Dina kertoi kaikki mrs Valterille. Tämä kuunteli keskeyttämättä.
— Minä olen niin tottunut noihin historioihin, ettei se minua ollenkaan ihmetytä, sanoi hän. — Minneapoliksesta tulee pian samanlainen Sodoma, kuin muistakin suurkaupungeista. Mutta kuinka kauan ne; nuoret keikarit saavat esteettömästi harjoittaa konnantöitänsä, ennenkuin laki tarttuu heidän siipipankkoihinsa sitä minä en käsitä. Kunpa heistä saisi edes yhden merkityksi! Teidän onnettomuutenne on se, että olette nainen ja lisäksi köyhä, sanoi hän katkerasti — ja sellaisen on vaikea saada oikeutta. Sanotaan meillä naisilla olevan paljon oikeuksia täällä Amerikassa. Meitä mielistellään todellakin ja ollaan tekevinään meille ritarillisia palveluksia sekä sallitaan joskus olla mukana, mutta elämän suuriin kysymyksiin nähden jätetään meidät ulkopuolelle kaikkea. Meille ei annetaäänestysoikeutta, jokainen maantienkulkija, mimmoinen juopporatti hyvänsä asetetaan naista korkeammalle. Mutta isänne suhteen ette tarvitse olla huolissanne. Jos hän on hyvä ihminen, täytyy hänen huomata tehneensä teille vääryyttä ja ottaa teidät kotiin takaisin.
— Mutta hän on niin ylpeä.
— Juuri sentähden onkin hänen suojeltava teitä, eikä hän voi epäillä teidän viattomuuttanne. Menen itse hänen luokseen.
— Teettekö sen todellakin? Miten hyvä te olette! Hän pitää minusta niin paljon, katsokaas, ja siksi se oli hänestä niin kauheaa.
— Ja teidän hyväksenne, lapsi, koetamme tehdä voitavamme. Otan selvän siitä, onko mahdollista saada oikeutta laillista tietä. Ja jos se ei onnistuisikaan, mitä merkitsee itse asiassa vieraitten ihmisten arvostelu?
Jos omaisenne tietävät teidät syyttömäksi, osoittavat he sitä suurempaa hellyyttä teille. Ja jos nekään eivät sitä tekisi, onhan hyvä omatunto elämän arvoinen, sillä silloin on Jumala suojaamassa. Jos ihmiset kieltäytyvät jakamasta oikeutta, ei ijankaikkinen oikeus meitä sentään petä. Elämä ei ole suuriarvoinen, jos emme sitä usko. — Se vuode, jolla makaatte, voisi todistaa monenlaisista kärsimyksistä. Monta onnetonta on sillä levännyt ennen teitä. Ne ovat olleet nuoria tyttöjä, joita on väkivaltaisesti häväisty, kuten tekin, toisia, joita on kauniilla lupauksilla houkuteltu, toisia, jotka hetken hairahdus on syössyt onnettomuuteen. Minulla on jonkillainen etuoikeus niiden etsimiseen. Ne tuntevat minut ja tulevat hädissään luokseni, sillä ne tietävät minun pitävän heistä. Toisinaan on minulla niitä talo täynnä. He kertovat minulle kaikki, ja minä voin vakuuttaa, että olen huomannut heissä paljon enemmän hyvää, yksinpä syvimmällekin vajonneissa, kuin niissä, jotka ovat heidät siilien tilaan saattaneet. Miehet eivät välitä mistään. Laki suojelee heitä. Ja vaikka nuori mies hankkii itsellensä kokonaisen haaremin, ei poliisi häntä hätyytä, mutta hänen uhrinsa ajetaan kurjuuteen. Mailmassa on niin vähän oikeutta. Mutta jos omatuntomme on puhdas, voimme pitää päämme pystyssä ja kestää kärsimyksiäkin siksi, kunnes joudumme ijankaikkisen tuomioistuimen eteen.
Dina kuunteli kyyneleet silmissä. Oli niin paljon rohkeutta, koristelematointa totuutta ja sydämellisyyttä noissa mrs Valterin sanoissa, että hän tunsi täytyvänsä rakastaa häntä ja kunnioittaa noita harmaita kiharoita, jotka hänen otsaansa ympäröivät.
— Menettekö todellakin isäni luo? — kysyi Dina. — Minä en uskaltaisi.
— Mutta minä uskallan, sanoi mrs Valter hymyillen. — Odottakaamme kuitenkin ja antakaamme hänen tyyntyä. Hän taitaa olla kovin tulinen. On paras antaa hänen ensin ikävöidä teitä oikein perinpohjaisesti, sitten on helpompi saada häntä järkiinsä. Te jäätte siksi aikaa tänne ja auttelette minua vähän. Meitä on tässä vaan kaksi vanhaa. Jos olette kylliksi voimistunut, on paras nousta. Laitan teille pian jotain toimittamista.
— Kuinka voitte olla niin hyvä, kysyi Dina kurottaen kättään häntä kohti.
Mrs Valter hymyili.
— Meitä ihmisiä moititaan niin pahoiksi, ja kuitenkin liikuttaa meitä pieninkin palvelus. Minkälaista olisikaan elämä, jos ihmiset tahtoisivat elää sovinnossa veljien ja siskojen tavoin? Silloin loppuisivat kaikki rikokset ja kärsimykset ja onni kukoistaisi. Mutta kuitenkin valitsevat useimmat vihan, itsekkäisyyden ja vallanhimon. Minkälaisia hulluja olemme! Valitsemme vapaehtoisesti pahan ja suljemme hyvän ovemme ulkopuolelle. Minua ette saa ylistellä, sillä minä olen huomannut tekeväni suurimman palveluksen itselleni osoittaessani hiukan hyvyyttä toisille.
Mrs Valter poistui ja Dina nousi vuoteelta. Hänen päätänsä pyörrytti, ja eilispäivän kamalat tapaukset muistuivat alinomaa mieleen. Mutta kuitenkin tuntui, kuin olisi pieni toivon säde pilkistänyt hänen pimeään sieluunsa, ja mrs Valterin hyvää tekevä vaikutus valoi rauhaa hänen mieleensä tässä hiljaisessa kodissa.
Tohtori istui jo aamiaispöydässä, kun mrs Valter tuli alas.
