— Brita, armas Brita, lieneekö se tarpeen! Joutavaa taisin pakista… säikytellä sinua… tokko lie mitään vaaraa! Ja pyhänä pidän sinua, armas Brita, pyhänä pidän… odotan mielelläni aikamme joutumista!
Mutta Brita pyyteli yhä kiihkeämmin, yhä palavammin.
— Ei, minä en lähetä sinua epävarmuuteen! Minä tahdon myös tehdä oman uhraukseni… tahdon sen tehdä viipymättä! Sinun pitää olla minusta varma… aivan varma, kun lähdet niin kauas luotani!
Näin hän pyyteli ja vihdoin taipui Hilippa. Hän puristi Britan syleilyynsä, nosti hänet voimakkain käsivarsin vuoteeseen. Sitten hän sammutti kynttilät…
Aamun valkenemisen edellä on yön pimeys sakeimmillaan. Vasta silloin lähti Hilippa Britan luota. Brita saatteli Hilippaa sintsiin asti, siellä hän viimeisen kerran puristautui Hilipan kaulaan ja viimeisen kerran suuteli Hilippa hänen kyyneleisiä silmiään. Niin he erosivat ja Brita palasi takaisin pirttiinsä.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja heittäytyi vielä hetkiseksi pehmeään vuoteeseensa. Yhä kohosi hänen silmiinsä kyyneleitä, polttavia kyyneleitä, mutta ne tuntuivat tekevän hänelle kumman hyvää. Hän hymyili raukeata hymyä kyyneltensä läpi ja naurahteli isänsä ovelille aikeille.
Nyt ei Brita niitä aikeita enää pelännyt… luutnantti Marcus ei enää hänestä huolisi!
Kun Hilippa tovereineen hankkiutui lähtemään Vienan matkalle, alkoi Pankajärven salolle ilmestyä Pielisen ympäristön talonpoikia, jotka olivat jättäneet myymättä metsännahkansa Lieksan markkinoilla. He hiihtelivät nyt niitä kauppaamaan Pankajärvelle asti eikä auttanut muu kuin ryhtyä ostamaan tätä myöhästynyttä riistasaalista ja lykätä lähtöä päivästä toiseen.
Hilippaa harmitti tämä viivykki, mutta toiset matkalle hankkiutujat olivat mielissään. Kovin pieniksi olisivatkin riistakuormat jääneet, kun oli pysytty poissa Lieksan markkinoilta, mutta nyt tuli tavaraa lisää. Ensin tuli vain yksityisiä hiihtäjiä riistakontit selässään, mutta pian alkoi suoltua miehiä oikein jononaan, kellä kontti pullollaan, kellä oikein ahkio täpötäynnä kallista metsänviljaa. Tulijat kehuskelivat, että mieluummin he hiihtelivät tämän lisämatkan kuin rupesivat Lieksan markkinoilla rikastuttamaan Kajaanin porvareja, mokomia kamasaksoja.
Ja tuttupa olikin tämä tie useimmille vanhastaan. Takavuosina, kun ei ollut Lieksan kaupunkia, oli Pankajärvellä pidetty Vienan matkalle lähdön edellä oikein pieniä riistamarkkinoita; viikkomääriä oli odoteltu myöhästyneitä metsänviljan tuojia ja Kauro Vannisen vankassa talossa oli ollut niinä aikoina yhtenäinen väen kuhina.
Nyt veresteltiin jälleen näitä vanhoja muistoja, hiihdeltiin jälleen Pankajärven salolle kauppatuttaviaan tapaamaan ja reipas mieliala sai vallan sekä myyjissä että ostajissa. Vanha ja ovela Jehki Mauronen hykerteli käsiään laskiessaan oravakiihtelyksiä ja pehmeitä, silkinhienoja saukonnahkoja. Hänen pienet, vilkkaat silmänsä oikein kiiluivat, kenties hiukan ahneuttakin, mutta enemmän pelkkää kauppahimoa. Tämä oli hänen luontaista ammattiaan ja Jehki vaari rakasti ammattiaan kiihkeästi, intohimoisesti.
Kauro vanhus ei paljon puuttunut enää kaupantekoon, mutta eipä monesti puuttunut siihen Hilippakaan. Levottomana hän käveli kotitalonsa pihamaalla, pysähtyi joskus ohimennen vaihtamaan pari sanaa tuttavien kanssa, mutta seuraavassa tuokiossa jo unohti pakinansa ja lähti tarkastamaan omaa riistakuormaansa, joka hänellä oli ollut jo monta päivää täysin matkavalmiina. Toisinaan hän unohtui tähyilemään Pankajärven selällekin, eivätkö sieltä jo uudet tulokkaat vihdoinkin loppuisi, eikö tästä jo vähitellen päästäisi taipaleelle.
Hilipan mielestä oli tämä kauppatouhu nyt niin merkityksetöntä ja joutavaa, kerrassaan tympäisevää. Kun hän muisteli viimeistä käyntiään Britan luona, niin kaikki muu kutistui sen rinnalla niin vähäpätöiseksi, Hilipasta tuntui miltei rikokselta omistaa enää ainoatakaan ajatusta muille kuin Britalle ja heidän yhteiselle tulevaisuudelleen.
Hän oli jo käynyt ennen näitä markkinavalmistuksia kaatamassa uuden pirttinsä paikalle pienoisen kasan rakennushirsiä ja hän oli jo puolittain vihjannut taatolleenkin, että sinne niemen tyvelle hän aikoi ruveta rakentamaan itselleen omaa taloa. Enimmän sentään hän oli puhunut asiasta Arhippa veljelleen, vakavalle ja tasaiselle Arhipalle, ja ilomielin oli Arhippa luvannut tulla hänen avukseen pirttiä rakentamaan.
Sitä myöten oli siis kaikki valmista, mutta nyt tuli väliin tämä kirottu viivykki. Hilipasta tuntui kuin olisi hän varastanut Britalta kalliita päiviä, ylen kalliita päiviä ja kokonaisia viikkokausia näihin joutaviin askarteluihin. Brita ei näistä pitänyt ja siinä oli tarpeeksi tekemään nämä puuhat vastenmielisiksi Hilipalle itselleenkin, ylen vastenmielisiksi.
Ei sentään Hilipankaan mieleen juolahtanut, että näistä Pankajärvelle siirtyneistä riistamarkkinoista saattaisi vierähtää viesti Lieksaan asti ja joutua siellä herra Henrikin ja syökärinkin kuuluviin. Kenties hän olisi muistanut tämänkin vaaran, jollei armahainen Brita olisi anastanut niin tarkoin kaikkia hänen ajatuksiaan.
Vaara oli kuitenkin väijymässä. Muutamana päivänä hiihteli Vie'in salolta päin tuovaa metsätietä yksinäinen mies, joka oli niin kuin muutkin tulijat kiskovinaan raskasta riista-ahkiota perässään. Mitään riistaa ei tuossa ahkiossa kuitenkaan ollut, siinä oli vain sammalta ja muuta joutavaa törkyä rekipeitteen alle kätkettynä.
Tämä outo »metsänviljan» kauppaaja ei mielellään yhtynyt toisten joukkoon, vaan pysytteli erillään ja jouduttuaan lähelle Pankajärven kylää hän pujahti tieltä metsään ja lähti hiihtää sujuttamaan Simana Vannisen kotiniemen tyvelle päin, jossa oli autioksi jätetty ruotsien uudistalo.
Hiihtäjä olikin tämän uudispaikan entinen isäntä Markus Lehikoinen, liukas ja kavalakatseinen ruotsi. Omia aikojaan hän oli lähtenyt tälle vakoilumatkalle, kun huomasi Viensuun kylän kautta kulkevan niin paljon ahkiota vetäviä suksimiehiä Pankajärven salolle. Omia aikojaan hän oli lähtenyt ja jopa hän nyt huomasikin tulevan vaivannäkönsä runsaasti palkituiksi.
Kokonaisen päivän liukas ruotsi viipyi autiotalonsa vaiheilla ja tähyili sieltä Vannilan niemelle suuntautuvaa liikennettä. Yönsä hän vietti läheisessä korvessa nuotion äärellä ja palasi vielä seuraavanakin päivänä tähyilemään.
Ja hänen viekkaisiin silmiinsä syttyi ilkeä, vahingonilon loiste. Peijakas, jopa hän sattuikin tekemään löytösen… keksimään markkinapaikan! Ja herra Henrikki ja viskaali Pentti eivät kai tietäneet tästä mitään! Vaan jospa mentäisiin heille valaisemaan asiaa… näitä karjalaisveijarien puuhia!
Paluumatkalle lähtiessään jätti vakoilija »riista-ahkionsa» korpeen. Kätki sen visusti kuusen juurelle ja merkitsi paikan muistiinsa. Ja niin läksi hän hiihtää sujuttamaan suoraan Lieksan kylää kohden.
Seuraavana aamuna lähtivät vihdoin Pankajärven miehetkin Vienan matkalleen.
* * * * *
Suman markkinoilla oli liikkeessä outoja huhuja. Niitä kuiskuteltiin sekä Venäjän puolen että Vienjan miestenkin majailupaikoissa, vieläpä markkinatorillakin. Uudesta, pian alkavasta vainon ajasta puhuttiin, Moskovan tsaarin salaisista sotavarusteluista Ruotsin kopeata Kaarle kuningasta vastaan. Joku tiesi jo Solokoin monasterissakin tehtävän varusteluja, toinen kuiskaili Pankajärven miehille, että pian päättyisi nyt ruotsien mahtailu ja sorto Pielisen pokostalla ja koko Käkisalmen Karjalassa.
Hilippakin kuuli näitä kuiskutteluja markkinapaikalla liikuskellessaan, mutta ei hän niistä välittänyt tuon enempää. Viime vuosina oli höpisty niin usein uudesta vainon ajasta, kostosodan aloittamisesta ruotseja vastaan ja perättömiksi olivat nuo huhut joka kerran osoittautuneet.
