Vuoden perästä tuli yksinäinen rouvasihminen majataloon. Oli myrsky ja räntäsade, jo ilta ja rupesi pimenemään. Matkustavainen oli hyvin nuori tyttö ja monta vuotta oli hän matkustanut tätä tietä kouluun mennessä ja koulusta tullessa. Anna-Liisa tunsi hänen, mutta ihmetteli kuinka hän, joka ennen oli aina ollut niin iloinen ja puhelias, nyt oli niin hiljainen ja vaalea ja kuinka hän näytti niin sanomattoman surulliselta. Turhaan hääräsi Anna-Liisa hänen ympärillänsä, ripusti hänen vaippansa kuivamaan, teki hänelle vuoteen ja kysyi eikö hän tahtoisi jotakin lämpöistä illalliseksi. Ei, hän ei tahtonut mitään. Anna-Liisa oli nyt tehnyt kaikki mitä oli voinut, mutta vaikea oli hänen jättää nuori tyttöraukka yksinään ja suruiseksi. Sen vuoksi nosti hän tuolin valkean eteen ja sanoi:
"Rakas nuori neitikultani, tulkaa ja istukaa tähän, te olette vilustunut ja väsynyt."
Ja kun vieras oli tehnyt niin, laskeutui Anna-Liisa polvillensa, riisui märjät kengät, ripusti sukat uunin nuoralle ja rupesi varovaisesti hieromaan pieniä kylmiä jalkoja suurilla, karkeilla käsillään.
Silloin suli vieraan nuoren naisen hiljainen, raskas suru, ja hän purskahti katkeraan itkuun.
"Voi kuinka sinä olet hyvä ja ystävällinen", sanoi hän, "kiitos, kiitos! Jumala sinulle palkitkoon!"
"No minä huomasin neidillä olevan suuren surun, ja minä tiedän mitä suru on. Neitihän onkin matkustanut täällä ennen monta kertaa vuodessa, niin että te olitte kuin tuttava."
"Niin, kultaseni."
"Mutta minä vaan tahdoin sanoa että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu meidän parhaaksemme. Niin sanoi pastorimme ja vaikka minä en voinut sitä ennen oikein uskoa, niin tiedän minä sen nyt."
Anna-Liisa kertoi nyt oman pienen historiansa Antista ja sanoi sitte: "kuinka hirmuista olisi ollut jos olisin joutunut naimiseen sellaisen miehen kanssa ja jos hän olisi tullut isäksi useimmille pienille viattomille lapsille."
Nuori nainen sanoi: "minä tulen juuri hautaamasta sulhastani. Vaikeata on tosin uskoa että se tulee minun parhaakseni, mutta tiedän Jumalan lähettäneen minulle tämän surun, ja täytyyhän minun luottaa hänen rakkauteensa. Kiitos sitä muistuttamastasi." Nyt otti hän esiin valokuvan ja näytti sitä Anna-Liisalle. "Sen näköinen hän oli."
Tämä oli nuori kiherähiuksinen mies ja ylioppilaslakki kädessä. Anna-Liisa tunsi heti nuoren herran, jonka matkarahat hän kerran oli ottanut talteen.
"Niin, niin", sanoi hän kyyneleet silmissä, "kyllä hän oli kaunis nuori mies, mutta ehkä Jumala huomasi hänen teille tuottavan surua, ja sen vuoksi otti se hänen teiltä. Menkää nyt makaamaan, minä tuon kupin lämmintä maitoa ja vähän korppua."
Tämän nuoren vieraan rauhoituttua, sammutti Anna-Liisa valkean, pani hiljaa oven kiinni ja heittäysi itse matolle uunin eteen etuhuoneessa. "Sillä", sanoi hän, "vaikeata on olla yksin, kun on suruissaan."
Niin teki köyhä majatalon piika edelleenkin hyvää ja osoitti rakkautta alhaisessa toimessansa ja koetteli tunnokkaasti täyttää monia velvollisuuksiansa, sillä hän tiesi, että ne oli hänen hoidettava. Harvoin sai hän kiitosta ahkeroimisistansa, mutta sisällinen tyytyväisyys täytti hänen sydämensä, ja siten vähitellen haihtui se raskas suru häneltä, niin että hän sai jälleen tyytyväisen mielen ja kulki hiljaa rataansa eteenpäin, luottaen Jumalaan.
Anna-Liisan tultua vanhaksi, oli hän säästänyt niin paljon, että hän voi ostaa pienen oman tuvan. Se oli niin lähellä kirkkoa, että hän siihen, niinkuin entiseenkin saunakammariin, voi kuulla virrenveisuun sunnuntaina. Siinä eli hän onnellisena ja levollisena kissansa ja kanansa, rukkinsa, virsikirjansa ja kahvipannunsa kanssa, ja nyt sai hän levätä kaikista vaivoistansa.
Niinin kosijat.
Oli kirkas talvipäivä. Tenhiälän talon suuressa tuvassa istui muutamia vaimoja tehden mikä mitäkin käsityötä, jolloin komea reki ajoi pihaan ja pysähtyi tallin eteen. Reistä nousi keski-ikäinen mies, jolla oli päällänsä uusi ja kaunis turkki monta kyynärää pitkällä punaisella vyöllä ympäröittynä. Hän otti suitset hevosensa suusta, sitoi marhaminnan rautarenkaaseen tallin seinässä ja otti sitte kirjavan loimen reistä, jolla hän peitti hiostuneen hevosen. Tällä aikaa oli tuvassa suuri hälinä. Emäntä väisti heti rukkinsa syrjähän ja sanoi:
"Se on varmaankin Järvenpään isäntä. Tytöt pankaa kahvipannu tulelle. Niini, mene kiiruusti kammariin ja pue itsesi hienoksi ja siistiksi. Maija, viskaa pois nuo romut tuosta oven edestä, täällä näyttää kaikki kuin Jerusalemin hävityksessä, Tiina, juokse kiiruusti Pippa-Eevaan hakemaan vehnäistä. Voi, voi minulla ei ole niin korppuakaan kotona! Missä on esiliinani? Jahaa, tuolla. Hametta en kerkiä enää muuttamaan. No, Niini, etkö kuullut? mene kiiruusti panemaan päällesi."
Noin neljäntoista vuotias pitkä ja kaunis tyttö jätti vitkastellen kangastuolinsa ja sanoi:
"Minkätähden minun pitäisi pukea päälleni? Hänellä on kai asiaa äidille, minä menen sillä aikaa juottamaan vasikoita."
"Et, sinä menet pukemaan päällesi. Nyt hän tulee!"
Niini meni äreissään pieneen porstua-pohjakammariin ja äiti valmistautui mielittelevällä hymyllä ottamaan vastaan tuota rikasta ja arvokasta vierasta. Piijat, jotka uteliaina olivat juosneet akkunaan, kiiruhtivat nyt ulos, yksi Pippa-Eevaan, toinen kotaan, ruotimummon Saaran tehdessä hyvää tulennosta ainoastaan silloin tällöin lämmitettyyn juhlatupaan, jonne Järvenpään isäntä nyt vietiin.
Jonkun hetken kuluttua tuli talon tytär kammarista ja asettautui epäileväisen näköisenä jokapäiväsen tuvan akkunaan.
"Se oli oikein, Niini", sanoi vanha Saara, "nyt olet sinä hieno. Tottapahan oli minun sanani ett'ei suotta jäänyt pitkä kekäle kammarin uuniin tänä aamuna; Jonas on varmaankin kosiomatkalla. Katsos vaan tuota nuorta mustaa hevosta ja lointa, ja tuota uutta rekeä, ja hopeahelaista piippua joka hänellä on suussa. Ohhoh Niini!"
