Nyt oli jo purjehdittu tuon huomatun laivan luokse ja kaikkien laivalla olevien iloksi havaittiin sen olevan tanskalaisen parkkilaivan, joka oli lastattuna viljalla ja ruokatavaroilla, jonka tähden rekatti piti sen hyvänä saaliinansa. Yksi alaupseeri ja muutamia miehiä laivaväkeä lähetettiin viemään sitä Karlskroonaan.
Iltasella oli Gaubineau kutsuttu upseerien luokse teevedelle. Tuon tanskalaisen kauppalaivan saavuttaminen antoi aihetta kaikenmoisiin keskusteluihin ja kapteeni oli räsymatoin historiain kertomisessa. Tällä erää kertoi hän niistä rikkaista saaliista, joiden ottamisessa hän oli ollut osallisena, nauttiessansa kolmen vuoden virkavapautta ja palvellessaan upseerina useissa laivoissa Englannin meriväestössä.
"Ranskalaisista ja hispanialaisista kauppalaivoista saimme parhaimmat palkinnot", lausui kapteeni. "Palkintorahat, jotka saimme rekattiGarmelillaollessamme, tekivät koko laivaväestön, päälliköstä aina touvi-ukkoon asti, rikkaiksi miehiksi. Rekatin päällikkö Pekka Fady oli omituinen sekä ihmisenä että merimiehenä. Kun hänellä ei ollut tekemistä vihollisen kanssa, niin huvitteli hän itseänsä joko veisaamalla hovimestarinsa kanssa vanhoja englantilaisia virsiä tahi myös toimitti hän täkillä kukkotaisteluita, joidenka tähden hän aina kuljetti mukanansa kaksi kanahäkkiä, jotka olivat täytetyt oikeilla tappeluhimoisilla kukkoloilla. Lähinnä vanhaa virsikirjaansa kunnioitti Fady enin esimiestänsä, englantilaista amiraali Duncania, jonka johdolla hän oli ollut osallisena tuossa saarivallan kunnialle niin loistavassa taistelussa Camperduinin luona 1797, amiraali De Winterin johtamia hollantilaisia vastaan. Pursseri, olkaa hyvä ja antakaa minulle vähän ruskeata vettä teeheni, sillä se tarvitsee vähän hienomman ma'un kuin mitä 'taivaallisen valtakunnan' maa on sille antanut."
Gaubineau laittoi itsellensä välttävän "kulauksen", joi ja maiskutti huuliansa.
"Kuin vaan saisimme liittolaisemme englantilaisen antamaan meille muutamia tammivallia laivastomme vahvikkeeksi ja sitten onnistuisimme tapaamaan moskovalaisia, niin ehkä kentiesi saisimme täällä Itämeressä samallaisen taistelun kuin Camperduinin luona", lausui alakapteini.
"Sitä minä epäilen, sillä huolimatta meidän suuresta tappiostamme Wiborgin luona 1790, pelkäävät venäläiset meidän laivastoamme, joka vielä onkin kunnioitusta ansaitseva, ja jos siihen vielä tulisi lisäksi muutamia englantilaisia laivoja, niin ei vihollinen rohkene ruveta taisteluun ja kumminkaan emme saa sellaista kuin taistelimme Camperduinin luona", vastasi kapteeni. "Mutta hyvää yötä, hyvät herrat. Gaubineaulla on hyvä onni ja jo huomenna toivon saavuttavamme laivastomme."
Mitä kapteeni toivoi, se myös toteutuikin. Seuraavana päivänä puolen päivän aikana saatiin näkyviin ruotsalainen laivasto, jossa oli 11 linjalaivaa, 5 rekattia, 2 prikiä ja kaksi jaalaa, jotka risteilivät Möenin edustalla. Läntinen tuuli puhalsi kovasti, meri aaltoili korkeana ja kahdesti käärityillä märssipurjeilla kiikkuivat laineilla nuo uhkeat "tammivallit", jotka olivat jäännökset siitä mahtavasta sotalaivastosta, jolla Kustaa III murtautui ulos Wiipurin lahdesta. Ne olivat jäännökset siitä laivastosta, joka 1788-89 ja 90 vuosien sodassa Wenäjän kanssa niin kunniakkaasti taisteli isänmaan vapauden ja omatakeisuuden edestä. Laivaston etunenässä purjehti ruotsalainen amiraalilaivaKustaa IV Adolf, joka oli viimeinen vuoden 1790 jälkeen raketuista laivoista. Se oli kaunis laiva eikä sitä kukaan kummastelekkaan, sillä tuon suuren mestarin Chapmanin äly oli muodostanut tämän samalla lujan ja sorean laivan rungon. Suikeana ja viehättävänä keinui se eteenpäin iloisessa leikissä Agirin tytärten kanssa ja ylpeydellä ja toivolla katseli sotalaivan päällikkö tuohon kolmikieliseen lippuun.
Puhaltaen keulakokasta merkin, joka ilmoitti, ettäBellonatoi mukanansa asiakirjoja viirilaivalle, ohjasi rekatti matkansa laivastoa kohti. Niinpian kuin parooni Cederström oli ottanut tiedon niistä määräyksistä, kuinBellonaoli tuonut mukanansa, kutsui hän heti kaikki päälliköt laivallensa ja ilmoitti heille, että venäläiset olivat valloittaneet Gotlannin ja myös että hän oli saanut käskyn viedä laivaston Karlskroonaan ottamaan sieltä sotajoukkoja laivoihin, sitte mennäkseen Gotlantiin ajamaan niiden ynnä linjalaivojen ja rekattien avulla vihollinen saaresta.
Tämä ilmoitus otettiin vastaan suurella riemulla Ruotsin laivastossa. Nyt saatiin taas näyttää, mihin nuo vanhat "tammivallit" kelpasivat vaaran hetkellä samalla kuin täydellä todella saatiin ottaa osaa sotaisiin leikkilöihin. Gaubineau oli kokonaan innoissaan. Hän kertoi upseereillensa yhden loistavan urotyön toistansa paremman, joissa hän oli ottanut osaa. Hän vannoi Marssin ja paavin parran kautta, että Gotland voitettaisiin takaisin hyvin helposti, eikä siihen tarvinnut muita miehiä kuin laivaston "sinitakkiset" ja että Karlskroonaan menemällä vaan tuhlattaisiin kallista aikaa.
Mutta ylipäällikkyys mietti tässä asiassa aivan toisin kuin kunnollinen kapteenimme. Laivaston tultua Karlskroonaan otettiin heti mukaan laivoille 374 miestä kuninkaan omasta rykmentistä, 500 Kalmarin, 514 Kronobergin, 417 Jönköpingin rykmentistä, ratsastavaa tykistöä kuusi kappaletta 6 naulasta kanuunaa ja 54 miestä Venden tykki väestöä, eli yhteensä 1,859 miestä evestiluutnantti Fletwoodin johdolla. RekattiSellonasai käskyn etsiä erinneet linjalaivatUrhoollisuusjaMiehuusja ilmoittaa heille sekä sotalaivaston lähestymisestä että käskyn sulkea Sliten läheisyyden, ett'eivät siellä olevat venäläiset kuljetuslaivat pääsisi pakenemaan. Laivasto läksi merelle 11 päivänä Toukokuuta ja ohjasi matkansa Gotlantia kohti.
KunBellona14 päivänä varhain aamusella palasi laivastoon, saatiin tietää kalastajilta, että venäläisten joukkojen päävoima, joka ilmoitettiin 2,500 mieheksi, oli asettunut Visbyhyn ja sen ympäristölle ja 150 miestä Sliten satamaan, jonka muinoiseen Carlstenin linnoitukseen kanuunat olivat asetetut. Saman päivän iltapuolella ankkuroitsi laivasto Sandviikiin. Tuskin olivat ne ehtineet asettua, kuin evesti Klintin lähettämä mies saapui amiraalilaivalle, tuoden mukanansa kirjeen parooni Cederströmille. Lähettiläs oli vanha tuttavamme, iloinen Manfred Skrifvari, joka oli tuon tärkeän, vihollista koskevan uutisen ilmoitettuaan päässyt kuvernöörin erinomaiseen suosioon, ja sama armo myös oli tullut kunnollisen Eerikki Krakinkin osaksi, josta kaikesta hänen oli kiitettävä Manfredin sukkelaa kieltä.
Skrifvari jätti evestin kirjeen parooni Cederströmille, joka kiiruhti lukemaan sitä. Se sisälsi vaan seuraavat rivit:
'Korkean-vapaasukuinen Herra Amiraali ja Vapaaherra!
Ne kanuunat, jotka vihollinen on asettanut entiseen Carlstenin linnoitukseen, ovatpuisiaeivätkä sentähden peljättäviä. Vihollinen oli myös peittänyt ruutitynnörilöitä Visbyn kirkonraunioihin, räjähyttääkseen kaupungin ilmaan, mutta sekin vaara on minun huolenpitoni kautta tullut poistetuksi. Jos herra amiraali tulee suoraa päätä Visbyhyn, täytyy vihollisen heti antautua.'
"Sen teen tiettävästi", huudahti Cederström, hyvin tyytyväisenä saamastansa ilmoituksesta, sillä vihollisen Carlsteniin asettamia kanuunia hän ei ollut katsellut juuri suotuisilla silmillä. "Tervehtäkää evesti Klintiä", sanoi hän kääntyen tämän lähettilääsen, "että kohta tapaamme toisemme Visbyssä."
Nuori kirjuri kumarsi ja kiiti ovelle, sillä hänellä oli kiire näkemään kaunista Annaa, jota hän nyt sai vapaasti ja estelemättä tavata, eikä tarvinnut peljätä yhtymistä Eerikki Krokin suurten käsien kanssa.
Amiraali Cederström ei menettänyt aikaa turhaan. Jo kello 7 samana iltana, kuin he päivällä olivat tulleet Gotlantiin, vietiin joukot silloisen kapteeni Nordenskiöldin johdolla maalle, eikä ainoatakaan vihollista ollut näkyvissä. Marssittiin suoraa päätä Visbyhyn, jossa venäläiset heti antausivat, sillä koko tämä toimi, että lähettää kourallinen miehiä Wenäjän rajoilta niin kaukaiseen paikkaan, kuin Gotlantiin ja vielä päälliseksi ilman pienintäkään apua sotalaivoista, oli niin päätön, ett'ei sen millään tavoin sopinut päättyä muulla tavalla, kuin miten se nyt päättyi.