Sitä paitsi Hilipalla oli nyt muuta, paljon tärkeämpää miettimistä, mitä hän piittasi mokomista kulkupuheista. Hänen ainoa ajatuksensa oli jouduttautua mahdollisimman pian kotimatkalle, jotta pääsisi vihdoinkin rakentamaan omaa pirttiään. Hän oli jo varastanut monta ylen kallista viikkoa armahaiselta Britaltaan, jo oli lopultakin aika käydä lujin kourin käsiksi heidän uuden tulevaisuutensa rakennustyöhön, ja silloin saivat nämä muut huolet ja kauppamatkat painua ikipäiviksi unholaan!
Markkinoiden päättyessä järjesti Hilipan majapaikan isäntä Mikiforo Serni kotipuolensa kauppaveikoille iloiset pidot. Vieraspirtti oli jo päivällä, miesten kulkiessa lähtöostoksillaan, siistitty somaksi ja puhtaaksi ja illan jouduttua sinne kannettiin suuri kannullinen toisensa jälkeen vaahtoavaa olutta ja monenlaista syötävää. Ukko Mikiforo itse ilmaantui vieraidensa joukkoon, hyvinvointia hyllyvä Doarie emäntä ja hänen Okahvi tyttärensä huolehtivat kestityksestä.
Ei ollut vaikea huomata, että tämä juhla oli aiottu etupäässä Hilipan kunniaksi. Ovela Mikiforo ja hänen ehtoisa emäntänsä olivat nähtävästi päässeet lopulliseen yksimielisyyteen, että he houkuttelevat ja kahlehtivat nuoren Hilippa Vannisen kotivävykseen. Heidän Okahvi tyttärensä, ainokainen lapsensa, oli ylen soma ja sorea neito, uljaan brihan veroinen, ja mistäpä he olisivat löytäneet miehen uljaamman kuin oli nuori Hilippa. Piti vain antaa Hilipalle vihjaus, sopiva rohkaisu, jotta Hilipan kesytön luonto alkaisi taipua Okahvin puoleen!
Okahvi, muulloin reipas ja kerkeämielinen karjalaisneito, on nyt niin kumman ujosteleva ja arka vieraita kestitessään. Kuumina karkeloivat veret hänen poskillaan, välistä näyttivät ne pyrkivän aivan läpi hienon hipiän tipahtelemaan, varsinkin silloin, kun Okahvin katse sattumalta kohtasi Hilipan miehekkään ja syvän katseen. Tuohon katseeseen oli nyt tullut niin kumma tenho, että aivan pani vavahtelemaan Okahvi neidon.
Itse ukko Mikiforo on parhaimmalla tuulellaan. Hän pakinoi Huoruutensa päivistä, kun he Hilipan taaton kera kulkivat ensimmäisillä kauppamatkoillaan. Huolettomia brihoja olivat he silloin kumpainenkin, yhtä huolettomia kuin Hilippa oli nykyjään. Ja näinpä olivat nyt heidän kohtalonsa muovautuneet, Hilipan taatto eleli siellä vanhalla kotipuolella ja hän eleli täällä kaukana Sumassa, Karjalan kaukaisimmalla äärellä. Tuo hänen Doarie emäntänsä se oli hänen tiensä tänne vetäissyt, niin pani tekemään kumman polvekkeen, mutta eipä hänen huolinut katua kauppojaan!
Ukko nauraa hihittää, niin että hänen pienet tihrusilmänsä kostuvat. Hän kuivailee niitä ja sopottaa sitten muutamia sanoja Doarie emäntänsä korvaan. Ja hetken perästä kannetaan pitopöytään muutamia pulloja harvinaista ulkomaan viiniä, jota Mikiforo on kesällä ostanut Suman satamassa käyneiltä Hollannin laivureilta. Harvoin näitä kalliita juomia tarjottiin säästäväisen Suman kauppamiehen pitopöydässä, mutta nyt on Mikiforo vanhus heittänyt syrjään kitsastelun ja kehoittelee vieraitaan maistelemaan hiottuihin laseihin kaadettua juomaa.
— Ka maistahan sinäkin, Jehki ystäväni, maistahan kerran tätä ihmeellistä ulkomaan juotavaa! pakisee hän silmiään räpytellen. — Ja sinä Hilippa, rakkaimman ystäväni uljas poika, anna maistua ukko Mikiforon kestityksen! Ka, Okahvi tyttäreni, kullannuppuseni, kaadahan täydempään tämän Hilipan lasi. Mitäpä tyhjästä aikamiehen maistella!
Okahvi ryhtyy täyttämään Hilipan lasia ja siinä hänen kätensä vavahtaa, niin että meni muutama pisara yli reunojenkin. Mutta Mikiforo vain pakisee nauraen, että nyt se oli niinkuin pitikin olla aikamiehen lasin!
Hilipan yritti hetkiseksi vallata entinen huimapäisyytensä. Lasia huulilleen kohottaessaan hän nauraen ilmoitti, että tämä se taisi ollakin hänen erojaisjuhlansa, viimeinen Vienan matkansa. Mutta kun ukko Mikiforo näkyi käsittävän hänen sanansa pelkäksi pilapuheeksi, ei Hilippa ruvennut sen pitemmälle pakisemaan erojaisistaan.
Hänen tuli kuin tulikin hiukan sääli soreata Okahvi neitoa. Mitäpä suotta pahoittamaan Okahvin ja hänen taattonsa mieltä, tottapa aikanaan saisivat tietää, että olivat kuin olivatkin pitäneet hänelle erojaiskestejä!
Vähän myöhemmin sopuisa juhla kuitenkin häiriytyi toisella tavalla. Huoneeseen ilmestyi kaksi kutsumatonta vierasta, jotka näkyivät olevan ukko Mikiforon vanhoja tuttavia. Toinen tulijoista oli Solokoin monasterin munkkiveljiä, toinen rotevakasvuinen maallikko, kooltaan hyvinkin Hilipan pituinen ja muutenkin oli miehessä paljon Hilippaa muistuttavaa. Sama huoleton reippaus käytöksessä, sama ylimielinen välähdys katseessa, mutta tämän lisäksi oli miehen näössä jotakin ylen väkivaltaista, melkein eläimellistä, jota Hilipassa ei ollut.
Nähdessään runsasantimisen pitopöydän remahti tämä häikäilemätön tulokas kovaääniseen nauruun ja pakisi tuttavallisesti:
— Ka parahiksi jouduimme pitopöytään! Ja kun me kuljemme, kuljemme majapaikasta toiseen eikä tarjota kurkun kostukkeeksi mitään muuta kuin pelkkää olutta, vetistä latkua. Jopas nyt jouduimme paremmille juotaville, jo vilahti näkyviin oikea ulkomaan viini!
Ukko Mikiforo kehoitti uusia tulokkaita istumaan samaan pöytään. Hiukan kursaillen ja moneen kertaan silmänsä ristien noudatti luostariveli kehoitusta, mutta häikäilemätön maallikko ei kursaillut liikoja, rehevästi hän työntyi pöytään vastapäätä Hilippaa ja otti melkein tempaisten Okahvin täyttämän lasin kumoten sen kurkkuunsa yhdellä heitolla.
— Ääh, jopa olikin oikeata maisteltavaa! ja irvistäen mielihyvästä hän taputti häikäilemättä Okahvia poskelle kiitellen ja kehuen meluisasti tämän soreata muotoa.
Okahvi häpesi mokomaa häikäilemättömyyttä eikä Hilippakaan pitänyt vieraan tunkeilusta. Tuo mies oli kuin hänen oma irvikuvansa, hiukan kieroon mennyt irvikuvansa ja tämä vaikutelma nostatti Hilipassa oitis jyrkän vastenmielisyyden tulokasta kohtaan. Mutta vieras tarkasteli häntä kursailematta ja virkahti:
— Sinäpä lienetkin se miekkonen, jota etsimme… Hilippa VanninenPielisen pokostalta… Ruotsin Karjalasta?
— Ka sepä lienen! sanoo Hilippa hiukan töykeästi.
— Ja minä olen Timo Karppanen… Karpov tuolta Kemin puolesta! »Villiksi Timoksi» kuuluvat haukkuvan minua selkäni takana, vaan eivätpä uskalla tullakaan sanomaan tuota minulle vasten silmiä!
Hän päästi meluisan naurun ja sitten hän rupesi selvittämään varsinaista asiaansa. Hän kertoi olleensa kauppamatkoilla Moskovan puolessa ja siellä oli pakistu kummia kuulumisia: Suuri sota oli tulossa, uusi vainon aika lähenemässä! Ruotsin röyhkeä kuningas oli mennyt sotaretkelle Puolan maahan vieden kaikki asekuntoiset miehensä mukanaan, ja siitäpä oli nyt Moskovan oikeauskoinen tsaari saanut hyvän ajatuksen… mieli valloittaa takaisin menetetyn Karjalan. Hissukseen, syvässä salaisuudessa tehtiin valmisteluja, vaan kevään joutuessa, vesien auetessa alkaisi oikea lemmon leikki. Silloin tsaari itse hyökkäisi etelässä Karjalan kaupunkia, Käkisalmea valloittamaan, ja ehkäpä veisi yksin tein mainion Viipurin linnankin Ruotsin kuninkaalta. Ja täältä Vienan puolesta pitäisi toimittaa apua Pielisen Karjalaan, ehkä tännekin tulisi vähän tsaarin väkeä ja joukon jatkoksi pantaisiin mies talosta Vienan veikkoja, urhoja uljaita ja pelottomia!
Sitä olivat he nyt kiertämässä, markkinaveikoille toimittamassa, jotta tiedettäisiin kevään joutuessa olla valmiina lähtöön. Ja tämä luostariveli voisi todistaa, että oikein hän oli pakissut asiansa, ei ollut lasketellut mitään liikoja.
