The Project Gutenberg eBook ofKruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809Author: Henrik af TrolleTranslator: Lauri PelkonenRelease date: May 11, 2015 [eBook #48935]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRUUNU JA OKAITA: ROMANTILLINEN KERTOMUS SUOMALAIS-VENÄLÄISESTÄ SODASTA 1808-1809 ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809Author: Henrik af TrolleTranslator: Lauri PelkonenRelease date: May 11, 2015 [eBook #48935]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Kruunu ja okaita: Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta 1808-1809
Author: Henrik af TrolleTranslator: Lauri Pelkonen
Author: Henrik af Trolle
Translator: Lauri Pelkonen
Release date: May 11, 2015 [eBook #48935]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRUUNU JA OKAITA: ROMANTILLINEN KERTOMUS SUOMALAIS-VENÄLÄISESTÄ SODASTA 1808-1809 ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romantillinen kertomus suomalais-venäläisestä sodasta vuosina 1808-1809
Kirj.
H. af TROLLE
Suomentanut Lauri P.
Helsingissä 1886,G. W. Edlund'in kustannuksella.
Helsingissä,J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa 1886.
Johdanto
I. MaanpakolainenII. Kasvot ikkunassaIII. Paras kaikista suosituslauseistaIV. Kaarlo XII nousee haudasta. Hän, joka kantoi kruunuaV. Neiti BrahelinnassaVI. Kunnianpäivä SiikajoellaVII. Kullan voima. VehkeilyjäVIII. Kuninkaan korkeasti uskottu miesIX. SanansaattajaX. Esteitä matkallaXI. Yksi koristus Ruotsin kruunusta menetetään, mutta linjalaivaja rekatti valloittavat sen takaisinXII. Näytelmä metsässä. Meteli leirissäXIII. Lapua. Taas hän, joka kantoi kruunuaXIV. Mitä iloa vähäpätöiset leikkikalut voivat tässä maailmassasaada aikoihinXV. "Styrbjörn" ja "Hjalmar." Taistelu yölläXVI. Kuinka Ranck täyttää lupauksensa kuninkaalleXVII. Kaapparilaiva Cort Adeler. Gaubineau tekee testamenttinsaja jättää tämän murheenlaaksonXVIII. Yksi maailman ja toinen arvon mies. Pidä se mikä sinulla on,ett'ei kenkään ota kruunuasiXIX. Ruotsalaisten "tammivallien" viimeinen taistelu merellä.Juuttaa ja Oravainen. Ylös PohjolaanXX. Palkinto. Hyvitys ja sovinto. Döbelnin hyvästijättö.Kruunu ja Okaita.
Kolmas liitto, jonka Napoleon oli hajoittanut Austerlitzissa, oli Englannin herkenemättömän ahkeruuden kautta taas virvonnut ja vaikuttamassa. Murretun Itävallan sijaan oli Preussi taas astunut sotanäkymölle yhteydessä Wenäjän jaRuotsinkanssa. Sodan punainen liekki rasitti taasen Europan maita ja kansoja. Jenan, Auerstädtin ja Hallen tappelutanterilla olivat Napoleon ja hänen marsalkkansa kaunistaneet itseänsä sodan verisillä seppeleillä. Blücher 10,000 miehen kansa oli pakotettu antautumaan. Samalla kertaa oli myöskin ruotsalainen joukko kreivi Mörnerin johdolla saavuttanut saman kohtalon. Tämä joukko oli vihollisuuksien alkaessa lähtenyt ulos Stralsundista, mennyt eteenpäin, mutta preussilaisten tappion jälkeen taas vetäytynyt takaisin — jo ennen Blücheriä — ja kulkenut Lyypekin kautta, mutta Bernadottelta kaarrettuna ja siten eroitettuna ruotsalaisesta Pommerista oli sen täytynyt antautua. Tässä tilaisuudessa Bernadotte, sävyisällä käytöksellänsä vangitun Mörnerin joukon upseereja ja sotilaita kohtaan, hankki itsellensä ystäviä, jotka sittemmin toimivat hänen hyväksensä Ruotsin perintöprinssiä valitessa.
Weichselin ja Niemenin luona oli voittoisa Napoleon murtanut Preussin sotavoiman, ja merkillisessä tappelussa Friedlannin luona sai hän yhtä loistavan voiton yhdistyneistä venäläisistä ja preussilaisista, kuin puolitoista vuotta ennemmin yhdistyneistä venäläisistä ja itävaltalaisista Austerlitzin luona. Jäännökset lyödyistä sotajoukoista pakenivat Niemenin yli, joka oli rajana Preussin ja Wenäjän välillä, odottaen rauhaa, jonka oli mahdotoin enää kauvemmin viipyä. Preussin kuningas Fredrik Wilhelmillä, joka vähän ennen oli sitoutunut kaikin voimin jatkamaan sotaa,kunnes Napoleon kokonaan tulisi ajetuksi Saksasta, ei kaikista valtioistansa enää ollut jälellä muuta, kuin tuo pieni Memelin linnoitus äärimäisellä pohjoisella rajalla. Tähän tuli vielä, että tsaari Aleksanteri, kokonaan jätetty pulaan englantilaisilta ja siitä vihoissansa, ei tahtonut kauvemmin työskennellä liiton hyväksi. Harmissansa ehdotti hän sentähden Wenäjän ja Preussin puolesta aselevon; ja Napoleon hyväksyi sen mielellänsä, koska tarkoitus oli rauhanneuvottelujen alkuunpaneminen.
Napoleon ja Aleksanteri olivat sopineet, että he persoonallisesti keskustelisivat rauhasta ja sen seurauksistaTilsitissä, joka kaupunki sitä varten julistettiin rauhanalaiseksi. Näiden molempien keisarien keskustelujen esineenä oli enemmän Europan valtiolliset asiat, joita he yhteisesti aikoivat johdattaa, kuin oikeat rauhan ehdot. Tilsitissä jaettiin maailman hallinto läntisen ja itäisen keisarin välillä. Aleksanteri kokonaan hurmaantui niistä toiveista, jotka Napoleon kuvasi hänelle; hekumallisen naisen tavalla hän antoi helposti viekoitella itseänsä; ja siten tuli Tilsitissä maailmaan se äpärälapsi, jota kutsuttiinranskalais-venäläiseksi ystävyyden liitoksi!Maa, joka suurella vallankumouksellansa tärisytti maailmaa ja tuo itsevaltaisen hallituksen maa likistäisivät toisiansa rintoihinsa. Tällainen luonnottomuus, kuinka viehättävältä se valtiolliselta kannalta näyttikin, ei voinut tulla kestäväksi; keinotellusta veljellisyydestä täytyi ennemmin tahi myöhemmin syntyä katkerin vihollisuus.
Paitsi Tilsitin rauhan julkisia sopimuksia löytyi myös kaksisalaistavälipuhetta näiden kahden keisariystävän välillä. Ranska ja Wenäjä näissä salaisissa välipuheissa sitoutuivat laajaan ryntäys- ja puolustusliittoon, jonka päätarkoituksena ilmoitettiin olevan rauhan saaminen. Wenäjä välittäisi rauhan Ranskan, Englannin ja Ruotsin välillä, Ranska Wenäjän ja Turkin välillä, jotka silloin olivat sodassa keskenänsä. Jos nämät koetukset menisivät turhaan, ryhtyisivät liittovallat siihen, joka oikeastaan oli ollut koko keskustelujen päämäärä, Wenäjä julistaisi sodan Englantia jaRuotsiavastaan, yhtyisi mannerkunnan-liittoon ja saisi siten ottaaSuomenRuotsilta ja Moldaun ja Walakian Turkilta, ehkäpä niin koko maan aina Balkaniin asti, jota vastaan Ranska valloittaisi läntisen Turkinmaan. Sitäpaitse antoi Wenäjä Ranskalle vapauden menetellä tahtonsa mukaan Hispanian, Portugalin ja Maltan kanssa. Sanalla sanoen: Ranska antoi Wenäjälle itäisen ja Wenäjä Ranskalle läntisen Europan altiiksi. Preussi vastusti tätä rauhaa, jonka kautta se menetti melkein puolen alueestansa ja joutui siten, kuin myös sen tavan kautta, millä rauha oli saatu aikaan, aikakautensa syvimpään kurjuuteen.
Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf oli sillä välin yhtä katalasti, kuin Englantikin, hylännyt Wenäjän välitykset rauhasta Ranskan kanssa. Hän tahtoi kaikin voimin jatkaa sotaa Napoleonia vastaan, asettui siis sotajoukkonsa etupäähän Ruotsin Pommerissa ja odotti englantilaisten apua, siten esiytyäksensä suurena sotaherrana. Mutta englantilaiset jättivät hänet, samoin kuin muutkin liittolaisensa, pulaan silloin kuin ne parhaiten toivoivat saavansa ei ainoastaan rahoja, vaan myöskin sotajoukkoja. Ministeri Portland kyllä teki suuria varustuksia, mutta ainoastaan ryöstöretkeä varten Tanskaan, jonka kautta tämä maa vähintäkään aavistamatta näki Kyöpenhaminan edustalla Englannin sotalaivaston, joka kuljetti mukanaan englantilaisen sotajoukon ja laski sen maalle Seelannissa; tämän jälkeen sotalaivasto pommitti Kyöpenhaminaa useita päiviä ja pakoitti kaupungin päällikön sovintoon, jonka mukaan tanskalainen sotalaivasto, Kyöpenhaminan satama, kaikki asesäiliöt ja Kronborgin linnoitus jätettiin englantilaisille, jotka veivät mukanansa Englantiin kaiken sen saaliin, mikä voitiin kuljettaa.
Erfurtissa tehtiin uusi sopimus Napoleonin ja Aleksanterin välillä, jossa muun muassa Wenäjälle uudelleen vakuutettiin Suomen valloittaminen. Tapaukset Tilsitissä ja Erfurtissa eivät suinkaan olleet tuntemattomat Ruotsin kuninkaalle, mutta Kustaa Adolf yhtäkaikki kieltäytyi tekemästä rauhaa Ranskan kanssa ja käymästä mannerkunnanliittoon. Wenäjä sentähden vuoden 1808 alussa julisti sodan sekä Englantia että Ruotsia vastaan ja Tanska kernaasti yhdistyi tähän sekä lähetti sen johdosta sotajoukkonsa Norjaan vehkeilemään Ruotsia vastaan. Ranska sitoutui sitä vastaan vartioimaan maata, jossa tarkoituksessa osa Bernadotten sotajoukkoa, johon muun muassa kuului hispanialainen joukko markiisi de la Romanan johdolla, asettui pohjois-Saksasta Juutinmaalle, Fyeniin ja Seelantiin.