"Mitä minulle tarvitsee osoitella? Minä olen nuorin talossa. Kosijoita tänne voi tulla yhtä hyvin äidille ja tytöille kuin sinulle ja minullekin, minä luulen että olette joutavia kaikki." Tälle nauroi Niini imelästi.
"Hiljaa vaan ett'ei hän kuule sinua", muistutti Saara, "semmoinen kuinJonas ei kosikaan köyhiä piikoja."
"Miks'ei! Minun mielestäni kävisi se juuri hyvin laatuun."
"Ei se käy laatuun. Mutta kyllä kai kerran tähänkin taloon kosijoita otetaan vastaan. Monta on jo poislähetetty."
"Äidinkö kosijoita sitte?"
"Niin, mutta myöskin sinun."
"Minun! Mitä juttelet. Karttaa villojasi ja ole ääneti. Kuka minua kosisi? Enhän ole vielä ripilläkään käynyt."
"Ei se mitään tee. Huolellinen kosija odottaa siksi kun sinä tulet valmiiksi."
Nyt tuli emäntä sisään aika touhussa. "Missä se Tiina viipyy! Eikö kahvi ole jo valmista? Tässä sinä seisot, Niini, etkä toimita mitään. Mene sisään tervehtimään, sill'aikaa kuin minä laitan kahvitarjottimen järjestykseen.
"En", vastasi Niini, "en tahdo."
"Sinä olet aina itsepäinen! Juokse sitte kotaan jouduttamaan kahvia, täss' on kahvilaadikko ja mylly, ota sokeria arkusta ja tuo itse sisään kahvia. Joudu nyt!"
Niini laittoi kaikki taitavasti ja kerkeästi järjestykseen, mutta kun kahvi oli vietävä sisään, rupesi hän pyytämään Tiinaa ja Maijaa menemään hänen edestänsä.
"Mitä puhut, Niini!" sanoi Maija, "minä joka näytän kuin pesemätön porsas. Mene itse, sinä olet hienosti vaatetettu ja sitä paitsi talon tytär."
"Tiinakulta", rukoili Niini.
"En, en minä ilkiä, emäntä käski sinun menemään, enkä minä myöskään ole vaatetettu. Mene vaan itse, niin saat ehkä nähdä isintimäsi", pitkitti tuo iloinen tyttö pilkallisesti.
Kun ei mikään auttanut, otti Niini ynseän katsannon peittääksensä kainouttansa, ja sitte meni hän sisään iarjoittimineen.
"Tuollahan talon kukka tuleekin", sanoi Järvenpään isäntä nuoren tytön astuessa sisään. "Hyvää päivää, mitäs kuuluu?"
Niini pani tarjottimen pöydälle ja tervehti vakaisesti.
"Yhtenä päivänä on hän naimaijässä", sanoi vieras tyytyväisellä naurulla.
Niini nytkäytti vihoissaan päätänsä ja sävähti punaiseksi kuin mansikka.
"Kyllähän nyt aika onkin saada häntä ihmiseksi", sanoi äiti kahvia tarjotessaan, sitte rykäisi hän ajatuksissaan ja kumarsi, "niin, niin, kyilähän niistä lapsista on vaivaa!"
"No teillä niitä ei ole ollut niin monta, emäntakulta", muistutti vieras.
"Ei, Jumalan kiitos ja sen vuoksi… sen vuoksi onkin voitu kerätä vähän arkunpohjalle ja pitää taloa kunnossa. Ei mikään kuluta niin paljo kuin lasten suut. Ei, Jumalan kiitos, meillä ole kuin yksi lapsi vaan ja hän saa periä kaikki, meillä ei ole läheisiä sukulaisiakaan." Emäntä oli silminnähtävästi hyvällä tuulella ja kaatoi kupin toisensa perästä tuota hyvää kahvia.
Vieras nautti runsaasti, kuunteli tarkkaavaisesti, mutta katseli talon nuorta tytärtä lakkaamatta ja mieltyneellä katsannolla. Vanhojen sitte ruvetessa puhumaan talon viljelyksestä, tuloista ja muista asioista, hiipi Niini jälleen ulos. Vieraan mentyä pois, tuli emäntä taaskin arkipäivätupaan. Hän oli tavattoman iloinen ja ystävällinen, antoi piijoille ja ruotumummolle kaksi kuppia kahvia itsekullekin ja käski sitte Niinin tulla kammariin, häneltä olisi vähän asiaa.
"Nyt menee emäntä naimisiin", sanoi Maija niinpiankuin tuvan ovi oli suljettu, "hän on niin hyvillään kuin olisi saanut sata markkaa."
"Sata markkaa!" sanoi Saara halveksien, "mitä sata markkaa on hänelle?Ei, paljo enemmän —vävynon hän saanut."
"Vävyn!" toistivat molemmat tytöt yhtä aikaa.
"Siihen olen varma."
"Niini raukka!" sanoi Tiina sääliväisesti.
"Niin raukka", matki Maija, "suuri talo, jossa on 20 lehmää, omat piijat ja rahaa kuin ruohoa."
"Ja vanha saituri kaupan päällisiksi", sanoi Tiina.
"Sinä ottaisit hänen huomispäivänä", sanoi Maija pilkallisesti.
"En", sanoi Tiina, "tosin olen köyhä, mutta Joonasta en ottaisi, monta on joilla on parempi oikeus häneen ja puoli tusinaa lapsia juoksee pitkin maantietä kerjäläispussi seljässä sen sijaan kuin heidän pitäsi istua Järvenpään tuvan pöydässä — ohoh!"
Vanha Saara, karsinanurkassa, jupisi jotakin nuoruudesta ja hulluudesta.
"Ihmettelen miksi hän ei ole ennen mennyt naimisiin", sanoi Maija, "hän on varmaankin jo neljänkymmenen vuoden vanha mies."
"Niin, hän on kerännyt ensin", sanoi Saara, "ei se maksa vähää elättää vaimoa ja lapsia."
"Ei, ei", sanoi Tiina, "sentähden…"
"Hiljaa tyttö! Sentähden on hän odottanut kuten ainakin ymmärtäväinen mies, ja nyt kun hänellä on varoja, niin menee hän naimisiin."
Kammarissa sai Niini sillä välin kuulla suuria uutisia.
"Nyt pitää meidän olla oikein ahkeroita, tyttöseni", alotti äiti, "sillä nyt alkaa todellakin sinun laittamisesi."
"No sitä vartenhan olemme jo tehneet melkein yhden vuoden", vastasiNiini.
"Niin, niin, mutta nyt aivan todenperästä. Järvenpään isäntä on pyytänyt sinua vaimoksensa."
"Minun mielestäni olisi hänen pitänyt pyytää sinua, äiti."
"No, minusta ei ole kysymyskään. Sinua hän pyysi ja sinun hän sai."
"Äiti, etköhän vaan luvannut! huudahti Niini peloissaan.
"Tietysti olen luvannut."
"Tuo vanha…"
"Älä puhu pahaa sulhostasi. Ei hän ole niinkään vanha, vähän yli 40 vuotta, eikä ikä haittaa tässä maailmassa. Häneltä on muhkea talo, rahoja ja tavaroita oikeen Porvoon mitalla."
"Mutta minä en huoli hänestä", sanoi Niini itkien, "minkätähden minun pitäisi mennä naimiseen, kun en vielä ole käynyt rippikouluakaan enkä minä voi hoitaa suurta taloa?"
"Voi, kun sinä olet lapsellinen! Eihän häät nyt ole vielä huomenna eikä vielä ensi viikollakaan. Ensisti pitää sinun täyttää vähintäänkin kuusitoista vuotta, ja siksi on meillä kyllä tekemistä sinun laitoksesi kanssa. Monta kymmentä kyynärää saamme kutoa ja monta lankavyyhteä kehrätä ennenkuin sinä tulet semmoiseen laitokseen kuin Tenhiälän tyttären pitää olla."
