takan vieressä rupesi sirkuttamaan, niin ettei sitä kuullut kukaan muu paitsi Bertha. Ei iloisesti, vaan hiljaisella, surullisella äänellä. Se kuului niin murheelliselta, että Berthan silmistä alkoivat kyyneleet vieriä; ja kun haamu, joka oli pitänyt ajurille seuraa koko yön, ilmaantui hänen taaksensa, osoittaen sormellansa hänen isäänsä, vihmoivat ne kuin sade kesällä.
Pian kuului sirkan ääni selvemmin; ja vaikka Bertha oli sokea, tiesi ja tunsi hän kuitenkin keijukaisen haamun leijailevan hänen isänsä ympärillä.
"Brigitta", sanoi sokea tyttö, "kerro minulle minkälainen minun kotini on. Todellisuudessa on!"
"Se on köyhä asunto, Bertha, hyvin köyhä ja tyhjä. Huoneesta on huono turva tuulia ja sateita vastaan talvella. Se on yhtä kelvoton suoja pahaa säätä vastaan, Bertha", jatkoi Pirkko matalalla, heleällä äänellä, "kuin sinun isäparkasi karkea piikkotakki."
Sokea tyttö nousi hyvin liikutettuna seisoalleen ja vei ajurin pikku vaimon syrjään.
"Ne lahjat, jotka minä niin mielelläni vastaanotin, jotka tulivat heti, kun jotakin toivoin, ja jotka olivat niin ylen tervetulleet", lausui hän vapisten, "keneltä ne tulivat? Sinäkö ne lähetit?"
"En minä."
"Kuka sitten?"
Pirkko huomasi, että hän jo tiesi sen, eikä vastannut mitään. Sokea tyttö kätki taas kasvonsa käsiinsä. Mutta aivan toisella tavalla.
"Armas Pirkko, hetkinen, yksi ainoa silmänräpäys vielä! Tule likemmäksi, puhu hiljaa minulle. Sinä puhut totta. Voinko sinuun nyt luottaa, voinko?"
"Voit, Bertha, voit!"
"Olen vakuutettu siitä. Sinä säälit minua niin paljon, ettet voi pettää minua. Pirkko, katso toiselle puolelle huonetta, missä isäni on — minun hyvä, armas isäni — ja kerro mitä näet."
"Näen", vastasi Pirkko, joka hyvin ymmärsi Berthan mielen, "vanhan miehen istuvan tuolilla. Hän nojaa surullisena tuolin selkälautaan, ja hänen päänsä on painunut käden nojaan ikäänkuin lapseltansa odottaen lohdutusta, Bertha."
"Niin, niin. Hän on saapa lohdutusta. — Jatka."
"Hän on vanha mies, työn ja surun murtama. Hän on laiha, kykenemätön, miettivä, harmaapäinen vanhus. Näen hänet nyt alakuloisena ja masentuneena ja voimatonna, mutta olen nähnyt hänen monta kertaa ennen voimakkaasti harrastavan suurta, pyhää asiata. Ja minä kunnioitan hänen harmaata päätänsä ja siunaan häntä!"
Sokea tyttö riensi pois ja lankesi polvilleen isänsä eteen ja painoi hänen harmaan päänsä vasten rintaansa.
"Olen saanut näköni takaisin. Nyt näen!" huusi hän. "Olen ollut sokea, mutta nyt ovat silmäni auenneet. En tuntenut häntä! Olisin voinut kuolla tuntematta koskaan isääni, hellää isääni!"
Kalebin liikutus oli sanomaton.
"Ei ole maan päällä niin jaloa ja kaunista miestä", sanoi sokea tyttö syleillen häntä, "jota voisin rakastaa hartaammin, jota voisin kunnioittaa enemmän kuin tätä! Mitä harmaampi ja vanhempi hän on, sitä enemmän häntä rakastan, isä! Älkööt tästälähin sanoko minua sokeaksi. Olen aina muistava jokaista hänen poskensa ryppyä ja jokaista hänen hiustansakin rukoillessani ja kiittäessäni Jumalaa!"
Kaleb kykeni vihdoin virkkamaan: "Minun Berthani!"
"Ja sokeudessani luulin häntä aivan toiseksi!" lausui tyttö hyväillen häntä ja vuodattaen kyyneleitä herkkätuntoisena. "Hän oli joka päivä vierelläni ja aina niin hellä ja lempeä minua kohtaan, enkä minä sitä aavistanutkaan!"
"Sinun iloinen nuori isäsi, jolla oli sininen takki, Bertha", virkkoiKaleb parka. "Hän on kadonnut!"