Aamusella Toukokuun 17 päivänä tuli päällikönlaivalle viiriajutantti, kapteeni vapaaherra Klinckowström amiraali Bodiscon allekirjoittaman antautumiskirjan kanssa, joka sisälsi paljon edullisemmat ehdot kuin olisi tarvinnutkaan myöntää niin erillään olevalle ja vähävoimaiselle viholliselle; he saivat nimittäin vapaan pääsön samaan laivaansa, jolla olivat tulleetkin, jätettyään aseensa ja ampumavaransa, mutta saivat pitää kaiken yksityisen omaisuutensa, jos kunniasanallansa lupasivat, ett'eivät yhden vuoden kuluessa kantaisi aseita Ruotsia ja sen liittolaisia vastaan, kunniasana, jonka venäläiset kyllä osasivat kierrellä, varsinkin mikäli se koski miehistöä. Venäläinen matkue purjehti Toukokuun 18 päivänä Slitestä ja Ruotsin laivasto meni yhden osan kanssa sotajoukosta Karlskroonaan, mutta loput jäivät Gotlantiin. Gaubineau käskettiin toistaiseksi rekattinensa olemaan Sliten satamassa tarkastelemassa.
Noin 14 päivää moskovalaisten lähdettyä Gotlannista oli vaskiseppämestari herra Eerikki Krokin talossa tavallista vilkkaampi liike. Hyöriviä piikoja ja akkoja kiiteli siellä ulos ja sisään aivankuin eläviä sisiliskoja. Suuria oluttynnöreitä, viiniastioita ja muita juomatavaroita kuin myös useamman lajisia jumalanviljoja vietiin vaskisepän huoneisiin. No niin, eipä tuo kummallista ollutkaan, sillä seuraavana päivänä viettiraatimiesKrok ainoan tyttärensä, suloisen Annan häitä herra Manfred Skrifvarin kanssa, joka hyväin töidensä tähden oli nimitetty sotatuomariksi ja rykmentinkirjuriksi samalla kuin hänen tuleva appensa oli saanut raatimiehen sijan maistraatin pöydässä. Niinhyvin appi kuin vävykin olivat saaneet arvokkaan aseman tuossa muinoisessa hansakaupungissa, sillä ilman heitä eivät olisi Bodiscon puukanuunat yhtävähän kuin hänen aikeensa räjäyttää Visby ilmaan tulleet kenenkään tiedoksi. Kaiholla äännettömyydellä otti ukko Krok vastaan kaikki ne ihmettelemiset ja hyvittelemiset, joiden esineeksi hän oli joutunut. "Ei mitään syytä, hyvät ystävät, ei mitään puhumista", vastasi hän, luoden silmänsä alas, joka käytös vieläkin enemmän kohotti raatimiehen arvoa asujanten silmissä.
Hääpäivä oli käsissä. Sadottain vieraita keräytyi niinhyvin huoneihin kuin puutarhaankin raatimiehen asunnossa. Syreenit tuoksuivat puutarhassa, linnut olivat jo valmistaneet pesänsä ja iloitsivat ilmassa. Luonnon suuri rakkauden ja sovinnon juhla-aika lähestyi, kukka nojasi kukkaan ja kullallekimalteleva perhonen suuteli ruusun tulipunaista poskea, päivänkorennoinen rakasti ja kuoli auringon helteessä, kaikki oli vaan rakkautta ja eloa.
Ei kukaan halvempiarvoinen, kuin itse kuvernööri oli sulhaisen isän asemasta ja Manfred Skrifvarin nuorellinen vartalo näyttikin oikein sorealta tuossa uudessa sotatuomarin univormussa, jota hän kantoi. Anna oli loistavan kaunis ja noiden kumartavien vierasrivien ohitse talutti häntä Hänen Majesteettinsa rekattiBellonanpäällikkö, kapteeni Gaubineau, joka upseeriensa kanssa oli kutsuttu olemaan läsnä juhlatilaisuudessa. Gaubineau oli aikonut morsiuslahjaksi antaa yhden tiloistansa, mutta luopui siitä, saatuaan tietää, että raatimies itse oli kyllin rikas lahjoittamaan yhden tilan tyttärellensä. Ei sieltä ollut poissa rekatin ensimäinen upseerikaan, vaan oli hän päinvastoin yhtenä sulhaispoikana.
Vihkiminen oli päättynyt ja morsiuspari oli vastaanottanut läsnäolevien, onnentoivotukset. Nuoripari oli jäänyt hetkiseksi kahdenkesken. Manfred sulki nuoren vaimonsa käden omaan käteensä.
"Venäläisten käynti Gotlannissa perusti meidän onnemme", sanoi hymyillen nuori mies. "Ell'ei Bodiscon parrakkaat kasakat olisi tulleet saareemme, niin en koskaan olisi saanut omakseni sinua, Anniseni."
"Ja pyhä Nikolaus sitte, sinä et saa jättää häntä kiittämättä", kuiskasi Anna takaisin, sillä hän oli saanut Manfredilta tietää hänen kohtauksestansa isän kanssa kirkkoraunioilla. "Meillä on ollut apunamme sekä pyhimykset että venäläiset."
Häät kestivät sen ajan tavan mukaan useita päiviä. Vasta neljäntenä päivänä lähtivät vieraat. Gaubineau ja hänen upseerinsa palasivat rekattiinsa Slitessä, josta se käskettiin risteilemään Itämerelle ja vainuumaan vihollisia laivoja. Huhu levisi, että useita Tanskan kaapparilaivoja niillä vesillä häiritsi Ruotsin kauppaa ja rekatti meni koettamaan saadaksensa kiini näitä veijaria. Varsinkin himosi vanha Gaubineau tavata tuota jo ennen mainitsemaamme Tanskalaista kaapparialustaCort Adeleriaja tavallisella auliudellansa lupasi hän hyvän elinkautisen eläkkeen sille, joka ensimäiseksi huomaisi ja ilmoittaisi mokomasta pöpöstä.
Näytelmä metsässä. Meteli leirissä.
Noin penikulma pohjoiseen Uudesta Kaarlebystä on yksi noita majesteetillisiä honkametsiä, joita meidän kertomuksemme aikana Suomessa oli runsain määrin. Seuraamme kaitaa metsätietä ja tulemme raivatulle huuhtapellolle, joka maanviljelys-tapa kokonaan uhkaa hävittää metsät. Huuhtapellolla kasvaa ruista ja sen eteläisessä päässä on pirtti, suomalaisen talonpojan tupa, joka sekä ulkoa että sisältä on paimentolaisen tuvan kaltainen. Läävän seinä on aivan asuinhuoneen eli pirtin seinässä kiini. Lähistössä laitumella on muutamia lehmiä ja lampaita sekä pari noita pieniä, näöltään rumia, vaan muuten sitkeitä ja voimakkaita suomalaisia hevosia.
Me astumme pirttiin. Suomalainen vieraanvaraisuus kohtaa meitä kaikkiaalla, eikä meidän tarvitse peljätä, ett'ei meitä ystävällisellä käden annolla sanottaisi sydämellisesti tervetulleeksi. Ikkunoita ei ole pirtissä. Sysättävän luukun kautta päästetään valo pirttiin ja suljetaan se sieltä. Pirtin keskellä olevasta uunista tupruava savu tunkeutuu ulos katossa olevan aukon kautta. Pari seinään kiinnitettyä, kömpelösti tehtyä vuodetta kirjavilla kotikutoisilla peitteillä, muutama petäjäinen penkki, suuri pöytä, hylly, jossa on kaikellaisia tina- ja puuastioita, seinällä riippuvat kalastus- ja metsästys kapineet, vartaat katossa uunin kohdalla joihin on ripustettu paksuja reikäleipiä kuivamaan ja pari suurta kirstua, joissa vaatteet ja muu arvokkaampi omaisuus säilytetään, ovat huoneen täydellinen kalusto.
Rautakoukusta liedellä riippuu pata ja liedessä palavan tulen ääressä istuu suomalainen talonpoika ja hänen vaimonsa, tuijottaen tuleen. Pöydän ääressä istuu nuori mies ja puhdistaa piipyssynsä lukkoa. Nuorella miehellä on jättiläisen ruumiinrakennus. Hänen jäsenensä ovat vahvat kuin rauta, hän on metsän nuori honka, joka piakkoin muodostuu ytimekkääksi, myrskyä pelkäämättömäksi puuksi.
Nuo lieden edessä istujat olivat ukko Kitulanka ja hänen vaimonsa Kerttu; pöydän edessä istuva nuori mies oli heidän nuorin poikansa, Alarik, joka oli 21 vuoden vanha; hänellä oli liikanimi karhuntappaja, sillä hän, vaikka noin nuori, oli jo tappanut tusinan noita peljättyjä petoeläimiä.
Kitulanka oli vähän yli 60 vuoden vanha. Paitse harmahtavia hiuksia ei vuosien näkynyt jättäneen mitään ulkonaisia merkkejä hänen vankkaan ruumiiseensa. Työ ja vaivat olivat karaisseet hänen ruumiinsa kaikkia tauteja vastaan. Hän oli jumalaapelkääväinen, rakasti isänmaatansa, vihasi moskovalaisia kuin paholaista, oli itsepäinen kuin kaikki suomalaiset, ankara perheenisä, vaatimaton ja köyhyyden koettelema, mutta kiitti Jumalaa yhtä innokkaasti silloin kuin leipä oli sekoittamatoin kuin silloinkin, jolloin leipään oli pantu puoliksi pettua. Sellainen oli ukko Kitulanka.
Hänen vaimollansa oli samat hyveet. Hänen isänsä oli tuo paikkakunnallaan mahtava ja arvokas karjalainen talollinen Pohjan Poika. Tämä mies oli Sandelsin joukoille tien osottajana ja, vaikka jo 75 vuoden vanha, kumminkin ketteräjalkainen kuin nuorukainen ja silmät tarkat kuin kotkalla. Hänen isänsä oli ollut sotilaana Kaarlo XII:sta, itse hän rupesi talonpojaksi, mutta käytti kivääriä niinhyvin kuin metsästäjä sitä voi käyttää. Hän rakasti isänmaatansa niinkuin lapsi äitiänsä. Kun sota alkoi ja huuto: sotaan! kaikui metsissä, heitti hän pyssyn olallensa, ripusti kirveen ja puukon vyöhönsä ja meni sotaväkeen. Olihan hän suomalainen ja — sotilaan poika.
Kitulanka otti tupakkimassinsa ja täytti piippunsa, jonka pesä oli tehty visakoivusta, veti muutamia savuja ja katsoi poikaansa.
"Pyssysi lukko ei taida oikein hyvin sopia!" lausui hän äreällä äänellä. "Se varmaan on ruostunut venäläisestä verestä eli kuinka?"
"Ei, isäni", vastasi poika lyhyesti. Kitulangan parrakas naama kokonaan katosi savupilviin.
"Eilen kun olit metsässä, kävi täällä naapurimme Piljunen. Hän kertoi kaksi sinun veljistäsi kaatuneen Siikajoella. Ne haudattiin hänen puheensa mukaan Pietolan kirkkomaahan; nyt ei minulla ole kuin kuusi poikaa jälellä ja ne ovat kaikki sotaväessä", lausui Kitulanka painavasti.
"Sinulla on oikein, isäntä", lausui hänen vaimonsa, "meillä ei ole kuin kuusi poikaa."
"Teillä on seitsemän", vastasi Alarik ja viritti pyssynsä jännettä.
"Ei, minulla ei ole kuin kuusi!" kuului taas vanhuksen vastaus.