Sellainen oli lyhyesti Europan ja meidän maamme valtiollinen asema sinä aikana, jolloin kertomuksemme alkaa. Olemme edeltäkäsin luoneet tämän pienen historiallisen katsahduksen, ett'ei lukija kertomuksen aikana väsyisi siinä esiytyvien henkilöiden kohtaloiden ohessa liika useihin historiallisiin selvityksiin.
Maanpakolainen.
Noin neljännes penikulmaa suomalais-venäläiseltä rajalta Kyminjoen läntisellä puolen oli yksinäinen tila, jonka omisti ja jossa asui luutnantti Taavetti Koiskinen. Tämä vanha sotilas-veteraani oli erinomaisella kunnolla ottanut osaa sekä Hattupuolueen onnettomaan sotaan Suomessa 1741—1742, että myöskin tuohon paljon kunniakkaampaan Kustaa III:nen ja hänen vastustajansa, kavalan ja kunnianhimoisen Wenäjän Katarina II:sen väliseen sotaan.
Koko Suomen sotaväessä oli Taavetti Koiskisen nimi tunnettu ja arvossa pidetty. Ne melkein uskomattomat urhoollisuuden ja miehuuden näytteet, joita hän joka tilaisuudessa osoitti, olivat hänen nimeensä liittäneet melkein satumaisen sankarikunnian. Sodan loputtua hän vakaasti hylkäsi sekä kaikki hänelle tarjotut armo-osoitukset ja ylennykset, että vetäysi aivan vaatimattomana takaisin vähäiselle tilallensa Kyminjoen varrella, jatkaaksensa työtä isältänsä perityllä maalla. Tämä verratoin omanvoitonpyytämättömyys yhä enemmin saattoi maanmiehensä ihailemaan tätä harvinaista miestä ja tekemään hänen nimensä yhdeksi yleisemmin tunnetuksi Suomessa.
Väärälän rauhan jälkeen ja ennen Suomen sotilaiden kotiin laskemista oli kenraali Stedingk saanut tehtäväksensä kuninkaan puolesta jakaa Suomen sotaväen päällikkökunnalle ja miehistölle määrätyt tähdet ja kunniamerkit.
Taavetti Koiskinen kuului Uudenmaan rakuunoihin, tuohon urhoolliseen rykmenttiin, jonka lipuissa luettiin muistorikkaat nimet: "Narva, Klissov, Praaga, Gadebusch" ja vuosiluvut "1700, 1702, 1705 ja 1712". Rykmentti oli asettunut neliöön ja sen keskellä oli kenraali Stedingk, esikuntansa ympäröimänä. Korkealla äänellä kutsui hän upseereista yhden toisensa perään ja kiinnitti heidän rintaansa kultamitalin eli miekanritariston tähden.
Vihdoin kuultiin kenraalin huutavan nimen:Taavetti Koiskinen.
Luutnantti Koiskinen oli korkeakasvuinen mies, muutamia vuosia yli viidenkymmenen, tanakka vartaloinen kunnioitettavalla ulkomuodolla, jalot kasvot avoimilla ja selvillä piirteillä. Hän astui kenraalin luo, jonka kädessä oli urhoollisuuden kultamitali ja miekanritariston tähti. "Tässä on palkinto teille erinomaisesta urhoollisuudesta ja miehuudesta", lausui kenraali aikoen kiinnittää koristuksia Koiskisen rintaan. Tämä teki kieltävän liikkeen ja lausui: "Herra kenraali! en voi ottaa vastaan näitä armonosoituksia. Se on mielipiteitäni vastaan ja niistä minäen koskaanluovu."
Stedingkin kasvoille ilmaantui sekä kummastus että harmi. Avoimessa rintamassa hyljätä kuninkaan armonosoitus, kunnia, joka olisi täyttänyt jokaisen sotilaan rinnan ylpeydellä ja ilolla, oli aivan käsittämätöintä. Stedingk kiinnitti tutkivat silmänsä Koiskiseen, jonka kasvot olivat aivan liikkumattomat, ja lausui sen jälkeen tuimalla äänellä:
"Kentiesi ette rakasta kuningastanne?" —
"Kyllä, niin suuresti, kuin suomalainen sotilas voipi rakastaa, rakastan minäkin kuningastani ja isänmaatani", vastasi Koiskinen niin kovasti, että se kuului kaikille läsnäoleville. "Mutta", lisäsi hän, "sotilaan veren ja urhoollisuuden arvostelen minä kalliimmaksi, kuin että hän todistukseksi siitä kantaisi kultaista lanttia eli tähden muotoon tehtyä loistavaa lasipalaista. Jokaisen kansalaisen välttämätöin velvollisuus on täyttää tehtävänsä, olkoon hän toimeltaan sotilas eli mikä hyvänsä. Kansalaisteni kunnioitus ja myönnytys on korkein palkintoni, omantuntoni todistus siitä, että olen menetellyt oikein, on tuomioistuin, johon minä vetoon."
Kenraali katseli Koiskista melkein kunnioituksella. Vaikka hänellä oli aivan toisellaiset mielipiteet kuninkaallisista armonosoituksista, ei hän kumminkaan voinut salata kummastustaan tästä miehestä. Hän lausui muutamia ystävällisiä jäähyväissanoja Koiskiselle ja, annettuaan joukkojen kulkea ohitsensa, ratsasti hän pois upseeriensa kanssa.
Tämä tapahtui harjoituskentällä Porvoon lähellä.
Kun Koiskinen tuli asuntoonsa Porvoossa, istui hän kirjoittamaan eronhakemusta. Nyt oli sota loppunut eikä hän tahtonut kauvemmin viipyä rykmentissä. Hän halusi päästä yksinäiselämän rauhaan. Hirveä suru rasitti tuon jalon miehen sydäntä, suru niin suuri, että se vaati koko hänen sielunsa ja lujan tahtonsa voimat, estääkseen häntä vaipumasta maahan ja musertumasta sen kuorman alle, joka häntä vaivasi. Sodan hurjat ottelut ja alituisesti vaihettelevat kohtalot olivat olleet poistava ja lievittävä lääke siihen suureen onnettomuuteen, joka oli häntä kohdannut. Nyt ei ollut enää tuota hänelle niin terveellistä työskentelemistä ja se näyttikin jo vaikuttavan häneen.
Päänsä nojautui raskaasti oikeata kättä vastaan, jonka kyynäspää tuki pöytään. Samalla hänen silmänsä tuijottivat edessänsä olevaan paperiin, johon hän juuri oli kirjoittanut eronhakemuksensa. Hän huokasi raskaasti, kaksi suurta kyyneltä vierähti silmistänsä ja valuivat poskille.
"Mitä sanon minä vaimolleni, Marialle, kun hän näkee minun yksin palaavan ja kysyyhäntä", puhui Koiskinen itseksensä. "Sodan alussa jätimme yht'aikaa kodon. Hän oli täynnä miehuutta ja toivoa ja sydän täytettynä palavalla isänmaan-rakkaudella. Anjalan-liitto, johon hän otti osaa, teki hänestä maansa ja kuninkaansa pettäjän. Hänen rakkautensa Jägerhornin tyttäreen sai hänet näihin salahankkeisiin. Hän on nyt kuolemaan tuomittu, vanki, ja kohta minulla ei enää ole —poikaa!"
Hän istui liikkumatonna paikallansa. Hän ei huomannut, että päivä enemmän ja enemmän laskeusi ja ilta alkoi levittää varjojaan. Jumaloidun poikansa, tuon miehuullisen ja uhkean nuorukaisen kuva kangasti lakkaamatta hänen silmissänsä ja hänelle oli aivan mahdotointa karkoittaa niistä tuota, samalla armasta ja surullista kuvaa.
"Jumalani", mumisi hän, "kavaltaja, kuolemaan tuomittu, häväisty! Tämä. on liian suuri kärsimys isän sydämelle! Suruni musertavat minut maahan!"
Mies-raukka oli oikeassa. Kaarlo Aukusti Koiskinen, hänen ainoa poikansa, oli kunnialla läpikäynyt Haapaniemen kadettikoulun ja, suoritettuaan upseeritutkinnon, tullut vänrikiksi porilaisten rykmenttiin, jonka päällikkönä silloin oli evesti von Otter. Nuoren vänrikin kaunis ja miehekäs näkö, hänen tietonsa ja taitavuutensa sotaisissa leikeissä, hänen avoin luonteensa ja suora käytöksensä voittivat kohta niinhyvin esimiesten kuin kumppanienkin kunnioituksen ja ystävyyden. Tälle nuorelle sotilaalle ennustettiin loistavaa ja kunniakasta tulevaisuutta, jota ei minkään näyttänyt vastustavankaan.
Nuori upseeri oli asetettu majuri Jägerhornin komppaniaan ja hänen ajutantiksensa. Sentähden tuli nuori Koiskinen usein ja pitkät ajat oleskelemaan majurin puustellilla lähellä Turkua ja seurustelemaan hänen perheessänsä. Muiden lapsien joukossa oli Jägerhornilla kaksi tytärtä. Vanhin, Katariina Jägerhorn, oli erinomaisen kaunis ja älykäs nainen. Hän oli hyvälahjainen ja oppinut, jota siihen aikaan ei monesta Suomen naisesta voinut sanoa, sillä niiden kasvatus oli hyvin yksinkertainen ja supistui pää-asiallisesti taloudellisiin tehtäviin.
Mutta nuori neiti oli luonteeltaan hyvin ylpeä, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Nämät ominaisuudet tekivät hänestä isän lemmikin, joka hänen luonteessaan näki oman kuvansa. Hän puheli usein ja mielellään tyttärensä kanssa valtiollisista asioista ja ihmetteli hänen terävää järkeänsä ja sattuvaa huomaamiskykyänsä.
Jägerhorn oli useiden Ruotsin ja Suomen aatelismiesten tavalla palvellut ranskalaisessa sotaväessä ja tuonut sieltä mukanaan joukon vapaamielisiä aatteita, sekä valtiollisissa että yhteiskunnallisissakin asioissa. Kustaa III:nen vallankumous ja säätyhallituksen hävittäminen erittäinkin herättivät heidän katkeruutensa, joka pääsi valloilleen niissä salaisissa eli suljetuissa seuroissa, jotka tähän aikaan olivat tavalliset koko Europassa. Myöskin Suomi, vaikka oli syrjässä europalaisesta aatevirrasta, sai tässä suhteessa kokea ajan hengen vaikutusta ja kaikki ajan haaveilemiset saivat eteviä edustajia Suomenkin miesten joukossa. Valtiollinen vastapuolue muodostui pian Suomessa; tähän yhdistettiin erityinen kansallinen pyrintö, jolla ei ollut vähempi tarkoitus, kuin Suomen itsenäisyys Ruotsin rinnalla, eli sen eroittaminen Ruotsin vallan alaisuudesta. Hankkeen päämiehenä oli kuninkaasen ja vallankumoukseen tyytymätöin Yrjö Mauno Sprengtporten. Häneen liittyi joukko, etupäässä aateliin ja sotilassäätyyn kuuluvia henkilöitä ja niiden joukossa mainioiksi tulivat varsinkin vapaaherra Robert Wilhelmi de Geer, majuri Juhana Antero Jägerhorn, majuri Kaarlo Henrik Klick ja evesti Juhana Hästesko Muolan suvusta. Heillä oli joukko salajuonia, mutta niiden toimeenpanemisen tapa ei ollut vielä selvillä edes päämiehelläkään. Sen verran oli kumminkin saatu selville, että Wenäjän avulla Suomen eroittaminen Ruotsista oli tapahtuva ja tätä valmistaakseen matkusti Sprengtporten Wenäjälle sopimusta hieromaan.