— Oletko jo odottanut minua, ystäväni? — kysyi hän. — Olen taas saanut kuulla kertomuksen sitä vanhaa lajia.
Hän kertoi miehelleen, mitä Dina oli hänelle uskonut.
— Plummer! — huudahti tohtori. — Se raaka, vanha moukka! Niin, niin, omena ei putoa kauas puusta.
— Mitä meidän on tehtävä aikamme nuorten miesten parantamiseksi, Robert, sanoi mrs Valter levittäessään voita leivälle. — Mietiskelen sitä yötä päivää.
— Älä välitä miehistä, Edith, sanoi tohtori. — Saanethan toki tarpeeksi naisistakin, heistäkin saat vaan paljaita ikävyyksiä.
— Kuinka voit niin sanoa, Robert, sinä, joka tunnet asiat niin hyvin, ja joka niin uskollisesti olet minua auttanut? — huudahti mrs Valter.
— Etkö muista, kuinka sanomalehdet sinua hävyttömästi kohtelivat silloin, kuin aloit pelastaa noita onnettomia? Nehän leimasivat sinut melkein siveettömäksi naiseksi. Etkö muista, miten ne sinua pilkkasivat ja miten häpeemättömästi asianajajat käyttäytyivät sinun puollustaessasi suojattejasi oikeudessa?
— Ei kannata puhua sellaisista pikkuasioista, sanoi mrs Valter. — Ne ovat olleet ja menneet. Juoruthan lakkasivat, kun saimme "Bethany homen" perustetuksi. Mutta muistatko sitä kiitollisuutta, mitä minä olen saanut osakseni niiltä, jotka ilman minun apuani eläisivät kurjuudessa, mutta joilla nyt on kunnollinen koti. Sen pidän tyhmiä sanomalehtiartikkeleita arvokkaampana. Kuka niistä välittäisi?… Mutta anna nyt minulle hyvä neuvo, mitä teemme meidän nuorille miehille? Etkö luulisi olevan asialle eduksi, jos perustaisimme nuoria miehiä varten yhdistyksen, jonka jäsenet sitoutuisivat elämään siveellisesti, sekä suojelemaan ja auttamaan onnettomia, langenneita naisia.
— En tiedä, vastasi tohtori. — En luota juuri paljon noihin yhdistyksiin. Jos niihin yhdistyminen kerran tulee muotiasiaksi, liittyy niihin usein henkilöitä, joille lupaus ei paljoa merkitse, ja jotka edelleenkin elävät entiseen tapaansa peittäen paheensa yhdistyksen jäsenmerkillä. Ei… mormoonitkin ovat siinä tapauksessa parempia… Mutta nyt täytyy minun mennä sairaitteni luo.
— No niin, on kuitenkin parasta, ett'et mene kovin monen kanssa naimisiin, sanoi mrs Valter piloillansa.
— Niinpä kyllä, minulla on aivan tarpeeksi vanhassa lohikäärmeessäni, vastasi tohtori, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.
Daniel Nilsen ei ollut saanut unta siitä saakka, kun hän ajoi Dinan pois. Kun ensimäinen raivon puuska oli mennyt ohi, rupesi hän ajattelemaan, että hän oli ehkä menetellyt ajattelemattomasti. Hän otti hattunsa ja lähti Agneksen ja hänen äitinsä luo kuulemaan, oliko Dina ollut siellä. He eivät olleet nähneet häntä, ja he säikähtivät kovin kuullessaan, että hän oli ajanut hänet pois kotoa. Hirmuinen tuska valtasi isän ja hän alkoi etsiä häntä joka paikasta, mutta turhaan. Olipahan lopulta vavisten hiipinyt huonomaineisiin paikkoihinkin kysellen häntä. Eihän voinut tietää, miten hänen oli käynyt. Olihan niitä, jotka pyydystelivät onnettomia nuoria tyttöjä ja kaikenmoisilla tekosyillä houkuttelivat heitä sellaisiin paikkoihin. Mutta sen näköistä tyttöä ei oltu nähty… Joki?… Ei, hän ei vielä voinut uskoa pahinta. Hän muisti kuitenkin Dinan kerran lukiessaan sanomalehdestä jotain tämän tapauksen kaltaista sanoneen: "Jos olisin ollut hänen sijassaan, olisin heittäytynyt jokeen". Daniel Nilsen tuijotti tuonne tummaan syvyyteen. Olisiko se mahdollista? Oliko hän surmannut tyttärensä, hänen, jota hän oli niin rakastanut, ja josta hän oli ollut niin ylpeä? Hänen olisi sittenkin pitänyt kuulla hänen selityksensä, ennenkun hän työnsi hänet luotaan. Useita päiviä kului eikä hän saanut hänestä mitään tietoa. Hän oli kadonnut jäljettömiin. Hän kyseli häntä St. Paulistakin, mutta kukaan ei voinut antaa mitään tietoja hänestä. Arne oli pyytänyt vapautta konttoorista ja haki häntä kaikista mahdollisista paikoista, samoin koetti Agneskin, mutta yhtä huonolla menestyksellä. Silloin kolkutettiin eräänä päivänä Nilsenin ovelle. Siellä seisoi eräs vanha rouva.
— Oletteko mr Nilsen? — kysyi hän, kun Daniel avasi. — Minä olen mrs Valter. Tulen tyttärenne asialle.
Danielin kasvot kävivät tulipunaisiksi.
— Elääkö hän? — kysyi hän.
— Hän on minun luonani, vastasi mrs Valter astuessaan huoneeseen. — Kun korppi heittää poikasensa pesästä, täytyy jonkun muun linnun, joka ei ole yhtä kovasydäminen, korjata ne.
— Luuletteko minua sellaiseksi korpiksi? — kysyi Daniel.
— Minun täytyy luulla, kun ette ole tahtonut edes kuulla mitä viattomalla tyttärellänne olisi ollut sanottavana puollustuksekseen.
— Viattomalla, sanotte. Onko hän mielestänne viaton?
— Yhtä viaton, kuin taivaan enkeli, vastasi mrs Valter.
Tuo jäntevä, käyräselkäinen mies vaipui äkkiä tuolille ja puhkesi hillittömään itkuun. Kun hän oli hiukan tyyntynyt, kertoi mrs Valter hänelle kaikki. Daniel piti käden korvan takana ja kuunteli henkeään vetämättä. Näki, että viha raivosi hänessä, ja tuskin oli mrs Valter lopettanut, kun hän syöksyi tuoliltansa ympäri huonetta, kuten mielipuoli.