"Enkö minä sitte olekkaan poikasi, ukko Kitulanka, olenko minä joku epäsikiö, kuin suljet minun pois poikiesi luvusta?" kysyi nuorimies ja oikasi kookkaan vartalonsa. "Mikä tarkoitus teidän ja äitini puheella oikeastaan on?"
"Tosi tarkoitus! pelkuri ei ole konsana minun poikani", vastasiKitulanka.
Nuori mies muuttui tulipunaiseksi, hän puristi kättänsä niin kovasti pyssyn piipun ympäri, että veri sirkoili kynsien alta.
"Sanoitteko te, isä, minua pelkuriksi?" lausui poika tärisevin huulin. "Olenko minä pelkuri, vaikka niin monta kertaa olen taistellut metsän otson kanssa? Olenko minä pelkuri, vaikka yksin heittäysin Wajasalmen kuohuviin aaltoihin pelastaakseni kaksi miestä kuolemasta? Mitä puhetta on se, minä en ymmärrä sitä?"
"Etkö ymmärrä että istut kotona, vaikka hätäkello kutsuu kaikkia Suomen nuoria miehiä taistelemaan isänmaansa edestä? Etkö ole nähnyt kahdeksan veljeäsi toinen toisensa perästä menevän sotaväkeen, uhrataksensa nuoren henkensä pyhässä taistelussa? Oletko ollut kokonaan sokea? Etkö ole kuullut arvoisan kirkkoherramme Kelloniemen saarnastuolista julistavan, että se, joka voi kantaa aseita eikä mene taistelemaan, on hylkiö? Mitä! etkö ole näitä nähnyt ja kuullut ja yhtäkaikki vaan viivyttelet pirtissä? Sinä et ole minun poikani!"
"Ja luuletko, että kylämme kaunein impi, Savilahden Olga, tahtoo tietää mitään sinusta, pelkuri-poika", lausui äiti ylösnoustessaan ja katsahti vihaisesti Alarikiin. "Ei ainoakaan suomalainen nainen huoli sinusta mieheksensä, sen sanon sinulle. Häpeän, että olen synnyttänyt sinun maailmaan."
Poika kuunteli äitiänsä kuolonkalpeana.
"No niin, voin sanoa teille, ett'ei pelkuruus eikä Savilahden Olgan kauniit silmätkään ole estäneet minua veljieni rivilöistä", vastasi Alarik. "Minun on kostettava, ennenkuin jätän tämän paikan."
"Kosto viipyköön, silloinkuin isänmaa on vaarassa", vastasi vanhus. "Kun sota on loppunut, silloin on vasta oikeus ajatella omia asioitansa! Mitä sinulla sitte on kostettavaa?"
"Poljettu kunniani", vastasi nuori mies kumealla äänellä.
Kitulanka aikoi kysyä vielä enemmän, kuin pirtin ovi aukeni ja sisään astui seurakunnan arvoisa opettaja, vanha kirkkoherra Kelloniemi.
"Jumalan rauha! kuinka voitte?" kysyi hän tervehdykseksi, antaen kättä Kitulangalle ja hänen vaimollensa ja nyökäyttäen ystävällisesti päätänsä pojalle.
"Kylläpä, mitä minun ja vaimonikin terveyteen tulee, niin ei siinä ole moittimista", vastasi vanhus. "Suokoon Jumala, että maamme laita olisi yhtä hyvä! Mitä uutisia?"
"Olemme nähneet vihollisia kuljeksivan kylässämme", vastasi kirkkoherra. "He vaativat ruokaa ja viinaa. Ne eivät olleet tervetulleita vieraita ja vasta eilen jättivät he meidät rauhaan. Kuulivat, että joukkomme lähestyivät kylää ja silloin vasta karkasivat. Koko kylän asukkaat olivat uskolliset ja osoittivat sekä katseilla että sanoilla, kuinka kovasti he vihasivat vihollisiamme. Yksi ainoa oli Juutas, eikä voinut vastustaa moskovalaisten kultaa."
Vanha Kitulanka katsoi kysyvästi pastorin kasvoihin.
"Löytyyköhän Ylistaron asukasta, joka olisi voinut myödä itsensä viholliselle? Kirottu olkoon se äiti, joka synnytti sellaisen hylkiön", lausui vanha Kitulanka ja hänen ruumiinsa tärisi vihasta.
"Löytyy yksi, ja hänen nimensä onSavilahden Jooseppi."
Silloin kuului sekavaa kiljahtelemista; se oli Alarikin ääni.
"Savilahti?" kertoi Kitulanka, "onko sellainen mahdollista? Onhan hän Ylistaron rikkain talonpoika. Kenellä on kauniimpi pirtti kuin hänellä, lihavammat ja kauniimmat elukat, suuremmat metsät ja kalarikkaimmat järvet, hänen ei tarvinnut sitä tehdä armon tähden. Hänen tyttärensä on kaunein koko paikkakunnalla ja olisi voinut saada mieheksensä kenen hyvänsä kylästämme."
Pappi hymyili.
"Hän sai paremman vävyn kuin talonpojan! Savilahden Olga on vihitty sen kasakkamatkueen päällikön Barbarisoffin kanssa, joka oleskeli kylässämme. Alarik raukka, se oli vahinko, että hän uskoi tytön lupauksia", lisäsi pappi hiljaisella äänellä.
Kitulanka kääntyi ympäri ja katsoi sinnepäin, missä hän tiesiAlarikin tavallisesti istuvan. Se oli — tyhjä.
"Alarik on mennyt matkoihinsa", lausui isä. "Nyt ymmärrän, mitä hän tarkoitti kostollansa. Jos tunnen hänen oikein, niin saa Savilahti, tuo petturi, varoa itseänsä. Alarikin pyssy on tarkka eikä hänen silmänsä eikä kätensäkään petä. Oletteko kuulleet mitään leiristä?"
"Olen, meidän joukkomme Cronstedtin, Gripenbergin, von Döbelnin ja Palmfeltin johdolla vetäytyvät lyhyissä päivämarsseissa Härmään päin. Majuri von Fieandt on Kokonsaaressa urhoollisesti taistellut kahdeksan tuntia Jankovitsehin joukkoja vastaan, ennenkuin meikäläiset vetäysivät Dunkkarin sillalle. Fieandt on nyt taas Perhossa ja Karstulassa ja venäläisten yritys tunkeutua Kokkolaan ei ainakaan vielä ole onnistunut. Klingsporin asema ei myöskään ole parhain. Häntä uhkaa vihollinen takapuolelta ja edestä Rajevski, joka on saanut edullisen aseman Lapualla. Se tiedustelija, joka minulle ilmoitti näitä, luuli varmuudella, että Klingspor vihdoinkin pakoitetaan päättävään taisteluun ja sen onnellisesta päättymisestä meidän aseidemme hyväksi en epäile ollenkaan. Jumala on oikeudellinen, eikä kaikkivaltias voi muuta kuin olla meidän puolellamme."
"Niin, teillä on oikein, meidän kansamme on voittava sortajat", vastasi vanhus päättävästi. "Oi, kuin vanhuuteni estää minun uhraamasta vereni tässä pyhässä taistelussa. Voin ainoastaan rukoilla Jumalaa ja siinä kaikki."
"Ja siinä onkin kylliksi", vastasi pappi. "Suomen kaikissa kirkoissa pidetään esirukouksia meidän aseittemme voitton puolesta. Papisto on yhtä isänmaallismielinen kuin kansakin. Niiden kehoituksesta tarttuvat talonpojat aseihin kaikkiaalla. Jos päällikkyys ymmärtäisi tehtävänsä ja järjestäisi liikkeensä, niin nousisi koko maan miespuolinen väestö taistelemaan niinkuin yksi mies. Parin viikon kuluttua ei koko Suomenmaassa löytyisi ainoatakaan venäläistä."
"Se on totta, sillä ne, joiden pitäisi hallita ja järjestää meitä, eivät ymmärrä eivätkä tahdokkaan ymmärtää mitä on tehtävä", vastasi Kitulanka. "Mutta hiljaa, eikö taasen hätäkello kuulu kylästä? Onko siellä taas vihollinen eli mitä on tapahtunut?"
Pappi, Kitulanka ja hänen vaimonsa kiiruhtivat ulos pirtistä.
Kun tulivat ulos, kuulivat he selvästi kylästä hätäkellon kamalat säveleet ja samalla näkivät he punertavan valon kohouvan luoteisella taivaalla.
"Valkea on valloillaan kylässä, siitä ei ole epäilemistäkään", sanoi kirkkoherra. "Minun täytyy kiiruhtaa Ylistaroon katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Jääkää hyvästi, kunhan vaan ei vihollinen olisi sytyttänyt tulipaloa, siitä rukoilen Jumalata."
Hän likisti Kitulangan kättä ja aikoi juuri lähteä, kuin Alarik joutuisilla askelilla näkyi lähestyvän heitä.
"Mitä on tekeillä, kuin hätäkelloa soitetaan Ylistarossa?" kysyi pappi nuorelta suomalaiselta, joka juuri oli tullut heidän luoksensa.
"Savilahden petturi vaan on saanut palkkansa", vastasi Alarik hehkuvin poskin. "Hänen kartanonsa on kohta porona ja kaikki siellä säilytetyt tavaransa myöskin. Itse hän taitaa tehdä niille seuraa, sillä vaikka huoneet olivat yhtenä tulipatsaana, niin näin omin silmin, miten hän syöksyi palavaan rakennukseen luultavasti pelastamaan edes osan rikkauksistansa. Hätäkello on jo vai'ennut, siis on myös jo palokin loppunut, ha, ha, ha!"
Nuori mies nauroi hurjasti ja kiiruhti pirttiin, vaan ulkona olevat kolme henkilöä katselivat toisiansa.
"Ei kukaan muu kuin Alarik ole sytyttänyt Savilahden kartanoa", sanoi kirkkoherra, "näin sen hänen mielenliikutuksestansa."
"Tuo oli se kosto, josta hän puhui ja jota hän on miettinyt", mumisi isä. "Poikani olkoon nyt paroillaan, sillä luultavaa on, että häntä epäillään sytyttäjäksi."
Kitulanka vaihtoi kuiskaten muutamia sanoja vaimonsa kanssa. Vanha vaimo kiiruhti pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli poika valmis lähtemään sieltä. Kivääri ja laukku riippuivat hänen olallaan ja pitkä ruutisarvi ja haulikukkaro sivulla. Leveään vyöhön oli pistetty lyhyt, mutta leveä ja terävä puukko, joka ase on erittäin peloittavan näköinen suomalaisen talonpojan kädessä.
"Sinä ai'ot lähteä", sanoi vanha äiti ja katsoi terävästi pojan kasvoihin. "Metsän eläimiäkö sinä ai'ot metsästää?"