"Ei ole kadonnut", vastasi Bertha. "Armahin isäni, ei! Kaikki on tallella — teissä. Isä, jota niin hartaasti rakastin, enkä kuitenkaan kyllin, sillä en tuntenut häntä; se hyväntekijä, jota aloin rakastaa ja kunnioittaa, koska hän sääli minua; kaikki ovat teissä. Ei kukaan ole minun mielessäni kuollut. Kaiken sen sielu, jota olen rakastanut, on tässä — tässä muodoltaan kuluneessa ja harmaapäisessä vanhuksessa.Enkäminä enääolesokea, isä!"
Sillä aikaa oli Pirkon huomio ollut kokonansa kiintyneenä isään ja tyttäreen; mutta kun hän katsahti ylös pieneen niittomieheen maurilaisella kedolla, niin hän näki kellon lyövän viiden minuutin päästä ja tuli kohta levottomaksi ja liikutetuksi.
"Isä", lausui Bertha arvellen. "Brigitta?"
"Niin, armaiseni", vastasi Kaleb. "Hän on tässä."
"Hänei ole muuttunut. Ette ole koskaan kertonut mitään valheellistahänestä?"
"Pelkään että olisin tehnyt senkin, lemmittyni", vastasi Kaleb, "jos olisin voinut muuttaa hänet paremmaksi. Mutta olisin vain pahentanut häntä, jos olisin muutellut vähänkään. Häntä en voinut parantaa, Bertha?"
Täydellä luottamuksella oli sokea tyttö kysynyt; ja suloista oli katsella kuinka hän näytti iloiselta ja ylpeältä, kun kuuli sen vastauksen, ja kuinka hän taas uudelleen syleili Pirkkoa.
"Voipi tapahtua useampia muutoksia kuin osaan aavistaakaan, kultaseni", sanoi Pirkko. "Tarkoitan muutoksia parempaan päin, muutoksia, jotka tuottavat suurta iloa eräälle meistä. Älkää säikähtykö kovin, jos semmoista tapahtuisi, älkää panko sydämellenne. Kuuletko rattaiden jyrinää tiellä? Sinulla on tarkka kuulo, Bertha. Kuuletko?"
"Kuulen. Joku lähestyy kiireesti."
"Tie — tie — tiesinhän sinulla olevan hyvän kuulon", lausui Pirkko painaen rintaansa kädellä ja puhuen niin nopeasti kuin mahdollista, rauhoittaaksensa sykkivää sydäntänsä. "Olen sen usein havainnut ja viimeksi eilen illalla, kun erotit vieraan astunnan. Mutta minkätähden sanoit: 'kenen astunta tuo on!' ja minkätähden silloin tavallista tarkemmin huomasit, sitä en voi tietää. Mutta, niinkuin sanon, suuria muutoksia voi tapahtua maailmassa, suuria muutoksia, ja paras on vain varustautua olemaan säikähtymättä, tulipa sitten mitä hyvänsä."
Kaleb oudosteli tätä puhetta, jonka hän näki yhtä paljon tarkoittavan häntä itseänsä kuin hänen tytärtänsäkin. Hän näki Pirkon olevan niin hämmästyksissään, niin sekaannuksissaan ja hädissään, että tämä tuskin voi hengittää ja piti tuolista kiinni pysyäksensä seisoallaan.
"Rattaat ne todella ovat!" huusi Pirkko, "ne lähestyvät! likemmäksi! aivan likelle! nyt ne seisahtuvat puutarhan portille! Nyt kuuluu askeleita ovelta — sama astunta, Bertha, eikö niin! — ja nyt!" —
Hän huudahti huikeasti sanomattomasta riemusta ja juoksi Kalebin luo panemaan kätensä hänen silmillensä, samassa kun nuori mies kiirehti sisään ja viskaten hattunsa korkealle ilmaan riensi heitä kohti.
"Onko kaikki loppunut?" huusi Pirkko.
"Kaikki!"
"Onnellisesti?"
"Niin on!"
"Tunnetteko tuon äänen, rakas Kaleb, muistatteko ennen kuulleenne jotakin senkaltaista?" kysyi Pirkko.
"Jos poikani kultaisessa Etelä-Amerikassa eläisi?" — lausui Kaleb vavisten.
"Hän elää!" huusi Pirkko ottaen kätensä hänen silmiltään ja taputtaen niitä riemuisesti. "Katsokaa häntä! Katsokaa, hän seisoo edessänne terveenä ja verevänä! Teidän rakas poikanne! Sinun oma armas, ilmi elävä, rakastava veljesi, Bertha!"
Kunniaa tuolle pikku vaimopallerolle hänen riemustansa! Kunniaa hänen kyyneleillensä ja naurulleen, kun hän näki heidän sulkevan toinen toisensa syleilyyn! Kunniaa siitä, että hän niin lempeästi astui puoliväliin vastaan päivettynyttä, musta- ja pitkätukkaista merimiestä, ja siitä, ettei hän kääntänyt pois pientä ruusuista suutansa, vaan tarjosi sen vapaasti merimiehen suudeltavaksi ja salli hänen painautua hänen sykkivää sydäntänsä vastaan!
