Ja Ukko Ylijumala nukahtaa korkeaan sänkyynsä, sinisten uutimien taa — mutta tuo vanha Akka, Aurinko, jääpi meitä, ihmislapsia huvittamaan. Hänpä se huomenna Saaren erakon kapahauvinkin paistaa. Siinä toivossa ainakin minä, joka tätä kirjoitan, nukkumaan panen. Tyttöni jo nukkuu ja kynttilän pätkä lähenee loppuaan. Jäät ja vedet hohtavat männikön läpi, ei tule oikeata pimeyttä, teiret yhä kukertavat; poroni makaa sammalella ja märehtii…
Kuinka pieni molekyyli kaikkeuden kirkkaudessa onkaan se, jota ihmiseksi sanotaan?
Pohjan Akka, harvahammas
eli
19 päivä toukokuuta.
Lukija muistanee viimeöisen tarinani Ukko Ylijumalasta. Siihen uskoonhan nukuin ja luulin siis jotakuinkin varmasti herääväni mitä herttaisimpaan aamuauringon paisteeseen. Mutta mitenkäs kävi? Kello 4 aamusella havahduin mitä armottomimpaan tuulen tohinaan, seinät ryskyivät ja pauhu päälläni oli hirmuinen: tuntui että koko kalatupa pian lentää ilmaan. Tuvassa oli hornamaisen kylmä. Mitä, mitä peijakasta tämä tiesi? Hieroin silmiäni, kurkistin järvelle — laineita, laineita, mustia kuin kyykäärmeet, mutta mistä päin?
Viisi päivää ja yötä oli puskenut itäetelästä — nyt pauhasi myrsky suoraan pohjoisesta.
Silmänräpäyksessä ymmärsin yskän. Ukko Taivahisen nukkuessa oli Grossmutter Aurinko pannut toimeen suurpyykin pesun ja luovuttanut tehtävänsä Pohjan Akalle, joka siihen oli sattunut parahiksi. Pohjan Akka oli repäissyt auki suuren pussinsa ja alkanut pöllyttää, pöllyttää aivankuin untuvia ilmaan. Hän oli polkenut jalkaa, kiljunut ja sylkenyt sekaan, tanssinut kuin hullu piru.
Niin tuli Pohjan myrsky!
— Sinä lykkäsit jäitä pohjoista kohti — minäpä työnnän ne takaisin etelään! oli Pohjan Akka huutanut arvostellen nukkuvan Ukko Herran töitä. Minä puhallan koko kalasaaren pois sijoiltaan!
— Säästä, ilkimys, rysiäni! rukoilen minä, saaren vanki, mutta eihän tuo ruoja niitäkään säästä. Kalat ajaa hän hiiteen, kepit katkoo, jäitä paiskelee vasten vanteita…
Hyi horna! Tässä sitä nyt ollaan. Ei kysymystäkään soutaa vedenpäällisellä tuulessa. Akka, Pohjan Akka, pöllyttää pöllyttämistään valkoisia untuviaan — koko saari on peittynyt niihin ja jäätkin hohtavat lumivalkoisina. Ihmeellinen Ukko Jumala, joka ei herää vähemmästäkin myllerryksestä…
Mutta annas kunHänherää, eiköhän anna kyytiä Akalle?
Ja annas kun arvon anoppi joutuu pyykinpesustaan: — pehmittää PohjanAkan peräpakarat. Pehmittääpä varmasti.
— Kuules, tyttöseni, sanon minä — havahtuen todellisuuteen — eiköhän keitetä päivän kunniaksi kaurapuuroa?
— Keitetään vaan! sanoo 8-vuotias loistavin silmin —
Ja me keitämme herkkuhuttua, hämmennämme yhdessä pataa ja lohdutamme meitämme ylönsyömisellä ja ylönjuomisella. Mutta Pohjonen yhä porottaa, lumia lentää ilmassa. Kello on 12 päivällä…
— — —
Kello 10 samana iltana. —
Pohjanmyrsky raivonnut koko päivän ja raivoaa paraikaa! On niin kylmä että vesi, joka tulvan takia sattuu joutumaan umpisolukkaan, johon ei tuuli pääse, heti jäätyy. Meillä on ollut tyttäreni kanssa täysi urakka pitää itsemme ja huoneemme lämpiminä, monta kertaa olemme sinisinä juosseet sisään tupaan. Kapahauki on heilunut tuvan ulkoseinässä aamusta alkaen irvikuvana koko saaritarkoituksellemme, sillä tällä rajuilmalla eivät veden koirat liiku, Pohjan vinkka katkaisee lemmenkin kuteet. Puolentusinaa kertaa olen hiipinyt rysärannalle vahtien etteivät jäät pääse särkemään laitoksiani — onneksi pieni niemeke ihmeesti suojaa aallon käynniltä, vaikka myrsky puskee täydellä voimalla. Jos tuulen suunta tänä yönä sattuisi kääntymään pohjoisesta länteen ja jäälautat irtaantuisivat Pesiön lahdelta tai Kurimon saaren rannoilta, menisivät kaikki rysäni nuuskaksi, tuskin löytäisin niistä siruakaan aamun tullen. Oi Ukko Ylijumala, hattaroiden hallitsija, heräjä, sillä kohta suuttuu Robinson Crusoe kevätidylliinsä. Kirves ja kuokka on heilunut tänään hänen kädessään, onhan saaressa pari pellontilkkua, jotka hyvä tapa vaatii kyntämään, vaan kun ei hevosta ole (peijakas ettei ole poroauraa), niin täytyy iskeä kuokalla, puskea lapiolla. Olen sitäpaitsi kaivanut maan uumenista kasvavain petäjäin jättiläisjuuria ja onpa ollut ankara leikki saada ne poikki rysäkirveellä, sillä leveäteräistä halkotapparaamme ei noin vaan mennä tylsyttämään. Halkohuoli tässä muutenkin kiusaa — elämän ensimäinen ehto näyttää todellakin olevantulenlämmittävä voima. Puuta tosin löytyy runsaasti, mutta tuoresta halkoa on vaikea äkkiä saada polttokuivaksi.
