Lupaapa sentään laulaa, jos annetaan ilonestettä kielen kirvottimeksi:
Tuo tuoppi puhasta vettä,Kuppi kullan karvallista;Ehkä suu toen sanoisi,Eli leuat leikin löisi.
Paha kyllä ei tuo "vesi kullan karvallinen" aina liene ollut niinkään viatonta laatua:
Tuo sarkka sanansepälle,Laita tuoppi laulajalle;Suu ei laula suuruksitta,Rinta ei rasvatta rimaja.Kunpa tuoppini tulisi,Lauleleisin, taiteleisin,Heläjäisin, heitteleisin;Kun ei tuoppi tullekana,Wien on virteni viluhun,Niistä tunkio tulevi,Pellon höystö hömmöttävi.
Ei siis suuria tämä runoilija ajatellut teoksistaan!
Jos siis kyllä useinkin lienee ajateltu, että "ei jaksa laulaa, ellei kasta kaulaa", ja Suomalaiset ilopidoissa maistelivat maljaa, ei sillä suinkaan juomarin kurjaa elämää enemmän kuin muutakaan renttumaisuutta hyväksytty. Sitä tuomitsi ankarasti kansan siveellinen tunto ja terve järki:
Moni matkassa tuleviJoutavalle juomarille,Hurjalle humalapäälle:Kinnas kirpovi kuhunki,Saapukka johonki saapi.Isäntä olutta juopi,Mies se viinoa vetävi,Heponen helyjä syöpi,Warsa varpoja purevi,Pere piinoa pitävi,Lapset nälkeä näkevi —Noin sanovi lapsi rukka:"Iso illalla tulevi,Tuopi tuoretta kaloa".Iso aamuksi ajavi,Keskiyöksi kerkiäviTuopi tuoretta pajua,Antoi vitsoa verestä.
Pidoissa siis miesten, laululahjallisten, kyllä kuultiin laulavan, jolloin tavallisesti kaksi laulaa kilvan, toinen toistaan parannellen koettaa laulullaan luoda ilmi jos joitakin ihmeitä ja aarteita, luoda olot ihaniksi, iloisiksi, niin että tuosta laulajien — tosin aistilliselta — käsityskannalta katsoen syntyisi oikea paratiisi, jos se voisi toteutua eikä olisi pelkkää mielikuvituksen leikkiä. Mutta sielua virkistää hetkeksi paeta jokapäiväisyyden huolten erämaasta tuonne haaveiden ilotarhaan kuuntelemaan sulolähteiden lorinaa, ilolintujen lirinää. Siksipä laulu on Suomalaisille niin rakasta, Wäinön kannel niin kallis. Niinpä eräässä runossa toinen laulaja lupaa laulaa rauniot rahoiksi, vuoret voipytyiksi, kalliot kananmuniksi, somerot suoloiksi, meren mullat maltaiksi, meren ruovot ruokapuiksi, kaislat kaalimaiksi; lupaa laulaa tyrskyt tyyntymään, vaahdot vaipumaan, tyrskyt tyynyiksi, vaahdot vaipoiksi. Kilpaveli lupaa taas vastineeksi laulaa lehdot leipämaiksi, ahovieret vehnämaiksi, mäet mämmikakkaroiksi, pienet vaarat piirahiksi, meret mesiksi, hiekat herneiksi, kivet kiiltäviksi, aallot ahveniksi, luotoset lohiksi jne. N:o 1 lupaa laulaa kannut muilta mailta punapöyän päähän, N:o 2 lupaa laulaa ne oltta ja mettä täyteen jne. Näin kilpailua kestää edelleen, toinen toisensa kimmalla koristaa ja rikastuttaa onnelaansa, kunnes kilpa päättyy herjauksiin: toinen kerskaa, että hänen laulustaan jumalatkin lämpiävät ja uhkaa laulaa huonompansa siaksi maata tuhnimaan, johon toinen vastaa:
Jos tahon tasoille panna,Wiitsin verroille veteä,Tyvin laulan tyhvän kuusenSinun kurjan kurkkuhusi,Ettei kurkkusi kumaja,Henkireikäsi heläjä.