Ja liukas luostariveli toisti taitavasti, minkä Timo oli jo selvittänyt. Ja siihen hän vielä lisäsi Hilipan puoleen kääntyen, että Pielisen pokostalta tarvittaisiin nyt aluksi vain yksi luotettava mies, joka lupautuisi tarpeen tullen oppaaksi ja tulisi sitten keväämpänä tänne Vienaan retken loppuvalmisteluihin. Niin perin huokealla hinnalla saisivat vapautuksen nykyisin Ruotsin raskaan ikeen alla huokaavat Karjalan ristiveljet, ja se kirottu kaupunki, jonka ruotsit olivat perustaneet Pielisen Karjalaan, Lieksan vanhaan karjalaiskylään, se hävitettäisiin maan tasalle… pyyhkäistäisiin olemattomiin!
— Ja sinut, Hilippa Vannisen, sinut me olemme valinneet opastajaksi! iskee nyt villi Timo häikäilemättä, aivan kuin itsestään luonnollisena asiana. — Olemme kuulleet sinusta paljon hyvää monilta Vienan veikoilta… kuulut jo tehneen monta mainiota kepposta Ruotsin valloille ja siitä tiedämme sinun olevan oikean brihan meitä opastamaan!
Syvä äänettömyys seurasi näitä luostariveljen ja villin Timon selityksiä. Nyt oli ilmeistä, että sotahuhut eivät olleetkaan vallan tuulesta temmattuja, koskapa Solokoin monasterista kerran oli lähetetty mies niitä levittämään. Tämä varmuus hätkähdytti kaikkia huoneessa olijoita ja varsinkin Pankajärven miehiä se hätkähdytti. He olivat sentään Ruotsin kuninkaan omia, ja vaikka he eivät liikoja rakastaneetkaan ruotsien valtaa, niin oli joka tapauksessa ylen arveluttavaa lähteä ilman muuta antamaan kannatustaan villin Timon huimapäisille suunnitelmille.
Vanha ja varovainen Jehki Mauronen kääntelehti levottomana penkillään ja pahastunut oli ukko Mikiforokin, aika lailla pahastunut, kun tultiin juuri hänen kattonsa alle pitämään suukopua näistä ylen arveluttavista suunnitelmista.
Hilippa istui vaiti, tuima ja päättäväinen ilme kasvoillaan. Ja kun ei kukaan toinenkaan pakissut halaistua sanaa, katkaisi villi Timo jälleen raskaan äänettömyyden. Naurahti ja virkkoi hiukan ivallisesti:
— Ka pelästyittekö, miehet miekkoset? Ja sinäkin, nuori Hilippa, ylen uljaaksi hoettu briha… eikös olekaan sinussa miestä tulemaan opastajaksi?
Hilippaa säpsähdyttivät nämä sanat ja hänen silmissään iski salama, pahaenteinen välähdys. Hän oli kyllä jo selvillä tekemisistään ja tekemättä jättämisistään. Hän oli heti ollut selvillä, että hänen pitäisi pysyä sillä puolella, jonne Brita kuului, sillä Brita ei konsanaan antaisi siunaustaan maankavaltajan toimille. Kosto herra Henrikille… Brahean porvareille… kaikki sai jäädä pois mielestä! Hän ei voinut toimia kuin yhdellä tavalla, mutta hän ei halunnut sentään ruveta haastamaan riitaa ja vastasi vältellen:
— Mitäpä teette vielä opastajalla! Jos milloin vainomatkastanne tosi tulee, ka vasta silloin aika lähteä etsimään oppaita ja apumiehiä!
— Jänistämään rupesi… pelkää kuin pelkääkin Ruotsin valtojen rangaistusta! ilkastelee villi Timo. — Luulimme löytävämme uljaan brihan, vaan lammaspa olikin! Luulimme löytävämme Karjalan ristirahvaan asian puoltajan, vaan taitaapa ollakin tämä miekkonen Ruotsin valtojen kätyri!
Vanha Mikiforo yritti hillitä villin Timon herjaustulvaa, mutta se oli jo myöhäistä. Kohtalokkaat sanat olivat lausutut, Hilippa hyppäsi paikaltaan, ja ennen kuin villi Timo ennätti mihinkään, lensi hän jo Hilipan peloittavan nyrkiniskun satuttamana ovensuusoppea kohden. Hilippa seisoi valmiina ottaakseen vastustajansa toistamiseen käsilleen ja julisti lujalla äänellä:
— Pakise mitä pakiset, herjakieli, en tule sinun johtamasi joukon opastajaksi! Itse tietänen, olenko kenenkään kätyri, vaan joukkosi opastajaksi en tule! Tavoitat minut ruotsien puolelta, jos yrität Pielisen pokostalle tekemään tihutöitäsi!
Villi Timo ei olisi ehkä niinkään vähällä peräytynyt, mutta luostariveli pelästyi ankarasti Hilipan jyrkkää esiintymistä. Silmiään ristien ja rukouksia sopottaen hän kiskoi raivostunutta toveriaan mukaansa ja villi Timo totteli häntä, joskin kovin vastenmielisesti. Verta suustaan syljeskellen ja vielä muutamia herjasanoja Hilipalle singoten hän poistui huoneesta.
Doarie emäntä ja Okahvi olivat säikähtäneet ylen typertyneiksi. Doarie ei osannut muuta kuin sopotti siunauksia ja Okahvin kukkeat kasvot olivat valahtaneet liidun valkoisiksi.
Hilippa koetti neitoa rauhoittaa, sipaisi hellästi, aivan kuin ohimennen, kädellään Okahvin tukkaa ja istahti takaisin pöytään pakisten huolettomasti:
— Mitäpä joutavaa pelästymään! Suuri suupaltti oli tuo vieras, ei mitään muuta kuin suupaltti ja lavertelija! Mitäpä hänen pakinoistaan!
Ukko Mikiforokin yritti parhaansa saadakseen raskaaksi painuneen mielialan jälleen kohoamaan, mutta hänen ponnistuksensa raukesivat tyhjiin. Tulevaisten tapahtumain synkkä varjo oli lipunut ohitse ja kaikki huoneessa olijat tunsivat vieläkin sen kylmän henkäyksen, pintaa karmivan ja jäseniä jäätävän uhon. Kielet kangistuivat, pelästyneet katseet hapuilivat neuvottomina toisiaan. Jokainen tajusi, että tämänkin pitoseuran hajoittaisi tuloaan tekevä myrskyn myllerrys kaikkiin maailman tuuliin.
Ukko Mikiforon kestitys oli mennyt hukkaan ja Okahvi raukan unelmat olivat särkyneet. Ne olivat niin hentoset ja ujot ja nepä korjasi ohi kulkeneen kummituksen uho ensimmäisenä saaliinaan.
Herra Henrikki on virkahuoneessaan ja hänen vieraanaan on viskaali Pentti, rätisevä syökäri. Ja kolmantena miehenä on heidän entinen suojattinsa, entinen Pankajärven uudisasukas Markus Lehikoinen. Hän seisoo herra Henrikin ja syökärin edessä ja kertoo tärkeitä uutisiaan, jotka hän oli saanut hankituksi omasta aloitteestaan tekemällään vakoilumatkalla.
Nuo uutiset olivat tosiaan tärkeitä, ne olivat ensiluokkaisia niin herra Henrikin kuin viskaalinkin mielestä. Vahinko vain, että heidän entinen suojattinsa kertoi niin hitaasti. Miehellä oli kyllä lipevä ja luistava kieli, melkein liiankin luistava ja tämä se pyrkikin vetämään häntä kaikenlaisille sivuteille, maalailemaan asioita liian seikkaperäisesti. Herra Henrikki menetti yhtenään malttinsa, karkasi jaloilleen ja mieli jo tarrata miehen rinnuksiin ravistellakseen hänestä kaikki tiedot irralleen hiukan nopeammin. Samassa hän kuitenkin malttoi mielensä ja istahti takaisin, istahti raskaasti ähkäisten ja hampaitaan kiristellen. Ei auttanut ryhtyä ravistelemaan, täytyi kuin täytyikin kuunnella kärsivällisesti.
Ja Markus Lehikoinen kertoo kertomistaan. Viekkaita viirusilmiään lipsutellen ja kiveränokkaisia savolaislapikkaitaan vuorotellen eteen siirrellen hän kuvailee, mitenkä oli huomannut Viensuun kylän kautta ahkiota vetäviä miehiä hiihtää sujuttavan nuoranaan itään päin. »Ähäs, minnehän hiivattiin nuo kaikki ovat lähteneet, ja eiköhän niillä veitikoilla vain liene metsänviljaa noissa ahkioissaan?» oli hän itsekseen aprikoinut. Ja niinpä hänkin päätti lähteä hiihtelemään toisten perässä, jotta tarkataanpas vähän, minnekä tämä menijöiden tie vetää.
Ja Pankajärven salolle oli tie vetänyt, suoraan sinne Vannilan niemelle… sinne salasaksojen pääpesään. Oikein markkinoita siellä näytettiin pitävän, niin turkasesti tulla jonotti ahkioita vetäviä miehiä joka ilmansuunnalta ja sinne kaikki työntyivät samaan iloon.
Kaksi kokonaista päivää hän oli tarkannut tuota meininkiä oman autiopaikkansa puolelta ja koko ajan oli liikennettä jatkunut. Jo sinne hiihtelikin mies poikineen ja tyhjiltään takaisin palasivat… sinne jäivät riistakuormat karjalaisveijarien kätköihin!
Hän oli silloin itsekseen aprikoinut, että eiköhän tästä pitäisi viedä tietoa Lieksaankin, jotta jos hyvinkin herrat huomaisivat tässä meiningissä vähän oikaisemisen tai muun ojentamisen sijaa… jotta jos hyvinkin nämä Pankajärven markkinat olisivat selkeän Ruotsin lain kiertämistä. Ja niin oli hän tullut tänne, hiihtänyt suoraa päätä metsien halki, kotonaankaan välillä käymättä, jotta asia ei näet liiaksi vanhenisi!
Niin, siinä oli hänen kertomuksensa, vihdoinkin hän pääsi loppuun. Herra Henrikki hyppäsi jälleen jaloilleen, harppaili kiihtyneenä edestakaisin huoneessaan ja pauhasi:
— Hyvin tehty, kun hiihdit suoraan tänne! Mainiosti tehty, ja tämä tekosi kyllä palkitaan sinulle, palkitaan runsaalla kädellä!