Nuori Koiskinen tuli kohta neiti Jägerhornin innokkaimmaksi ihailijaksi ja tämä kaunis nainen piti hänen pian orjallisimpana rakastajanansa. Koiskisen tunne oli syvä ja totinen. Tulinen luonteeltansa, helposti viekoteltu ihailemiseen, mieltynyt hänen kukoistavaan kauneuteensa ja rakastettaviin ominaisuuksiinsa, antautui hän nuoruuden koko innolla taipumukseen, joka oli tuottava hänelle niin onnettomat seuraukset. Aatelittoman ja köyhän upseerin ihastusta hänen tyttäreensä ei ylpeä Jägerhorn katsonut erittäin suotuisilla silmillä, mutta hän ajatteli, että nuorukaisessa hän helposti saisi hyödyllisen ja sokean aseen puolueensa kumous-asialle, hän salasi mitä näki ja antoi asiain mennä menoaan, miettien näin: kun aika tulee, niin hän kyllä keinon keksii tämän rakkauden unelman lopettamiseen.
Mitä kauniiseen neitiin tulee, niin ei hänellä pää-asiassa ollut mitään lämpimämpää tunnetta rakastajaansa kohtaan. Olemme jo maininneet hänen taipumuksensa olleen kunnianhimoisuuden ja vallanhaluisuuden. Hän oli mieltynyt nuoren upseerin käytökseen ja kun upseerilla myös oli tietoja ja hyvä pää, niin oli neiti huvitettu hänen seurustelemisestansa. Hänen tuumailunsa menivät paljon korkeammalle, kuin elämänsä yhdistämiseen köyhän vänrikin kanssa, jolla ei ollut mitään toiveita pikaisemmasta arvossa ylenemisestä. Jos kumouspuolueen, johon hänen isänsä kuului, aikeet onnistuisivat, tulisi hän, puolueen yhden päämiehen tytär, varmaankin rikkaasen ja loistavaan avioliittoon ja hallitsiattareksi kodossa, jossa rikkaus ja nautinnot eivät tulisi puuttumaan. Koiskista kohtaan oli hän kuitenkin hellä ja lempeä. Hän lumosi upseerin täydellisesti ja tiesi estää jokaisen selityksen, joka voisi saattaa Koiskisen tunnustamaan rakkautensa.
Koiskinen tuli vähitellen täydellisesti Sprengtportenin puolueen pyrinnön ja aikeitten perille. Alussa hän kauhistui niitä rikoksellisia hankkeita, joita hänelle esiteltiin, mutta niin taitavasti esitettiin asiat hänelle, että hän lopulta epäilyksettä antautui innolla esillä oleviin petollisiin salahankkeihin. Jägerhorn tyttärineen pelasivat tässä työskenteleviä osia ja ymmärsivät loistavilla uskottelemisilla kokonaan hänessä tukehduttaa isänmaan rakkauden, velvollisuuden ja kunnian tunnon ja tekivät hänen sillä tavoin petturiksi.
Sota alkoi. Kenraali Armfelt vei Anjalassa suurimman osan Suomen sotaväestä rajan yli ja tuli parin päivän kulkemisen perästä Husulaan. Nyt tuli toimeen kau'an hankittu petos. Husulan sotajoukon upseerit, joiden joukossa nuori Koiskinenkin, kieltäysivät menemästä vihollista vastaan. He kehottivat kuningasta rauhan tekoon ja selittivät, että sota oli peruslakia vastaan. Jägerhorn ja upseerit kokoontuivat Armfeltin telttaan ja päättivät koko Suomen sotaväen nimessä hieroa rauhaa Wenäjän hallituksen kanssa. He sepittivät kirjoituksen keisarinnalle, jossa selvittivät, että sekä Ruotsin mutta varsinkin Suomen toivo oli jäädä pysyväiseen sovintoon ja rauhaan Wenäjän valtakunnan kanssa, ja tämän kirjoituksen kanssa matkusti Jägerhorn Pietariin. Päätettiin myöskin vangita kuningas, mutta Kustaa, saatuaan tiedon vaarasta, kiiruhti Ruotsiin, kokosi säädyt ja kutsui Daalalaiset avuksensa. Tanskalaisten hyökkäys pelasti hänet, yleinen mieli kääntyi hänen puolellensa; Anjalan-liitto kaikkine pyrintöineen meni myttyyn. Useimmat Anjalan-liiton päämiehistä otettiin kiinni. Jägerhorn, joka oleskeli tilallansa Brahenlinnassa, onnistui pakenemaan Pietariin. Klick, Glansenstjerna ja Ladau menivät samaa tietä. Heistä voipi sanoa, että he onnistuivat pakenemaan kreivin ajoissa. Armfelt, Hästesko, von Otter ja joukko upseereja pantiin Turun linnaan. Koiskinen ja hänen kanssaan suuri joukko salaliittolaisia vietiin Wiaporiin odottamaan tuomiotansa.
Epätoivossa poikansa häpeällisestä käytöksestä oli isä raukka etsinyt kuolemaa taistelutantereella, päästäksensä siitä häpeästä ja häväistyksestä, jonka poika oli kiinnittänyt hänen nimeensä. Kun hän voitti sankarin seppeleen, ei kukaan voinut aavistaa, että hän oli syöksynyt tuimimpaan taisteluun, saadaksensa joko tappavan iskun eli kuolettavan kuulan. Hän oli haavoitettu useita kertoja, mutta henki kumminkin jäi jälelle. Ei koskaan kuultu hänen mainitsevan poikansa nimeä. Hänen syvää suruansa, joka täytti sydämensä, aavistettiin. Siinä oli haava, joka vuosi aina ja jonka ainoastaan aika voi parantaa. —
Koiskisen herätessä surullisista mietinnöistänsä oli päivä jo aikoja sitte mennyt mailleen ja puolipimeä vallitsi huoneessa.
Hän nousi ylös ja lausui:
"Huomenna matkustan minä kotia.Yksintulen minä taas vaimoni luo antamaan tietoa siitä kauheasta tapahtumasta. Yhdessä kärsimme ja unhotamme että meillä on ollut — poika."
"Joka polvillansa rukoilee teiltä anteeksi, poika, joka on syvästi rikkonut, vaan tulee korvaamaan erehdyksensä ja luomaan itsellensä uuden, kunniallisen nimen, jos vaan te, hänen isänsä, ette sysää häntä luotanne."
Koiskinen vaaleni. Hän tunsi samalla sanomattoman ilon ja katkeran surun. Melkein keskellä huonetta oli polvillansa musta varjo. Se oli mies, joka ojensi käsiänsä häntä kohden. Puhujan ääni oli rukoileva, surullinen ja hyvin alakuloinen. Koiskinen tunsi kadotetun poikansa äänen. Jonkun aikaa taisteli hänessä suomalaisen sotilaan velvollisuuden ja isänmaanrakkauden tunne isän sydämen hellän, sovittavan äänen kanssa. Huutaisiko hän: "mene pois minun näkyvistäni sinä Suomen kunniaton poika, sinä isänmaasi ja kuninkaasi pettäjä". Eli säälien hänen nuoruuttansa ja ottamalla huomioon näitä suhteita, jotka saivathänenluopumaan velvollisuuden ja kunnian käskystä, sanoisiko hän: "Minä annan sinulle anteeksi, enkä tahdo tuomita sinua. Antakoon Jumala ja maasi sinulle anteeksi."
Polvillaan oleva rikoksellinen huokasi raskaasti. Hän itki ja hänen ruumiinsa värisi katumuksesta ja tuskasta.
"Puhukaa isä, säälikää minua", rukoili hän vapisevalla äänellä.
"Mitä varten olet sinä täällä?" kysyi Koiskinen.
"Minä olen saanut tuomioni", vastasi nuori mies.
"Ja se kuuluu?"
"Sota-oikeus tuomitsi minut kuolemaan, vaan kuningas lievensi tuomioniikuiseksi maanpakolaisuudeksi."
"Pyysitkö sinä tätä armoa?"
"En isäni, minä toivoin kuolemaa, saadakseni siten lopun elämälleni, joka on minulle rasitukseksi. Rykmenttini rintamassa riisti piiskuri ulkonaiset upseeriarvoni merkit. Senjälkeen käskettiin minut menemään ja kahdeksan päivän sisään jättämään Suomi, muuten menetän henkeni."
"Minun poikani, minun onneton poikani", huusi Koiskinen… "Sinä olet tullut ankarasti, mutta oikein rangaistuksi. Tule minun syliini! En tahdo lisätä kärsimyksiäsi. Onneton, erehtynyt, olkoon Jumala sinulle armollinen!"
Nuorukainen syöksi ylös. Ilosta huudahtaen vaipui hän isänsä rinnoille. Heidän kyyneleensä tapasivat toisensa. Se oli liikuttava näky.
"Meidän pitää matkustaa heti", lausui vanhempi Koiskinen. "Jo tänä yönä lähdemme matkalle kotia. Meidän pitää; kiiruhtaa äitisi luo, josta sinun kohta pitää erota. Milloin lankesi tuomiosi?"
"Kaksi päivää sitte."
"Siis jääpi meille vaan kuusi päivää, jonka saamme olla yhdessä. Kaksi vuorokautta menee matkalla ennenkun olemme kotona. Siten jääpi meille ainoastaan neljä päivää, jonka saamme viettää yhdessä ja valmistella eroa varten. Minä käsken Svärdin ostamaan sinulle hevosen. Otamme mukaamme niin vähän tavaraa kuin mahdollista. Kuta pikemmin pääsemme täältä sen parempi".
Koiskisen kutsumuksesta tuli sisään hänen monivuotinen, uskollinen palveliansa, rakuuna Svärd. Koiskinen antoi hänelle rahat ja Svärd onnistuikin saamaan ostaa vahvan ja hyvän hevosen. Valmistukset matkaa varten olivat pian tehdyt ja heti puolen yön jälkeen jätti Koiskinen, hänen poikansa ja rakuuna Porvoon ja matkustivat pohjoiseen, Pernajaan päin. Svärd tunsi mukana seuraavassa ratsastajassa nuoren Koiskisen, vaikk'ei ollut tietävinään, kuka hän oli. Rehellinen palvelija huomasi heti, että jotakin oli tapahtunut. Hän pysyi sentähden jonkun matkan päässä seurueestansa, että isä ja poika saisivat häiritsemättä puhella keskenänsä.