— Hattuni, missä on hattuni? — kirkui hän. — Hän ei saa elää päivääkään enää. Olen kerran ennen antanut kyytiä hänelle, mutta tällä kertaa tulee siitä todempaa.
Mrs Valter tarttui hänen käsivarteensa.
— Oletteko hullu? Teidän täytyy käyttää järkeänne eikä saattaa itseänne ja perhettänne vieläkin suurempaan onnettomuuteen.
— Tahdotteko, että meidän työväen on annettava polkea itsemme jalkojen alle ja tyytyä kaikkeen, kirkui Daniel Nilsen. — Ne alentavat palkkojamme, milloin tahtovat, ne raharuhtinaat, koettaen vielä voittaa jonkun centin nipistämällä sen työmiehen pienestä palkasta. He sortavat meitä kaikin tavoin, ja nyt rupeavat he vielä käymään tytärtemme kimppuun, houkuttelevat heitä ja myrkyttävät heitä perkeleellisillä juomillaan saadakseen heidät paremmin valtoihinsa. Eikö sellaiset ihmiset pitäisi hävittää maan päältä, ampua kuin koirat?
— Hiljaa, hiljaa, tyyntykää, sanoi mrs Valter tarttuen taas hänen käsivarteensa. — Te olette villi ja vaarallinen ihminen. Sellaisella tulisuudella ei voiteta koskaan mitään, täytyy käyttäytyä maltillisesti.
— Maltillisesti, maltillisesti! Se neuvo on aina käsillä sorretuille, huudahti Daniel Nilsen katkerasti. — Meidän pitäisi olla maltillisia, jotta sortajamme luulisivat saavansa tehdä meille mitä tahtovat. Ei, rouva Valter, on jo aika tehdä loppu orjuudesta.
— Mutta sanokaa minulle, mitä hyötyä on teille ja työväelle siitä, että te ammutte Frank Plummerin, — sanoi mrs Valter. — Teidät hirtetään, siinä kaikki. Eikä tuo nyt liene niin erittäin hauskaa.
Daniel Nilsen ei vastannut. Hän tuskin kuuli mrs Valterin sanoja kävellessään siinä rauhattomana, puristellen nyrkkejään ja muristen itsekseen.
— Olisi aivan toista, jos koettaisitte laillista tietä hankkia hyvitystä, vaikka tulos siitäkin saattaa olla epäiltävä.
— Laillista tietä! — huudahti Daniel katkerasti. — Ettekö ole ollut vielä tarpeeksi kauan täällä tietääksenne, ett'ei Amerikassa köyhä saa oikeutta? Meillä ei ole varaa lahjoa tuomareita ja jurymiehiä, ja se on ainoa auttava keino.
— Kuinka olette noin ruvennut vihaamaan uutta isänmaatanne? — kysyi mrs Valter. — Eikö se ole vierasvaraisesti avannut teille porttejansa ja antanut samoja kansalaisoikeuksia, kuin omille pojillensa? Pitää olla oikeudentuntoinen.
— Kyllä, se on oikeuttanut meidät työkoneina kuluttamaan itsemme kootaksemme miljoonia kapitalistien taskuihin, ja tullaksemme vanhoilla päivillä kuluneen rievun tavoin heitetyksi pois, kun ei meitä enää voida käyttää. Rakastaa uutta isänmaatani! Se on ryöstänyt kuuloni, se on tahtonut tappaa poikani, se on turmellut tyttäreni; onhan siinä kiitollisuuden syytä!
— Te olette saanut kestää monta koetusta ja pettymystä, sanoi mrs Valter. — Mutta nekin voivat olla meille siunaukseksi, jos ne oikein ymmärrämme.
— Sellaisista jumalisista puhetavoista olen saanut aivan kyllikseni, en usko enää niitä.
— Sentähden onkin sydämenne täynnä vihaa ja katkeruutta, vastasi mrs Valter. — Mutta puhukaamme tyttärestänne. Te otatte hänet luonnollisestikin taas kotiin?
— En tiedä, voisinko nähdä häntä siinä tilassa pitempää aikaa joutumatta kiusaukseen kostaa tuolle lurjukselle.
— Hyvä, sitten hän jää minun luokseni, vastasi mrs Valter.
— Mutta saanko nähdä häntä luonanne? — kysyi Daniel nöyrästi. — Olen tehnyt hänelle vääryyttä ja tahtoisin pyytää anteeksi… Ja ehkä sitten… voi, ette tiedä, kuinka minä hänestä pidän! — huudahti hän ja purskahti itkuun.
Mrs Valter katseli häntä osanottavaisesti.
— Aijotteko tehdä jotain asian hyväksi, vai annatteko sen rauveta?
— Antaa rauveta! — pauhasi Daniel Nilsen. — Antaa hänen ylpeillä halpamaisesta teostaan, ja sallia pitää tytärtäni hylkiönä? Ei. Asian täytyy tulla oikeuden ratkaistavaksi.
— Se voi tulla kalliiksi ja päätös on epävarma, sillä lakimiehet vaativat todistuksia ja todistajia, eikä meillä ole kumpiakaan.
— Vaikka menettäisin viimeisen lanttini, täytyy sen tulla oikeuteen, vastasi Daniel. — Tahdon vielä kerran koettaa, saako köyhä oikeutta Amerikassa.
— Teette viisaimmin, jos kysytte neuvoa joltakin asianajajalta. Jos hän aivan varmasti neuvoo teitä jättämään asian, niin on paras tehdä niin, sillä oikeudenkäynti tulee tuottamaan tyttärellenne paljon harmia. Ajatelkaa sitä!
— Toinen tahi toinen meistä on joutuva kuritushuoneeseen, keskeytti Nilsen. Hänen ja äitinsä muiston tähden olen velvollinen koettamaan tehdä jotain, maksoi mitä maksoi. En voisi muuten saada rauhaa.
— Hyvä! Koettakaa sitten, ja minä autan minkä voin, siitä saatte olla varma. Saatte kirjoittaa minut todistajaksi. Oikeudessa olen vanha tuttu. On kuitenkin paras puhutella asianajajaa, ennenkun annatte haastaa Frank Plummerin!… Ja tänään odotamme teitä luoksemme, Dina ja minä.