"Eläimiä kyllä, vaan niitä kutsutaan venäläisiksi ja kasakoiksi", vastasi nuori mies. "Kasakat ovat minun verivihollisiani siitä asti, kuin Barbarisoff viekotteli minun kauniin morsiameni. Minä menen sotajoukkoon ja tervehdän veljiäni teiltä ja metsäiseltä kodiltamme."
"Viivy hetkinen, sinun täytyy saada matkarahaa, sillä matka on pitkä."
Hän meni toisen suuren kirstun luo, nosti kannen ylös ja otti sieltä pienen nahkakukkaron, jossa oli muutamia, pieniä hopearahoja. Sitte meni hän pojan luo ja antoi kukkaron hänelle.
"Siinä on kaikki, mitä voimme sinulle antaa", sanoi äiti. "Mene rauhassa täältä.Kuole, mutta älä häpäise itseäsi, sillä silloin unhotan, että olet levännyt rinnoillani."
"Äiti, ole huoletta! Yhdeksäs poikasi häpäisee sinua yhtä vähän kuin ensimäinenkään lapsistasi. Menettelen aivan niin, kuin olisit alinomaa silmieni edessä."
Hän lankesi polvillensa ja äiti ymmärsi hänen tarkoituksensa. Hän pani vapisevan, ryppyisen kätensä poikansa kiharaiselle päälle.
"Ole siunattu poikani!" sanoi hän. "Olen antanut sinulle elämän ja käsken sinun uhraamaan sen isänmaalle. Älä unhota näitä sanoja."
"En koskaan, äitini, luottakaa siihen." Hän suuteli äitinsä kättä ja syöksyi ulos huoneesta. Ulkona seisoivat vielä hänen isänsä ja kirkkoherra puhellen keskenänsä.
"Minne menet Alarik?" kysyi viimeksi mainittu. "Sotaväkeen, taistelevien veljieni luokse! Nyt isä on hetki tullut, kuin poikasi on metsästävä muita otuksia, eikä vaan metsän otsoja. Voikaa hyvin, kohta saatte kuulla minusta."
Hän juoksi metsään, mutta seisattui äkkiä ja kääntyi ympäri. Kyynel vieri hänen silmistään ja minkätähden?
Sentähden, että laskeuvan auringon viimeisten säteiden valossa näkyi kaksi arvokkaan näköistä, ijäkästä vartaloa rinnakkain seisovan tuvan ulkopuolella. Ne olivat hänen isänsä ja kirkkoherra. Edellinen oli kasvattanut hänen yksinkertaisissa, mutta ankarissa opeissaan ja jälkimäinen oli valmistanut hänen ensimäiselle herranehtoolliselle. Vieläkö hän konsana oli näkevä noita rakkaita henkilöitä? Aavistus sanoi hänelle, ett'ei hän luultavasti sitä tullut tekemään.
Hän kääntyi kiireesti ympäri ja jatkoi nopein askelin kulkuansa. Jokainen metsäpolku, voi melkein sanoa jokainen puu, oli hänelle tuttu. Metsä oli ollut hänen kotinsa yhtähyvin kuin pirttikin.
Siten oli hän kulkenut noin neljä tuntia, kuin taasen seisattui. Punertava valo valaisi puita noin pari tuhatta jalkaa hänestä: hän lähestyi valoa.
"Tuolla löydän ne, joita etsinkin", mumisi hän itseksensä. "Ne ovatOlli Tiaisen sotilaita, jotka ovat asettuneet sinne."
Alarikin luulo toteutuikin. Suuren valkean ympärillä loikoi noin 50 eli 60 miestä, mustaverisiä, pulskia karjalaisia, ja odottivat päällikkönsä tuloa suuremman joukon kanssa päävartiosta Kalpista. Heillä oli pyssyt vieressänsä ja pitkät puukot riippuivat tupeistaan leveässä vyössä. Vanha noitanainen Akka ja hänen kanssansa Vaimo istuivat tulen lähistössä. Taikarumpu riippui vanhan akan sivulla ja kantele oli hänen polvillansa. Hän katseli haaveillen tuleen.
Miehet eivät maanneet. He tupakoivat ja odottivat saavansa kuulla Akan soittavan kanteletta ja laulavan jotakin heidän lempilauluansa, jotakin noista sulosointuisista, mutta synkeämielisistä, melkein surullisista lauluista, joita suomalainen niin mielellänsä haluaa kuulla. Mutta Akka ei kiirehtinyt koskettamaan kanteletta, hän vaan katsoi yhtämittaa tuleen.
Äkkiä säpsähti hän ylös, ikäänkuin näkymätön käsi olisi koskettanut häntä. Miehet katsoivat häneen taikauskoisen pelvolla, sillä he pelkäsivät hänen konstiansa. He luulivat, että hän oli nähnyt jotakin tuossa palavassa roviossa, tulessa, savussa. Mitä olikaan hänellä ilmoittamista.
Hän tarttui kanteleesen ja soitti erään kaihokkaan sävellön. Tämän tehtyä pani hän kanteleen pois ja alkoi lyödä rumpua, ensin harvemmin ja sitte sukkelammin. Hänen mustat silmänsä katselivat melkein hurjan näköisinä ympärinsä. Ne näyttivät vakavana tutkivan väliin yhtä, väliin toista miehistä. Vihdoin alkoi hän, yhtämittaa lyöden pieneen rumpuunsa, verkkaisan mutta tahdikkaan tanssin tulen ympäri ja lauloi samalla erään laulun Runottaren — kaikkivaltiaan tyttären — kunniaksi.
Miehet nousivat ylös. Tarkasti kuuntelivat he hänen laulunsa sanoja ja ottivat tarkoin vaarin hänen liikkeistänsä.
Sittenkuin Akka oli lopettanut laulunsa, huusi hän:
"Huomenna vierailee teistä useat Tuonelan neitsyen luona. Väinämöinen tarvitsee useampia uhreja kuin on tuntia vuoden päivissä. Hurja ja kauhea taistelu on tuleva. Olen kuullut hevosten hirnuvan, kanuunien jyskyvän ja nähnyt miesjoukkojen ryntäävän esiin. Monta teistä olen nähnyt makaavan verisenä ja kylmänä. Valmistakaa itseänne taisteluun ja kuolemaan, sillä huomenna on se suuri päivä."
"Sinä luulet siis, Akka, että tappelu tulee huomispäivänä?" kysyi kunnioittavalla äänellä Soini, joka oli joukon päällikkö. "Minä kävin eilen päävartiossa ja puhelin siellä kenraali Adlercreutzin kanssa. Hän käski minun asettumaan tänne ja lähettämään sanan Tiaiselle, että hän tulisi koko voimansa kanssa tänne ja odottaisi kenraalin määräyksiä, mutta tappelusta hän ei puhunut mitään."
"Olkoon niin, mutta tappelu tulee!" vastasi Akka ankaralla äänellä. "Minun merkkini eivät petä. Ennenkuin huommispäivän aurinko laskeutuu, niin on moni urhoollinen suomalainen muuttanut manalan majoille."
Juuri nyt saapui Alarik leiripaikalle. Ollen ennestään tuttu Soinin kanssa, meni hän hänen luoksensa ja tervehti häntä.
"Olen nyt tässä ja te olette luvanneet ottaa minut miestenne joukkoon", lausui nuori mies karjalaiselle. "Pysyttekö sanassanne?"
"En koskaan ole syönyt sanaani", vastasi Soini arvokkaisuudella. "Mutta muistatko, mitä sanoin sinulle, silloinkuin pyrit meidän miehiksemme?"
"Muistan, sinä sanoit, että te kaikki olette valmiit kuolemaan ja että tunnussananne on isänmaa kuin myös että jokainen, joka osoittaa pelkuruutta, ammutaan heti."
"Sen sanoin ja uudistan sen vieläkin", vastasi karjalainen. "Tahdotko niillä ehdoilla tulla meidän miehikseinme, niin olet tervetullut."
"Tahdon", vastasi Alarik korkealla äänellä,
Soini nyökäytti päätään. Sitte kääntyi hän miehiin, jotka olivat heidän ympärillänsä.
"Sallitteko, että tämä nuori mies, Alarik Kitulanka, tulee meidän miehiksemme?" kysyi hän heiltä.
"Sallimme niillä ehdoilla, ett'ei hän koskaan käännä selkää viholliselle, vaan joko voittaa eli kaatuu meidän kanssamme", kuului vastaus.
"Hän on antanut sen lupauksen", vastasi Soini.
"Sitte tulkoon meikäläiseksi."
Kun miehet olivat antaneet tämän vastauksen, meni Akka Alarikin luokse. Vasemmassa kädessä oli hänellä pieni, taidokkaasti veistetty ja koristettu puuvati, oikeassa kaita ja terävä veitsi. Tultuaan nuoren suomalaisen luokse kääri hän paidan lujan hänen vasemmassa käsivarressaan, teki siihen veitsellänsä pienen haavan ja antoi Alarikin haavoitetusta kädestä tippua muutamia veripisaroita vatiin. Sitte meni hän tulen luokse ja heitti vadin sisällyksen liekkeihin.
"Jos rikot lupauksesi, jonka nyt olet näiden miesten läsnäollessa antanut, niin ottakoon paholainen sinun henkesi ja nauttikoon sen samoinkuin minä olen uhrannut veresi tulen haltijalle."
"Tapahtukoon niin", huusivat miehet. "Akka on puhunut hyvin."
Alarik asettui miesten joukkoon tulen ympärille. Vartija asetettiin ja neljännes tunti kertomamme tapauksen jälkeen nukkui koko joukko, paitse Alarik, joka valveilla uneksi tuosta kauniista Savilahden Olgasta, jonka hän oli kadottanut.
Tähän aikaan vuodesta ei näillä pohjoisilla leveysasteilla ole yötä ollenkaan. Auringon laskettua vallitsee vähän aikaa hämärää ja kohta senjälkeen alkaa uusi päivä koittaa. Aurinko silmäilee niin sanoen puolella silmällään näky-alan ylitse. Elämä luonnossa ei nuku ollenkaan, linnut visertelevät läpi vuorokauden ja pohjolan lyhyenä mutta viehättävänä kesäyönä luulee elävänsä kaksinkertaista elämää.
Jo varhain alettiin liikkua leirissä, sillä joka silmänräpäys odotettiin Tiaisen tuloa pääjoukon kanssa. Vihdoin ilmaisi hevosten hirnuminen ja aseitten kalske, että Karjalais-päällikkö oli tulossa ja sentähden kiirehdittiin ilohuudoilla tervehtimään häntä ja hänen joukkoansa tervetulleiksi. Hänen mukanansa oleva joukko nousi noin 400 mieheen. Tiainen oli huonosti varustetuilla miehillänsä tehnyt venäläisille sanomattoman paljon vahinkoa. Hän oli ottanut viholliselta yhden kuormaston toisensa perästä. Sentähden venäläiset pelkäsivät suuresti Tiaista ja hänen vapaajoukkoansa. Kun hän näki, että vahvemmat voimat uhkasivat häntä, niin vetäysi hän nuolennopeudella metsiin, sieltä uudelleen ilmestyäksensä toisessa paikassa, jossa häntä vähimmän odotettiin. Hän oli hankkinut itsellensä kunnianimen "venäläisten havauttaja", joka nimi kylliksi osoitti hänen toimiensa laadun.
