Hän katsahti kysyvästi La Tribeen, mutta saamatta vastausta. Hän oli juuri aikeissa lähteä alas kreivittären määräyksen mukaan, kun pelästynyt huuto pääsi katolla seisovilta miehiltä, jotka yhä katselivat kaiteen yli. Lähetti oli heiluttanut kirjettä ilmassa houkutellakseen sillä vielä viimeisen kerran, mutta pidellyt sitä huolimattomasti, sillä kevyt tuulahdus, joka oli yhtä petollinen kuin odottamatonkin, oli puhaltanut sen hänen kädestään. Kuullessaan huudon kreivitär juoksi kaiteen luo ja näki paperin liehuvan ilmassa noin viidenkymmenen askeleen päässä lähetistä. Se leijaili hetkisen sinne tänne, milloin kohoten korkeammalle, milloin laskeutuen maata kohden; sitten se kevyenä kuin untuva kosketti vedenpintaa alkaen vajota.
Lähetti raivosi ja polki jalkaa vimmoissaan. Mutta kreivitär seurasi sitä katseellaan ääneti, kunnes matala, valkoharjainen aalto tyrskähti pienen venhon yli, joka vaipui sanomineen.
Lähetti, joka myöskin oli vaiennut, tuijotti hetken veteen, sitten kohautti olkapäitään.
— Olipa onni, että se oli hänen kirjeensä, — sanoi hän töykeästi, — eikä hänen ylhäisyytensä, sillä silloin olisi selkääni kirveltänyt! Ja nyt, — jatkoi hän kärsimättömästi, — olkaa niin hyvä ja sanokaa, mikä vastaus minun on vietävä.
Mikä vastaus? Voi, Jumala, mikä vastaus? Kaiteeseen nojautuvat miehetkin, vaikka olivat jöröjä ja raakoja, tunsivat tämän kysymyksen traagillisuuden ja pulman, käsittivät, mitä tämä kysymys kreivittärelle merkitsi, ja karttoivat katsomasta häneen. Mikä vastaus? Kumman näistä kahdesta tuli jäädä eloon? Kummanko tuli kuolla… häpeällisellä tavalla? Kummanko?
— Käskekää hänen… palata… tuntia ennen auringonlaskua, — sai kreivitär sanotuksi.
He sanoivat näin lähetille, ja tämä lähti. Sitten mies toisensa jälkeen alkoi hiipien poistua katolta, jättäen kreivittären sinne yksin seisomaan, kasvot rannalle päin, kädet kaiteeseen nojaten. Hiljainen tuulenhenki puhalsi maalta päin leyhytellen hänen pieniä valtoimia kiharoitaan ja painaen ohuen puvun kiinni auringonpaisteiseen vartaloon.
Näin hän oli seissyt tuhansia kertoja entisinä aikoina, lapsuudessaan, tyttövuosinaan. Näin hän oli seissyt isänsä eläissä, katsellen, kuinka hänen rakastettunsa tuli ratsastaen rantahiekkaa pitkin kosimaan! Näin hän oli seissyt odotellen sulhastaan iltaa ennen tuota onnetonta Pariisinmatkaa! Täältä olivat muut katselleet hänen lähtöään sulhasensa seurassa. Miehet muistivat sen… muistivat tämän kaiken, ja toinen toisensa jälkeen he hiipivät noloina pois peläten hänen puhuttelevan heitä taikka katsahtavan heihin surullisilla silmillään.
Mutta totta on, että he sääliessään kreivitärtä eivät ensinkään epäilleet, millä lavalla kysymys ratkaistaisiin, eivätkä myöskään ajatelleet uhria, joka joutuisi kärsimään … Tavannesia. He, Poitoun miehet, eivät häntä tunteneet eivätkä tienneet hänestä mitään, eikä hänen kohtalonsa heitä liikuttanut. Heille hän vain oli vieras mies, pohjoisesta kotoisin, soturi, joka oli ottanut morsiamensa miekalla, — niin oli heille kerrottu. Mutta he näkivät kuitenkin, että valitsemisen taakka oli laskettu kreivittären hartioille. Tuolla hänen ja heidän silmäinsä edessä kohosi hirsipuu, ja vaikka he olivat maalaisia, käsittivät he sittenkin, kuinka surullinen se tehtävä oli, joka oli sattunut linnan valtiattaren osaksi, miten tahansa hän sen suorittaisi ja vaikka hän sillä lahjoittaisikin rakastetulleen hengen.
Kun kaikki miehet, kolmea tai neljää lukuunottamatta, olivat poistuneet, kääntyi kreivitär ja huomasi näiden seisovan portaiden päässä piirissä Carlatin ympärillä, joka puheli heille matalalla, innokkaalla äänellä. Hän ei voinut kuulla tavuakaan siitä, mitä sanottiin, mutta nyt välähti hänen silmissään kova, miltei julma katse, ja korottaen ääntään hän kutsui taloudenhoitajan luokseen.
— Nostosilta on ylhäällä, — sanoi hän ankaralla äänellä, — mutta entä portit? Ovatko ne lukossa?
— Ovat, rouva.
— Entä portin pikku ovi?
— Ei, pikku ovi ei ole.
— Menkää siis, lukitkaa ovi ja tuokaa kaikki avaimet minulle! Taikka odottakaa, kuulkaahan vielä! — Kreivittären ääni muuttui tylymmäksi, ja hänen silmänsä säkenöitsivät kuin kissan silmät pimeässä. — Pitäkää varanne, ettette tee minulle mitään kepposta! Kuuletteko? Sillä jos teidät sellaisesta työstä tapaan, niin minä en ota huomioon vanhuuttanne ja niitä monia vuosia, jotka olette meitä palvelleet, vaan käsken heittää teidät alas tästä tornista, säälimättä teitä sen enempää kuin Isabella rakastajiaan heittäessään heidät kalojen syötiksi. Sillä minä olen vielä emäntänä täällä ja tänään enemmän kuin koskaan ennen. Voi teitä, jos sen unohdatte!
Carlat kalpeni liikahdellen levottomasti ja muristen jotakin epäselvää.
— Minä ymmärrän, — sanoi kreivitär. — Näin sen heti! Ja nyt tahdon avaimet. Menkää ja tuokaa ne tänne! Ja jos tullessani alas huomaan portin pikku oven olevan sattumalta auki, niin silloin, Carlat, rukoilkaa! Silloin teillä on syytä rukoilla.
Carlat livahti tiehensä, ja miehet hänen jäljessään, ja kreivitär alkoi kävellä katolla ikäänkuin kuumeessa edestakaisin. Väliin hän ojensi käsivarsiaan, ja hänen huulillaan pääsi hiljaisia valituksia, ikäänkuin kidutetulta mykältä luontokappaleelta. Minne tahansa hän katsoi, nousivat vanhat muistot häntä kiduttamaan, tehden hänet yhä onnettomammaksi. Se, mitä ehkä olisi saattanut kestää ulkona maailmalla tai mikä kenties olisi tuntunut siedettävältä Pariisin käryävässä ilmassa taikka Angersin synkillä kaduilla, näytti täällä suorastaan kauhistuttavalta. Tästä lähtien, huolimatta siitä kumman hän valitsi, hän saisi aina tuntea kirousta tämän kodin yllä, joka entisinä levottominakin aikoina oli suonut hänelle vain lepoa ja rauhaa! Tästedes oli tämä päivä ja tämä hetki alati hänen ja onnen välillä, polttaen merkin hänen otsaansa, leimaten hänet sellaisella teolla, josta miehet ja naiset kammoen kertoisivat koko hänen elämänsä ajan! Oi, Jumala… rukoillako? Kuka sanoi: rukoilkaa?
— Minä! — Ja La Tribe ojensi kostein silmin hänelle avaimet. — Minä, rouva, —jatkoi hän juhlallisesti, murtuneella äänellä, — sillä ihmisapu on turha. Voimakkainkin mies, hän, joka eilen ratsunsa selässä oli herra ja käskijä, miesten mies ylpeydessään ja rohkeudessaan… katsokaa häntä nyt, ja…
— Älkää! — huudahti kreivitär tuskasta värisevällä äänellä. — Älkää! — ja viitaten häntä vaikenemaan käänsi kasvonsa pois. — Tuletteko hänen luotaan? — kuiskasi hän sitten tuskin kuuluvasti.
