Venäläiset kolonnat syöksevät keskusta kohti ja varsinkin Adlercreutzin oikeata sivua vastaan, tykki ja haupitsi tulen suojaamina. Molemmin puolin jyskivät kanuunat ja ratisevat kiväärit. Kamenski käskee urhoollisen kasakkaupseerin Kulneffin ympäröimään ja valloittamaan suomalaisten vasemman sivun. Tämä asettuukin heti joukkojensa etunenään ja kohta on joka mies käsikahakassa. Kulneff on mainio sotilas ja uhkea päällikkö. Äly loistaa hänen silmistänsä ja miehuus vallitsee hänen korkealla otsallansa. Hän on peljättävä kiivaan hyökkäyksen tekemisessä. Hänen pataljoonansa ryntäävät eteenpäin myrskytuulen tavalla. Kamenski enentää heitä vähitellen ja kohta on koko venäläinen väki tulessa; sen täytyy levetä maan epätasaisuuden mukaan. Seitsemän tuhatta venäläistä työskentelee hajalla-ampujina. Adlercreutz huomaa, kuinka Kamenski yhä enemmän heikontaa keskustaansa, saadaksensa suuremmalla joukolla ryntätä ja ajaa takaisin suomalaisten vasemman sivun. Nyt on Adlercreutzilla toimimisen hetki käsissä. Hän käskee evesti Brändströmin kahdella ruotsalaisella pataljoonalla ja luutnantti Ranckin kahdella 6-naulaisella kanuunalla käymään vihollisen keskuksen kimppuun ja murtamaan sen. Rummut käskevät hyökkäykseen, upseerit kiiruhtivat miehistönsä etupäähän ja vastustamattomalla voimalla murtavat Uplannin ja Vestmanlannin urhiot eteenpäin. Hurjan huudon kaikuessa hyökkää Tiainen vapaajoukkonensa vihollisen päälle. Muutamien silmänräpäyksien kuluessa ovat 7,000 venäläistä voitetut. Ei mikään voi pidättää ruotsalaisia joukkoja; kaikki pakenevat Vegesackin pajunettia ja voittaen tunkeutuvat ruotsalaiset eteenpäin puoli peninkulmaa, Tiaisen vapaajoukon auttamina. Adlercreutz ja Vegesack kilpailevat keskenänsä miehuudesta ja loistava voitto näyttääkin palkitsevan heidän ponnistuksensa. Viimeksi mainittu on saanut kanuunan kuulasta ruhjevamman vasemmalle puolelle ruumistansa, samalla kuin hänen hevosensa on haavoitettu, mutta sittenkään ei hän jätä taistelua. Hän tietää, että tämä päivä on tärkeä, sillä Suomen kohtalo riippuu siitä.
Evesti Brändström kaatuu haavoitettuna maahan ja ruotsalaiset sekä suomalaiset vuodattavat runsaasti vertansa tässä huimassa sotaleikissä. "Eteenpäin, eteenpäin, ei ollenkaan armoa!" huutavat sotamiehet toisillensa. Adlercreutz ja Vegesack näkyvät keskellä taistelunmeteliä. Nyt ryntää myös vasen sivu voitokkaasti eteenpäin. Westerbottenin joukko, savolaiset ja vapaajoukon miehet hyökkäävät eteenpäin ja voittavat kaikki esteet. Koko venäläinen sotajoukko on täydessä pa'ossa Pienenjärven toiselle puolelle ja ihanin voitto näyttää olevan saavutettuna.
Seisahdu tähän Kaarlo Juhana Adlercreutz ja Suomi on kentiesi pelastettu. Mutta ei, tuo urhoollinen, tulinen mies seuraa väsyneillä joukoillaan vihollista ja käy puroa ylitse.
Täällä kohtaa heitä hirveä kuulasade, murhaava lyyjytuisku. Joukot säikähtyvät. Vihollinen seisoo uudelleen täydessä taistelujärjestyksessä. Kamenski on saanut avuksensa varaväkensä, jonka hän jo taistelun alussa on käskenyt kiiruhtamaan Waasasta Oravaisiin. Se saapuu juuri päättävässä silmänräpäyksessä ja siinä on Litouenin ja Mohilevin rykmentit, 2,000 miestä, jotka ovat Kamenskin ainoa jälellä oleva toivo. Hän on kiiruhtanut niitä vastaan. Hän on kehoittanut heitä Jumalan ja tsaarin nimessä pelastamaan Wenäjän sotakunnian. Hän elähyttää heitä rukouksilla ja kaunopuheliaisuudella, jonka vaara hänessä synnyttää. Sotamiehet vastaavat hänelle huraahuudoilla ja kiitävät oikomarssissa. Sankarikiihkon innostuttamana asettuu Kamenski joukkojensa etupäähän ja hyökkää ruotsalaisia vastaan, joiden väsyneiden joukkojen täytyy väistyä ylivoiman edessä.
Turhaan koettavat urhoolliset päälliköt elähyttää sotamiesten miehuutta. Vihollisen koko voima, 10,000 miestä, on kolme kertaa suurempi, kuin Adlercreutzin ja Vegesackin 3,000 mieheen nouseva joukko. Epätoivolla näkee Adlercreutz voiton verisen seppeleen riistettävän hänen kädestänsä. Oravaisten mäkilöille vierii uudelleen taistelun aallot. Urhoollisella ryntäyksellä viivyttää Helsingin rykmentti tappiota, mutta kaikki vastustaminen on turhaa, sillä ampumavarat ovat lopussa ja voimat ovat väsyneet. Evestiluutnantti Drufva ja majuri vapaaherra Sture vapaajoukon kanssa suojelevat paluumatkaa. Ne taistelevat vihan vimmassa. Tiainen ja vanha Pohjan Poika hakkaavat nuijillansa vihollisia kuin tähkiä. Hurjimmassa epäjärjestyksessä ovat ystävät ja viholliset sekaisin sullottuina. Veteraanit vanhan Koiskisen kanssa keräytyvät yhteen ja taistelevat kuin muinoiset spartalaiset Leonidaan johdolla. Veri vuotaa useista Ranckin haavoista ja hän on enemmän verisen haamun kuin ihmisen näköinen. Laukauksia, pyssyn perällä lyöntiä, pajunetti-sysäyksiä, sapeliniskuja ja piikin pistoja jaetaan ja satelee kuin rakeita. Tämä urhoollinen puolustus pelastaa Suomen sotajoukon vasemman sivun ja se vetäytyy hyvässä järjestyksessä takaisin. Oikea sivu sitä vastaan on ympäröitty joka puolelta ja ahdistettu rantaan. Ruotsalaiset ja suomalaiset ovat sekaisin, sekasorto, huuto ja aseitten kalske on ylimmillään. Hetkiseksi elähtyy näiden joukkojen miehuus ja voimat. Ne keräytyvät yhteen ja tekevät ankaran pajunettihyökkäyksen vihollisen joukkoja vastaan. Kaiken täytyy väistyä kourantäytisen miesjoukon edessä, joka ennen uhraa henkensä, kuin jättää sen viholliselle. Ruumisläjät peittävät teitä, kun he lävistäen tunkeutuvat vihollisten joukkoja vastaan; ne, jotka eivät kaadu, onnistuvat yhdistymään pääjoukkoon. Aurinko, joka jo neljätoista tuntia on valaissut tätä veristä ja rajattoman hurjaa taistelua, on nyt laskeutunut. Paksu ja kylmä sumu, pimeys ynnä ruudin savu estävät kahden kyynärän päästä eroittamasta mitään esinettä. Tämä pimeys lopettaa taistelun. Sekä ystävät että viholliset ovat käyttäneet kaikki patruunansa. Adlercreutz ja Vegesack käyttävät lopun yöstä jälellä olevien joukkojensa, kanuunainsa ja kuormastojensa pelastamiseen. Venäläiset ovat taistelusta yhtä väsyneet eivätkä kykene ajamaan takaa ja siten pääsee Adlercreutz Uuteen Kaarlepyyhyn.