Ja kunniaa käellekin — miks ei! — kun hän kiiruhti esiin maurilaisen palatsin ovesta ja kaksitoista kertaa kukahti kokoontuneelle seuralle, juurikuin hän olisi ollut riemusta juovuksissa!
Sisään tuleva ajuri peräytyi askeleen, ja syytä olikin siihen, kun hän näki olevansa niin hyvässä seurassa. "Katsokaa, Juho!" virkkoi Kaleb riemuiten, "katsokaa tänne! Minun oma poikani kultaisesta Etelä-Amerikasta! Minun oma poikani, jonka te itse valmistitte ja lähetitte matkalle, jolle aina olette ollut niin ystävällinen!"
Ajuri lähestyi kätelläksensä vierasta, mutta seisahtui, sillä hänen kasvonsa jollakin tavoin muistuttivat kuuroa miestä kärryissä.
"Edvard! sinäkö se olit?" kysyi hän.
"Kerro hänelle kaikki!" huusi Pirkko. "Kerro hänelle kaikki, Edvard, äläkä säästä minua ollenkaan, eipä mikään pakota minua enää säästämään itseäni hänen silmissänsä."
"Minä se olin", lausui Edvard.
"Ja sinä saatoit varkain valepuvussa tulla vanhan ystäväsi huoneeseen?" virkkoi taas ajuri. "Oli muinoin rehellinen poika — kuinka monta vuotta siitä on, Kaleb, kun kuulimme hänen kuolleen ja saimme siitä todistuksia, joihin luotimme? — hän ei olisi niin tehnyt."
"Oli minullakin muinoin jalo ystävä, enemmän isä kuin ystävä minulle", virkkoi Edvard; "hän ei koskaan olisi tuominnut minua eikä ketään muuta kuulematta. Te se olitte. Ja olen varma, että te nytkin kuulette minua."
Levottomasti katsahtaen vielä etäällä seisovaan Pirkkoon vastasi ajuri:"Niin! Se on oikein. Minä kuulen."
"Tietäkää siis, kun minä läksin täältä poikana", lausui Edvard, "rakastin minä — ja sain vastarakkautta osakseni. Lemmittyni oli hyvin nuori tyttö, joka kenties (niinkuin te sanoisitte) ei itse tiennyt mitä tahtoi. Mutta minä tunsin itseni ja tiesin rakastavani häntä."
"Sinä!" huusi ajuri. "Sinä rakastit!"
"Niin", vastasi toinen. "Ja hän rakasti minua. Koko ajan uskoin niin, ja nyt olen varma siitä."
"Jumala varjelkoon!" lausui ajuri. "Tämä on kauheinta kaikesta."
"Palasin uskollisena hänelle", virkkoi Edvard, "voitettuani monet vaivat ja vastukset, täynnä toivoa, täyttämään lupaukseni. Pari peninkulmaa täältä sain kuulla hänen pettäneen minut, unohtaneen minut ja lupautuneen toiselle varakkaammalle miehelle. En halunnut häntä soimata, tahdoin vain nähdä hänet ja tulla vakuutetuksi totuudesta. Toivoin hänen luopuneen minusta pakotettuna eikä vapaaehtoisesti. Ja vaikka se onkin huono lohdutus, on se jonkinlainen, mietin mielessäni ja tulin tänne. Nähdäkseni totuuden, oikean totuuden, tarkastellakseni vapaasti ja päättääkseni asian esteettömästi ja vaikuttamatta häneen läsnäolollani millään tavoin (jos minulla oli siihen voimaa) pukeuduin tuntemattomaksi, kuten tiedätte, ja odotin tiellä, te tiedätte missä. Te ette arvannut mitään, eikä — eikä hänkään", osoittaen Pirkkoa, "ennenkuin kuiskasin hänen korvaansa takan vieressä ja hän oli vähällä ilmaista minut."