Hirveässä myllerryksessä on järvi riepu ollut tänä päivänä ja pirut sitä piinaavat yölläkin. Ilmassa vonkuu ja akkunoissa vinkuu ja valittaa, rannoilla käy sellainen pauhu että päätä pyörryttää. Pieniä jäävuoria patoutuu maihin — jäätanner, jolla vaimoni vielä eilen hiihteli, on jo aamulla huilannut sivutsemme, mutta noin 500 metrin yhtenäinen jääkenttä eroittaa meidät vastapäisestä kotirannasta. Se rakas ihmislapsen oma koti! Turhaan olemme päivän kuluessa yrittäneet huutaa toisillemme — mahdotonta mitään kuulla. Huudon mitenkuten vaistoaa, mutta sanoja ei erota. Kevätpyykit siellä vain heiluvat nuorissaan niinkuin jättiläiskapahauki täällä. Kuitenkin —.heidänrantansa on suojattu pahimmalta puskulta — lieneekö maailmassa montakaan kotia, joka on arvattu rakentaa niin pohjoiselta varmasti turvattuun metsämäkirinteeseen ja kaarteeseen? Siellä rannalla nähtävästi ei aavisteta, missä mylläkässämetäällä olemme. Olemmepa, koiravie, aivankuin meren laivassa, joka on ankkuroitu — luotsilaivassa, jollei tullivahdissa tai majakassa tai mutaproomussa. Boulanger? Donner Wetter Pappenheim! Pellon kuokintani lomassa olen virkistänyt henkeäni lukemalla "Rauhan erakkoa". Se sopii hyvin yhteen nykyajan epäkirjallisen tilanteeni kanssa — niinkuin kapahauki, josta maininnut olen, roikkuu irvikuvana omista tarkoitusperistäni, niin myös "mailman rauha" on irvikuva nykyisestä mailman myllerryksestä. Lyhyesti sanoen: mailman sodalla on jotakin yhteistä sen Pohjan myrskyn kanssa, joka paraikaa repii ja uhkaa ihanteellisia haukirysiäni ja häiritsee kevätidyllin haaveilijaa — minua. Kiipeäisinpä tottatosiaan tällä hetkellä ylös sinne Tyroolin vuoripukkilaan tunnelijunia kiikaroimaan, vaan Kaitselmus on niin asettanut että mies, "Sodan sokko", viettää viheliäisiä vuorokausia Rämsänrannan yksinäisellä saarella. Kuitenkin on hauskatietääettä tämäkin tilanne loppuu — kenties jo huomenna — — oi meitä ihmisiä, jospa me joka ikävässä muistaisimme valon ja varjon vaihtelua, niin josiitäsaisimme elämänuskoa!…
Kirjoittanenko liian ylimalkaisesti, pitkäpiimäisesti ja arkipäiväisesti? Herrajumala: nyt syttyi kynttiläjalkani ilmituleen ja koko tupa on kuin temppeli pyhän tuohuksen hohteessa. Lienee aika lopettaa päiväyksensä, sillä pikku emäntäni taas nukkuu ja bamusakahvini on jäähtynyt. O sancta Bamusa! Vielä on meillä muonaa moniaiksi päiviksi. "Laivakorput" tosin ovat loppuneet, mutta kymmenkunnan vesirinkeliä roikkuu vielä laipiossa. Piimäpöntöt ovat ehtymättömät — kiitos kotikullan kolmen lehmän.
Selkäpiitä karmii, joka akkunasta tuulee, kääriydyn peittoihin ja kuuntelen patalakki päässä myrskyn mylvinää. Ei hetkeäkään helpoitusta. Syvyydet jylisevät. Jylhää olisi näin kuolla… mutta eikö se olisi vain sitä, joka kuitenkin kerran — luultavastikin julmasti — tapahtuu? (Alan tulla juhlalliseksi).
Jos minulle huonosti käy:uudestaan tahdon elää elämäni!Ja koska sitä tahdon, niin se tietysti sielujen maailmassa tapahtuukin. Usein minusta tuntuu kuin olisin sattunut putoamaan väärälle planeetalle.