On aamu. Sumun lävitse paistaa aurinko kuin harmaa, kammoittava pallo. Kolmetuhatta kuollutta ja haavoitettua peittää Oravaisten taistelutantereen. Ruotsalaissuomalaisella sotajoukolla on näiden uhrien joukossa 35 upseeria ja 1,200 miestä. Täällä makaa ruotsalaisia, suomalaisia ja venäläisiä rivittäin kauneimmassa epäjärjestyksessä, tuolla ovat he sullotut läjiin. Nyrkissä olevat sormet näyttävät vielä itse kuolemassakin puristavan niitä aseita, joita he käyttivät taistelussa. Mikä kamala, kauhea taulu, hirveä kertoakin, mutta paljon kammottavampi nähdä. Ja Oravaisten verinen päivä, tuo viimeinen suurempi taistelu Suomen niemellä tämän sodan aikana, on kumminkin uljaimpia tapauksia meidän sotahistoriassamme ja ansaitsee olla jokaisen isänmaatansa rakastavan, kansalaisen muistossa.
Döbeln tahtoo vielä, jos suinkin mahdollista, pelastaa Suomen emämaalle. Hän tekee yhtä nerokkaan kuin rohkeankin suunnitelman vihollisen tapaamiseen ja voittamiseen uusilla sotavehkeillä. "Minun perus-aatteeni on se", sanoi sankari, "että, jos meidän lopullisesti täytyy menettää kaikki, niin on paikka, missä se tapahtuu, juuri yhden tekevä kun vaan aikaa voitetaan. Pietari ja Tornio ovat yhtä hyvät."
Döbelnin suunnitelmaa ihmeteltiin, mutta se kumminkin hyljättiin. Peräytyminen pohjoiseen alkoi taas. Lohtajalla tehtiin epämääräinen aselepo Klingsporin ja Buxhövdenin välillä. Kuningas vihdoinkin huomasi Klingsporin kelpaamattomuuden ja otti häneltä päällikkyyden, mutta se oli — myöhään. Kaikki kuninkaan uudistamat maallenousut olivat onnistumattomia ja hän kutsui sotajoukosta pois tuon urhoollisen Vegesackin, joka oli joutunut hänen epäsuosioonsa. Klingsporin jälkeen tuli vanha Klercker korkeimmaksi päälliköksi. Urhoollisen Sandelsin, joka alinomaa oli voittanut Karjalassa, täytyi avun puutteessa lähteä maasta, sitte kun hänellä nyt oli ainoastaan 1,400 miestä 9,000 venäläistä vastaan.
"PietarieliTornio" oli Döbeln ennustanut ja pohjoiseen kiiruhti Ruotsin pääsotajoukko. Sodan vaivojen ja tautien rasittamana kulki sotajoukko kuluneilla vaatteilla pitkin rantaa 64 leveys-asteella autioiden ja hävitettyjen seutujen läpi lumessa, pakkasessa, kohmettuneena ylös Lappiin. Toivottoman ja synkkämielisen sotilaan pään päällä liekitsi revontulet ja säteilevät tähdet, hänen kurjuutensa oli rajaton ja ikipäiviksi täytyi hänen jättää rakastettu isänmaansa, kotinsa, vaimonsa ja lapsensa, kaikki seurauksia erehtyneen, itsepäisen kuninkaan mielettömästä päätöksestä.
Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö. Kruunu ja okaita.
Menemme muutamia kuukausia ajassa eteenpäin. On Maaliskuu 1809, kun käymme Ruotsin pääkaupunkiin. Yhtä ankarasti kuin edellisenäkin vuonna levittää talvi rautavaltikkaansa pohjolan yli. Pohjanlahti on jäätynyt ja jää Ruotsin ja Suomen välillä kannattaa. Puutos ja kurjuus vallitsee kaikkiaalla maassa. Se kunnottomuus, jolla Suomen sotaa käytiin, ne suuret varain tuhlaukset, nostokasten huono hoito y.m., kaikki herättivät suurinta tyytymättömyyttä kansassa ja sotajoukossa. Mielet kuohuvat ja vallankumous on aivan ovella.
Kustaa Adolf, jota muutamat kavalat viettelijät pitivät onnettomassa tietämättömyydessä, luuli kaikki vielä olevan hyvin. Kuningas luotti oikeutettuun asiaansa ja että englantilaiset lopuksi auttaisivat häntä runsailla joukoilla ja lisätyillä apuvaroilla. Mutta Englannin ministerillä oli suuri kokemus kuninkaan päättömistä ja heille hyödyttömistä hommista, niin ett'ei se enempää tahtonut auttaa häntä. Ulkoasiain ministeri vapaaherra von Ehrenheim koetti useita kertoja vakuuttaa kuninkaalle, että oli tarpeellista ryhtyä rauhan hankkeihin, vieläpä vakaisimmilla sanoillakin, mutta ei mikään vaikuttanut tuohon onnettomaan kuninkaasen, joka vaan vastasi: "Minä taistelen kaikkia ja etupäässä englantilaisia vastaan, sillä ne ovat ylpeitä ja nenäkkäitä; kyllä minä heidän lannistan", lisäten: "Olen kyllä huomannut, miten minua jo kau'an aikaa on koetettu peloittaa rauhaan; mutta minä näytän, ett'en pelkää ketään, en teitäkään, hyvä parooni", jolloin hän puristi nyrkkiä Ehrenheimin silmien edessä.