"Mutta olishan äiti voinut ottaa hänet itse, minä en hänestä välitä."
"Sellaista miestä eioteta. Pääasia on, että hänen omaisuutensa tulee yhdistetyksi yhteen meidän omaisuutemme kanssa. Puolessa pitäjässä ei ole semmoista kosijaa kuin hän on."
"Mutta Tiina sanoo, että hän on niin ahnas."
"Tiinalla on lampaan pää. Uskotko että Joonas Järvenpää on ahnas, kun on kysymys hänen omasta morsiamestansa tai vaimostansa. Ensi sunnuntaina tuo hän kihlasormuksen, ja siitä voit olla varma että se on puhdasta kultaa."
"Voi, voi minua lapsiraukkaa, kun minut myödään pois niinkuin Joosepin ennen möivät hänen veljensä", valitti Niini.
"Se ei ole niin vaarallista, sun pääsee Egyptin lihapatain ääreen", sanoi äiti rauhallisesti.
"Minun mielestäni olisi meillä ollut lihaa ja läskiä täällä kotona", sanoi Niini harmillisella nyyhkytyksellä.
"Kas niin, ole nyt hiljaa", huusi äiti ankarasti. "Niin käy kuin olen määrännyt. Sinulla ei ole mitään sanomista, ja minä tiedän kyllä miten parhaiten huolehdin sinun tulevaisuudestasi. Kas niin, marssi kangastuolille!"
Tytär ei uskaltanut enempää vastustella, mutta tupaan ei hän tahtonut mennä sillä väki olisi silloin huomannut hänen itkeneet silmänsä, vaan hän meni vasikkanavettaan jossa hänellä oli oma pieni ruskea, valkopäinen lehmävasikka, jota hän itse juotti jokapäivä. Täällä istui hän hirrennenälle, kietoi kätensä vasikan kaulan ympäri ja itki katkerasti. Vasikat nuoleksivat hänen kasvojansa, imeksivät hänen korvanlehtiänsä ja hyrysivät hiljaa ja lempeästi. Nuoren ruokkijan yhä edelleenkin istuessa hiljaa ja itkiessä, tuli vasikka kärsimättömäksi, koetti reuhtota päätänsä irti, ja tämän onnistuttua, hyppeli se niin somasti, että Niiniä heti rupesi naurattamaan ja hän unhotti koko surunsa leikkiessään vasikan kanssa.
* * * * *
Sunnuntai tuli. Ei äiti eikä tytärkään ollut puhunut mitään kihlajaisista, mutta kun tuo rikas tilanomistaja toisen kerran yhden viikon ajalla ilmestyi taloon, arvasi jokainen että jotakin oli tekeillä, ja että se nyt saataisiin tietää.
Rengit menivät ulos ottamaan vastaan hevoista, jota tehdessä he tavallista kohteliaammin nostivat lakkiansa tervehtiessään. Piijat juoksentelivat edestakaisin kuin hullut kanat, ja vanha Saara, joka seisoi eteisessä kädet esiliinan alla, notkisti polviansa niin syvään, kuin hänen huonot jalkansa kannattivat. Emäntä ja Niini istuivat jo juhlatuvassa, joka oli puhdistettu ja järjestetty mitä parhaimmalla tavalla, puhtaat hurstit sängyissä ja hienoksi hakatut katajat lattialla. Paitsi emäntää ja Niiniä oli siellä vielä pari rusthollaria vaimoinen, kaukaisia sukulaisia Tenhiälään, ja Järvenpään kanssa tuli hänen vanhempi veljensä vaimonsa ja poikansa kanssa. Kahvia ja viiniä tarjottiin runsaissa määrin, joita nautittiin juhlallisella hiljaisuudella. Sitte sai Niini kihlasormuksensa, ja kyllä se oli "puhdasta kultaa", se oli varma. Veisattua pari virrenvärssyä, istuuduttiin puolispöytään. Alussa olivat kaikki ääneti tässäkin, vaan kun muutamia haarikoita olutta oli tyhjennetty ja paljo viinaa juotu, alettiin vilkastua. Sulhanen, joka luonnollisesti istui Niinin vieressä, tahtoi panna käsivarttaan hänen vyötäisilleen, vaan hän keikahti äkkiä ylös ja juoksi pois. Kaikki nauroivat.
"Voit antaa olla hänen rauhassa jonkun aikaa", kehoitti Järvenpään nato, "hänhän on vasta lapsiriepu. Hän tottuu kyllä vähitellen olemaan morsiamena."
"Niin se käy kyllä päinsä", sanoi toinen rusthollareista, "kun minä kosin vaimoani ja tahdoin suudella häntä, puri se marakatti minua poskeen. Ja nyt me olemme kyllä hyviä ystävyksiä, vai kuinka muoriseni?"
Lihava rusthollarin emäntä nauroi niin sydämmellisesti että paksut kultaperät hyppivät rinnoilla. "Niin, lapset ovat lapsia", sanoi hän sävyisästi.
Porstuakammarissa istui Niini sängyn laihalla ja vaikeroi hyvälle ystävälleen Tiinalle.
"Minä olen niin vihoissani", sanoi hän, "jos se viettelys vielä aikoo koskea minuun, niin karkaan minä kotoa. Eikö hän voi odottaa kunnes nuo toiset ovat lähteneet. Ja jos minun välttämättömästi täytyy olla hänen morsiamensa, niin voinhan olla se ilman että hän koskee minuun."
Tiina nauroi. "Rakas Niini, hän tulee varmaan pyytämään enemmänkin, minä olen monasti nähnyt kihlautuneiden suutelevankin."
"Hyi, mokoma tupakkakuono! ja viinalta hän haisee!" Niini sylki. "Vaan minä olenkin niin surullinen", jatkoi hän sitte. "Minun pitää jättää äiti ja sinut ja kaunis kotini ja Kaunikki."
Tiina nauroi taas. "No mitä siihen tulee, niin on Kaunikki silloin hyvä lypsylehmä, jonka varmaankin saat ottaa mukaasi ja minä tulen piijaksesi."
"Tahdotko niin, Tiina!" huudahti Niini iloisena.
"Ihan varmaan, josma elän, sinusta tulee varmaankin hyvä emäntä."
"Se minusta tulee, minä en aijo torua enkä häsiä koko päivää. Sinä tulet olemaan etevin ja aina saamaan parhaan lämpöiskakkaran sekä suuren nokareen voita joka kirnuuksesta."
"Niin jos sinä saat hallita", sanoi Tiina ilkamoiden "mutta isännällä on myöskin sananvaltansa."
Niini kävi totiseksi. "Ja hän on niin ahne", sanoi hän miettiväisesti.
Tiina ryki hämillään, sillä juuri hän oli usein puhunut siitä. Nyt sanoi hän: "No ehkä ihmiset vaan lörpöttelevät. Rintalan Aatu kertoi nähneensä hänen tänään panevan ihan uuden markan kappaleen vaivaishaaviin, niin että se kilahti kuparikolikoita vasten."
"Niin, iloissaan siitä että saa minut", sanoi Niini halveksivasti, "vaan minä olen niin peloissani hänestä ja tiedän, ettei häntä yleensä rakasteta. Voi, voi jos äiti ottaisi hänet."
"On vielä pitkä aika häihin", lohdutti Tiina, "kuka tietää mitä vielä siksi tapahtuu."
"Niin, se on totta; auta sinä, Tiina, minua pyytämään äitiä päästämään minut koko asiasta."
"En, sitä en tohdi, ennen purisin kielen itseltäni. Vaan elä sure,Niini, Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkea."
