The Project Gutenberg eBook ofKreivi ja karhuntanssittajaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kreivi ja karhuntanssittajaAuthor: Franz HoffmannTranslator: G. E. RichterRelease date: November 3, 2008 [eBook #27140]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVI JA KARHUNTANSSITTAJA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kreivi ja karhuntanssittajaAuthor: Franz HoffmannTranslator: G. E. RichterRelease date: November 3, 2008 [eBook #27140]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kreivi ja karhuntanssittaja
Author: Franz HoffmannTranslator: G. E. Richter
Author: Franz Hoffmann
Translator: G. E. Richter
Release date: November 3, 2008 [eBook #27140]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KREIVI JA KARHUNTANSSITTAJA ***
Produced by Tapio Riikonen
Nuorille ystäville kertoi
Franz Hoffmann
Suomensi G. E. Richter
Helsingissä 1896.G. W. Edlundin kustantama.Helsingin Sentraali-kirjapainossa.
I. Sokolnits'in linnaII. KarhuntanssittajaIII. Pojan ryöstöIV. Ruhtinas VoronzovV. Kosto
Sokolnits'in linna.
— Ei niin rohkeasti, Feliks! Ei niin rohkeasti! huudahti parhaassa ijässänsä oleva jalo, miehuullinen, totinen, kaunis herra viisivuotiaalle pojalle, joka Sokolnits-linnan lavealla santakentällä pientä, tulista ja väkevää hevosta hypitteli, kannustaen sitä pikaiseen hyppäykseen. — Ali sinut, poikaseni, santaan heittää, ellet varovasti sitä pitele!
— Oho, isä, istun vakavasti satulassa, älä sitä pelkää! huudahti pieni, kirkassilmänen poika, taas vähän kannustaen hevosta, — Katsoppas, isä, miten somasti Ali nousee pystyyn! Miten se tanssii! Panen vetoa, helposti se puutarhan laipion yli hyppää! Koetanko kerran, isä?
— Ei, ei! Ei millään muotoa! huudahti isä, kieltäen poikaa.
Uskalias poika jo ajoikin täyttä laukkaa laipioon päin ja hevonen keikahti pystyyn, tehdäksensä rohkean hyppäyksen. Samassa silmänräpäyksessä ikäänkuin maasta kasvanut ihmishahmo laipion toisella puolella ilmaantui huutaen pojalle karhealla äänellä: — Takaisin! Et saa, poika, uskaliasta tekoa tehdä!
Hevonen, äkkinäistä näkyä peljästyen, juoksi, ennenkuin poika ennätti sitä estää äkkiä sivulle ja ratsastaja lensi ikäänkuin pomminkuula satulasta santaan.
Pelästynyt isä huusi kileästi, kuuluipa erään toisenki, pilkallisesti iloitsevan ja naurahtavan, vaan ei peljästyneen eikä osaaottavaisen huuto.
Tätä toisen huutoa isä ei kuullut. Kuollon tuskaisena hän hyökkäsi maassa tunnottomana makaavan pojan luo, joka aina vielä puristetulla kädellä säikähtyneen hevosen ohjaksia piteli. Silmänräpäyksessä ne olivat pojan heikosta kädestä poistetut ja sillä välin kun hevonen hurjasti ympäri pihaa juoksi, nosti isä pyörtyneen pojan käsivarsillensa ja kantoi hänen rappuja myöten linnaan.
— Avuksi! hän huusi kovalla äänellä. Stein! Susanna! Avuksi, Jumalan tähden! Feliks kuolee käsiini!
Hänen kova huutonsa pani pian liikkeelle muutaman palvelijan ja vanhan, harmaan kähärätukkaisen huoneenhaltija Steinin.
— Mitä on tapahtunut, herra kreivi? kysyi tämä Feliks! Jumalan tähden mitä hänelle on tapahtunut?
— Hevosen selästä pudonnut! kreivi virkkoi hätäisesti. — Pian joku ratsastakoon lähimmän lääkärin luo! Poika parkani! Hän ei toinnu! Laupias Jumala, ole minulle armollinen! Se on ainoa lapseni! älä ota pois elämäni ainoata iloa!
Vanha Stein kuulematta kreivin käskyä juoksi kammariin, toi pian eteripullon, josta kaatoi muutaman tipan käteensä ja hierasi sillä pyörtyneen pojan otsaa ja silmäkulmia. Kohta sen jälkeen poika avasi silmänsä, katseli hämmästyneenä, vaan selvänä isäänsä ja vanhaa Steiniä.
— Rohkeutta, herra kreivi, sanoi Steini iloisena, — Feliks elää ja pian taas tointuu! Lääkäriä, niinkuin varmaan toivon, ei enää tarvita! Tiedättehän, herra, minun olevan pienen lääkärin, näen jo ettei enää vaaraa ole. Pankaa, sitä pyydän, poika sohvalle!
Nähdessään vielä elonmerkkiä pojassansa, kreivi sangen iloisena pani hänen hellästi vuoteelle ja vanha Stein tutki tarkasti ja varovasti kaikkia hänen jäseniänsä vakautuaksensa, ettei kädet eikä jalat olleet poikki. Tällä välin poika jo hymyili, nyykyttäen ystävällisesti isälle.
— Ei minua mikään vaivaa, isä, hän sanoi. — Vaan enhän minä ollut syypää jalan liukahtamiseen jalustimesta. Ellei serkku Albin, jota hevonen säikähti, olisi ollut käsipuun takana, niin olisin vaaratta puutarhaan päässyt! Mitähän sinä, setä Stein tahdot?
— Katson vaan, josko kaikki jäsenesi ovat terveet, Feliks, vastasi vanhus.
— Ei teillä ole enää mitään pelättävää, herra kreivi, kääntyi hän tuskallisesti odottavaan isään. — Feliks on raitis ja terve! Yksi käsivarsi on vähän niukahtanut; sitäpaitsi luulen hänen saavan pari sinistä ja keltasta pilkkua muistoksi.
— Totta tosiaan, ilonen poika virkkoi; reippaana hän pian sohvalta nousi ylös ja hyppeli ympäriinsä molemmat kädet ilmassa. — Ei minua mikään vaivaa! En tunne pienintäkään kipua!
— Jumalan, joka sinua, poikani, armollisesti varjeli, olkoon kiitos ja kunnia, kreivi sanoi, sulkien pojan sylihinsä häntä hellästi suudellen. Se oli, Stein, hirveä näkö nähdä Feliks'in lankeavan! Luulin sydämeni paikalla halkeavan!
— Vaan onhan kaikki hyvin ja ohitse, isäni, mairitteli poika, — eikö niin, menenkö taas vähän ratsastamaan? Saat nähdä, nyt Ali hyppää käsipuun yli!
— Ei, ei, se olisi vallattomuutta, jota en milloinkaan suvaita voi, kreivi vastasi kieltävästi. — Se olisi Jumalan kiusaamista! Tänään, Feliks, makaat levollisesti sohvalla! Älä mumise! Sen käsken ja olen luonasi. Eikö niin, rakas Stein, eikö niin ole paras?
— Tosin, herra kreivi, vastasi vanhus kunnioittaen, — ehkä on pieni aivontäristys lankeemuksessa ollut, niin Feliks'in täytyy tästä parantuaksensa kumminkin huomiseen asti olla niin levollisena kuin mahdollista. Jos sallitte, herra kreivi, niin olen seurananne Feliks'in vankeusaikaa lyhentämässä!
Siihen kreivi mielistyi ja Feliks taputti iloisena käsiänsä huutaen:
— Niin, se on oikein! Jos Stein on luonani, olen aivan levollisena. Hän osaa niin hyvin kanssani leikitellä! Tiedätkö, Stein? Tuo tänne rakennus-kirstu, vedä suuri pöytä sohvan eteen ja sille rupeamme linnoja ja linnoituksia rakentamaan! Vanha Stein ukko sen ymmärtää, isä! Äskettäin hän rakensi minulle Sokolnits'in aivan samallaiseksi kuin se on, götiläisine porttineen, varustettuna neljällä paksulla kulmatornilla, jotta sen voi paikalla tuntea!
Vanhus kernaasti täytti pojan tahdon, veti pöydän sohvan eteen, tyhjensi suuren, rakennusaineita sisältävän kirstun sen päälle ja huomasi tyytyväisenä, että Feliks jo muutama minuuti sen jälkeen oli niin rakennuspuuhiinsa kiintynyt, että hän kaiken muun, jopa isänsä ja vanhan Steinin läsnäolonkin unohti. Miettien kreivi katseli pojan leikkiä; suurella tarkkuudella Stein katseli pitkän ajan poikaa ja hänen totiset, ryppyiset kasvonsa tulivat aina tyytyväisemmän näköisiksi.
— FeIiks'iämme ei mikään vaivaa, ei ensinkään mikään, herra, kuiskasi hän kreivin korvaan. — Kovaa lankeemista ei mikään paha seurannut. Jos Feliks'illä olisi aivontäristys, niin hän valittaisi pään kipua, hän olisi väsynyt ja unelias eikä hän missään tapauksessa olisi niin leikkiinsä kiintynyt.
— Sen minäkin toivon, vastasi kreivi yhtä hiljaa. — Kiitän kaikesta sydämestä Jumalaa, joka on suurimman onnettomuuden minulta poistanut.
— Kuinka se olikaan mahdollista, että Feliks lankesi hevoselta? kysyi vanha huoneenhaltia. — Vaikka hän on nuori, on hän hyvin taitava ratsastaja, ja hän hypittelee hevostansa niin varmasti, että se on jo monesti minua ihmetyttänyt.
— Onneton kohtaus matkaansaattoi lankeemuksen, vastasi kreivi. Juurikun Feliks'in hevonen oli käsipuun yli hyppäämässä, ilmestyi serkkuni sen toiselta puolelta: hevonen säikähti, teki aika hyppäyksen sivulle ja Feliks lensi satulasta. Sattumus, ei mikään muu, vaan siitä olisi voinut surullisia seurauksia tulla.
— Hm! Hm' Sattumus! Sattumusko vaan, — eikö mikään muu? mumisi huoneenhaltia totisena. — Tiedättekö, herra kreivi, tämä sattumus ei ollut niin satunnainen, kuin te aavistamattomassa sydämellisyydessänne luulette.
— Mitä tarkoitat, Stein? kysyi kreivi.
— Tarkoitan, armollisella luvalla sanottu, herra kreivi, etten missäkään asiassa serkkuunne, herra Albiniin, luota, vastasi vanhus päättäväisesti.