— Tulen.
— Mitä luulette, onko hän… kuolettavasti haavoittunut? — Kreivitär puhui hiljaa ja kätki kasvonsa papilta.
— Tuskinpa, surullista kyllä! — vastasi pappi, täten paljastaen ajatuksensa. — Hänen luonaan näyttävät miehet varmasti uskovan hänen vielä paranevan.
— Tietävätkö he?
— Badelonilla on siinä suhteessa kokemusta.
— Ei, ei! Tarkoitan, tietävätkö he mitään tuosta? — huusi kreivitär ja viittasi inhoten toisella rannalla seisovaa mustaa hirsipuuta.
Pappi ravisti päätään. — En luule, että he tietävät, — mutisi hän. — Jumala teitä auttakoon ja johtakoon, rouva! — lisäsi hän hetken kuluttua hartaasti.
Kreivitär kääntyi kiivaasti hänen puoleensa. — Siinäkö kaikki, mitä voitte tehdä? — huudahti hän. — Siinäkö on kaikki apu, mitä voitte antaa? Te olette mies, menkää alas ja johtakaa miehiämme, karkoittakaa nuo kurjat, jotka imevät meistä viimeisen veripisaran, nuo, jotka tekevät kauppoja naisen sydämellä! Hyökätkää heitä vastaan! Ryhtykää johonkin, mihin hyvänsä, sen sijaan että istutte turvassa… täällä!
Pappi ravisti surullisena päätään. — Ikävä kyllä, rouva, — sanoi hän, — hyökkäys tuottaisi vain turhaa ihmishenkien hukkaa. Heillä on ylivoima, kolme yhtä meikäläistä vastaan. Kun kerran kreivi Hannibalkaan ei eilen illalla voinut tehdä enempää kuin murtautua läpi, ja kun tuskin yksikään hänen miehistään silloin jäi haavoittumatta…
— Mutta hänen täytyikin huolehtia naisista!
— Ja me taas olemme häntä vailla!
— Hän ei olisi jättänyt meitä! — huusi kreivitär kiihtyneenä.
— Uskon sen kyllä.
— Jos he olisivat saaneet minut vangikseen, luuletteko, että hän olisi pysytellyt muurien suojassa taikka piileskellyt täällä turvassa, kun… kun…
Pappi ravisti päätään toivottomana.
— Ja tämäkö siis on kaikki, mihin kykenette, niinkö? — huusi kreivitär kääntäen hänelle selkänsä, mutta kääntyi kohta uudestaan hänen puoleensa ojentaen käsivarsiaan katkeran ivallisesti. — Kaikki, mitä tahdotte tehdä? Oletteko unohtanut, että hän on kahdesti säästänyt teidän henkenne? Että hän kerran Pariisissa ja toisen kerran Angersissa pidätti kätensä? Että hän alati, sekä taistelun melskeessä että paon kiireessä, suojasi meitä kaikelta vaaralta? Niin, aina! Eikö siis nyt yksikään kohota kättään hänen puolestaan? Eikö yksikään?
— Hyvä rouva…
— Eikö yksikään? Jos hän olisi kaatunut taistelussa, — jatkoi kreivitär tuskasta vapisevalla äänellä ja lyöden käsillään kaiteeseen, sillä hän oli jälleen kääntynyt selin pappiin, — jos hän olisi viime yönä kaatunut ratsastaessaan joukkonsa edessä vihollista vastaan, olisin katsellut häntä kyynelittä, olisin pitänyt häntä onnellisena. Olisin rukoillut kuivin silmin hänen puolestaan, hänen, joka… joka on säästänyt minua kaikki nämä viikot ja päivät! Minä ryöstin häneltä, ja hän antoi minulle anteeksi! Minä houkuttelin häntä rikokseen, mutta hän oli minulle kärsivällinen! Niin, hän, joka säästi, ei kerran eikä kahdesti, vaan monesti, sen miehen hengen, jonka puolesta hänen nyt täytyy… nyt täytyy… — ja voimatta lopettaa lausettaan hän löi jälleen kiihkeästä nyrkkiään kaiteen kiviin.
— Taivas tietää, rouva, — huusi pappi kiivaasti, — taivas tietää, että neuvoisin teitä, jos osaisin.
— Miksi hän pitikin rintahaarniskaansa? — valitti kreivitär ikäänkuin ei olisi kuullut papin sanoja. — Eikö siellä ainoakaan keihäs voinut sattua hänen rintaansa, ettei hänen olisi tarvinnut tähän tilaan joutua? Eikö siellä ollut ainoatakaan niin armeliasta vihamiestä, että olisi säästänyt häneltä tämän? Taikka miksihänei kuollut kanssani Pariisissa odottaessamme kuolemaa? Se olisi voinut tulla hyvin nopeasti ja pelastaa meidät tästä.
Pappi koetti lohduttaa häntä kyynelien vieriessä poskia pitkin.
— Ihminen, joka on vain varjo, — sanoi hän, — katoaa täältä… mitä merkitsee, kuinka hän häviää luotamme? Pian, hyvin pian, mekin katoamme.
— Ja hänen kirouksensa seuraa meitä! — huusi kreivitär kätkien kasvot käsiinsä ikäänkuin päästäkseen näkemästä mielikuvituksensa luomaa näkyä.
Pappi lähti hetkeksi hänen luotaan toivoen hänen jonkun verran tyyntyvän yksinäisyydessä. Palatessaan hän näkikin kreivittären istuutuneen ja olevan ulkonaisesti rauhallisemman, herkeämättä katsellen kylästä pohjoiseen ulottuvaa hiekkalakeutta. Sitä tietä oli hänen rakastettunsa monesti saapunut hänen luokseen, sitä pitkin he usein olivat ratsastaneet yhdessä. Ja sitä tietä he olivat lähteneet Pariisia kohti juuri tällaisena aamuna ja juuri tähän samaan aikaan, auringon paistaessa, leivojen laulaessa toivorikkaina hietakumpujen yllä ja pienten, lämpöisten laineiden loiskuessa hevosten kavioille.
Tästä kaikesta ei La Tribe, vieras, tiennyt mitään. Vain kreivittären jännittynyt katse ja liikkumattomuus vahvistivat pappia siinä luulossa, mihin suuntaan kreivitär ratkaisisi. Tuntien itsensä onnelliseksi siitä, että kreivitär oli hiukan rauhoittuneempi, ja peläten uutta samanlaista kohtausta, joka oli heille äsken sattunut, hän hiipi uudelleen tiehensä. Jonkun ajan kuluttua hän tuli takaisin, mutta hyvin vastenmielisesti ja ainoastaan siksi, ettei Carlat jättänyt häntä rauhaan.
Hän palasi tällä kertaa pyytämään portin pikku oven avainta, selittäen aikovansa mennä puolitiehen ajopengertä siellä viittauksilla kehoittaakseen vihollista saapumaan neuvotteluun. Tämä ehdotus tehtiin oikeastaan vain hänen omantuntonsa ja muiden miesten rauhoittamiseksi, eikä juuri minkäänlaisten tulosten toivossa.
— Onhan mahdollista, — lisäsi pappi epäröivällä äänellä, sillä häntä pelotti herättää kreivittäressä turhia toiveita, — että tarjoamalla rahalunnaita…
— Menkää, — sanoi kreivitär päätään kääntämättä.
— Tarjotkaa heille mitä tahansa, mutta, — hänen äänensä sävy muuttui katkeraksi, — varokaa heitä! Montsoreau on melkein samaa kuin Montereau! Pitäkää sillasta vaari!
Pappi meni ja palasi puolen tunnin kuluttua. Tuskin olivat hänen askeleensa alkaneet kaikua portaissa, kun kreivitär jo hypähti seisomaan, vaikka oli puhunut papille ikäänkuin kaikki toivo olisi jo sammunut, ja tuijotti pappiin kysyvästi avoimin huulin, kasvot kalmankalpeina. Pappi ravisti päätään.
Heidän joukossaan on eräs pappi, — sanoi hän murtuneella äänellä, — jonka Jumala vielä tuomitsee. Tämä on hänen suunnitelmansa, eikä hänellä ole mitään armoa eikä sääliä.