— Mitäpä näistä nyt… palkinnoista tai muista, lavertaa liukas vakoilija. — Sitähän minä vain, jotta selkeä Ruotsin laki tulisi voimaan!
— Ruotsin laki tulee kyllä voimaan, tulee piru vie voimaan! jylisee herra Henrikki raivosta kuohuen.
Ja häntä säestää viskaali Pentin kuiva rätiseminen. Molemmat nuo miehet olivat nyt syttyneet tuleen, kuiva katajapehko ja möyryävä tulivuori… rätisevä rakki ja ärjyvä peto. Heidän liukas vakoilijansa oli kerrankin tuonut hyvän viestin, ja nyt oli kiireesti ryhdyttävä varustamaan matkaa Pankajärven salolle.
Totta puhuen oli herra Henrikki suunnitellut tuollaista matkaa jo markkinoista lähtien. Hän oli ollut vakuutettu, että markkinoilta kadonnut metsänvilja löytäisi ennemmin tai myöhemmin tiensä Pankajärven salolle, karjalaisten kätköihin ja hän oli himoinnut lähteä noita kätköjä hiukan penkomaan, kun hänellä nyt oli voimaa selkänojanaan ja kun hänellä oli valtuudetkin Kajaanista, laajat valtuudet.
Niin, hän oli jo hiukan valmistellut tuollaista matkaa, mutta nyt oli kiirehdittävä. Tällaista hän ei sentään olisi odottanut… että Pankajärven miehet rupeaisivat pitämään omia riistamarkkinoitaan. Tämä meni jo yli kaikkien rajojen ja jollei nyt lähdetty Pankajärvelle, niin sitten ei lähdetty milloinkaan!
Jo samana päivänä alkoikin kiivas matkavarustusten tekeminen ja sitä jatkuu sitten monta päivää. Herra Henrikki juoksee yhtenään virkatalonsa ja kaupunkisaaren väliä ja rätisevä syökäri puikkelehtii kuin vikkelä rotta joka paikassa. Rakuunoiden hevosia kengitetään, satuloita korjataan ja musketteja puhdistetaan. Ja Brahean porvaritkin, herra Henrikin uskollisimmat kannattajat, touhuavat lähtövalmistuksissa. Porvari Mooses, tuleva raatimies, aikoo lähteä mukaan ja samoin porvari Mathias, puolikuuro suolakauppias. Ja ennen kaikkea seppä ja asemestari Jyrki Lehikoinen. Hiessä päin hän takoo uusia, ilkeästi kalisevia kahleita, ja niitä tarvittiinkin herra Henrikin arvion mukaan sievoinen röykkiö.
Jyrki sepän velikin, liukas vakoilija, on ilmestynyt lähtötouhuun ja hänellä on mukanaan vääräsäärinen renkinsä ja koko perheensä, kaksi suurta mustalaiskuormaa väkeä ja tavaraa. Herra Henrikki aikoi viedä heidät takaisin Pankajärvelle, asettaa heidät toistamiseen uudispaikalleen ja saatiinpa nähdä, uskaltaisivatko karjalaisveijarit vielä kajota heihin sormellaankaan. Pankajärven Kreivin kaupunkiperukalle piti tästä puoleen tulla toisen lain ja toisen järjestyksen; Ruotsin ankara, rautainen laki pantaisiin siellä nyt säälimättä voimaan!
Britakin huomasi pian näistä suurellisista varusteluista, että jotakin tavallisuudesta poikkeavaa oli nyt tekeillä. Hän rupesi urkkimaan luutnantti Marcukselta ja tämä kertoikin muutamalla sanalla, minne oltiin lähdössä.
No, oikeastaan oli Brita jo aavistanutkin, että tällainen matka tulisi tehtäväksi ennemmin tai myöhemmin. Hän oli kuitenkin toivonut, että se lykkäytyisi vielä vähän aikaa, kevätpuoleen. Nyt se joutui perin sopimattomaan aikaan, hän ei ollut edes varma, oliko Hilippa jo ennättänyt lähteä viimeiselle Vienan matkalleen. Ja vaikkapa Hilippa olisi jo lähtenytkin, niin sopimaton oli aika sittenkin, perin sopimaton.
Niin, isän matkan olisi pitänyt myöhästyä siksi, kunnes Hilippa olisi ennättänyt kotiutua viimeiseltä kauppamatkaltaan. Silloin olisi Hilippa viipymättä kääntynyt heikäläisten uskoon ja sillä kertaa olisivat myös isän kostoaikeet itsestään rauenneet, ei olisi enää tullut kysymykseenkään tällainen vainomatka. Siitä olisivat he kyllä pitäneet huolen, hän ja Hilippa, ja he olisivat luultavasti saaneet puolelleen Lauri papinkin… isää hillitsemään ja sovintoa rakentamaan!
Nyt ei hänellä ollut ketään apuna, eikä Brita kuitenkaan menettänyt toivoaan. Kun ei ollut ketään auttajia, täytyi hänen yksinään nousta isäänsä vastaan ja ehkäistä isän kostoretki. Niin, hänen täytyi se tehdä millä keinolla hyvänsä, isä ei nyt saanut lähteä Pankajärven salolle särkemään hänen suunnitelmiaan… ei saanut lähteä!
Brita oli viime päivinä tuntenut olonsa niin tuiki omituiseksi. Hän oli levoton ja hermostunut, hänen sisuksiaan käänsi ja väänsi kumma etominen, hän tuskin saattoi syödä ainoatakaan eineen palaa ja usein hän hyrähti itkuun tietämättä itsekään kyyneltensä syytä.
Brita kyllä aavisti, mistä tämä hänen outo olonsa aiheutui, hän oli sen verran kuullut näistä asioista vanhemmilta naisilta. Hän tiesi elävänsä äitiyden ensi asteita… hän oli tulossa raskaaksi Hilipalle! Tämä tietoisuus lujittui päivä päivältä ja sitä mukaa myös syvä ja ennen aavistamaton onnen tunne valtasi hänen mielensä… koko hänen olentonsa. Hän oli nyt Hilipan oma, peruuttamatta, ja tämä tietoisuus antoi hänelle paljon, se antoi hänelle aivan rajattomat voimat. Hilipan asia… kaikkien karjalaisten asia oli nyt hänelle pyhä asia, lujalla sinetillä oli nyt hänen kohtalonsa sidottu karjalaisrahvaan kohtaloon ja vapisematta hänen täytyi astua isänsä eteen puhumaan Hilipan ja kaikkien karjalaisten asian puolesta.
No, ehkä Brita sentään hiukan vapisi lähtiessään isänsä virkahuoneeseen. Vapisi hän kenties hiukan, mutta pelkoa ei tuo vapiseminen ollut, se oli vain sisäistä kiihtymystä. Ja rohkeasti hän kulki pihamaan yli, rohkeasti hän avasi isänsä virkahuoneen oven.
* * * * *
Huoneessa oli koolla suuri joukko miehiä. Siellä olivat nuori kreivillinen luutnantti ja viskaali Pentti, siellä olivat porvari Mooses ja porvari Mathias ja Jyrki seppä ja Jyrki sepän veli, liukas Markus Lehikoinen. Näköjään siellä pidettiin jonkinlaista sotaneuvottelua, herra Henrikki oli enimmän äänessä ja häntä säesti yhtenään syökärin kuiva rätiseminen.
Brita ei olisi voinut tulla vähemmän sopivaan aikaan, mutta Brita oli nyt siinä mielentilassa, ettei hän aikonut peräytyä. Hän näki suuntautuvan itseensä kummastuneita katseita, hän kuuli jo isänsä örisevän tuimistuneena tästä häiriöstä, mutta hän ei välittänyt mistään. Hän sanoi tulleensa puhumaan karjalaisten asiasta… juuri tästä vainomatkasta, jota täällä nyt valmisteltiin!
Ei, hän ei aikonut lähteä tiehensä, isän oli aivan turhaa kehoitella häntä lähtemään! Mieluummin hän olisi kyllä puhunut isälle kahdenkesken, mutta kun se näkyi olevan mahdotonta, niin sanoi hän sanottavansa kaikkien kuullen… totta kai täällä virkahuoneessa sai jokainen toimittaa asiansa!
Ja niin alkoi Britan huulilta tulvata sanoja virtanaan. Hän kyseli, eikö ollut sulaa mielettömyyttä lähteä tällaisin varustuksin aseettomia ihmisiä vastaan, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä oikea sotaretki vihollismaahan? Vai eikö karjalaisrahvasta oltu jo tarpeeksi ahdistettu ja vainottu tällä pokostalla? Eikö heitä oltu jo tungettu kokonaan pois Nurmeksen puolelta ja eivätkö luterinuskoiset jo muuallakin ryöstäneet häikäilemättä karjalaisrahvaan elinmaita? Eikö siinä ollut jo tarpeeksi väkivaltaa ja rikoksia? Johan laamannikin oli monasti neuvonut käräjillä sovintoon ja lempeyteen! Ja varmasti oli myös tämän pokostan ylevämielisen omistajan, jalon kreivi Pietarin tahto ja toivomus, että täällä elettäisiin rauhassa ja sovinnossa eikä enää karjalaisrahvasta ahdistettaisi, ei ainakaan aseellisella voimalla, niin kuin ahdistetaan valtakunnan vihollisia!
Näin puhui Brita ja hänen sanoissaan oli kyllä voimaa. Hänen värisevä, mutta kirkas äänensä tehosi kuin tehosikin noihin paatuneisiin miehiin ja ehkäpä heihin tehosi Britan katsekin, Britan suurten silmien oudosti loistava katse. Se lannisti monen huoneessa olijan luonnon, perin hämmästyneinä ja hämillään nuo ahneet ja itsekylläiset miehet kyräilivät salavihkaa toisiaan. Nuori luutnantti Marcus tunsi itsensä melkein rikolliseksi Britan edessä ja oli valmis antamaan palttua koko tälle mielettömälle yritykselle.