Mutta miehen elämä ei ole laulua ja ilonpitoa, vaan parhaastaan työtä ja tointa. Siinä hänelle varttuu toimitarmoa, älyä ja voimaa, siinä ilmestyy hänen kunniansa ja kauneutensa. Kuulkaa kuinka vankka mies laatii majan korpeen; hänen ei sovi itsensä siitä kerskata, hänen vieraansa uuden talon katsojaisissa laulaa:
Sanelen salituvista,Saajasta salitupien,Isännästäni iloitsen,Jok' on saanut suosta suojan,Ko'in korvesta kokenut,Hirret hirmulta mäeltä,Ruotehet romeikolta,Malat marjakankahilta,Sammalet sulilta soilta.Usein hyvän isännänJäänyt on kinnasta kivelle,Hattua havun selälle,Saahessa tätä salia,Kammaria kalkuttaessa.Usein hyvä isäntäNoussut on nuotiotulelta,Havannut havusialta,Havu pään on harjaellutHirsiä hakattaessa,Kartanoa tehtäessä.
Semmoisen vankan isännän viereen sopii kelpo emäntä, näin kuvattuna:
Usein hyvä emäntäKuulevi kukotta nosta,Katsomahan karjoansa,Onko oikeinOmena,LykyllähänLyttimäinen.Usein hyvä emäntäItse rihmat ketreävi,Itse kankahat kutovi;Ei kysy kynsiä kylistä,Oppia ojan takoa.Usein hyvä emäntäSaapi saunassa asuaSyänyöllä yksinänsä,Maltahia katsomassa,Ituja imettämässä.
Miehen toimista vie valtasijan metsästys, jota innokkain sanoin ylistellään. Metsästys on hänelle juhlaa, jumalanpalvelusta. Hän on mielestään silloin vieraana metsänjumalan linnassa Tapiolassa ja kaikki Tapion väki osoittaa hänelle suosiotansa. Hartain virsin hän tätä suosiota anookin. Metsolaan mennessä hän laulaa m.m.:
Mielin mennä metsolahan,Metsän tyttöjen tyköhön,Salon piikojen pihoille,Havulinnan liepehilleJuomahan salon simoa,Metsän medet maistamahan.Heitän pois heinäkengät,Kaskivirsuni karistan; …Sukset voian voitimella,Hiihän tuosta hiljallehen,Hiihän kohti korven rannan,Salon siintävän sisälle,Yöllä auringottomalla.Oksat otsani sukivatHavu pääni harjoavi,Mieliksi metsän tytärten,Salon impien iloksi.
Mikä raikas metsän tuoksu on noissa sanoissa! Edelleen:
Metsän ukko halliparta,Metsän kultainen kuningas,Avaa nyt aittasi avara,Laske juoni juoksemahan,Kullaista kujoa myöten,Jost' on sillat silkin pantu,Weralla vetelät paikat,Pahat paikat palttinalla!Ukko kultainen kuningas,Anna mulle ainojasi,Kanna mulle kaunojasi,Kullassa kulisevia,Hopiassa helkkäviä!Aja vilja vieremmille,Minun metsipäivinäni,Erän etsiaikoinani!
Ankarampi ottelu, kuin metsän otusten kanssa, syntyi, jos vainolainen oli maasta miekoin torjuttava. Suomalainen on aina ollut urhea soturi. Mutta hän on siksi läheltä nähnyt sodan hirmuleikkiä, siksi paljo pahaa kärsinyt vuosisatoja riehuneiden sotien jaloissa kahden puolen valtakuntain rajaa, ettei hän voi sotaa semmoisenaan kiitellä. Järkevä mieli näkee siinä surkeutta suurta. Siitäpä tämmöinen toivomus:
Warjele vakainen LuojaKavioista vainovarsain,Sorkista sotahevosten,Rauan valkian vaarasta,Terän tuiman tutkamesta,Tykin suuren suun eestä,Rautakirnujen kiasta!Warjele vakainen LuojaSuurilta sotakeoilta,Jossa lyijy miestä lyöpi,Tinapalli paiskoavi;Jossa pää pahoin menevi,Sekä kaula katkiavi!