Kreivi Robert pudisti päätänsä.
— Olet harhaluulossa, hän vastasi. — Serkkuni rakastaa minua ja poikaa, jokaisessa tilaisuudessa hän meille suosiotansa osottaa ja etenkin Feliks'iä hän on sydämmellensä sulkenut. Mikä syy hänellä tätä paitse olisi tehdä pahaa minulle tai Feliks'elle? Hän on vieraani, minä olen hänen ainoa turvansa ja toivonsa mailmassa, ilman minun apuani hän olisi kerjäläinen, hänellä on siis täysi syy meitä suosia.
— Vaan oletteko, herra kreivi, sitä jo ajatelleet, että Feliks yksin on kreivi Albinille esteenä kerran päästä teidän suurien omaisuuksienne ja tilojenne perilliseksi? sanoi Stein painolla. Jos Feliks kuolee, niin on kreivi Albin teidän ainoana, vielä elävänä sukulaisena suorassa polvessa luonnollisesti teidän pääperillisenne ja seuraajanne.
Nämät vanhan uskollisen huoneenhaltian sanat vähän koskivat kreivi Robertia, sitä ei hän voinut salata. Pian hän toki taas malttoi mieltänsä.
— Hullutuksia, vanhukseni, vastasi hän. — Kaikkialla vaan kummituksia näet! Voin panna vaikka mikä vetoon, ettei serkkuni, enempää kuin minäkään, ole ajatellut kerran seuraajakseni päästäksensä. Onhan Feliks terve, väkevä ja iloinen kuin kala ja silmäteränämme häntä suojelemme, minä, sinä, vanha Ursula ja muut palvelijat. Mitä hänelle voisi tapahtua? Hulluutta, vanha Stein! Luovu sellaisista turhista huolista.
— Ja lankeeminen tänään? kysäsi uppiniskainen huoneenhaltia. — Ken oli siihen syypää? Kreivi Albin! Ei se ollut mikään sattumus, sanon minä!
— Sinuapa on oikea mustansappinen hupsu, ystäväni, kreivi sanoi. — Olen jo monet vuodet serkkuni Albinin tuntenut ja tiedän hyvin hänen olevan kevytmielisen henkilön. Vaan tiedän myöskin, ettei hän milloinkaan ehdoin tahdoin pahaa tee. Ei, ei, älä minuun sellaisia epäluuloja istuta, vanha Stein! Albin on ystäväni ja minulle sekä pojalleni uskollinen! Se olisi suurinta kiittämättömyyttä, ellei niin olisi. Vaan minä tunnen jo sinut, vanha huoneenhaltiani, sinä olet epäluulossa hänestä, sillä sinä pelkäät hänen voivan ennemmin tai myöhemmin sinut suosiostani sulkea. Ole toki tässä asiassa levollinen, sinä olet aina oleva vanhin sekä parahin ystäväni!
Tämän sanottuansa kreivi ojensi vanhukselle kätensä, jonka tämä liikutettuna painoi huulillensa.
— Jumala siunatkoon teitä vakuutuksestanne, sanoi hän vapisevalla äänellä. — Tosin voin vannoa, ettei teillä ole ketään uskollisempaa palvelijaa kuin vanha Stein, joka jo pienenä ollessanne on teitä polvillansa kiikuttanut ja tuudittanut. Jospa vaan paremmin kuulisitte uskollisimman palvelijanne varoituksia.
— Ei siitä enempää, ystäväni, kreivi kielsi. — Tunnen serkkuni enkä tahdo kuulla mitään, mikä hänet saattaisi epäluulon alaiseksi!
Vanhus huokasi ja pidätti vastauksen, joka jo oli huulillansa.
— Hyvä siis, hän itsekseen ajatteli kääntyen kreivi Robertista pieneen Feliks'een, tahdomme siis, Susanna ja minä, kahta varovaisemmat olla, jottei hiuskarvakaan pojan päässä tulisi käyristetyksi. Enpä ensinkään luota tuohon herra serkkuun, kreivi Albiniin! Ja jos hän juonittelee, niin hän on näkevä ihmisiä löytyvän, jotka häntä silmällä pitävät!
Istuen pojan viereen, hän vähän aikaa leikki hänen kanssansa, kunnes ovi äkkiä avautui ja nuori, noin kolmenkymmenen vuotias mies astui kiirehtivin askelin sisään. Hän oli muhkean muotoinen, urhokkaan näkönen, mustat hiukset, musta parta, paksut mustat silmäripset, joitten alla pari tumman ruskeaa silmää loisti. Sisääntultuansa Feliks nousi sohvalta ja juoksi, antamatta vanhan Steinin itseänsä pidättää, äskentulleen luo.
— Setä Albin, hyvä, että tulit, sanoi hän, hyökäten miehen avoimeen syliin — sinun täytyy todistaa, että Ali olisi käsipuun yli hypännyt, ellet olisi niin odottamatta sitä estänyt!
— Niin, poikani, sydämestäni sen mielelläni todistan, kreivi Albin vastasi mairitellen. — Olen toki jo usein omilla silmilläni nähnyt, miten sinä rohkeudella olet suuremmatkin esteet helposti voittanut. Vaan ennen kaikkea, miten sinä jaksat! Pelästyin kovin, nähdessäni sinut hevosesta lentävän ja vähitellen olen tuosta äkillisestä pelästyksestä tointunut!
— Ah, minua ei lankeaminen ensinkään vahingoittanut, vastasi Feliks hymyillen. — Vaan minkätähden sinä estit minua käsipuun yli ajamasta. Ellet olisi eteen tullut, ei olisi hevoseni säikähtänyt!
— Lapsi, miten sitä voin aavistaa, että Ali minua nähdessänsä säikähtäisi? vastasi kreivi Albin. — Sattumalta olin käsipuun toisella puolella aivan lähellä, kun kuulin mitä isällesi huusit ja silloin juoksin esiin, estääkseni jollakin tavoin rohkeuttasi. Olisit voinut paikalla kuolla, jos hevonen olisi käsipuun yli hypännyt!
— Miksi niin, en ymmärrä sinua, setä!
— Vaan isäsi ymmärtää minua, kun sanon hänelle, että puutarhuri juuri tänään varhain oli pitkin puutarhan käsipuita ojia kaivattanut. Jos hevonen olisi yli juossut, niin olisitte molemmat taittaneet kaulanne ja jalkanne.
— Ah, sitä en tietänyt, sanoi Robert kreivi katsellen vanhaa Steiniä. — Siis minun tulee sinua sydämestäni kiittää, rakas serkku! Ken taisi ajatella, että hevonen niin kovin säikähtäisi.
— En tosin minäkään sitä aavistaa voinut, vastasi Albin. — Jättäkäämme asia nyi sikseen ja olkaamme iloiset, ettei pienellä onnettomuudella ollut pahempia seurauksia.
— Niin, toisella kertaa olen minäkin jo varovaisempi, sanoi Feliks. — Nyt kun Alin vikuriksi tunnen, ei se enää toisten sellaista juoksua tee.
Sen jälkeen hän varsin luottavaisesti puhui kreivi Albinin kanssa, huolimatta vanhasta Steinistä, joka kohta hiljan lähti kammarista.
— Viekas lurjus, mumisi hän itsekseen käytävällä käydessään, — ei häneltä tekosyitä milloinkaan puutu, hän tietää teeskennelläkin ikään kuin olisi hän pojan parasta vaan ajatellut. Antakoon kreivi Robert itseänsä pettää, — minä tunnen ja tutkin hänet paremmin. Oikein hyvin hän tuntee vilkkaan hevosen säikähtävän luonteen ja tähän tuntemiseen hän petoksensa perustaa. Alin täytyi, häntä äkkiä nähdessään, säikähtää, sen täytyi rajusti ja äkkiä sivulle juosta, niinkuin se myöskin tapahtui. Ettei meillä ole mitään onnettomuutta valitettavaa, siihen on hyvä herra kreivi viaton. Vaan kärsivällisyyttä, kyllähän liiaksi uskovan kerran silmät vielä aukenevat! Suokoon Jumala, ettei se silloin olisi myöhäistä!
Näin vanha huoneenhaltia itsekseen mumisi, siksi kuin hän linnan emännöitsiän, vanhan Susannan huoneelle tuli, jolloin hän kohteliaasti ovelle koputti, ennen kuin hän astui sisään. Susanna aukasi ja pyysi häntä astumaan asuntoonsa. Siellä hän jutteli mitä oli tapahtunut ja emännöitsiä ilmoitti selvästi, että hänkin kaikin puolin puolusti huoneenhaltian epäluuloa.
— Herramme, kreivi Robert, on liian hyvä ja ylevä, sanoi hän. — Mikä vaiva eikö hänellä ollut saattaa serkkuansa hyvälle tielle. Vaan Jumala varjelkoon, silloin oli joka sana ja varoitus tuuleen puhuttu. Nuori herra eli vaan sohinassa ja kohinassa, siksi kuin hän oli kaiken tavaransa tuhlannut ja pelannut. Jospa kreivi Robert olisi antanut hänelle pienen eläkerahan, olisi hän aina ollut sangen jalomielinen sukulainen. Vaan Jumala varjele, tämä ei kauan olisi hänelle kylliksi ollut! Tänne paha renttu kutsuttiin — ja nyt hän elää täällä yhtä suuresti kuin ennen Varsovassa laivaston kaartin upsierina, ikäänkuin olisi suuren tilan herra ja haltia eikä kreivi Robertilla olisi niin mitään sanomista eikä käskemistä. En voi sanoilla selittää, miten tuo ihminen on minulle vastenmielinen!
— Niin on minunkin laitani, rouva Susanna, myönsi huoneenhaltia nyykyttäen päätänsä, — kreivi Albin teeskentelee ystävyyttä, rakkautta, hellyyttä ja Jumala ties mitä vielä herrallemme ja pienelle Feliks'elle, ja kuitenkin olen siitä vakuutettu, että hän sydämessään vihaa ja mieluummin saattaisi heitä mailmasta. Niin tosin, se olisi miesparalle hyvä pala saada kerrassaan suuret kauniit tilat ja linnat periä! Vaan ei tämä pala huulillensa tule! Mitä te, rouva Susanna, siitä tuumitte?
— Ajattelen, vastasi vanha kunnian rouva pontevasti, — sen olevan velvollisuutemme tämän jalon huoneen vanhoina, uskollisina palvelijoina pitää herrasta ja hänen pojastansa huolta ikäänkuin silmäterästämme! Se on minun mielipiteeni, enkä epäile ensinkään sen olevan teidänkin, Stein!