Vain syökäri pureskeli huuliaan ja näytti joka hetki pyrkivän räsähtämään. Ja Britan isä, herra Henrikki harppaili jo kiihtyneenä edestakaisin huoneessa ja hoki ivallisesti:
– Oletko mieletön, Brita lapseni, ihan mieletön? Missä sinun silmäsi ja korvasi ovat olleet, kun et ole nähnyt ja kuullut mitä täällä on tapahtunut viime aikoina?
Sinä höpiset vanhoja asioita, joutavia jaarituksia muka karjalaisten ahdistamisesta, mutta et ollenkaan huomaa, mitä nämä ahdistetut karjalaiset tekevät ympärilläsi!
— Kyllä minä sen huomaan! tenää Brita vastaan yhä enemmän kiihtyen. — Minä tiedän aivan tarkoin mitä karjalaiset ovat tehneet… tiedän kaikki karjalaisten rikoksetkin, joista sinä, rakas isä, ja tämä viskaali ja nämä Brahean porvarit heitä syytätte. Vaan oletteko ajatelleet, mikä on saattanut karjalaiset näihin rikoksiin? Oletko sinä isä milloinkaan kohdellut karjalaisia muina kuin hylkiöinä? Onko kukaan teistä milloinkaan kohdellut karjalaisia tasaveroisina Ruotsin lain edessä? Ei, te ette tunnusta karjalaisrahvaalle tasaveroisuutta ja kuitenkin teidän mielestänne pitäisi karjalaisten kunnioittaa Ruotsin lakia! Se on väärin, teidän pitäisi kerran väkivallan ja töykeyden sijasta turvautua lempeyteen ja sovitteluihin ja saisittepa nähdä, että karjalaisistakin tulisi pian hyviä ja luotettavia ihmisiä… luotettavia Ruotsin lain edessäkin! Karjalaiset luopuisivat silloin niistäkin rikoksista, joista nyt hankkiudutte heitä rankaisemaan!
Outoa oli Britan puhe sovinnosta ja lempeydestä näille miehille. Toiset sentään kuuntelivat äänettöminä ja hämilläänkin hänen sanojaan, mutta herra Henrikki ja syökäri ratkesivat nyt ivanauruun ja syökäri papatti apinan tavoin:
— Vai luopuisivat karjalaiset sovinnolla rikoksistaan… salasaksoina kulkemasta. Ei muuta kuin hiukan lempeyttä ja metisiä sanoja… hiukan pään silitystä ja kaikki olisi hyvin! Tosin saattaisivat nämä Brahean kiusatut porvarit siinä karjalaisten lepyttelyaikana kuolla nälkään, vaan väliäkös näistä mokomista… kunhan ei vain salasaksoihin käytäisi käsiksi liian kovakouraisesti!
— Te nauratte minulle, ja Britan ääni vapisi suuttumuksesta, — te nauratte tietysti minun sanoilleni, kun vihanne on teidät sokaissut! Vaan minäpä tunnen näitä asioita paremmin kuin luulettekaan! Minä tiedän varmasti, että sovinnolla saadaan karjalaiset jättämään rauhaan nämä Brahean porvarit… minä tiedän jo ainakin yhden Pankajärven miehen olevan valmiina sovintoon… olevan valmiina luopumaan entisyydestään!
— Ja kuka on se pankajärveläinen? kyseli herra Henrikki ivanaurunsa lomassa. — Eihän vain liene itse se suurin veijari… nuori Vanninen… itse pääpukari?
Herra Henrikki oli yhtäkkiä lakannut nauramasta ja katseli tytärtään tiukasti, tutkivasti, aivan kuin hänen aivoissaan olisi häilähtänyt jokin epäluulo, selittämätön ja äkillinen epäluulo.
Brita ei ollut aikonut mennä näin pitkälle, mutta nyt hän huomasi jo peräytymisen myöhäiseksi, ja silloin nousi hänen uhmansa. Hän kesti hämmentymättä isänsä tiukan tarkastelun ja sanoi hiljaa, mutta vavahtamatta:
— Se mies on juuri Hilippa Vanninen! Hän aikoo jättää kaupoilla kulkemisen ja ruveta uudisviljelijäksi kotikyläänsä. Sinä, isä, et tietysti usko tätä, mutta sinä voisit päästä siitä vakuutetuksi, jos edes vähäksi aikaa unohtaisit sokean vimmasi ja tiedustaisit Hilipan tekoja ja aikeita niiltä, jotka tuntevat tämän asian!
Huoneeseen oli tullut hiljaisuus, pahaenteinen hiljaisuus. Syökäri haukkoi henkeään ja toiset huoneessa olijat melkein vapisivat peläten lähenevää räjähdystä. Herra Henrikki tarkasteli tytärtään aivan kuin tämä olisi menettänyt järkensä. Hän meni aivan Britan eteen ja virkahti tutkivasti:
— Brita, sinä puhut kummia asioita… sangen ihmeellisiä asioita. Sinä sanot Pankajärven pahimman veijarin aikovan luopua salasaksan ammatista ja sanot minunkin voivan päästä tästä vakuutetuksi! Ja kuka sitten voi vakuuttaa minulle tämän asian… keneltä minun pitäisi mennä kysymään tämän nuoren karjalaisen aikeista?
— Mene Nurmekseen ja kysy Lauri papilta! sanoo Brita häkeltymättä. — Hilippa Vanninen on puhunut hänelle aikeistaan, kysynyt häneltä neuvoa… luvannut kääntyä meikäläisten uskoon… luterilaiseksi. Kaiken saat tietää Lauri papilta… hän luottaa nuoren Vannisen aikeisiin… on antanut hänelle kirjojakin!
— Ja häneltäkö… Lauri papiltako sinä, Brita tyttäreni, olet saanut tietää nuoren Vannisen aikeista? Onko pastori Lars Laurentii kertonut sinulle tästä asiasta?
— Ei, isä rakas, pastori Lars Laurentii ei ole sitä minulle kertonut! kuuluu Britan huulilta.
— Kukas sitten, kun ei hän… kuka?
Ensi kerran Brita nyt vavahti isänsä kysymystä ja isänsä tutkivaa katsetta. Hän painoi katseensa alas ja sopersi hiljaa, tuskin kuuluvasti:
— Hilippa Vanninen itse on kertonut minulle aikeistaan… en ole tarvinnut kysyä niistä keneltäkään toiselta!
— Vai niin… Hilippa Vanninen itse on kertonut sinulle aikeistaan!Sinä siis olet tavannut tuon miehen … tunnet tuon nuoren karjalaisen?
— Tunnen, isä!
— Ja olet tavannut hänet… kenties montakin kertaa?
— Olen tavannut hänet… monta kertaa!
— Missä?
— Täällä Lieksassa! Tiedäthän, isä rakas… minä en ole ollut missään muualla… täällä minä olen hänet siis tavannut!
— Ja milloin sinä olet hänet viimeksi tavannut?
— Äskeisten markkinoiden aikana!
Miesjoukko hätkähti tätä uskomatonta tietoa, mutta herra Henrikki jatkoi kyselyään.
— Hän kävi siis täällä Lieksassa… kävi täällä markkinoiden aikana?
— Kävi… hän tuli tapaamaan minua… samana yönä, kun te vaanitte hänen henkeään! Hän ei muuten ollut markkinoilla… ei ainoakaan Pankajärven miehistä ollut markkinoilla… Hilippa Vanninen oli sen saanut aikaan! Hän yksinään tuli… hiihti minua tapaamaan ja silloin hän kertoi minulle käynnistään Lauri papin luona… näytti minulle Lauri papilta saamiaan kirjoja!
Tämän kuulustelun aikana tuskin huoneessa hengitettiin. Herra Henrikki kyseli matalalla äänellä ja Britan vastaukset tulivat hiljaa, mutta häkeltämättä ja selvinä.
Brita ei hievahtanut paikaltaan, hentona ja kalpeana hän seisoi isänsä edessä. Ja herra Henrikki näytti yhtäkkiä tuntevan liikunnon tarvetta voidakseen jatkaa kuulusteluaan. Hän käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa, hän haukkoi henkeään, tapaili sanojaan ja pysähtyi jälleen tyttärensä eteen.
— Brita, sinä olet… sinä olet…!
— Niin, isä rakas, minä olen tavannut monasti nuoren Hilippa Vannisen… minä hänet olen saanut ajattelemaankin elämästään toisin kuin aikaisemmin. Hilippa on minulle ja Lauri papille luvannut luopua kaupoilla kulkemisesta… jättää tämän kaupungin porvarit rauhaan. Ja minä tiedän Hilipan pitävän lupauksensa… tiedän sen varmasti!
Nyt ei herra Henrikki enää jaksanut kuunnella kauempaa. Hän räjähti, suorastaan räjähti.
— Mainiota, erinomaista! Miten kerrassaan erinomaista! Minun tyttäreni… minun oma, lihallinen tyttäreni pitää salaista kanssakäymistä tuon nuoren karjalaisveijarin kanssa! Tuo kelmi juoksee vuoron perään Lauri papin ja tyttäreni luona… panee kumpaisenkin pään pyörälle! Tuo veijari tekee pyhiä lupauksia… vannoo valoja! Ja samaan aikaan hän yhä laajentaa entistä toimintaansa … hän uskottelee jättävänsä Lieksan markkinat rauhaan ja järjestää Pankajärvelle omat riistamarkkinat! Ja Lauri pappi, se hölmö, ja minun tyttäreni, toinen hölmö, uskovat tuon kelmin ja veijarin lupauksiin… uskovat järkkymättä! Onko kuultu tai nähty mainiompaa narripeliä!
Hän puhkesi niin mielettömään naurunhohotukseen, että akkunalasit seinillä näyttivät hyppelevän. Mutta äkkiä hän lakkasi nauramasta ja hyökkäsi jälleen tyttärensä eteen.
— Tuo karjalainen on antanut sinulle lupauksia! ja hänen äänensä oli nyt jo jyrisevän ankara. — Tuo kelmi on vannonut sinulle valoja ja kenties sinäkin, Brita tyttäreni… kenties sinäkin olet vannonut hänelle valoja … tehnyt lupauksia ja vakuutuksia?