— Ettekö tuo mitään… häneltä?
— He eivät salli hänen enää kirjoittaa.
— Ettekö nähnyt häntä?
— En.
Eräässä porttikäytävän viereisessä huoneessa, johon kreivi Hannibal oli kannettu, se kun oli lähin ja hänelle sopivin paikka, istui muuan mies sivuttain tähystysaukon kapeassa syvennyksessä, katse ikäänkuin naulittuna siihen kiinni. Tämä huone oli tavallisesti Carlatien käytettävänä ja kuului linnan vanhimpaan osaan. Siinä oli paitsi tähystysaukkoa hyvin syvällä muurissa kaksi muutakin ikkunaa, kuitenkin suurempia kuin se aukko, josta Bigot, sillä hän se oli, niin itsepintaisesti tirkisteli. Mutta nämä suuremmat ikkunat olivat etelän ja merenlahden puolella. Juuri tällä hetkellä paistoi puolipäivän aurinko täydeltä terältä niistä sisään, mutta se, mikä kiinnitti Bigotin huomiota pidättäen häntä tässä epämukavassa asennossa, oli nähtävästi toisaalla. Tähystysaukosta saattoi nähdä ajopenkereen, ja normandialainen voi sen kautta pitää silmällä linjaan tulijoita ja sieltä lähteviä. Sieltä näkyi myöskin ajopenkereen päässä aivan lähellä rantaa kohoavan, kaamean laitteen poikkipiena.
Kreivi Hannibal makasi oven takana litteällä työntövuoteella. Häkin tapainen teline esti peitettä vaivaamasta hänen haavoittunutta jalkaansa. Hänen silmänsä olivat kuumeesta kirkkaat, ja pörröinen tukka ja hoidotta jäänyt parta lisäsivät hänen ulkomuotonsa villiyttä. Mutta hän oli tajuissaan, ja kun hänen katseensa siirtyi ikkunan ääressä istuvasta Bigotista vieressä tuolilla istuvaan vanhaan vapaaehtoiseen, joka veisteli puusta päreitä, muuttui ilme hänen tuimilla kasvoillaan miltei lempeäksi.
— Vanha hupakko! — sanoi hän, eikä hänen äänensä, vaikka olikin muuttunut, ollut menettänyt kaikkea voimaansa ja tuimuuttaan. — Tarvitsiko ylipäällikkö silloin lastaa, kun hautasit hänet Gaetan muurien alle?
Ukko kohotti silmänsä työstään ja katsahti ulos lähimmästä ikkunasta.
— Päivästä yöhön on pitkä aika, — sanoi hän tyynesti, — ja kupinreunasta suuhun, arvoisa herra!
— Olisi varmasti, jos minulla vain olisi tallella molemmat jalkani, — vastasi Tavannes puolittain ivallisesti, puolittain hymyillen. — Mutta näin ollen… missä on tikarini, se katoaa minulta tavantakaa?
Se oli luisunut peitteeltä lattialle. Badelon nosti sen sieltä ja pani vuoteelle herransa ulottuville.
Bigot kiroili vihoissaan. — Se olisi vieläkin pitemmällä, — murisi hän, — jos kuuntelisitte minun neuvoani. Sallikaa minun teljetä ovi, ja silloin kestää kauan, ennenkuin nämä kalastaja-kollot sen murtavat. Badelon ja minä…
— Olette täysissä voimissanne, — ivasi kreivi Hannibal.
— Voisimme pitää siinä puoliamme. Siihen meillä kyllä on voimaa, — kehaisi normandialainen, vaikka tuhkanharmaista kasvoista ja siteestä näki, ettei hänen puheessaan ollut perää. Hän ei voinut liikahtaakaan tuskatta, ja Badelonin polvi oli kaksin verroin paksu hänen omista kääreistään.
Kreivi Hannibal tuijotti kattoon. — Te ette voisi iskeä kahtakaan kertaa, — sanoi hän. — Älkää minulle valehdelko. Eikä Badelon voi astua edes kolmea askelta! Erinomaisia taistelijoita! — lisäsi hän äänellä, jossa ei ollut pelkkää katkeruutta. — Olettepa hyvä turva miehelle, jota kuolema tavoittaa. Ei, nyt on aika kääntää kasvonsa seinää vasten. Ja koska minun nyt kerran on lähdettävä, niin ei saa sanoa, ettei kreivi Hannibal uskaltanut lähteä yksin! Sitäpaitsi…
Hänet keskeytti Bigotin sadatus, joka oli osaksi tuskan huudahdus.
— Olkoon hän kirottu! — huusi hän vimmastuneena. — Tuo sitäpaitsi merkitsee häntä! Minä tiedän sen. Hän on ollut meidän turmiomme siitä saakka, kun ensi kerran näimme hänet, niin, tähän päivään asti! Hän on lumonnut teidän ylhäisyytenne, kunnes verenne on muuttunut vedeksi. Sillä muuten te ette olisi milloinkaan tahtonut pelastaa sitä kättä, joka petti meidät, pelastaa sitä miestä, joka…
— Vaiti! — huusi kreivi Hannibal hirvittävällä äänellä ja nousten kyynärpäittensä varaan tähtäsi tikarillaan ikäänkuin lennättääkseen sen. — Vaiti, taikka lävistän sinut kuin villin pedon, etkä sinä muuta olekaan! Ole vaiti ja kuuntele! Ja sinä, vanha ketjukoira, kuuntele sinäkin, sillä minä tunnen itsepintaisuutesi! Tässä ei ole puhe siitä, että tahtoisin pelastaa sen miehen, vaan siitä, että tahdon kuolla niinkuin olen elänytkin, pelkäämättä mitään, pyytämättä mitään! Helppoa olisi teljetä ovi ja kuolla niinkuin saarrettu susi purren viimeiseen hengenvetoon asti. Sehän olisi helppoa, sinä vanha susikoira! Hauskaa ja mukavaa urheilua!
— Niin, se olisi kunniakas kuolema! — huudahti sotavanhus kirkastuvin katsein. — Juuri niin toivoisin kuolevani!
— Niin minäkin! — iski kreivi Hannibal hänen sanoihinsa hymyillen julmasti, niin että hampaat välkkyivät. — Minä myöskin! Enkä kuitenkaan sitä tahdo. En tahdo, koska sillä tavalla kuoleminen olisi kuolemista vastoin tahtoaan, ja siitä he riemuitsisivat. Antaisimmeko laahata itsemme kuolemaan? Emme, vaan jos meidän täytyy kuolla, niin kuolemme vapaasti. Tahdomme kuolla kunniakkaasti, kuten Tavannesien tulee! Niin, että kun olemme kuolleet, heidän täytyy sanoa: »Siinä kuoli mies!»
— Ainakin kreivittären täytyy! — mutisi Bigot ivallisesti.
Kreivi Hannibal kuuli sen, ja hänen silmänsä leimahtivat, mutta hän hillitsi itsensä.
— Niin, hänenkin! — sanoi hän hetken kuluttua. — Miksi ei hänkin niin sanoisi? Kun kerran aloitimme tämän pelin hänen tähtensä, niin pelataan se loppuun, vaikka häviämmekin, emmekä saa heittää kortteja kädestämme siksi, että häviämme! Sitäpaitsi, miekkonen, jos kuolen soppeen hammasta purren, niin herra de Tignonville kuolee myös!
— Ja eikö se olisikin kohtuullista? — kysyi Bigot nousten vihansa vimmassa. — Miksi ei? Kenen syy on, että nyt makaamme täällä noitten kalastaja-kollojen vankina? Kuka johti meidät harhaan ja petti? Hän sen teki! Soisin, että paha olisi perinyt hänet jo vuosi sitten! Soisin, että hän nyt olisi kourissani! Kuristaisin hänet pelkillä sormillani! Ja hänkö ei saisi kuolla! Miksi ei?