Tiaisen rinnalla ajoi ratsastaja, jonka vartalo ja kasvot ovat meille ennestään tutut, Se oli Ranck, joka nyt oli täydellisesti parantunut vaarallisista haavoistansa ja taas kiiruhti uusiin vaaroihin ja seikkailuihin. Huolellisin hoito oli jouduttanut hänen parantumistaan. Lääkärintaitoon tottunut vanha Akka oli hoitanut häntä ja hänen yrttejänsä ja voiteitansa saivat niinhyvin Ranck kuin Paavokin kiittää hengestään. Kun tuo vanha loitsumuori ensikerran näki Ranckin, mumisi hän itseksensä joukon käsittämättömiä sanoja. Selvästi näkyi, ett'ei hän ensikertaa nähnyt Ranckia. Läsnäoleva Tiainen kysyi häneltä siitä, mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan hänen kysymystään. Vasta sitte, kuin Tiainen oli jättänyt hänen yksin sairaan kanssa, mumisi hän:
"Täytyy pitää suu tupessa, eikä puhua kaikkea mitä tietää eli mitä on tullut tuntemaan. Vanha Akka on kuljeksinut ympäri aina Kemistä mereen saakka. Hän on sanonut monelle miehelle ja naiselle kohtalonsa. Myöskinhänenkäteensä olen katsahtanut, olkoon siinä kylliksi. Sallimus on tuonut hänen tänne, että se toteutuisi mitä nuo hänen kädessään olevat piirteet osoittavat."
Ne kunniamerkit, jotka löydettiin Ranckin rinnassa, vaikuttivat, että yhtä ja toista aprikoitiin hänestä. Kun Ranck siksi parani ja voimat myönsivät puhelemista, kertoi hän Tiaiselle matkansa tarkoituksen ja miten viholliset pitkin matkaa olivat vainunneet ja estäneet häntä. Tiainen tyytyi tähän kertomukseen eikä kysellyt enempää. Vieraanvaraisuus ei sallinut hänen pakoittamaan vierastansa luottamaan häneen, varsinkin kuin vieras ei näkynyt olevan halukas kertomaan itsestänsä mitään. Alituiset ryöstömatkat, jotka Tiainen teki vihollista vastaan, eivät sallineet hänen muuta kuin harvoin ja lyhyen ajan viipyä Kalpissa. Eräässä tällaisessa tilaisuudessa antoi hän Ranckille ne kunniamerkit, jotka olivat häneltä löydetyt.
"Oh, olin kokonaan unhottanut nuo leikkikalut", lausui Ranck hymyillen. "Ne ovat muutamia muistoja olostani ulkomailla. Eräs ystävällinen ja hyväntahtoinen hallitsija antoi ne minulle, siinä kaikki."
"Mutta ne leikkikalut kumminkin pelastivat teidän hengenne", lausui Tiainen. "Tämä rintatähti heikonsi kuulan voiman. Laukaus oli ammuttu aivan sydäntä kohti ja ell'ei tämä koristus olisi ollut tiellä, niin olisitte olleet kuoleman oma."
Ranck katseli nähtävällä liikutuksella koristuksia, joita hän piti kädessään. Mitä hän ajatteli, siitä hän ei puhunut sanaakaan. Vai'eten pani hän korukalut lähimäiselle pöydälle.
Paitse Akkaa oli Ranckilla myöskin toinen hoitajatar, joka taudin kovimmallaan ollessa, silloinkuin kuume valtasi hänessä ja hurjat mielikuvitukset raivosivat hänen aivoissaan, hoiti häntä erittäin lempeästi ja hellästi. Se oli päällikön sisar, nuori ja kaunis Hanna Tiainen, joka valvoi kuin äiti hänen tautivuoteensa ääressä. Tämä nuori nainen, joka oli yhtä miehuullinen ja isänmaatansa rakastava kuin veljensäkin, ei millään ehdolla jäänyt kotia, kun Tiainen keräsi joukkojansa mennäksensä vihollista vastaan. Tiaisen täytyi myöntää, että hän sai seurata mukana, ja monessa tilaisuudessa oli hän osoittanutkin miehuullisuutta ja nerokkaisuutta ja siten saavuttanut noiden raivokkaiden miesten kunnioituksen. Sodan melussa ja aseiden kalskeessa nähtiin hänen pitävän huolta haavoitetuista ja kaatuneista. Hänen lempeä ja uhraavainen luonteensa teki hänen koko vapaajoukon suosikiksi. Häntä kohdeltiin melkein lapsellisella kunnioituksella ja liikuttavaa oli nähdä, miten miehet koettivat suojella häntä ja poistaa kaikkia vaaroja, jotka uhkasivat hänen henkeänsä.
Kun kuume vihdoinkin taukosi ja Ranck voi katsella ympärillensä, näki hän kummaksensa Akan ja kauniin Hanna Tiaisen istuvan sänkynsä ääressä. Nuoren naisen osaa-ottavainen, ystävällinen katse vaikutti suuresti haavoitetun parantumiseen. Hän huomasi olevansa ystävien ympäröimänä, jotka hoitivat häntä. Vähitellen sai hän täydellisesti tietää, mitä oli tapahtunut. Hän muisti tulipalon ja taistelun Saarijärvellä, mutta mitä sitten oli tapahtunut se oli hänelle kokonaan tuntematointa ja hänen ensimäinen kysymyksensä olikin, missä hän oli?
Muutamilla sanoilla kertoi Hanna miten hän ja Paavo oli löydetty ja lisäsi, että hän oli ollut hyvin kipeänä; sitten oli hän viety Kalppiin, jossa hän nyt oli Olli Tiaisen turvassa ja suojassa.
"Olli Tiaisen luona", mumisi Ranck, "sepä oli omituinen sallimuksen leikki. Juuri hänen luonansa, jota olin toivonut tapaavani."
Sitte kysyi hän Paavoa.
"Hänelläkään ei ole enää mitään vaaraa", vastasi Hanna. "Mutta nyt kiellän teitä enemmän kyselemästä ja puhelemasta. Kaikellainen rasittaminen uhkaa henkeänne. Teidän parantumisenne vaatii ennen kaikkea rauhallisuutta. Akka ja minä valvomme edelleen ylitsenne."
Tuo jalo ja ylevämielinen nainen täytti myöskin lupauksensa. Joka päivä kävi hän sairaan luona ja joka päivä lisääntyivät myös Ranckin voimat. Kohta olikin kaikki vaara ohitse ja hän voi puhella hoitajattarensa kanssa, johon hän oli erittäin mieltynyt. Ranck kertoi hänelle niistä vaaroista ja seikkailuista, joissa hän oli ollut. Se palava isänmaanrakkaus, joka hänet valtasi, sai vastinetta tuossa nuoressa naisessa. Hän ihmetteli sitä miehuutta ja kestävyyttä, joka Ranckissa ilmestyi. Vilkkaalla osanotolla seurasi hän Ranckin kertomuksia useista maista ja kansoista, joissa hän oli käynyt. Kuinka erilainen eikö hän ollut noiden miehuullisten, mutta raakojen ja sivistymättömien miesten rinnalla, joiden kanssa hän tähän asti oli oleskellut ja joita oli oppinut tuntemaan. Teeskentelemätön luonteeltansa eikä tuntien kavaluutta eli teko-kainoutta, osoitti hän peittelemättä tyytyväisyytensä ja ilonsa, joka hänellä oli keskustelusta Ranckin kanssa. Kun Ranck väliin silmäili kauemman aikaa haaveilevana ja miettiväisenä nuoren tytön kauniita ja avoimia kasvojen piirteitä, niin katsoi hän takaisin Ranckiin kirkkaalla ja ujostelemattomalla katseella, joka on naisellisen viattomuuden ja hyveen oikea tuntomerkki. Hän ei tuntenut syntiä eikä pahuutta, josta olisi tarvinnut peljätä omantuntonsa soimaavaa ääntä.
Ranckin sairasvuoteella siis hän ja Hanna Tiainen tapasivat toisensa ensikerran. Täällä heidän tuttavuutensa vähitellen muodostui lämpimämmäksi ja hellemmäksi tunteeksi. Kun Ranck vertasi tuota teeskentelemätöntä kansan tytärtä, Hanna Tiaista, tuohon ylhäiseen, hienosti kasvatettuun ja sivistyneesen Katariina Jägerhorniin, niin täytyi hänen kaikessa katsannossa myöntää etusijan ensin mainitulle. Talonpojan tyttären olennossa oli kaikki parhaimmat avut, jotka vaativat arvonantoa ja kunnioitusta, aatelismiehen tytär sitä vastaan askaroi sellaisella toimialalla, jonka tarkoituksena oli oman arvonsa kohottaminen isänmaan häviön kautta. Hän oli kurja kavaltajatar, joka omin etuja voittaaksensa oli myönyt sielunsa paholaiselle.
Kerran kun Tiainen oli läsnä, kertoi Ranck, että hän oli tuttu vanhan Taavetti Koiskisen kanssa sekä että Koiskinen vanhuudestaan huolimatta oli saapunut sotaväkeen taistelemaan.
"Se on aivan hänen kaltaistansa", vastasi Tiainen. "Tuo voimakas, vanha sotauros on kehoittava esimerkki meille kaikille. Me olemme sukua keskenämme, sillä minun isäni sisar on Taavetin vaimona. Siitä on monta vuotta kuin näin heitä. Nuorukaisena ollessani kävin heidän luonansa Pulkissa. Se oli viimeisen sodan aikana ja Koiskinen poikinensa, minun serkkuni kanssa, olivat sotajoukossa. Heitä kohtasi suuri, summattoman suuri suru. Heidän ainoa poikansa viekoteltiin osalliseksi Anjalan liittoon ja kavaltajana tuomittiin hän ikuiseen maanpakolaisuuteen. Minä surkuttelen häntä, sillä hän oli täydestä sydämestään suora mies, vaikka helposti viekoiteltu ja heikko luonteeltaan."
"Eikö koskaan ole saatu mitään tietoja, mitä hänestä sitte on tullut?" kysyi Ranck, joka nähtävällä ihastuksella kuunteli Tiaisen sanoja.
"Minun tietääkseni on hänen kohtalonsa kokonaan tuntematon", vastasi Tiainen. "Pari vuotta sitte oli minulla kirje vanhalta Koiskiselta. Hän kertoi siinä ei saaneensa mitään tietoja pojastaan sen jälkeen kuin hän itse kauan aikaa sitten oli lakannut kirjoittamasta vanhemmillensa. He surivat häntä kuolleena ja uskottavinta onkin, että siten on hänelle käynyt."
"Häväistylle miehelle onkin kuolema tervetullut", lausui Hanna Tiainen. "Onnettoman sukulaiseni koko elämä oli turmeltu. Hänellä ei ollut enää tekemistä mitään maailmassa. Rauha olkoon hänen muistollensa."
