Hänen korvissaan kaikuivat sanat: »Meidän sielumme yhdistyvät» ja hän syvästi tunsi noiden sanojen totuuden. Hän painoi kasvot käsiinsä, ja läähättäen imi säveleitä kuin ilmaa.
Aika riensi. Vihdoin tuli muutaman minuutin äänettömyys, linnassa lakkasi soitto, mutta kohta se jälleen kaikui, vaikka hiljemmin ja ikäänkuin etäältä. Sellon ääni oli vaiennut, pianisti jatkoi yksin. Hän soitti jotenkin kauvan. Sen sijaan kaikui hiljaisia askeleita puistosta. Klaara säpsähti, kuin olisi sähköiskun saanut. Hänen edessään, aidan toisella puolen, seisoi hoikka mies. Tämä tarttui molemmin käsin hänen käteensä ja kuiskasi:
— Minä tahdoin vihdoinkin tavata Teitä vielä kerran. Soittaessani ajattelin yhtä mittaa: »Minun täytyy häntä tavata». Ja minä lakkasin soittamasta ja tulin. Minä sanoin ystävälleni: »Jatka, jatka!» — minä tahdoin puhua kanssasi sävelten kaikuessa. Kuinka yö on pimeä ja tuuli suhisee! Se ikäänkuin soittoa säestää vai kuinka? Kuunnelkaamme yhdessä!
Przyjemski puristi hänen käsiään yhä kovemmin ja nojasi päätään hänen päätään yhä lähemmäksi. Hetkisen he seisoivat äänettöminä kuunnellen. Soiton intohimoiset, kaihoilevat säveleet sulivat yhteen tuulen suhinan kanssa, joka kantoi ne puiston pimeän läpi heteitä pilviä kohden.
— Oletko iloinen, kun tulin? Minusta tuntui, että minun täytyy Sinua tavata ja ottaa Sinulta jäähyväiset — minä en saa Sinua tavata koko huomispäivänä. Minä odotan tänne erästä setää tänä iltana, ja hän ottaa minut luokseen ylihuomiseen asti. Oletko iloinen, kun tulin Sinua vielä kerran katsomaan? Oletko?
— Olen, — kuiskasi Klaara.
Przyjemski veti häntä yhä lähemmäksi ja jatkoi yhä hiljaa:
— Tule veräjälle, minä kohtaan sinua siellä, ja niin me menemme yhdessä penkillemme lehtokujaan, tahdotko?
Klaara puisti päätään ja kuiskasi rukoilevasti:
— En… elä pyydä minua, sillä silloin minä tulen!
Przyjemski kiivaasti sysäsi Klaaran kädet luotaan, mutta heti taas painoi ne rintaansa vastaan.
— Ei, elä tule: Kiitos, ettet tahdo tulla. Aita kernaasti erottakoon meidät. Mutta elä käännä pois päätäsi, nojaa minua vastaan… kas noin, rakkaani.
Klaaran pää lepäsi Przyjemskin rinnalla … Säveleet kaikuivat pimeässä, kaihomielisinä… Katse armaansa katseeseen vaipuneena kysyi mies:
— Rakastatko minua?
Klaara vaikeni hetkisen, mutta sitte kaikui hänen huuliltaan kuin hiljaisin huokaus:
— Minä rakastan sinua.
— Oi, rakkaani!
Mutta juuri silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Jo jonkun aikaa oli miesolento näyttäytynyt pimeässä, pari kertaa varpaillaan lähentynyt puhelevia, ja sitte taas arasti poistunut. Miehellä oli yllään jonkullainen liveripuku kiiltävine nappineen, jotka kiilsivät niinpian kuin hän astui esiin pimeimmästä varjosta. Parin kuiskailuita hän ei voinut kuulla, ja ehkei hän edes nähnyt naisolentoa, jota mies varjosti. Mutta tuon jälkimäisen hän hyvin tunsi, ja milloin palvelija läheni, milloin taas epäröi, kuinka menettelisi.