Hän antoi Nilsenille osoitteensa ja lähti. Kadulla kääntyi hän vielä ja sanoi ovessa seisovalle Danielille:
— Se on totta, että köyhän on vaikea saada oikeutta täällä, mutta löytyy sen sijaan ijankaikkinen oikeus, joka ei petä. Ajatelkaa sitä, mr Nilsen!
Daniel Nilsen lähti puhuttelemaan erästä asianajajaa. Tämä kuunteli häntä kärsivällisesti.
— Siviili- vai rikosasianako tahdotte sen ajettavaksi? — kysyi hän.
— Minä en ymmärrä teidän juriidillista mongerrustanne, vastasi Daniel tuimasti. — Minä tahdon saada pojan kuritushuoneeseen, siinä kaikki.
— Ette siis vaadi mitään korvausta?
— Luuletteko, että tyttäreni kunnian voi kullalla maksaa? Luuletteko minun tahtovan yhtä ainoata hänen kirotuista kolikoistaan? — huudahti Daniel vihaisesti.
— Hyvä! Älkää vaan kiivastuko! sanoi asianajaja. — Pidämme siis sen rikosasiana. Siinä tapauksessa teidän on ensin hankittava vangitsemismääräys raastuvasta, ja sitten saa yleinen syyttäjä hoitaa asian.
— Ei, kiitoksia, vastasi Daniel pilkallisesti.
— Kuinka niin? Onhan hän kaupungin etevimpiä lakimiehiä, ja teille ei se maksa mitään…
— Ei, sen miehen me tunnemme liian hyvin, keskeytti Daniel. — Hän ajoi hiljattain erään ruotsalaisen asiaa, joka oli pahasti loukannut itsensä pudotessaan telineiltä siitä syystä, että nauloja oli liiaksi säästetty. Mutta miten kävi? Joo, rikas pomo pääsi vapaaksi eikä ruotsalainen saanut penniäkään vahingonkorvausta, vaikka turmeli terveytensä iäksi päiväksi.
— Mutta asianajajahan voi olla aivan viaton. Asia ei ehkä ollut selvä, mahdollisesti ruotsalainen oli itse ollut huolimaton.
— Niin se aina selitetään. Köyhät eivät koskaan saa oikeutta. Se mies on rikkaiden kanssa liitossa; siinä koko juttu!
— No niin, jos ette tahdo kääntyä hänen puoleensa, on asia ajettava sivili-juttuna, se tahtoo sanoa teidän on haettava vahingon korvausta. Te voitte silloin käyttää toista asianajajaa, mutta poikaa ette saa kuritushuoneeseen — siinä tapauksessa.
Muristen kuin vihainen koira jätti Nilsen asianajajan ja lähti raatihuoneelle. Täällä vaati hän vangitsemismääräystä Frank Plummerille. Konttoristi kysyi korviansa heristäen, oliko hänellä valtakirjaa yleiseltä syyttäjältä.
— Valtakirjaa, minkälaista valtakirjaa?
— Vangitsemismääräystä varten luonnollisesti. Luuletteko, että me vangitsemme ihmisiä jokaisen mieronkiertäjän pyynnöstä?
— Mitä? Olenko minä mieronkiertäjä? — kysyi Daniel tulipunaisena kasvoiltaan.
— Ei, ette suinkaan, vastasi konttoristi hymyillen — mutta meidän täytyy seurata yleisiä sääntöjä. Mitä Frank Plummer on tehnyt, lisäsi hän uudelleen.
— Se ei kuulu teille, vastasi Daniel lyhyesti, syöksyen ulos ja lyöden oven kiinni.
Hän etsi yleisen syyttäjän, meni hänen luokseen ja kertoi koko jutun mainitsematta Frank Plummerin nimeä.
— Ompa hauska napata sellainen hirtehinen, sanoi yleinen syyttäjä ja kääntyi kirjoittamaan valtakirjaa. — Tiedättekö mikä hänen nimensä on? Tiedättekö hänen osoitteensa, tahi onko hän ehkä luikkinut tiehensä koko kaupungista?
Nämä kysymykset seurasivat toisiansa sillä aikaa, kun paperi otettiin esille ja kynä kastettiin mustepullossa.
— Ei, hänen asemansa on siksi turvattu tässä kaupungissa, ettei hänen tarvitse karata sellaisten pikkuasiain takia, sanoi Daniel katkerasti. — Hänen nimensä on Frank Plummer.
— Frank Plummer? Rikkaan Plummerin poika! — huudahti yleinen
syyttäjä kääntyen äkkiä Nilseniin päin kynä kädessä, — Te erehdytte varmaan; se ei ole mahdollista.
— Minkätähden? kysyi Daniel.
— Sentähden, että hän on säännöllinen ja arvossa pidetty nuorimies.
— Ha-ha-ha! Tuleeko nyt toinen ääni kelloon, nauroi Daniel. — Sitä arvelinkin.
— Onko kukaan nähnyt? Voiko kukaan todistaa? — kysyi yleinen syyttäjä.
— Ei sellaisia asioita toimiteta julkisesti.
— Mutta mitä sellainen oikeudenkäynti hyödyttäisi, kun ei ole mitään todistuksia? Ettekö muuten ole sama herra Nilsen, joka tuli eroitetuksi Plummerin palveluksesta muutamien raakojen sanomalehtikirjoituksien tähden?
— Jos totuutta voidaan sanoa raakuudeksi, niin olen.
— Se tekee asianne vieläkin mahdottomammaksi. Ihmiset, jotka eivät tunne luonnettanne voisivat luulla teidän käyttävän tyttärenne onnettomuutta hyväksenne kostaaksenne Plummerille. Voisittehan syyttää ketä nuorta miestä hyvänsä, kun teillä ei ole todistuksia.
— Luulin teidän juuri äsken sanoneen, että on hauska napata sellainen hirtehinen.
— Kun olisi vähänkään todisteita ja voiton toivoa. Mutta tuollaiseen juttuun ei kannata sekaantua joutuakseen naurunalaiseksi.
— Enkö minä sanonut, että te olette liitossa rikkaiden kanssa, sanoi Daniel katkerasti. — Etteköhän olisi vanginnut poikaa, jos hän olisi ollut köyhä raukka?
