Armoa.
Korkealla yksinäisellä vuorella kivi-isän luona istuu taas hylätty yksinäinen ihmislapsi ikäänkuin hän olisi sidottu tähän, niinkuin se osa kalliosta, missä hän katseli pientä maailmaa tuolla alhaalla, jossa ei ollut mitään sijaa tälle suurelle, vieraalle, erämaassa kypsyneelle sydämelle. Ihmiset ovat sen karkoittaneet ja hylänneet ja se on käynyt toteen, mitä unelma lupasi, että vuori otti sen lapsekseen. — Vuorien oma se on; kivestä ja jäästä on sen koto, eikä se kuitenkaan itse voi kivettyä, — tuo kurja, lämmin ihmissydän vuotaa hiljaa verta täällä ylhäälläkin kivien ja jään välissä!
Kaksi kertaa on loistava kuu kasvanut ja vähentynyt siitä päivästä, jolloin vappu täältä etsi viimeistä turvapaikkaansa. Häntä ei ole nähnyt kukaan laaksosta. Ainoastaan kirkkoherra on pari kertaa vaivalla noussut tänne ylös heikolla ruumiillaan ja kertonut hänelle, että Jooseppi on parantumaisillaan, sekä että se tieto on tullut Italiasta, että Vincenz, kun oli pukeutunut luostaripukuun, oli ampunut itsensä ja jättänyt testamentin kautta koko omaisuutensa Wapulle. Sitä kuullessa Wappu oli pannut kätensä ristiin polvilleen ja sanonut hiljaa: Hänen on hyvä — hän lopetti sen kohta, — niinkuin hän olisi Vincenz'ia kadehtinut.
— Mutta mitä sinä teet sillä rahan paljoudella? — oli pappi kysynyt, — kenenkä pitää hoitaa ääretöintä omaisuuttasi? Et sinä kuitenkaan saa heittää sitä hukkaan.
— Tavara ja kulta kuin multaa — mitä ne auttavat minua — en ole voinut itselleni ostaa ainoatakaan onnellista hetkeä. — Jonkun ajan kuluttua, kun jaksan jotakin ajatella, tahdon mennä alas Imst'ille ja laillisesti jättää omaisuuteni Joosepille. Itse tahdon vaan pitää sen verran, että voin rakentaa itselleni pienen talon talveksi vuoren turvissa, mutta nyt minä tarvitsen lepoa — en nyt voi pitää huolta mistään. Hoitakaa te omaisuuttani, korkea-arvoisuus, ja katsokaa että palvelusväki tekee tehtävänsä — antakaa köyhille mitä tarvitsevat; tästä päivästä ei saa enää köyhiä löytyä Sonneplatte'lla.
Näin oli hän lyhyesti niinkuin haudan partaalla määrännyt maallisista asioistaan! Nyt hänen vaan oli odottaminen kunnes hetki joutuisi — vapauden hetki.
Oli ikäänkuin Jumala papin kautta olisi hänelle sanonut: — et saa tulla minun luokseni ennenkuin itse tulen sinua noutamaan. Ja nyt hän odotti vaan, että Jumala häntä kutsuisi, mutta kuinka kauan — kuinka kauhean kauan saattoi se viipyä! Hän katseli voimakasta ruumistaan — se ei näyttänyt olevan luotu pian kuolemaan, ja kuitenkin kuolema oli hänen ainoa toivonsa. Hän ymmärsi, ett'ei ollut oikein väkivallalla lopettaa elämää, joka oli katumukselle pyhitetty — mutta — ajatteli hän — auttaa hän kuitenkin saisi hyvää Jumalaa sitä lopettamaan, jos Hän sitä sallisi — ja sen johdosta teki hän kaikkia, joka voisi parhaintakin terveyttä masentaa. Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän söi juuri sen verran, ett'ei hän nälkään nääntynyt — kuuluihan paastoominen katumukseen — ja että hän heitti itsensä myrskyn ja sateen alaiseksi kun itse kotkakin pyrki johonkin kallio-rotkoon; — eihän se ollut itsemurhaa, jos hän antoi sateen ja pakkaisen ja kaikenlaisten kärsimysten tehdä loppua terveydestänsä! Eihän se ollut itsemurhaa, jos hän nousi vuorten huipuille, jossa ihmisjalka ei ennen ollut astunut, ainoastaan siitä syystä, että