— Miksikö? Siksi, houkka, että hänen kuolemansa ei pelastaisi minun henkeäni, — vastasi kreivi Hannibal rauhallisesti. — Jos se pelastaisi, olisi hän varmasti kuoleman oma! Mutta se ei auta. Ja meidän on nytkin tehtävä samoin kuin ennenkin. Olen säästänyt häntä, valkomaksaista metsäkoiraa, kaksikin kertaa, ja meidän täytyy samoin jatkaa loppuun asti, koska emme saa parempaakaan aikaan! Olen miettinyt tätä asiaa ja tehnyt päätökseni. Mutta huolehdi sinä vain siitä, vanha koira, että tikarini on kätketty lastojen väliin, josta helposti saan sen esille. Ja sitten, kun meidät on vaihdettu ja kreivitär on saanut takaisin silkkihansikkaansa… pistääkseen sen povelleen! — hän irvisti, ja äkillinen puna nousi hänen tylyille kasvoilleen, — jos pääpappi silloin tulee ulottuvilleni, lähetän hänet edelläni sinne, minne itsekin menen.
— Niin, niin! —sanoi Badelon. — Ja jos teidän iskunne menisi harhaan, kyllä minun osuu! Minäkin olen silloin saapuvilla ja pidän huolen siitä, että hän lähtee. Minäkin olen silloin paikalla.
— Sinäkö?
— Niin, miksi en olisi? — vastasi vanhus tyynesti. — Muuten voisi sattua, että saan ontua tällä jalallani ja kärsiä nälkää kainalosauvoilla nilkuttaen, kuten vanha Claude Boiteux, joka otti osaa Milanon valloitukseen ja nyt kerjää Chateletin kulmassa.
— Hullutuksia, miekkonen. Sinä saat uuden isännän.
Badelon nyökkäsi. — Niin, uuden isännän uusine tapoineen! — sanoi hän hitaasti ja miettivästi. — Ja minä olen väsynyt. Ne ovat nyt toista maata, ne herrat, kuin nuoruudessani. Käsky ja isku seurasivat silloin toisiaan. Nyt olen jo vanha, ja useimmilta kuulee: »Vanha porsas, muista pysyä matkan päässä! Rouvani kärsii hajustasi!» Ennen he ratsastivat ja metsästivät ja olivat turnajaisissa, liikkuen ulkona kesät ja talvet. Nyt he kähertävät tukkansa, maalaavat kasvonsa ja lepäävät silkkivuoteilla huvitellen naisten kanssa, jotka eivät kehdanneet ennen vanhaan minun lapsuudessani näyttäytyä hovissa tai ruokapöydässä. Hiirien vikinä on heille mieluisempaa kuin leivon laulu.
— Mutta jos annan sinulle kultaketjuni, — sanoi kreivi Hannibal tyynesti, -— pelastaa se sinut sellaisesta pulasta.
— Antakaa se Bigotille, — vastasi ukko. Lasta, jota hän oli vuoleskellut, oli pudonnut hänen polvilleen, ja katse oli kiintynyt menneeseen, etäiseen nuoruuteen. — Minä puolestani olen väsynyt ja seuraan teitä. Hyvä on kuolla näyttäen hampaitaan ennenkuin on kadottanut kaiken voimansa. Pitäkää vain tikarinne, jos haluatte, minä panen sen oikein mukavasti lastan viereen. Mutta minä olen siellä myös…
— Ja sinun iskusi osuu, niinkö? — huudahti Tavannes innokkaasti. Hän kohosi taas kyynärpäiden varaan, ilon välähdys synkissä silmissään.
— Olkaa siitä huoleti, teidän ylhäisyytenne. Katsokaa, vapiseeko tuo? — ja hän ojensi kättään. — Ja kun teidät on surmattu, isken minä siihen keropäähän niinkuin espanjalainen, äkkikäännös ylöspäin, ennenkuin terä vedetään pois, kuten Ruiz minulle opetti. Jospa he nyt olisivat tässä! —jatkoi vanhus suoristaen vartaloaan, punan kohotessa kasvoille. — Olisipa kumma, jollen saisi jostakin siepatuksi miekkaa, niin että hakkaan maahan ainakin kolme heistä matkaseuraksi Tavannesille! Ja Bigot saa sitten mennä tapaamaan hänen ylhäisyyttänsä marskia, ja niinkuin minä tein papille, niin tekee marski Montsoreaulle. Ho, hoo! Marski opettaa hänelle Jarnacin tempun, olkaa siitä huoleti! — ja julma hymy sai ukon viikset käyristymään.
Kreivi Hannibalin silmät säkenöivät ilosta. — Vanha karhu! — huusi hän ojentaen kätensä sotavanhukselle, joka kunnioittavasti kosketti sitä huulillaan. — Lähdemme siis yhdessä! Joka loukkaa veljeäni, loukkaa Tavannesia!
— Loukkaa Tavannesia! — huusi Badelon, ja hänen verestävät silmänsä säikkyivät taisteluhalua. — Loukkaa Tavannesia! Muistatteko, kuinka Jarnacin luona…
— Niin! Jarnacin luona!
— Kun hyökkäsimme heidän ratsuväkensä kimppuun, oli minun saappaani vain jalan päässä teidän ylhäisyytenne saappaista! Eikö totta?
— Tuskin jalankaan päässä.
— Ja Dreuxin luona, — jatkoi ukko nousten ja tehden ylpeän liikkeen, — kun tallasimme maahan saksalaiset peitsimiehet — ne olivat kuin ruohoa edessämme, ikäänkuin höyheniä tai niinkuin lehtiä tuulessa, — niin enkö minä silloin suojannut teitä oikealta puolelta väistymättä taistelun tuoksinassa?
— Niinpä niin, juuri niin.
— Ja St. Quentinin luona, paetessamme espanjalaisia, sillä kuten muistatte, se päivä oli voiton päivä heille ja me saimme maksaa sen kalliisti…
— Niin, silloin olin nuori, — huudahti vuorostaan Tavannes säteilevin silmin. — St. Quentin! Silloin oli elokuun kymmenes päivä. Ja sinä olit vasta tullut palvelukseeni ja tartuit ratsuni ohjaksiin…
— Ja me ratsastimme tiehemme yhdessä, viimeisten joukossa, niin totta kuin Jumala minut näkee! Ja niin me iskimme ympärillemme, että he jättivät meidät rauhaan etsiäkseen helpompaa saalista.
— Aivan niin, kelpo miekkamies! Muistan sen niinkuin eilispäivän.
— Entä Cerisolessa, kun taisteltiin tasangolla Espanjan sodassa?Kaikista tappeluista, joissa olen ollut mukana, se muistutti enitenturnajaisia. Cerisolessahan sain kiinni teidän ratsunne. Muistatteko?Silloin, kun äkkiä hyökkäsimme murtaen Guaston rintaman…
— Cerisolessako? — mutisi kreivi Hannibal hitaasti. — Mutta minähän…
— Minä otin kiinni hevosenne ja autoin teidät uudestaan satulaan!Ettekö muista, teidän ylhäisyytenne? Ja sitten Landrianossa, jossaLeyva jälleen voitti meidät.
Kreivi Hannibal tuijotti häneen. — Landrianossako? — mutisi hän hämmästyneenä. — Mutta sehän tapahtui vuonna yhdeksänkolmatta, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta sitten! Varmaankin isäni…
— Ja entä Roomassa, teidän ylhäisyytenne! Voi niitä entisiä Rooman päiviä! Kun espanjalaisten joukkue kapusi muureille, Ruiz ensimmäisenä, toisena minä, ettekö silloin pitänyt juuri minun jalastani kiinni? Ja minähän kiskoin teidät ylös sveitsiläispaholaisten ahdistaessa ankarasti! Ah, nepä olivat päiviä, teidän ylhäisyytenne! Minä olin nuori siihen aikaan, ja tekin olitte nuori ja kaunis kuin aamu…
— Sinä hourailet! — huudahti Tavannes saaden vihdoinkin puhevuoron. — Roomassako? Sinä hourailet, ukko! Enhän silloin vielä ollut syntynytkään. Isänikin oli siihen aikaan vasta poikanen! Tehän mellastitte siellä vuonna kaksikymmentäseitsemän, neljäkymmentäviisi vuotta sitten!
Vanhus siveli hehkuvia kasvojaan silmäillen ympärilleen huoneessa saman näköisenä kuin ihminen, joka on äkkiä herätetty unestaan. Valo sammui hänen silmissään kuin sammuksiin puhallettu kynttilänliekki. Istahtaen tuolilleen hän näytti kutistuvan kokoon toisten jäädessä tuijottamaan häneen.