— Ei mitään nokkaviisauksia minun virkahuoneessani, keskeytti yleinen syyttäjä. — Minulla ei ole mitään syytä antaa vangitsemiskäskyä tässä tapauksessa, ja sillä hyvä!
— Vai niin, silloin sanon minä, että te olette yhtä katala, kuin Frank Plummer ja kaikki muut miljoonien omistajat, ärjyi Daniel hurjistuneena ja pui nyrkkiä. — Te olette lyöttäytyneet yhteen sortaakseenne työväkeä. Mutta saammehan nähdä, emmekö voi pistää läpeä siihen kuplaan kerran. Te verenimijät, sydämettömät lurjukset…
Enempää ei Daniel ehtinyt, sillä ovi reväistiin samassa auki; voimakas käsi tarttui hänen kaulukseensa, ja ennenkuin hän käsitti mitä tapahtui, sai hän aimo potkun ja ovi lukittiin hänen nenänsä edessä.
Vihasta vavisten seisoi Daniel kadulla. Täytyisikö hänen hakea vahingonkorvausta Plummerilta? Oliko se ainoa keino saada hänet oikeuden eteen? Hän inhosi sellaista menettelyä; koko asia sai sen kautta halpamaisen luonteen. Kuinka voisikaan raha hyvittää ja lohduttaa heitä tällaisessa onnettomuudessa? Hänen täytyi tehdä vielä yritys. Hän meni erään asianajajan luo, joka oli tunnettu teräväpuheiseksi ja köyhien puoltajaksi. Täällä kertoi hän taasen koko tuon surullisen jutun. Hän mainitsi senkin, ett'ei yleinen syyttäjä ollut antanut vangitsemismääräystä.
— Siinä tapauksessa on se pidettävä siviliasiana, ja teidän on haettava vahingon korvausta, sanoi asianajaja leikkien paperiveitsellä.
— Eikö ole muuta keinoa, kysyi Daniel.
— Ei, muuta ei ole, jos te nyt välttämättömästi tahdotte siitä oikeusjuttua, vastasi asianajaja.
— Kuinka paljo sitte pitäisi vaatia?
— Tarpeetonta on tyytyä vähään, sanoi asianajaja hymyillen. Pyytäkää nyt esimerkiksi viisitoista tuhatta dollaria, niin saatte ehkä kymmenen tuhatta, jos saatte ollenkaan.
— Täytyykö rahat ottaa myöskin vastaan? — kysyi Daniel vakavasti.
— Asianajaja katseli häntä hämmästyneenä. Oliko hän järjiltänsä?
— Ottaa vastaan? — huudahti hän. — Minkätähden pyydätte niitä sitten, ellette niitä tahdo?
— Sentähden, etten muulla tavalla voi poikaa nujuuttaa, vastasiDaniel. — Mutta noista kirotuista rahoista en tahdo penniäkään.
Asianajaja oli nyt varma siitä, ettei mies ollut viisas.
— Voittehan lahjoittaa ne langenneitten naisten kodille, sanoi hän ivallisesti.
Daniel ei huomannut hänen pilkallista hymyänsä.
— Mrs Valterin kodille, sanoi hän puoliääneen.
— Niin, sinne ne sopivat, silloin voi niistä olla jotain hyötyä… Tulisiko sellainen oikeudenkäynti kalliiksi? — kysyi hän pienen vaitiolon jälkeen.
— Jos saatte viisitoista tuhatta, niin onhan siinä, millä maksaa, vastasi asianajaja. — Ja jos ette saakaan, niin tavannette kai jonkun nuoren juristin, joka tekee sen halvalla ansaitakseen kannuksensa.
— Ettekö te sitte tahdo ottaa ajaaksenne asiaa?
— Olen mieluummin erilläni kaikesta, ja neuvoisin sitäpaitsi teitä jättämään koko oikeudenkäynnin.
— Minkätähden? — kysyi Daniel kiukuissaan, kohdatessaan taaskin vastustusta.
— Sentähden, ettei ole mitään todistuksia, vastasi asianajaja. — Tuo nuori herra kieltää tietysti kaikki ja selittää, että koko jutun tarkoituksena on kiristää häneltä rahoja. Siinä tulee todistus todistusta ja vala valaa vastaan. Onnettomuudeksi on viime aikoina sattunut pari tapausta, joissa kevytmieliset naiset ovat aiheettomasti syyttäneet nuoria miehiä.
— Mutta ette suinkaan tahtone vertailla minun tytärtäni…
— Oikeus ei tee mitään eroitusta. Syytöntä epäillään, kuten syyllistäkin, kun molemmat ovat tuntemattomia. Sellainen oikeudenkäynti tuottaa sitäpaitsi tyttärellenne niin paljon ikävyyksiä, että hän varmaan tulee toivomaan, ettei sitä koskaan olisi alettukaan. Syytetyn perhe kuuluu vielä sen lisäksi kaupungin rikkaimpiin.
— Eikö sekin olisi yksi syy nujuuttaa häntä hiukan? — kysyi Daniel.
— Ehkä. Mutta tienettehän nyt tämän mailman. Frank Plummerin syyttäminen on samalla hyökkäys kaupungin rikkainta ja vaikutusvoimaisinta osaa kohtaan. He pitävät sitä koko säädyn häpeänä, ja koettavat tukahuttaa asian sekä hankkia vastatodistuksia, vaikkapa heidän täytyisikin itsekseen tunnustaa syytöksen todenmukaisuus. Ja kenen luulette tahtovan ottaa ajaakseen noin epämiellyttävää asiaa, jossa voitosta ei ole toivoa? Siinä on vaarassa menettää ne asioimistuttavat, jotka parhaiten maksavat. Eikä teidän asianne ajaminen liene mikään kultakaivos.
— Annan kaiken omaisuuteni, vastasi Daniel.
— Sitä en epäile, sanoi asianajaja, mutta se ei liene kovin suuri.Vilpittömästi toivoisin, että jättäisitte asian ja koettaisitte sopia.
— Sopia! Sen katalan kanssa! Ei, toinen meistä kuolkoon ennen!
Daniel Nilsen lähti katkeroittuneena konttoorista. Hän ei aikonut vielä hellittää. Pian kävi toisten asianajajain luona, mutta sai joka paikassa saman vastauksen. Alakuloisena ja entistä katkerampana palasi hän kotiin.