Waan eipä sodassakaan surkuttelemista, jos sillä hyvää voitetaan, jos sillä saadaan rakkaille omaisille onni ja rauha turvatuksi.
On nyt meitä miekan allaPoikia sotapolulla;Yöt porumme pakkasessa,Lustomme lumen seassa — —Waan emme pojat poloiset,Emme itke itsiämme,Emmekä vaivoja valita,Jos immet hyvin eläisi,Impyet iloilla mielin,Mesimielin morsiamet,Lesket leikkiä pitäen,Muoriset murehtimatta.
Rakkaus innostaa kuolemataki uhmailemaan. Ja mikäs hätä, jos istummeKorkeimman varjeluksessa!
Tuolla päästän pääramuni,Heikon henkeni vapahan,Kun ma luome Luojahani,Heitäme Jumalahani.Warjele vakainen LuojaWarjele vahingon tieltä,Kaitse kaikista pahoista!
* * * * *
Elinkeinoista eli töistä puhuttaissa sopinee myös kosketellapaimentenelämää, joka, täyttäen tärkeän sijan Suomalaisten oloissa ja ainakin huokuen vienoa runollisuuttansa, on antanut aiheen monelle laululle. Wälittömämmin kuin kukaan muu oleskelee paimen luonnon seurassa, kuulee sen hengen salaiset kuiskeet, tajuaa herkästi kaikkea kaunista ja ihanaa. Luonnon esineet ovat paimenen paraat tuttavat, joiden seurassa hänen on hauskin olla. Niiltä oppii hän myös rakkauden suloisen salaisuuden:
Ei ole paha paimenien,Paha ei karjan kaitsijojen;Kiikumme joka kivellä,Laulamme joka mäellä,Joka suolla soittelemme,Lyömme leikkiä ahoilla,Syömme maalta mansikoitaJa juomme joesta vettä.Marjat kasvon kaunistavi,Puolukat punertelevi. I 171.
Täst' on kulta kulkenunna,Tästä armas astununna,Walkea vaeltanunna;Täss' on astunut aholla,Tuossa istunut kivellä.Kivi on paljo kirkkahampi,Kangas kahta kaunihimpi,Koko metsä mieluisampiTuon on kultani kulusta,Armahani astunnasta. I 174.Lintu lauleli lehossa,Kullaistansa kuikutteli,Armahaistansa halasi.Enkö mie poloinen rukkaTuota toivoisi enemmin,Halajaisi hartahamminKullaistani kulkevaksi?Tule tänne, pieni lintu,Lennä tänne, lintu rukka,Haastele halusi mulle,Ikäväsi ilmoittele;Mie sanon sinulle jällen,Haastan mielihaikiani.Sitten vaihamme vajoja,Kahen kesken kaihojamme. I 175.Muut ne kuuli kirkonkellon,Minä kurja karjankellon;Papin parran muut näkivät,Minä kurja kuusen latvan.Kivi on mulla kirkkonani,Pajupehko pappinani,Lahokanto laulajana,Käki muina lukkarina.Kuku kultainen käkönen,Käynkö viikonki vilussa,Kauan karjan paimenessa? I 177.
Tässä puhuu jo lopuksi tyytymättömyys, väsymys paimenen rasituksiin vilussa ja märässä.
Paimenten hupaisan elon ohessa sopinee muukin ilo mainittavaksi. Ilonpitoon kuuluu likeisesti nuorison kesken tanssi. Häissä vilkkaasti kisailtiin ja ilon nostajana oli tanssi. Sen synnystä on omituinen runollinen juttu:
— — Tanssi on tuotu tuolta maalta,Wienan päälliltä vesiltä,Saksan salmilta syviltä;Kisa taampata taluttu — — —Ulvoi ukset Uuen linnan (= Novgorod'in),Naukui Narvan linnan portit,Winkui Wiipurin veräjätTanssia taluttaessa.Heposet veti hiessä,Warsat vaahessa samosi;Reki rautainen ratsasi,Kapla patvinen patsasi,Luokki tuominen tutasiTanssia taluttaessa.Pyyhyet vihertelivätWesaisilla vempelillä,Oravat samoelivatAisoilla vaahterisilla j.n.e.Kannot hyppi kankahalla,Mäellä pelmusi petäjätTanssia taluttaessa. — —Lehmät partensa levitti,Härät katkoi kytkyensä,Naiset katsoi naurusuullaEmännät ilolla mielin t. t. — —Herrat nosti hattujansa,Kuninkaat kypäriänsä,Wanhat miehet sauvojansa,Pojat nuoret polviansa t. t.Jo tanssi pihalle saapiIlo alle ikkunoien.Tanssi tungeksen tupahan,Ilo pirttihin ajaksen,Jalan polki portahalle;Kiukoa kivinen liikkui,Silta soitti sorsanluinen,Tanssin tullessa tupahan.Ilolinnun astuessa.