"Hänellä oli vielä paljonkin tehtävää maailmassa, hänen oli saavutettava kadotettu kunniansa", vastasi Ranck innolla. "Hänen tekemänsä rikos oli nuoruuden erehdys, joka hänen oli korjattava. Sydämestäni toivon, että hän olisi vielä elossa ja kerran palaisi, kantaen päänsä pystyssä niinkuin parantunut mies ainakin."
Tästä asiasta ei puhuttu sen enempää. Kerran kysyi Hanna Ranckin vanhempia. Hän vastasi lyhyesti, että molemmat olivat kuolleet ja hän oli yksin maailmassa. Hanna huomasi, että Ranck tuli liikutetuksi ja sentähden muutti hän keskustelun ainetta. Ensi kerran kävi Paavo isäntänsä luona. Tuo ennen vankka palvelija oli nyt enemmän haudasta nousneen haamun kuin ihmisen kaltainen. Hänen ruumiinsa oli hyvin kuihtunut ja kasvoiltaan kalvakka, melkein kellertävä.
"Paavo raukkani", lausui Ranck syvästi liikutettuna. "Molemmat, sekä sinä että minä, saimme kärsiä sanansaattajana olemisestamme."
"Mutta minä toivon kumminkin, että kerran vielä saan kiittää venäläisiä viimeisen edestä ja sen oikein Porvoon mitalla" vastasi Paavo. "Minusta vuoti paljon verta, mutta vielähän sitä tulee uudelleen ja silloin…"
Hän keskeytti puheensa ja teki uhkaavan liikkeen. Hän nimittäin nosti oikean kätensä ja heilutti sitä ilmassa ikäänkuin hän löylyttäisi edessänsä seisovaa vihollista.
Ranck oli jo siksi parantunut, että voi istua hevosen selässä ja seurata Tiaista parilla ryöstöretkellä. Ruokavaroista alkoi olla puutos suuressa vapaajoukkio-leirissä ja puute oli poistettava. Silloin onnistuttiin kaappaamaan pari suurta kuormastoa, joiden kuljettajat armotta surmattiin. Karjalaiset eivät koskaan antaneet armoa. Siinä he olivat sydämettömiä ja julmia.
Kun Soinin lähettämä sana tuli päävartioon oli Tiainen siellä. Tämä urhoollinen päällikkö punastui ilosta ja jaloudesta. Häntä ja hänen miehiänsä tarvitsi tuo suuri kenraali Adlercreutz. Hän ehkä joukkonensa saisi ottaa osaa järjestettyyn taisteluun ja näyttää mihin Karjalan talonpoika kelpasi. Ranck oli yhtä iloinen. Pitkällisen poissa-olonsa jälkeen saisi hän taas tavata vanhoja asekumppaniansa, jotka varmaan luulivat hänen kuolleeksi. Hän lausui ilonsa aivan ajattelematta ja huomaamatta, että Hannalla häntä kuunnellessa oli silmät maahan kiinitetyt ja kasvot kalpeina.
Tiainen oli mennyt jonnekin ja he olivat kahden kesken.
"En kummastelekkaan, jos elämä meidän joukossamme ei ole teidän taipumustenne ja elämäntapojenne mukainen", lausui hän. "Olemme kumminkin rakastaneet teitä kuin veljeämme ja suuresti tulemme kaipaamaan teitä."
Nyt vasta Ranck huomasi Hannan kasvojen ilmauksen samalla kuin hän ymmärsi osoittamansa ilon loukanneen Hannan tunteita.
Hän nousi ylös ja tarttui liikutettuna Hannan käteen.
"Minä puhuin ajattelemattomasti, mutta en suinkaan aikonut loukata teitä, jota niin suuresti kunnioitan", lausui hän vapisevalla äänellä. "Te, Hanna, ja veljenne olette molemmat osoittaneet minulle, muukalaiselle niin sanomattoman paljon todellista ystävyyttä ja hyvyyttä, ett'ei se koskaan haihdu sydämestäni. Tänä hetkenä, kun olen valmis heti jättämään teidät tuskin koskaan enää nähdäkseni teitä, sillä sotilaan kohtalo ei ole hänen omassa kädessään, tahtoisin sanoa teille paljonkin, mutta se kumminkin on vielä kielletty. Eräs täyttämätön lupaus sitoo kieleni. Mutta jos kerran onnistun täyttämään lupaukseni, ja te, Hanna, silloin tahdotte kuunnella minua, niin saatte tietää ne tunteet, jotka minussa liikkuvat teitä kohtaan, ja kuinka suuresti arvostelen teidän ylevämielistä ja jaloa luonnettanne."
Ranck suuteli hänen kättänsä, puristi sitä sydämellisesti ja jätti hänen yksin.
Ujona seisoi hän siinä ja kyyneleet valuivat hänen silmistänsä.
"Tämä oli siis hänen jäähyväisensä", kuiskasi hän. "Mitä tarkoitti hän lausumillansa sanoilla? Rakastaako hän minua? Oi, tulisiko sellainen onni ja autuus osakseni. Jo kau'an sitte olen tuntenut, että sydämeni yksinomaan ja ikuisesti kuuluu hänelle." — — —
Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunua.
Samana yönä kuin Karjalaisten vapaajoukko kokoontui suureen metsään, varusteli suomalais-ruotsalainen sotajoukko itseänsä Kauhavalla. Edellisenä päivänä oli Adlercreutz, joka Klingsporilta oli saanut käskyn hyökätä vihollisen päälle, koonnut sotajoukkonsa Ala-Härmään, sittenkuin ylivoimanen vihollinen oli hyökännyt ja pakoittanut takaisin Kauhavalle asetetun joukon. Väliaikainen silta laadittiin Härmän joen yli, josta joukko meni ylitse ja marssi Kauhavalle, josta vihollinen vetäysi takaisin, jättäen ainoastaan vähän ratsuväkeä vahtimaan ruotsalaisten liikkeitä. Kauhava on 1 1/2 peninkulmaa Lapualta.
Vihollisten uhkaavat ja vaaralliset liikkeet olivat siis vihdoinkin pakottaneet marsalkka-raukan päättämään ruveta lopulliseen taisteluun. Pelvolla ja vapistuksella uskoi hän sotajoukon kohtalon Adlercreutzille, joka ottikin tämän luottamuksen elävällä voittamisen toivolla. Waasaan, Uuteen Kaarlebyhyn, Kokkolaan ja Savoon menevät tiet yhtyvät Lapualla. Rajevski voi siis helposti osittain pitää yhteyttä Barclay de Tollyn kanssa, joka joukkonensa työskenteli ruotsalaisen sotajoukon takana, osittain mielensä mukaan hyökätä tunkeutuvien Klingsporin osastojen päälle. Hänellä siis oli erittäin edullinen asema, jonka säilyttämiseksi hän päätti ponnistella viimeiseen asti.
Adlercreutzin suuri tarkoitus oli katkaista vihollisen paluumatkan Kuortaneelle ja Waasaan, ajaa se Savon salomaille ja siten helpoittaa Suomen sotajoukon yhdistymisen Turun seuduille maallenousneitten ruotsalaisten veljien kanssa. Kuningas oli vihdoin nähnyt mahdottomaksi huonoilla sotavarustuksillansa valloittaa Seelannin ja hätyyttää Tanskan pääkaupunkia, ja sentähden oli hän päättänyt itse johdattaa liikkeitä Etelä-Suomessa sekä maalla että merellä. Hän astui Amadis-nimiseen laivaan ja yhdistyi saaristolaivastoon Väsbyssä, noin peninkulman matkan Turusta. Senjälkeen oli saaristo-laivastolla useampia pienempiä, vaan loistavia kahakoita venäläisten laivojen kanssa ja silloin tällöin nousi se maalle väsyttäen ja ahdistaen vihollisen vahtipaikkoja rannikolla. Kuninkaan käytyä Neitsynsalmella ja tarkastettua sinne asetettuja sota- ja saaristolaiva-osastoja, meni hän Ahvenanmaalle. Sillä matkalla oli kaikenmoisia vastuksia, jopa todellisia vaarojakin. Useita vuorokausia täytyi kestää ankaraa myrskyä Husö nimisessä hätäsatamassa, jossa ei ollut kuin paljaita asumattomia kareja. Sieltä päästyä törmäsi kuninkaan alus salakarille, johon hän oli hukkumaisillaan.
Vihdoinkin saapui kuningas Kastelholmaan Ahvenanmaalle, josta hän lähetti 1,000 suomalaista ja ahvenanmaalaista yhdistymään Klingsporin eli Suomen pohjoisen sotajoukon kanssa; tämä nimitys oli vastakohtana Suomen eteläiselle sotajoukolle, joksi nimitettiin kuninkaan käskystä Ahvenanmaalle koottuja joukkoja. Hän asettui Grälsbyhyn ja oleskeli siellä aina syyskuuhun asti toimitellen vähemmin järjestyksen-mukaisia maallenousu-suunnitelmia, tarpeettoman ankaria vahteja ja vahtiparaateja; nämä ynnä hänen ristiriitaiset ja vastakkaiset käskynsä, joihin herrat Tibell ja Melin antoivat luonnokset, kuin myös hänen kohtuuttomat vaatimuksensa ja tuomionsa väsyttivät ja laimensivat kaikki, jotka yhdessä eli toisessa suhteessa suoraan kuuluivat hänen käskettäviensä joukkoon. Hän, joka kantoikruunua, teki itsensä päivä päivältä enemmän ja enemmän vihatuksi ja kamotuksi.
Mutta tässä ei vielä kylliksi! Sekä Adlercreutzin ja Sandelsin menestykset maalla että laivaston merellä ja saaristossa herättivät tuossa so'aistussa itsevaltiaassa suuria toiveita ja aikeita, jotka olivat perustetut pohjattomiin luulotuksiin, muun muassa valloittaa itse Pietarin. Hän uneksui jo olevansa Wenäjän pääkaupungin porttien edustalla ja nämä luulotukset vaikuttivat sen, että hänen hetkellinen vastenmielisyytensä Ruotsin liittolaista Englantia kohtaan, jonka apujoukkoja ja laivastoa hän aikoi käyttää kaikenmoisiin hullumaisiin yrityksiin, meni niin pitkälle, että hän mietti monenmoisia väkivaltaisia tekoja sitäkin maata kohtaan. Kuningas oli niin suuttunut Suuribritannian lähettilääsen, herra Thorntoniin, ja Englannin ministeriin, että hän aikoi hyökätä Englannin laivaston kimppuun Itämerellä ja polttaa sen, joka oli lähetetty Ruotsille avuksi. Hän, joka kantoikruunua, teki kaikki, lisätäksensä Ruotsin onnettomuuksia.
Mutta palaamme Adlercreutziin.