Jumala olisi tilaisuudessa syöstä hänet alas, jos tahtoisi! Ja hurjalla ilolla hän huomasi kuinka hänen kaunis vartalonsa riutui — kuinka voimansa väheni. — Hän vaipui usein alas väsymyksestä kulkiessansa vuorilla ja kun hän huipuille nousi vapisivat polvensa ja hengittäminen kävi raskaaksi. Noin istui hän eräällä Murzoll'in korkeimmilla huipuilla. Hänen ympärillänsä nousivat valkoiset huiput ja jääkalliot toinen toistansa ylemmäksi. Näytti talviselle kalmistolle, jossa lumiset hautapatsaat seisovat riveissä kaikkia seppeleitä ja kukkia vailla. Aivan hänen jalkojensa juurella oli vihriäiseen vivahtava jäämeri jäätyneillä aalloillaan, jotka näyttivät vyörivän alas Joch'in polulle asti. Syvin kalmistorauha vallitsi tässä liikkumattomassa, jäätyneessä maailmassa. Mahtavat vuoriharjanteet uneksivat etäällä helteen luomissa utuhunnuissa. Similaun'ia, tuota ruskeata jättiläistä täällä likellä, hyväili pieni valkoinen pilvi, joka lensi liiteli ystävällisesti vuoren luo, nousi ja laskeusi jälleen, kunnes viimein revittiin rikki hirmuisen kallion terävissä syrjissä. Wappu makasi nojaten kyynäs-päälleen, ja ajattelematta mitään seurasi hän silmillään pienen pilven liikuntoja. Puolipäivän aurinko paahtoi hänen päällensä, kotka ei istunut kaukana hänestä, nyppi ikävissään höyheniänsä ja pudisti laiskana siipiänsä. Yht'äkkiä se tuli levottomaksi, käänsi kuunnellen päätään, kurkisti ympärilleen ja lensi ylös.
Wappu nousi puoleksi, nähdäksensä mikä lintua peloitti. Siinä liukkaan jäämeren yli tuli inhimillinen olento kävellen suoraan kalliolle päin, missä Wappu istui. — Wappu tunsi tummat silmät, mustan parran — näki ystävällisiä tervehdyksiä ja kuuli hyräilemistä, samoin kuin kerran ennen, vuosia sitten, kun hän Sonneplattelta katsoi alas ja näki hänet vieraan kanssa siellä alla menevän ohitse — silloin, kun hän vielä oli toivova, viatoin lapsi, jota isä ei vielä ollut kironnut eikä hyljännyt, ei ollut mikään murhaaja eikä murha-polttaja. — Niinkuin salaman valaisema seutu äkkiä tulee näkyviin vuorineen, laaksoineen pimeydestä — niin seisoi äkkiä koko hänen elämänsä hänen sielunsa edessä ja hän katseli väristen syvää lankeemustansa.
Kuka oli hän silloin — ja kuka nyt? Mitä se, joka ei silloin hänen luoksensa tullut, nyt etsi tuomitun luona, elävältä kuolleen luona?
Wappu tuijotti alas kauhistuneena: herra Jumala, hän tulee! — huusi hän aivan ääneen ja tarttui tuskissansa kallioon kiini, niinkuin se olisi ollut hänen kivi-isänsä käsi. — Jooseppi, jää sinne, — älä tule ylös. — Jumalan armon kautta, mene takaisin — en voi sua nähdä! — Mutta Jooseppi oli nopeasti hypännyt ylös kalliolle Wapun luo. Wappu kätki kasvonsa kalliota vasten ja poisti häntä käsillään, rukoillen. — Eikö siis missään maailmassa saa olla rauhassa? — huusi hän ja koko ruumiinsa vapisi. — Etkö kuule? Sinun pitää jättää minut, sinulla ei voi olla mitään yhteistä minun kanssani — minä olen kuollut — melkein kuollut! Oi enkö saa rauhassa kuollakaan?
— Wappu Wappu, oletko hullu? — huusi Jooseppi ja repäisi voimakkaalla kädellä hänet kalliosta irti, ikäänkuin Wappu olisi ollut siihen kasvanut sammal. — Katsele minua, Wappu — Jumalan tähden — miksi et tahdo minua nähdä? Olenhan minä Jooseppi, jonka elämän olet pelastanut, — semmoista ei tehdä ihmiselle, jota ei tahdota nähdä!