"Mutta kun hän sai tietää Edvardin olevan elossa ja palanneen takaisin", nyyhkytti Pirkko, nyt puhuen omasta puolestaan, niinkuin jo Edvardin puhuessa oli kiihkeästi halunnut; "ja kun hän sai tietää hänen aikomuksensa, niin hän neuvoi häntä kaikella muotoa piiloutumaan, sillä hänen vanha ystävänsä Juho Peerybingle on liian suoraluontoinen ja kömpelö mihinkään teeskentelyyn — hän on yleensä kömpelönlainen", sanoi Pirkko puoleksi nauraen ja puoleksi itkien — "salatakseen jotakin. Ja kun hän — minä, näet, Juho", itkeä nyyhkytti pikku vaimo — "kertoi Edvardille kaikki, kuinka hänen lemmittynsä oli luullut hänen kuolleen, ja kuinka hänen äitinsä vihdoin oli taivuttanut hänet naimisiin, jonka yksinkertainen kunnon eukko parka arveli edulliseksi; ja kun hän — jälleen minä, näet, Juho — kertoi, etteivät he vielä olleet vihityt (vaikkei paljon puuttunutkaan) ja että tämä naimiskauppa tytön puolelta olisi oikea uhri, sillä rakkautta tulevaan mieheensä hänessä ei ollut rahtuakaan, ja kun Edvard tuli melkein hulluksi pelkästä ilosta; silloin hän — jälleen minä, näet — sanoi tahtovansa esiintyä välittäjänä asiassa, niinkuin hän jo ennen vanhaan oli tehnyt, ja puhutella hänen lemmittyänsä ja käski hänen olla varma siitä, että mitä hän — jälleen minä, Juho! — asiasta sanoi ja ajatteli, oli oikein. Ja se oli oikein, Juho! Ja he kohtasivat toinen toisensa, Juho! Ja heidät vihittiin, Juho, tunti sitten! Ja tässä on morsian! Ja Gruff ja Tackleton kuolkoon vanhana poikana! Ja minä olen onnellinen pikku vaimo, May, Jumala siunatkoon sinua!"
Hän oli pikku vaimo, johon ei voinut olla ihastumatta — jos se asiaan kuulunee; ja varsinkaan ei voinut olla häneen ihastumatta, kun hän oli tässä riemunpuuskassaan. Ei koskaan ole kuultu niin hartaita ja sydämellisiä onnentoivotuksia kuin mitä hän tuhlasi itsellensä ja morsiamelle.
Rehellisen ajurin rinnassa riehuivat ristiriitaiset tunteet, niin että hän joutui vallan ymmälle. Hän riensi Pirkkoa kohti, mutta tämä viittasi kädellään häntä seisahduttaaksensa ja peräytyi taaksepäin kuin ennenkin.
"Ei, Juho, ei! Kuuntele loppuun asti! Älä huoli minusta, ennenkuin olet kuullut joka sanan, mitä minulla on sanottavaa. Oli väärin, kun salasin jotakin sinulta, Juho. Olen todella pahoillani siitä. En aavistanut pahaa, ennenkuin istuin viereesi pienelle tuolille, eilen illalla; mutta kun luin kasvoistasi, että olit nähnyt minut ja Edvardin yhdessä, ja kun näin mitä mietit, silloin ymmärsin kuinka kevytmielisesti ja väärin olin käyttäytynyt. Mutta, rakas Juho, kuinka saatoit, kuinka voit ajatella niin!"
Voi, kuinka se pikku vaimo taas itki! Juho Peerybingle yritti sulkea hänet syliinsä. Mutta ei, hän kielsi.
"Älä välitä minusta, Juhoseni! Älä vielä pitkään aikaan! Surin tuota aiottua avioliittoa siitä syystä, että muistelin Mayn ja Edvardin nuorta rakkautta ja tiesin Mayn sydämen olevan kaukana Tackletonista. Uskothan sen nyt. Uskothan, Juho?"
Juho yritti uudestaan syleillä; mutta Pirkko pysähdytti hänet taasen.
"Ei, pysy paikoillasi, Juhoseni! Kun minä välistä nauran sinulle, Juho, ja sanon sinua kömpelöksi taikka jääräpääksi tai muuksi semmoiseksi, niin teen sen siitä syystä, että minä sydämestäni rakastan sinua, Juho, ja pidän sinun tavoistasi, enkä tahtoisi sinua toiseksi, vaikka huomenna pääsisit kuninkaaksi."
"Hurraa!" huusi Kaleb ylen innoissaan. "Se on minunkin ajatukseni."
"Ja kun sanon meitä vakaaksi, keski-ikäiseksi väeksi, Juho, ja vanhaksi aviopariksi, joka hiljoilleen kulkee tietänsä, tapahtuu se sen vuoksi, että minä olen semmoinen hullunkurinen kappale, jonka jolloinkulloin tekee mieli lyödä leikkiä ja olla uskovinansa se todeksi."
Hän näki ajurin taas lähestyvän, mutta hän esti hänet vielä, vaikka melkein liian myöhään.