— Niin, nythän minä muistan, — mutisi hän hitaasti. — Se olikinChalonsin prinssi Philibert Oranialainen.
— Maannut jo neljäkymmentä vuotta haudassa!
— Niin, neljäkymmentä vuotta! Kaikki he ovat jo kuolleet! — mutisi vanhus katsellen kyhmyistä nyrkkiään, avaten ja puristaen sitä vuorotellen. — Ja minä käyn jo lapsekkaaksi! On jo aika, todellakin aika, että seuraan heitä! Nyt käteni vapisee, mutta olkaa huoleti, teidän ylhäisyytenne, silloin se ei vapise! Kuolleet, niin, kaikki he ovat jo kuolleet!
Hän vaikeni surumielisenä, ja katseltuaan häntä hetken säälivästi Tavannes vaipui omiin, kylläkin synkkiin mietteisiinsä. Aurinko alkoi laskea, ja vaikka se paistoi vieläkin kirkkaasti etelänpuolisista ikkunoista, tuntui kuitenkin jonkinlainen varjo lankeavan hänen ajatustensa tielle. Ne eivät enää riemuinneet uhmassa kuten aamupäivällä. Niiden sijaan loihti tyyni harkinta hänen sielunsa silmien eteen menneen elämän. Ihmiselämän kaikki toiveet, kunnianhimo, tehdyt ja tekemättä jääneet teot, Nostradamuksen ennustama kuninkuus, niiden miesten kasvot, joiden hengen hän oli säästänyt, ja sellaisten, joilta hän oli sen ottanut…ja yhden naisen kasvot, kaikki soluivat synkässä kulkueessa hänen ohitsensa.
Se nainen ei siis kuitenkaan joutuisi hänen omakseen. Hän oli pelannut rohkeaa peliä ja jäisi häviölle, mutta tahtoi pelata sen yhtä rohkeasti loppuun asti, niin että huomenna häntä muistettaisiin ylevänä miehenä. Olikohan häntä ollenkaan alettu ajatella? Silloin Angersin majatalossa hän oli ollut huomaavinaan muutoksen, ikäänkuin kreivittäressä olisi jokin herännyt lämpöön ja eloon, tapahtunut jokin pieni käänne miehensä puoleen. Ainakin oli se ollut hänelle mieluinen ajatus. Ja lisäksi tuotti mielihyvää se kuvitelma, että kreivitär vastedes, ollessaan jo Tignonvillen omana, salaa ja lempeästi muistelisi häntä. Tästä hän oli jokseenkin varma. Ja tämän naisen ajatuksissa hänestä vähitellen tulisi sankari, samoin kuin se mies, joka oli sijalle valittu, muuttuisi mitättömäksi, kun yhteiselämässä näyttäisi oikean laatunsa.
Se tuotti mielihyvää, mutta siinä olikin melkein kaikki, mitä hänellä oli mieluista jäljellä, ja lisäksi se ajatus, että hän tahtoi kuolla yhtä ylpeästi kuin oli elänytkin. Mutta kun päivä kului pitemmälle, ilman käydessä huoneessa kuumaksi ja ummehtuneeksi ja kivun yltyessä hänen reidessään, muuttui hänen mielentilansa. Hänessä syttyi hurja raivo ja intohimo, jota hänen oli vaikea hillitä. Kuolla tällä tapaa, niin ettei mikään hänen toiveistaan, rahtunenkaan hänen kunnianhimostaan toteutuisi! Kuolla näin loukkoon kurjan papin ja keihäitä saaneen roskajoukon ahdistamana ja kuitenkin ollut mukana Dreuxissä ja Jarnacissa, uhmannut kuningastakin ja rohjennut käyttää Pärttylin yötä omiin tarkoituksiinsa! Kuolla näin ja jättää kreivitär tuolle nukelle! Vaikka hän olikin voimakas mies, jolle mielenlujuudessa ei monikaan mies vertoja vetänyt, otti kuitenkin kovalle, jotta hän saattoi maata siinä hiljaa, ilman pienintäkään merkkiä siitä, mitä mielessä riehui. Kerran hän sentään kohosi kyynärpäittensä varaan murahtaen jotakin. Oliko se pilkallinen hymähdys vai kirous? Bigot ei tiennyt, mutta kun kreivi nähtävästi aikoi sanoa jotakin, kiirehti Bigot hänen luokseensa.
— Mitä teidän ylhäisyytenne haluaa?
— Vettä, — sanoi kreivi Hannibal, — vettä, hupakko! — Ja juotuaan hän kääntyi seinään päin, ettei kiusaus puhua tai kysyä jotakin kreivittärestä pääsisi ylivoimaiseksi.
Sillä hänen mielensä täytti halu vielä kerran ennen kuolemaansa nähdä kreivitär, katsoa hänen silmiinsä ja koskettaa hänen kättänsä, ainoastaan kerran vielä tavata tämä nainen, jonka hän tiesi olleen luonansa yöllä ja vasta aamunkoitossa poistuneen. Mutta silloin hän oli ollut niin heikko, että oli tuskin ollut tietoinen toisen läsnäolosta. Jos hän nyt kysyisi kreivitärtä taikka pyytäisi saada häntä nähdä, olisi se raukkamaisuuden osoite, mitä tahansa hänellä olisikin sanottavaa. Se sananparsi, että joka etsii kuninkaan kasvoja, etsii hänen suosiotaan, piti paikkansa hänen suhteessaan kreivittäreen, ja tällaisella pyynnöllä hänen puoleltaan saattoi olla vain yksi merkitys. Mutta tätä hän ei tahtonut, vaikka vaipuikin yhä syvemmälle kuoleman kylmään aallokkoon, ja vaikka syyskuun auringon mennessä mailleen ja lopun lähestyessä tuossa hiljaisessa huoneessa hänen sielussaan heräsi kiihkeä kaipaus ja hurja kapina kohtaloa vastaan. Hänen maatessaan siinä äärettömässä yksinäisyydessään hänen mietteensä olivat hyvin katkeria. Hän käänsi kasvonsa seinää vasten.
Tässä asennossa hän hetken kuluttua nukahti. Bigotin silmissä kuvastui raivo ja sääli. Huoneessa oli kauan hiljaista. Kreivi Hannibalin nukahtaessa oli auringonlaskuun vielä ollut kolme tuntia. Hänen herätessään oli huoneessa vielä valoisaa, jopa suorastaan kirkasta. Hän makasi hetken aikaa unen ja valveilla olon vaiheilla, mutta sitten hän äkkiä tuli tietoiseksi asemastaan, tämän päivän merkityksestä, siitä, mitä oli tapahtunut, ja omasta avuttomuudestaan, ja vastoin tahtoakin pääsi valitus hänen huuliltaan. Hän luuli aluksi torkahtaneensa vain hetken ja makasi yhä edelleenkin kasvot seinään päin kääntyneinä toivoen unen vielä palaavan.
Mutta uni ei enää palannut, ja vähitellen, maatessaan siinä kuunnellen ja miettien ja käyden mieleltään yhä levottomammaksi, hän alkoi kuvitella olevansa yksin huoneessa. Valo sattui heleästi siihen seinään, johon päin hänen kasvonsa olivat. Kuinka tämä oli mahdollista, jos Bigotin leveät hartiat täyttivät yhä tähystysaukon? Päästäkseen tästä selvyyteen hän kutsui miestä nimeltä.
Ei kuulunut vastausta.
— Badelon! — mutisi hän. — Badelon!
Oliko siis hänkin, tuo uskollinen vanhus, mennyt? Siltä näytti, sillä ei nytkään kuulunut vastausta.