Hän piti käsivartensa Wapun ympäri, joka oli vaipunut polvilleen eikä päässyt mihinkään; hän oli heikko ja voimaton. Niinkuin uhri-eläin kallisti Wappu päätänsä ja silmänsä olivat sumuiset, ikäänkuin hän olisi saanut viimeisen iskun.
— Jesus, tyttö, minkä näköinen olet — niinkuin olisit kuolemaisillasi! Onko tämä vielä tuo ylpeä ylimystalon-emäntä? — Wappu — Wappu — puhu toki — toinnu! — Tämä on seuraus tästä villielämästä. Täällä ylhäällä voipi kokonaan unohtaa puhua. — Olethan käynyt ihan voimattomaksi, nojau minuun, minä vien sinut alas majaasi. En minäkään vielä ole mikään sankari, mutta on minulla hiukan enemmän voimia kuin sinulla kuitenkin. Tule — täällä ylhäällä ihan pyörryttää ja minulla on hyvin paljon puhumista sinun kanssasi, Wappu — hyvin paljon! — Wappu antoi vastustamatta viedä itsensä alas. Puhumatta johti Jooseppi hänen heikkoja askeleitansa jäämeren yli majalle päin. Mutta siinä juuri oli paimen, ja hän seisahtui sentähden ja antoi tytön vaipua alas vuoriruohikkoon. Wappu istui siinä kädet ristissä, äänetönnä ja hiljaa. Oli kaiketi Jumalan tahto, että hän vielä kestäisi tämän koetuksen, ja hän rukoili vaan voimaa.
Jooseppi istui hänen viereensä, nojasi päätään käteensä ja katseli palavilla silmillänsä Wapun kasvoihin. — Minulla on paljon sovittamista sinun suhteesi, Wappu, — sanoi hän totisesti — jo kauan aikaa sitten olisin tullut, jos tohtori ja pappi olisivat minua laskeneet; mutta he ovat sanoneet, että sen kenties saisin hengelläni maksaa, jos liian aikaisin vuorelle menisin, ja silloin arvelin että tuo olisi vahinko kuitenkin — nyt vasta tahtoisinkin elää, Wappu, — hän tarttui Wapun käteen — kun sinä olet elämäni pelastanut! — Kuullessani sitä, ymmärsin kuinka sinun oli laita — ja minun myöskin Wappu! — hän hyväili lempeästi Wapun kättä.
Kauhistuneena veti Wappu kätensä pois, hän oli tukehtua.
— Jooseppi, nyt tiedän mitä tarkoitat! Sinä arvelet että koska minä olen henkesi pelastanut, täytyy sun minua hyvänä pitää ja lopuksi heittää Asra oman onnensa nojaan! Älä sinä siitä ole milläsikään, Jooseppi, sillä niin totta kuin on taivaassa Jumala, — kurja olen ja paha, mutta en niin paha kuitenkaan, että ottaisin palkintoa vastaan, jota en ansaitse, että antaisin lahjoittaa sydämen itselleni juomarahaksi — sydämen, jonka olisin lisäksi pakoitettu toiselta varastamaan. Ei, sitä Kotka-Wappu ei tee. — Kiitos Jumalalle että vielä löytyy jotakin pahaa, johon en kykeneisi! — lisäsi hän hiljaa itsekseen. Ja kooten kaiken voimansa nousi Wappu ja tahtoi mennä majalle, jonka vieressä paimen istui ja vihelsi laulua. Jooseppi otti kiinni hänen molemmista käsivarsistaan: — Wappu, kuule minua kuitenkin ensin!
— En, Jooseppi, — sanoi hän kalpein huulin, — ei sanaakaan enää! Kiitän sinua hyvästä tahdostasi — mutta sinä et ole minua oikein tuntenut!
— Wappu, minä sanon sinulle, että sun täytyy minua kuulla — ymmärrätkös, sun täytyy! — Hän laski kätensä Wapun olkapäälle ja katseli häntä käskeväisesti, jotta Wappu vaipui ikäänkuin masentuneena alas.
— Puhu siis, — sanoi hän hengästyneenä ja istui uupuneena vähän matkaa Joosepista eräälle kivelle.
— Niin oikein — nyt näen, että voit totella myöskin, — sanoi hän hyväntahtoisesti hymyten.