Mies aidan luona kuiskasi, kasvot painuneena yli tumman pään, joka lepäsi hänen rinnallaan.
— Katso minuun! Älä kätke huuliasi minulta! Se on turhaa, minä kumminkin löydän ne!
Vaikka kuiskeena kaikuivat sanat kumminkin intohimoisina, ja huomasi, että niiden lausuja oli tottunut voittamaan. Mutta muutamia askeleita hänen takanansa kuului samassa kunnioittava, arka ääni:
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne!
Hän säpsähti, antoi käsivartensa vaipua ja kääntyi kiivaasti ympäri sekä kysyi:
— Mitä tämä on?
— Teidän ruhtinaallisen korkeutenne setä on tullut ja käskenyt minun ilmoittamaan Teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne…
Nyt vasta näytti mies, jolle nämä sanat lausuttiin, tointuvan, ja raju viha valtasi hänet.
Vapisevin äänin ja kiivaalla liikkeellä huusi hän:
— Mene tiehesi!
Kiiruullisia askeleita kuului osoittaen, että joku poistui. Hän uudestaan kääntyi naisen puoleen, joka jäykkänä ja kangistuneena, ikäänkuin maahan kiinni kasvaneena, seisoi aidan toisella puolen.
Koettaen hymyillä alkoi hän:
— Minun salaisuuteni on ilmaistu! Tuo lurjus! …
Elä suutu, minä tein sen vaan peljäten, että karkaisit luotani…
Tuijottavin silmin kuiskasi Klaara:
— Te… ruhtinas?
Äänessä oli jotakin mieletöntä. Mies jatkoi:
— Niin… entäs sitte? Pitäisikö sentähden…
Ja hän koetti uudelleen tavottaa Klaaran käsiä, mutta tämä nosti ne päätään kohti ja hautasi ne tukkaansa, ja hänen huuliltaan kajahti sanomaton huuto, niin äänekäs, että se kauas kantoi puiston läpi. Samassa hän kääntyi ympäri ja juosten kuin kuoleman tuskassa hän katosi hämärään.
Ruhtinas Oskar palasi huviretkeltään kolmannen päivän iltana! Tunti sen jälkeen näytti hän synkkänä kävelevän puistokujaa. Nurmipenkillä hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen. Tuo oli vähää ennen pimeän tuloa. Nurmikko, joka pisti esiin mahtavien puurunkojen lomitse, lepäsi vinojen auringonsäteiden valaisemana; maassa värähteli hopeanvalkoisia silmukoita. Nurmelle oli unohtunut muutamia kuihtuneita kukkasia.
Oli aivan sama kuva kuin toissa päivänä.
Ruhtinas heittäytyi penkille, otti lakin päästään, nojasi otsansa kättä vastaan ja huokasi raskaasti.
Noin tunti sitten, heti palattuaan hän oli lyhyeen kysynyt: »No, mitäs kuuluu? kamaripalvelijaltaan Benediktiltä, joka silloin sattui yksin olemaan herransa luona.
Vanha, uskollinen palvelija ja suosikki oli syvästi kumartaen vastannut:
— Huonoja uutisia, teidän ruhtinaallinen korkeutenne… — He ovat muuttaneet.
— Kuka on muuttanut? — huudahti ruhtinas.
— Wygrycz.
— Mistä he ovat muuttaneet?
— Pienestä talosta tästä puutarhan vierestä.
— Milloinka?
— Tänä aamuna.
— Minnekkä?
— Sitä en tiedä, mutta jos Teidän ruhtinaallinen korkeutenne käskee…
Hän oli aikonut sanoa: »Niin otan minä asiasta selvän» — mutta tarkemmin harkittuaan hän havaitsi viisaammaksi olla lausetta loppuun jatkamatta. Hän odotti. Ruhtinas ei lausunut mitään. Tämä vaan katseli ulos ikkunasta ja kääntymättä hän teki vielä yhden kysymyksen:
— Etkö ole neitosta nähnyt?
