— Herra antoi, Herra otti, siunattu olkoon Herran nimi — sanoi isä juhlallisesti, ja yksitellen he menivät sitte sanomaan hyvästi pienokaiselle.
Kodissa vallitsi suuri hiljaisuus koko pääsiäisaikana; Lillin iloinen hymyily ei enää luonut auringonpaistettaan sinne, mutta oli ikäänkuin hänen henkensä olisi levittänyt pyhän rauhan kaikkialle ja kaikkiin.
Pilvisen pitkäperjantain perästä muuttui ilma, ja pääsiäispäivänä aurinko nousi loistavana kirkkaalle taivaalle. Koko luonnossa oli kevättä ja uudistusta, ikäänkuin sekin olisi tahtonut yhtyä livertävien lintujen kanssa laulamaan pääsiäisvirttä.
Vaikka vanhemmat surivat pientä kuollutta, muistivat he kuitenkin rakkaudella elossa olevia lapsiansa ja koettivat kaikin tavoin lieventää heidän katkeraa kaipaustansa. Lotta täti tuli, hyvänä ja osaa-ottavana kuten aina, koristamaan valkoisilla ruusuilla ja kieloilla Lillin viimeistä vuodetta, ja pikku Jannen äiti laski kiitollisena poikansa tähden vuoden ensimmäiset sinivuokot pienokaisen jalkojen ääreen valkoiseen arkkuun.
Muutamia päiviä myöhemmin arkku vietiin pois kirkkomaahan ja laskettiin mullan poveen suuren koivun juurelle. Siellä kevään linnut lauloivat iloisia liverryksiään. Provasti puhui haudalla niin kauniisti ylösnousemuksen toivosta; nuorten kyynelet vuotivat tulvanaan, ja myöskin isän silmät olivat kosteina, mutta äiti itki niin hiljaa kuin kaste laskee kesän kukkasille. Hän saattoi kesken surunsa kiittää Jumalaa siitä, että hänen pieni lapsensa oli päässyt "hyvän paimenen" helmaan. Sitte he läksivät kaikin kotiin, eivätkä lapset saattaneet ymmärtää, että heidän todella täytyi jättää Lilli yksin niin kauas; mutta pikku Ester kiipesi äitinsä syliin, painoi poskensa äitinsä poskea vasten ja kuiskasi ujosti: — Nyt minä tulen äidin pikku, pikku tytöksi enkä ole koskaan enää paha.
Äiti suuteli hellästi pientä tyttöänsä. Jumalalle kiitos, että hänellä vielä oli hellittävänä monta rakasta, joitten hyväksi hän saattoi elää.
— — — — — — — — — — — — — — — —
— Tämä on ollut surullinen pääsiäislupa — sanoi Meeri viimeisenä päivänä, minkä he olivat kotona — mutta en kuitenkaan millään ehdolla olisi tahtonut olla poissa. Gerda raukka, joka ei enää milloinkaan saa nähdä Lilliä!
— Hän tahtoi lentää — sanoi Freedrik — nyt hän on saanut siivet.
Meeri itki katkerasti, mutta hänen äitinsä istui hänen viereensä ja silitteli hiljaa hänen päätänsä. — Olemme viettäneet raskaita päiviä yhdessä — sanoi hän — mutta minä toivon, että koetus ei ole mennyt ohitsemme jälkiä jättämättä, tuottamatta siunausta tulevaisuudelle. Suru vetää meitä ylöspäin, ja siellä on meidän päämaalimme! — Mutta katsokaa nyt, kuinka aurinko loistaa lämpimästi tuolla ulkona, menkää sinne ja kävelkää kauan raittiissa ilmassa, niin Marin mämmi maistuu teille oikein hyvältä. Se aivan loukkaa muijan hyvää sydäntä, ettei teistä kukaan tänä vuonna ole siitä välittänyt. — Hän noikkasi lempeästi hymyillen heille, ja äidillisessä huolenpidossaan heidän hyvästään hän unhotti oman katkeran surunsa.
Niin, siellä oli todellakin ihana ilma; lumi oli melkein kokonaan sulanut, ja umput puissa paisuivat auringon lämmössä. Nuoret kulkivat hitaasti puistoa pitkin ja hengittivät leppoisaa ilmaa syvin siemauksin. Kaukana metsässä kevätpurot iloisesti kohisten virtailivat alas vuorten rinteitä, ja korkealla taivaan kannen alla liiteli leivonen liverrellen riemulaulujaan.
Siellä täällä mäenrinteillä pistäytyi jo esiin joku ruohonkorsi menneenvuotisten ruskeitten lehtien lomista. Nuo pienet esikoiset kurkistivat pelokkaina esiin, sillä olivathan he vain rikkaamman vehreyden arkoja ennustajia, toivon kirkkaaseen väriin puettuja kesän sanansaattajia.
Freedrik kumartui maata kohti ja katseli miettivänä noita pieniä lehtiä, mutta äkkiä hänen muotonsa kirkastui, hän kohotti päänsä, ikäänkuin hän olisi unesta herännyt.
— Katsokaa näitä pieniä lehtiä ja umppuja! Ne ovat meidän kaltaisiamme, nämä kevään enteet — sanoi hän. — Me olemme vielä samanlaisia kuin ne, kevätkylvöä, isän ja äidin tulevaisuudentoivoa, mutta me tahdomme eteenpäin pyrkiä, eikö niin? Jumalan avulla tahdomme tulla heidän onnekseen ja ilokseen koko elin-ajaksemme.
— Niin, niin, sitä me tahdomme! — vakuuttivat kaikki.
— Me olemme nuoret ja raittiit kuin kevät. Katsokaa, kuinka se versoo ympärillämme; kuulkaa, kuinka ilmassa suhisee meidän päämme päällä! Se tahtoo muistuttaa meitä käyttämään voimiamme elämän työssä, jotta emme tuhlaisi aikaamme. Oi, ihanaa on elää! — Freedrik heilutti innokkaasti lakkiansa ilmassa.
— Minä toivoisin, että nyt jo olisi kesä — sanoi Meeri.
— Niin, sitte saisimme jo jäädä tänne — tuumasi Bruuno.
— Vielä täytyy meillä olla vähän kärsivällisyyttä — sanoi Freedrik. — Isä ja äitikin odottavat hiljaisuudessa hedelmää kevät-oraistaan. Kevät antaa niin monta rikasta lupausta; toteuttakoon kesä ne kaikki! — Katso, Helka, kuinka täällä on hiljaista ja kaunista metsässä! Oi, miten meidän köyhä Suomemme sentään on kauneudesta rikas!
Läpi vihertyvän puiston läksivät nuoret takaisin Kerttulaan.