Jooseppi oikaisi kauniin ruumiinsa nurmelle; takin, jonka oli ottanut päältänsä, pani hän kyynäspään alle ja nojasi siihen. Hänen lämmin hengähdyksensä ympäröi Wappua puhuessa. Wappu istui liikkumatoinna, silmät alas luotuina; sisällinen taistelu saattoi hänen poskensa punoittamaan, mutta ulkonaisesti näytti hän tyynelle, melkein kylmälle.
— Katsos, Wappu, minä tahdon kertoa sinulle kaikki niinkuin se on, — jatkoi Jooseppi. En ole koskaan voinut sinua kärsiä, vaikk'en sinua tuntenut. Sinusta kerrottiin niin paljon, kuinka kova ja raju sinä olit, ja minä sain siten hyvin huonon ajatuksen sinusta, enkä tahtonut sinusta tietää ollenkaan. Että olit komea ja kaunis tyttö, sen aina näin, vaikk'en tahtonut nähdä! Sentähden menin aina pois sinun tieltäsi, kunnes tuli tuo juttu Asran kanssa, — mutta sitä minä en voinut jättää rankaisematta! — Näetkös, mitä Asralle tehdään, se tehdään minullekin — ja jos Asralle pahaa tehdään, niin se leikkaa sydäntäni, sillä tiedä — no, mun täytyy se nyt sanoa, — äitini suokoon sen mulle anteeksi haudassansa: Asra on mun sisareni!
Wappu säpsähti ja katseli Jooseppia, niinkuin näkisi unta. Jooseppi vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi otsaansa paitansa hihalla:
— Ei ole oikein tehty, että sitä kerron; mutta sinun täytyy se tietää, etkä sinä levitä tietoasi. Äitini uskoi mulle kuolin vuoteellansa, että hän tuolla Vintschgau'issa, ennenkuin tunsi isääni, oli synnyttänyt tämän lapsen, ja minä olen suulla ja kädellä hänelle luvannut pitää huolta tytöstä niinkuin veli, sentähden toin hänet sieltä ja hankin hänelle palveluspaikan "Lampaassa", että hän olisi likellä minua. Mutta me sisarukset lupasimme toisillemme, että pitäisimme asian salassa emmekä antaisi solvaista äitimme muistoa. Tottahan sinä käsität, ett'en voinut sallia sisartani rankaisematta solvaistavan, vaan minun täytyi astua esiin häntä puollustamaan, kun hänen kunniaansa loukattiin?!
Wappu istui siinä kuin kuvapatsas ja hengitti vaivalla. Hänestä oli kuin kaikki vuoret ja koko maailma olisi pyörinyt hänen ympärinsä. Nyt oli kaikki hänelle selvää — hän ymmärsi nyt Asran puheen Joosepin vuoteen vieressä! Hän painoi päänsä molempiin käsiinsä, ikäänkuin ei olisi voinut sitä käsittää. Jos tämä oli totta, kuinka julmasti hänen rikoksensa kasvoi! Jonka hän oli pyytänyt murhata, ei ollut tunnotoin mies, joka palveluspiian tähden oli häntä solvaissut — se oli veli, joka ainoastaan oli täyttänyt velvollisuutensa sisartansa kohtaan, — hän oli tahtonut ottaa turvattomalta tyttö-paralta hänen ainoan turvansa silmittömästä mustasukkaisuudesta! — Hyvä Jumala, jos se olisi tapahtunut! sanoi hän itselleen. Häntä pyörrytti, — hän kätki kasvonsa käsiin, ja heikko valitusääni tunkeusi hänen rinnastansa.
Jooseppi, joka ei huomannut hänen liikutustaan, jatkoi:
— Sitten tapahtui että minä "Lampaassa" kaikkein ihmisten kuullen vannoin rankaisevani ylpeyttäsi ja saattavani sinua saman häpeän alaiseksi kuin sinä olit saattanut Asran, ja näin me solmimme tuon kujeen, huolimatta Asrasta, joka ei ollut siihen suostuvainen. Kaikki onnistui kun onnistuikin, mutta kun me taistelimme toinen toisemme kanssa ja sinä lepäsit sydäntäni vasten kauniilla rakkaalla rinnallasi ja minä suutelin sinua, silloin tuntui kuin olisin saanut tulta suoniini. En tahtonut sitä tunnustaa kun olin niin kauan ollut vihamiehesi — mutta se tuli yhä hullummaksi, ja yöllä näin unta että suutelin sinua, ja minä heräsin huutaen nimeäsi ja nousin vuoteeltani, sillä minä en sitä kauemmin kestänyt.