Ehrenheim läksi kuninkaan luota ja kohta sen jälkeen ilmoitettiin sanansaattajan tulleen Suomesta. Kustaa Adolf käski tuomaan hänen sisään. Se oli majuri Björnstjerna, joka toi mukanansa asiakirjoja, jotka sisälsivät sopimukset Ruotsin ja Wenäjän päällikköjen välillä, joidenka mukaan ruotsalaiset suostuivat lähtemään Suomesta. Majuri jätti ikäviä seikkoja sisältävät paperinsa kuninkaan käsiin. Tämä tuskin lukikaan niitä läpi, mutta loi sitä vastaan tuiman silmäyksen sanansaattajaan. Vihdoin huusi hän:
"Kuinka Björnstjerna rohkenee näyttäytyä minulle sapelilla, joka ei kuulu univormuunne?"
Majuri säpsähti kummastuksesta. Tämä merkillinen ihminen ei ollut millänsäkään siitä, että kolmas osa hänen valtakunnastansa oli menetetty, vaan kiinnitti huomionsa vähäpätöiseen sapeliin. Ei kaipauksen äännähdystä, ei pienintäkään kysymystä sotajoukon asemasta tulleet hänen huuliltansa. Majuri vastasi:
"Pyydän anteeksi, teidän majesteettinne, mutta tämä sapeli Pyhäjoella pelasti minun henkeni. Mainitussa taistelussa olin juuri aikeissa pakoittaa hevoistani menemään kaatuneen aidan yli, kun näin vihollisen jääkärin juoksevan esiin ja tähtäävän minua aivan lähelläni. Laukaus kuului; minä tunsin kovaa kipua jalassani. Se oli harmillinen silmänräpäys. Mutta verta ei näkynyt ja ihmeekseni huomasinkin, että kuula oli sattunut takkini liepeen alla olevaan messinkiseen sapelin tuppeen. Minä olin pelastettu. Sen jälkeen olen aina kantanut sapelin, joka pelasti henkeni, mukanani. Se lakkaamatta muistuttaa minua nöyrään kiitokseen sitä kohtaan, joka tähän asti kaikissa tilaisuuksissa on suojellut minua."
Kuningas näytti hyvin huvitetulta ja katsoi kuulan jättämää merkkiä.
"Sepä hyvin erinomainen kummitus", lausui hän. "Minä käsken Tibellin antamaan julkisen käskyn, jossa majurin armosta sallitaan ajutantti-univormussaan kantaa tätä sapelia. Hyvästi!"
Sillä tavoin vastaanotti Kustaa Adolf ilmoituksen Suomen menettämisestä. Viikko sen jälkeen alkoi vallankumousliike, joka riisti häneltä senkruunun, joka maalle ja kansalle oli tuottanut vaanokaita.
* * * * *
Pietarissa vietettiin Suomen valloitusta kaikella mahdollisella komeudella ja loistolla. Talvipalatsissa oli pantu toimeen loistava juhla, jonne kaikki, mitä Wenäjän pääkaupungissa oli ylhäistä, oli kutsuttu ja jossa rikkaus ja mahtavat sukuperät olivat suuremmoisella tavalla edustetut.
Juhlan edellisenä päivänä seisattui vaunut sen kartanon eteen, jossa asui kenraali ja valtiomies van Suchtelen, joka oli ollut onnellisena välittäjänä Wiaporin antaumisessa. Vaunusta nousi hunnulla verhottu, pitkänläntäinen nainen ja astui kartanoon. Kun hän portinvartijalta kysyi, jos kenraali oli tavattavana, sai hän myöntävän vastauksen. Kreivi oli yksin ja palvelija kiiruhti ilmoittamaan naista.
Kun palvelija ilmoitti vieraan nimen, näkyi ivallinen hymy ilmestyvän kreivin suun ympärille.
"Ahaa! se on hän?" mumisi hän. "Sano, että ilolla otan hänet vastaan."
Muutama minuutti sen jälkeen astui tuo verhottu nainen van Suchtelenin työhuoneesen. Kreivi meni kohteliaasti ja hymyillen häntä vastaan.
Nainen otti hunnun silmiltänsä. Se oli kavaltajatar, Brahelinnan neiti, Katarina Jägerhorn.
"Erittäin tervetullut, armollinen neiti", lausui kreivi ja vei hänen kätensä huulillensa. "Minua ilahuttaa nähdä teitä yhtä kauniina ja viehättävänä kuin ennenkin. Onhan siitä jo kokonainen kuukausi, kun viimeksi tapasimme toisemme, ja paljon on senjälkeen tapahtunut."
"Teidän ystävällinen vastaanottonne huvittaa minua erinomaisesti", vastasi neiti. "Teidän usein kertomat kehoituksenne, että kävisin Pietaria katsomassa, olen nyt täyttänyt. Isäni myös toivoi näkevänsä minun. Työ on nyt täydellisesti tehty. Suomi on nyt Wenäjän omaisuus, eikä kuulu enää Ruotsille. Pyrintömme ovat saavuttaneet toivotun menestyksen."
"Meidän aseemme ovat olleet voittoisat ja sotamiestemme urhoollisuutta ei voi kyllin kiittää", vastasi kreivi painavalla äänellä. "Tsaari on hyvin tyytyväinen, sen voin teille vakuuttaa."
Neiti katsoi terävästi puhujaan. Valtiomiehen kolkoista kasvoista ei hän voinut lukea, mitä tämä tarkoitti sanoillansa. Mutta kylmä väre ympäröi silloin neiden sydäntä. Hän ei enää polkenut Suomen maata, hän oli yksinvaltiaan hallitsemassa maassa, jossa hänen täytyi vai'eta.
"Tehdyt palvelukset helposti unhotetaan", vastasi hän. "Minä kumminkin olen työskennellyt rehellisesti ja uskollisesti."
"Jota myöskään ei unhoteta", vastasi van Suchtelen totisena. "Katsokaa, tässä saatte, jos suvaitsette ottaa, kortin, jossa pyydetään teitä huomenna siihen suureen juhlaan, jonka hänen keisarillinen majesteettinsa viettää talvipalatsissa. Tässä on myös yksi herra isällenne. Olette molemmat olleet meille uskollisia ystäviä ettekä saa millään tavoin jäädä pois juhlasta, joka pidetään Suomen voittamisen kunniaksi. Itse esittelen teidät Keisarille, johon silloin saatte persoonallisesti tutustua."
"Kuinka hyvä ja kohtelias te olette", vastasi neiti punastuen ilosta ja hänen kunnianhimonsa oli tyydytetty. "Luulin olevani unhotettu, mutta huomaan, että olenkin erehtynyt. Korkein palkintoni on oleva, kuin saan nähdä ja puhella keisarin kanssa."
"Minun on kerrottava teille eräs uutinen, joka ehkä huvittaa teitä, varsinkin kuin olette niin hyvät ystävät evesti Giboryn kanssa", lausui kreivi.
"Ja se on?"