Kyllä Benedikt oli hänet nähnyt. Kun hän alituisesti tahtoi pitää pientä taloa silmällä, oli hän eilen illalla heti kymmenen lyötyä tehnyt kierroksen puutarhan viereisessä puistossa. Silloin hän äkkiä sai kuulla nyyhkytyksiä. Hän lähestyi varovasti varpaillaan ja huomasi puurunkojen välissä olennon, joka lepäsi polvillaan aidan vieressä, käsivarret ja otsa siihen nojaten.
Se oli nainen, joka itki katkerasti. Kerran hän nosti päätään ja katsahti palatsia kohti. Sitte hän puhkesi vielä katkerammin itkemään ja kumartui niin alas, että kasvot melkeinpä maata hipasivat. Mutta kun Przyjemski samassa alkoi soittaa, hypähti hän ylös ja kiiruhti sieltä salamannopeudella. Tuo tapahtui kello kymmenen ja yhdentoista välillä illalla. Tänä aamuna seitsemän seutuvilla oli sitte Benedikt pistäytynyt tuttavan luona, joka asui kadun toisella puolella ja saanut tietää, että Wygrycz oli muuttanut auringon noustessa, ja että muuan eukko palvelijoineen ja kissoineen on ottanut heidän talon haltuunsa.
Kaiken tämän kertoi Benedikt tyyneesti, arvokkaasti. Kun hän oli puheensa päättänyt, virkkoi ruhtinas ympäri kääntymättä:
— Sinä voit lähteä.
Kamaripalvelija tuskin tunsi sen ääntä, joka nämä sanat lausui.
Nyt istui ruhtinas Oskari nurmipenkillä, otsa kättä vastaan, syvästi suruissaan ja mietteissään.
»Kuin unikuva mun armaani haipui…» Haipui? Mutta vähätpähän siitä! Olihan varsin helppoa saada armaan asunto selville. Tarvitsi vaan sanoa Benediktille sana, niin tämä huomenna tai ylihuomenna kyllä tietäisi Klaaran asunnon. Mutta pitäisikö hänet hakea käsiin? Klaara oli paennut. Naisen itsensä varjelemisvaisto oli häntä siihen pakottanut. Semmoinen on luonnon laki. Naaras pakenee koirasta, ellei tahdo hänen kanssaan pesää rakentaa. Ja Klaara älykkäänä ja ylevän ylpeänä oli ymmärtänyt, että häntä täällä odotti vain lyhyt onni ja suuri onnettomuus. Hän oli paennut, joskin sydän verta vuoti.
Mikä luja tahto lapsessa! Ruhtinaan suhteen oli hän sittekin näyttäytynyt liian heikoksi; ja ruhtinas samoin oli tuollaisissa tapauksissa hyvin heikko. Kuka tietää, mitä olisi saattanut tapahtua! Hyvä oli, ettei se saanut tapahtua, sillä ruhtinas ei olisi sitä koskaan itselleen anteeksi antanut. Eikö siis olisi aivan väärin hakea Klaara käsiin ja asettaa hänet uudelleen vaaraan? Hänet, sillä ruhtinaalle Klaara tuotti pikemmin pelastusta, tuotti uskoa ja luottamusta sellaiseen, jonka olemassa oloa hän jo oli alkanut epäillä. Muutamassa päivässä oli ruhtinas ikäänkuin uudesta syntynyt… Mikä onni siis, saada omistaa tuo puhdas, suloinen olento, jonka sydän viehätti yhtä paljo kuin ulkomuoto! … Jos ruhtinas taaskin Klaaran tapaisi, niin pyytäisi häneltä anteeksi, että oli hänen rauhaansa häirinnyt, karkottanut pois syrjäisestä piilopaikastansa ja tuottanut hänelle sanomatonta tuskaa…
Mutta — mitä seuraisi anteeksi pyynnön jälkeen? »Sois kaikkivaltias Sun saastumatta olla noin kaunis, kuulakas». Mutta kaikkivaltias ei häntä varjelisi. Jos he jälleen kohtaisivat toisensa, niin ei ruhtinas häntä sellaisena varjelisi. Olisi todellakin vahinko tuon kukkaisen. Ja kumminkin…
Ruhtinas nousi ja kulki eteenpäin. Puistossa, joka oli yhdensuuntainen villiytyneen puutarhan kanssa, pysähtyi hän uudelleen. Hänen silmänsä suuntautuivat pieneen, köynnöskasvien peittämään taloon, ja kauvimmin ne viipyivät kuistin kohdalla.