— Sen teille vannon, rouva Susanna, sanoi huoneenhaltia. — En tahdo väsyä pitäessä herra kreivi Albinia silmällä ja teidän, rouva Susanna, tulee pitää pienestä Feliks'estä huolta!
— Sen lupaan tehdä, vastasi kunnon rouva. — Minä rakastan poikaa, niinkuin äitinsäkin, joka valitettavasti liian aikaisin meni mailmasta ja minä tahdon huolta pitää hänestä, kuin ikinä äiti sen tehdä voisi. Sen olen armolliselle kveivitär-vainajalle velkapää, joka aina oli itse ystävyys ja hyvyys!
— No siis, rouva Susanna, virkkoi huoneenhaltia jälleen, — me olemme siis yksimieliset ja tahdomme toki katsella, josko kaksi hyvää, kunniallista ja uskollista palvelijaa eivät ole väkevämmät ja voimallisemmat kuin yksi veitikka kaikkine salaisine, pahoine vehkeineen.
Molemmat vanhukset pudistivat toinen toisensa kättä ja vahvistivat siten puolustus- ja päällekarkausliittonsa rakkaan herrasväkensä, kreivi Robert Normannin ja hänen poikansa Feliks'in, hyväksi. Levollisella ja vähemmin raskaalla mielellä, kuin hän oli tullut, sanoi huoneenhaltia sitte jäähyväiset liittolaisellensa ja lähti kammarista mennäksensä tavallisille askareillensa. Rouva Susanna, pantuansa oven kiini hänen jälestänsä, vaipui syvään mietintöön, josta hän heräsi sanoen:
— Stein on oikeassa! Kreivi Albin on vaarallinen mies! Meidän pitää olla varoillamme!
Vanha rouva, Soloknits-linnan kreivillisen herrasväen monivuotinen, luotettava palvelijatar ei pettynyt kreivi Albin Normannin luonnon laadun suhteen yhtä vähän kuin huoneenhaltijakaan. Kreivi Albin oli paha juonittelija, joka ei karttanut minkäänlaista rikosta, jolla hän vaan saattoi rikkautta ja arvoa voittaa. Hänen käytöksensä ylipään sitä tarkoitti. Hän oli ainoa sukulainen kreivi Robertille, jolla Puolan-Preussin rajalla oli laveat tilukset useoine linnoineen, suurine metsineen ja monine tuhansine peltoineen. Pieni Feliks oli yksin Albinin esteenä tullaksensa näiden rikkauksien omistajaksi ja epäsiveellinen luonteensa vaikutti hänessä elävän toivon ja pyrinnön, vieläpä pahan aikomuksen saada Feliks'in, joko kavaluudella tai väkivallalla, pois hengiltä.
Hän oli kylliksi kavala peittämään pahaa aikomustansa teeskennellyllä kiitollisuudella kreiviä ja yhtä teeskennetyllä rakkaudella Feliks'iä kohtaan. Kuten olemme nähneet, tämä täydellisesti hänelle ylevämielisen, jalon sukulaisensa suhteen onnistuikin. Vaan Stein ja Susanna, uskolliset palvelijat, olivat hänen todelliseen olentoonsa tutustuneet ja tutkineet eivätkä antaneet hänen imartelevan ulkomuotonsa itseänsä pettää. Kreivi Albinia he pitivät silmällä niin paljon kuin mahdollista eikä Susanna ollut pientä Feliks'iä silmällä pitämättä hevosesta lankeamisen jälkeen.
Ei kenkään tietänyt, josko kreivi Albin huomasi olevansa salaisen valvonnan alainen. Se toki totta oli, ettei hän vanhaa huoneenhaltijaa eikä Susannaa erityisesti suosinut. Jopa hän kerran koetti kreivi Robertille panetella ja parjata molempia uskollisia palvelioita, saadaksensa heitä talosta pois. Vaan kreivi Robert vastusti niin vahvasti, ettei Albin enää milloinkaan koetustansa uudistanut. Sitä enemmin hän kelpo palvelioita kammosi, kun hän huomasi heidän olevan pahimpana esteenä saadaksensa perkeleellistä aikomustansa toimeen.
Huonosti onnistuneen kokeensa jälkeen, surmataksensa pientä Feliks'iä hevosen säikähtämisen kautta, oli kreivi Albin toki toistaiseksi aivan levollisena. Huolettomassa laiskuudessa hän eli kreivi Normannin kustannuksella, ratsasti tai käveli, metsästi tai vietti aikansa muilla huvituksilla, joihin Sokolnits-linnan metsästys- ja kalarikkaat seudut olivatkin edulliset. Feliks ei näkynyt erityisen paljon häntä huolestuttavan, lukuun ottamatta ettei hän antanut yhtäkään tilaisuutta mennä käsistänsä, jolloin hän voi häntä mairitella tai makeisia hänelle antaa. Metsästysretkittänsä hän toi kaikellaisia pieniä lahjoja, milloin kuoliaaksiammutun kirjavan linnun, milloin pyydetyn oravan, milloin linnunpesistä otettuja munia.
Poika siitä iloitsi ja kumarsi aivan lapsellisesti serkullensa. Usein hän pyysi isältä lupaa saadaksensa hevosellansa seurata kreivi Albinia sellaiselle metsästysretkelle, vaan sitä kreivi Robert milloinkaan ei sallinut, — syystä, että häntä ehkä aavistutti että joku vaara voisi pienelle yksinäisissä, laveoissa ja synkissä metsissä tapahtua. Linnan puistossa, jonka läpi kapea, sangen syvä ja virtava joki juoksi, sai Feliks isänsä luvalla hyppiä, niin paljon kuin tahtoi, vieläpä hän lahjoitti pojalle pienen lintupyssyn, jolla hän variksia ja harakoita ampui. Vaan Feliks ei saanut pyssyänsä muulloin käyttää, kuin vanha Stein häntä seuratessa, jottei mitään vahinkoa, pyssyn varomattoman käyttämisen kautta, tapahtuisi.
Sokolnits'in puisto oli sangen suuri ja lavea. Se ulottui linnasta lähes tunnin matkan päässä olevan metsän rajalle, jossa vahva rauta-aita oli. Useoita taiteettomia siltoja vei sen läpi juoksevan joen yli. Sen rantoja varjostivat ihanat puut, joitten paljous oli puiston paras kaunistus. Ei missään muualla löytynyt kauniimpia tammia, saksantammia ja koivuja, kuin Sokolnits'in puistossa.
Feliks oleskeli mielellään tässä ihanassa puistossa ja kun vanha Stein häntä aina seurasi, ei kreivi Robert häneltä kieltänyt tätä huvitusta, vaan mielistyi ilolla siihen, että pieni poika sai luonnon ihanuutta nauttia.
Eräänä päivänä vanha huoneenhaltia ei voinutkaan pientä Feliks'iä seurata: kreivi Robert antoi hänelle kreivi Albinin läsnä ollessa käskyn, jonka täyttämisessä koko päivä kului. Ennenkuin hän käskettyyn työhön meni, hän pyysi ettei pieni Feliks sinä päivänä puistoon menisi tai jos hän menisi, antaisi kumminkin Susannan tai jonkun muun palvelijan itseänsä seurata. Sen Feliks lupasi; vaan ei aikaakaan kun hän jo olikin lupauksensa unohtanut.
Kreivi ei jaksanut hyvin ja täytyi oleskella huoneessa. Serkkunsa Albin oli hänelle seurana, vaan hän oli niin harvapuheinen ja nureissansa, että kreivi Robert sen huomasi.
— Kuule serkku, sanoi hän Albinille, näen kyllä ajan tuntuvan sinusta pitkältä, vaikk'en siitä suinkaan pahastu. Mene ratsastamaan raittiisen ilmaan. Se virkistää sinua ja ehtoolla tulet ilomielisenä jälleen luokseni.
Tähän kreivi Albin mielistyi eikä ensinkään serkkunsa hyvää tarkoittavaa ehdotusta vastustanut. Kymmenen minuutin kuluttua hän istui hevosen selässä ja ajoi metsään, jonka tuuheat siimekset hänet pian peittivät.
Tunnin perästä hän oli metsän rajalla olevan puiston päässä. Täällä hän katseli ympärillensä ja kun hän ei missään ketään ihmisiä nähnyt, hän astui alas satulasta. Sidottuansa hevosen puuhun kiinni, meni hän puiston rauta-aidan luo, kiipesi sen yli ja laskeusi alas toisella puolella.
Nyt hän oli puistossa ja kiirehtivin askelin hän joelle riensi. Tultuansa sen rannalle, meni hän vastavirtaan päin, kunnes hän tuli erään sillan luokse, joka, kuten kaikki muutkin, oli tehty vahvoista laudoista portaan kaltaiseksi. Helposti hän sen nosti, lykkäsi sitä vähän taaksepäin ja pani sen sitte niin liki jyrkän rannan reunaa, että se kohta veteen putoaisi, jos joku, vaikkapa pieni lapsikin, sen päälle astuisi. Kavalan tyytyväisellä hymyllä hän hetken työtänsä katseli, meni sitte toiselle, kolmannelle ja neljännelle sillalle, joille kaikille hän teki samoin kuin ensimmäiselle.
— Nyt ei se voi onnistumatta olla, mumisi hän sen tehtyänsä. Tyhmä poika tulee varmaan ehtoopuolella puistoon ja kun hän sillalle menee, niin se on hänen syynsä, jos hän veteen hukkuu kuin kissa! Terveydeksi olkoon!
Tämän sanottuansa hän kiireesti palasi, kiipesi aidan yli, astui hevosen selkään ja ajoi yksin täyttä laukkaa pitkin synkkää metsää.
Sillä välin aikakin kului ja ehtoopäivällä Feliks tavallisuuden mukaan tahtoi kävellä ylt'ympäri lempipuistossansa. Pyssyä ei hän tosin tänään saanut mukaansa ottaa, kun vanha, uskollinen Stein ei voinut häntä seurata, — vaan eikö Sultan ollut siellä, tuo suuri, väkevä, kaunis Neufundlainen koira, — se oli suuri kuin vasikka, väkevä kuin susi, vaan lempeä, hiljanen ja uskollinen kuin lammas? Feliks päästi sen kahleista ja katseli tyytyväisenä miten se selvästi ja iloisesti haukkuen juoksi suuret harppaukset pihaa pitkin ja vihdoin iloriehumisestaan päästyänsä juoksi, häntäänsä heiluttaen, pojan luo ja nuoli hänen kättänsä.