"Että keisari on nimittänyt tuon urhoollisen evestin kenraalimajuriksi ja antanut hänelle Wladimirin tähdistön suuren nauhan."
"Se todistaa, että tsaari käsittää ja palkitsee ansion mukaan", vastasi neiti. "Evesti on mainio kavaljeeri ja naisten suosittu ritari."
"Jonka kautta hän myös on päässyt loistavaan avioliittoon rikkaassa ja ylhäisessä maailmassa", vastasi kreivi ivallisella hymyllä. "Neljätoista päivää sitten vietti hän häänsä 18-vuotiaan kaunottaren, neiti Olga Jupisoffin kanssa, joka lahjoitti miehellensä myötäjäisinä tiluksen 40,000 sielun kanssa ja rahoissa yli kaksi miljoonaa ruplaa."
Neiti vaaleni, vaan koetti suurella vaivalla salata liikutustansa. Tuo uutinen oli musertavaa lajia. Gibory oli, kuten hän luuli, lämpimästi ja rehellisesti lempinyt häntä, niin että neiti luuli kokonaan kiinnittäneen häneen itseensä. Evestin tapaaminen oli ollut hänen tärkein asiansa Pietariin. Se erehdys, jonka hän evestin tunteita arvostellessaan oli tehnyt, syvästi kalvoi hänen sydäntänsä, mutta hän hillitsi itsensä ja vastasi, tahtoen näyttää kylmältä ja välinpitämättömältä: "että toivoi heille kaikkea onnea", jonka jälkeen hän nousi ylös ja otti jäähyväiset kreiviltä, joka kohteliaasti seurasi häntä aina vaunuihin saakka.
"Me tapaamme, kuten toivon, huommeisiltana toisemme juhlassa keisarin luona", lausui kreivi erotessa. "Hyvästi siksi, armollinen neiti, ja tervehtäkää isäänne minulta."
Neiti veti hunnun kasvoillensa. Vaunu vieri pois ja kulki Nevalle päin, jonka varrella oli tuo pienonen rakennus, missä petturi Jägerhorn asui.
Kun isä ja tytär tapasivat toisensa, kysyi edellinen kiihkeästi millä tavoin kreivi oli hänen ottanut vastaan.
Neiti kertoi lyhyen keskustelunsa valtiomiehen kanssa ja antoi isälle kutsumakortin keisarilliseen juhlaan, jonka hän oli saanut isällensä annettavaksi.
Jägerhornin kasvot loistivat ilosta.
"Mikä kunnia ja mikä hieno kohteliaisuus", huudahti hän. "Ainoastaan korkeampi-säätyisiä henkilöitä on sinne kutsuttu ja meidän siellä olomme on kohottava arvomme ja tekevä meidät huomatuiksi. Onnemme aurinko on nousemassa, meidän työmme tulevat palkituiksi ja me saamme niittää niitä hedelmiä, joita työmme ansaitsee. Mutta sinä olet alakuloisen ja synkän näköinen. Onko jotakin tapahtunut, jota et tahdo kertoa?"
"Minä luulen, että toiveemme venäläisestä kiitollisuudesta eivät tule täytetyiksi siinä määrässä, kuin olemme odottaneet", vastasi neiti katkeralla äänellä. "Kreivin vastaanotto oli tosin kohtelias ja ystävällinen, mutta minä en oikein pitänyt hänen puhelutavastansa. Hän antoi koko kunnian Suomen valloittamisesta venäläiselle sotajoukolle eikä tahtonut puhua mitään suomalaisten ystäviensä tekemistä hyvistä töistä. Kun työkalua ei enää voida käyttää, niin heitetään se pois."
"Ei suinkaan, sinä erehdyt kokonaan", vastasi isä vakuuttaen. "Suchtelen on sotamies ja pitää ankarasti sotakunniastansa eikä tahdo muille suoda mitään ansioita. Keisari ei voi minulle antaa vähempää kuin kuvernöörin paikan jossakussa läänissänsä. Sellainen paikka tekee omistajansa rikkaaksi muutamissa vuosissa, jos hän ymmärtää hoitaa virkaansa."
"Kyllä pian käy selville, jos teidän toiveenne ovat perustetut eli ei", vastasi neiti. "Se tapa, millä keisari huomenna ottaa meitä vastaan, on määräävä siitä. Minäkin olen uneksinut kunniasta, vallasta ja rikkauksista ja paljon olen uhrannut sen tarkoitukseni voittamiseksi, kaikki, jopa kunniani ja arvonikin."
Isä tahtoi vastata hänelle, mutta hän nousi ylös ja meni omiin huoneisiinsa. Giboryn menettäminen vaivasi häntä sanomattomasti. Hän oli rakastanut häntä eikä voinut unhottaa eikä sydämmestään reväistä sitä rakkautta.
"Petetty, häväisty, eikä hän edes sanallakaan antanut minun aavistaa asian todellista kantaa", sanoi hän itseksensä. "Tuo Ranck uhkasi minua kerran kostaa, kentiesi oli hänellä oikein, minä melkein pelkään sitä."
Hän alkoi järjestellä vaatteustansa seuraavan päivän suureen juhlaan. Hän tahtoi eduksensa näyttäytyä kaikessa komeudessansa ja koetteli sentähden parastansa.
Seuraavan päivän ilta oli käsissä. Tähdet loistivat kaikessa komeudessansa, mutta vieläkin loistavampi oli Talvipalatsi, jonka ikkunat valomerenä häikäisivät silmiä. Joukko komeita vaunuja kulki lakkaamatta linnan rappusia kohti ja jätti sinne yhden toisensa perästä noita keisarillisia vieraita.
Salit ja kammarit pian täytyivät. Komeus näissä huoneissa, se hienous ja erinomainen loisto, joka täällä vallitsi, herrojen loistavat univormut, naisten korukivistä ja timanteista loistavat puvut enensivät juhlallisuuden vaikutusta ja miellyttivät silmää. Aasialainen ja europalainen loisto sekaantuivat täällä toisiinsa ja tekivät sellaisen lumoavan vaikutuksen, ett'ei sitä ole helppo kertoa.
Niin kutsutussa ritarisalissa otti keisari puolisoinensa vastaan vieraitansa ja täällä ne heille esiteltiin. Aleksanteri oli tähän aikaan vielä kaunis mies, ja pulskempaa hallitsijaa oli vaikea löytää. Hänen lempeiden, surullisten silmäinsä katse oli miellyttävä. Uskonnolliset haaveilut eivät vielä olleet saaneet valtaa hänessä. Kun hän oli suora ja kaikkeen hyvään ja jaloon taipuvainen, uneksui hän vielä nuoruuden unelmaansa, miten voisi niin hyvin hengellisessä kuin aineellisessakin suhteessa tehdä kansansa onnelliseksi. Nuoruudessansa oli Aleksander kasvatettu vapaissa mielipiteissä, jotka hän omisti parantajan koko innolla. Hän tahtoi hallita vapaata kansaa eikä orjia. Hän vihasi valhetta, petollisuutta ja kavaluutta. Hänen jalo luonteensa vasta niiden vastusten kautta, mitkä kohtasivat hänen vapaamielisiä parannuspuuhiansa ja sen salaliiton tähden, jolla uhattiin hänen henkeänsä, muuttui ja tuli itsevaltiaaksi.