Neljätoistavuotiaana on helppo toivoa ja Niini sai pian lohdutusta tämänpäiväseen suruunsa. Sulhanen ei vaivannutkaan häntä usein. Useita viikkoja kului hänen tulemattaan ollenkaan taloon, sitä paitsi oli Niinillä tapana heti, nähtyään tuon kaukaa tunnetun re'en, juosta johonkin naapuriin hetkiseksi tai myöskin piiloutua vasikkakarsinaan tai istua kodassa katsomassa kuinka Tiina pesi astioita. Ei äiti enemmän kuin sulhanenkaan välittäneet tästä menetyksestä. Molemmat olivat iloissaan kihlauksesta ja kahden rikkaan talon yhdistyksestä. He pitivät morsiamen inhoa lapsellisuutena, joka ei merkitseisi mitään. Kun Niini siten sai olla rauhassa ja kun sitä paitsi oli niin pitkä aika häihin, alkoi kihlauskin tuntua vähemmän raskaalta tytön lapsellisesta mielestä ja hän tuli jälleen iloiseksi kuten ennenkin eikä myöskään ollut niin vähän hauskaa olla monen häntä paljoa vanhemman tytön kadehtimana ja sunnuntaisin saada kantaa uutta kiiltävää sormusta sekä jokaiselle vieraalle näyttää komeita silkkihuivia, kultasia korvarenkaita helmineen ja muita tuon rikkaan sulhasen antimia. On mahdollista että nuori morsian vähitellen olisi tottunut oloihin ja lopulta napisematta mennyt avioliittoon, jollei jotakin olisi tapahtunut, jota ei Niini eikä kukaan muu ollut ajatellut.
* * * * *
Kauniina päivänä maaliskuussa, kun lumi suli katoilta ja varpuset viserrellen hyppivät kaikkialla missä luulivat löytävänsä kauran jyvän tai pienen heinänsiemenen, seisoi Niini pihalla kaivon vieressä ja katseli kuinka vasikat, jotka olivat lasketut ulos vähän jaloittelemaan, potkivat iloisina auringonpaisteessa. Silloin kulki reki hitaasti mäkeä ylös ja seisattui kaivolle.
"Vai niin, sinäkö Sakari!" huudahti Niini iloisena, "mitä kuuluu? On varmaankin kulunut puoli vuotta siitä, kun sinua on nähty näillä mailla."
"Jaa, niille paikoin", vastasi nuorukainen, "paljon on tapahtunutkin sill'aikaa."
"Luonnollisesti", vastasi Niini, "Hallilan vanha emäntä on kuollut, Martti Hietalan lapsi samoin ja Seru on naimisissa ja Pekka Niskamäki on ostanut Isotalon, vaan tuosta kaikestahan lienet jo kuullut."
"Olen, olen ja paljosta muustakin." Sakari oli nostanut vettä kaivosta ja juottanut hevosensa. "Tulin eilen kotiin… olen matkustanut puoli maailmaa ympäri siitä kun viimeksi tapasimme… olin kahdesti Pietarissa ja Helsingissä monta kertaa… No, Niini, sinähän olet kasvanut siitä kuin viimeksi olin täällä… sanotaan sinun olevan kihloissa — onko se totta?"
"On, Järvenpään Joonaan kanssa", vastasi Niini hymyillen, "eikö se ole naurettavaa?"
"Minun mielestäni on se enemmän surullista kuin naurettavaa", vastasiSakari yksitotisesti ja katsoen alaspäin.
Niini katsahti ylös hyvin hämmästyneenä. Nuori mies seisoi siinä niin vaaleana, ja nyt juuri katsoi se häneen surullisella katsannolla.
"Voi Niini, Niini, mitä olet tehnyt! Olin aina ajatellut…"
"Mitä olit ajatellut?" kysyi Niini äkkiä.
Sakari puri niin kovasti piippunsa imuketta että se lohkesi. Hän sylki palaset pois suustaan ja sanoi: "minä olin ajatellut että meistä tulisi pari. Aina lapsuudesta saakka, jolloin leikimme yhdessä ja poimimme marjoja metsässä ja jolloin minä autoin sinua tuohisia tehdessä, olen minä sitä ajatellut. Sentähden alotinkin voikauppani ja toivoin sillä tapaa voivani vaurastua paremmin kuin pienen talon nuorempi poika. Ja nyt olet sinä turmellut kaikki tyyni."
Niini ei ollut koskaan ajatellut rakasta lapsuuden ystäväänsä ja leikkikumppaliansa sulhasenansa, mutta kun hän kuuli Sakarin sanat, niin valloitti hänet kummallinen surumielisyys.
"Enhän minä tahtonut, äitihän se toimitti sitä", sanoi hän epäileväisesti.
"Etkö sinä tahtonut?" kysyi Sakari innokkaasti.
"En. Mitä minä välittäisin vanhasta ukosta?"
"Hänellä on niin komea talo."
"Talo on minulla itsellänikin", sanoi Niini ylpeästi.
"Se on juuri pahinta. Sinä olet rikas ja minulla ei ole toistaiseksi mitään vakuutta, kuinka voisin pyytää sinua äidiltäsi!"
"Elä puhu niin, Sakari", sanoi Niini vienosti, "kyllä minä sinusta pidän paljo enemmin tyhjin käsin kuin Joonaasta koko tiloineen."
"Teetkö niin, Niini, armas tyttöseni!"
"Se on varma."
"Ja tulisit minun vaimokseni, vaikka minulla ei olisi mitään rikkautta sinulle tarjottavana?"
"Eihän sitä tarvitakaan, kun minulla on rahoja kylläksi. Sinä tulisit tähän ja saisit talon minun kanssani, me kyllä tarvitsemme tässä isäntää."
"Mutta äitisi?…"
"Hän kyllä myöntyy", sanoi Niini tyynesti.
"Hyvä, siis on kaikki puhuttu. Nyt otan minä osani talosta ja alotan oikein todenperästä voikauppani. Jollei vaan haukka vie kyyhkyistäni sillä ajalla."
"Kyyhkynen ei ole niin otettavissa", nauroi Niini.
Nyt kuului kimakka ääni portailta: "Mitä sinä Niini siellä seisot ja et katso vasikoita, vaan annat niiden kävellä pitkin maantietä."
Niini riensi ulos portista hehkuvin poskin.
"Jahaa se olet sinä, Sakari. Mitäs kuuluu? Oletko voin ostolla?"
"Niin olen. Poikkesin tänne kysymään saisinko täältä niinkuin ennenkin."
"Kyllä kai, aina vähäisen, mutta lehmäni ovat hiukan pettäneet minua tänä vuonna. Muutamia leivisköitä on sentään. Käy nyt sisään, niin saamme jutella."
Sakari pani hevosensa kiinni kaivolle ja astui tupaan, jossa hän ystävällisesti tervehti palvelustyttöjä ja vanhaa Saaraa. Pian tuli Niinikin punaisena ja hengästyneenä, hän oli viimeinkin saanut vasikat sisään.
"Kun vanha ihminen voi olla niin ajattelematon", nuhteli äiti.
"Se oli juuri Sakarin syy", nauroi Niini, "hän tuli puhuman minun kanssani, ja silloin unhotin minä elävät."
"Sinun pitää opetella pitämään ajatuksiasi koossa, sinun, joka tulet kohta emännäksi suureen taloon."
"En ole siellä vielä", mutisi Niini vetäessään esille rukkiansa.
"Olet kai kuullut, että tyttäreni on morsiamena?" kysyi emäntä.
"Kyllä olen kuullut", vastasi Sakari, kopistellessaan piippuansa.
"Hän on tosin nuori vielä", jatkoi emäntä, "mutta ei se haittaa.