Täällä hän tapasi Arnen ja kertoi hänelle kaikki.
— Mene Linnerin luo, isä, sanoi Arne. — Onhan hän ollut asianajaja, hän ei ole yhtä kylmäkiskoinen, kuin nuo muut, eikä hänellä ole mitään loistavaa tulevaisuutta menetettävänä.
— Olet oikeassa, Arne, huudahti isä. —Hänvoi pelastaa meidät, jos pelastus on mahdollinen.
Linner oli juovuksissa, kun Daniel meni hänen luokseen, mutta tämän liikuttava kertomus teki hänet äkkiä selväksi.
— Ne roistot! — huudahti hän. — Saadapa ne kynsiinsä!
— Siihen juuri pyytäisin apuanne, herra Linner. Kukaan muu ei ole ottanut ajaakseen asiaa. He tahtovat vaan ansaita rahoja, mutta ei edistää oikeuden voittoa. Te olette maamieheni, teillä on hyvä sydän ja te olette kyvykäs, herra Linner.
Linner oli kuin kivettynyt.
— Minäkö? Kuinka voitte sellaista ajatellakaan? Ettekö näe minkä näköinen olen. Ettekö tiedä mikä olen. Kapakkasoittaja! Ja minua pidettäisiin sopivana ajamaan senlaista asiaa, puolustamaan viattoman tytön kunniaa. Pelkkä läsnäolonihan olisi häväistys häntä kohtaan!
— Ja kuitenkin olette ainoa pelastuksemme, herra Linner. Joko täytyy minun kärsiä, että koko kaupunki pitää tytärtäni kevytmielisenä naisena, tahi täytyy teidän…
Linner nousi vetäen syvään henkeään.
— Herra Jumala! Suodaanko minulle vielä kerran kunnia puhua oikeuden edessä, vielä kerran tehdä hyvä työ? — huudahti hän.
— Maksuksi annan kaiken omaisuuteni.
— Maksuksi? Älkää puhuko maksusta! — keskeytti Linner vihaisesti.— Se, että ihmiset vielä luottavat minuun, on minulle suuri kunnia.
Hän alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitten pysähtyi hän äkkiäNilsenin eteen.
— Minä otan asian ajaakseni, sanoi hän, ja entisen jalon innostuksen välähtäessä katseestaan lisäsi hän: Ja jos voitto on mahdollinen, saavutetaan se!
Kaupungista syntyi yleinen hämmästys ja paljon kaikenlaisia juoruja, kun häväistysjuttuja levittelevät sanomalehdet tiesivät kertoa, että Frank Plummer oli haastettu oikeuteen mitä ikävimpien asiain takia.
— Mitä tyhmyyksiä se on? — huudahti isä. — Enkö ole sanonut sinulle, etten tahdo kuulla tuonlaisia hullutuksia.
— Noo, ei kannata loruta, isä; sinä et totisesti ole ollut itsekään niin viatoin, vastasi Frank nenäkkäästi.
Isä punastui.
— Niin, saat selviytyä asiasta niin hyvin kuin voit, en tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä, mumisi hän. —
Oikeuden käyntiaika läheni. Linner valmistautui kuten suureen juhlaan. Hän oli ilmoittanut kahvilan isännälle, ettei hän tahtonut esiintyä soittajana ennen kun oikeudenkäynti oli ohi, mutta pyysi siitä huolimatta saada asua entisessä huoneessaan. Isäntä, joka oli hyväsydäminen mies, suostui ehdotukseen. Hän oli itsekin innostunut seuraamaan tätä oikeuden käyntiä, ja toivoi hartaasti, että Linner olisi voinut nujuuttaa tuota nuorta keikaria aika tavalla. Linner oli koettanut kokonaan lakata nauttimasta väkijuomia. Sitä hän ei kuitenkaan voinut, mutta hän koetti tyytyä niin vähään, kuin mahdollista. Hän ryhtyi nyt hankkimaan todistajia ja tarpeellisia selityksiä. —
Ratkaiseva päivä oli käsissä. Kaikki valmistukset olivat tehdyt ja jury-miehet valitut. Ett'ei mitään puolueellisuutta voisi tulla kysymykseen ei ollut yhtään skandinavialaista valittu juryyn. Oikeussali oli ääriään myöten täynnä uteliaita, jotka kuiskaillen tähystelivät asianajajain pöytien luona istuvia todistajia. Frank Plummer koetti näyttää huolettomalta, mutta ei kuitenkaan voinut peittää rauhattomuuttaan. Dina istui vapisten isänsä vieressä. Mrs Valter istui hänen toisella puolellansa ja koetti rohkaista häntä. Agnes ja rouva Pryts olivat myös saapuvilla. Daniel Nilsen oli Linneriltä saanut vakavan neuvon pysyä nahoissaan ja lyhyesti vastata hänelle tehtäviin kysymyksiin, sekä ennen kaikkea olla tekemättä mitään hyökkäyksiä kapitalisteja vastaan. Jurymiehet asettuivat paikoilleen, tuomari tuli, asianajajat ja sanomalehtimiehet istuutuivat pöytiensä ääreen. Linnerin ympärille oli jäänyt tyhjä paikka; kukaan ei tahtonut olla tuon viinalta haisevan miehen läheisyydessä. Aamulla, noustuaan oli hän ollut ihan kipeä levottomuudesta ja jännityksestä. Hän ei voinut syödä mitään, mutta otti useita naukkuja. Nyt istui hän tuolillaan katsellen alaspäin. Hän näytti kovin kurjalta, kasvot punottivat ja huulet olivat tavallista sinertävämmät. Tuomari katseli häntä vastenmielisyyden ilme kasvoillaan. Naurua, kuiskauksia ja pistopuheita kuului katsojain joukosta. Onnettomuudekseen näytti Dina saaneen tuonlaisen asianajajan.
Linner piti pienen alkupuheen, vannotti todistajansa ja kuulusteli ne. Sitten tuli vastaajan asiamiehen vuoro. Hän antoi Frank Plummerin puhua ensiksi. Tämä kielsi luonnollisesti kaikki. Hän oli sinä iltana mennyt kotiinsa tapansa mukaan; oli ihmisiä, jotka olivat nähneet hänen kulkevan puotiensa ohi. Suuri joukko kaupungin arvokkaimpia miehiä todisti, että Frank oli mallikelpoinen nuori mies sekä ihmisenä että liikemiehenä.