"Ei, älä vielä pidä minusta, odota vieläkin hetki tai pari, armas Juhoseni! Tärkeimmän olen jättänyt viimeiseksi. Minun rakas, hyvä, jalo Juhoni, kun toissa iltana puhelimme sirkasta, olin juuri sanomaisillani, että ensi alussa en sinua rakastanutkaan niin hellästi kuin nyt; kun ensin tulin tähän kotiin, niin pelkäsin vähän, etten oppisikaan rakastamaan sinua niinkuin olisin suonut voivani ja niinkuin Jumalalta rukoilin — olin niin ylen nuori, Juho. Mutta, armas Juhoseni, päivä päivältä, hetki hetkeltä opin rakastamaan sinua enemmän. Ja jos voisin rakastaa sinua syvemmin kuin jo rakastan, niin olisivat sinun jalot sanasi tänä aamuna vaikuttaneet sen minussa. Mutta en voi. Kaikki rakkauteni (paljon kyllä, Juho) olen antanut sinulle, koska sen hyvin ansaitsit jo kauan, kauan sitten, eikä minulla ole enempää antaa. Nyt, rakas mieheni, ota minut jälleen sydämeesi! Siinä on minun kotini, Juho; älä koskaan ajattelekaan lähettää minua muualle!"
Tuskin syntyi teissä koskaan semmoinen riemastus nähdessänne ihanan naisen miehen sylissä, kuin olisi syntynyt, jos olisitte nähneet Pirkon rientävän ajurin syliin. Se oli täydellisin, sydämellisin, henkevin vilpittömyyden pienoiskuva, minkä eläissänne saatte nähdä.
Ajuri oli ihastuksissaan, voitte olla varma siitä, ja niin oli Pirkkokin; ihastuksissaan olivat kaikki, ja neiti Slowboykin, joka huusi ja itki ilosta ja tahtoi pienelle suosikillensa osaa yleisistä onnentoivotuksista, tarjoili poikaa jokaiselle vuorostansa, ikäänkuin se olisi ollut jotakin juotavaa.
Mutta silloin kuului taas kärryjen ratinaa ulkoa ja joku huusi, että Gruff ja Tackleton palaa takaisin. Samassa ilmaantuikin mainittu arvoisa herra näyttäen hiestyneeltä ja suuttuneelta.
"No mitä pirun koukkuja tämä on, Juho Peerybingle!" sanoi Tackleton. "Tässä on joku erehdys. Rouva Tackletonin oli määrä tavata minua kirkossa, ja vannon ajaneeni hänen sivuitsensa tiellä ja näin että hän ajoi tänne. Kas, tuossa hän onkin! Pyydän anteeksi, hyvä herra; minulla ei ole kunnia tuntea teitä, mutta jos on mahdollista, tehkää niin hyvin ja antakaa tämä nuori neiti minun hoitooni, sillä hänellä on erittäin tähdellinen tehtävä tänä aamuna."
"Mutta minä en voi antaa häntä", vastasi Edvard. "Ei siitä puhettakaan."
"Mitä tarkoitatte, heittiö?" lausui Tackleton.
"Tarkoitan että hyvin käsitän teidän vihanne", vastasi toinen hymyillen. "Olen tänään yhtä kuuro koville sanoille kuin eilen kaikelle puheelle."
Kuinka Tackleton häneen tuijottikaan ja joutui hämmästyksiinsä!
"Surkuttelen teitä", virkkoi Edvard ja näytti hänelle Mayn vasempaa kättä ja erittäinkin sen kolmatta sormea, "ettei tämä rouvasihminen voi seurata teitä kirkkoon, mutta ehkä annatte hänelle anteeksi, koska hän on jo kerran tänä aamuna käynyt siellä."
Tackleton katseli kiinteästi kolmatta sormea ja otti palasen hopeapaperia, joka nähtävästi sisälsi sormuksen, liivinsä taskusta.
"Neiti Slowboy", sanoi Tackleton. "Oletteko niin hyvä ja viskaatte tämän tuleen? Kiitoksia."
"Vakuutan teille, aikaisempi lupaus esti vaimoni seuraamasta teitä", lausui Edvard.
"Kenties herra Tackleton hyväntahtoisesti myöntää, että minä kyllä ilmaisin sen lupauksen ja vakuutin usein, etten koskaan ole sitä unohtava", virkkoi May punehtuen.
"Niinpä todellakin", vastasi Tackleton. "Oikein. Toden totta. Aivan oikein. Edvard Plummerin rouva, luullakseni?"
"Se on hänen nimensä", vastasi sulhasmies.
"Ah! En olisi tuntenut teitä, hyvä herra", sanoi Tackleton, tarkasti tähystellen hänen kasvojansa ja kumartuen syvään. "Toivotan teille onnea!"
"Kiitoksia!"
"Rouva Peerybingle", lausui Tackleton kääntyen äkisti Pirkkoon, joka seisoi miehensä vieressä, "olen pahoillani. Te ette ole toden totta tehnyt minulle juuri ystävän työtä, mutta sittenkin olen pahoillani. Te olette parempi kuin minä ajattelinkaan. Juho Peerybingle, olen pahoillani. Te ymmärrätte minut; hyvä. Kaikki on hyvin, hyvät rouvat ja herrat, eikä paremmasta apua. Hyvästi!"