"Ei, ei."
Nyt meni emäntä Maijan kanssa ulos hommaamaan voita, ja sillä välin juttelivat nuoret tuvassa.
Rengit tulivat nyt kotiin metsästä ja tervehtivät sydämmellisesti Sakaria, jonka koko kylä tunsi aina lapsuudesta saakka. Kun puolinen oli valmis, pyysi emäntä vierastakin syömään, ja Sakari kertoi monta asiata matkoiltansa, välistä hauskojakin seikkailuja, jotka saattoivat nuorison nauramaan. Mitään erityistä puhumaan Niinin kanssa ei hän enää saanut tilaisuutta, mutta kun he puristivat toinen toisensa kättä hyvästijätöksi, tekivät molemmat itsissänsä lupauksen, että he kuuluisivat toisillensa.
Seuraava vuosi kului hiljaa ja rauhallisesti, Järvenpää kävi silloin tällöin Tenhiälässä, mutta paljoa ei hän nytkään saanut nähdä morsiantansa. Sakari tuli vietä pari kertaa voin ostolle ja jonkun kerran muutenkin kun hän oli kotona veljensä luona. Harvoin tahi ei koskaan saaneet nuoret puhua kahden kesken, mutta entinen lapsuudenystävyys oli nyt, Niinissäkin, muuttunut lämpimämmäksi tunteeksi, ja joka kerta kuin he kohtasivat toisensa tuli side heidän välillänsä vielä vahvemmaksi. Niini oli nyt kuudennellatoista vuodellansa. Hän oli ahkera kuin muurahainen ja auttoi äitiänsä kaikissa talon askareissa. Aina täydemmäksi tulivat arkut kauniista liinavaatteista,. komeista villahameista ja juovikkaista sukista. Äidin ja tyttären ajatukset näiden töiden ohella olivat kumminkin hyvin erilaiset. Toinen ajatteli ilolla ja ylpeydellä tytärtänsä Järvenpään emäntänä ja kuvitteli hänen tavaransa riippumassa ylisillä ja pantuina kauniisiin piironginlootiin. Toinen iloitsi saadakseen tehdä rakkaan Sakarinsa rikkaaksi ja ajatteli nuoruuden luottamuksella, että tämä rikkaus aivan hyvin riittäisi sekä äidille että tyttärelle ja vävylle. Silloin ei hänen tarvitsisi jättää kotoansa, ja Sakari voisi saada myödä voita omasta karjasta, ja voisi tulla vielä rikkaammaksi kuin Järvenpää. Ikävä ajatus vaivasi kumminkin sekä äitiä että tytärtä. Niini oli useita kertoja, varsinkin viimeisenä vuonna, pyytänyt saada purkaa kihlauksensa Joonaan kanssa, mutta siitä ei äiti tahtonut hänen ollenkaan kuulla puhuvaankaan, vastaukseksi sai hän muutamia kovia sanoja, taikka äiti selitti myöskin kuinka hyvä hänen oli saada se ja kertoi monta historiaa kuinka tyytyväisiksi tyttäret olivat tulleet jotka olivat totelleet aitijänsä ja menneet naimisiin rikkaiden ja kunnioitettuin miesten kanssa. Välistä oli Niini vihainen, välistä hän myös itki, mutta ei mikään auttanut. Ja aika kulut hirmuisen nopeasti. Ukko Järvenpää ei tiennyt mitään näistä riidoista ja katseli jo melkein itseänsä sekä tytön että tavaroiden omistajaksi. Hän oli jo luettanut puutkin Tenhiälän metsästä ja laski nyt kuinka paljo hän voisi myödä hirsiä ja halkoja. Tämä oli tullut morsiamenkin korville, ja tämä vihastui siitä hirveän kovasti.
"Hän on niinkuin minä sanonkin", huudahti hän, "hän on ahmatti. Laskea mitä hän voi saada meidän metsästämme!"
"No, mitä se tekee?" sanoi äiti keskeyttäen, "jos hän tutkittaa metsän vuotta ennemmin tai myöhemmin voi olla sama. Kyllä hän tulee hoitamaan sinun tavaraasi yhtä hyvin kuin omaansakin."
"Niin, sen minä kyllä luulen, mutta sitä ei hänellä vielä ole. Minä sanon papille ei, jollei äiti anna sitä minun tehdä ennen."
"Niin, niin, saammehan nyt nähdä. Järvenpää ei tahtone ruveta kenenkään narriksi."
Silleen jäi se sillä kertaa.
Jonakin päivänä tuli sulhanen taaskin Tenhiälään. Hän oli jo ennen ollut jonkun naapurin luona ja juonut olutta, niin että hän oli jokseenkin hyvällä tuulella. Juotuansa Tenhiälässä vielä vähän lisää, kysyi hän Niiniä. Hän tuli. Järvenpää meni häntä vastaan hyvillään ja ystävällisellä katsannolla ja tarttui hänen molempiin käsiinsä.
"Kauniimmaksi tulet sinä päivä päivältä, Niini, ja minä alan jo tulla kärsimättömäksi. Kuinka vanha sinä olet? Kuusitoista vuotta? Mitä?
"Ei, vasta ensi kuussa täytän", vastasi Niini vihaisesti.
"Vai niin, vai niin. Ja keväällä käyt sinä rippikoulun?"
"Niin."
"Ja sitte syksyllä vietämme me häät."
Nyt laski sulhanen kätensä tytön vyötäisille ja nojasi punaisen, leveän naamansa häntä vastaan.
Mutta Niini tempasi itsensä irti ja huudahti: "mene pois, vanha kummitus! Elä koske minuun! Minä en tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä sinun kanssasi."
Järvenpää tuli niin hämilleen, että hän tuli aivan selväksi ja sanoi vähän tuimasti: "kauvan olen tosin kärsinyt sinun juoniasi, mutta nyt olet sinä suuri tyttö, ja nyt siitä täytyy tulla loppu."
"Mutta minä en huoli teistä ollenkaan", huusi Niini vihoissaan.
"Ole hiljaa, Niini, ja mene tiehesi", sanoi äiti, ja Niini ei antanut sanoa itsellensä tätä kahta kertaa, hän juoksi ulos ja lukitsi itsensä porstuakammariin, jossa hän sai oikein rauhassa itkeä.
"Ihmiset ovat panneet tyhmyyksiä hänen päähänsä", selitti äiti, "ne ovat kertoneet tuosta metsäntutkimisesta."
"No, mitä se häntä liikuttaa?"
"Ei ollenkaan", kiiruhti äiti vastaamaan mielinkielisesti, "mutta mitä semmoinen lapsinulikka ei voisi kuvitella."
"Niin, niin; no, kyllä hän vielä kesyy", lohdutti itseänsä sulhanen, sytytti sikarinsa, joi vielä aika kulauksen olutta haarikasta ja läksi pois.
Kohta sen perästä tuli Niini sisään. Hän pani kihlasormuksen pöydälle ja sanoi: "nyt, äiti, sanon minä viimeisen kerran ett'en minä tahdo mennä naimiseen Joonas Järvenpään kanssa. Minä pidän Sakarista, ja me olemme päättäneet tulla mieheksi ja vaimoksi."
"Ohoh! päättäneet!" sanoi äiti ylenkatseellisesti, "et taida tietää, että minä olen sinun holhoojasi."
"Se on sama, mutta Joonasta en ota."
"Kyllä minä otan sormuksen talteen hääpäivään asti", sanoi äiti.
"Niin ja pitää sen", sanoi tytär, "minun sormeeni ei se tule enää."
"Ja sinä luulet minun antavan sinun Sakarille, ympärikuljeksivalle kauppiaalle, jolla ei ole muuta kuin joitakuita seteleitä vanhassa lompakossaan."