[Suomalaiset kansantanssitkin lienevät ulkomaista syntyperää.]
Semmoisella remulla tanssi tuli meille!
* * * * *
Kirjavaa vilinää, iloa, surua, taistelua, puuhaa on siis elämä, monellaista sen varrella etehen ehtii. Waikea on aina osata oikeaa väylää salakarien välitse: harva pääsee onnella perille, niin ettei joskus kumminkin alus kiveen karahtaisi ja alkaisi vuotaa. Meneepä valitettavasti moni upoksiinkin, uupuen puolitiessä. Wiisautta ja älyä sitä tarvitaan osatakseen oikein elää, tuhma ei tule toimeen ollenkana. Ja kuka on tuhma?
Tuosta tunnen tuhman miehen,Arvoan uron typerän:Wiikon istui vyö sylissä,Kauan housut kainalossa,Wiikon virsua tekevi,Kauan tuohta katselevi — —Tuosta tunnen tuhman naisen,Tahi tyttären typerän:Tulen tuhkahan puhuvi,Lietehen lehettelevi,Nousevi tuvalle tupru,Paha katku kartanolle.
Waan eipä äly ja toimikaan aina auta, kun monet olot täällä mailmassa ovat niin nurjanpuoliset, perityt ennakkoluulot vallitsevat ihmisten kesken, estäen heitä totuutta näkemästä ja oloja sen mukaan järjestämästä. Onnen antimet ja elon edut on epätasaisesti jaettu ihmisten kesken; tyhjänpäiväinen, itsekäs ylvästelijä, jolla on maallista mahtia, riistaa ja tavaraa, joka osaa loistollaan lumota ihmisten silmiä, nauttii arvoa ja elää mukavasti täällä; mutta usein tosi kuntoa ei huomatakaan, se kun ei kopeile suurin sanoin, vaan nöyränä väistyy syrjään. Ja vaikka kaikkien ihmisten pitäisi olla yhdenvertaisia, niin eipä käytännössä heitä saman kaavan mukaan arvostella, oikeutta ei tasan jaeta. Jos köyhä raukka hairahtuu, vaikka vähänkin, kyllä siitä melua nostetaan ja häntä hosutaan, mutta ylhäisen usein pahempiakin syntejä ei uskalleta moittia. Hän laatii lain itselleen oman etunsa mukaan. "Pikku varkaat hirtetään, isot pääsevät". Tämmöisiä oloja kuvaa eräs eläinsatu varsin sattuvasti:
Lintujen keräjät.