— Niin ihanaa, Sultan, niin ihanaa! sanoi Feliks silittäen jalon elukan leveätä päätä. Nyt tule ja seuraa minua puistoon. Sultan, tule!
He menivät. Koira juoksi milloin edeltä, milloin lavean piirin nuoren herransa ympäri, jonka luokse se mielellään palasi huudon kuultuansa.
Pieni tuulen puuska puhalsi, puitten huipuissa humisten, läheltä ja kaukaa iloisien lintusten laulusäveleet kuuluivat, aurinko sinisellä taivaalla kirkkaasti paisteli, vahvasti varjostaen harmailla, pehmeillä sammaleilla peitettyä maata — ihana, eikä varsin kuuma, oli kesänen ehtoopäivä; ilma, jota Feliks ihastuen hengitti, oli puhdas ja raitis.
Suuressa, laveassa puistossa ei yhtäkään ihmistä ollut. Paitse poikaa ei ketään ihmistä näkynyt. Kreivin palvelijat olivat linnassa; rengit, piijat ja työväki olivat töissänsä. Vaan Feliks'iä tämä yksinäisyys miellytti, — hän voi sitä paremmin unelmoida ja havainnoitansa tehdä. Kirkkailla silmillä katsellen ympärillensä, älysi hän paljon, mikä huomiotansa herätti: milloin hoikan metsäkauriin, joka pensastossa tuli aivan liki häntä, katsellen pelkäämättä suurilla silmillään häntä, kunnes koiran kova haukkuminen ajoi ujon eläimen pakoon, — milloin leikkivän oravaparin, joka iloisesti hyppeli puitten oksilla, välistä salaman nopeudella, toinen toistansa ajaen; milloin suuren petolinnun, joka ilman korkeudessa levitettyine siipineen lenteli, ajottain kileästi huutaen, josta lukuisat pienet laululinnut niin pelästyivät, että laulajaisensa muutamaksi hetkeksi taukosi ja he piileilivät lehtevämpäin oksien väliin; — milloin ketun, joka häntä luimussa, salaisesti Feliks'iä katsellen, likimpään pensaasen lippasi; milloin joen lirinän, jonka kiiltävällä pinnalla auringon tuhannet säteet liekehtivät ikäänkuin loistavat timantit.
Feliks tuli erään sillan luokse, vaan ei mennyt sen yli, hän vaan samalla puolella joen rantaa astuskeli toiselle sillalle. Tämän sivutse hän aikoi mennä, kun hän toisella puolella jokea huomasi suuren kukkaspensaan kiiltävine punaisine marjoineen. Häntä halutti kukkasia omistaa, huolettomana, likemmin tarkastelematta, hän portaalle astui. Sultan oli noin kaksikymmentä askeletta hänen takanansa ja haukkui puun juurella, jonka oksissa joku elukka mahtoi piillä.
Feliks oli jo portaan puoliväliin päässyt, kun se äkkiä paikoiltaan liukui ja poika putosi kolisten ja loiskien syvään, juoksevaan veteen. Kun hänen voimansa eivät riittäneet pitämään portaasta kiini, meni hän suurella huudolla päätänsä myöten veteen, joka veti hänen äkkiä mukaansa.
Feliks näkyi olevan hukassa, sillä hän ei osannut uida eikä ollut lähellä yhtäkään pelastajaa eikä auttajaa. Hän ei enää pelastusta toivonutkaan. Vielä kerran hän veden pinnalle nousi, vielä kerran hän puoleksi tukehtuneella äänellä apua huusi, — kunnes vesi hänen taas kohisevaan syvyyteensä veti, pitääksensä hänet, ehkä ainaiseksi.
Vaan lähestyipä pelastaja, joka nyt voi uppoavaa poikaa paremmin auttaa kuin joku ihminen.
Uskollinen Sultan oli Feliks'in ensimmäisen hätähuudon kuullut ja kahdella harppauksella se rannalla oli. Juuri silloin Feliks'in käsi ja pää vedestä näkyi ja samalla hetkellä tuo jalo eläin juoksevaan jokeen juoksi, ui pelastettavansa luo ja otti varovasti hänen jakkunsa kauluksen hampaittensa väliin. Pitäen häntä niin paljon kuin mahdollista veden päällä, kelpo koira eteenpäin ui, kunnes se pääsi matalaan paikkaan rannalla ja veti kun vetikin Feliks'in kuivalle maalle.
Täällä se laski hänen pehmeälle nurmelle ja nuoleskeli lempeästi kasvoja ja käsiä, siksi kuin hän jälleen tointui ja ihmetellen suurilla silmillään ympärillensä katseli. Pian hän huomasi missä vaarassa henkensä oli ollut, hän silitteli uskollista Sultaniansa mitä hennommin, siitä jalo eläin näkyi iloitsevan, vieläpä hyväilevänki.
— Täksi päivää on kävelemisemme loppunut, sanoi Feliks vihdoin, vaatteeni ovat ihan läpimärät, jonka vuoksi on paras että pääsemme kotiin, niin pian kuin mahdollista, vanhan hyvän Susannan turviin. Tule, Sultan!
Feliks'illä oli jo taas voimia kylliksi voidaksensa nousta ja iloisena lähteä menemään. Vaan ei hän enää ollut niin varomaton kohta portaalle astumaan, vaan ensin hän sitä tarkoin tutki. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi portaan olevan pantuna niin liki rannan reunaa että kun pieninki paino sen päälle tuli, sen täytyi kohta veteen pudota. Feliks ei enää sen päälle astunutkaan, vaan katsoi parhaaksi mennä kolmannelle sillalle. Hän huomasi tämän olevan, niinkuin kaikki muutkin, vaarallisimmassa tilassa. Hän koetti asettaa sen taas entiselleen, vaan hänen heikot voimansa eivät siihen riittäneet.
— Niin olemme siis vangitut, Sultan, sanoi hän hymyillen koiralle, joka häntä lempisilmin katseli. Mitä mietit vanha ystävä? Odotammeko, siksi kuin meitä linnassa kaivataan tai kiipeemmekö aidan yli ja palaamme vähän pidempää mutkatietä linnaan.
Sultan ei tosin voinut pojalle mitään ymmärrettävää vastausta antaa, kuitenkin se kovin haukkuen käänsi päänsä aitaan päin.
— Niin, ymmärrän mitä mietit, Sultan, Feliks sanoi. Me kiipeemme aidan yli. Luulen sen olevan meille paras, sillä voisi vielä viipyä kauan, ennenkuin he meitä linnassa kaipaavat ja sillä välin voisin minä märissä vaatteissani kuolemaan asti kylmettyä. Vaan jos metsän läpi menemme, niin pääsemme pian liikkumaan, eikä odottamaton kylpy minua suuresti vahingoita. Siis eteenpäin, Sultan!
Viisas koira ei toista käskyä odottanut, vaan juoksi, iloisesti haukkuen, edeltä. Neljännes tunnin kuluttua he saapuivat aidan luo. Sultan kiipesi vähällä vaivalla sen yli, ja Feliks, jolla ei ruumiin tottumusta puuttunut, seurasi yhtä helposti sen jälkeen.
Tällä välin oli päivä sangen paljon kulunut, punasen hohtavat säteet korkeoissa petäjissä, saksan tammeissa ja tammeissa ilmaisivat Feliks'elle, että aurinko jo oli laskeumaisillansa. Ja vaikka hän oli ihan yksinään metsässä, ei hän kuitenkaan peljännyt, kun uskollinen Sultaninsa oli vieressänsä. Jalo eläin oli kylliksi väkevä häntä suojelemaan, vaikka hän olisi suden kynsiin joutunut, jota ei toki keskellä kesää voinut odottaakaan. Huoletonna, sydän kepeänä hän kulki kotia kohti, jonne hän puolentoista tunnin jälkeen onnellisesti saapui.
Suurella ilohuudolla poikaa ensin kohtaavat palveliat ottivat vastaan. He ympäröivät hänet, halailivat ja suutelivat sekä veivät hänet ilolla hoviin isän luokse, joka oltuansa suuresti suruissansa kohta kovin ihastui, kun hän poikansa näki. Koko hovin väki tähän saapui; kaikki iloitsivat; vanhan Steinin ja uskollisen Susannan poskilla kirkkaat ilokyyneleet loistivat.
— Mitä on tapahtunut, isä, kuin sinä ja kaikki väki olette niin innoissanne? kysyi Feliks kummastellen. — Eihän tämä ole ensi kerta, kuin minä myöhästyn ja tänään olinkin pakotettu kulkemaan suuren mutkan läpi metsän kotiin tullakseni. Mitä erityisen kummallista onkaan tapahtunut?
— Oi, poikani, täytyihän meidän kaikkein luulla, ett'emme milloinkaan sinua elävänä näkisi, vastasi isä painaen Feliks'in niin rintaansa, juurikun hän ei milloinkaan olisi tahtonut häntä laskea pois. Stein, hämärissä kotiintultuansa, kyseli ensiksi sinua ja kun ei kukaan voinut sanoa missä olit, peljästyi hän kovin. Minäkin olin sanomattomasti peljästynyt. Kohta kiirehdimme puistoon ja näimme siellä hämmästykseksemme portaan olevan joessa, vaan emme sinua, lapseni, nähneet, vaikka sinua etsimme ja huusimme. Mitä muuta voimme ajatella, kuin että olit portaalta jokeen pudonnut ja uponnut? Suruani ja epäilystäni et voi käsittää. Et voi arvata miten vihastuin, kuin huomasimme että kaikki muutkin sillat olivat sellaisiksi tehdyt, että se oli mahdotonta niitten yli kulkea. En voinut olla epäilemättä, että rikos oli tässä tarkoitettuna, rikos, joka sinua tavoitti, sillä eihän kukaan muu kuin sinä ja Stein puistossa käy. Siitä vihastuin, surin ja tulin kokonaan toivottomaksi. Minun täytyi epäillä, josko elävänä enää sinua näkisin.
— No, isä, eipä paljon puuttunutkaan, etten olisi uponnut, vastasi Feliks. Ellei uskollinen Sultan olisi kanssani ollut, niin olisin nyt joessa kuolleena. Vaan Sultan juoksi jälestäni, kun jokeen putosin ja toi minun kuivalle maalle. Kuin minä, niinkuin sinäkin, huomasin muut sillat kelvottomiksi ja kun ei minulla ollut kylliksi voimaa niitä paikoilleen panna, niin kiipesimme, Sultan ja minä, alhaisen aidan yli metsään ja kulimme metsätietä kotiin. Jumalan olkoon kiitos, tässä olemme molemmat terveinä!