Nyt astui sisään Jägerhorn tyttärensä kanssa. Hänen epävarma katseensa ja sokerinmakea, mairitteleva hymynsä tekee katsojaan inhottavan vaikutuksen. Petturin kuva on painettu hänen kasvoihinsa ja Kainin merkki näkyy hänen otsallansa. Eikö hän ole auttanut murhaamaan, mitä ihmisellä on pyhintä — synnyinmaatansa. Hänen tyttärensä sitä vastaan kantaa päänsä pystyssä. Hänen mustat silmänsä säkenöitsevät ja rohkeasti katselee hän ympärillensä. Hänen pukunsa on loistava ja kaunistaa hänen ulkomuotoansa. Van Suchtelen, joka on aivan keisarin läheisyydessä, menee heitä vastaan ja esittää heidät keisarille.
"Majuri Jägerhorn ja hänen tyttärensä, Suomesta", lausui valtiomies."Näistä henkilöistä jo olen kertonut teidän Majesteetillenne."
Aleksanterin otsalle heti ilmestyi synkkä, uhkaava pilvi. Vihainen katse säihkyi hänen silmistänsä ja ankarasti katsoi hän isään ja tyttäreen.
"Vai niin, te olette siis salaisesti vehkeilleet maatanne ja kuningastanne vastaan", sanoi hän kovasti, niin että lähellä olevat hyvin kuulivat hänen sanansa. "Minulle te ette ole tehneet mitään hyviä töitä ja tietäkää, että minä vihaan kaikkea petosta, tapahtukoon se missä muodossa ja millä nimellä hyvänsä. Hyvästi!"
Hänen antamansa isku oli musertava ja murtavat olivat ne katseetkin, jotka hän loi isään ja tyttäreen. Horjuvin askelin ja puoli horroksissa läksivät he salista ja kiiruhtivat kotiinsa. Musiikin sävelet ja vierasten iloinen hälinä kaikuivat kuin paholaisen pilkkanauru heidän korvissansa. Jägerhorn heittäysi muserrettuna ja voimatonna sohvaan samalla kuin hänen tyttärensä mielettömässä raivossaan riisti päältänsä kalliin pukunsa ja polki sen jalkainsa alle.
"Mikä ääretön pilkka, mikä hirveä häpeä on kohdannut meitä", huusi hän kasvot kuollonkalpeina. "Se olette te, isäni, joka ensin johdatitte ja viekottelitte minun petturiksi maatamme kohtaan, joka myöskin kiroaa ja ylenkatsoo meitä. Minne hyvänsä käännymme, niin meitä ylenkatsotaan ja pidetään synnyinmaan kavaltajina. Elämämme tulee kurjimmaksi maailmassa. Oi, mikä hirveä kohtalo."
Niinkuin hän sanoi, myös tapahtuikin.
Piakkoin sen jälkeen saivatkin ruotsalaiset kavaltajat keisarillisen käskyn lähteä Pietarista. Jägerhorn meni Lontooseen, jossa hän, ranskalaiseksi vakoojaksi epäiltynä, pistettiin Towernin linnaan. Useampien vuosien tuskallisen vankeuden perästä hän vihdoinkin päästettiin vapaaksi ja palasi syntymäseuduillensa, jossa hän, ylenkatsottuna kaikilta, kuoli Porvoossa 6 päivänä Maaliskuuta 1825.
Yhtä paljon vihattuna kaikilta eli hänen tyttärensäkin, tuo ylpeä, kunnianhimoinen "Brahelinnan neiti." Ei koskaan näyttäytynyt hän ulompana, vaan eli yksin ja hyljättynä sillä maatilalla, jossa hän oli syntynyt. Joskus voi kulkija, käydessänsä kartanon pihalla, ikkunassa huomata mustan vartalon, jolla on lumivalkoinen tukka, silmät syvään painuneet ja aavenmoiset kasvot, tirrottaen katselevan tyhjään avaruuteen. Mitä hän lienee ajatellut? kentiesi Jumalan tuomiota ja sitä oikeuden mukaista palkintoa, joka oli häntä kohdannut.
Mutta se synnyinmaa, jonka hän ja hänen kaltaisensa olivat pettäneet ja unhottaneet, oli vielä niin jalomielinen, että avasi sylinsä ja lahjoitti hänelle — haudan, jossa hän vihdoinkin sai levätä.
* * * * *
Sairashuoneet ja joukko yksityisiä asuntojakin Uudessa-Kaarlepyyssä olivat Oravaisten verisen tappelun perästä täytetyt haavoitetuilla. Viimeksi mainittujen joukossa oli myös vanha Koiskinen, Ranck ja Tiainen. Heidän haavansa eivät tosin olleet hengelle vaarallisia. He olivat kaikki sijoitetut samaan kartanoon. Hanna Tiainen oli heti taistelun, jälkeen tullut kaupunkiin ja hoiti nyt huolellisimmin sairaita. Ranckin ja hänen uudelleen tapaaminen oli ollut mitä sydämellisin. Nyt voi hän vapaasti ja pakotta kätkeä Hannan kuvan sydämmeensä ja sanomattoman ilon tunteella luuli hän huomaavansa, ett'ei Hannakaan ollut välinpitämätön. Vanha Koiskinen huomasi että "kala oli merrassa", hymyili itseksensä, kun hän kompuroi sauvansa varassa eteenpäin.
"Kaikki on loppunut, kaikki on menetetty, paitse kunnia", lausui hän Ranckille ja Tiaiselle. "Kasakat tulevat uittamaan hevosiansa Pohjanlahden rannikolla ja moskovalaiset tulevat herroiksi maassa. Suomen poikina olemme tehneet velvollisuutemme ja uhranneet veremme, emmekä enempää voineetkaan tehdä."
"Teillä, eno, on oikein", vastasi Tiainen, "ja niin pian kuin haavani ovat parantuneet palaan kotiseutuuni Karjalaan. Siellä tahdon rauhassa viljellä isältäni perittyä maata ja odottaa vapauttamisen päivää. Sillä vielä kerran luulen huudon: taisteluun, kamppailuun, taas kaikuvan aina Kemistä mereen saakka ja isänmaan taasen tulevan vapautetuksi."