Köyhä mies ketoa kynti,Kylvi kymmenen jyveä.Siihen lintuja sikesi,Kasvoi paljo peipposia;Hakahti harakat siinä,Sekä närhit näppäsivät,Kävi sirkut sissimässä,Warpuset varastamassa.Pajulintu palkulainen,Äkättihin, keksittihinWievän viimeistä jyveä,Reunimmaista reutoavan.Nuorittihin, käärittihin,Pieksettihin, pyntättihin,Lyötihin, lytistettihin,Jaloin päällä pyörittihin,Wesi silmästä sirusi,Weri vaivaisen nokasta,Keräjihin käytettihin,Laitettihin lain etehen.Kurki lintujen kuningasItse istui tuomariksi,Laklat lautamiehiksi,Walamiehiksi varikset.Kurki huuti kulkustansa:"Ootko ottanut jyviäKöyhän miehen kynnökseltä?"Pajulintu palkulainenSiihen vastaten sanovi:"Söin minä jyveä kaksi,Kovin äijä kun on kolme".Kurki kulkkunsa kurottiYli pöyän lausumahan:"Kosk' oot ottanut jyviä,Käynyt kurja sissimässä,Köyhän miehen kynnöksellä,Kynnöksellä, kylvöksellä;Niin ei saa sääliä varasta —Tahi korvat karsitahan,Tahi kaula katkotahan,Pää poikki järitetähän".Pääskyläinen, pieni lintu,Se lausui laen rajasta:"Warastat sinäkin kurki,Otat otria oloksi,Rukeita mielin määrin,Kannat kaurankin jyviä".Kurki laski suuren kulkun,Parkasi pahan sävelenPääskyselle pienimmälle:"Oonko mie varastanunnaKöyhän miehen kylvöksestä?Taian mie ilmanki eleäKöyhän miehen kylvöksettä;Lennän synkkähän salohon,Siellä riivin rikkahia,Katkon kaurahalmehia,Tahi syön marjoja metsästä,Kaivan suolta karpaloita".Lausui pääsky pieni lintu:"Waan minäpäs en varasta;Olen ihmisten ilona,Riemu kaiken ristikansan,Saattelen suven sanoman,Laitan päivän lämpimämmän".
Siis: rakkaus, joka itseään muistamatta toimii toisten iloksi, se luo elämää, onnea, suvea ja lämpöä. Kunpa rakkauden henki pääsisikin voitolle, kylmä itsekkäisyys pakenisi, silloin oltaisiin onnelliset. Mutta se on mahdotonta, niin kauan kun synnin kirous painaa ihmistä ja luomakuntaa. Niin ollen, kun pahasta ei koskaan täydelleen päästä, on se tehtävä mikäli suinki siedettäväksi. Kuultakoon Jumalan ääntä omassa rinnassamme, noudatettakoon omaatuntoa ja järjen valoa. Eri elämänkohtiin sopivia hyviä neuvoja lausuu eräs runo Wäinämöisen, viisaan laulajan, sanoilla, m.m. näin:
Kielsi vanha Wäinämöinen,Epäsi suvannon sulho,Kielsi kolmesta pahasta:Wesillä viheltämästä,Lainehilla laulamasta,Purressa parahtamasta. — —Yksin öillä kulkemasta,Humalassa huutamasta,Maantiellä makaamasta,Sydänyöllä soutamasta. — —Kielsi vanha WäinämöinenKukkaroa paikattua,Wyöltä miehen naimattoman;Kielsi työtöntä taloa,Toukoa tekemätöntä. — —Kielsi maata miehetöntä,Koiratonta kartanoa. — —Wielä kielsi vanha WäinämöinenKullalle kumartamasta,Hopealle horjumasta,Wanhan nuorta tahtomasta,Kaunista käkeämästä.Sanoi vanha WäinämöinenNuoremmalle veiollensa:Kaunis on kattila tulella,Waikka vettä kiehukohon;Hyvä mieli miehen päässä,Waikka ilman istukohon. —Säre ei mieli miehen päätä,Wäki ei väännä hartioita. — —Hoia hongaista venettä,Hoia hongan veistäjätä;Paha on orja palkatonna,Paha paljon palkan kanssa;Osallahan mies elävi,Koira tosen kohtalolla. — —Suo vilja vihattavalle!Wiha viepi viljan maasta,Kateus kalan ve'estä. — — —Sanoi vanha Wäinämöinen:Aina auttavi Jumala,Ajan kunki katkasevi;Wiipyen erät paremmat,Kauan ollen kaunihimmat. — —Jumalass' on juoksun määrä,Ei miehen ripeyessä;Juokseva johonkin saapi,Käypä kauas kerkiävi —Usein käypi käypä härkä,Kun jo hengästyi hevonen.
Turvaa siis Jumalaan ja tee tehtäväsi kärsivällisesti niin apu tulee, jos myöhänkin. Se keino ei petä koskaan.
End of Project Gutenberg's Kukkia Kantelettaren kaskilta, by Kaarlo Forsman