Kaiken ikänsä oli kreivi Hannibal tottunut siihen, että häntä viivyttelemättä palveltiin, että hänen määräyksiään toteltiin jo melkein ennen kuin sanojen kaiku oli hälvennyt. Eikä mikään aikaisempi kokemus, ei mikään hänen kärsimyksistään Angersin tappion jälkeen ollut niin selvästi saattanut häntä tuntemaan voimattomuuttaan ja asemaansa ja valtansa todellista menetystä kuin tämä. Veri syöksähti hänen päähänsä, ja melkeinpä nousivat kyyneleet silmiin, jotka eivät olleet niitä vuodattaneet lapsuusvuosien jälkeen eivätkä tahtoneet vuodattaa nytkään, vaikka hän olikin heikko. Hän kohosi kyynärpään varaan ja katseli ympärilleen raskain sydämin: niin oli laita kuin hän oli arvannutkin. Badelonin tuoli oli tyhjä, ikkunasyvennys oli myöskin tyhjä. Sen kapeasta aukosta hän näki kaistaleen rantaa ja matalan, kallioisen kukkulan, jonka huippu hohti lämpimänä laskevan auringon viimeisissä säteissä.
Laskeva aurinko! Niin, se laski, sillä kukkulan alaosa alkoi näyttää kalsealta ja sen juurella oli ranta jo harmaa. Hän oli siis nukkunut kauan, ja aika oli tullut. Hän hengähti syvään ja kuunteli. Mutta sekä sisällä että ulkona vallitsi hiljaisuus, jota ajopengertä vasten vyöryvä raskas maininki ei häirinnyt, vaan teki yhä huomattavammaksi. Päivä oli ollut tyyni, mutta auringon laskiessa oli alkanut puhaltaa hiljainen tuuli.
Hän puri hampaansa lujasti yhteen ja kuunteli yhä. Hänelle oli sanottu, että vaihdon piti tapahtua tuntia ennen auringonlaskua. Mitä tämä siis merkitsi? Viiden minuutin kuluttua olisi aurinko jo laskenut; hän näki, kuinka lämpöraja kukkulan kyljessä jo kohosi ylemmä. Entä Bigot ja Badelon? Miksi he olivat jättäneet hänet hänen nukkuessaan? Tuntia ennen auringonlaskua! Mitä, huoneessahan alkoi jo hämärtää, nurkat tuolla näyttivät jo harmailta ja tummilta, ja… mitä tuo oli?
Hän säpsähti niin kovin, että jalkaan koski kipeästi, ja tuska puristi valituksen hänen huuliltaan. Vuoteen jalkopään kohdalla, vaikka hän ei ollut sitä ennen huomannut, makasi nainen pitkällään lattialla pää käsivarsien varassa. Hän makasi liikahtamatta pää ja ristiin puristetut kädet tähystysaukkoon päin, paksun, sykkyräisen tukan peittäessä kokonaan hänen niskansa. Eräs nainen! Kreivi Hannibal tuijotti häneen herkeämättä, mutta kuvitellen sitten näkevänsä unta hän sulki silmänsä hetkeksi, avaten ne sitten uudelleen. Ei, hän ei nähnyt unta. Nainen oli kreivitär, hänen vaimonsa!
Hän hengähti syvään, mutta ei puhunut mitään, vaikka väri hitaasti nousi hänen kasvoilleen, ja tähysti naista kiinteästi, päästä kantapäähän asti, ikkunan alla valojuovassa valkoisina lepäävistä käsistä pieniin kenkiin saakka. Nyt hän häiritsemättä sai sitä, mitä niin hartaasti oli halunnut, katsella kreivitärtä! Tuskinpa kukaan sadasta henkilöstä, jotka tunsivat kreivittären, olisi heti huomannut häneksi tuon lattialla pitkällään makaavan naisen, josta ainoastaan kädet olivat näkyvissä. Mutta kreivi Hannibal tunsi hänet, olisi tuntenut hänet satojen, vaikkapa tuhansien naisten joukosta pelkistä käsistä.
Mitä hän teki täällä ja tällä tapaa? Miettiessään sitä kreivi Hannibal huomasi, että hänen katsellessaan kreivitärtä aurinko oli laskenut, valo kadonnut kukkulan huipulta ja että ulkopuolinen maailma ja huone, jossa he olivat, alkoivat käydä viileiksi. Johtuiko tästä, ettei lattialla makaava enää pysynyt hiljaa? Hän näki väristyksen puistattavan kreivitärtä ja vielä toisenkin kerran. Sitten hänestä tuntui kuin hän olisi kuullut pienen voihkaisun. Oliko hän itse tullut hulluksi vai rukoiliko kreivitär todellakin puoliääneen, väännellen itseään kuin tuskissaan, hakaten otsaansa käsivarsiaan vasten ja sitten taas pysyen aivan liikkumatta kuin ruumis? Kun tämä puuska oli päättynyt, oli iltarusko jo kadonnut taivaalta, ja kukkulat peittyivät hämärään.
Kreivi Hannibal ei olisi itsekään tiennyt, miksi hän ei heti puhutellut puolisoaan. Hän pysyi vaiti epämääräisen vaiston varoittamana, ja hänen katseensa oli ikäänkuin imeytynyt kreivittäreen, kunnes tämä nousi lattialta ja heti kohtasi hänen katseensa, mutta ei säpsähtänyt, vaikka hän oli luullut niin käyvän. Sensijaan kreivitär seisoi hiljaa ja miettiväisenä, katsellen häntä surumielisen vakavasti, ikäänkuin ei näkisi ainoastaan häntä, vaan samalla vainajan, ja väristen yhä uuden puuskan vallassa.
— Nyt se on jo ohi! — kuiskasi kreivitär vihdoin. — Malttakaa, herra, älkää pelätkö, koetan pysyä rohkeana. Mutta jotakin olen velkaa hänellekin.
— Hänelle! — mutisi kreivi Hannibal, ja kalmankalpeus levisi hänen kasvoilleen.
Kreivitär hymyili oudon hehkun säteillessä hänen silmistään. — Hänelle, joka oli rakastettuni! — huudahti hän väräjävällä äänellä. — Jota aina muistelen hellästi, vaikka olenkin kieltänyt hänet ja jättänyt kuoleman omaksi. Se oli oikeudenmukaista. Hän, joka niin usein on pannut minut koetteelle, tietää sen olevan oikeudenmukaista. Ja hän, jonka olen uhrannut… hänkin sen nyt tietää! Mutta vaikeata on olla oikeudenmukainen. — Hän hymyili vapisevin huulin. — Teidän, joka saatte kaikki, tulisi olla helppo suoda hänelle hiukkanen, helppo antaa minulle anteeksi, helppo malttaa mieltänne!
Kreivi Hannibalilta pääsi tukahtunut huudahdus, puoleksi valitus ja karjaisu. Voimattomuudessaan hän riuhtoi peitettä, vaipuen sitten hervottomaksi.
— Vettä! — mutisi hän. — Vettä!
Kreivitär toi kiireesti vettä ja kohottaen hänen päätään käsivartensa varaan kurotti sitä hänen huulilleen. Kreivi Hannibal joi ja laskeutui silmät ummessa takaisin vuoteelle. Hän makasi niin liikkumatta ja niin kauvan, että kreivitär pelkäsi hänen pyörtyneen, mutta hetken kuluttua hän puhui.
— Niinkö te teitte? — kuiskasi hän. — Niinkö todella?
— Niin, — vastasi kreivitär väristen. — Jumala antakoon minulle anteeksi! Niin tein! Minun täytyi niin tehdä taikka…
— Ja onko nyt jo liian myöhäistä… vaihtaa?
— On, liian myöhäistä, — ja nyyhkytys tukahutti kreivittären äänen.
Kuinka uskomatonta, kuinka luonnotonta — mutta kyyneleitä alkoi tihkua kreivi Hannibalin suljettujen silmäluomien alta vierien hitaasti karheita poskia pitkin partaan asti.
— Minä olisin mennyt, — mutisi hän. — Jos olisitte siitä puhunut minulle, olisin säästänyt teiltä tämän.
— Tiedän sen, — vastasi kreivitär epävarmalla äänellä. — Miehet kertoivat minulle.
— Ja kuitenkin…
— Se oli oikeudenmukaista. Ja te olette mieheni, — vastasi kreivitär. — Ja enemmänkin, minä olen miekkanne vanki, ja niinkuin te säästitte minua, kun teillä oli valta, niin minäkin säästin teitä heikkoutenne aikana.
— Voi, hyvä Jumala! — huusi kreivi Hannibal, — mutta kuinka kalliista hinnasta!