Jo kello kaksi aamulla alkoi päivä valjeta. Tähän aikaan olivat matkustavaiset tulleet metsäiseen maisemaan. Tie oli tässä niin kaita, että tuskin kaksi henkilöä voi ratsastaa rinnatusten. Koiskinen katseli poikaansa. Solakka ja korkea vartalo oli sama kuin ennenkin, vaan kasvot olivat vaaleat ja niissä näkyi vielä merkkejä kärsimyksistä ja sieluntaisteluista. Otsassa näkyi kaksi syvää juovaa ja katse noista mustista silmistä oli synkkä ja totinen. Tuo muinoin hymyilevä ja nuoruuden terve muoto oli vankeudessa kokonaan muuttunut. Vaikka hän oli vaan jonkun vuoden yli kahdenkymmenen, näytti hän neljänkymmenen vuoden mieheltä, niin paljon oli hän vanhentunut. —
Koiskinen huokasi raskaasti. Pojan muuttunut näkö koski syvälle hänen sydämeensä. Hänen epävarma tulevaisuutensa teki isän rauhattomaksi. Missä vieraassa maassa oli hän löytävä rauhamajan? Hän oli kasvatettu ainoastaan sotilaaksi. Sodan liekki paloi Europassa, eikä tälle nuorelle miehelle luultavasti ollut vaikea päästä sotamieheksi. Käsiä, jotka osasivat käyttää miekkaa, tarvittiin kaikkialla; urhoolliselta ja lahjakkaalta upseerilta ei ollut tulevaisuus hävinnyt.
Äkkiä keskeytti Koiskinen äänettömyyden.
"Minulla on yksi kysymys tehtävä sinulle", lausui hän pojalle, "johon minä toivon sinun suoraan vastaavan."
"Kysykää, isäni, ja te tulette tietämään totuuden".
"Oletko käynyt Brahelinnassa, sitte kun jätit Wiaporin?"
Vahva puna ilmaantui nuoren miehen poskille. Brahelinna oliJägerhornin perheen perintötila ja se paikka, missä KatariinaJägerhorn asui äitinsä ja sisarensa kanssa.
"Olen, isäni, minä pistäysin siellä", vastasi nuori mies matalalla äänellä. "Rakkauteni neiti Jägerhorniin ei ole vähentynyt saavuttamani kohtalon tähden. Minä tahdoin vielä kerran nähdä häntä ja lausua hänelle jäähyväiseni ikipäiviksi."
"Ja miten otti hän sinut vastaan?" kysyi isä ja katsoi terävästi pojan kasvoihin.
"Hän oli sairas, eikä voinut vastaanottaa minua. Minä lähetin hänelle tervehdykseni ja jätin talon".
"Etkö luule, että tämä sairaus oli vaan teeskennelty anteeksi anomus, välttääksensä tavata sinua?" kysyi Koiskinen. "Kun sydän on otettu hedelmästä, viskataan kuori pois. Sinä et enää voinut olla miksikään hyödyksi ja sentähden ei sinusta tahdottu tietää mitään. Sinä olet alusta loppuun asti tullut petetyksi. He ovat käyttäneet sinua aseena aikeissansa ja sinun rakkautesi oli heille hyvään tarpeesen".
"Minä en voi tuomita samoin, sillä minulla ei ole mitään todistuksia, että asia niin olisi", vastasi nuori mies painavasti. "Neiti Jägerhornin luonteessa en ole tavannut mitään kavaluutta. Hän ei ole koskaan sanonut rakastavansa minua ja sentähden en minä ole tullut häneltä petetyksi. Mutta teidän luvallanne, isäni, jättäkäämme tämä aine, joka ainoastaan tekee meidät molemmat liikutetuiksi."
"Hän on kokonaan erehdyksessä", ajatteli vanhempi Koiskinen, "mutta ei maksa vaivaa avata hänen silmiänsä," Sen jälkeen sanoi hän: "Kuinka ai'ot asettaa matkasi ja mitä olet päättänyt tulevaisuudestasi?"
"Wenäjän kautta menen minä Ranskaan, päästäkseni johonkuhun ranskalaiseen sotajoukkoon. Se maa on aina ollut Ruotsin liittolainen ja sentähden pidän minäkin siitä. Ranskan lippujen alla tahdon etsiä kuolemaa tappelutantereella." "Minä hyväksyn Ranskaan menon aikeesi", vastasi Koiskinen, "mutta minkätähden tahdot juurietsiäkuolemaa, kun sinulle olisi paljon kunniallisempaa korvata menetetty työsi ja hankkia itsellesi kunniallinen nimi. En sillä tahdo sanoa, että sinun pitäisi paeta vaaraa. Mutta se, joka etsii kuolemaa, on itse-murhaaja ja häpäisee arkana raukkana miehen, jolla kyllä oli miehuutta rikkoa, mutta puuttuu silloin miehuutta, kun hänen pitäisi elää ja korvata sen mitä oli rikkonut."
"Minä olen haaksirikkoinen, jolla nykyjään ei ole varmaa kantaa, johon voisin kiinnittyä", vastasi nuori Koiskinen synkeän muotoisena. "Kaikki on mustaa ympärilläni ja sentähden ei pidä niin tarkoin punnita sanojani. Kenties sodan hälinässä ja koettelevassa, vaihettelevassa leirielämässä saan takaisin toimintakykyni ja voimani. Olkaa kumminkin vakuutettu, isäni, että tulen toimimaan teille kelpaavasti. Minkä hetki on rikkonut, saapi usein koko ikä sovittaa, ja minun tarkoitukseni on kerran voittaa sovinto ja anteeksi antamus siitä, mitä nyt olen rikkonut."
"Kaikkivaltias Jumala vahvistakoon sinua päätöksessäsi", vastasi isä. "Tämä toivo vaikuttaa, että jonkunlaisella miehuudella voin kantaa suruani. Muutamia päiviä sitte oli minulle kirje äidiltäsi. Serkkusi, nuori Tiainen, oli ollut käymässä hänen luonansa. Hän on nyt hyvinvoipa talonpoika ja on ruvennut isänsä tilalle tuolla Karjalassa. Hän kuuluu olevan kelpo nuorimies ja oivallinen metsästäjä. Tämä Tiaisen suku on erinomaista kansaa, sinun äitisi on paras todistus siitä."
"Minun rakas äitini, jota minä rakastan kaikesta sydämestäni", sanoi nuori mies lämpimällä äänellä. "Suojelkoon Jumala hänen päiviänsä!"
Tuli hetken äänettömyys, jolloin maanpakolaisen silmät katselivat seutua. Oli tultu viljavaan ja kauniisen Elimäen jokilaaksoon rehottavine nurmineen ja rikkaine peltoineen, joita idässä ja lännessä ympäröi tuuheat majesteetilliset havumetsät. Nämät muodostavat miellyttävän ja kuvaavan reunuksen noille monille luonnonnäkymöille, joita Suomessa löytyy. Pienten lintujen viserrykseen sekoittui oravan ja metson kurrutus. Karja söi rehevillä niityillä, samalla kun joen surullinen lirinä täytti mielen synkkämielisillä katselmuksilla.
"Oi, minun kaunis, ihana synnyinmaani, missä on sinun vertaistasi maailmassa?" huudahti nuori Koiskinen hurmaantuneena. "Ei koskaan enää loista minun silmäni ihastuneina sinun järviesi, laaksojesi, vuoriesi ja virtojesi näkemisestä. Ei koskaan enää minun korvani kuule kantelen säveleitä ja lauluja 'Luonnottarista', 'Kalevalan sankareista', 'Ilmarisesta', joka 'taivon kantta takoi', ja 'Wäinämöisestä', joka loi maan tuhansine järvineen, niemineen, saarineen, puineen ja kasvineen. Kaikki on kadotettu paitse — muisto."
"Ja tämän maan, tämän sanomattoman rakkaan Suomenmaan tahdoit sinä antaa palkinnoksi, saaliiksi ja ryöstettäväksi meidän perintövihollisellemme Wenäjälle", lausui vanhempi Koiskinen, joka ei voinut unhottaa poikansa tekoa. "Tämän maan tahdoit sinä nähdä poljettuna ja ryöstettynä villeiltä kasakoilta ja venäläisiltä. Verelläni olen koettanut pestä sen epäkunnian ja häpeän, jonka olet kiinittänyt nimeemme. Petturin isäksi kutsutaan minua kuolinpäivään asti, oi, mikä katkera kohtalo!"
"Isäni, ole armollinen minulle, sinun surusi, sinun syytöksesi murtavat, tekevät minut kykenemättömäksi", huudahti nuori mies. "Sentähden armahda minua ja älä puhu enempää siten."
"Se oli suruni viimeinen hyökkäys, sinä et kuule minun enää valittavan", vastasi isä. "Tästälähin kätken ajatukseni sydämeeni. Taistelu on taisteltu, minä olen mies ja voin kantaa kohtaloni."
Puolenpäivän aikaan levättiin eräässä talonpoikaisessa talossa ja syötettiin hevosia. Koko yö jatkettiin ratsastusta ja seuraavan päivän iltana näkyi eräältä mäeltä, miten Kyminjoki laskeuvan auringon säteissä huuhtoi laineitaan. Joen läntisellä rannalla näkyi yksinäinen talo tuuhean metsän ympäröimänä. Vanhempi Koiskinen osoitti kädellään pitkää, punaseksi maalattua kartanoa.
"Meidän kotomme!" huudahti hän. "Se on Pulkin tila. Tunnetko vielä?"
Kysymyksen teki hän pojallensa, jonka silmät vettyivät kyynelistä.
"Tunnen, tunnen, se on minun rakas lapsuuden kotoni", sanoi hän liikutetulla äänellä. "Minä ikävöin sinne, kuten haavotettu lintu pesäänsä."
Ratsastettiin edelleen mäkeä alaspäin ja kohta oltiin talossa. Suuri mustanruskea koira syöksyi haukkuen heitä vastaan. Hänen viisaat silmänsä katsoivat hetkisen matkustavaisia, jonka jälkeen se raivosalla ilolla ulvoen kiiruhti tervehtämään isäntäänsä ja hänen poikaansa tervetulleiksi.
"Ukko, poikaseni, no niin, kiitos sinulle, se oli sievästi", lausui Koiskinen koiralle, vastatessansa hänen hyväilyjään… "Kiiruhda nyt emäntäsi luo ja sano, että olemme täällä. Mene! Paikalla."