Sanat tulivat sysäyksittäin herra Henrikin hampaiden raosta. Ja Brita vastasi vavahtamatta:
— Olen, rakas isä, minä olen tehnyt hänelle lupauksen… olen luvannut häntä tukea ja auttaa uudella elämäntiellään!
— Ja etkö ole luvannut hänelle muuta… etkö ole mennyt sen pitemmälle?
— Minä olen lupautunut hänen omakseen… olen jo hänen omansa!
— Mitä sinä sillä tarkoitat, että… olet jo hänen omansa?
Britan kalpeille kasvoille kohosi väriä. Hitaasti, mutta varmasti ne värjäytyivät hiusmartoa myöten.
— Tiedäthän isä… mitä sillä tarkoitetaan! kuului hänen nytkähteleviltä huuliltaan. — Tiedäthän kysymättä… mitä nainen tarkoittaa sanoessaan olevansa jonkun miehen oma!
Ja seisoessaan siinä tyrmistyneen isänsä edessä sai Brita äkkiä uhkamielisyyden puuskan. Hän toisti varmalla ja lujalla äänellä:
— Minä olen Hilipan oma… jumalan ja ihmisten edessä! Ja nyt, isä rakas, mene, jos voit, Pankajärven salolle! Mene vainoamaan oman tyttäresi tulevan lapsen isää ja hänen sukuaan… omaa sukuasi!
Hetkisen seisoi herra Henrikki hiljaa, aivan kuin lamautuneena, tuon tyrmistyttävän tiedon masentamana. Mutta sitten hän jälleen räjähti:
— Portto… minun oma tyttäreni karjalaisveijarin portto!
Hänen vetistävät silmänsä välähtivät villisti. Yhtäkkiä hän hyppäsi seinävierelle ja sivalsi naulakolta ruoskansa… tuon saman ruoskan, jolla hän oli niin monasti kurittanut karjalaisia. Ruoska vongahti ilmassa … herra Henrikki löi tytärtään… löi suoraan kasvoihin, niin kuin hänen tapansa oli lyödä kaikkia.
Brita ei tehnyt pienintäkään elettä iskun väistämiseksi. Hän otti sen vastaan uhmaten ja koetti vielä iskun saatuaankin pysytellä jaloillaan, mutta horjahti ja lyyhistyi polvilleen.
Huoneen toiselta ovelta kuului parahdus. Siellä seisoi Britan äiti,Helga rouva. Herra Henrikki jyrähti hänelle:
— Sinua ei täällä tarvita! Minä kuritan vain porttoa … karjalaisveijarin jalkavaimoa!
Hän yritti iskeä toistamiseen, mutta silloin hyppäsi nuori luutnantti Marcus kiinni hänen käsivarteensa. Herra Henrikki malttoi mielensä ja läähätti:
— Olet oikeassa, luutnantti Marcus! Porttojakin pitää välistä kohdella hiukan hellävaroen… varsinkin silloin, kun he ovat siunatussa tilassa… siunatussa tilassa! Hahhahhaa!
Hän viskasi ruoskansa lattialle ja nauroi mieletöntä naurua. Hän juoksenteli, törmäili huoneessa mihin sattui, ja yhä uudestaan purkautui kammottava hohotus hänen kurkustaan. Vihdoin hän pysähtyi tyttärensä eteen ja kohotti hänet lujalla otteella jaloilleen.
— Kuule, portto, mitä minulla on sanomista! jylisi hänen äänensä. — Sinä et ole enää minun tyttäreni, sinä olet tästä päivästä alkaen vankina tässä talossa! Jyrki seppä saa takoa rautaristikot sinun neitsytpirttisi… sinun porttopahnasi ovien ja akkunoiden eteen! Sinun rakastettusi… sinun karjalaiskelmisi tuodaan kahleissa tänne ja hän saa raippoja… ensin raippoja kaakinpuussa ja sitten hänet teloitetaan sinun nähtesi! Ja sinut hylkiön minä naitan halvimmalle rengilleni… jos kukaan enää sinusta huolii!
— Mitäpä nyt rengeille kauppaamaan… tottahan Brita neito kelpaa vielä paremmillekin! kuului äkkiä miesten joukosta.
Puhuja oli porvari Mooses, piintynyt saituri ja leskimies. Kömpelön karhun tavoin hän kompuroi penkiltä jaloilleen ja toisteli, leveä suu metisenä:
— Kuka nyt välittäisi noin vähäisestä erehdyksestä… mokomasta rikkeestä! Minäkin korjaan Brita neidon, jos ei ilmesty tämän veiterämpää kosijaa!
— Porvari Mooses, sinä olet liian hyvä häntä korjaamaan! ärisee herra Henrikki. — Liian hyvä olet porttoa korjaamaan, mutta sinä saat hänet tinkimättä, jos mielesi tekee… vaikka heti Pankajärveltä palattua pidämme kihlajaiset!
Luutnantti Marcusta alkoi inhoittaa tämä kaupanteko. Hän heitti halveksivan silmäyksen porvari Moosekseen, sitten hän astui päättäväisesti Brita neidon luo ja tarjoutui saattamaan hänet omaan neitsytpirttiinsä.
Brita antoi viedä itsensä vastustelematta. Luutnantti Marcuksen taluttamana hän laahusti horjuen pihamaan yli. Pakkasviima viilsi kirpeästi hänen ruoskan runtelemia kasvojaan, joista verta virtasi noronaan. Mutta Brita ei tuntenut mitään kipua, hän oli turtunut, kokonaan turtunut ja tylsistynyt. Hänen äskeinen uhmansa oli hävinnyt, nöyränä kuin lammas hän kulki taluttajansa rinnalla.
Heti tämän jälkeen lähti herra Henrikin johtama joukko matkalle. Saunan luona painui pitkä ratsumies- ja rekijono leveän Lieksanjoen, jäälle ja niin lähdettiin samoamaan jokea ylös Pankakoskelle päin.
Herra Henrikin ja syökärin kuomireen pohjalla kalisi suuri röykkiö kahleita. Virkku hepo säpsähteli niiden ilkeätä ääntä.
Luutnantti Marcus ratsasti joukkonsa etunenässä. Ja hänkin tunsi sydämeensä kiteytyvän vihan tuota tunnotonta karjalaisveijaria kohtaan, joka oli vietellyt Brita neidon. Säälimättä hän auttaisi tuon miehen saattamista kaakinpuuhun!
Ja Brita neidon korjaisi hän! Vieteltynäkin oli Brita liian hyvä porvari Moosekselle… mokomalle karhulle!
Hilippa ja hänen toverinsa tapasivat rajalla olevan Ohtavaaran salopirtin täynnä pakolaisia. Siellä olivat Hilipan maammo, surujen murtama Paraske muori, ja Arhipan nainen Palagea lapsineen, ja vielä Simanankin emäntä Mateli molempine tyttärineen. Ja pakolaisjoukon ainoana miehisenä turvana oli Simanan keskenkasvuinen paimenpoika.
Näiltä saivat kaukomatkaiset kuulla järkyttävän kuvauksen ruotsien vierailusta kotikylässään. Hävitys oli käynyt Pankajärvellä, ruotsien ankara laki oli siellä nyt pantu säälimättä voimaan. Jokaisesta talosta oli viety kotona olevia miehiä Lieksan vankityrmään, joka talossa oli pengottu kaikki paikat ylösalaisin ja saatettu kotiin jätetyt eläjätkin kauhun valtaan.
Ja Vannilan vanha sukutalo, Hilipan kotitalo oli hävitetty maan tasalle. Sieltä oli viety vankilaan itse talon isäntä Kauro vanhus ja Kauron veli Ignoi vaari ja Hilipan vanhin veli Arhippa. Ja perheen kuopus, vielä keskenkasvuinen Lari poikanen oli keihästetty hengettömäksi. Ja uljas kartano oli poltettu, niin tarkoin oli poltettu, että vain talon vanha kalmariihi jäi kyhjöttämään sinne pihametsikön laitaan. Eivät viitsineet kai sitä vanhaa lahoa sytytellä.
Muut kylän talot oli kyllä jätetty polttamatta. Niin oli jätetty Simanankin uusi pirtti, mutta kun Simana itse oli viety vankilaan, niin tänne oli Mateli emäntäkin häätynyt tyttärineen ja paimenpoikineen. Siellä heidän naapurinaan oli näet jälleen nyt ruotsi, se samainen kavala ruotsi, herra Henrikin ja syökärin suojatti, ja turvattomalta oli Matelista tuntunut jäädä mokoman naapuriksi.
Nämä uutiset nostattivat matkalaisten tien pystyyn. Jäätiin yön ajaksi pakolaispirttiin ja niin saatiin kuulla lisää, lähempiä yksityiskohtia ruotsien mellastuksesta.
Simanan kotitalossa oli tulijat ensiksi huomattu. Jo kaukaa Pankajärven jäältä oli nähty lähenevien ratsujen ravaaminen, ja silloin oli Simana kiireen kaupalla lähettänyt paimenpojan lennättämään sanaa Kauron kotitaloon, jotta tietäisivät sielläkin olla varuillaan.
Kauro vanhus olikin viipymättä koonnut koko perheensä pihamaalle tulijoita odottamaan, mutta silloin muistettiin siinä hälinässä, että talossa oli vielä säilössä vähäinen määrä metsännahkoja. Niitä olivat Ilomantsin pokostan miehet tuoneet markkinamiesten lähdön jälkeen, ja vaikka Kauro ei mitenkään tahtonut enää ottaa niitä vastaan, niin puoliväkisin olivat jättäneet taloon.
Lari poikanen oli taattonsa kieltoa kuuntelematta lähtenyt kevyellä ahkiolla lennättämään metsän peittoon näitä vaarallisia tavaroita, mutta ruotsit tietysti keksivät ranta-aittojen luota korpeen vetävän ahkion jäljen, ajoivat takaa ja tavoittivat metsässä pakenijan.
Sinne oli uupunut Lari poikanen, se musta ruotsi, Simanan pirtin polttaja, oli keihästänyt hänet hengettömäksi.