Luonnollisesti kelpo Sultania tämän selityksen jälkeen hyväiltiin ja kreivi lupasi että sitä piti koko elinajan parhaimmalla tavalla hoidettaman ja ruokittaman. Sen jälkeen hän sanoi:
— Ilon vimmassamme olemme kokonaan unohtaneet serkku Albinin, joka muutaman palvelian kanssa vielä etsii poikani ruumista vedestä. Stein, lähetä hänelle sana että kuolleena pidetty poika onkin jo onnellisesti kotiin tullut.
— Teidän tahtonne, herra kreivi, vastasi Stein niin hiljaa, että herransa yksin sen voi kuulla, — jos sallitte, menen itse ilmoittamaan kreivi Albinille; vaan minä en sano Feliks'in olevan kotona terveenä, sanon vaan, että te pyysitte häntä turhia etsimisiä jättämään ja viipymättä teidän luoksenne tulemaan.
Kreivi katseli Steiniä ihmetellen.
— Miksi niin, kysyi hän. Miks'ei serkkuni saa kohta kuulla, ettäFeliks on vaarasta päässyt?
— Tahtoisin kreivi Albinia hämmästyttää, vastasi Stein, — lausuen vielä hiljaisemmalla ja varovaisella äänellä: hämmästyttää, jottei hänellä olisi aikaa taas kerran, niinkuin usein ennen, viattomuutta teeskennellä.
— Mitä sinä sillä tahdot sanoa, Stein? kysyi kreivi ankarasti, totisella katsannolla.
— Tahdon sillä, herra kreivi, sanoa, vastasi hän, että olen sydämmessäni vakuutettu, ettei kenkään muu kuin kreivi Albin ole pojallenne putoamista toimittanut ja jokiportaita siirtänyt.
— Mahdotonta! änkötti kreivi, hämmästyksestä takaisin päin vetäytyen.Voisiko serkkuni Albin sellaisen häpeällisen teon tehdä! Mahdotonta!
— Antakaa, herra kreivi minun mieleni mukaan menetellä, ja Albinin käytöksestä, kun hän näkee kuolleeksi luullun Feliks'in, olette huomaava, josko epäluulollani on perää tai ei. Kieltäkää väkeä mitään sanomasta kreivi Albinille ja antakaa minun huutaa häntä puistosta ja tuoda tähän kammariinne, missä hän sitte äkkiä on Feliks'iä näkevä. Vaan hänen täytyy häntä yksin nähdä ja te olette hyvä ja katselette kreivi Albinia tuossa pimeässä kammiossa.
Muutaman hetken kreivi itsensä kanssa taisteli. Se oli hänen jaloa tunnettansa vastaan, pitää likimmäistä sukulaistansa häpeälliseen rikokseen epäluulon alaisena ja kuitenkin häntä aavistutti, että vanha Stein ehkä oli oikeassa syytöksensä suhteen. Rakkaus ainoaan poikaansa saattoi häntä vihdoin päätöksen tekemiseen. Vielä hän yhä toivoi Albinin pääsevän puhtaana koetuksestansa, vaan jos epäluulo häntä kohtaan oli oikea, niin kreivi Robert oli itseänsä ja poikaansa kohtaan velvollinen saattamaan ilmi saatetun konnan pois läheisyydestään, jottei hän mitään vahinkoa matkaan saattaisi.
— Mene ystäväni, sanoi hän Steinille. Tuo kreivi Albini ja ole vakuutettu että minä tarkoin neuvoasi seuraan.
— Ja teidän, kääntyi hän palveliain puoleen, teidän ei pidä viittaamalla, eikä sanalla eikä merkillä kreivi Albinille ilmoittaman Feliks'in olevan terveenä ja iloisena kotona. Serkkuni on hämmästyvä, kokonaan hämmästyvä. Ja nyt menkää. Minä ja Feliks jäämme tänne.
Äänettöminä palveliat menivät ja hajautuivat linnaan. Stein kiirehti puistoon kutsumaan kreivi Albinia.
Kreivi ja muutamat palveliat haroivat pitkillä seipäillä joen pohjaa, löytääksensä pienen Feliks'in ruumista, jota helposti ymmärrettävästä syystä eivät löytäneet. Vanha Stein ilmoitti kreivi Albinille, että linnan herra tahtoi häntä puhutella ja kohta tämä seipäänsä heitti pois.
— Antakaa olla, ihmiset, huudahti hän apulaisillensa, — virta on tässä paikassa niin virtava, että se on vienyt pienen Feliks'in ruumiin pois mukanansa, kenties, kuinka kauas. Huomen aamulla voimme taas enemmin etsiä. — Miten kreivi Robert jaksaa? kysyi hän sitten vanhalta Steiniltä. Onko hän jo surustansa tointunut?
— Herra kreivi saapi sen itse nähdä, vastasi Stein. Minusta näkyy herra olevan entisellään levollisena.
— Sehän paras olis, vastasi kreivi Albin. Mitä itku ja valitus auttaa? Pois on pois! Ja suoraan sanottu, eihän Feliks mitään muuta ollut kuin pieni, rohkea, kelvoton poika. Hänen isänsä olisi elämässään monta surua hänestä saanut.
Tähän pilkalta kuuluvaan kreivin muistutukseen ei Stein vastannut mitään, vaan kulki äänettömänä hänen takanansa. Linnaan tultuansa kreivi meni serkkunsa kammariin. Stein jäi etehiseen.
Kun kreivi astui useoilla kynttilöillä valaistuun huoneesen, ei hän ensin ketään ihmistä nähnyt. Vaan äkkiä pieni Feliks tuli suuren uunin varjostimen takaa ja sanoi kreiville teeskentelemättä hyvää iltaa.
Kreivi Albin hämmästyneenä seisoi, kasvonsa muuttuivat äkkiä kuolon kalpeoiksi, avatut silmänsä näkyivät tahtovan kuoppiansa jättää.
— Kuolema ja perkele, kihisi hän kiinnipurtujen hampaitten välistä, — hän elää ja minä iloitsin liian aikasin! Kuka piru sinua, poika, uppoamasta pelasti?
— Ei mikään piru, setä, vaan Sultan, uskollinen koirani, vastasi Feliks. Vaan miksi olet niin synkän näkönen, setä? Etkö iloitse, että minä vielä elän?
Kreivi Albin ei vastannut. Julmalla, uhkaavalla katsannolla katsellen vilpitöntä poikaa kiirehti hän kammarista kirous huulillansa. Tuskin oli hän pois, kun kreivi Robert astui pimeästä kammarista ja sulki poikansa hellästi sylihinsä.
— Kuulkaa, isä, setä oli juuri täällä, sanoi Feliks, — hän ei ollut aivan ystävällinen, niinkuin tavallisesti, vaan paha ja julma, jotta häntä pelkäsin.
— Älä pelkää, vastasi isä. Sinua ympäröivät uskolliset ihmiset, jotka eivät salli sinulle pahaa tehtävän. — Stein! huusi hän sitte äänellisesti.
Kohta huudon jälkeen Stein tuli kammariin, missä hän näki herransa sangen kalpeana ja liikutettuna.
— Jumalan tähden, herra kreivi, ettehän vaan ole sairas? kysyi hän surullisena.
— Ei, rakas ystävä, vastasi kreivi, — ei sairas, vaan hämmästynyt ja täynnä kammoa pohjattoman pahuuden yli, minkä olen serkkuni synkässä sydämmessä huomannut. Stein, epäluulosi kreivi Albinia vastaan oli oikea. Tuo konna, kun näki äkkiä pojan, jonka hän tahtoi tappaa, terveenä ja kukoistavana, muutti vimmastuneena ja pelästyneenä teeskentelevän naamansa ja ilmoitti minulle salaisimmat ajatuksensa. Minä vihaan ja kammoksun häntä enkä enää hetkeäkään häntä linnassani kärsi. Menköön vanhaan rappiossa olevaan Gotsy linnaansa. Sillä ehdolla ettei hän enää milloinkaan sieltä lähde eikä tule näille seuduille, tahdon hänelle vuosittain tuhannen taalerin eläkerahan maksaa. Ellei hän tähän suostu, saa hän kohta linnastani lähteä ja valita oman mielensä mukaan asuntonsa, — vaan minä en anna hänelle penniäkään. Sano hänelle Stein! että hän menee Gotsyyn ja on siellä, muuten hän ikäänkuin verta himoitseva susi, kuten hän onkin, ajetaan Sokolnits linnasta. Mene ja sano hänelle etten enää eläessäni tahdo häntä nähdä ja älköön hän minua vaivatko, muuten en maksa hänelle luvattua eläkerahaa!
Stein kumarsi ja meni hänen käskyänsä toimittamaan. Kreivi Albin sangen kovin peljästyi.
— Mikä on serkkuni mielen tehnyt niin kovaksi minua —minuakohtaan? hän änkötti.
— Etsikää vastaus tähän kysymykseen omassa tunnossanne, kreivi, Stein vastasi kylmästi ja jylkeästi. Minä puolestani en voi muuta sanoa, kuin että herrallani on aivan varma todistus siihen, että te asetitte sillan puistossa niin, että pieni Feliks putoaisi. Ja nyt — minkä vastauksen saan herralle antaa?
Albin kalpeni, vaan malttoi taas pian mielensä.
— Valhe! häpeällinen valhe! huudahti hän. Minun täytyy kreiviRobertille puhua, puhdistuakseni tuosta häpeällisestä syytöksestä!
— Herra kreivi ei tahdo teitä puhutella eikä nähdä, vastasi Stein vakavasti ja kylmästi. Teillä on valta valita Gotsy linnaan menemisen tai pikaisen lähtemisen täältä. Valitkaa!
Kreivi Albin kovin kirosi.
— Jos asian laita niin on, niin ei ole valitsemistakaan, sanoi hän suuttuneena. Kreivi Normann ei voi ruveta kerjäläiseksi eikä kulkurina maita kulkea. Olen pelissäni hävinnyt ja vetäyn Gotsy linnaan takaisin. Ilmoittakaa se serkulleni.
— Ja saanko hänelle myös ilmoittaa, että te viipymättä lähdette? kysyiStein. Kepeät kaleskat teille valjastetaan.