Tämän sanottuaan hän lähti, mutta seisahtui ulkopuolelle ovea ja repi kaikki kukat ja nauhat hevosen päästä ja survaisi luontokappaletta kylkeen antaaksensa sen tietää yritystensä menneen päin hongikkoa.
Tietysti oli nyt tärkeä velvollisuus viettää juhlien tämä päivä, tehdä siitä semmoinen, joka tästälähin vastaisuudessa oli pidettävä suurena juhla- ja riemupäivänä Juho Peerybinglen almanakassa. Senvuoksi rupesi Pirkko heti toimittamaan vieraanvaraa, joka tuottaisi ikuisen kunnian talolle ja jokaiselle läsnäolevalle; ja vähäistä myöhemmin hän oli jauhoissa kyynäspäittensä kuoppiin saakka ja teki valkoisia pilkkuja ajurin takkiin, joka kerta kun tämä lähestyi ja kun hän työnsä lomasta antoi hänelle suudelman. Tämä kunnon mies virutti kaaliksia ja kuori nauriita, särki lautasia, työnteli vedellä täytettyjä pannuja kumoon liedellä ja oli kaikin tavoin avuksi, sillaikaa kun kaksi apulaista, jotka virkansa puolesta olivat keittäjiä ja jotka kiireen kauppaa oli jostakin lähipaikasta kutsuttu, töykkivät toinen toistaan joka ovessa ja nurkassa: kaikki kompastuivat kaikkialla Tilly Slowboyhin ja poikaan. Eikä Tilly koskaan ollut niin hyvin näyttänyt taitoansa. Hänen läsnäolonsa joka paikassa nosti yleistä ihastusta. Hän oli loukkauskivenä käytävässä kello viisikolmatta minuuttia yli kaksi, jalkahautana kyökissä ummelleen puoli kolme, paulana ylähuoneessa juuri viisikolmatta minuuttia vailla kolme. Lapsen pää oli niin sanoakseni koetuskivenä jokaiselle aineelle, olipa se sitten saatu eläin-, kasvi- tahi kivikunnasta. Eikä tänä päivänä liikutettu mitään, joka ei tavalla tai toisella joutunut kosketuksiin sen kanssa.
Sitten lähetettiin suuri valiokunta hakemaan Fieldingin rouvaa; heidän piti astua surkeasti katuvaisina sen kelpo rouvasihmisen eteen ja tuoda hänet mielisuosiolla tai väkisin antamaan anteeksi ja olemaan onnellinen. Kun valiokunta vihdoin pääsi puheille, ei hän tahtonut kuullakaan koko asiasta, toistaen vain lukemattomia kertoja: "Kas semmoinen päivä minun vielä piti nähdä!" Eikä hän sen lisäksi virkkanut muuta kuin: "viekää minut hautaan", joka kuului hyvin luonnottomalta, koska hän vielä oli hengissä eikä nähtävästi lähelläkään kuolemaa. Hetken perästä hän tuli pelottavan rauhalliseksi, sanoen jo silloin, kun odottamattomat sattumukset hävittivät indigo-sinivärikaupan, aavistaneensa joutuvansa iäksensä kaikenlaisen halveksimisen ja loukkauksen esineeksi; sanoi iloitsevansa, että niin oli tapahtunut, ja käski heidän jättää hänet rauhaan — sillä mitä hän olikaan? oh, Jumala varjelkoon! ei mitään! — hän käski heidän unohtaa, että hän olikaan elossa, ja käyskennellä elämänpolkunsa huolimatta hänestä. Tästä kiukkuisesta, pisteliäästä mielialasta hän syttyi ilmivihaan ja sähisi: "Mato pistää, kun sitä poljetaan"; mutta sitten hän rauhoittui ja lausui: "Mitä kaikkia neuvoja olisin voinutkaan antaa, jos he olisivat turvautuneet minuun!" Käyttäen tätä muutosta eduksensa syleili valiokunta häntä. Pian olivat hansikkaat käsissä ja hän oli tiellä Peerybinglen luo nuhteettoman arvokkaana kupeellansa paperikäärö, joka sisälsi hänen valtamyssynsä, melkein yhtä korkean ja aivan varmaan yhtä kankean kuin piispan hiippa.
Sitten piti Pirkon isän ja äidin tuleman toisissa pienissä kärryissä; mutta he viipyivät ja seura kävi levottomaksi; sitten tähysteltiin akkunoista tielle ja Fieldingin rouva tirkisteli aina ihan väärään ja aivan päinvastaiseen suuntaan, mutta hän sanoi, kun häntä siitä huomautettiin, toki toivovansa että hänellä oli oikeus katsoa mihinkä tahtoi. Vihdoin he tulivat, palleroinen pikku pariskunta, jolla oli se hupainen ja ystävällinen käytöstapa, joka näytti Pirkon perheen yhteiseltä ominaisuudelta. Pirkkoa ja hänen äitiänsä oli hauska nähdä yhdessä, he olivat niin toistensa näköisiä.