— Ka mistäpä tiesitte, että musta ruotsi keihästi Lari veljyeni? kysyyHilippa matalalla äänellä.
— Siitä tiesimme, kun musta ruotsi kehui Kauro taatollemme, selvittää Arhipan nainen. — Taattoa taottiin jo kahleisiin ja siihen meni musta ruotsi näyttelemään veristä keihästään ja ilkasteli nyt hiukan maksaneensa vanhoja velkojaan.
— Ja kukapa sytytti talomme palamaan? jatkaa Hilippa kyselyään.
— Se samainen mies, se sama musta ruotsi sytytti… herra Henrikin käskystä! selvittää jälleen Arhipan nainen.
Ja edelleen hän kertoo Paraske maammon olleen vähällä jäädä sisään teljetyksi. Oli näet maammo ruotsien kiellosta välittämättä mennyt eläntäpirttiin pelastamaan kotijumalaisia, ja eikös tuo peto silloin salvannut sintsin ovea.
Eivät sentään toiset sallineet hänen tehdä tekostaan, pääsi maammo raukka pelastumaan kotijumalineen; mutta talon maidonantajat ja hevoset poltettiin suojiinsa. Keihäidensä varsilla hosuen olivat rakuunat ajaneet heidät tiehensä, kun he yrittivät niitäkin pelastamaan.
Vielä olivat ruotsit pois lähtiessään polttaneet Vannilan niemen pyhässä puistikossa olleen tsasounan, Pankajärven karjalaiskylän ikivanhan pyhätön.
Ja niin oli herra Henrikki vannonut pois lähtiessään, että kun hän toisen kerran saapuisi Pankajärvelle, niin silloin ei jätettäisi tässä kylässä ainoatakaan karjalaistaloa polttamatta. Hän tahtoi nähdä, eikö loppuisi salakauppa Pielisen ympäriltä, eivätkö Brahean porvarit vihdoinkin pääsisi rauhassa harjoittamaan Ruotsin lain mukaisia elinkeinojaan.
Hän odottaisi kuitenkin vähän aikaa, ennen kuin tulisi toistamiseen Pankajärvelle. Hän odottaisi, saapuisivatko Vienan matkalla olevat veijarit vapaaehtoisesti hänen käsiinsä vastaamaan monista kolttosistaan. Jos saapuisivat vapaaehtoisesti, silloin ehkä muutamia syyttömiä vapautettaisiinkin. Jolleivät saapuisi, ei ketään vapautettaisi ja silloin hän tulisi toisen kerran Pankajärvelle. Ja silloin vaikenisi ikipäiviksi kukonlaulu Pankajärven karjalaiskylässä!
Tämä oli peloittava uhkaus. Eikä kuitenkaan kellään Vienan kävijöistä ollut halua lähteä vapaaehtoisesti herra Henrikin kynsiin. Kauro vanhus oli nimenomaan siitä varoittanutkin, vain pari sanaa hän oli saanut hyvästellessään kuiskatuksi Paraske muorin korvaan ja nämä sanat olivat olleet: »Hilippa pysyköön kaikin mokomin piilossa!» Samanlaiset terveiset oli Simanakin jättänyt Riiko pojalleen, ja luultavasti olivat toisetkin vankilaan viedyt olleet samaa mieltä.
Eipä siis näyttänyt houkuttelevalta lähtö ruotsien oikeuden käsiin. Neuvoteltiin puoleen ja toiseenkin ja vihdoin päätettiin lähteä kotikylään vakoilumatkalle.
Mieli paloi sentään kotona käymään, tervehtimään siellä eläviä omaisia… vaimoja, lapsia ja vanhuksia. Ja ehkäpä kotona olijat jo tietäisivät tarkempia viestejä vankina olevien kohtalostakin. Täällä Ohtavaaran pakolaispirtissä ei siitä tiedetty mitään, kun oli eletty aivan eristettyinä Pankajärvelle jääneistä.
Varovaisia sentään piti olla Pankajärvelle mennessä. Siellä oli se mokoma ruotsi, herra Henrikin jättämä vakoilija ja vaaniskeli kai heidän kotiutumistaan. Varmaan se luikari lähtisi oitis lennättämään viestiä Lieksaan, jos mentäisiin rehellisesti ja avoimesti. Niin jätettiin hevoset Ohtavaaran pakolaispirtille naisten hoidettaviksi ja yksitellen lähtivät miehet, jokainen omia syrjäteitään hiihdellen, painumaan Pankajärven kylää kohden.
Näin oli nyt mentävä kotiin… niin kuin vihollismaassa liikkuvien vakoojain tai niin kuin lainsuojattomien. Jokaisessa tien mutkassa pysähtelevät hiihtäjät tietä tarkastelemaan, jokaisen laajemman suon tai muun aukean laidassa he tähyilevät, näkyisikö vastapäisessä metsänrannaksessa vieraita vaaniskelijoita.
Hitaasti edistyy tällä tavoin yksinäisen hiihtelijän matkanteko. Ei hän ennätä yhtenä päivänä kotikyläänsä asti, vaan täytyy yöpyä synkeään korpeen nuotiotulen ääreen. Siinä nukkuu matkamies, sukset vierellään valmiina nopean lähdön varalta. Valpas on hänen unensa, risahdus vain kuuluu metsästä, talviaisen rapsahdus, pakkasen paukahdus ryteiköstä, ja silloin jo karkaa nuotion pitäjä jaloilleen kuulostelemaan.
Jalka jo itsestään sovittautuu suksen varpaalliseen, käsi jo kouristaa sompasauvan vartta. Jos vielä toinen epäilyttävä rapsahdus kuuluisi, niin silloin katoaisi kuulostelija suojaavan korven syliin.
Näin palaavat pitkämatkaiset kauppaveikot kotikyläänsä. Näin palaa ovela Jehki vaarikin ja yksin hiihdellessään hän aprikoi, kannattaisiko lähteä vapaaehtoisesti antautumaan herra Henrikin käsiin, ruotsien oikeuden käsiin.
Jehkin molemmat pojat olivat jääneet kotiin tänä talvena ja niin istuivat he nyt herra Henrikin vankeina. Kotiin olivat ruotsit jättäneet vain naisia ja hänen poikiensa lapsia ja hänen ikälopun veljensä Miitrein, vapisevan tietäjän ja virsiniekan.
Tuota nyt aprikoi Jehki vanhus, että vapauttaisiko herra Henrikki edes toisen hänen pojistaan, jos hän itse menisi vapaaehtoisesti vankilaan. Nuori ja roteva mies olisi aina hyötyisämpi taloa hoitamaan kuin hän, vanha ukkeli. Hänen aikansa oli pian ohi ja ohi oli nähtävästi tämä kaupoilla kulkeminenkin, ja niinpä saisi ruotsien oikeus hänet kernaasti pitää ja tuomita. Vaan entäpä jos ei vapautettaisikaan nuorempaa miestä hänen mentyään, jos herra Henrikki söisikin sanansa, pitäisi sekä hänet itsensä että hänen molemmat poikansa?
Siinä oli aprikoimista. Jehki vanhus hidastelee matkaansa, viettää yhden yön ja vielä toisenkin yön taivasalla… kiertelee kotikylänsä lähettyvillä eikä voi päästä lopulliseen ratkaisuun.
* * * * *
Hilippa ja hänen Riiko serkkunsa lähtivät Ohtavaarasta kaikkein viimeisinä. Heillä on ahkiossaan kelohongasta koverrettu ruumisarkku, jonka he ovat tehneet Hilipan Lari veikon varalta. Naisilta oli pakomatkalle lähtiessä jäänyt Lari raiska hautaamatta, mutta nyt aikoivat serkukset panna hänet maan poveen, Vannilan niemen vanhaan kalmistoon.
Hiihdellessään muistelee Hilippa pakolaisten kuvauksia ruotsien mellastuksesta kotikylässään ja hän vertailee herra Henrikin vierailua moniin karjalaisten elinmailla aikaisemmin tapahtuneisiin väkivaltaisuuksiin. Olihan ennenkin samanlaista hävitystä tehty pokostan syrjäkulmilla, kenties pahempaakin. Oli poltettu useampiakin karjalaistaloja samalla kertaa ja teurastettu kokonaisia perhekuntia, mutta erotus oli siinä, että nyt oli hävitys tapahtunut Ruotsin lain nimessä.
No, hän tunsi kyllä herra Henrikin rajun luonteen ja hän tiesi senkin, että Brahean porvarit ja monet muutkin olivat yllyttämällä yllyttäneet herra Henrikkiä näihin väkivaltaisuuksiin. Mokomia apureja hänellä oli ollutkin matkassaan… musta ruotsi ja kenties toisiakin samanlaisia. Ei voinut moiselta joukkiolta odottaa mitään lempeyttä, vaan yhtäkaikki tuntuu Hilipasta siltä, kuin olisi herra Henrikin raivoa ollut kiihoittamassa jokin aivan erikoinen yllyke, ja Hilippa luulee arvaavansa, mikä tämä yllyke oli ollut. Kun ei vain herra Henrikki olisi saanut jotakin vihiä hänen ja Britan tapaamisista ja siitä vimmastuneena oli sitten lähtenyt Pankajärvelle hävitystä tekemään. Brita oli uskonut, että pahin rajuilma lykkäytyisi hiukan tuonnemmaksi, mutta nyt se olikin puhjennut ennen aikojaan ja aivan yllättävän rajuna. Koko heidän kotikylänsä oli saanut kärsiä ja tietysti hänen kotitalonsa kaikkein raskaimmin.
Ja jos hänen aavistelunsa olivat oikeat, niin Brita armaskin saisi nyt kärsiä taattonsa koston vimmasta. Brita oli siellä ypöyksinään, ei ketään auttajaa ja rohkaisijaa rinnallaan, ei ainoata ystävää, joka olisi häntä tukenut taistelussaan. No, Britan uskollisuutta hän ei yhtään epäillyt, ja olipa Brita uljaskin… sai taattonsa raivota miten hyvänsä eikä Brita peräytyisi askeltakaan hänelle antamastaan lupauksesta.