— Kohta? Nyt yölläkö?
— Kohta! Herrani, kreivi Robert, on ilmoittanut vakavan tahtonsa olevan ettei hän enää hetkeäkään tahdo teitä kattonsa alla kärsiä.
Tuskin tuntikaan oli kulunut, kuin kreivi Albin viha, vimma ja kostonhimo sydämessä Sokolnits'in jätti mennäksensä etäiseen, pieneen Gotsy linnaan. Hyvästi-jättönsä oli kirous, jota hän ei tohtinut huuliltaan laskea.
Karhuntanssittaja.
Kreivi Albinin vanhan, pienen linnan rauniot olivat keskellä metsää viiden peninkulman päässä Sokolnits'ista eikä niissä ollut aivan hyvä asua. Oli tosin neljännestunnin matkan päässä jotenkin suuri ja hyvin voipa kylä, vaan tämä, vaikka se ennen oli ollut Gotsyn haltian hallussa, oli jo kauan tätä ennen metsineen ja tiluksineen myyty eikä kreivi Albinilla enään mitään omistusoikeutta siihen ollut. Hänellä ei entisestä rikkaasta ja suuresta Gotsyn herrasalueesta enää muuta ollut kuin mainittu puoleksi rappeutunut linna, jota herrasalueen ostajat eivät tahtoneet lunastaa.
Sokolnits'ista lähtemisensä jälkeen kreivi Albin tässä yksinäisessä asunnossa, jossa tuskin yhtäkään eheätä akkunaa löytyi ja jossa vaan oli tarpeellisimmat huonekalut, asuskeli ikäänkuin vanha, julma huuhkapöllö; pitkät päivänsä hän kulutti hillittömästi vihaten rikasta ja onnellista Robert serkkuansa.
Elämä, joka hänen täytyi viettää, oli kovin surkea ja suuresti surkuteltava. Seuraa ei hänellä ensinkään ollut eikä tavallisia huvituksia eikä virvoituksia, joihin kreivi Robert hyväntahtoisesti oli hänelle rahaa antanut. Raakain ja sivistymättömien talonpoikien kanssa ei hän voinut mitään kanssakäymistä pitää, harvoin hän jonkun muun ihmisen näki, kuin puoleksi mielipuolisen nuoren pojan, joka tähän asti oli jonkunlaisena juoksupoikana kartanossa ollut ja nytkin oli palveliana olevinaan. Tämä hänelle toi tarpeellisimmat tarpeet, ruokaa y.m. kylästä. Hän keitti ja teki tehtävänsä niin huonosti, että kreivi hänelle siitä antoi aika lailla haukkumisia ja sysäyksiä, joista ei hän näkynyt milläänsäkään olevan.
Varsin vastoin tapaansa Hannu eräänä päivänä näennäisesti elähytettynä palasi kylästä vanhaan pöllöpesään Gotsyyn. Kreivi Albin sen kohta huomasi ja kysyi mikä oli syynä tähän pojan tavattomaan elpymiseen.
— Oi, Herra, vastasi tämä, — etkö kuule? Yhtäperää kuuluu bum-bum-bumbum! suuresta rummusta ja vähä väliin pilliä soitetaan, jotta korvat kaikuvat. Niin kaunista soittoa en ole, herra, pitkään aikaan kuullut. Koko kylä on liikkeellä tuota näyttelyä katsomassa.
— Mitä näyttelyä, sinä aasi? kysyi kreivi. — Ken rummulla paukuttaa ja pilliä soittaa?
— Karhuntanssittaja, herra, vastasi Hannu pian. — Se on, karhuntanssittaja antaa suuren pörhöisen ruskeakarvaisen karhun tanssia ja kuljettaa ympäri suurta eläintä, jolla on kaksi kyttyrää selässä ja temppuja tekee. Luulen heidän nimittävän tuota korkeata laahtamatointa petoa kameliksi. Niin, karhuntanssittaja rumpua paukuttaa ja nuori poika pilliä soittaa. Se on, herra, kummallinen näytäntö, joka maksaa vaivaa katsella!
Kreivi halusi mennä kylään, sillä jokainen vaihtelevaisuus yksitoikkoisessa elämässänsä oli hänelle tervetullut. Hän otti metsästyslaukkunsa, sekä vanhan, ruostuneen pyssyn olallensa ja meni metsän läpi kylään. Jota likemmin hän tuli, sitä selvemmin hän kuuli suuren rummun kumisevan äänen ja pillin kimeän soiton. Pian hän näki karhuntanssittajan seurueenki, johon kuului, kuten Hannu oli kertonut, tavattoman suuri, ruskeankarvanen karhu, vanha kameli, apina, joka kamelin kyttyröillä irmasteli ja kipakoiksi, koira ja itse karhuntanssittaja sekä kaksi hänen palvelijatansa. Yksi näistä oli jo ijäkäs mies, kasvonsa olivat parrakkaat, likaset, niiden ilme kavala ja paatuneet. Nuorempi näkyi olevan suvaittavampi, vaan hänen syvistä silmistänsä välin välkkyi jotakin, joka herätti kaikkea muuta kuin luottamusta.
Näitä molempia kreivi Albin katsahti vaan pikimmältään, vaan kun hän tarkemmin katseli seuruen päällikköä, hän säikähti. Rypistyneet ja arvettuneet kasvot, pitkä kotkan nenä, harmaat, hävyttömät ja pahankuriset silmät, kapeat, ohkaset huulet olivat hänestä erityisen tutut. Kreivi meni likemmä sekä tarkasteli tarkoin miestä. Luulonsa oli oikea.
— Ivan Ivanovitsch, kreivi sanoi miehelle, joka juuri antoi tyytymättömästi mörisevän karhun tanssia polkkaa, — Ivan Ivanovitsch, mikä tuuli sinua tänne puhalsi, vieläpä karhuntanssittajana?
Kuultuansa nimeänsä mainittavan mies säikähti, kääntyi äkkiä ja hoksasi kreivin, joka tarkastellen häntä katseli. Kohta hän karhunsa jätti ja heittihe kreivin jalkojen eteen suudellaksensa hänen takkinsa helmuksia.
— Herra kreivi, mikä ilo minulle saada armollista herra ratsumestaria nähdä! mies huudahti nöyrästi liehakoiden. — Herra ratsumestari osoittaa minulle kunniata kun vielä minua tuntee! En voi sanoa, kuinka iloinen siitä olen.
— Nouse ylös, mies! nouse ylös Ivan Ivanovitsch, kreivi käski. — Älkäämme katselevalle kansalle mitään näytäntöä antako. Tahdon sinua, Ivan, puhutella, saadakseni tietää, minkätähden sinä rykmentin jätit ja karhuntanssittajaksi rupesit. Asun vaan neljännes tunnin matkan päässä Gotsy-linnassani, tule luokseni, niin pian kuin mahdollista. Se on kurja, vanha asunto, vaan pari putellia viiniä tai hyvä ryyppy löytyy kellarissa sellaiselle vanhalle soturille, kuin sinä olet. Sano siis, tuletkos? Ja koska?
— Puolen tunnin perästä, armollinen herra, vastasi karhuntanssittaja nöyrästi. Vien vaan eläimeni yömajaansa ja sitte kaikkine voimineni tahdon herra kreiviä palvella.
— Se on sitä parempi, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi suosiollisena ja hyvin armollisena. Ehkä voimme eräästä asiasta keskustella ja päättää; se voi tulla sinullekin sangen edulliseksi, jos vaan olet sukkela. Puolen tunnin perästä sinua odotan.
Tämän sanottuansa kreivi meni pois, katsahtamattakaan läsnä olevaa talonpoikais-kansaa.
Pirullinen aikomus juohtui hänen mieleensä, kun hän karhuntanssittajassa tunsi entisen sotamiehen siitä rykmentistä, jossa hän ennen itse oli upsierina palvellut. Ja silloin Ivan Ivanovitsch oli raaka ja rajupäinen, valmis kaikkeen pahantekoon eikä kreivi Albin väärin arvannut tullessansa, että hän voisi miestä käyttää kostaaksensa vihattua kreivi Robert Normannia. Ei hän hetkeäkään epäillyt vanhan rajun soturin myöntymystä, joka kuleksivan elämänsä kautta tuskin oli entistä paremmaksi tullut, kun hänelle vaan rahaa työstä tarjottiin.
Tultuansa rappeutuneesen linnaansa, hän kohta lähetti Hannun asialle saadaksensa kahden kesken keskustella Ivanin kanssa ja odotti ikävöiden karhuntanssittajaa. Tämä tulikin määrätyllä hetkellä; teeskennetyllä ystävyydellä kreivi otti hänet vastaan, käski istumaan ja pani hänen eteensä kylmää paistia sekä putellin viiniä ja viinaa.
— Syö, kreivi käski, silloin kuin vatsa on tyhjä, käy keskustelu kankeasti.
Karhuntanssittaja ei antanut toista kertaa itseänsä kutsua. Hän söi ja joi hyvällä ruokahalulla itsensä kylläiseksi, työnsi sitte lautaset ja lasit sivulle, katsella kurkisteli vieraanvaraista isäntäänsä ja sanoi:
— Hyvä, herra kreivi, nyt olen valmis teitä kuulemaan. Mitä teidän armonne alamaiselle palvelijallensa käskee?
— Ensiksi vastaa minulle, josko vielä olet entinen Ivan Ivanovitsch, joka aina oli valmis tekemään tehtävänsä rohkeasti, seurauksia pelkäämättä?
— Koettakaa minua, herra kreivi, kuului karhuntanssittajan vakava vastaus, — en pelkää kuolemaa enkä perkelettä, jos vaan minulle hyvin maksetaan. Hyvää tai pahaa, minä sen teen.
— Kuulen mielelläni sinun niin puhuvan, Ivan Ivanovitsch, vastasi kreivi. Kuule siis. Tunnetko Sokolnits linnaa?
— Tunnen, herra kreivi, Ai'on huomena mennä eläimineni sinne. Herra kreivi Normann kuuluu olevan antelias herra eikä lahjatta laske sellaista köyhää karhuntanssittajaa kuin minä olen. Hänellä on pieni viiden eli kuuden vuotias poika, joka vissiin karhuuni, kameelini ja apinaani mielistyy. Poikanen ei suinkaan vielä ole sellaista nähnyt?
— Juuri tästä pojasta on kysymys, sanoi kreivi Albin. Hän on pois korjattava!