Nyt olisi Pirkon äidin ollut uudistettava tuttavuutensa Mayn äidin kanssa, mutta Mayn äiti pysyi yhä vain ylpeänä ja Pirkon äiti taas seisoi aina vain ketterillä pienillä jaloillaan. Pirkko-ukko — tarkoitan Pirkon isää, unohdin hänen oikean nimensä, mutta se ei haittaa — rohkeni puristaa ystävällisen vanhan rouvan kättä, vaikka näki hänet ensi kerran eläissänsä eikä käsittänyt hänen myssyänsä sen ihmeellisemmäksi kappaleeksi kuin silitetyksi kangas- ja pitsikokoelmaksi, eikä ollenkaan osannut antaa arvoa indigo-sinivärikaupalle, vaan sanoi sen olevan nykyisin kerrassaan auttamattoman; sanalla sanoen, hän oli Fieldingin rouvan arvioimisen mukaan sangen hyväntahtoinen mies — mutta sivistymätön, ystäväni, hyvin sivistymätön!
En millään lailla olisi tahtonut olla näkemättä Pirkkoa, kun hän emännöitsi hääpuvussaan. Jumala siunatkoon hänen iloisia silmiänsä! En! enkä hyvää ajuria, kun hän istui iloisena ja punaposkisena pöydän alipäässä. Enkä päivettynyttä, verevää merimiestä ja hänen kaunista vaimoansa. En, en ketään. Päivällinen oli varsin maukas ja hauska ateria, niin että olisi ollut vahinko jäädä sitä ilman; mutta täydet maljat, jotka tyhjennettiin hääpäivän kunniaksi, niistä olisi ollut suurin vahinko.
Syötyään lauloi Kaleb laulunsa vaahtoavasta maljasta. Ja niin totta kuin elän ja vielä toivon eläväni vuoden tai pari, hän lauloi sen loppuun saakka.
Juuri kun hän oli viimeistä säettä lopettamaisillansa, tapahtui jotakin äkkiarvaamatonta.
Ovelle kolkutettiin, ja sisään astui mies, virkkamatta: "saanko luvan?" tahi: "suvaitkaa." Mutta hän kantoi jotakin päälaellansa ja laski sen keskelle pöytää, kauniisti keskelle pähkinä- ja omenalautasia, lausuen:
"Herra Tackleton lähettää terveisiä ja pyytää että, kun ei hän itse tarvitse kakkua, te söisitte sen."
Tämän sanottuaan hän lähti pois.
Äkkiarvaamatonta se oli koko seuralle, niinkuin hyvin ymmärtänette. Fieldingin rouva, joka näytti olevan erittäin tervejärkinen, arveli kakkua myrkytetyksi ja kertoi tapauksen muutamasta kakusta, jolla myrkytettiin kokonainen tyttökoulu. Mutta riemuhuudot saivat hänet vaikenemaan ja May leikkasi kakun palasiksi suurella juhlallisuudella ja ilolla.
Tuskin oli kukaan vielä maistanut kakkua, niin jopa jälleen kolkutettiin ovelle. Sama mies ilmestyi taasen, suuri ruskeakääreinen mytty kainalossa.
"Herra Tackleton tervehtii ja lähettää vähän leluja pojalle. Ne eivät ole rumia."
Sen perästä hän meni taas matkoihinsa. Läsnäolevien olisi ollut vaikea löytää sopivia sanoja ilmaistakseen kummastustansa, vaikkapa heillä olisi ollut riittävästi aikaa siihen. Mutta niin ei ollutkaan, sillä heti kun lähetti oli mennyt, kolkutettiin taas, ja Tackleton itse astui sisään.
"Rouva Peerybingle!" lausui lelukauppias, hattu kädessä. "Mieleni on paha. Pahempi kuin aamulla. Olen miettinyt asiata. Juho Peerybingle! olen kiukkuinen luonnostani, mutta en voi olla muuttumatta ystävälliseksi, jos saan seurustella semmoisen miehen kanssa kuin te olette. Kaleb! Tämä itsetiedoton pikku opettaja antoi minun eilen aavistaa jotakin, joka nyt on selvinnyt. Punastun ajatellessani, kuinka vähällä olisin voinut kiinnittää teidät ja tyttärenne ystävikseni, ja mikä kurja tomppeli minä itse olin, kun sanoin teidän tytärtänne heikkomieliseksi. Ystävät, kotini on niin kolkko tänä iltana. Minulla ei ole sirkkaakaan lieteni ääressä. Olen pelottanut kaikki pakosalle. Olkaa hyvät ja antakaa minunkin yhtyä tähän iloiseen seuraan!"