Tämä liikutti ja viehätti kreivitärtä kesken hänen syvintä kauhuaan ja suruaan, vaikka ajopenkereellä yhä seisoi hirsipuu, jonka hän oli aina näkevinään edessään. Sillä hän tiesi nyt puhuttavan siitä hinnasta, minkä se olihänellemaksanut. Hän tiesi, ettei kreivi Hannibal ollut milloinkaan omasta puolestaan pitänyt ihmishenkeä kalliina, vaan olisi silmää räpäyttämättä voinut nähdä Tignonvillen kärsivän.
Ja tämä huolehtiminen hänestä, arvo, joka annettiin kilpailijankin hengelle, kun se oli hänelle kallis, liikutti häntä syvästi, ehkä syvemmin kuin mikään muu tällä hetkellä olisi voinut liikuttaa. Hän näki sen valossa kaiken sen, mitä aikaisemmin oli tapahtunut, mitä heidän välillään oli sattunut tuon kohtalokkaan sunnuntain jälkeen Pariisissa. Mutta hän ei sanonut mitään. Hän ei tahtonut sanoa enempää kuin jo oli sanonut. Niin kauan kuin se mies, jonka hän oli uhrannut, odotti hautaustaan, eivät lemmen eivätkä edes sovinnonkaan sanat saaneet tulla hänen huulilleen.
Tällä välin se mies, joka makasi hänen vieressään, piti sitä uskomattomana. — »Se oli oikeudenmukaista», — oli hänelle sanottu, ja hän tiesi sen todeksi. Tignonvillen hulluus, juuri se ja ainoastaan se oli vienyt heidät satimeen ja toimittanut hänet itsensä vangiksi. Mutta mitä on oikeudenmukaisuudella tekemistä tämän maailman menon kanssa? Hänen kokemuksensa mukaan oli voimakas käsi Ranskassa samaa kuin oikeus, ja omistaminen oli lakina. Hän oli voimakkaan käden oikeudella ottanut kreivittären, ja samalla oikeudella kreivitär olisi voinut hänestä vapautuakin.
Mutta hän ei ollut niin tehnyt. Se juuri oli uskomatonta. Hän oli sensijaan tahtonut olla oikeudenmukainen. Sitä ei ollenkaan käsittänyt. Avatessaan silmänsä hetkisen äänettömyyden jälkeen, jonka ulkoa kuuluva laineiden loiske teki vieläkin juhlallisemmaksi, Tavannes näki kreivittären polvistuneen hämärässä huoneessa pää painuksissa vuoteen yli ja kasvot kätkettyinä käsiin. Hän tiesi kreivittären rukoilevan ja melkein luuli jälleen näkevänsä unta. Mitään tällaista ei koskaan ennen ollut hänelle sattunut, ja heikenneenä ja tuskissaan hän rukoili, ettei tämä näky milloinkaan hälvenisi, ja ettei hänen milloinkaan tarvitsisi tästä unesta herätä.
Ajatus siitä, mitä oli tehnyt, oli kreivittärelle hirvittävä. Taistellessaan siinä kammonsa kanssa ja yhä uudelleen palaavan kauhun puistattamalla hän kerran heitti kätensä peitteen poikki koskettaen kreivi Hannibalia. Tämä säpsähti ja äkillinen liike vihlaisi niin hänen kipeää raajaansa, että hän tuskasta huudahti. Kreivitär katsahti häneen ja oli juuri sanoa jotakin, mutta samassa alkoi holvikäytävästä kuulua jalkain töminää ja monien eri äänien sekavaa melua. Hän kohosi seisaalle ja kuunteli. Kreivi Hannibal näki hänet vain epäselvästi, silmät suunnattuina oveen.
Pari minuuttia kului, ja sitten kuului kaksi miestä lähenevän, toinen ontuen. He pysähtyivät oven taakse, jonka alle ilmestyi valoviiru. Sitten joku naputti ovelle.
Kreivitär meni ovelle ja nostettuaan salvan peräytyi nopeasti takaisin vuoteen luo. Sisääntulijoiden lyhty häikäisi häntä hetkeksi, mutta sitten hän huomasi lyhdyn yläpuolella La Triben ja Bigotin säteilevät kasvot. Niistä oli helppo huomata, että he toivat hyviä uutisia. Ja hyvä olikin, sillä miehet eivät olleet saada sanaa suustaan. Papin kielevyys oli kadonnut; nyt hän oli hyvin kalpea. Vihdoin Bigot puhui heidän kummankin puolestaan. Hän astui esiin ja polvistuen suuteli kreivittären kylmää kättä.
— Armollinen rouva, — sanoi hän, — te olette voittanut kaikki, kadottamatta mitään. Jumalalle kiitos!
— Jumalalle kiitos! — itki pappi, ja ulkoa käytävästä kuului naurua, itkua ja sekaista puhetta. Heilahtelevien lyhtyjen valossa siellä juoksenteli naisia hameiden kahistessa.
Kreivitär tuijotti pappiin sekavin, epäilevin katsein.
— Mitä? — kysyi hän. — Eikö siis herra de Tignonville olekaan… kuollut?
— Ei, hän on hengissä, — vastasi La Tribe, — hän on hengissä. — Ja hän kohotti kätensä ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa.
— Hengissäkö? — huudahti kreivitär. -— Hengissä! Oi, taivas on armelias! Oletteko siitä varma? Aivan varma?
— Aivan varma, hyvä rouva, aivan varma! Hän ei ollutkaan heidän vankinaan. Hänet paiskattiin maahan, kaikesta päättäen jo ensi rynnäkössä, mutta tultuaan pian tuntoihinsa hän ryömi pakoon päästen St. Gillesiin, ja sieltä hän on saapunut veneellä tänne. Mutta vihollinen sai vihiä, ettei hän ollut tullut tänne meidän mukanamme, ja siitä pappi punoi sitten juonen. Kiitetty olkoon Jumala, joka ohjasi teitä sitä ansaa karttamaan!
Kreivitär seisoi liikahtamatta painaen silmät ummessa kädet ohimoilleen. Kerran hän horjahti ikäänkuin kaatumaisillaan, ja Bigot kiirehti hänen luokseen ja auttaakseen häntä, mutta silloin hän avasi silmänsä, huokasi syvään ja näytti tointuvan.
— Oletteko aivan varma, eikö siinä piile mikään juoni? — kysyi hän heikolla äänellä.
— Ei, rouva, ei siinä piile juoni, — vastasi La Tribe, — herra deTignonville on elossa ja täällä.
— Täälläkö! — Kreivitär säpsähti, ja väri vaihteli hänen kasvoillaan. — Entä avaimet? — mutisi hän sivellen kädellään otsaansa. — Luulin niiden olevan minulla.
— Juuri siksi hän ei olekaan päässyt sisään, — vastasi pappi. — Hän odottaa salaovella, jonka likellä hän laski maihin. Hän on tullut siinä toivossa, että voisi olla teille hyödyksi.
Kreivitär oli hetken vaiti. Kun hän uudelleen puhui, oli hänen ulkomuodossaan tapahtunut ihmeellinen muutos; hän piti päätään pystyssä, poskilla oli punaa, ja silmät olivat kirkkaat.
— Siinä tapauksessa, — sanoi hän kääntyen La Triben puoleen, — menkää te ja pyytäkää häntä minun nimessäni palaamaan St. Gillesiin, jos vaaratta voi niin tehdä. Hänen paikkansa ei ole täällä… enää. Ja jos hän voi turvassa palata kotiinsa, on parasta, että hän menee sinne. Lisätkää, olkaa niin hyvä, että rouva Tavannes kiittää häntä tarjouksesta olla avuksi, mutta ettei hän miehensä kodissa kaipaa kenenkään muun suojelusta.
Bigotin silmät säteilivät ilosta.
Pappi epäröi. — Eikö mitään muuta, rouva? — änkytti hän, sillä hän oli helläsydäminen, ja Tignonville kuului hänen uskokuntaansa.
— Ei muuta, — vastasi kreivitär vakavasti nyökäten, — sillä minun ei ole kiittäminen herra de Tignonvilleä, vaan armeliasta taivasta siitä, etten nyt seiso tässä yhtä onnettomana kuin olin tänne tullessani, — sellaisena, jota painaisi kirous ja ihmiset osoittaisivat sormellaan koko elämäni ajan. Ja kaatuneet, — hän viittasi juhlallisesti pimeän tähystysaukon läpi rantaan päin, — lepäävät tuolla!