Koira ymmärsi käskyn ja kiiruhti huoneesen. Kohta senjälkeen tuli se takaisin ja seurassaan oli korkeakasvuinen, keski-ikäinen nainen, jolla oli päässä valkoisesta vaatteesta tehty n.k. tykkimyssy ja tumman musta kaulaan asti ulettuva lenninki päällä. Se oli Maria Koiskinen. Hänen raittiit, punottavat poskensa osoittivat terveyttä, korkea vartalonsa kykyä ja voimaa. Katse hänen suurista, sinisistä silmistänsä oli lempeä ja suloinen, koko hänen olentonsa viehättävä, niin että tunsi itsensä erinomaisella tavalla häneen vedetyksi.
Ilosta huudahtaen hän syleili ja suuteli ensin miestänsä ja sitte poikaansa.
"Kuinka rakas on hämmästykseni, kun näen teidän molempien yht'aikaa palaavan kotia", lausui hän punehtuen ilosta. "Sota on loppunut ja terveenä olette, Jumalan kiitos, pääsneet sieltä. Mutta sinä, rakas poikani, näytät kalvakolta ja kärsineeltä. Oletko ollut sairas eli mikä vaivaa sinua?"
"Arvaat oikein, äitini, terveyteni ei ole ollut oikein hyvä", vastasi nuori Koiskinen.
Mentiin huoneesen ja vähän ajan perästä oli perhe kokoontunut oivallisen illallispöydän ympärille.
"No kuinka kau'an saan pitää teitä kotona?" kysyi rouva Koiskinen tarjotessansa ruokaa nälkäisille vieraillensa. "Nyt on rauha päätetty ja luultavasti saapi sotaväki pitemmän lepoajan."
"Minä olen ainiaaksi jättänyt palveluksen ja minua saat pitää niinkau'an kuin kuolema sallii", vastasi vanhempi Koiskinen teeskennellyllä iloisuudella. "Mitä tulee Kaarlo Aukustiin, niin hänen virkalomansa kestää vaan neljä päivää. Hän on saanut käskyn mennä Ranskan sotaväkeen, tutkiaksensa sotaa. Se on kunniakas tehtävä ja suureksi hyödyksi hänen tulevaisuudellensa."
Nuori mies loi kiittävän silmäyksen isäänsä.
"Siis tulee taas sinun henkesi vaaraan ja minä saan kärsiä rauhattomuutta ja tuskaa sinun tähtesi", lausui äiti. "Mutta, tapahtukoon Jumalan tahto! Juuri loppuneen sodan ajalla olen saanut rukoilla isän ja pojan edestä. Nyt saan miettiä ainoastaan yhden elämää, mutta se onkin ainoan poikani."
En tahdo väsyttää lukijaa kertomalla niitä keskusteluja, mitä näiden neljän päivän kuluessa Pulkin perheen kesken pidettiin. Vanhempi Koiskinen ei lausunut sanaakaan, joka olisi antanut aihetta hänen vaimollensa epäilemään pojan matkan oikeata syytä. Isä ja poika pitivät keskenänsä pitkiä keskusteluja. Ranskan sotajoukot olivat Italiassa ja Saksassa. He päättivät, että pojan oli parempi matkustaa Wenäjän kautta, vaikka sieltä oli ei ainoastaan pitempi vaan myös hankalampi, kuin jos hän menisi johonkuhun Suomen satamaan ja koettaisi meritse päästä Saksaan. Maanpakolainen tahtoi häpeän tähden välttää yhdistymistä maanmiestensä kanssa. Suuri ja yleinen oli asujanten viha Anjalanmiehiä vastaan. Talonpojat olivat niin suuttuneet, että ne liittolaisista, jotka olivat saaneet jäädä maahan, eivät ollenkaan olleet varmoja hengestänsä.
Neljäntenä päivänä nuoren Koiskisen kotiin tulon jälkeen kuului pihalta hälinää ja meteliä, sillä eräs vanhempi nainen nuoren tytön ja kolmen keskenkasvusen pojan seuraamana oli tullut kerjäämään. Ne olivat ympärikuleksivia karjalaisia, joilla oli elinkeinona loitseminen, ennustaminen tulevista tapauksista, povaaminen kädestä y.m. semmoista. Nämät ihmisraukat olivat oikeastaan täydellisiä pakanoita, joilla ei ollut minkäänlaista käsitystä uskonnosta. Tämä loitsu- ja ennustus-kyky oli varsin arvossa pidetty karjalaisissa ja lappalaisissa, jotka suomalaisista heimoista olivat alhaisimmalla sivistyksen kannalla. Muiden asujantenkin joukossa oli heidän loitsu- ja ennustuskykynsä jonkunlaisessa arvossa. Niiden harjoittajaa kohdeltiin aina ystävyydellä ja hyvyydellä, sillä peljättiin loukata sellaisia henkilöitä, joilla oli valta manata luonnonvoimia ja käyttää niitä tahtonsa mukaan sekä pahoihin että hyviin töihin.
Sentähden Pulkin perhekin tervehti tätä kuleksivaa joukkoa lausumalla: "terve tuloa, hyvät ihmiset", ja käski heitä tupaan, jossa palvelijat asuivat.
"Äijä, ylijumala, ja ilman, auringon, kuun ja kesän tyttäret olkoot teille armolliset, antakoon aaltojen herra Ahti teille hyviä lahjojansa ja Ukko, hän joka hallitsee pilviä, auttakoon teitä kaikissa tilaisuuksissa" huusi vanha loitsunainen ja löi tuohon kuvilla koristettuun loitsurumpuun, jonka avulla loitsija eli povaaja ennusti tulevia tapauksia. Ilman tätä rumpua ei noiturin keinolla ollut mitään vaikutusta eikä lausutulla loitsumuodolla mitään voimaa.
"Sehän on Akka, meidän vanha tuttavamme", lausui vanhempi Koiskinen, joka nyt tuli tupaan. "Ole terve tullut, mitäs kuuluu?"
"Kiitos kysymästä, katovuosi ja huonot ajat ajoivat meidät tänne alas. Halla hävitti viljan, jyvä jäätyi pellolle ja me kärsimme puutetta."
Palvelija kantoi sisään suuren vadillisen lientä ja lihaa, josta nälkäiset vieraat alkoivat oikein ahmimalla tyydyttää nälkäänsä.
"Mikä on sinun nimesi?" kysyi nuori Koiskinen tytöltä.
"Vaimo", vastasi hän.
"Käännyttekö te täältä kotiapäin?"
"Emme, me menemme länteenpäin ja käymme kaupunkiloissa, kauppaloissa ja kylissä", vastasi hän. "Karja kuolee tänä vuonna joukottain ja meillä ei ole syötävää."
Koiskinen ja hänen vaimonsa olivat menneet huoneesta; nuori Koiskinen oli yksin Akan ja hänen seuralaistensa kanssa.
Hän kääntyi taaskin tyttöön.
"Vaimo", sanoi hän hänelle kuiskaavalla äänellä. "Tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen."
"Tahdon, herra", vastasi nuori tyttö, "ja te voitte luottaa minuun."
Maanpakolainen näytti hänelle kirjettä.
"Tämä kirje", sanoi hän, "on menevä neiti Katariina Jägerhornille, asuva Brahelinnan kartanossa lähellä Turkua. Tahdotko viedä sen hänelle näyttämättä kirjettä kenellenkään eli puhumatta siitä, mitä olen sinulle antanut?"
"Molemmat täytän rehellisesti, minä lupaan sen luojan kautta", sanoi tyttö.
Hän antoi tytölle kirjeen ja kaksi hopearuplaa. Vaimo kiireesti piiloitti molemmat, sillä vanha Akka, joka oli syöntinsä lopettanut, tuli heidän luoksensa.
"Mitä te puhelette?" kysyi hän ja nauraa irvistäen näytti keltaisia, teräviä hampaitaan. "Tahtooko nuori herra sinua povaamaan. Antakaa tänne kätenne niin Akka sanoo teille kohtalonne."
Akka tarttui hänen oikeaan käteensä, katseli sitä tarkoin ja mumisi muutamia epäselviä sanoja.
"Piirteet teidän kädessänne näyttävät mustilta ja uhkaavilta ja Taara, sodan jumala, hallitsee teidän kohtaloanne", sanoi hän. "Perkele, itse pahuus, on saanut suuren vallan teissä, vaan hänen valtansa nyt on murrettu. Te olette Sukkamielen, rakkauden jumalattaren palveluksessa, vaan siitä teillä on vähän hyötyä. Teppoa, matkustavaisten suojelijaa, on teillä suuri tarvis, sillä juuri olette valmis lähtemään pitkälle matkalle. Orjantappuroita kasvaa tiellänne, mutta lopuksi kumminkin voitatte autuuden ja onnen." Akka viskasi hänen kätensä syrjään. "Te ette ennustaneet juuri loistavaa tulevaisuutta minulle", lausui hän ennustajalle ja antoi hänelle lantin. "Mutta saan kumminkin olla tyytyväinen", lisäsi hän suruisesti hymyten, "se olisi voinut olla vieläkin huonommin."
Muutamia tuntia myöhemmin oli nuori mies valmis jättämään kodon ja ottamaan viimeisen jäähyväisen vanhemmiltansa. Syvästi liikuttava oli tuo hetki, kun hän sulki itkevän äitinsä syliinsä ja painoi suutelon hänen otsallensa. Vanhempi Koiskinen hillitsi liikutustaan viimeiseen asti, mutta kun poika ojensi hänelle kättänsä ja loi häneen anteeksi pyytävän silmäyksen, niin tyrskähti tuo vahva mies ankaraan itkuun ja jätti kiiruusti huoneen.
Svärd kantoi nuoren miehen pienen matkalaukun venheesen, jolla hän vietiin joen yli Wenäjän alueelle. Vanhemmilta saatettuna jätti tämä kovasti rangaistu poika, joka oli joutunut valtiollisten mylläkkäin uhriksi, isänkodon, mennäksensä tuntemattomia kohtaloita vastaan ja kenties koskaan enää näkemättä maatansa eli niitä, jotka hänelle olivat antaneet elämän. Töintuskin voi hän osaksikaan hillitä niitä katkeria tunteita, jotka hänessä liikkuivat. Venäläinen venemies oli valmis viemään hänet joen yli. Viistoon laskeuvat auringon säteet valaisivat kaunista joen laaksoa, sen peltoja, laidunta ja metsätylviä. Koiskinen, hänen vaimonsa ja poikansa olivat yhdessä joukossa ja syleilivät toisiansa. Yksiääninen "hyvästi" kuului heidän huuliltansa. "Minun maani, oi kallis synnyinmaani hyvästi! hyvästi!" huusi maanpakolainen kyynelsilmin ja kädet ristissä. Senjälkeen kiiruhti hän venheesen, joka räväköillä vedoilla pian oli joen toisella puolella. Päästyänsä rannalle, polvistui onnetoin, ja ojensi kätensä sitä maata kohti, josta hänen vanhempansa vielä huiskuttivat jäähyväisiksi. Äkkiä nousi hän ja katosi metsään.