Plummerin asiamies oli julkeasti ja nenäkkäästi kysellyt Dinalta ja kohdellut häntä, kuten huonomaineista naista. Daniel Nilsenin teki useita kertoja mieli panna vastalauseensa; hän oli ihan kalpea vihasta ja puristeli nyrkkejänsä. Mrs Valterin täytyi aina väliin tarttua hänen käsivarteensa. Dina-raukka oli menehtyä häpeästä. Jos hän olisi tiennyt, että hän oli joutuva tällä tavalla häväistäväksi, kuulijain tirkistellessä häntä kiikareillansa, olisi hän kärsinyt kaikki hiljaisuudessa. Nyt täytyi antaa asian mennä menoaan, isä tahtoi niin.
Nyt tuli asianajajien vuoro puhua juryn jäsenille, ennenkuin tuomio julistettaisiin. Plummerin asiamies sai puheenvuoron ensiksi.
— Kunnioitettava tuomari, herrat jurymiehet, alkoi hän. — Viime aikoina on täällä Minneapoliksessa tullut tavaksi että alemmat kansanluokat koettavat etsiä lain turvaa peittääkseen rikoksiansa. Meidän ihmisystävälliset lakimme ovat mahdollisuuden mukaan koettaneet suojella alhaista kansaa ja vallankin naisia. Mutta tässä on käynyt, kuten aina käy, kun valta annetaan sivistymättömille; he käyttävät sitä väärin. — Hän todisti esimerkeillä, että huonomaineiset naiset olivat koettaneet kiristää rahoja kaupungin arvokkaimmilta nuorukaisilta. Hän koetti ra'alla tavalla näyttää toteen, että Dinan yritys oli samantapainen. Hän puhui kauniita sanoja Plummerin perheestä ja Frankista, joka muun muassa oli nuortenmiesten kristillisen yhdistyksen jäsen. Hän koetti osoittaa, että koko oikeuden käynnin tarkoituksena oli kostaa Plummerin perheelle ne vastoinkäymiset, joita Nilsenin perhe oli saanut kokea. Mitä raaimmalla tavalla moitti hän siirtolaisten elämää ja tapoja. Hän sanoi heidän keksineen juomingeissaan koko asian. Siitä oli muka todistuksena sekin, ettei sitä ollut ottanut ajaakseen koko kaupungissa kukaan muu, kuin tuo vanha hylky, jonka läsnäolokin häpäisi koko oikeuspaikan.
— Minä toivon — lopetti hän — ettei oikeus ota tänlaista väkeä siipiensä suojaan. Jos tätä syytöstä ei kumota, jos saa tulla tavaksi, että kunniallisia miehiä tuomitaan kaikenmoisista syytöksistä, joita ei voida todistaa, jos tulee tavaksi, että köyhä kansa hankkii rahoja syyttelemällä rikkaitten poikia avioliittolupausten antamisesta heidän tyttärilleen, jos siirtolaiset ja muu roskaväki asetetaan hallitsemaan kaupunkia, niin silloin on paras, että kunnialliset ihmiset muuttavat täältä ja antavat laittomuuden ja pyövelivallan saada voiton. Arvoisat herrat jurymiehet! Minulla ei ole mitään lisättävää. Jätän asian levollisesti teidän käsiinne ollen vakuutettu, että tuomitsette oikein, ettekä anna ohimenevän tunteellisuuden eli vanhojen ennakkoluulojen vaikuttaa itseenne. —
Lyhyen, hiljaisuuden perästä nousi Linner. Hän seisoi pöytään nojautuneena, silmät puoleksi kiinni. Dina heitti toivottoman katseen isäänsä, mutta tämä ei huomannut sitä. Hän seurasi suurimmalla jännityksellä Linnerin jokaista liikettä. Vihdoin kohotti tämä punaiset kosteat silmänsä, suuntasi tylsännäköisen katseen tuomariin ja jurymiehiin, kumarsi hiukan ja alkoi:
— Minä olen vanha hylky. Sattuvampaa nimitystä olisi arvoisa edellinen puhuja tuskin voinut keksiä. Tämän tietäen en tänään olekaan vapaehtoisesti tahtonut vaivata herroja läsnäolollani. Mutta oli aika, jolloin tämän "vanhan hylyn" sanoja kuunneltiin, jolloin hän kelpasi ajamaan rikkaiden ja mahtavien asioita, jolloin hänen sanansa olivat painavia valtiollisissa taisteluissa. Nyt hän on syvästi alentunut ja ansaitsee ainoastaan unhoitusta ja halveksimista. Mutta miksi, täytyy "vanhan hylyn" esiintyä tänään? Siksi, että häntä paremmat ovat kieltäytyneet täyttämästä velvollisuuttaan, siksi, että Minneapoliksen asianajajat ovat niin turmeltuneita, etteivät ne välitä oikeudesta eikä totuudesta, vaan tahtovat ainoastaan ansaita rahaa. Tämä kunniallinen mies — hän osoitti Daniel Nilseniä — jota on loukattu niin syvästi, kuin ihmistä suinkin voi loukata, on nöyrästi käynyt ympäri kaupungin kaikkien asianajajain luona etsiäkseen lain turvaa, mutta kun he kuulivat, ketä asia koski, nämä nuoret eteenpäin pyrkivät lakimiehet, niin he kieltäytyivät antamasta apuansa. Se olisi vahingoittanut heidän asemaansa; ei saanut loukata mahtavia. Hän tahtoi saada asian oikeuteen rikosjuttuna, mutta se kiellettiin. Kuuletteko? Yleinen syyttäjä kieltäytyi antamasta vangitsemismääräystä, kun muka ei ollut todistajia. Silloin täytyi hänen turvautua tähän keinoon, vaikka pelkkä ajatuskin hänen tytärtään kohtaan tehdyn rikoksen rahalla hyvittämisestä oli hänen mielestään solvaus. Laki pakotti hänet hakemaan vahingon korvausta, sillä muuten ei hän olisi saanut asiaa oikeuden ratkaistavaksi. Mutta näyttääkseen, ettei hän tahdo rahaa, vaan oikeutta, on hän tyttärineen todistajien ja notarius publicuksen läsnäollessa antanut kirjallisen selityksen, että — jos vaadittu vahingonkorvaus hänelle myönnetään — rahat tulevat käytettäviksi niiden raukkojen hyväksi, jotka ovat joutuneet samantapaisten rikosten uhreiksi, kuin hänen tyttärensäkin. Ne lahjoitetaan Bethany-laitokselle.