Varhain aamusella 14 päivänä Heinäkuuta järjesti Adlercreutz päävoimansa, jossa oli noin 3,300 miestä ja 16 kanuunaa, hyökkäykseen Kauhavalla, puolentoista peninkulmaa Lapualta. Ennenkuin kenraali antoi hyökkäyskäskyn, ratsasti hän jokaisen pataljoonan rintamaa pitkin muutamilla ystävällisillä sanoilla ja tulisella katseellansa rohkaistaksensa sotamiehen mieltä ja elähyttääksensä hän toivolla voitosta. Tuolla seisoo sinisilmäinen nuorukainen jolla on kookas vartalo, selvät kasvon piirteet ja vakava ryhti. Kenraali katselee kunnioituksella vanhan Koiskisen kasvoihin, joissa kuvautuu tyyni miehuus ja varma toivo voitosta. Kenraali tervehtää häntä miekalla ja veteraani vastaa takaisin. Kenraali katselee savolaista, jolla on pienet, säteilevät silmät ja elävät kasvot. Adlercreutzin silmät säteilevät nähdessänsä Döbelnin porilaisineen, joiden joukossa myös on Ranck, tämän mainion rykmentin joka on urhoollisten kehto tämän sodan aikana. Tuolla seisovat jalovartaloiset karjalaiset ja hämäläiset synkkinä kuin yö, mutta voittamattomia sodassa. Tässä seisoivat hänen silmiensä edessä nämä uroot, nämä sotilaat, joiden kiittämiseksi ei löydy kyllin sanoja. Nääntyneinä, ryysyisinä ja jalat verisinä he vasta väsyneinä loikoivat vahtitulien ympärillä, mutta nyt — nyt ovat kaikki kärsimykset unhoitetut! Onhan vihollinen edessä. Jokainen sotilas palaa taistelunhalusta ja voiton eli kaatumisen päätös on kirjoitettu kunkin otsaan. Adlercreutz on toimittamansa tarkastuksen kanssa tyytyväinen, hän ei epäile vähääkään voitostansa. Rajevskin puolta suurempi joukko ei tee häntä enää vähääkään rauhattomaksi.
Kello on 7 aamusella. Lapuan aurinko lähettää säteilevän valonsa pilvittömältä taivaalta. Sotajoukko lähtee liikkeelle. Evestiluutnantti Aminoffilla Karjalan jääkärien kanssa on kunnia astua etunenässä. Varovasti menee etujoukko metsään, eikä ainoatakaan "viheriätakkista" ole näkyvissä. Maantiellä kulkevat joukkiot suljetuissa parvissa eli 2 muuttotykkiä välissänsä. Täällä kulkee kenraali ja jääkäriketjut hiipivät molemmin puolin metsässä. Halloo! puiden välissä alkaa liikettä. Aminoff on vihdoinkin yhtynyt vihollisen kanssa. Yleinen tuli leviää ketjusta. Karjalaiset ampuvat kuin miehet ja venäläiset hyökkäävät raivoisasti. Aminoff on heikompi, hänen täytyy peräytyä. Nyt saapuu paikalle Adlercreutz.
"Meidänhän pitää eteenpäin", huutaa hän. "ja ne paholaiset menevät taaksepäin! Majuri Tujulin, rynnätkää esiin Savon jääkärienne kanssa; ne eivät koskaan peräydy!"
Nämä sanat tekivät joukon voittamattomaksi. Kiiruusti levisi se järjestyspäällikkönsä Cronstedtin johdolla karjalaisten avuksi. Se tunkeutuu sellaisella voimalla ja reippaudella, että tuo suljettu parvi maantiellä tuskin ehtii seurata, vaikka ketju kulkee epätasaisella maalla ja tiheässä metsässä tien sivuilla. Taistelu käy perki tuliseksi. Venäläiset taistelevat vihoissaan, mutta ei mikään voi tänä päivänä vastustaa suomalaisia sotilaita.
Adlercreutz ja Cronstedt, jotka molemmat ovat ensimäisinä tulessa, verhovat itsensä kunnialla. Kenraali käskee Savon jääkäriä levähtämään ja hengähtämään. Heidän spartanilainen vastauksensa on:
"Kun me peräydymme, voitte sitten, herra kenraali, vaihettaa meitä."
Adlercreutz vuodattaa kummastelemisen kyyneleen. Ne ryntäävät taas samalla innolla ja ylitä kiivaalla tulella vastataan vihollisen puolelta. Taistelunhaluinen von Döbeln porilaisineen lähettää useita pyyntöjä kenraalille, että he saisivat käydä jääkärien edestä taistelemaan. Jääkärit vastaavat:
"Porilaisten urhoollisuus on tunnettu; me tahdomme myös tehdä mitä voimme ja tällainen taistelu kuuluu meille jääkärilöille, pidätämme itsellemme sen oikeuden, ollessamme etujoukkona."
Jos hän, joka kantoikruunua, olisi ollut läsnä, nähnyt näiden sotilaiden taistelevan ja kuullut heidän sanansa, eiköhän hänen katseensa silloin olisi selvinnyt, hänen mielensä muuttunut ja hän olisi antanut heille päällikköä, joka olisi ymmärtänyt korvata isänmaalle kaiken sen veren, joka vuoti ja vieläkin tuli turhaan vuotamaan?
Jumala yksin voi siitä tuomita.
Kuta enemmän taistelu lähenee Lapualle, sitä tulisemmaksi käypi se. Venäläiset tekevät raivokasta vastarintaa. Metsä harvenee ja luutnantti von Becker antaa kolminaulasien kanuunainsa soida. Ne tekevät hyvän vaikutuksen. Eteenpäin mennään vaan kivikkojen ja rämeiden ylitse, eteenpäin pajunetit alaskäännettyinä ja hurraahuutojen kaikuessa on kuljettava tuo peninkulmaa pitkä matka siksi kuin vihollinen, joka kello 4 iltapuolella turhaan on vahvistanut joukkojansa, on työnnetty takaisin asemillensa Lapualle ja suomalaiset asettuvat vastakkaisille mäkilöille. Vihollisen tykistö alkaa nyt tasaisen kanuuna-tulen Adlercreutzin kolonnaa vastaan, mutta niin kaukaa, ett'ei se tee sanottavaa vahinkoa.
Tämän kanuunan paukkeen aikana varustaivat molemmat vastustajat päättävään taisteluun.
Rajevski asetti 5,000 miestänsä kaarenmuotoisesti pitkin Lapuan jokea, vasemman sivun kirkonkylän puolelle, sulkemaan takanansa olevan sillan ja Waasan tien, oikean puolisen sivun Liuhtarilaan ja siellä olevan tien ympärille, suojelemaan Kuortaneen tietä. Tykistö, 10 kanuunaa, olivat jaetut niin, että kaksi 6 naulaista oli vasemmalla, neljä oikealla sivulla ja kaksi kanuunaa ja haupitsia keskellä. Näiden taakse keräytyi ratsujoukko, ja siinä se olikin liikkumatonna koko taistelun ajan, pakoittaen vihollisen ratsujoukon vetäymään Liuhtarilan kylään ja olemaan siellä työttömänä.
Rajevski oli edellisinä päivinä antanut takanansa olevan Liuhtarilan suon risukimpuilla tehdä kulkukelpoiseksi tykistöllenkin, niin ettei hän onnettomuuden sattuessa olisi pakoitettu peräytymään ainoastaan maantietä myöten, joka varovaisuus luultavasti pelastikin hänet täydellisestä häviöstä. Venäläisten aseman edessä oli kauniita niittyjä ja ruispeltoja, joihin viimeksi mainittuihin oli jääkäriä piiloutunut. Sittenkuin Adlercreutz oli tarkastanut aseman, käskettiin toinen osasto neljän kanuunan kanssa hyökkäämään Lapuan kylään ja Waasan tielle, sill'aikaa kuin kolmas ja neljäs osasto tekisivät päähyökkäyksen Liuhtarilaan. Kaksi pataljoonaa Palmfeltin johdolla asetettiin varalle mäelle.
Taistelu on alkanut. Kanuunat jyskyvät molemmin puolin ja päättävä hetki lähestyy. Adlercreutz vaalenee ja minkätähden? Sentähden että juuri silloin, kuin suomalaiset tykit alkavat tulensa, ratsastaa kenraalin luokse ajutantti ja ilmoittaa, että eräs vihollisen kolonna näkyy oikealla Alapään kylässä ja Döbelnin osaston takana. Gripenberg joukkonsa parhaan osan kanssa lähetetään sinne, ja ryntäys lykätään siksi, kuin on ehditty saada tarkkoja tietoja vihollisen voimasta.
Mutta löytyy yksi mies, joka ei tahdo tietää mitään hyökkäyksen lykkäämisestä. Se on hän, jolla on tuo musta side otsallansa. Se on evesti von Döbeln, porilaisten urhoollinen päällikkö ja toisen osaston johtaja. Ilman käskyä marssii hän Lapuan kirkonkylään päin. Juoksumarssissa ryntäävät porilaiset mäkeä alas. Hurraa! rohkeutta vaan, te urhoolliset. Pataljoonat seuraavat kintereissä. Tykkien jyskettä, kiväärien pauketta, jääkärien tulta ja hurraahuutoja kuuluu kaikkiaalla. Kasvava ruispelto muuttuu äkkiä eläväksi, siihen piiloutuneet "viheriätakkiset" räiskyttävät tappavia laukauksia. Sotamiehet säikähtivät hetkiseksi. Silloin kaikuu porilaisten marssin sävelet:
"Eespäin, miehet uljahat!Meit' uskollisten isäin henget seuraavat.Kas kunnianKun tähti meille hohtaa!TuttavahanOn verityö, mi kohtaa.Eespäin kaikki rientäkää!Vapautemme ikivanha tie on tää.Voittoisa lippu meitä johtaa,Muinahis-aikain taisteluista liuskainen.Eespäin, sä jalo vaate verinen!Viel' liehuu jäännös Suomen värein entisten."
"Eespäin, eespäin", komentavat upseerit. Blume ja Ramsay ryntäävät ruispeltoon paljastetut sapelit kädessä. Ranck ja hänen kumppaninsa hyökkäävät taas eteenpäin. Majuri Eek huutaa Ranckille, että hän säästäisi henkeänsä, mutta hän ei kuule sitä. Hän on huomannut erään vanhan miehen kaatuvan maahan ja hän kiiruhtaa peittämään sitä ruumiillansa. Kaatunut on Taavetti Koiskinen, joka taas nousee jaloilleen. Hän ei ole haavoittunut ja huutaa Ranckille: "Kiitos kumppani!" Hän on heti uudelleen taistelussa. Hän näyttää etsivän kuolemaa, mutta kuolema ei tahdo häntä tällä kertaa uhriksensa.