— Vaikene! sinä tapat minut, — käski Wappu, niinkuin olisi liekissä istunut.
Mutta Jooseppi jatkoi hartahasti: — Sentähden nousin jo yöllä ja menin Sonneplattelle päin. — Niin — miksi sitä salaisin? — Minä tahdoin vielä ennen päivän nousua koputtaa sinun ikkunallesi — ja kuvasin iloisena itselleni kuinka ihanata olisi, jos sinä pistäisit uniset kasvosi ulos ikkunasta ja minä saisin ottaa pääsi käsieni väliin ja suudella sinua ja anoa sinulta anteeksi monta tuhatta kertaa! — Ja silloin — silloin lentää luoti pääni ohitse ja kohta sen jälkeen toinen olkapääni läpi, ja kun horjahdan, tulee joku ja sysää minut takaa käsipuitten yli. Jo luulen olevan lopussa rakkauden ja kaiken. Mutta silloin tulet enkelinä ja armahdat minua ja viet minut ylös ja pidät minusta huolta, — o Wappu! — Hän heittäysi Wapun jalkojen juureen ja laski ristiin pannut kädet hänen helmaansa: — Wappu en voi sua kiittää niinkuin tahtoisin, mutta jos kaikki rakkaus ko'ottaisiin mitä maailmassa on, ei se kuitenkaan olisi niin innokasta, kuin minun rakkauteni sinuun!
Nyt Wapun vaivalla säilytetty voima raukesi, sydäntä vihlaisevalla huudolla sysäsi hän Joosepin pois luotansa ja heittäysi maahan raivoovassa epätoivossa, kasvot maata vasten:
— Oi niin onnelliseksi olisin voinut tulla, — ja nyt on kaikki lopussa — kaikki, kaikki!
— Wappu, — Jumalan tähden — luulen todellakin että hourailet! Mikä siis olisi lopussa — jos sinä ja minä toisiamme rakastamme, niin kaikki on hyvin!
— Oi Jooseppi, Jooseppi, ethän sinä mitään tiedä! — Meistä ei tule mitään, oi sinä et tiedä, että olen hyljätty ja tuomittu enkä koskaan voi tulla vaimoksesi — polje minua — tapa minut — minä annoin syöstä sinut sinne alas! — Jooseppi astui taaksepäin, kuullessansa nuo hirmuiset sanat — hän ei vieläkään tietänyt hourailiko Wappu vai ei. Hän oli hypännyt seisomaan ja katseli Wappua kauhistuksella.
— Jooseppi, — kuiskasi Wappu ja syleili hänen polviansa, — olen rakastanut sinua siitä asti kun näin sinut ensi kerran. Sinun tähtesi isäni lähetti minut ylös Hochjoch'ille, sinun tähtesi sytytin hänen talonsa tuleen, sinun tähtesi kuljeskelin kolme vuotta erämaassa, kärsien nälkää ja vilua, ja tahdoin ennemmin kuolla, kuin ottaa toista miestä. Ja ainoastaan mustasukkaisuudesta olin sitten semmoinen kuin olin Asraa kohtaan, kun luulin että hän oli kultasi ja ryösti sinut minulta. Ja viimein sinä tulet luokseni, odotettuani pitkiä, pitkiä vuosia, ja käskit minua kosijana tanssiin, sydämeni oli ilosta haleta ja minä annoin sinun suudella itseäni kuin Morsian, mutta sinä — sinä pilkkasit minua julkisesti —pilkkasitminua — kaikesta rakkaudesta ja uskollisuudesta — kaikista kärsimyksistäni sinun tähtesi — silloin rakkauteni muuttui vihaksi ja minä käskin Vincenz'in surmaamaan sinut.
Jooseppi pani molemmat kätensä kasvojen eteen: — Se on hirmuista — sanoi hän hiljaa.
— Yöllä minä kaduin, — jatkoi Wappu; — minä menin sitä estämään — mutta silloin se jo oli tehty. Ja nyt sanot minulle, että olisit minua rakastanut ja että kaikki olisi ollut hyvin, jos olisin voinut seisoa edessäsi puhtaalla omallatunnolla. Ja minä olen ryöstänyt tämän kaiken itseltäni, sokean raivoni ja pahuuteni kautta! Oi minä luulin, ett'ei ollut suurempaa kärsimystä kuin se, johon sinä minun saatoit, vaan se on turhaa sen rinnalla, johon olen itseni saattanut, mutta minulle tapahtuu vaan oikeutta — vaan oikeutta!