Naurakaa vaan, mutta tässä piilee kerran selvitettävä totuus.
20 p. toukokuuta, Lauvantai.
Hirveä kylmyys! Maankenkä jäässä. Ei ainoatakaan kalaa. Vesi noussut. Valju ilma, valju ja armoton. Myrsky laantumassa, mutta — jäät liikkumattomat.
Ryhdyn tekemään — väkkärää. Kirveellä ja puukolla. Jotakin tarkoituksetontahan on muutenkin koko saaressa olomme…
Illan tullen lähden tutkimaan railoväyliä kotiinpäin. Pääsen puoliväliin. Poro hulluuipi perässäni; turhaan koettaen kiivetä jään päälle. Uipi sitten takaisin saareen. Jäihin töksähtää vedenpäälliseni. Nousen talvitien kallolle, joka keskeltä on poikki.
Kävelen…
Palaan takaisin noutamaan tyttöäni. Heleijaa! Kotisauna savuaa!Heitän rysät pariksi päiväksi. — — —
22 p. toukokuuta.
Käymäsiltään saaressa. Yhä kylmää! Yhä jäitä ja railot ahtaat, niin että hädintuskin mahtuu. Sotakevät tämä on: Mutta sainpas sentään 4 haukia rysistäni… Räntää satelee. Hauskaa kevättä, Saaren tonttu! Vien piimäpönttösi pois, koska et näy särpivän. Pian vienen kapahaukisikin harakoiltasi. Terve poro!
23 p. toukokuuta.
Ilta-auringon paisteessa…
Hauki vonkale verkossa, rysissä — ei mitään. Tyyni, kylmä, jäät paikoillaan, poreet ahtaat, railot leveät. Ihmeellinen koko kevät! Missä linnut? Ei ääntä. Valjua, valjua. Sydän?… Mutta poro vain laukkaa kuin hupsu perässäni — nyt se on keittiössä, kun ovi jäi auki. Tuo kiltti talviveturi, se se sittenkin kenties on ainoa, joka onjotakin…
Vien viimeisen piimäpöntön. Ei kannata täällä asua, koskapa eivät hauvit telmi.
28 p. toukokuuta.
Sunnuntai-ilta. Jäät puurona. Ähäts. 5 haukia! Terveisiä pappilasta ja kirkonkylästä. Isäntä näet on käynyt sielläkin asti uusissa pieksusaappaissaan, vaan taas on kalasarkatakki niskassa ja haukipieksut pohkeissa, lieneekö se sabatinrikos? Moniaat ihmiset ovat niin pukupyhiä.
Pohjatuuli! Milloin herkeät?
29 p. …
Järvi puhdisteleiksen. Olen kovissa maatöissä ja käteni vapisevat lannanvedosta ja kauramaan ruiskuttamisesta… Ei yhtään kalaa, jäitä ja viittoja vain rysieni päällä. Olen pikku emännän kanssa liikkeessä, äiti on puutarhakursseilla peninkulman päässä kylällä.
Niin, eilen saimme mantereen puolelta lisäksi 4 haukia, siis yhtenä iltana 9. Yöksi taas porhalsi pohja… Heipä hei!
30 p. toukok.
Vihdoinkin järvi auki! Rämsänrannan ainokainen "laiva" heti halkomassa sorehtivia, mustia aaltoja, joita pohjatuuli liekuttaa. Mies on taas ollut kovissa maatöissä, viimeksi täällä saaressa, johon hän on tekaissut kaurapellon.
Mutta Robinson Crusoella on ilmoitettavana suuri suru — kun hän souti etelämanteren puolelle, heittäysi kuninkaallinen hirvi hänen vedenpäällisensä jälkeen ja uiskeli ylpeästi pohjatuulen vihureissa hänen perässään. Saparo pystyssä se, ensin pyristeltyään veden karvoistaan, juoksi pitkin rantahietikkoa — sitten hävisi metsään. Ja Robinson Crusoe huusi sen jälkeen näin sanoen: "Jää hyvästi peurani, rysätoverini Pohjan myrskyissä, erämaan saareni hopeainen Edelweiss! Tunturikukkaseni! Jää hyvästi!" — — —
2 p. kesäk.
Ei! ei! Tässä täytyy ryhtyä maatöihin: maahenki jo lemahtaa tunkiolta ja peltotilkuilta, edessä on ankara peräveto, taikkokarhinta ja siemenkylvö — otanpa kuin otankin rysäni pois ja huokasen haikean huokauksen "siitä keväästä, jota ei koskaan tullut". Tosin vieläkin pari hauvin tuppeloa tonkii vanteissa, mutta toinen on nielusta karkaamassa ja siitä päätän ettäkutu on ohi. Ei noussut kevättulva tänä vuonna Rämsänrannalla. Vähäiseksi jäi kalansaalis… Jää hyvästi varhakevään toteutumaton haave, sinä pohjatuulen ja lumimyrskyn jäähdyttämä sydänsävel. Jää hyvästi, ihanasti väreilevä rantapore… Lyö laine, loiski kesä!
(1916)