Kapealla penkillä istui mustapukuinen eukko valkea myssy päässä. Hän kutoi sukkaa, ja puikot kimaltelivat auringon valossa.
— Varmaankin rouva Dut… kiewicz. Ruhtinas mietti hetken, sitte avasi Veräjän ja astui puutarhaan. Vanhus kavahti pystyyn ja nähdessään ruhtinaan nostavan lakkia tervehdykseksi, virkkoi hän hyväntahtoinen hymy leveällä suullaan:
— Voinko ruhtinasta jollakin palvella? Eikö ruhtinas tahtoisi olla armollinen ja istuutua kuistini penkille… se olisi minulle suureksi kunniaksi.
Näin sanoen eukko niiasi ainakin kymmenen kertaa, mikä ei suinkaan ollut helppo asia ahtaassa kuistissa, missä lisäksi sijaa otti lihava kissa, joka makasi patjalla.
— Eikö ruhtinas tahdo pienelle tuvalleni osoittaa sitä kunniata, että istuutuu tänne? Millä voin palvella?
Vielä kerran hän niiasi niin, että hameen helmat ulottuivat tohveleihin saakka, peittäen valkoisilla sukilla verhotut jalat, mutta sitte hän taas istuutui entiselle paikalleen, sukanneule ja kerä sylissään.
Ruhtinas ei istuutunut, hän vaan nousi kuistin portaita ja hattu kädessä kohteliaasti kysyi:
— Eikö herrasväki Wygrycz enää täällä asu?
— Ei, ei, — vastasi vanhus päätänsä pyöräyttäen. He muuttivat varhain aamulla, ja nyt minä olen ruhtinaan lähin naapuri… he, he, he…
— Onko minulla kunnia puhua rouva Dutkiewiczin kanssa… alkoi ruhtinas mitä pehmeimmällä äänellä.
— Kyllä, herra ruhtinas. Rouva Dutkiewicz on nöyrin palvelijanne.
— Olisiko mahdollista saada tietää, minne herrasväki Wygrycz on muuttanut?
Hyväntahtoinen, ihastunut hymyily hävis vanhan pyöreiltä, punakoilta poskilta jättäen sijaan surumielisen, mutta samalla arvokkaan ilmeen. Katsoessaan ruhtinaaseen lemmenkukan värisillä silmillään, vastasi hän päätään pudistaen:
— Se ei käy laatuun.
Samalla putosi villalankakerä polvilta, vierien epätasaiselle lattialle. Hän koetti vetää sen luokseen langan päällä, mutta se ei onnistunut.
Ruhtinas nosti kerän maasta ja ojensi sen hänelle. Hän nousi kiihkeästi pystyyn ja niiasi taas syvään.
— Kiitoksia paljon, ei ruhtinaan olisi pitänyt vaivata itseään, kiitoksia paljon.
Ruhtinas nojasi kuistin pylvästä vastaan, ja syvä ryppy kulmakarvojen välissä ja tumma puna poskillaan kysyi hän:
— Luuletteko, että minun olisi vaikeata saada tietää Wygryczin herrasväen uusi asunto, jos etsisin?
Eukko pani lihavat, lyhyet kätensä ristiin ja huudahti:
— Ruhtinaalle kai ei ole mitään mahdotonta! … Herranen aika, kun ontuollainen asema, ja tuollaiset keinot, mitä silloin olisi mahdotonta!Ruhtinas heti kohta saisi selville heidän uuden asuntonsa, mutta…Eukko hymyili ilkeämielisesti.