"Ja silloin ymmärrämme paremmin ja uskollisemmin pysyä yhdessä", lausui Ranck. "Tämä kokemuksen ja kärsimyksen koulu, jonka nyt olemme läpikäyneet, on oleva meille hyödyksi. Sorto on saattava meidät enemmän ja paremmin pitämään arvossa vapautta ja tuleva suku on oikaiseva ja sovittava sen, mikä on rikottu ja väärin tehty."
Koiskinen ja Tiainen menivät edellisen huoneesen. Ranck jäi yksin Hannan kanssa. Hän istui ikkunassa ja katsoi miten syys-aurinko vähitellen laskeusi etäisten metsien taakse.
Ranck meni hiljaa hänen luoksensa ja pani kätensä hänen ympärillensä.
Hanna kääntyi ympäri ja katsoi hänen silmiinsä iloisella, kysyvällä katseella.
"Minä rakastan sinua, Hanna, syvästi ja sydämellisesti", kuiskasi hän. "Voinko toivoa mitään?"
"Voit", vastasi hän, "sillä kau'an aikaa sitten olet jo voittanut sydämeni. Sinulle tahdon kuulua ja sinua rakastaa koko ikäni. Sinä olet kelvollinen Suomen poika, totisen kunnian ja arvon mies."
"Mutta jos nimeni ei olisikaan Ranck, vaan kokonaan toinen, voisitko sittenkin sanoa sitä samaa?" kysyi hän levottomasti katsoen hänen silmiinsä.
"Voin, sillä olen vakuutettu, että sinä millä nimellä hyvänsä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi sama todellinen, ylevämielinen mies", vastasi hän.
"Sitten rohkenen myös serkkunasi, onnettomana ja maanpakolaisenaKaarlo August Koiskisenauudistaa pyyntöni: tahdotko ruveta vaimokseni?"
Kylmä väre kävi Hannan ruumiin lävitse. Hänen silmänsä tirrottivat kummastuksesta ja kauhusta Ranckin kasvoihin.
"Kavaltaja, häväisty", mumisi hän. "Oi, ei, ei, en voi!"
Hän nousi kiiruusti ja läksi huoneesta.
Kyynelsilmin katsoi Ranck hänen jälkeensä.
"Oi, Jumalani! mikä rangaistus seuraa minua", mumisi hän. "Minun täytyy puhua Döbelnin kanssa ja ilmaista hänelle kaikki. Armahdukseni on taskussani ja hyvitys ynnä sovitus on minulle myönnettävä."
Noin 14 päivää tämän jälkeen voivat jo haavoitetut jättää huoneensa. Tällä ajalla olivat Ranck ja Hanna välttäneet toisiansa eivätkä enää yhtyneet. Synkkä alakuloisuus vallitsi ja vanha Koiskinen aavisti jotakin ikävää tapahtuneen Ranckin ja Tiaisen sisaren välillä sekä koetteli turhaan saada siitä selkoa.
"Solmu on tullut lankaan", mumisi hän. "Mutta kaikki täytyy vielä muuttua hyväksi. Ne molemmat ovat luodut toisillensa. Siinä on vaan joku väärä käsitys, eikä mitään muuta. Minun pitää ensin puhua Ranckille ja sitten Hannalle. Niiden täytyy kuulla minun sanojani ja sopia, se on aivan varma."
Kaikki joukot olivat lähteneet Uudesta-Kaarlepyystä ja olivat matkalla pohjoiseen päin. Ainoastaan Döbeln rykmenttineen oli vielä jälellä, ottaaksensa mukaansa haavoitettuja ja varjellaksensa peräymismatkaa. Ranck oli käynyt evestin luona ja keskustellut hänen kanssansa kau'an ja ystävällisesti. Kun he erosivat, niin ojensi Döbeln hänelle kätensä ja lausui:
"Huomenna täytän pyyntönne. Tarkastus-aikaan keräytyy rykmentti torille ja pitäkää huolta, että ystävänne silloin ovat saapuvilla."
Kun Ranck tuli kotia, olivat Koiskinen, Tiainen ja hänen sisarensa yhdessä.
"Ylihuomenna alkaa rykmenttimme marssia pohjoiseen päin", lausui Ranck lyhyesti tervehdittyään. "Kello kymmenen huomeis-aamuna tarkastaa von Döbeln rykmenttiä. Ehkä tulette tekin silloin saapuville lausumaan aseveljillemme viimeiset jäähyväiset."
"Kyllä tulemme", vastasivat Koiskinen ja Tiainen. "Porin rykmentin urhoot ansaitsevat kunniallisen kädenlyönnin ja sydämellisen kiitoksen hyvästä kumppanuudesta", lisäsi veteraani. "Sellaisia sotamiehiä ei löydy missään sotajoukossa."
"Totta varmaan tekin, Hanna, saavutte sinne?" kysyi Ranck vähän liikutetulla äänellä. "Minä luonnollisesti seuraan rykmenttiä ja sitten emme enää näe toisiamme."
Hannan kasvot olivat kuolon kalpeat eikä hän kohottanut silmiänsä kuin vastasi:
"Minä tulen tarkastukseen, sillä heti sen jälkeen lähden veljeni kanssa kaupungista."
Synkkämielisesti kuunteli vanha Koiskinen näitä sanoja. Hetkisen näytti, kuin hän tahtoisi puhua, mutta hän hillitsi itsensä ja mumisi:
"Odotan vielä huomiseen, mutta sitten puhunkin sanoja, enkä laske leikkiä."
Huomispäivä valkeni ja syksyinen aurinko kohosi selkeälle taivaalle. Kaupungin asukkaat virtasivat joukoissa torille katsomaan tarkastusta ja lausumaan joukolle viimeiset jäähyväisensä. Tiedettiin tämän eron olevan pitkällisen. Tuo tunnettu univormu ei ollut enää ilahuttava heidän silmiänsä. Kasakkia ja venäläisiä odotettiin jokapäivä ja heidän kanssansa koettelemuksia ja sortoa.
Tukien Tiaisen käteen ja Hanna oikealla puolellansa, on vanha Koiskinenkin asettunut joukon sekaan. Nyt kuuluu etäältä tunnetut Porin marssin sävelet. Rykmentti on tulossa. Sotamiehet ovat veteraaneja useista kunniakkaista taisteluista. Ylpeänä liehuu rykmentin ruudin savusta mustunut lippu. Joukon etunenässä ratsastaa von Döbeln tuo kunniakas side otsallansa ja kiiltävä miekka kädessä. Juuttaan sankaria tervehditään paljain päin ja hurraahuutojen kaikuessa. Hän tervehtää ystävällisesti takaisin. Seis! komennetaan ja joukko järjestyy kahteen riviin.
Von Döbeln on asettunut rintaman etupuolelle. Kuolon hiljaisuus vallitsee. Vanha Koiskinen ja hänen seurueensa on asettunut lähelle evestiä. Rykmentti tekee kunnioitusta kiväärillänsä.