— Ei suinkaan lapsi ole surmattava, herra kreivi? karhuntanssittaja hämmästyneenä huudahti. Varastaa, ryöstää, hävittää ja polttaa tahdon teidän eduksenne, jos niin tarvitaan, vaan murhata pientä lasta, ei, se on minusta liikaa! Minulla ei juuri tunnon vaivoja ole, herra kreivi, vaan — suoraan sanottu — murhalla en toki tahtoisi sieluani rasittaa. Siitä ei milloinkaan puhtaaksi pääse, ja tulla hirteen ja teilattavaksi, ei sekään ketään sellaiseen rikokseen kehoita.
— Kuka sinulle on sanonut, että pojan kuolemaa tahdon, lapsellinen ihminen, kreivi sanoi levollisena, jolloin kuitenkin pettyneen toiveen varjo hänen otsassaan kuvastui ja silmänsä himmensi. Hän on pois saatava, salaa ryöstettävä ja poisvietävä, jottei hän enää näille paikoille palaa. Minun luullakseni se pitäisi oleman sinulle helppoa. Puolan raja ei ole kaukana ja kun pojan kanssa olet vaan sen yli päässyt, niin suuret metsät niillä paikoilla takaa-ajoa estäävät.
— Ryöstää poikanen, — se kyllä käypi laatuun, vastasi karhuntanssittaja ajattelevasti. Kovimmassa kohtalossa voisin itse pitää pojan luonani ja opettaa kaikellaisia konstia, joita harvoin Puolassa ja Venäjällä nähdään ja aina hyvin maksetaan. Niin, niin, se jotain olisi! Karhuntanssittajan poikaa ei kenkään kreivin pojaksi tuntisi ja sitä paitse on keinoja kylliksi häntä muuttaa, jottei hänen oma isänsä jonkun vuoden perästä häntä enää tuntisi. Hm, niin. Minkätähden tahdotte, herra kreivi, pienokaista pois tieltä korjata?
— Yksinkertaisen ja selvän syyn tähden, vastasi kreivi Albin. Olen kreivi Robert Normannin ainoa sukulainen ja hänen suurien tilojensa perillinen jos pieni Feliks saadaan pois. Ymmärrätkös, Ivan Ivanovitsch?
— Ymmärrän, vastasi tämä, nyykyttäen päätä. Te olitte minun upsierini, ette milloinkaan olleet kova, ettekä paha minua kohtaan ja toimititte minulle kerran anteeksisaannon, kun luultiin minua syypääksi pieneen varkauteen, jonka vuoksi olin tuomittu saamaan kaksikymmentäviisi lyöntiä. En ole sitä, herra kreivi, unohtanut ja sentähden olen mielelläni valmis teitä palvelemaan. Teidän tiellänne oleva poika pitää tuleman ryöstetyksi ja näkymättömiin häviämän Puolan tai Venäjän avaroille alangoille. Vaan turha on murha, herra kreivi. Mitä palkaksi saan siitä työstä, kun korjaan kreivin lapsen teidän tieltänne pois?
— Kaksi sataa taaleria paikalla, sitte kolme sataa taaleria, kun poika on salaa saatu rajan yli ja vuosittain viisi sataa taaleria, niin kauan kuin poika ei kotiinsa palaa, sanoi kreivi.
Karhuntanssittaja, sangen mieltyneenä niin suureen palkintoon, jota hän ei ollut odottanutkaan, nousi istuimeltaan ja huudahti innostuksissaan:
— Tuhannet kiitokset, herra kreivi! Te olette tosin kunnon mies, joka tietää uskollisen ihmisen työlle panna arvoa. Luottakaa täydellisesti sukkeluuteeni. Poika on menevä niin tietämättömiin kuin sannan muru suuressa valtameressä.
— Siis olet tyytyväinen sinulle tarjottuun palkkaan? kreivi kysyi.
— Aivan tyytyväinen herra! vastasi karhuntanssittaja kohta.
— No niin, en ole vielä lopettanut, ystäväni, jatkoi kreivi hymyillen, — vielä saat jalomielisyyttäni kokea. Jos olet minulle uskollinen, jos saat pojan pois ja hän pysyy pois, niin lupaan kreivillisellä kunnian sanallani maksaa sinulle vuosittain tuhannen taaleria siitä hetkestä kuin tulen serkkuni, kreivi Normannin, omaisuuden omistajaksi. Toivon sen olevan kylliksi uskollisuuttasi minua kohtaan vakuuttamaan.
— Oh, herra kreivi, huudahti karhuntanssittaja uudesti innostuneena, sieluni autuuden uhalla vannon teille tuhat kertaa, etten nyt enkä milloinkaan teitä petä ja pientä kreiviä en päästä, jottei hän nyt eikä koskaan löydä tietä takaisin, vaikka minun täytyisi häntä viedä kaukaiseen Siperiaan!
— Vaan hän voipi juosta pois, salaisesti paeta, kreivi virkkoi.
— Siitä antakaa minun, renkini Petrovitsch'in, nuoren Aleksian ja ennen kaikkia molempain koirani huolta pitää, vastasi karhuntanssittaja. Meidän kymmenet silmämme häntä silmällä pitävät ja varjelevat, niinkuin elävä kiusaaja sielu raukkaa.
— Hyvä, uskon sinua, sillä sehän on oma etusi, että poikaa tarkasti silmällä pidät, kreivi vastasi levollisena. Vaan miten ai'ot pojan käsiisi saada? Hänen isänsä ja pari vanhaa palvelijaa häntä aina vartioivat.
— Heidän varovaisuutensa on oleva mitätön, karhuntanssittaja vastasi vakaasti. Millä tavalla se on tapahtuva, en voi tällä hetkellä sanoa. Minun täytyy olla paikalla tehdäkseni suunnitelman, jonka mukaan teen tehtäväni vakaasti ja hyvällä menestyksellä. Luottakaa, herra kreivi, täydellisesti minuun! Muutaman päivän perästä ehkä jo saatte minusta kuulla.
— Hyvä, käyttäydy viisaasti ja varovasti, kreivi vastasi. Että näkisit minun täydellisesti luottavani sukkeluuteesi ja tottumukseesi, ota nämät kaksi kääryä, kumpasessakin on sata taaleria.
— Kiitän siitä, herra kreivi, sanoi karhuntanssittaja syvästi kumartaen ja pudottaen molemmat raskaat käärryt sukkelaan taskuunsa. Ja nyt sallikaa minun jäähyväiset sanoa ja kylään palata. Tahdon jo tänään, eikä vasta huomena seurueni kanssa matkalle lähteä. Täytyy tehokkaasti toimia, jos on mieli onnistua.
Kreivi kiitti karhuntanssittajan intoa ja jätti hänen.
— Liemi on suurustettu, hän sanoi ilkeästi nauraen, kun Ivan oli oven sulkenut, sinä maksat sen, serkku Robert, syödä ja olkoon se sinulle terveydeksi.
Pojan ryöstö.
Vaikka karhuntanssittaja, viehätettynä hänelle luvatusta suuresta palkinnosta, oli varsin varmasti päättänyt kreivi Albinin ehdotukseen ruveta, niin hän toki, tarkemmin tutkittuansa, huomasi mitkä vaikeudet oli sen toimeenpanemisessa, vieläpä se oli varsin mahdotontakin. Varmaan isän ja uskollisten palvelijain silmät poikaa tarkasti vartioitsivat ja Sokolnits'in alangolla kulkiessaan Ivan suotta päätänsä vaivasi keinoa keksiäksensä, miten hän huomiota herättämättä ja vaaratta yrityksessään onnistuisi. Renkinsä Petrovitsch, joka kulki äänettömänä hänen sivullansa, huomasi helposti Ivanin syvästi miettivän ja katseli vähän väliin sukkelasti ja viekkaasti sivultapäin häntä.
— Isäntä, hän sanoi vihdoin keskeyttääksensä jo liian pitkää vaitioloa, — te vaivaatte jollakin päätänne! Onko vanha uskollinen palvelija luottamuksenne varsin menettänyt, kun ette salaisuuksianne hänelle ilmoita?
— Ei, Petrovitsch, siitä ei ole mitään puhetta, vastasi karhuntanssittaja pian. Saat kaikki kuulla, kun vaan ensin itse saan ajatukseni selville.
— Niinkuin tahdotte, isäntä, vastasi Petrovitsch. En ole kärsimätön ja voin odottaa. Vaan minun pitää teille muistuttaa, että olette jo usein kavaluuttani ja sukkeluuttani ylistäneet. Karhuntanssittaja nyykytti päätä. Hän tunsi renkinsä ja kumppaninsa ja tiesi edeltäpäin, että hän oli uskollinen liittolaisensa, jos hän vaan lupaisi hänelle jonkun, vaikkapa keskinkertaisenkin osan saatavasta voitosta. Tätä paitsi oli salaisuus välttämättömästi ilmoitettava Petrovitsch'ille sekä pillinsoittaja Aleksialle, siis Ivan päätti pian ilmoittaa koko asian monellaisiin juoniin ja kujeisiin tottuneille matkakumppaneillensa.
— Mitä tuumit, Petrovitsch, jos olisit tilaisuudessa ilman suurta vaivaa ja vaaraa saada kaksikymmentä kirkasta taaleria? hän kysyi.
— Tuumin, renki vastasi hymyillen, etten minuuttiakaan miettisi, vaan kohta ottaisin tilaisuudesta vaarin.
— Myöskin siitä huolimatta että joku vaara olisi tarjona.
— Se riippuu siitä, miten suuri tai pieni vaara on, isäntä. Vaan puhukaa toki asia peittelemättä, Ivan Ivanovitsch! Te tiedätte toki etten minä kumminkaan teidän pettäjänne ole!
Karhuntanssittaja jutteli nyt minkä toimen kreivi Albin oli hänelle antanut ja Petrovitsch kuunteli tarkasti. Saatuansa tiedon kaikesta pudisti hänkin päätänsä.
— Lapsen ryöstö on kehno työ, hän sanoi. Jos siitä kiinni tullaan, on kova vankeus seurauksena, ehkäpä vielä kaulakin leikataan. Kaikessa tapauksessa — kun ei mitään tee, niin ei mitään saa. Jos tahdotaan rahaa ansaita, pitää jotakin tehdä. Siis Sokolnits'in kreivi Normannin poika on kysymyksessä. No, hyvä tilaisuus olisi minulla parantaa vanhaa vikaa ja kostaa vanhaa vihaa.
— Mitä tarkoitat, Petrovitsch? kysyi karhuntanssittaja.