La Tribe lähti.
Kreivitär seisoi hetken aikaa mietteissään; sitten hän otti avaimet karkeatekoiselta, kiviseltä ikkunalaudalta, jolle oli ne laskenut huoneeseen tullessaan. Häntä puistatti kylmän raudan koskettaessa sormia. Tämä kosketus toi taas hänen mieleensä sen onnettomuuden ja kauhun, jossa hän toivotonna oli hapuillut viimeksi pidellessään näitä avaimia.
— Ottakaa ne, — sanoi hän antaen ne Bigotille. — Teidän tulee pitää niitä huostassanne, kunnes kreivi voi nousta makuulta, ja te olette kaikesta vastuussa hänelle. Menkää nyt, ottakaa lyhty mennessänne ja lähettäkää rouva Carlat puolen tunnin kuluttua luokseni.
Raskas maininki vyöryi mahtavasti ajopengertä vasten ja valui kohisten takaisin mereen; sitä seurasi toinen ja vielä kolmaskin, täyttäen huoneen rytmillisellä jyminällä. Mutta hämärässä huoneessa polvistuvan kreivittären korvissa ei meren ääni enää kuulunut samalta kuin ennen. Hän oli polvillaan vuoteen ääressä pää käsien varassa, aivan kuten hetki sitten, mutta kuinka toisella mielellä hän nyt olikaan, ja kuinka toisenlaisia hänen ajatuksensa! Kreivi Hannibal saattoi vain hämärästi erottaa hänen päänsä, sillä hyrskyjen tähden osui valoa vain kattohirsille. Mutta hän tiesi kreivittären olevan siinä ja olisi hyvin mielellään laskenut kätensä hänen päälaelleen, sillä hänen sydämensä oli tulvillaan.
Eikä hän sittenkään sitä tehnyt. Hänen ylpeytensä ei sitä sallinut. Sensijaan hän pureskeli karheaa partaansa ja makasi katsellen kattohirsiä ja odottaen, mitä nyt seuraisi. Hän, joka väkisin, lujalla tahdollaan oli pidättänyt tuon naisen luonaan, makasi nyt vuorostaan voimattomana, odottaen. Hän, joka sovitusta hinnasta oli säästänyt kreivittären hengen, otti nyt vastaan oman henkensä toiselta lahjana, nurkumatta.
— Mutta jälkeenpäin, rouva de Tavannes…
Jokin toi hänen mieleensä nuo sanat, joita hän ei ollut todella tarkoittanut eikä pannut täytäntöönkään. Siitä hänen ajatuksensa siirtyivät vihkiäisiin ja korvapuustiin, kohtaukseen, joka oli sattunut joen varrella nurmikolla, viimeiseen ratsastusretkeen La Flèchen ja Angersin välillä, jolloin hän oli leikitellyt kreivittären pelolla ja levottomuudella nauttien siitä osasta, jota luuli voivansa näytellä seuraavana päivänä. Siitä osasta? Voi, kuinka surullista! Kaikki hänen suunnitelmansa kreivittären hurmaamiseksi olivat johtaneet… tähän! Angers oli voittanut hänet, ja muuan pappi oli ollut saamaisillaan hänet satimeen. Sensijaan, että hän olisi päästänyt Tignonvillen niinkuin Bayard taikka ritarit ulvovien roskajoukkojen uhallakin, hän oli ollut päästämäisillään hänet toisella tavalla ja omalla kustannuksellaan. Sensijaan, että hän olisi hurmannut kreivittären voimallaan ja voittanut hänet jalomielisyydellään, makasi hän nyt tässä ollen hänelle velassa hengestään ja tuntien itsensä niin hervottomaksi ja murtuneeksi, että lapsuusajan kyyneleet kohosivat silmiin.
Viileä, varma käsi liukui pimeässä hänen käteensä, tarttui siihen lujasti ja veti sen lämpimille huulille ja sieltä naisen povelle.
— Minä olin miekalla saamanne vanki, — kuiskasi kreivitär, — ja te säästitte minua. Hän, jota rakastin, joutui myöskin käsiinne, ja te säästitte häntäkin… eikä ainoastaan kerran tai kahdesti. Te olisitte minun tähteni säästänyt Angersiakin ja uskonveljiäni. Ja te uskoitte, että minä voisin menetellä sillä tapaa! Voi, mikä häpeä! — Mutta hänen kätensä ei päästänyt kreivin kättä.
— Te rakastitte häntä, — mutisi kreivi.
— Niin, minä rakastin häntä, — vastasi kreivitär hitaasti ja miettivästi. — Minä rakastin häntä. — Hän vaikeni hetkeksi. — Ja pelkäsin teitä, — lisäsi hän sitten matalalla äänellä. — Voi, kuinka minä pelkäsin… ja vihasin teitä!
— Entä nyt?
— En pelkää häntä, — vastasi kreivitär hymyillen hämärässä, — enkä vihaa häntä. Ja mitä teihin tulee, olen teidän vaimonne, ja minun täytyy totella teitä, eikä siinä kysytä, haluanko vai enkö. Muuta en voi.
Kreivi Hannibal oli vaiti.
— Eikö niin? — kysyi kreivitär.
Kreivi Hannibal koetti heikkona vetää pois kättään, mutta kreivitär piti siitä kiinni.
— Minun täytyy sietää suuteloitanne tai lyöntejänne. Minun täytyy olla ja tehdä mielenne mukaan, olla yksinäni taikka seurassanne, onnellisena tai suruissani, aivan kuten teitä haluttaa. Sillä minä olen omaisuutenne, teidän tavaranne, teidän omanne. Ettekö itse ole minulle niin sanonut?
— Mutta sydämenne on hänen! — huusi kreivi Hannibal kiivaasti. — Sydämenne, jota muka en koskaan saisi omakseni, kuten minulle silloin sanoitte nurmella!
— Minä valehtelin, — kuiskasi kreivitär nauraen kyynelsilmin, ja hänen kätensä silittelivät kreivin päätä. — Se on tullut takaisin, ja nyt se on huulillani.
Hän kumartui ja suuteli miestänsä, joka nyt tiesi astuneensa kuningaskuntaansa, naisen sydämen hallitsijaksi.
* * * * *
Tuntia myöhemmin huomattiin manterella kylässä liikehtimistä. Lyhtyjä alkoi liikkua siellä täällä. Miehet satuloitsivat hevosiaan pahantuulisen näköisinä matkalle. Chalansiin oli pitkä matka, vieläkin pitempi Legeen, toista päivämatkaa, ja Ponts de Célle ja Loire-joelle oli monta väsyttävää penikulmaa. Miehet, jotka olivat niin reippaasti ratsastaneet etelää kohti koston ja saaliin toivossa, käänsivät nyt linnalle selkänsä vihaisin sanoin ja elein. He polttivat pari hökkeliä, ja mitä eivät polttaneet, sen he ryöstivät, sen ajan tavan mukaan, ja heidän käsiinsä joutuneen maalaisnaisen kävi huonosti. Onneksi oli edellisen yön turvissa jokainen asukas kylästä paennut, toiset merelle, toiset hietasärkkien suojaan. Ei yksikään silmä ollut näkemässä, kun joukkue ratsasti ylös rantapolkua pitkin, vihreän laakson läpi, jossa hevoset säikkyivät surmattujen miesten ruumiita.
Ei kukaan myöskään nähnyt viimeisenä joukossa ratsastavaa kalpeakasvoista, hehkuvasilmäistä miestä, jonka ohimoa rumensi arpi. Hän pysähtyi kukkulan laelle ja ennen poistumistaan kirosi vapisevin huulin sen vihollisen, joka oli päässyt hänen käsistään. Mutta sanat olivat tuskin lähteneet hänen huuliltaan, kun ne jo nielaisi kohinaansa meri, joka pauhasi ajopengertä vasten ijäisyyden vertauskuvana, kuohuttaen vesiään välittämättä siunauksista tai kirouksista, hyvistä taikka pahoista aikeista, säästämättä hitustakaan vuoksestaan tai luoteestaan siksi, että joku mitätön olento oli puhunut yössä.