— Mutta ruhtinas ei varmaankaan tule etsineeksi.
Ruhtinas näytti haluavan luonteita tutkia, sillä hän tarkasteliVanhusta erikoisella mielenkiinnolla. Sitä paitsi pitsireunainen myssyjohdatti hänen mieleensä paljon asioita. Pari kertaa oli hän nähnyt senKlaaran käsissä.
Yhä nojaten pylvästä vastaan, pani hän käsivarret ristiin rinnan yli ja kysyi:
— Miksi olette siitä niin varma, etten hae käsiini Wygrycziläisiä?
Eukko katsoi häneen vilkuttaen silmiään ja vastasi:
— Siksi että ruhtinas on hyvä ihminen … sen heti huomaan… Kyllä minä olen nähnyt enemmän kuin yhden ruhtinaan ja kreivin eläissäni. Nuoruudessani palvelin kamarineitsyenä suurissa herraskartanoissa, ja silloin näin paljon hienouksia… Minulle on varsin vähäinen asia huomata, minkä arvoisia ihmiset ovat. Sekä ruhtinaat että tavalliset ihmiset voivat olla erilaisia. Mutta ruhtinas on hyvä ihminen. Sen huomasin jo pienestä asiasta. Ruhtinas nosti lattialta lankakeräni, ruhtinas kunnioitti minun ikääni. Totta tosiaan on paljo tavallisiakin ihmisiä, jotka eivät noin vaivaisi itseänsä vanhan eukko paran tähden. Mutta ruhtinas on hyväsydäminen ja kunnioittaa sitä, mitä Jumala on käskenyt kunnioittaa. Sen huomaan jo Teidän rehellisistä kasvoistanne, puheestanne ja siitä, että kerän nostitte…
Eukko nauroi hyvänsuopaisesti. Ruhtinas Oskari seisoi alla päin.
— Teidän hyvä tarkoituksenne imartelee minua suuresti, mutta tahtoisin tietää, kuinka asunnon muutos on tapahtunut. Mistä syystä? Kenenkä alotteesta?
Vanhus nyökäytti päätään.
— Minä ymmärrän, minä ymmärrän… Se tapahtui Klaaran pyynnöstä… hänen omasta pyynnöstään. Hän juoksi luokseni kirkosta, missä oli koko aamun rukoillut, heittäytyi polvilleen minun eteeni ja kertoi minulle kaikki … kenelle hän sitä sitte olisi kertonut, ellei minulle? Minähän olen kantanut hänen äitiänsä ja häntä itseänsä käsivarsillani… »Muuttakaa meidän asumukseemme», rukoili hän minua, »ja antakaa minun muuttaa Teidän asuntoonne, siksi vaan että…» niin, kyllä ruhtinas asian ymmärtää! »Mutta,» lisäsi hän, »minä en voi puhua siitä isälle, sillä minä en voisi siitä puhua tyynesti, ja hänen kanssaan täytyy puhua tyynesti…» Minä siis seurasin häntä kotiinsa ja kerroin itse herra Teofilille kaikki tyyni ja tein hänelle tuon ehdotuksen. Hän ymmärsi, suostui ja kiitti minua vielä kaupan päälliseksi. Kun tytär tuli kotiin, syleili isä häntä, mutta, nuhteli myöskin hiukan. Yöllä hän on tainnut yskiä tavallista enemmän, mutta se on ohimenevää laatua… Minä annoin aamulla erään kaupunginlähetin tuoda tänne köyhät kampsuni ja muuttaa heidän tavaransa minun luokseni, ja tässä minä nyt olen. No, nyt olen ruhtinaalle kaikki kertonut, sillä se oli minun velvollisuuteni. Sydän on aina samallainen, olkoon se sitte ruhtinaan tai talonpojan. Sitä kirvelee samalla tavalla. Ja hirmuista olisi jättää kirvelevä sydän epävarmuuteen. Olen kertonut ruhtinaalle kaikki…
Ruhtinas oli kauvan äänetönnä ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Vihdoin hän katsahti ylös ja kysyi:
— Katsotteko, että olen liikoja pyytänyt, jos haluan tavata Klaara neitiä vielä kerran täällä, Teidän läsnä ollessanne?