Kauan vallitsi äänettömyys. Wappu oli painanut hikisen otsansa Joosepin polville. — Näin kului kauhea hetki. Sitten tunsi Wappu leukansa alla käden, joka hiljaa nosti hänen kasvojansa ylös.
Joosepin suuret silmät katsoivat häneen niin kummallisesti:
— Sinä Wappu parka! — sanoi hän hiljaa.
— Jooseppi, Jooseppi, älä ole niin hyvä minua kohtaan! — ota pyssysi ja ammu minua — minä tahoon istua liikkumatoinna, enkä tahdo säpsähtää, vaan kiittää sinua siitä laupiuden työstä!
Nyt Jooseppi nosti Wapun syliinsä, pani hänen päänsä rintaansa vasten, silitti hänen hiuksiansa ja suuteli häntä lämpimästi, innollisesti.
— Ja minä lemmin sinua! — huusi hän niin että kaiku riemulla siihen vastasi autioilta kallioilta.
Ja siinä seisoi Wappu, epäillen että oli kuullut oikein, äänetöinnä, onnesta melkein masentuneena.
— Jooseppi, onko se mahdollista — voitko antaa minulle anteeksi — voiko hyvä Jumala minulle anteeksi antaa? — kuiskasi hän hengästyneenä.
— Wappu! se, joka on kuullut kaiken tämän, nähnyt riutuneet kasvosi ja sittenkin olisi suuttunut sinuun, sillä olisi todellakin kivisydän! Minä olen kova mies, mutta sitä en voi.
— Herra minun Jumalani, — sanoi Wappu, kyynelsilmin: — kun ajattelen, että olen tahtonut iäksi lopettaatämänsydämen sykkimisen! — Tuskallisena väänteli hän käsiään: — Voi sinä hyvä Jooseppi — jota ystävällisempi ja hellempi sinä olet minulle, sitä kauheammin katumus minua vaivaa. En löydä rauhaa maan päällä enkä taivaassa. Sinun palvelijasi tahdon olla enkä vaimosi, — kynnykselläsi tahdon maata, enkä vieressäsi, — tahdon tehdä työtä edestäsi ja palvella sinua, — ja tehdä kaikki mitä vaan silmistäsi voin lukea. — Ja jos sinä lyöt minua, niin tahdon kättäsi suudella, — jos tallaat minun jalkojesi alle, tahdon polviasi syleillä, — ja vaikk'et soisi minulle muuta kuin yhden silmäyksen ja yhden ainoan sanasen niin tahdon olla tyytyväinen, — niin sekin jo on enemmän kuin mitä ansaitsen!
— Ja luuletko myös, että minä siihen tyytyisin? — sanoi Jooseppi innokkaasti, — luuletko että minulla olisi kyllin yhdestä silmäyksestä, yhdestä sanasta? Luuletko että antaisin sinun maata ulkona kynnykselläni? Enkö aukaisisi ovea ja kutsuisi sinua sisälle? Ja luuletko toki, että sinä jäisit pihalle, jos minä rukoilisin sinua tulemaan huoneesen?
Wappu pyrki päästäkseen hänestä irti ja painoi hohtavat kasvonsa käsiinsä.
— Ole rauhassa, armahani, sanoi Jooseppi kauniilla, miehekkäällä äänellään ja otti hänet syliinsä, — ole rauhassa ja ota ilolla vastaan se, minkä Herra sinulle lahjoittaa, — sinä voit sen tehdä, sillä sinä olet täydellisesti rikoksesi sovittanut. Älä vaivaa itseäsi millään syytöksillä, sillä minä olen myös suuresti rikkonut sinua vastaan ja sinua kovasti suututtanut, minä olen palkinnut rakkautesi ja uskollisuutesi pilkalla ja ylönkatseella, — niin ett'ei se tosiaankaan ollut kumma, että kärsivällisyytesi vihdoin loppui — ethän sinä sille mitään voinut? — olethan Kotka-Wappu! Mutta sinä kaduit kohta ja toit minun kuoleman uhalla sieltä, mistä ei yksikään mies uskaltanut sitä tehdä, ja annoit kantaa minut kotiin luoksesi ja laskit minut omalle vuoteellesi, siksi kun tuo tyhmä Asra tuli ja karkoitti sinut pois, syystä että luulit häntä sydämeni rakastetuksi. Sitten tahdoit lahjoittaa meille omaisuutesi, niin että minä voisin naida Asran, — sen sinä uskoit? Ja sen jälkeen pakenit sinä erämaahan raskaalla surullasi! Armas ystäväni, aina siitä ajasta saakka, kun tulit minua tuntemaan, ei sinulla ole ollut muuta kuin sydämen surua minun tähteni, enkö minä rakastaisi sinua, emmekö nyt saisi olla onnellisia? Ei, Wappu, vaikka koko maailma olisi sinua vastaan, — niin minä en siitä huoli, minä otan sinut syliini, eikä kukaan ihminen saa sinua loukata!