Sotahuuto kaikuu vihollisen puolelta. Tiainen vapaajoukkoneen ryntää vihollista vastaan. Vanha Akka valkoisine hapsineen, joita tuuli häilyttelee, seuraa heitä lyöden taikarumpuansa aivankuin siivekäs velho. Hirveä on heidän hyökkäyksensä. Ikäänkuin metsän jättiläinen syöksee Alarik ja hakkaa vihollisia läjiin leveällä kirveellään. Hän ei huoli, vaikka veri vuotaa useammista haavoista. Kitulangan yhdeksäs poika taistelee kuin uros. "Kuole", oli hänen äitinsä sanonut, "mutta älä häpäise itseäsi." Döbeln huutaa hänelle kiitossanoja. Pataljoonat hurraavat ja kaikki vastustaminen on turhaa. Vihollinen vetäytyy takaisin Lapuan kirkon kylään.
Ilmoitus Alapään kylässä ympäröivästä vihollisesta oli kokonaan perätön. Se oli onnetoin erehdys —, sillä jos sitä ei olisi tapahtunut ja kolmas osasto olisi saanut olla neljännen apuna, niin olisi voitto ollut ratkaiseva ja Kuortaneen yhtähyvin kuin Waasankin tie olisi joutunut suomalaisten käsiin. Se erehdys oli Rajevskin pelastus.
Kun Gripenberg tuli takaisin Alapäästä käskettiin hän Loden kanssa auttamaan Döbelniä. Pataljoonat ryntäävät hurraahuutojen kaikuessa Lapualle. Venäläiset ovat miehittäneet ja puolustavat hurjasti jokaista huonetta kylässä. Raivokas taistelu alkaa. Pajunetit ja pyssyntyvet alkavat verisen leikkinsä. Vapaajoukon nuijat ja kirveet samoin. Blume ja Ramsay kaatuvat kuolleina maahan. Urhoolliseen Aminoffiin käy kanuunankuula ja hän huokaa viimeisen kerran. Hänen sotilaansa, savolaiset, päästävät, nähdessänsä tämän, raivokkaan kostonhuudon. He kaatavat kaikki viholliset, jotka tulevat heidän tiellensä. Niistä 120 jääkäristä, jotka alkoivat hyökkäyksen, ei ole kuin 50 jälellä. Porin rykmentti on kärsinyt hirveästi. Von Qvanten kaatuu, Gripenberg, Lagermark, Wirsen, Uggla ja Jägersköld, kaikki upseereja Porin rykmentistä, loikovat haavoitettuina taistelutanterella. Venäläiset sytyttävät tuleen Liuhtarilan kylän, se leimuaa liekeissä ja samalla myös venäläisten haavoitetut ja sairaat. Onnettomat päästävät hirveän hätähuudon. Oi, Jumalani, miten sota sentään on hirmuinen.
Karjalainen vapaajoukko Tiaisen johdolla tekee ihmeitä urhoollisuudessa. Akka ei liikuta enää rumpuansa, hän on kaatunut, saatuaan keihään piston rintaansa. Mitä hän ennusti muille, on tapahtunut hänelle itselleen. Missä on nuori Kitulanka?
Katso oikealle puolelle tuota suurta kartanoa! Näet hänen siellä lähellä Lapuan pappilaa raivokkaassa kaksintaistelussa erään miehen kanssa, jota hän rajattomasti vihaa ja jonka hän on taistelun aikana onnistunut tapaamaan. Nämät miehet taistelevat kuin kaksi gladiatoria. Alarikin vastustajan sapeli liikkui kuin nuoli nuoren miehen pään ympäri, mutta hän väisti iskut kirveellänsä. Vasemmassa kädessänsä piti Alarik pitkää puukkoansa ja oikeassa kirvestä. Kitulangan poika on saanut useita haavoja, mutta se ei merkitse mitään. Eikös hän ole silmä silmää vastaan kasakkaupseeri Barbarisoffin kanssa, joka viekotteli hänen nuoren morsiamensa? Rauta ja teräs paukkuvat toisiansa vastaan. Lähimäisen rakennuksen ikkunassa näkyy nuori, kalvakka nainen vääntelevän käsiänsä tuskasta ja epätoivosta. Hän ei voi irroittaa silmiänsä taistelevista miehistä. Se on Savilahden Olga, Barbarisoffin puoliso. Hän käsittää hyvin, että tämä taistelu päättyy joko molempien eli ainakin toisen kuolemalla. Alarikin näkeminen, jonka hän oli pettänyt elämän onnen ja autuuden lupauksella, on pannut hänen sydämensä sykkimään katumuksesta ja omantunnon soimauksesta. Hän oli unhottanut Alarikille antamansa lupauksen ja velvollisuutensa isänmaatansa kohtaan kuin meni naimisiin vihollisen kanssa. Turhamielisyydestä rikkoi hän valansa ja lupauksensa ja hän kärsii jo senkin tähden. Hän parkaisee. Alarikin puukko sattuu Barbarisoftiin ja tämä vaipuu kuolleena maahan. Alarik on täyttänyt vannomansa koston. Hän huutaa Olgalle — "petturitar" ja Olga vaipuu tunnotonna alas. Alarik heittäytyy uudelleen taisteluun.
Venäläisten vasen sivu on täydessä pa'ossa Liuhtarilan siltaan päin. Heti ylitse ehdittyänsä sytyttävät he sillan tuleen. Rajevski käyttää vaarallisessa asemassansa viisaasti tilaisuuksia hyväksensä. Erinomaisella nopeudella peräyttää hän ratsuväen ja näyttäytyy, taitavasti järjestettyään rintaman, uudelleen taistelujärjestyksessä, vasen sivu Liuhtarilan kylää päin, oikea metsän suojassa, joten hän rauhassa vallitsee eteläistä eli Kuortaneen tietä, jota Adlercreutz — onnettomasti kyllä — ei aikanaan ottanut haltuunsa, luultavasti sen tähden, ettei hän tietänyt sen tärkeyttä.
Pataljoonat käyvät taas taisteluun. Lapuan kirkonkylä on meidän hallussamme. Nyt on vihollisen sytyttämä, palava Liuhtarilan kylä valloitettava. Cronstedtin jääkärit tunkeutuvat metsään ja Gripenbergin urhoolliset hämäläiset kylää kohden. Oi mikä näky kohtaa hyökkääviä! Liuhtarila on yhtenä tulipatsaana, josta venäläisten haavoitetut ja sairaat koettavat pelastautua. Jalot Suomen sotilaat koettavat auttaa noita onnettomia, mutta hirveä kuumuus ja sakea savu estävät heitä siitä. Odotetaan tulipalon päättymistä. Kohta on koko kylä tuhkaläjänä, mutta kadonnut on vihollinenkin.
Savun peittämänä on Rajevski joukkonensa mennyt Liuhtarilan suon ylitse ja asettunut tykistöineen, kuormastoineen ja varastoineen turvapaikkaan. Viha ja harmi kuvautuu jokaisen kasvoille. Koko päivän ankaroista ponnistuksista siis ei ole ollut muuta hyötyä, kuin että jonkun peninkulman ala isänmaasta on hetkiseksi pelastettu.
Voittaneet suomalaiset seuraavat vihollista, joka kiitettävässä järjestyksessä peräytyy Kuortaneelle, mutta kello on jo kahdeksan iltasella, taistelu oli kestänyt kolmetoista tuntia, sotajoukko on väsynyt ja tarvitsee levätä. Käsketään luopumaan takaa-ajosta ja sotajoukko kuleksii verisellä, kalliisti ostetulla taistelutantereella. Toinen osasto, von Döbeln ja hänen porilaisensa, jotka ovat olleet päivän sankaria, seisattuvat Isoonkylään, neljäs osasto on taistelutantereella; kolmas osasto asettuu Lapualle ja ensimmäinen, joka on ollut apujoukkona, jää Kuortaneen puolelle vahtiin. Niin loppui taistelu Lapualla ja Suomen sotilaitten keskuudessa oli se suuressa kunniassa, joka voi sanoa:
"Minä olin mukana Lapuan kirkonkylässä 14 päivänä Heinäkuuta 1808."
Jos Klingspor päivän eli parin levon perästä olisi uudelleen hyökännyt vihollisen päälle, olisi hän, sen myöntävät venäläiset itsekin, varmaan ja lopullisesti voittanut. Mutta hän odotti tapausten selviämistä; urhoollisella Adlercreutzilla ei ollut vapaata valtaa, vaan hänen täytyi totella omaa ja sotajoukon ylipäällikköä, ja tämä vanha ja tuumaileva toivoi voittavansa tarkoituksen vähemmillä ponnistuksilla. Hän toivoi piakkoin saavansa ne suuret apulähetykset, jotka kuningas oli luvannut. Adlercreutzin äly sai joskus vanhan marsalkan pakoitetuksi antamaan suostumuksensa toimintaan. Silloin oli tavallisesti päätös jo taattu; mutta kuin voitto oli täydennettävä, saivat Klingsporin arvelut taas vallan ja jo voitetut edut menivät turhaan. Hän pelkäsi joutuvansa suljetuksi ja asettavansa siten mahdollisesti sotajoukon aseman vaaraan; tämä näyttäytyi hänelle lakkaamatta uhkaavana aaveena. Siinä tuo todellinen syy, jota ei koskaan voida muuten selvittää.
Klingspor seisattui pääjoukon kanssa työttömänä Lapualle useiden viikkojen ajaksi. Sillä aikaa päästi tuo voimakas ja etevä kenraali Kamenski suureen pulaan joutuneen Rajevskin päällikkyydestä. Silloin valvoi Wenäjän suojelushenki ja Ruotsin aurinko laski. Tästä hetkestä ilmaantui aivan toinen henki Wenäjän sotaväen liikkeissä ja sotaseikat saivat toisellaisen, Ruotsin aseille onnettoman käänteen.
* * * * *
On yö. Ihmistappo on jo aikaa sitte loppunut. Kuolemalla on ollut runsas sato. Mitkä hirveät kuvat eikö kohtaa täällä silmiäsi! Katso tuota nuorta miestä, joka loikoo tuossa kalpeana ja silmätönnä! Hänen kuolemantuskansa on ollut kauhea, sillä tuskissansa on hän käsillään raastanut kasvavan ruohon ympäriltänsä. Tuolla makaavat suomalainen ja venäläinen. Kuolinhetkelläkään ei viha ole paennut heidän rinnoistaan. Viimeisillä voimillaan ovat he haavoittaneet toisiaan ja makaavat nyt kylminä, syleillen toisiansa. Tuo on kauheata, julmaa, hirveätä. Taistelutantereen näkeminen saa veren suonissa hyytymään. Ei kenenkään helläsydämisen pidä ruveta sotilaaksi, ja se ajatus, että ihminen on pedon kaltainen luonteeltaan, tunkeutuu väkisinkin mieleen.
Eräästä ruumisläjästä kaivautuu esille mies. Se on verinen haamu, joka nousee yön hiljaisella hetkellä. Hänen valkoiset hiuksensa ovat verestä tahraantuneet. Hänen kasvonsa ovat haavoja täynnä, ruumiinsa revittynä ja läpiammuttuna. Hän on ollut yksi päivän sankareista. Hän oli yksi ensimäisistä, jotka tunkeusivat Lapuan kylään. Hänen nimensä on Alarik Kitulanka.