"Hän on poissa", mumisi vanhempi Koiskinen murretulla äänellä."Jumala olkoon hänelle armollinen!"
"Oi, minun poikani, minun poikani, saanko enää konsanaan sinua nähdä", lausui äiti. "Tämä matka tuntuu minusta niin kummalliselta. Minulta on salattu jotakin. Koiskinen, sano minulle, mitä on tapahtunut?"
"Sinä saat tietää kaikki, Mariani", vastasi hän. "Häntäsäästääkseni olen tähän asti yksin kantanut kuormaani, Nyt pitää meidän yhdessä kärsiä ja — toivoa!"
Kasvot ikkunassa.
Oli puoliväli Helmikuuta 1808. Ankara talvi, väliin nousten kolmenkymmenen ja kolmenkymmenen kuuden asteen pakkaseen, oli luonut usean jalan paksuisen jään ei ainoastaan järviin, jokiin ja kaikkiin Suomen vesijaksoihin, vaan myös kutonut avoimeen mereen niin vahvan jääpeiton, että voitiin vähimmättä vaarattaa kulettaa kuormia Suomen ja Ruotsin välillä. Sota Suomen ja Wenäjän välillä oli jo alkanut, vaikk'ei mitään julkista sodan julistusta Wenäjän puolelta vielä oltu tehty. Aivan kuin repo, tahdottiin hiipiä varustamattomaan maahan, ennenkuin mitään apua ehtisi Ruotsista, ja siten pakotettiin Suomi tyytymään omiin vähäisiin voimiinsa. Vaikka usealta taholta oli saatu tarkkoja tietoja, että Wenäjän sotajoukot jo Helmikuussa lähenivät Suomen rajoja, oli Kustaa IV Adolf aivankuin soaistu, eikä antanut mitään käskyjä Suomen puolustamista varten. Päinvastoin oli hän aikonut jättää suomalaiset oman onnensa nojaan ja Englannin avulla valloittaa Norjan, jota maata Ruotsin hallitsijat jo kau'an olivat himonneet.
Niiden venäläisten sotajoukkojen, jotka olivat varustetut käymään sotaa Suomea vastaan, kuten keisarit Aleksanteri ja Napoleon olivat päättäneet, ylipäälliköksi valittiin ulkomaalainen aatelismies kreiviBuxhövdenja erikoisten osastojen päälliköiksi kenraaliluutnantti, kreiviTutschkov, kreiviKamenskija ruhtinasBagration, jotka kaikki samoinkun heidän sotamiehensäkin olivat harjautuneet sodassa Napoleonia vastaan. Vanha Sprengtporten, Anjalan liiton päämies ja perustaja, joka nyt oli 66 vuoden vanha ukko, seurasi vanhaan isänmaahansa venäläistä sotaväkeä ilman päällikkyyttä ainoastaan valtiollisten tehtävien tähden. Nyt oli Suomi päätetty valloittaa yhtä hyvin juonien kuin aseittenkin avulla. Suomen poikien toivottiin antautuvan vastustamatta. Wenäjän kiihkoilijat eivät uneksineetkaan, että Suomen hansassa olisi niin vahvasti juurtunut velvollisuuden tunne, että se satavuotisilla siteillä oli kiinnitetty äiti Sveaan sekä että se ennen oli taisteleva viimeiseen mieheen, kun kurjasti myövä kunniansa.
"Vihollinen on rajalla, kasakat ovat valmiit juottamaan hevosiansa Saimaan ja Näsijärven vedellä", huudettiin kaikkialla aina pohjoisesta Kemistä Suomen lahteen asti. Tämä huuto humisi Karjalan ja Hämeen metsissä, vuorien kaiku kertoi sitä ja sai jokaisen suomalaisen sydämen hehkumaan isänmaan rakkaudesta ja tappelun halusta. Vanha, mutta urhoollinen ja uskollinen kenraaliluutnantti af Klercker, joka oli väliaikainen päällikkö Suomessa, oli käskenyt Suomen sotajoukkojen keräytymään määrättyihin kokouspaikkoihinsa. Suomen sotaväki nousi 19,000 mieheen, joka kyllä luvultaan oli pieni, mutta sotakuntoisuuden ja upseerikunnan taitavuuden kautta paras osa koko valtakunnan sotajoukosta. Näistä asetettiin kolmas osa Wiaporiin, joitakuita osastoja Svartholmaan, Hangöhön ja Pohjois-Karjalaan; loput järjestettiin liikkuvaksi sotajoukoksi kolmessa osastossa. Ensimäinen ja toinen osasto lähemmäs 7,000 miestä evestien Palmfeltin ja Kaarlo Juhana Adlercreutzin johdolla keräytyi Kymijoen läntiselle puolelle Pernajan ja Nybyyn välille. Hänellä, joka kantoi kruunua ja jonka etupäässä olisi pitänyt ryhtyä kaikkiin mahdollisiin puolustustoimiin, ei ollut edes käsitystä Suomen asemasta, vaan hän oli kokonaan valtiollisten unelmien vallassa, jätti kaikki sattumoitansa myöten ja antoi sotajoukon hoitaa itseänsä niin hyvin kun se tahtoi ja voi. Savolainen osasto, joka varaväen kanssa nousi 8,000 mieheen, keräytyi kreivi Cronstedtin johdettavaksi suurimmaksi osaksi Mikkeliin. Vapaehtoisia joukkoja kiiruhti tarjoamaan palvelustansa ja asettumaan lippujen alle. Yleinen taistelun halu ja into elähytti koko Suomen kansan. Eronneita saamattomija vuoden 1788 sodan ajoilta asettui riveihin. Talonpojat valmistivat pajunetteja ja valoivat kuulia. Jokapäivä odotettiin yleistä sotamiesnostoa. Kun koko kansa oli aseissa, isänmaan rakkauden ja vihollisen vihaamisen elähyttäminä, niin täytyi sen olla vastustamattoman. Ei venäläinen olisi uskaltanut käydä rajan yli. Odotettiin vaan kuninkaan käskyä — mutta turhaan. 16,000 venäläistä oli kokoontunut Ahvenkoskelle, Anjalaan ja Kelttiin vietäväksi Kyminjoen yli länteen ja samalla aikaa 8,000 miestä Tutschkovin johdolla tunkeutui Savonlinnasta ja Lappeenrannasta Savoon ja sieltä pohjoiseen. Suomen kansa huusi aseita ja ampumavaroja. Vastaukseksi ilmoitettiin, että vihollisen edessä peräydyttiin ja Hämeenlinnassa upotettiin tuhansittain kivääriä, vaan ei jaettu kansalle. Viholliset olisivat voittaneet Filistealaiset, jos heillä vaan olisi ollut johtajana Taavetti eli Jonathan. — — —
Kahdeksantoista vuotta on kulunut siitä, kun teimme pienen ja lyhyen tuttavuuden Pulkin perheen kanssa. On ilta, pakkanen paukkaa huoneen nurkissa ja jäätyneeltä joelta kuullaan paukkavia ääniä, sen mukaan kun jokivesi nostaa eli laskee jäätä. Venäläisten leiritulet valaisevat itäistä rantaa. Sotamiehet ovat tehneet itsellensä majoja kuusen oksista, varjellaksensa itseänsä hirmuiselta pakkaselta, mutta vähän näyttää sekään auttavan, sillä joka aamu tavataan onnettomia, joilta jäsenet ovat paleltuneet. Sodan kärsimykset ovat jo alkaneet, vaikk'ei ole vielä hyökkäystäkään tehty.
Pulkin salin isossa uunissa paloi reima ja lämmittävä tuli. Kymin kirkkoherra Yrjö Sahlström, Koiskisen vanha ystävä, oli jälkeen puolenpäivän tullut käymään vanhuksien luokse, jotka nyt vieraansa ja rakuuna Svärdin kanssa olivat kokoontuneet saliin.
Koiskinen ei ollut paljon vanhentunut siitä kun hänen viimeksi näimme. Vaikka hän jo oli täyttänyt 70 vuotta, niin oli hänen voimakas ruumiinsa suora ja taipumatoin. Silmät olivat yhtä elävät, ainoastaan tukka ja parta olivat muuttuneet hopeanharmaiksi ja osoittivat jo vanhuuden saapuneen. Hänen vaimoonsa sitä vastaan oli aika enemmän vaikuttanut. Ennen tummanruskea tukkansa oli nyt valkoinen kuin hopea, kasvot ryppyiset ja silmien ympärillä näkyi suuret mustat kehät. Ainoan poikansa menettäminen ja se häpeä, joka häntä oli kohdannut, oli vaikuttanut syvälle hänen sydämeensä. Hänen surunsa oli syvä ja äänetöin, mutta sentähden juuri sitä raskaampi. Se kalvoi ruumiin voimat ja piirsi ikuisesti katoamattomat juovat hänen ennen niin terveihin ja kukoistaviin kasvoihinsa.
Ensimäisen neljän vuoden kuluessa, sen jälkeen kun maanpakolainen oli jättänyt isänmaansa, oli häneltä, silloin tällöin saatu tietoja. Hän oli päässyt sotamieheksi Ranskan sotaväkeen Bonaparten johdolla ja seurannut häntä hänen voittomatkoillaan Italiassa ja Saksassa. Hän näytti tyytyvän osaansa ja hänen elävät kuvauksensa niistä suurista taisteluista, joihin hän yhtämittaa osaa otti, osoittivat, että hän innolla oli antautunut sotilastoimeen. Milanon valloittamisen perästä oli hän nimitetty aliupseeriksi ja toivoi kohta saavuttavansa upseerin arvon. Hänen kirjeensä hehkuivat syvästä rakkaudesta vanhempiansa ja sitä maata kohtaan, jonka hänen oli täytynyt jättää, Hänen viimeinen kirjeensä oli kirjoitettu Toulonista vähä ennen, kun hän matkusti Egyptiin Ranskan sotaväen kanssa, joka oli valmis Bonaparten johdolla menemään Faraonien satumaisiin maihin, siellä tehdäksensä urotöitä, jotka olivat kauhistuttavat ja kummastuttavat maailmaa.
Tämän jälkeen ei oltu häneltä saatu mitään tietoja. Ranskan sotajoukot olivat palanneet Egyptistä kotiinsa, johon Bonaparte tuli ensimäiseksi konsuliksi. Mutta nuorelta Koiskiselta ei tullut kirjettä. Kuukausia ja vuosia kului, mutta ei mitään tietoja tullut häneltä. Oliko hän kaatunut Egyptin sotaretkellä, oliko hän hukkunut erämaan hietikkoon eli minne oli hän joutunut? Kaikki tiedustelemiset, joita surevat vanhemmat tekivät, jäivät vastaamatta. "Hän on kuollut", lausui äiti. "Meidän poikamme ei ole enää hengissä. Surekaamme häntä, kuten kuollutta ainakin."