Vanhuksen siniset silmät vettyivät. Hän käänsi punaiset, ryppyiset kasvonsa ruhtinaan puoleen ja kuiskasi:
— Hän on äiditön, hyvä ruhtinas, ja äidittömien äiti. Hän on tosin köyhä…
Keltatäplikäs kissa, joka oli herännyt ja laiskasti oikaissut itseään vuoteellaan, hyppäsi yhtäkkiä emäntänsä polvelle ja liikutteli käpälällään sukanneuletta ja kerää, niin että ne vierivät lattialle.
— Säh! — huudahti rouva Dutkiewicz — mene nukkumaan vuoteellesi!
Nenäliinallaan, jolla hän oli aikonut pyyhkiä silmiään, hän läimäytti kissaa, joka silloin hyppäsi lattialle vetäen mukanaan sukan, puikot, kerän — kaikki tyyni. Mutta kukaan ei kiinnittänyt huomiota sukan kohtaloon yhtä vähän kuin kissan käpäliin, jotka sitä säälimättömästi pitelivät. Ruhtinas Oskari seisoi nyt aivan vanhuksen edessä, joka aikoi lopettaa alkamansa lauseen:
— Hän on tosin köyhä, mutta…
— Te ette tarvitse jatkaa. Kaikki mitä voi, sitte sanoa neiti Klaara Wygryczistä, tiedän ennestään ja ehkä vielä enemmänkin. Haluatteko viedä tervehdyksen neiti Klaaralle minulta?
Rouva Dutkiewicz katsoi häneen silmiänsä räpyttäen.
— Aikooko ruhtinas hakea hänet käsiinsä?
Hän painoi päänsä alas ja vaikeni hetkisen, mutta sitte hän sen jälleen nosti ja vastasi:
— En.
— Annatteko ruhtinaallisen sananne sen vakuudeksi? — kysyi eukko.
Ruhtinas silloin kalpeni, näytti kärsivän kovia tuskia, vaikeni hetkisen, mutta vastasi vihdoin:
— Minä annan kunniasanani.
Vanhuksen kasvot säteilivät ilosta.
— Siinä tapauksessa minä mielelläni esitän ruhtinaan tervehdyksen. Sydän on aina samallainen, kun sitä kirvelee, niin sitä kirvelee. Jos haavaan voi vuodattaa vaikkapa pisaran palsamia, niin miksikä ei sitä tekisi? Mitä haluaa ruhtinas Klaaralle sanottavaksi?
— Sanokaa neiti Klaaralle, että minun puoleltani ei ole ollut leikkiä eikä oikkua, vaan aluksi myötätuntoisuutta ja sitte rakkautta ja kunnioitusta — hänen sielunsa puhtauden ja jalouden kunnioitusta. Sanokaa hänelle, että minä kunnioituksesta uhraan rakkauteni, ja ettei mikään ero — ja kumminkin olen monessa ollut mukana, minua niin syvästi tärisyttänyt, ja minä toivon, että muisto minusta…
Ääni petti, ja silmät kostuivat. Syvästi kumartaen hän lausui:
— Voikaa hyvin!
Ja hän poistui nopein askelin.
Vanhus nousi kiireesti ja niiasi pari kertaa. Sitte hän istuutui penkille, painoi nenäliinan silmilleen ja purskahti itkemään.
Keltatäplinen kissa, joka ei saanut käpäliään irti kerästä, istui ympärillään sukka, puikot ja kerä, kuistin vastakkaisessa päässä, katsoi säälien emäntäänsä ja naukui.