Döbeln lausuu:
"Sotamiehet, aseveljet! Olemme valmisna muutamien tuntien kuluttua lähtemään täältä, yhtyäksemme armejaan. Sitä ennen olen halannut nähdä teidät kokoontuneina, isänmaan ynnä omassa nimessäni kiittääkseni teitä niistä säästämättömistä vaivoista ja siitä urhoollisuudesta, jota kaikissa tilaisuuksissa olette osoittaneet. Sotamiehet! kiitän ja ihmettelen teitä ja kehoitan teidän olemaan kestävät viimeiseen asti."
"Eläköön urhoollinen Porin rykmentti!" huusivat katsojat.
Döbeln jatkoi.
"Mutta yksi tehtävä on minulle annettu, jonka täytän ylpeydellä ja ilolla. Aseveljiemme joukkoon luemme myös urhoollisen luutnantti Ranckin, jota me kunnioitamme ja rakastamme. Ennenkuin hän astui meidän riveihimme, oli hän palvellut Ranskalaisessa sotajoukossa ja siellä paljaasta sotamiehestä kohonnut evestin arvoon ja rykmentin päälliköksi ynnä kunnialegionan komentajaksi, jotka kaikki todistavat urhoollisuutta, miehuutta ja kuntoa. Kun sota alkoi pohjoisessa, kiiruhti hän synnyinmaansa suojelemiseksi vapaaehtoisena tarjoamaan palvelustansa. Hänen urotyönsä tunnemme kaikki ja ylpeydellä luemme hänen aseveljeksemme urhoollisten porilaisten rivissä.
"Mutta se nimi, jolla hän on tunnettu ja kunnioitettu joukossamme, ei ole hänen oikea nimensä. Kuningas on käskenyt hänen ottamaan todellisen, hänelle kuuluvan nimensä, samalla kuin se tuomio, joka kau'an aikaa sitten hänelle langetettiin, on peruutettu. Mitä hän nuorukaisena rikkoi, sen hän miehenä runsaimmasti ja kunniakkaimmasti on sovittanut. Luutnantti Ranckia ei ole enää meidän rykmentissämme, mutta sen sijaan luutnanttiKaarlo Aukusti Koiskinen, jota minä omassa, rykmenttini ja koko Suomen sotajoukon nimessä lausun tervetulleeksi todellisena ja jalona sotilaana. Eläköön luutnantti Koiskinen!"
Loppumaton riemu valtasi läsnäolijat ja sotamiesten hurraahuudot sekaantuivat katsojien ääniin. Vanha Koiskinen syöksyi esiin unhottaen haavansa, ja heittäysi poikansa syliin.
"Minun poikani, minun poikani", huusi hän. "Sinä olet voittanut hyvityksen ja sovinnon, sinä olet sotinut ja taistellut, sinä olet saavuttanut voiton seppeleen. Ole siunattu! Tämä silmänräpäys autuaallisesta ilosta tekee minun jälleen nuoreksi ja saa minun unhottamaan kaikki kärsimykset ja surut!"
Tämä näky teki syvän vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin. Kaikki kiiruhtivat puristamaan Ranckin kättä ja lausumaan hänelle ystävällisiä sanoja. Kun Döbeln huomasi, että Ranck kernaasti tahtoi välttää kaikellaista hyväilemistä, kiitti hän rykmenttiä, jonka jälkeen se marssi kasarmiinsa.
Kun Ranck eli Koiskinen, kuten häntä nyt tahdomme nimittää, palasi asuntoonsa, tapasi hän siellä runsaasti varustetun päivällispöydän katettuna. Hänen ystävänsä tahtoivat yksinkertaisella juhlallisuudella pyhittää tätä päivää ja vanhalla ystävällänsä Rothilla oli ollut kaikki tehtävät toimitettavana. Kun Koiskinen oli vastaanottanut läsnäolevien onnentoivotukset, meni hän etsimään Hannaa. Kun hän astui huoneesen, nousi tämä ylös ja meni Koiskista vastaan avoimin sylin ja hehkuvin poskin.
"Ja nyt Hanna, minkä vastauksen sinä lopullisesti minulle annat?" kysyi hän. "Tuleeko minun onneni täydelliseksi, tuleeko se kruunu, jonka saavuttamiseksi olen työskennellyt, minulle eli vieläkö ainoastaan okaita on kasvava minun tielläni?"
Hanna nojasi päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi:
"Olen sinun ikuisesti. Koiskisen nimi on nyt minulle yhtä rakas kuin ennen Ranckin. Entisyys peittyköön ikipäiviksi unhotuksen hautaan ja me yhteisesti työskennelkäämme uuden, autuaallisen ja onnellisen ajan saavuttamiseksi."
Venäläiset ovat valloittaneet koko Suomen, rohkeasti tunkeutuvat he jo Ruotsiinkin ja heidän joukkonsa seisovat Uumeossa. Aselepo on sovittu, joka oli kestävä vakituiseen rauhaan saakka. Ruotsalaiset joukot ovat palanneet kotiseuduillensa ja von Döbeln on vastaanottanut jälellä olevan sotajoukon päällikkyyden, johon kuului yksi pataljoona Itägöötiläisiä krenatieriä, Kalmarin rykmentti ja — suomalaiset.
Syyskuun 17 päivänä tehtiin Haminassa rauha, jonka kautta Ruotsi menetti kolmannen osan aluestansa ja antoi Suomen Tornion ja Muonion jokiin asti, jotka tulivat rajaksi, jota venäläiset olivatkin himoinneet aina Pietari Suuren ajoista asti. Wenäjän kansa iloitsi saavuttamastansa voitosta. Wiapori ja sittemmin linnoitettu Bomarsuntti Ahvenanmaalla tulivat vastaisuudessa suojelemaan rajaa sekä maan että meren puolelta ja suomalaiset tulivat miehittämään Wenäjän sotalaivoja.