Yhtäkaikki Hilippa on enemmän huolissaan Britan kohtalosta kuin konsanaan omastaan. Brita kärsi hänen vuokseen ja hänen täytyisi nopeasti joutua huojentamaan Britan raskasta taakkaa, hänen täytyi kuin täytyikin viipymättä päästä yhteyteen Britan kanssa. Jollei keksitty mitään muuta keinoa, niin lähtisi hän jälleen Lieksaan Britaa tapaamaan. Se matka oli nykyoloissa kenties hiukan vaarallinen ja ehkä hän yrittäisikin ensin muuta. Joka tapauksessa se oli viimeinen ja kaikkein varmin tie eikä Hilippa pahoin epäröinyt tällekään tielle lähtemistä!
He hiihtelevät hiljakseen, varovasti. Hilippa antoi Riiko serkkunsa ohjata matkantekoa ja Riiko ehdottaa, että he yöpyisivät kotikylänsä lähettyville metsään. Hilipan mielestä tämä on turhaa varovaisuutta, he saattaisivat yhtä hyvin hiihtää kotikylään yötä viettämään, mutta hän taipuu Riikon ehdotukseen.
He nukkuvat korvessa nuotion äärellä. Tai oikeammin sanoen he lojuvat havuvuoteillaan ja tarinoivat ja Riiko kyselee Hilipalta, vieläkö tämä muisti sitä iltaa… siellä Suman Mikiforo Sernin vieraspirtissä ja niitä Vienan mailla liikkuneita sotahuhuja?
Tosiaan, Hilippa oli ne kokonaan unohtanut! Hänellä oli ollut niin paljon muuta ja tärkeämpää ajattelemista … unohtuneet olivat mokomat juorut! Naurahtaen hän selittää serkku miehelleen, että niin oli asia, ylen vähän hän oli joutanut ajattelemaan Vienan matkalla kuulemiaan.
Mutta Riikon mielessä pyörivät yhä nuo Vienan matkan oudot kuulumiset. Hän kertoo Repolan miesten paluumatkalla monasti pakisseen näistä asioista, vaikka Hilipan kuullen olivatkin kartelleet pakinoitaan. Ja nyt sanoo Riiko itsekin jo ruvenneensa ajattelemaan niitä sotahuhuja, hänen mielestään alkoivat nämä kotipuolen olot näyttää sellaisilta, että saisipa melkein alkaa vaikka uusi vainon aika. Tuskin sekään olisi paljon surkeampaa kuin tämä herra Henrikin ahdistuksen alaisena eläminen.
Hilippa ei paljon puuttunut serkkumiehensä pakinoihin. Hän loikoo nuotion lämmössä ja mietiskelee, mitenkä hän paraimmin suoriutuisi tehtävästään. Hän tuskin kuulikaan, serkkumiehensä aprikoimisia, vaikka oli kuuntelevinaan ja välistä hymähtelikin niille.
Seuraavana päivänä aamuhämärissä he hiihtelevät Hilipan kotitalon raunioille, tarkastelevat siellä ensin muita paikkoja ja menevät sitten vanhaan kalmariiheen, jonne naiset pakomatkalle lähtiessään olivat vieneet Lari vainajan.
Siellä olikin Lari korkealle ahinlaudan päälle nostettuna, jotta hiiret eivät olisi päässeet nakertelemaan vainajaa. Hartaina tekevät serkukset ristinmerkkejä vainajan vierellä ja Hilippa tarkastelee uteliaana veljyensä kasvojen kuolinilmettä. Ei ollut tuossa ilmeessä mitään jälkeä tuskasta tai kuoleman kauhusta, uhmaa sisälsi vain tuo jyrkkä juonne vainajan vielä poikamaisen suun seudulla, kesytöntä uhmaa ja täysikypsän miehen sisua.
Hilippa melkein hätkähti tuota velivainajansa sisukasta ilmettä ja mieleensä tuli Arhipan naiselta kuulemansa kuvaus Lari veljyen viime hetkistä. Vanhin tyttärensä mukanaan oli Palagea hiihtänyt metsään Laria etsimään ja sieltä aukean Vehkasuon rannaksesta he olivat löytäneet poika raiskan. Oli viimeisillä voimillaan yrittänyt hiihtää kotiin, mutta kesken olivat voimat uupuneet ja viimeisillään oli jo lepattanut elonliekki heidän joutuessa paikalle. Sammuvin silmin oli Lari tuijottanut kotitalonsa palon kajastusta, ja kun oli saanut kuulla taattonsa ja kaikkien muiden kovasta kohtalosta, niin oli sopertanut Arhipan naiselle: »Sano Hilipalle, että kostaa… minun ja taaton… kaikkien puolesta!»
Siinä oli Lari veljyen testamentti… kostoa Lari vaati!
Riikolan oli tarkastellut nuorena uupuneen serkkumiehensä ilmettä ja virkahtaa nyt Hilipalle:
– Eipä näytä poika pyytäneen armoa vainolaiselta! – Eipä näytä siltä! hymähtää Hilippakin.
— Jopa onkin miehen näkö poikasella, jatkaa Riiko aprikoimistaan, — aika miehen näkö on. Jos tuo briha nyt eläisi, eiköhän vain lähtisi hiihtelemään Vienan maille… niistä sotahuhuista selkoa ottamaan!
Nyt Hilippa toden perästä hätkähti, mutta ei ollut kuulevinaan serkkumiehensä aprikoimia. Ehdotti vain, että Larin hautaaminen jätettäisiin huomiseen. Tänään he hiihtelisivät kumpainenkin omilla asioillaan ja läpäisivät toisensa huomisaamuna tässä riihen luona.
Sillä puheella he erosivat. Riiko lähti hiihtämään järven toiselta rannalta näkyvää kotinientään kohden ja Hilippa palasi vielä tuhotun kotitalonsa autiolle pihamaalle.
Siihen oli jo satanut aika paljon lunta, joka oli pehmeän vaipan tavoin peitellyt kaikki ruotsien mellastuksen jäljet. Lumessa kahlaillessaan satutti Hilippa jalkansa johonkin esineeseen, joka kohosi puoliksi esille hangen peitosta. Hilippa kumartui sitä tarkastelemaan ja sai käsiinsä keihään, jonka terässä oli vahvasti jäätynyttä hurmetta.
Hilippa tarkastelee keihästä ja silloin sukelsi äkkiä hänen muistoonsa niin ilmielävänä eräs tapahtuma, joka oli sattunut runsas vuosi sitten… tuolla järven toisella puolen, Simanan talon pihamaalla. Hän oli viskannut sinne pihamaalle verisen keihään kädestään ja oliko… oliko mahdollista, että hän nyt löysi sen samaisen keihään täältä… oman kotitalonsa raunioiden luota?
Todella tämä näytti aivan samalta keihäältä, mutta tiesihän Hilippa hyvin, ettei tämä ollut se sama keihäs. Tämä oli kai sen mustan ruotsin jättämä keihäs… tällä aseella oli ehkä hänen Lari veljyensä veri vuodatettu. Ja Hilipalle selviää siinä samassa, että näin varmaan piti olla, hänen piti kai löytää tämä keihäs… tämä oman tekonsa muistuttaja… kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden tihutekojen muistuttaja… oman armaan kotitalonsa raunioilta hänen piti tämä löytää. Varmaan oli Isä Jumala satuttanut tämän keihään hänen jalkoihinsa!
Hilippa viskasi keihään kädestään ja läksi pois kotitalonsa raunioilta. Mitäpä hyödytti ajatella kostoa, yhä ja yhä vain kostoa. Oli tosin paljon kostettavaa, ylen paljon olikin, vaan jos kosti, ei siitä koitunut mitään siunausta… tuli sitten vain eteen tuollaisia löytöjä. Parempi oli ajatella muuta!
Hän nousi suksilleen ja hiihti kotiniemensä tyvelle päin, paikalle, jossa hänellä oli jo pieni kasa oman pirttinsä rakennushirsiä. Hän istahti siihen hirsikasalleen ja tarkasteli kahden puolen aukenevia Pankajärven selkiä, joiden puhtoinen hankipeite väräjöi maaliskuun auringon kimmellyksessä. Hänen lähellään rannalla kasvoi suuria urpukoivuja ja niissä oli teiriparvi, joka rattoisasti kuherrellen söi ahnaasti urpuja. Linnut kyllä huomasivat hänet, mutta eivät välittäneet hänestä vähääkään, kuhertelivat ja aterioivat, niin kuin olisivat olleet täysin omissa oloissaan.
Tätä piti Hilippa onnellisena enteenä. Hän nyökkäsi hyväksyvästi teiriparvelle ja kaivoi poveltaan kaksi uudenuutukaista kirjaa. Ne olivat olleet siellä melkein unohtuneina monta aikaa, mutta nyt Hilippa tarkasteli niitä ja poikamainen onnen ilme tuli hänen ahavoittuneille kasvoilleen. Ei hän vielä näiden kirjojen koukeroisia puustaveja paljonkaan ymmärtänyt, mutta näitä katsellessa tuli armahainen Brita niin elävästi hänen muistoonsa.
Ja Britaa muistellessaan varmistui Hilippa, että hänen piti kuin pitikin jättää koston ajatukset mielestään ja ryhtyä muihin toimiin. Jo viime yönä nuotiolla oli häilähtänyt hänen ajatuksiinsa muuan suunnitelma. Hän muisti Britan vielä syksylläkin lähetelleen Vie'in lautamiehen välityksellä avustusta köyhän Timo Issakaisen perheelle, ja ehkäpä vielä nytkin oli lautamies Olavi Britan asioiden välittäjänä. Ja sitä tietä hänkin voisi kenties päästä mukavimmin yhteyteen Britan kanssa.
Pian oli Hilippa tehnyt, päätöksensä. Hän kätki kirjat povelleen ja nousi suksilleen. Nyökkäsi vielä teiriparvelle hyvästiksi ja lähti tasaisin, voimakkain potkuin hiihtämään luoteeseen… Vie'in saloja kohden.