"Minulla on kylliksi molemmille."
"Sinä ymmärrät, sinä! Elä puhu kellenkään ihmiselle siitä tyhmyydestä", varoitti äiti, "minä häpeisin aivan silmät korvat täyteen."
"Ei kenenkään tarvitsekaan tietää sitä paitsi teidän, äiti. Ja nyt olen minä sen sanonut."
* * * * *
Nyt tuli kesä. Niini oli loistolla käynyt rippikoulunsa. Laitokset oli valmiina, pestyinä, silitettyinä, ja kesätöitä tehtiin hyvin innokkaasti, sillä ilma oli suotuisa ja kaikki ennusti hyvää vuotta. Järvenpään isäntä oli melkein yhtä usein Tenhiälän pelloilla ja niityillä kuin omillansakin. Rengit murisivat hänen sekaantumisestaan ja sanoivat, ett'ei koskaan voitu tehdä hänen mieliksensä. Emäntä sovitti ja välitti riidan, tarjosi usein ylimääräistä kahvia ja paloviinaa ja koetteli tyydyttää kaikkia. Niinikin teki työtä ahkerasti, mutta hyvin vakainen oli hän ja meni piiloon, niinpiankuin tuo vihattu sulhanen saapui.
Jonakin lauvantaina, kun Niini oli levittelemässä mattoja vasta pestylle kammarinlattialle, kuuli hän askeleita eteisestä, ja käännyttyänsä katsomaan, oli se Järvenpää. Niini oli useita viikkoja levottomasti odottanut Sakaria ja häntä harmitti nyt kovasti että hän ystävänsä sijasta sai nähdä tuon ikävän ukon.
"Olipa hyvä että tapaan sinun kerran", sanoi Joonas, "tulin juuri puhumaan pappilaan menosta…"
"Pappilaan menosta!" huudahti Niini hämillään, "eihän häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä…"
"Niin, mutta äitisi ja minä olemme päättäneet toisella tapaa."
"Mutta minä olen antanut sormuksen äidille ja pyytänyt hänen sanomaan teille ett'en minä huoli siitä", sanoi Niini päättäväisesti.
"Tahdotpa sinä tai et, se ei tule kysymykseen", sanoi Joonas Järvenpää, "äiti tahtoo ja minä tahdon, ja se on pääasia." Sen perästä meni hän nauraen juhlatupaan.
Kohta tuli emäntä. Hän oli ollut liinamaalla katsomassa ruohkaajattaria ja oli nähnyt Järvenpään kohoovan pihaan.
"Äiti", sanoi Niini ja piti häntä hameesta, "hän aikoo mennä pappilaan huommenna!"
"Niin, minä tiedän, mene sisään ja ota parempi hame päällesi."
"Ei, äiti, rakas äiti, älä salli hänen sitä tehdä! En tahdo mennä naimiseen hänen kanssansa. Kaikki sanovat että hän on niin paha."
"Mene nyt sisään, lapseni, ja ole rauhassa. Hän ei ole niin paha kuin luulet. Hän on hoitama sinua kuin silmäteräänsä."
"En huoli!"
"Kyllä sinä sitte tulet tyytyväiseksi. Anna minun nyt mennä." Äiti irroitti hameensa Niinin käsistä ja meni sisään.
Kuulutettiin. Ensimäisen kerran. Toisen kerran ja kolmannen kerran. Eikä Sakari tullut! Niini oli vallan mielettömänä. Hän tiesi että kun oli kolme kertaa kuuluutettu, niin ei sitä enää voitu purkaa.
"Vihillä sanon minä ei", ajatteli hän. "Mutta missä viipyy Sakari?Minkätähden hän ei ole tullut? Hän on kuollut. Muutoin ei voi olla."
Keskiviikkona kolmannen kuuluutuksen jälkeen oli häät vietettävät. Tiistai-iltana istui Niini suuren pihlajan alla portin edustalla maantien vieressä, kun hän näki rattaat tulevan maantiellä. Ne pysähtyivät pihlajan luo, ja Sakari hyppäsi niistä alas.
"Missä olet ollut! Nyt tulet myöhään… huomenna on minun hääni.
"Niin kuulin juuri tuolla kylässä", vastasi Sakari hammasta purren. "Olen ollut aina Moskovassa ja Pietarissa enkä voinut tulla ennenkuin sain asiani selväksi. Nyt minulla olisi kokonainen kirstu rahoja."
"Ja nyt on liian myöhäistä", valitti Niini.
"Mutta minä luotin niin varmasti siihen ett'ei häiden pitänyt olla ennenkuin syksyllä."
"Niin oli aikomus, mutta äiti ja hän joudutti niitä."
"Ja etkö sinä ole heille sanonut…?"
"Olen, olen rukoillut äitiä sekä riidellyt ja itkenyt, mutta he ovat kuuroja. Toivon voivani matkustaa pois heidän luotansa ja jättää talon ja kaikki mitä minulla on heille, sillä rahoja Järvenpää kumminkin kärkkii."
"Niin, nouse siis rattailleni ja tule pois."
"Niin tähkäämme. Odota, minä haen huivin."
Sakari käänsi hevosen, ja Niini kiiti pieneen vinnikammariin, jossa hän kesillä asui. Sieltä otti hän silkkihuivin päähänsä, solmisi virsikirjansa ja muutamia vaatekappaleita suureen paksuun villahuiviin ja hiipi ulos jälleen, hyppäsi rattaille Sakarin viereen, ja niin menivät he pois.
Häätalossa juostiin ja tarinoitiin, leivottiin, paistettiin ja puuhattiin lakkaamatta. Keittäjätär oli haettu Hämeenlinnasta, ja hän ymmärsi panna koko talon vaimoväen liikkeeseen. Arkituvasta tuli vastapaistetun vehnäsen ja läskin haju, kammarissa kirnuttiin ja kodassa keitettiin munajuustoa. Ei kellään ollut aikaa ottamaan vaaria rattaista pihlajan luona ja Niinin katoamisesta. Sitte tuli ilta. Illallispöydässä kysyttiin Niiniä. Häntä ei löytynyt. Oliko hän ollut lypsyllä Tiinan ja Maijan kanssa? Ei. Hän oli varmaankin mennyt naapuriin, jossa hänen rippikoulukumppalinsa asuivat. Kello tuli yhdeksän, ja kymmenen, hän ei tullut. Emäntä oli harmissaan. Minkätähden hänen juuri viimeisenä iltana piti juosta ympäri kylää? Kävikö se laatuun! Yö tuli ja nyt tultiin levottomaksi toden perästä, piikoja ja renkiä lähetettiin etsimään talon tytärtä. Vanha Saara istui karsinannurkassa ja kertoi kaikellaisia kamaloita juttuja morsiamista, jotka olivat hirttäneet ja hivuttaneet itsensä tahi tulleet viedyksi hiiteen. Emäntä istui penkillä akkunan vieressä ja vähän väliä meni hän ulos portaille katsomaan eikö joku tulisi. Keittäjätär makasi korsnaten suuressa sängyssä tuvassa. Puoliyön aikana tuli väki takaisin. Ei yksikään ihminen ollut nähnyt haamuakaan kadonneesta. Mentiin levolle. Heti nukkuivat kaikki, ainoastaan emäntä väänteli itseänsä edestakaisin vuoteella. Mitä sanoo sulhanen? ja mitä vieraat sanovat? Rikkaita rusthollaria ja tilanomistajia oli kutsuttu kolmesta pitäjästä, he tulevat turhaan — mikä häpeä! Mutta missä mahtoi tyttö olla? Jos hän todellakin oli lopettanut itsensä? Täristys kävi hänen ruumiinsa läpi ja hän vapisi kovasti. Äiti muisti Niinin vastahakoisuuden, kyyneleet ja rukoukset. Hänen juohtui mieleensä kuinka vaalea hän viime aikoina oli ollut, kuinka hiljainen ja surullinen. Hirmuista oli kumminkin! Hänen ainoa lapsensa! ja häpiä — kauhea häpiä!