— Sitä tarkoitan, vastasi renki, kavalasti nauraen — ja hänen huoneenhaltiansa, herra Steinin, tunnen vielä paremmin. Vieläköhän tuo elänee?
— Niin, niin, kreivi Albin sanoi minulle että minun tulee juuri häntä enemmin varoella, vastasi Ivan.
— Vai niin, — hän on siis aina vielä linnan kaikki kaikissa, sanoi renki. No, sepä olisi suurin ilo minulle tehdä hänelle kepposet.
— Vaan minkätähden? karhuntanssittaja kysyi kärsimättömänä.
— Sentähden että hän kerran, noin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten toimitti minulle aika selkäsaunan ja ajoi minun, tosin herra kreivin armollisimmalla luvalla pois palveluksesta, herjaten ja häpäisten minua. Palvelin silloin Sokolnits linnan kyökkipoikana. Kun linnassa oli suuret pidot, katosi pari hopealusikkaa. Käsittämättömällä tavalla ne olivat kyökistä kadonneet ja minun piti väkisin syyllisenä veijarina oleman. Kaikki minun kieltoni eivät mitään auttaneet. Huoneenhaltian käskystä sain tusinan lyöntiä ja armollisen herra kreivin käskystä minut ajettiin pois linnasta uhkauksella että minua vankilaan lähetettäisiin, jos vielä joskus niille paikoille tulisin. Siitä on monet vuodet kulunut, tuskin ne minua enää tuntenevat, siis voin vihani ylpeätä väkeä vastaan puskea.
— Tahdotko siis minua uskollisesti auttaa, Petrovitsch? huudahti karhuntanssittaja iloisena.
— Totisesti, sieluneni ja ruumiineni tahdon tässä seikassa olla, vastasi neuvokas renki, ilkeästi naurahtaen. Hupaista on minusta tarjota nuorelle kreiville, niinkuin hänen isänsä minulle tarjosi. Jospa vaan saisimme pojan haltuumme, tiedän Sokolnits'in metsässä piilopaikan, josta ei kukaan voi häntä löytää. Kun vielä linnassa palvelin, panin yhtä ja toista sinne talteen, jota sitte sopivassa tilaisuudessa jälleen otin.
— Mitä piilotteleminen hyödyttää? kysyi Ivan. Saatuamme pojan haltuumme, niin ei muuta kuin pian Puolan rajan yli!
— Vaan se ei olisi ensinkään viisaasti tehty, vastasi Petrovitsch. Kun pieni kreivi on kadonnut yht'aikaa kuin matkaseurue, niin epäilemättä meitä ensin luullaan pojan varkaiksi ja ajetaan kohta takaa. Kätkeä häntä tässä tapauksessa olisi mahdotonta. Ei, parempi on panna poika piiloon, siksi kuin ensimmäinen melu on sivutse, ja minä vartioitsen häntä ettei hän karkuun juokse, mestari Ivan Ivanovitsch, siitä voitte olla vakuutettu.
— Sinä olet oikeassa mies! Sukkeluutesi on parempi kuin minun, vastasi karhuntanssittaja. Ylös siis ja luottakaamme onneen saada poika käsihimme. Mitä hänen vartioitsemiseensa tulee, niin teen sen itse, — ei epäluulosta sinua vastaan, Petrovitsch, Jumala varjelkoon, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että minun tulee olla näillä seuduilla saadakseni työstäni enemmän palkkaa. Sitten saat vielä kolmekymmentä taaleria etkä luullakseni mahda olla siihen tyytymätön!
— Päinvastoin, isäntä, vastasi Petrovitsch ahneudesta kiiltävillä silmillä, — iloitsen jo saadakseni kovia taaleria. Vaan vielä jotain, — Aleksian pitää myös saaman osan saaliista! Olen hänen setänsä, tiedättekö, Ivan Ivanovitsch, ja se on velvollisuuteni pitää sisareni pojasta huolta.
— Ah, tosin, tosin, vastasi Ivan Ivanovitsch, — jos kepposemme onnistuu, on Aleksia niin hyvin kuin sinäkin saapa viisikymmentä kirkasta taaleria!
— Niin on asian laita ja niin päätetty, vastasi Petrovitsch väännellen tyytyväisenä käsiänsä.
Hän luonnollisesti ajatteli ett'ei hän luvattuja viittäkymmentä taaleria käsistänsä annakaan sisarensa pojalle, vaan pitää ne omana kahdenkertaisena osanansa ja hyvänä saaliinansa.
Parhaassa sovussa seurue lähti matkallensa, kunnes se ehtoopuolella saapui erääsen kylään, missä pysähtyi ja oli yötä. Seuraavana päivänä päivällisaikana karhuntanssittaja toivoi Sokolnits'issa olevansa. Siihen asti olivat kaikki tuumailut jätettävät, sillä vasta paikalle tultua, saatujen tarkkojen tietojen jälkeen, voitiin tehdä päätös häpeällisen rikoksen tekemisestä.
Juuri puolipäivän aikaan karhuntanssittaja seurueneen tuli suureen Sokolnits kylään, missä tieto hänen tulostansa kulovalkean tavalla kulki huoneesta huoneesen mökistä mökkiin ja pian kaikki kylän asukkaat tiellä olivat. Bum-be-rum bum ja pillin kileällä äänellä seurue tuli ylvästellen, heitä saattoivat paljasjalkaset kylän lapset nauraen ja iloisesti huutaen.
Ivan ei kuitenkaan aikonut samana päivänä julkista näytäntöä antaa, taukoamatta lyöden suurta rumpua Petrovitsch tienosottajana johdatti seurueen kylän ainoaan krouviin. Täällä elukat pantiin talliin ja vartioiminen uskottiin Aleksialle. Ivan ja Petrovitsch menivät krouvin vierashuoneesen, tuottivat ruokaa ja olutta virvoitukseksi päivämarssin jälkeen ja juttelivat isännän kanssa, joka mielellänsä piti heille seuraa. Heidän varovaisesti tehtyihin kysymyksiinsä puhelias isäntä vastasi, että kreivi Robert Normann vielä asui linnassa, että hän varjeli Feliks'iä niinkuin silmäteräänsä eikä poika saanut linnasta mennä, ettei vanha huoneenhaltija häntä saattanut ja suojellut.
— Tuskin meillä sitte onkaan kunnia saada nähdä nuorta herraa katseliain joukossa, kun annan eläinteni temppujansa tehdä, karhuntanssittaja vastasi. — Se on vahinko, kaksinkertainen vahinko minulle, joka juuri armollisen kreivin anteliaisuuteen ja jalouteen luotin.
— Mitä siihen tulee, ei teidän tarvitse huolehtia, vastasi isäntä. Pieni kreivi on utelias, nuori herra, eikä ole eläessään vielä karhua, kamelia eikä apinaa nähnyt. Niin pian kuin hän saa kuulla teidän tulostanne — eikä se kauan viivy, ennenkuin hän sen kuulla saa, niin ei hän anna rauhaa, ennenkuin herra kreivi antaa hänelle luvan kylässä käydä. Te tulette, kenties, linnaan kutsutuiksi ja silloin saatte pari taaleria taskuhunne, sitä ette ensinkään saa epäillä. Herra kreivimme on todella niin antelias mies, niinkuin häntä kaikkialla tässä maassa kiitetään.
— Sitä parempi, sitä parempi, sanoi karhuntanssittaja. — Muuten eläimeni ovatkin sangen kesyjä, jottei ole mitään pelättävää laskea nuorta herraa aivan liki heitä. Karhu on niin kuuliainen ja lempeä kuin kesytetty koira. Vaan mitä luulette, sopisiko se herra isäntä, että minä menisin linnaan rukoilemaan herra kreiviä tulemaan eläimiäni katselemaan?
— Ei se missään tapauksessa voi vahingoittaa, jos te sen teette, isäntä vastasi. —- Jos tahdotte sinne mennä, niin kysykää vaan herra huoneenhaltia Steiniä, — kyllä hän sitte teille oikean tiedon antaa.
— Tahdon siis koettaa, Ivan sanoi vähän mietittyänsä ja nousi. — Suuri kiitos teille neuvosta, herra isäntä; tule, Petrovitsch, saata minua vähän matkaa.
Molemmat menivät linnaan päin. Kylästä tultuansa paikkaan, missä ei kukaan ihminen voinut kuulla heidän puhettansa, sanoi karhuntanssittaja rengillensä:
— Kuule, Petrovitsch, puhuessamme krouvin isännän kanssa, jotakin hyvää mieleeni juolahti. Meidän täytyy sanoa että joku eläimistämme, vaikkapa kameli, on sairas.
— Minkä vuoksi, isäntä? Petrovitsch kysyi. — Jos kamelin sairaaksi sanomme, emme voi temppuja tehdä, emmekä saa mitään rahaa taskuumme.
— Anna minun selittää, keskeytti Ivan. — Mitä hyödyttää pari ropoa, jotka saamme tuhmien talonpoikien taskusta? Ennen kaikkea on kysymyksessä nuoren kreivin kiinniottaminen. Olet itse sanonut, että linnan muurien sisäpuolella kavaluus eikä väkivalta mitään auta, sillä pientä kreiviä yöt päivät vartioidaan. Vaan linnan muurien ulkopuolella voi jotakin tehdä. Epäilemättä vallaton, nuori kreivi kärsimättömänä tahtoo eläimiämme nähdä. Kun sanomme kaikkia tai ehkäpä yhtäkin niistä sairaaksi, ettemme voi linnassa eikä kylässä näytäntöjä antaa, niin sen seurauksena on että pienen pojan läheisyyteemme viettelemme. Hän ei anna rauhaa, ennenkuin hän on eläimet nähnyt ja kun hän on kerran tullut, olemme oikein pöllöpäisiä, ellemme ymmärrä nuorta herraa useamminkin vietellä. Kuten pitkästä kokemuksesta olemme oppineet tuntemaan, ovat sellaiset lapset halukkaat suurta ruskeata karhuamme katselemaan. No, minä tahdon siitä huolta pitää, että karhu on oleva hyvä liittolaisemme ja vietelintu, kunnes uteliaan pienen kreivin käsihimme saamme. Voipi kerran tapahtua, että hän tulee ihan yksin ilman saattajaa luoksemme, sillä lapset ovat huolettomat eivätkä ole ensinkään epäluuloiset, — ja siinä tapauksessa, Petrovitsch on meillä lintu käsissämme emmekä voi olla suurta palkintoa saamatta.