Palatsissa olivat jo lamput ja haarakynttilät sytytetyt kaikissa saleissa. Ruhtinas Oskari astui komeasti sisustettuun työhuoneeseensa ja kääntyi Benediktin puoleen, joka seurasi perässä.
— Onko Josef jo saanut eron? Kamaripalvelija joutui hämilleen.
— Ei, ei vielä, Teidän ruhtinaallinen korkeutenne. Poika itkee ja rukoilee…
— Anna hänen jäädä paikoilleen.
Ajatuksissaan hän lisäsi: »Mitäpä syytä pojalla olisi minun asioissani?»
— Käske Przyjemskin tulla tänne!
Hän alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin suuressa, valaistussa huoneessa. Muutamien minuuttien kuluttua astui sisään noin kolmekymmenvuotias, lyhyenläntä mies, jolla oli älykkäät, ruskeat silmät, eloisat liikkeet ja iloinen, luonteva katse.
— Ruhtinas on minua kutsunut. Soitammeko vai kirjoitamme?
Ruhtinas pysähtyi hänen eteensä.
— Sinulla on todellakin joskus loistavat aatteesi, rakas ystävä! Tuntuu kuin kuihtuisin tuskasta, ja sinä ehdotat, että soittaisimme tahi kirjoittaisimme… Ei, aikomukseni oli sanoa: huomenna me matkustamme maalle… ole hyvä ja ilmoita jo tänään asianajajille, asiamiehille ja kaikille muille, minkä nimisiä lienevätkin, minun matkastani ja sano heille, että, jos heillä on minulle jotakin asiata, tulevat luokseni maalle. Minun täytyy päästä vähän liikkeelle, tulla pois täältä, unhottaa… ja lisäksi minä tahdon, että Klaara saa palata sinne, missä hän parhaiten viihtyi. Jätä sinä koko Perkowskin herrasväki ja seuraa minua! Jollet tahdo, niin jätän minä sinut tänne, mutta yksinäisyydessä luulen tulevani vallan hulluksi epätoivosta…
Przyjemski istuutui nojatuoliin ja virkkoi puoleksi leikillisesti:
— Vai on ruhtinaan epätoivo saanut tuollaisen laajuuden?
Tämä pysähtyi hänen eteensä ja vastasi synkästi:
— Elä laske leikkiä, Julius! Asia on koskenut syvemmälle kuin itse arvelinkaan. Minä kärsin todellisia tuskia…
Przyjemski tuli vakavaksi.
— Siinä tapauksessa oikein pahoittaa mieltäni. Neidet Perkowski ovat tyhmiä, vaativaisia nukkeja, jotka minä ilman vähintäkään kaipuuta jätän, ja tulen mielelläni huomenna mukaan. Mutta en koskaan ole voinut aavistaa, että ne varmaankin hyvin suloiset hetket, jotka ruhtinas on minun nimelläni viettänyt, olisivat saaneet noin surullisen lopun.
— Sinä yksin, Julius — puhkesi ruhtinas puhumaan — tiedät, mitä minä ajattelen ihmisistä. Joko he ovat teeskentelijöitä tai myöskin tuuliviiriä tahi ovat he hyvin kiittämättömiä….
— Sen olen jo ennenkin kuullut, — puuttui Przyjemski puheeseen.
— Naiset myöskin: joko he ovat tyhmiä ja ikäviä tahi myöskin kevytmielisiä olennoita, taikka on heillä kaksi sielua samassa ruumiissa — toinen kotoisin taivaasta, toinen helvetistä.
— Senkin olen jo kuullut.
— Elämä on paljasta mielettömyyttä. Niin kauvan kuin ihminen uskoo, tuntee hän itsensä onnelliseksi, mutta on lapsi. Onhan niitä, jotka koko elinikänsä säilyttävät harhaluulonsa. Mutta mitä on sillä jälellä, joka niistä vapautuu? Koska nyt kaikki on petosta, varjokuvia, lentäviä höyheniä…
— Tuonkin olen usein ennen kuullut.