Hän oli viidessä minuutissa aivan perehtynyt. Tuskin lienette koskaan nähneet niin hupaista seuramiestä. Mitä hän olikaan tehnyt koko elinaikansa, kun ei ollut oppinut tuntemaan suuria seurustelijan lahjojansa! Vai olivatko keijukaiset aikaansaaneet tämänkin muutoksen!
"Juho! ethän lähetä minua kotiin tänä iltana; ethän toki?" kuiskuttiPirkko.
Eikä ollut paljon puuttunutkaan, ettei Juho olisi sitä tehnyt.
Ainoastaan yksi elävä olento puuttui seurasta; ja silmänräpäyksen kuluttua sekin oli saapuvilla; sillä oli hyvin jano kovan juoksun jälkeen, ja se yritti turhaan pistää päätänsä vesiruukkuun. Se oli seurannut kärryjä koko päivämatkan, hyvin pahoillaan isäntänsä poissaolosta ja erittäin kapinallisena hänen sijaisellensa. Juoksenneltuansa jonkun aikaa turhaan ympäri tallia ja tyhjään koeteltuansa vietellä vanhaa hevosta karkaamaan ja palaamaan kotiin itsevaltaisesti, se pistäytyi ruokahuoneeseen ja laskeutui makaamaan takkavalkean ääreen. Mutta pian se huomasi ajurin sijaisen olevan sulaa petosta, josta on luovuttava, ja se karkasi taasen ylös ja suoraa tietä kotiin.
Illalla siellä oli tanssit. Olisin vain aivan ylimalkaisesti maininnut näistä huveista, ellei minulla olisi syytä otaksua niiden olleen tavallisuudesta poikkeavat, harvinaiset tanssit. Ne tapahtuivat näet seuraavalla tavalla: Edvard, merimies — ujostelematon kelpo poika — oli kertonut paljon ihmeellisistä papukaijoista, vuorikaivoksista, meksikolaisista ja kultahiedasta, kun yht'äkkiä hänen päähänsä pisti saada tanssit toimeen; sillä Berthan harppu oli saapuvilla ja hän soitti tavattoman kauniisti. Pirkko (se pieni näppärä juonittelija, milloin sattui siltä paikalta mieleen vilahtamaan) sanoi tanssiaikansa olleen ja menneen; mutta minä arvelen sen tapahtuneen vain siksi, että ajuri poltteli piippuansa ja Pirkko halusi mieluummin istua hänen vieressänsä. No, eipä rouva Fieldingkään osannut muuta kuin sanoa tanssiaikansa olevan jo ohitse; ja niin sanoivat kaikki — paitsi May; May oli valmis.
Silloin astuivat May ja Edvard muiden suureksi riemuksi yhdessä lattialle alkaaksensa tanssit, ja Bertha helähytti soittimestaan vilkkaimman tanssisäveleen. No, niin! Arvatkaapas mitä tapahtui. He eivät olleet tanssineet viittä minuuttiakaan, ennenkuin ajuri nakkasi piippunsa nurkkaan, otti Pirkkoa vyötäisistä ja pyörähti lattialla ensin kantapäillään, sitten varpaillaan, aivan taiturin tavoin. Tuskin oli Tackleton nähnyt tämän, ennenkuin hän riensi Fieldingin rouvan luokse, kiersi oikean käsivartensa hänen ympärilleen ja läksi ajurin perästä. Tuskin näkee Pirkon isä tämän, niin hän lähtee täydessä innossa pyörittämään vanhaa Pirkkoa ja ehtii pian ensimäiseksi. Tuskin taasen näkee Kaleb tämän, niin hän sieppaa neiti Slowboyn molemmin käsin ja vie hänet mukanansa kuin tuuliaispää. Neiti Slowboy, joka lujasti uskoo, että tanssitaidossa on pääasiana hyökätä rohkeasti toisten parien sekaan ja sysiä ja survia heitä minkä ehtii — seuraa häntä vähääkään pelkäämättä.
Kuulkaa, kuinka sirkka yhtyy soittoon, sirkuttaen sirr, sirr, sirr, ja kuinka kattila humisee!
* * * * *
Mutta mitä tämä on? Juuri kun minä iloisena kuuntelin näitä ääniä ja käännyin Pirkkoon päin, vielä kerran nähdäkseni tuon pienen olennon, johon olen suuresti mieltynyt, ovat hän ja muutkin kadonneet ja minä olen yksin. Sirkka sirkuttaa liedellä, särkynyt lelu on lattialla, eikä mitään muuta ole jäljellä.