"Sinulla on oikein, Maria", vastasi hänen miehensä. "Meillä ei ole enää poikaa. Kunnian kentällä on loppunut hänen kärsimyksensä. Rauha hänelle!"
Tästä hetkestä lähtien kävi Koiskisen vaimo murhepuvussa. Aivan kuin äänettömästä sopimuksesta puhuttiin perki harvoin pojasta. Molemmat aviopuolisot kantoivat surunsa yksinänsä. He ymmärsivät toistensa tunteet, tarvitsematta niitä sanoin lausua. Ainoa silmäys eli kädenpuristus oli kylliksi tulkitsemaan mitä he ajattelivat.
Niin oli vuosia tullut ja mennyt.Aika, tuo suuri lääkäri oli vähitellen hälventänyt muiston kadotetusta pojasta. Minkä kuolema kerran oli niittänyt, sitä ei voitu enää henkiin herättää, kohtalon kovaa iskua ei voitu tapahtumattomaksi tehdä.
Arvoisa kirkkoherra oli istunut rouva Koiskisen rinnalle sohvaan.Uunin edessä puhdisti ja kirkasti Svärd kahta pistoolia ja itseKoiskinen tarkasteli sapelinsa terää.
"Tämän esineen saat tehdä hiukan terävämmäksi, jos mielii sen kanssa halkaista ryssännahkaa", sanoi Koiskinen mennessänsä Svärdin luo ja näytti hänelle sapelin terää. "Terässä on vielä pari syvää lovea, jotka ovat tahkottavat pois. Joudu vaan, sillä aamulla varhain lähdemme."
"Ne ovat muistoja Porrassalmen ja Parkumäen tappeluista", vastasi Svärd, "ja ne lovet eivät helposti lähde. Minä muistan hyvin kun te löitte vihollista, te syöksyitte esiin kuin myrsky-tuuli ja moskovalaiset suinpäin pakenivat."
"Se on oleva ihana, herttanen aika, jonka taaskin saamme elää", vastasi vanhus hehkuvin silmin, "Vanhan ja nuoren täytyy käydä taistelemaan isänmaan edestä. Ei kukaan, joka voi kantaa aseita, saa istua kotona. Vartiotulet palavat mäkilöillä ja sotahuuto kaikuu aina Kemistä mereen asti."
"Sinun vakaa aikomuksesi siis on mennä sotaan ja vanhalla ijälläsi panna itsesi alttiiksi kaikille sodan vaivoille ja vaiheille", lausui kirkkoherra totisena. "Oletko ajatellut, että olet jo 70 vuoden vanha ja että sinun kädessäsi ei ole enää nuoruuden voimaa ja ruumiissasi sen kestävyyttä?"
"Silloin ei ajatella mitään kuin isänmaa on vaarassa ja vihollinen valmisna murtaumaan rajan yli", vastasi vanhus säteilevin silmin. "Sinä, hyvä pappi, miten yksinkertaisesti lausut, puhuessasi minun 70 vuodestani. Ah, en tunne enää ollenkaan vanhuutta, enkä mitään heikkoutta. Sydämeni on terve, käteni on voimakas ja jäntereni ovat raudasta. Uusi veri virtaa suonissani. Isänmaan rakkauden tuli on uudesta synnyttänyt minun. Luotini ei mene maalin sivuitse, eikä käteni väsy miekan käyttämisestä."
"Mutta vaimosi, sinun jalo puolisosi; hänen jättäminen on moitittavaa, oletko ajatellut sitä, ystäväni Koiskinen?" lausui kirkkoherra. "Kuka suojelee häntä?"
"Maria yhdistyy täydelleen minun mielipiteeseni ja Taavetti Koiskisen puoliso on ensimäinen myöntämään minulla olevan oikein", vastasi vanhus. "Hän on Suomen jalo tytär, eikä ole pelkuri. Paitse sitä hän tietää, että meillä on velka maksettava, joka ei ole vielä suoritettu. Meillä oli poika, olkoon kylliksi sanottu, sinä tiedät kaikki."
"Niin, niin, Koiskisella on oikein", huokasi hänen vaimonsa. "Jos hän olisi ollut elossa, olisi hän varmaan itse tullut korvaamaan sen, mitä oli rikkonut. Nyt saapi isä mennä kuolleen edestä?"
Koiskinen oli sattumalta katsonut alimaiseen ikkunaan, joka oli tulisijaa vastaan. Huoneessa vallitsevan lämpimän tähden oli jää ikkunasta sulanut ja Koiskinen, yhä vaan tuijottaen ikkunan ruutuun, luuli siinä näkevänsä suuripartasen naaman. Hänestä näytti, ikäänkuin pari melkein hurjaniloista silmää katsoisi ikkunasta huoneesen.
"Niin lapsellinen minä olen ja kuinka kuvitusvoima välistä leikitteleikse ivallaan", ajatteli hän itseksensä ja yhä edelleen tuijotti ikkunan ruutuun. "Ne ovat kuun säteet, jotka särkyvät lasin ruutuun, ja muodostavat nämät kasvot. Sepä on merkillinen sattuma. Nyt kumartuu kasvot tervehdykseksi. Hm! eihän tuo vaan liene joku venäläinen vakooja, joka olisi puikahtanut joen yli ja aikoisi jotakin."
Hän nousi ylös tuoliltansa ja meni ikkunan luo. Ei mitään näkynyt. Mitään naamaa ei ollut enää näkyvissä. Jään pauke kuului joelta ja täysikuu purjehti tähtikirkkaalla taivaalla muutamien pilvenhattaroiden seassa. Vieno pohjatuuli puhalsi ja lumi narisi kirkkaassa kuutamossa.
"Nyt tulee kylmä yö ja katso, Svärd, että kirkkoherran huone tulee hyvin lämmitetyksi", lausui Koiskinen mennessänsä ikkunan luota entiselle paikallensa. "Meidän joukkojen ensimäinen ja toinen osasto ovat Tampereella ja päällikkökunta Laukossa. Sinne tulee vaikea matkustaa, kun tiet ovat ummessa. Mutta meidän hevosemme ovat hyvät ja suuruslihassa, niin että me kyllä pääsemme eteenpäin."
"Minua kummastuttaa, kun sotaväki peräytyy sen sijaan, että sen pitäisi mennä rajan yli ja kohdata vihollista sen omien rajainsa sisällä", lausui kirkkoherra. "Tosin en ymmärrä sotaseikkoja, mutta varmaan sellainen ripeä menetteleminen vaikuttaisi edullisesti kansallistuntoon ja tyydyttäisi kansan palavan taisteluhimon."
"Kyllä sinulla on siinä oikein", vastasi Koiskinen, "mutta luultavasti Klercker on saanut käskyjä ylempää eli on hänellä joku omatakeinen suunnitelma mielessä. Luultavasti hän aikoo tukea liikuntonsa yhteispuolustukseen ja pitää tien sotaväen muonasäiliöihin avoinna."
Tätä puhuessa oli hänen katseensa kiinnitetty tuohon salaiseen ikkunan ruutuun, jossa hän taaskin oli huomaavinaan samat kasvot kuin ennenkin. Hän juoksi pikaisesti ikkunan luo ja löi kädellään ruutuun. Ei mitään kumminkaan ollut näkyvissä ja nauraen kertoi hän läsnäoleville, mitä oli luullut nähneensä ja huomanneensa. He yhdistyivät hänen iloonsa ja Koiskisennäkyantoi aihetta moniin kertomuksiin, joiden kaikkien päätös oli, että sellainen oli vaan kuvituksen ivaa, eikä sillä ollut vähintäkään yhteyttä todellisuuden kanssa.
Jo aikaseen pantiin levolle, sillä päivän hämärässä piti Koiskisen ja Svärdin lähteä, matkalle. Kirkkoherra, jonka tie oli samaan suuntaan kuin heidänkin, tahtoi lähteä heidän mukanansa ja sanoa ystävällensä Koiskiselle viimeiset jäähyväiset. Ennenkun he erosivat lausui kirkkoherra:
"Minä tulin tänne siinä aikomuksessa, että voisin saada sinut luopumaan sotaan menon päätöksestäsi ja antautumasta sen vaarojen ja seikkailujen alaiseksi. Minä en onnistunut hyvää tarkoittavassa tehtävässäni, mutta olen täyttänyt ystävän velvollisuuden. Pilatuksen tavoin pesen minä käteni."
"Ja kumminkaan et pääse vapaaksi kaikesta edesvastauksesta", vastasi Koiskinen hymyillen. "Pari viikkoa sitte kuulin sinun saarnaavan Kymin kirkossa. Kauneimmilla sanoilla kehoitit sinä nuoria ja vanhoja tarttumaan aseihin ja taistelemaan isänmaan edestä. Sen, joka kurjasti väistyisi, nimitit sinä 'kaikkien hylkiöksi.' Luuletko puhuneesi vaan seinille. Ei, minä kuuntelin niitä, ikäänkuin ne olisivat tulleet taivaasta, ja mitä kylvää, sitä saapi leikata."
Ystävällinen: hyvää yötä, oli ainoa, minkä pappi antoi vastaukseksi, muuta ei hän voinut sanoa.
Varhain seuraavana aamuna olivat kaikki Pulkin asukkaat liikkeellä. Koiskinen kehoitti palvelijoita valppauteen ja miehuuteen, jos vihollinen tulisi tervehtämään. "Kasakat ovat arkoja raukkoja", sanoi hän, "te voitte säikäyttää heidät pakoon uuninluudilla ja heinähangoilla. Meidän arvokalut olen piilottanut, niin että heillä ei ole mitään ryöstämistä. Jumalan rauha sinulle, vaimoni. Toivon vielä kerran, vaikka haavotettunakin, näkeväni kodin. Pitkät jäähyväiset eivät milloinkaan ole olleet heikkouteni. Hyvästi ja olkaa rohkealla mielellä. Minulle, joka kahdeksantoista vuotta olen istunut rauhassa ja levossa, on liike terveellinen ja paras lääke päästäkseni pienistä vammoista."
Hän puristi vaimonsa kättä ja hyppäsi nuorukaisen rivakkuudella satulaan. Kirkkoherra lupasi usein käydä Pulkissa, otti sydämellisen jäähyväisen emännältä ja istui rekeensä, jonka jälkeen matkustavaiset jättivät kartanon. Paksu lumi oli tiellä keräytynyt suuriksi kinoksiksi ja pakoitti kohta Koiskisen ja Svärdin laskeumaan hevosilta ja taluttamaan niitä kinosten läpi. Tämä matkustaminen vaati sekä kestävyyttä että voimaa. Mutta Koiskinen ei näyttänyt enemmän väsyneeltä kuin alakuloiseltakaan. Hän laski leikkiä vaan vaikeuksista, ja kun kirkkoherra väliin meni kumoon reestä ja vieri lumikinoksissa, nauroi vanhus täyttä kulkkua ja kiiruhti auttamaan ystäväänsä rekeen.