— Onko siis oikein totta, että tahdot pelastaa minua kurjuudesta ja häpeästä ja antaa minulle jalon sydämesi? Sinä et kamoksu Kotka-Wappua, häntä, joka on niin paljon pahaa matkaansaattanut?
— Minä kamoksuisin Kotka-Wappua — minäKarhu-Jooseppi? Ei, rakas lapseni, ja vaikka olisit vielä paljonkin hillittömämpi kuin olet, en sinua sittenkään pelkäisi, niin voittaisin sinun kumminkin, sen olen jo kerran sinulle sanonut — silloin vihassa — mutta nyt sanon minä sen rakkaudessa! Ja vaikk'en voisikaan sinua voittaa ja vaikka tietäisin, että sinä ensimäisinä päivinä tappaisit minun, niin en sittenkään luopuisi sinusta — minä en sitävoisitehdä. Minä olen satoja kertoja vainonnut vuorivuohia sellaisilla paikoilla, missä joka askele olisi voinut saattaa minua surman suuhun, enkä kumminkaan ole niitä heittänyt, ja sinua, sinä ihmeen ihana tyttö, sinua en haluaisi enemmän kuin vuorivuohta? Kuule, Wappu — yhden ainoan sellaisen hetken edestä kuin tämä on, koska sinä olet niinkuin tänään ja katselet minua näin ja likentelet luokseni niinkuin nyt, sellaisen hetken edestä mielelläni kuolisin!—- Hän painoi häntä vasten rintaansa niin että Wappu oli tukahtua. — Tästä päivästä kahden viikon ta'a olet sinä vaimoni, ja sitten et sinä koskaan enään minua tapa, — minä tiedän sen, sillä nyt tunnen sydämesi!
Silloin Wappu hypähti seisomaan ja koroitti kätensä taivasta kohti: — Oi, Sinä ihmeellinen, laupias Jumala, Sinä suot minulle nyt jotakin parempaa kuin maallisen onnen; Sinä suot minulle armo-sanoman!
Oli jo ilta — lempeät kasvot katselivat heitä ystävällisesti tuolta ylhäältä — täysi kuu kumoitti vuoren takaa. Laaksot olivat jo varjossa — näin myöhään ei enää sopinut lähteä alas vuorelta. He menivät tupaan, tekivät valkeata ja istuivat tulisijan ääreen. Vuosikausiin eivät olleet päässeet toistensa puheisin; nyt saivat mielin määrin keskustella. Katolla kotka unissaan oli tekevinänsä pesää, — juhlasoiton helinältä kuului yötuulen humina tuvan ympärillä ja pienestä ikkunasta vilkahti tuikkiva tähti.
Seuraavana aamuna seisoivat Wappu ja Jooseppi tuvan ovella, valmiina lähtemään kotimatkalle.
— Jumalan haltuun, Isä Murzoll, virkkoi Wappu, jonka poskella kiilsi kyynel aamuruskon valossa: — Nyt en minä enää palaja sinun tykösi, onneni on tuolla alhaalla; mutta olkoon sinulle kiitos siitä, että tähän asti olet suonut turvapaikan minulle kodittomalle. — Ja sinä, vanha mökki, jäät nyt autioksi, mutta istuessani tuolla alhaalla lämpöisessä tuvassa, rakkaan mieheni rinnalla, muistelen kuinka täällä ylhäällä sinun kattosi suojassa itkien ja vilusta täristen olen viettänyt yksinäiset yöni, ja elinaikani tahdon pysyä kiitollisena ja nöyränä!
Hän kääntyi ja laski kätensä Joosepin käsivarrelle. — Tule Jooseppi, rientäkäämme, että ennen puolipäivää ennätämme hyvän pastorimme luo Heiligkreuz'iin.