Päivän koittaissa lähetti emäntä sanan sulhaselle. Hän tuli heti Tenhiälään ja oli vihainen, kiroili, torui ja pauhasi sekä lähetti taaskin talon miehiä häntä etsimään ja kyselemään. Itse matkusti hän kahteen lähimmäiseen majataloon kuulustelemaan sieltä. Kaikki oli turhaa. Keskiviikkona puolenpäivän aikana rupesi vieraita tulemaan. Monta kymmentä kertaa täytyi äitiraukan toistaa tuota tuskallista kertomusta — morsian on poissa!
Vieraita kestittiin ruu'alla ja juomalla ja he menivät taaskin jälleen pois, pudistaen päätänsä semmoisille häille. Äiti luuli kuolevansa häpiästä ja surusta.
Niin kului viikko. Silloin tuli Tenhiälän emännälle kirje. Itse ei hän voinut tukea kirjoitusta, mutta Tiina, joka oli käynyt kansakoulussa, luki sen hänelle. Se oli Niiniltä.
"Rakas äiti", kirjoitti hän, "minä matkustin pois Sakarin kanssa kun en tahtonut mennä naimiseen Joonaan kanssa. Jos äiti olisi ennen kuullut minun rukoukseni, niin ei minun olisi tarvinnut saattaa teille sitä surua, mutta kuten oli, en voinut pakoittaa itseäni tottelemaan teitä. Jos äiti tahtoo sallia minun saada Sakarin, niin tulemme me takaisin, ja silloin voi Järvenpää saada vaikka koko minun osani talosta, sillä Sakari ei siitä välitä, hänellä on rahoja kylliksi ja enempi saa hän. Hän on hyvä minua kohtaan ja hänen tahdon minä saada, mutta ei ketään muuta.
Niini Tenhiälä."
Äiti tempasi kirjeen Tiinan kädestä ja heitti sen tuleen koteloineen ja kaikkineen. Sitte läksi hän Järvenpäähän. Kun isäntä kuuli kuinka asian laita oli, sanoi hän julmistuneena: "niin, pitäkää tyttärenne, en voi mennä naimiseen sellaisen karkulaistytön kanssa. Mutta kaksi tuhatta markkaa pitää minun saada vahingonpalkkiota, sillä kaksi vuotta olen minä ollut hänen narrinansa ja olen kuuluututtanut kolme kertaa."
"Mutta, Joonas, mistä Herran nimessä voin minä ottaa 2,000 markkaa", muistutti emäntä itkien.
"Myökää metsänne! Olisitte voineet pitää huolta tyttärestänne. Laskea hänet karkaamaan keskellä päivää!"
"Kuinka voin aavistaa…"
"Niin sentähden saatte nyt maksaa 2,000 markkaa."
"Mutta jos hän tulee takaisin?"
Joonas mietti. Kaksi tuhatta markkaa oli hyvä, mutta koko talo oli ehkä 20,000 arvoinen metsineen.
"No hyvä", sanoi hän mahtavalla äänellä, "jos hän tulee takaisin ja suostuu nöyrästi sekä lupaa tulla hyväksi vaimoksi, niin voin antaa hänelle anteeksi ja ottaa hänet armoihin. Kirjoita niin hänelle. Missä hän on?"
"Niin siitä ei hän kirjoittanut."
"No mistä postikonttoorista kirje tuli? Olihan se kirjeen päällä."
"Sitä en katsonut", vastasi äiti levottomasti.
"Mutta on kai teillä kirje ja kotelo tallessa?"
"Ei, — minä — minä vihastuin niin, että heitin sen tuleen."
"Niin, se on vaimoväen tapa!" sanoi Järvenpää ivanaurulla. "Laita sitte 2,000 markkaa."
Äiti läksi pois vihoissaan. Kaksi kuhatta markkaa! Ei, ei, hyvällä!
Huhu Niinin katoamisesta ja sitte myöskin kenen kanssa hän oli matkustanut, levisi laajalle. Ja ihmiset puhuivat siitä paljon, sillä se oli kumminkin hyvin harvinainen tapaus. Muutamien mielestä oli se oikein Järvenpäälle, joka tahtoi kiintyä niin nuoreen tyttöön saadaksensa ainoastaan hänen rahansa. Toiset taas ajattelivat että hänellä oli täysi oikeus, kun hän oli säädyllisesti kosinut, saanut myöntävän vastauksen ja kuuluututtanut.
Mutta Järvenpää meni lainoppineen tykö joka asui paikkakunnalla ja esitteli hänelle asiansa sekä pyysi häntä asianajajakseen.
"Niskoitteleva oli hän alusta alkaen", pitkitti Joonas, "mutta äiti syytti hänen lapsellisuuttaan. Kaunis lapsellisuus! Minä luulen paholainen oli hänessä jo alusta alkaen."
"Jahaa, tyttö oli itse kauppaa vastaan?" kysyi lainoppinut.
"Niin, niin, mutta äiti oli sen puolesta."
"Se ei ole riittävä", muistutti herrasmies hymyillen, "tavallisesti katsotaan asiaa että morsiamenkin suostumusta tarvitaan."
"Herrakulta, mitä semmoinen tytöntynkä ymmärtää? Hän ei ymmärrä enemmän kuin vasikka, joka joisi itsensä kuoliaaksi, jollei aikanansa oteta kiulua sen edestä. Minun luonanihan hänellä olisi ollut hyvät päivät."
"Joko hän silloin piti Sakarista?"
"Sitä en tiedä, mutta kyllä hän oli jokseenkin tyhmä jos hän sitä teki. Tuommoinen ympärikuljeksiva voipölhö, joka juttelemalla hankkii, myö ja pettää, ja on köyhä kuin kirkonrotta."
"Mahtoiko hän kosia häntä jo silloin?"
"Kyllä siellä oli kosijoita kuin harmaita kissoja, mutta kun minä tulin, niin hajosivat ne kuin akanat tuuleen. Jos Sakari oli myöskin, sitä en viitsinyt tarkastaa."
"No, oliko tyttö vanhemmaksi tultuaan, suoraan sanonut, ett'ei hän huoli teistä?"
"Kyllä, kyllä, kyllä. Hän oli niin hävitöin, että viskasi minun sornukseni (puhdasta kultaa, maksoi 25 markkaa Hämeenlinnassa) äidilleen ja sanoi itsensä erilleen kaikista. Ja kun minä tahdoin kuuluutuksiin, huusi hän eteisessä minulle, 'minä en tahdo', ja lupasi sanoa ei papille."
"Mutta silloin minun mielestäni teitte väärin kun pakoititte häntä", muistutti lainoppinut yksitotisesti.
"Muutamat hiehot ei myöskään tahdo antaa lypsää itsiänsä", vastasi Järvenpää rauhallisesti, "mutta huonosti heille kävisi, jos niiden tahdolle annettaisiin valtaa. Herra ei voi uskoa minkälaiseksi Tenhiälä tulisi, jos taitava mies tulisi sitä hoitamaan. Ja metsä! Herra Jumala, hirsiä voitaisiin myödä huoletta 15,000 markan edestä."
"Se ei kuulu tähän. Tyttö on vapaa ihminen eikä häntä voida ostaa ja myödä kuin metsää. Jos omaisuutta ajattelette, niin voisittehan naida äidin."