Ruhtinas keskeytti puheensa.
— Mutta, näetkös, nyt löysin sen, jota jo olin lakannut uskomasta. Minä löysin hänessä ja vieläpä hänen ympäristössään sellaista, jota en enää pitkiin aikoihin ole uskonut. Vieläpä eläinlääkärin leskessä on jotakin, jotakin…
— Missä leskessä? Minkä eläinlääkärin leskessä? — kysyi Przyjemski kummastuneena.
— Siitä et sinä ole selvillä, ja se on yhdentekevää. Mutta ajatteles, että voi löytyä sellaista sen luokan ihmisissä! Hänen kauttansa sain tietää, että voi löytyä…
Ja uudessa tuskan purkauksessa ruhtinas huudahti:
— Tiedätkö, Julius… Se tyttö on kylvänyt helmiä minun sieluuni! Voi kuinka hän on viehättävä! … Hän tosin ei ole mikään kaunotar, mutta minä antaisin sata kaunotarta hänen yksinkertaisesta kainoudestaan… hänen kullanruskeista silmistään, hänen lempeästä hymyilystään.
Ruhtinas heittäytyi nojatuoliin.
— Mutta, nyt on kaikki lopussa! »Kuin unikuva mun armaani haipui».
Hän pani käden silmilleen ja vaikeni. Nuori, iloinen, huolettoman näköinen mies tuli vakavaksi ja miettiväiseksi.
— Ei siis ollut mitään leikkiä! — sanoi hän puoliääneen, ja ilme tuli yhä vakavammaksi.
Hetkisen kuluttua hän nousi pystyyn, meni korkea-arvoisen ystävänsä ja suosijansa luoksi ja alkoi lohdutellen:
— Mutta hakekaa toki hänet käsiinne, ruhtinas! Ei mikään ole helpompaa, näin pienessä kaupungissa.
Ruhtinas nosti päätään ja katsoi häneen tuimasti.
— Mitä se hyödyttäisi? — hän vastasi.
— Tyttö on sellainen, ettei häntä voisi miljoonalla lohduttaa.
— Suokaa anteeksi, annoin Teille huonon neuvon, mutta sen herätti minussa tuskanne.
Przyjemski alkoi nopein askelin kävellä edestakaisin huoneessa, veteli mustia viiksiään, mietiskeli ja pysähtyi uudestaan ruhtinaan eteen.
— Mutta siinä tapauksessa — alkoi hän epäröiden, — siinä tapauksessa on vaan yksi keino jälellä. Ruhtinas on tähän saakka turhaan etsinyt totista tunnetta maailmassa, onnea, elämän päämäärää ja muita tuollaisia asioita. Ruhtinas luulee nyt löytäneensä tuon kaiken tytössä, jonka me parissa päivässä voisimme saada käsiimme. Minä otan sen suorittaakseni ja sitte ruhtinas — naikoon hänet!
Ruhtinas nosti päätään ja katseli ystävätään, kuin ei olisi uskonut omia korviaan.
— Mitä sinä sanoit? — kysyi hän.
Przyjemski toisti pelkäämättä:
— Naikaa hänet!
Ruhtinaan kasvot alkoivat äkkiä vaihtaa ilmettään ja suuren, komean huoneen läpi kaikui äänekäs naurun remahdus:
— Ha ha ha haa! Ha ha ha haa!
Ja yhä lakkaamatta nauraen lausui ruhtinas Oskari:
— Sinä olet mainio, rakas Julius, todellakin mainio! Ha ha haa! Minä luulin surusta menehtyväni, mutta, ha ha haa, sinä voit houkutella kuolleenkin nauramaan. Ha ha ha haa!
Hän otti taskustaan nenäliinan, painoi sen silmilleen ja nauroi, kunnes nauru muuttui melkeinpä nyyhkytykseksi.
— Ha ha ha haa! Ha haa!