Lokakuun 8 päivänä oli Döbeln kerännyt johtamansa ruotsalaiset ja suomalaiset Uumeon torille. Täällä seisovat veteraanit, sankarit niin monesta kunniakkaasta taistelusta, miehet, jotka olivat olleet uhraavan isänmaan rakkauden elähyttämät. Rääsyisinä ja kurjuuden todellisena kuvana seisovat siellä jäännökset Suomen sotajoukosta, joka on ollut ihmeteltävä alusta loppuun saakka tässä surullisessa sota-näytelmässä. Tuolla tulee Döbeln, puettuna harmaasen, veriseen takkiin ja samallaisessa puvussa on hänen päällikkökuntansakin. Hän asettuu upseerinensa keskelle sotamiesten muodostamaa neliötä. Veteraanit tervehtävät häntä vilkkailla riemuhuudoilla. Kanuunat jyskäävät, liput liehuvat ja musiikki soittaa tehdyn rauhan kunniaksi. Kun vihdoinkin saavutetaan hiljaisuus, paljastaa Döbeln päänsä. Kyynelsilmin kohottaa hän voimakkaan äänensä ja lausuu:
"Sotilaat! olen kerännyt armeijan ilmoittaakseni, että rauha on tehty Ruotsin ja Wenäjän valtojen välillä. Tämä rauha kokonaan poistaa sodan kaikki onnettomuudet. Tämä varmaan on oleva ilosanoma, sillä Ruotsin tyhjennetyt varat eivät myönnä enää sellaisen sodan pitkittämistä, joka on alotettu valtiollisesta hairahduksesta ja joka kahtena vuotena on niellyt kaikki sen voimat. Mutta Suomi tulee eroamaan Ruotsista — valtakunnan rajaksi tulee Tornionjoki. Suomalaiset! tässä rauhassa kadotetaan kolmas osa Ruotsin kruunun alueesta; Ruotsi kadottaa ikipäiviksi uljaan Suomen kansakunnan, vankimman tukensa. Ei siinä kylliksi, vaan Ruotsin sotajoukko kadottaa sydämensä, parhaan osan sotavoimastansa. Emämaa on murrettu, vaipunut suruun ja kaipaukseen äärettömistä häviöistä ja uhrauksista; mutta viisas kaikkivaltias on siten päättänyt kohtaloistamme, ne ovat kärsivällisyydellä vastaan otettavat.
"Sotamiehet! Kumppanit! Veljet! Te, jotka nyt päätetyssä sodassa niin suurella uskollisuudella ja miehuudella, huolimatta vihollisen lukuisuudesta, luonnollisella aseiden voimalla olette Siikajoella, Revolahdella, Pulkkilassa, Lapualla, Kauhajoella, Alavudella, Lapväärtissä, Ähtärissä, Nummijärvellä, Juuttaalla, Iisalmella y.m. voittaneet vihollista, Te, jotka omin käsin olette takaisin voittaneet puolen Suomea, Te jotka vihdoinkin monikertaisen ylivoiman edessä olitte pakotetut jättämään Suomen rajan, Te olette sittemmin kestävyydellä taistelleet ruotsalaisen emämaan edestä. Te täällä olevat kallisarvoiset jäännökset Suomen uljaasta kansakunnasta ja sen urhoollisesta sotakansasta, teillekin olen velvollinen, liikutetulla sydämellä, lausumaan kuninkaan, säätyjen, Ruotsin kansan, Ruotsin sotajoukon, kanssaveljieni, omani — meidän kaikkein vilpittömimmät kiitoksemme.
"Suomalaiset! Veljet! Teidän sankarityönne ovat suuret ja se kiitollisuus, jonka teille kaikkien nimessä julistan on samassa suhteessa. Tämän kiitoksen lausumiseksi vaadittaisiin koko kaunopuhelijaan kyky, mutta minä olen sotilas — sotilas! mikä uljas nimistys kuin sen saan teiltä — teidän edessänne ja teidän kanssanne. Sentähden vastaanottakaa liikutetun sydämeni mutkattomat ajatukset, ja Te ruotsalaiset joukot, jotka tässä tilaisuudessa olette läsnä, olkaa elävänä todistuksena Ruotsin emämaan rajattomasta kiitollisuudesta. Ruotsalaiset! olkaa ylpeät, että olette nähneet nämä suomalaiset jäännökset! muistakaa heitä! kunnioittakaa heitä! katsokaa heidän laihtuneita ruumiitansa, heidän kalpeita kasvojansa, ne kantavat merkkejä heidän uskollisista, vaikka hyödyttömistä ponnistuksistaan pelastaa synnyinmaansa edesmenneinä vuosina. Ja Te, suomalaiset! kuin tulette synnyinseuduillenne, niin viekää Ruotsin kansan kiitollisuus teidän kansakunnallenne. Muistakaa, että vaikka palaattekin kuluneissa vaatteissa, ammutuilla eli ruhjotuilla jäsenillä, viette Te kumminkin mukananne oikean sotilassielun kauniimman koristuksen. Vihollisiksi Ruotsin emämaalle Te ette koskaan voi tulla, siitä olen vakuutettu, mutta jäätte ikipäiviksi sen ystäviksi! Jos uusi valtiaanne estäisi teidän toiveittenne ja tahtonne täyttämistä, niin antakaa sydäntenne ja ajatustenne äänettömän siunauksen tulla emämaalle! Muistuttakaa siitä teidän lapsillenne; me tulemme suku suvulta siunaamaan teitä, kunnioittamaan teitä.
"Yhtä pyydän teiltä, että kuin tulette niille seuduille, missä voitimme vihollistamme, ja kun siellä näette nuo halvat hiekkaläjät, jotka peittävät kaatuneet kumppanimme, antakaa heille siunauksen huokaus; he ovat kuolleet sankareina ja kunnianhaamut hoitavat heidän tomuansa. Te tunnette ihmissydämen monenmoiset mutkat, sen taipumuksen pikaisesti valitsemaan esineitä, joita ei luule koskaan, unhottavansa: mutta tuskin on muutama viikko kulunut, ennenkuin vaihettelevaisuus on valinnut uudelleen. Aika muuttaa kaikki; mutta sen vakuutan teille ja te itsekin huomaatte sen, että sotilasside, solmittu taisteluissa, vaaroissa, veressä ja kuolemassa, ei koskaan katkea. Siis olemme molemmin puolin vakuutetut toistemme rakkaudesta. Sotilasveljeys ulettuu koko elämän läpi, ja se kiitollisuus, jonka olen teille lausunut ja vieläkin lausun, on meidän liitollemme katkeamaton yhdysside. Suomalaiset! Veljet! Jos nämä sanat voitaisiin vahvistaa verikyynelillä silmistäni, niin niitä vuotaisi ja jokainen pisara niistä vakuuttaisi minun kunnioitustani, ystävyyttäni!"
Niin puhui hän, tuo sankari monista kunniarikkaista taisteluista. Veteraanien syys-auringon valaisemille kasvoille vieri kyyneliä, jotka läksivät sydämen syvimmästä sopukasta. Döbelnin surulliset kiitollisuus- ja jäähyväis-sanat olivat ainoa tunteen todistus, jonka Suomen sotajoukko julkisesti sai emämaan hallitukselta, tuo sotajoukko, joka oli taistellut enemmän kuinkahdeksassakymmenessäsuuremmassa ja pienemmässä taistelussa.
"Riehuissa sodan, vaaroissaan,Mi miehuus väellä tuolla,Maa raukka, kuinka taisitkaanNiin rakastettu olla,Näin kallis kuinka olla voit,Kun pettua vaan leiväks soit!"