"Me emme ole yksinämme tällä tiellä, sillä koko matkan olen edessämme nähnyt ratsastajan jälkiä, joka mahtaa olla meidän edellämme", lausui Koiskinen. "Mutta Svärd, joudu taas auttamaan kirkkoherraa, sillä aikaa korjaan minä hevoseni satulaa. Kun vielä pääsemme vähän eteenpäin, niin levenee tie ja lumikinokset pienenevät. Miehuutta vaan, äläkä menetä rohkeuttasi."
Sillä aikaa kun matkustajamme hikoilevat ja pyrkivät eteenpäin, tahdomme kiiruhtaa heistä vähän edelle, tavataksemme sen ratsastajan, jonka jälkiä Koiskinen oli huomannut ja jonka, ollen yksi kertomuksemme päähenkilöltä, tunteminen on tärkeä.
* * * * *
Autiolla seudulla Ikaalisissa noin neljännes penikulmaa Kuivasen kylästä ja kestikievarista, näkyi samaan aikaan aamua, kuin Koiskinen ja hänen seurueensa jättivät Pulkin, yksinäinen ratsastaja suurella tuskalla pyrkivän eteenpäin lumikinoksissa. Hänen hevosensa, joka oli suuri ja vahva, leveärintanen ja paksu ruumiinen kimo, vaahtosi, sillä vähä väliä upposi se polvia myöten kinokseen ja sentähden täytyi sen ponnistella perki tiukkaan päästäksensä hangelle ja sitte askel askeleelta eteenpäin. Semmoisissa tapauksissa nähtiin ratsastajan keveästi ja sukkelaan hyppäävän satulasta, taluttavan hevostansa jonkun matkaa ja kehoittavan nöyrää eläintänsä muutamilla ystävällisillä sanoilla.
Ratsastaja itse taisi olla noin neljänkymmenen vuoden vanha, vaan ei enempää. Hän oli korkea-kasvunen ja vahvaruumiinen. Tämä ruumis vankkoine ja jänterikkäine jäsenineen oli tullut monissa vaivoissa karaistuksi ja muodostetuksi. Kasvot, joita koristi kaunis tummanruskea parta, olivat jalomuotoset elävillä ja miellyttävillä piirteillä. Muoto oli hyvin kalvakko ja korkean otsan vasemmanpuolisessa kulmassa näkyi kuulan eli sapeliniskun merkki. Se oli kaunis haava ja näytti että sen omistajalla oli tapana vastustaa vihollista. Tämän miehen näkö oli miellyttävä ja saavutti luottamusta, vaikka hänen katseensa näytti levottomalta, ikäänkuin siinä piilisi jotakin epävarmaa ja salaista. Hänen muotonsa oli ankaran ja käskevän näköinen ja ilmaisi, että mies oli sanansa pitävä, jonka kanssa ei ollut leikittelemistä ja joka osasi saada tahtonsa täytetyksi.
Hänen pukunsa, huolimatta talven pakkasesta, oli kaunis eikä kumminkaan loistava ja erosi helposti muiden matkustavaisten puvuista. Päällysvaatteena oli hänellä lyhyt, turkkinahkoilla vuoritettu ratsastajaviitta, jonka sisältä näkyi ruumista myöten, ylhäältä alas napitettu, tummanviheriäisestä vaatteesta tehty nuttu. Kaidat housut, joita polviin asti peitti korkeat, kannuksilla varustetut ratsusaappaat, olivat keltaista säämyskää. Ruumiin ympärillä olevassa vyössä oli kaksi hyvin tehtyä pistoolia ja satulan pistoolikoteloissa pari samallaista. Pitkä miekka, jonka muoto ja tuppi osoittivat sen olevan jonkun ulkomaan tehtaan teoksia, riippui kannattimessa vasemmalla sivulla. Päässä oli ratsastajalla korkea karvalakki, jonka korvakkeet olivat alaskäännetyt ja sidotut leu'an alta, edes osaksi suojelemaan kasvoja purevalta pakkaselta. Käsiä peitti pari ketun eli saukonnahasta tehtyjä sormikkaita. Hevoskalut ja ratsastajan satula olivat vahvasti ja huolellisesti tehdyt, mutta ainoastaan muutamilla koristuksilla. Ratsastajan puku oli siis kokonaan itsenäisen miehen, eikä kuulunut mihinkään rykmenttiin Suomen sotaväessä.
Päivän valjetessa oli pakkanen ankarin ja sekä ratsastaja että hevonenkin olivat peitetyt härmällä, jonka hopealta hohtaavat korallit antoivat ympärillä olevalle metsälle mitä kauniimman nä'ön ja jotka erimuotoisina riippuivat puiden oksilta. Vieno tuuli kohisutti näitä jää koralleja. Kirkkaasti loistava kuu, ympäröittynä kimaltelevilla tähtitarhoilla, laskeutui laskeumistaan länteen, samalla kuin itäinen taivaan reuna punertui aamun punottavasta valosta. Vielä kului hetkinen ennenkuin talven vaalea aurinko näytti kehäänsä, vaan vihdoin kohosi tuo kultanen pallo ja loi puiden jää-kristalleihin monivärisen valon, niin että ne näyttivät loistavilta tiamanteilta ja säteileviltä tähdiltä.
Ratsastaja oli ehtinyt eräälle mäelle, jossa hän seisautti hevosensa ja katseli ihmetellen ja ihastuneena kaunista maisemaa, jonka kenties kova luonto nyt oli peitetty talven lumisella hunnulla, ja antoi kuvituksensa vapaasti ihailla tuota taulua, jommoista ainoastaan Pohjola voipi tarjota.
"Mikä näkymö, minkä ihanan kuvan luopi tämä talvi aamu", huudahti ratsastaja, voimatta olla sanoihin pukematta tunteitansa, jotka hänessä nyt liikkuivat. "Kun näen tämän kuvan edessäni ja vertaan sitä erämaan keltaseen, polttavaan hietikkoon, ja kun näen tämän maan puineen, mäkineen ja laaksoineen, oi kuinka suuri on vastakohta ja kuinka kadehdittava Pohjan asukas, verrattuna beduiniin ja afrikalaisiin, joiden ruumiit nääntyvät polttavan auringon paahteesta ja jotka tuskin saavat vesipisaraa kuivain huuliensa kostukkeeksi."
Nuttunsa povitaskusta otti hän pienen tiekartan ja tutki sitä muutamia minuutteja.
"Vielä tunnin ponnistus ennenkun olemme Kuivasen kestikievarissa, jossa toivon saavani hyvän aamiaisen sekä miehelle että hevoselle", sanoi hän itseksensä. "Siellä luulen myös saavani tietää, minne sotajoukko on kokoontunut. Jo on aika päästä toimimaan."
Hän hyväili hevostansa ja läksi liikkeelle. Aurinko oli jo noussut muutamia asteita ja päivä täydelleen valjennut.
Ratsastajan tultua Kuivasen kylään, jossa oli kymmenittäin pieniä taloja ja mökkejä, ja ratsastettua kestikievaritaloon, näki hän suuren joukon kylän asujamia kokoontuneen pihalle. Niinhyvin miehet kuin naisetkin näyttivät hyvin levottomilta. He kuiskailivat hiljaa keskenänsä ja kasvonsa olivat kauhistuneen ja peljästyneen näköiset. Avoimessa vajassa seisoi 10 tahi 12 satuloittua hevoista eikä ratsastajamme tulo näyttänyt herättäneen pienintäkään huomiota. Useita kertoja sai hän huutaa ennenkuin eräs mies tuli hänen luoksensa.
"Saanko tallia ja ruokaa hevoselleni?" kysyi hän mieheltä. "Olen matkustanut koko yön ja hevoseni on hyvin väsynyt."
"Se tuskin on mahdollista", sanoi mies matalalla äänellä. "Myöhään eilen illalla tuli tänne kaksi venäläistä upseeria ja kymmenkunta kasakkaa heidän mukanansa. Ne asettuivat tänne, tilasivat ruokaa ja juomaa kuin myös rehua hevosillensa. Koko yön ovat he pitäneet hirveätä meteliä, juoneet ja räyhänneet. Ne ovat ensimäiset viholliset, täällä ja sanovat Wenäjän sotajoukon olevan heidän kintereissänsä."
"Ne ovat vaan sotarosvoja, jotka ovat kyllästyneet venäläiseen ruokaan ja uskaltaneet tulla rajan yli", vastasi ratsastaja kummastuneena siitä, mitä oli kuullut. "Wenäjän sotaväki on vielä rajalla levossa ja rauhassa. Missä ovat nuot venäläiset upseerit ja heidän miehensä?"
"Upseerit ovat kestikievari-huoneessa ja odottavat aamiaistansa ja miehistö on, kuten näette, tässä viereisellä pihalla juoden ja reuhaten", sanoi mies. "Meidän on täytynyt hankkia heille suuri joukko lintuja ja tappaa härkä, sillä kestikievarin varat pian loppuivat Tuommoinen rasitus tuntuu vaikealta, mutta hätä ei lakia tunne."
"Se on oikein teille, kun teillä ei ole siksi miehuutta, että ajaisitte roistot täältä pois", sanoi ratsastaja äreästi ja hyppäsi hevosensa selästä. "Joka antaa varkaan tulla huoneesensa, tulkoon kernaasti varastetuksi."
"Ei meillä ole aseita", vastasi mies.
"Eikö teillä ole heinähankoja, nuijia ja kirveitä?" kysyi muukalainen melkein vihaisena.
"Onhan meillä niitä, mutta…"
"Pidä minun hevostani", sanoi ratsastaja ja keskeytti puheen talonpojan kanssa. "Olen heti takaisin."
Hän meni pihalla seisovien talonpoikien joukkoon ja puheli heidän kanssansa. Hän mahtoi puhua heille jotakin tärkeätä, sillä he kuuntelivat tarkasti ja heidän synkät muotonsa kirkastuivat.
"Niin sen pitää käydä", sanoi hän lopuksi. "Teettekö niin eli ei?"
"Kun te vaan tahdotte lähettää molemmat upseerit, niin kyllä me kasakoista huolen pidämme", vastasi yksi talonpojista. "Me varmaan lyömme jok'ainoan heistä kuoliaaksi."
"Sitte se on päätetty välillämme", lausui ratsastaja iloisella äänellä. "Olemme ensimäiset, jotka tappelemme vihollisen kanssa ja annamme heille matkapassin. Kunnia siitä tulee Kuivasen kylän asukkaille ja siitä puhutaan koko maassa. Toimikaa vaan viisaasti ja joutusasti ja voitto on meidän."