— No rientäkäämme, minä vien sinut kotiin, armas kaunokaiseni! — Katsokaa, onnelliset neitsyet, nyt hän on minun omani — emmekä pidä lukua teistä emmekä muistakaan pahansuovista kummituksista!
Ja hänen raikas huhoilemisensa kajahteli siintävään etäisyyteen asti ikäänkuin kiitoslaulu Pääsiäis-aamuna.
— St, — ole vait, — sanoi Wappu säikähtyneenä ja painoi kätensä hänen huulillensa: — Älä ärsytä heitä! — Mutta sitten hän hilpeästi nauraen lausui:
— Ei toki, eihän enää olekaan onnellisia neitsyeitä, eikä pahansuopia kummituksia — Jumalahan yksin hallitsee!
Hän kääntyi vielä kerran ja katsoi taaksensa. Fernerin lumipeittoiset huiput rusoittivat aamu-ruskon paisteessa. — Ihanata tuolla ylhäällä oli! — sanoi hän vähän viivähtäen.
— Onko sinun vaikea lähteä kanssani tuonne alas? — kysyi Jooseppi.
— Vaikka sinä veisit minun syvimpään maan-alaiseen kaivanteesen, mihinkä ei ikänä päivän valo pilkoittaisikaan, tulisin kuitenkin kanssasi, en mitään kysyisi, en valittaisi! — sanoi Wappu, ja hänen äänessänsä oli niin ihmeen vieno värähdys, että Jooseppi sumeentui.
Silloin kuului suhina tuvan katolta. — Oi Hansel'ini — sinut olin unhoittaa, huudahti Wappu. — Sinä —! sanoi hän hymyillen Joosepille — tuota sinun täytyy kärsiä — olettehan samat kohtalot kokeneet: olenhan noutanutsinun, samoin kuintuonkinkalliolta omakseni!
Sitten he astuivat alas. Hää-saatto ei ollut suuri. Ei ollut muuta koristusta, kuin ne kultaiset morsius-kruunut, jotka aamu-auringon säteet kietoivat heidän päähänsä — ei muita saattajia kuin korkealla ilmassa liitelevä kotka. Mutta heidän povessansa majaili kalliisti maksettu, todellinen, sanomaton onnellisuus.
* * * * *
Tuolla ylhäällä päivänrinteessä, huikaisevassa korkeudessa, mistä kerran "vuoriston raivoisa neito uneksien katseli alas", mistä hän sittemmin laskeusi pimeään syvyyteen, pelastaaksensa sydämensä lemmittyä, siitä nyt yksinäinen risti kohoaa sinitaivasta kohden. Seurakuuta on asettanut sen siihen muistoksi Kotka-Wapusta ja Karhu-Joosepista, koko seudun hyväntekijöistä!
Wappu ja Jooseppi kuolivat nuorena. Heidän kohtalonsa myrskyt olivat murtaneet heidän elämänsä langan, vaan heidän nimensä elää ja pysyy kiitollisessa muistossa, niin kauvan ja niin pitkälle kuin Ache-virta jatkaa kulkuansa.
Matkustaja, joka illalla myöhään kulkee laaksoa kun ehtookellot soivat ja hopeainen äsken syntynyt kuu nousee vuorten takaa, näkee kaksi harmaapäistä vanhusta olevan tuolla ylhäällä polvillansa. Ne ovat Asra ja Benedict Klotz, jotka useasti tulevat tänne Rosen'ista rukoilemaan ristin juurella. Wappu itse oli heidät yhteen saattanut ja vielä haudan partaalla he siunaavat hänen muistoansa.
Alhaalla laaksossa leijuilee valkoisia sumuhaamuja matkustajan ympärillä, houkutellen häntä onnellisten neitsyeiden luokse. Rististä hän kuulee ikäänkuin valituksen muinaisista sankari-saduista, valituksen siitä, että voimalliset samoin kuin heikotkin uupuvat ja katoavat, — mutta yksi asia häntä lohduttaa: jalous ja voima voi kadota, vaan se ei kokonaan häviä maailmasta. Siegfried'in ja Brunhildan kiiltävässä rintanauhassa yhtä hyvin kuin Karhu-Joosepin ja Kotka-Wapun halvassa puvussa — sama jalous ja voima se kaikkialla ilmautuu!