"Kyllä kai, olen sitä kyllä ajatellut, mutta hän on tuhlaavainen ja riitaisa ja nuoren hevosen voi totuttaa helpommin pois pahoilta tavoilta kuin vanhan."
"Tiedättekö mitä, Järvenpää", sanoi nyt lainoppinut, "minun täytyy sanoa, että minun mielestäni on asianne katalata laatua. Jos minä rupeisin jonkun asiamieheksi, niin rupeisin minä tyttöraukan, mutta en teidän."
"Hyvästi sitte herra", sanoi Järvenpää ylpeästi, "ettehän te liene ainoa lainoppinut maailmassa."
Tenhiälän emäntä suri yötä päivää mitä hänen olisi tehtävä. Mielellään olisi hän tahtonut saada kirjoitetuksi tyttärellensä, mutta ei voinut saada selkoa missä hän oli. Sakari matkusteli tavallisesti sekä Pietarissa että Helsingissä, ja kirjeessä ei ollut mitään sinnepäin vivahtavaa joka olisi näyttänyt missä he olivat. Järvenpää oli nyt manuuttanut heidät käräjään, ja emäntä oli hirveän peloissaan että hänet pakoitetaan maksamaan 2,000 markkaa. Viimeinkin tuli kirje Niiniltä. Se oli ystävällinen ja nöyrä. Hän suri että oli saattanut äidillensä murhetta, eikä sanonut ollenkaan välittävänsä laillisesta omaisuudestansa, jos vaan äiti tahtoisi antaa hänelle anteeksi ja sitte suostuisi heidän naimiseensa Sakarin kanssa. Sitte tulisivat he kotiin. Sakari ostaisi heille asunnon kotikylässä ja he eläisivät ystävyydessä ja rauhassa äidin kanssa.
Tähän oli selvä osoite liitetty ja äiti kirjoitutti heti Tiinalla ja rukoili heidän tulemaan heti kotiin, sillä Järvenpää oli manuuttanut heidät käräjään ja pyysi 2,000 markkaa vahingonpalkkiota.
Ensimäisellä junalla, kirjeen saatuansa, matkustivat nuoret kotiansa. Niini ei ollut koskaan ajatellut että se tulisi maksamaan rahoja ja kärsi nyt hirveästi äidin valituksista ja rukouksista. Yhden kerran pyysi hän tyttären menemään naimisiin Järvenpään kanssa, toisen kerran sanoi hän taas, että vaikka he riiteleisivät tuomiopäivään asti, niin ei kumminkaan saisi Järvenpää tyttöä eikä rahoja. Ja riidankäynti kesti ja kesti. Niini rukoili sydämellisesti äitiänsä maksamaan rahat pois, niin että he pääsisivät tuosta harmista, mutta äiti ei tahtonut. Tyttö oli hirveästi peloissaan että oikeus tuomitsisi hänen vihdoin viimeinkin kuulumaan tuolle ilkeälle ukolle.
Vihdoin teki kantaja itse lopun riidasta.
Hän istui eräänä päivänä majatalossa muutamien muiden kanssa ja joi ahkerasti olutta. Koko rivi oli Jo tyhjiä pulloja pöydällä. Juteltiin kaikellaisista asijoista ja tietysti myöskin riita-asiasta. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa ja sanoja ei säästetty.
Yht'äkkiä sanoi joku rikas tilanomistaja: "Kuuleppas, Järvenpää, sanotaan että sinä oikeastaan kosit taloa."
"Joka sitä sanoo, valehtelee…"
"Niin, mutta niin puhutaan yleisesti. Ehkä käy huonosti asiasi kanssa?"
"Minun asiani? Minä toivon että se olisi minun kanssani täällä joka sitä uskaltaa sanoa."
"No, kun sinä niin hirmuisesti pidät kiinni noista joutavista kahdesta tuhannesta markasta."
"Niin, vahingonpalkkiona vaan. Ei minun tarvitse turhan takia antaa ämmien ja tyttöhempukoiden vetää itseäni nenästä."
"Sinun sijassasi sanoisin minä näin: pidä tyttö; karannut morsian ei ole 2 penninkään arvoinen saatikka sitte 2,000 markan."
"Mutta harmi ja häpeä."
"No sitä ei voida rahoilla maksaa."
Järvenpää ruopi korvallistaan, ja oli ääneti. Kotimatkalla ajatteli hän perinpohjin asiaa. Hänen pöyhkeytensä ja ylpeilemisensä rikkauksistaan oli saanut kovan iskun tänäpäivänä. Ahneus vaati rahoja ja ylpeys ylenkatseella tekemään lopun koko jutusta. Ylpeys pääsi voitolle.
"Sitä paitsi voin minä aikaa myöten naida äidin", ajatteli Joonas ja painoi toisen silmänsä kiinni hyvin viekkaalla katsannolla. "Samaa en tosin saa, mitä olisin saanut tyttären kanssa, mutta kumminkin paljo enemmän kuin 2,000 markkaa. Kun pahoilleen paneksen, tulee äidistä kunnollisempi emäntä suureen taloon kuin tyttöhuipukasta. Nuori olisi varmaankin tahtonut koristuksia ja silkkivaatteita, mutta vanha ei tarvitse niitä, ja kyllä minä pidän kiinni rahoista, sen sanon minä."
Ja nyt rupesi Joonas laskemaan kuinka suuri osa äidille tulisi talosta ja mitä etuja hän voisi voittaa. Paraimmalla mielellä tuli hän kotia, ja seuraavissa käräjissä astui tuo muhkea tilanomistaja esiin ja selitti, että hän lopettaa koto jutun.
"Tarkemmin ajateltuani", sanoi hän mahtavasti, "olen huomannut tämän asian olevan mitätöntä laatua. Karkulaistyttö ei ole parempi kuin karkulaiskoira, eikä kaksi tuhatta eikä kaksikymmentäkään tuhatta markkaa voi minua enää saattaa menemään naimisiin hänen kanssansa — hän ei ole edes kahden penninkään arvoinen. Sakari ottakoon hänet, minä en kadehti. Ja sillä tehty."
Nyt kului vielä joku aika ennenkuin kaikki tuli entiselleen. Kihlakunnanoikeus ja konsistorio kirjoitteli muutamia kirjeitä, ja vihdoin oli kaikki selvänä. Nuoret menivät naimisiin ja muuttivat, äidin toivomuksen mukaan Tenhiälään, jossa emäntä oli hallitsijana niinkuin ennenkin ja pian oppi hän arvoittamaan vävyänsä.
Jonkun ajan perästä näytti kuin Järvenpään isäntä olisi unhoittanut kaiken vihan. Hän rupesi käymään usein Tenhiälässä ja oli hyvin kohtelias ja puhelias erittäinkin vanhaa emäntää kohtaan.
Kauniina päivänä tuli hän kosiin. Mutta täällä sai hän kieltävän vastauksen. Äiti oli ymmärtänyt miehen ahneuden ja huonon luonteen ja tahtoi mieluummin jäädä vanhaan kotiinsa, jossa lapset kohtelivat häntä kunnioituksella ja rakkaudella, ja jossa jo pieni tyttärentytär tarvitsi hänen hoitoansa.
Niin sai rikas Järvenpää matkustaa kotiinsa pitkällä nenällä. Kiusallaan nai hän vanhan, toissilmän piijan, joka piti hänen niin kovassa kurissa, että pani viinat ja voit lukon taakse ja piiloitti avaimet alushameensa taskuun. Niin sai ukko vanhoilla päivillään nähdä mihin ahneus vie.
Mutta Sakari ja Niini elivät onnellisina ja tyytyväisinä kauniissa Tenhiälässään ja vanha emäntä ajatteli, että kun loppu oli hyvä, niin oli kaikki hyvin.