Linner luki notariuksen sinetillä varustetun luovutuskirjan.
— Tässä kai on todistus tämän miehen rahanahnaudesta — jatkoi Linner. — Verratkaa miljoonan omistajaa, joka kaikin voimin pitää kiinni kahdenkymmenenviiden centin rahasta, tähän työmieheen! —
Ja Linner jatkoi. Hän puhui ensin tyynesti, innostui sitten ja lämpeni vähitellen. Hänen silmänsä säihkyiyät, pitkä tukka valui otsalle ja kasvoille, hän ojensi kätensä ylöspäin. Hän näytti mahtavalta sillä hetkellä. Entinen taisteluhalu ja voiton varmuus valloittivat hänet. Ja sanat tulvivat, koskena kohisivat hänen huuliltansa. Hän puhui siitä mädännäisyydestä, mikä näytti saavan valtaa rikkaiden nuorukaisten elämässä. Hän vertasi Nilsenin ja Plummerin perhettä toisiinsa, heidän elintapojansa, heidän siveyskäsitteitänsä. Hän ei jättänyt koskettelematta mitään seikkaa, joka voi tähän hämärään asiaan valaistusta ja selitystä antaa. Lopuksi lausui hän:
— Tämä nuori tyttö, tämä turvattini, on tullut tänne vieraasta maasta toivoen saada nauttia vierasvaraisuutta ja saada tilaisuuden jokapäiväisen leivän hankintaan kunniallisella tavalla. Hän luuli Amerikan vapauden, yhdenvertaisuuden ja oikeuden maaksi. Kuinka häntä on kohdeltu. Hänelle on tehty kamalinta vääryyttä. Hänen maineensa on tahrattu, hänen rohkeutensa masennettu, hänen tulevaisuutensa turmeltu. Hän on suostunut tulemaan tänne kärsiäkseen niitä häväistyksiä, joita sydämetön asianajaja tahallaan on heittänyt hänelle vasten kasvoja polkeakseen hänen kainoutensa jalkoihinsa. Ja miksi? Saadakseenko rahoja? Ei, mutta saadakseen oikeutta. Luuletteko, että hän on kärsinyt kaiken tämän hävyttömyyden huviksensa? Ei, hän vaatii lainsuojelusta kaikkia epäilyksiä, panettelua ja häväistyksiä vastaan. Hän tahtoo tietää, saako todellakin käydä nuoren tytön kimppuun ja raiskata hänet, lain nostamatta rankaisevaa kättään hänen suojaksensa. Nykyajan nuoret miehet näkyvät luulevan, että he voivat aivan huoletta näin tehdä, että heitä ei uskalleta ahdistella, kun he ovat rikkaita. Mutta näin ei saa olla, joku heistä on merkittävä, muutoinhan ei yksikään siveä nuori tyttö uskalla pimeän tultua kaduilla liikkua. Joku heistä on merkittävä, jotta ihmiset taas voivat luottaa tuomioistuimeen ja sen oikeuden tuntoon. Minun suojattini on tullut tänne, vaikka hän on vieras, ujo, nuori tyttö saadakseen oikeutta. Antakaa sitä hänelle, herrat jurymiehet! Jätän asian teidän ratkaistavaksenne luottaen teidän oikeudentuntoonne. —
Linner istuutui. Hän hapuili vesilasia, mutta ei voinut juoda, sillä kädet vapisivat niin kovin. Tuomari lausui muutamia sanoja jurymiehille kehoittaen heitä omantunnon mukaisesti tutkimaan asiaa.
Juryn poistuttua tuli saliin haudan hiljaisuus. Hetken perästä ilmoitettiin, että jury oli valmis julistamaan tuomionsa. Ei hiiskaustakaan kuulunut suuressa salissa. Vakavina istuivat jurymiehet paikoilleen. Puheenjohtaja ojensi tuomion asianomaiselle virkamiehelle, joka luki:
— Dina Nilsen contra Frank Plummer. Me yllämainittua riitajuttua tutkimaan valitut jurymiehet katsomme oikeaksi tuomita vastaajan maksamaan kantajalle viisitoistatuhatta dollaria vahingon korvausta. —
Kuului kiljahdus, ja Dina heittäytyi kaikkien nähden isänsä kaulaan, sitten syöksyi hän Linnerin luo ja suuteli häntä otsalle. Linnerin silmät loistivat, hän vapisi kuin haavanlehti ja koetti tarttua pöydän reunaan, mutta käsi ei tehnyt tehtäväänsä, hän kaatui tiedotonna lattialle. Syntyi yleinen sekasorto. Linner kannettiin pois. Vastaajan asiamies nousi tulistuneena ja vaati, että asia oli otettava uudestaan tarkastettavaksi, sillä tuomio oli hänen mielestään ristiriitainen todistuksiin nähden, sekä tuomittu summa aivan liian suuri.
Linner vietiin kotiin ja kannettiin huoneeseensa. Lääkäri tuli ja iski suonta, mutta pudisti päätään. Jännitys oli ollut liian voimakas. Hänen tavaton elämäntapansa, hänen hyödyttömät kieltäymisyrityksensä ja rasittava ajatustyö, kaikki tämä oli käynyt yli hänen voimiensa. Useita päiviä makasi hän puhumatonna ja, kuten näytti, tiedotonna. Nilseniläiset ja Agnes äitinensä olivat olleet katsomassa häntä, mutta hän ei näyttänyt tuntevan heitä. Neljäntenä päivänä oli hänen katseessaan vähän enemmän eloa. Hän avasi silmänsä ja huomasi hotellin isännän istuvan vieressään. Puhe oli vielä epäselvää.
— Hän suuteli minua otsalle, eikö totta? Eli olenko minä nähnyt unta? Viatoin tyttö on suudellut minua; se puhdistaa monta syntiä; sovittaa monta pahaa; se antaa sovitusta elämässä ja — kuolemassa.
Hän sulki silmänsä ja lisäsi hetken kuluttua:
— Tiesin, että se murtaisi minut, mutta se onkin parempi… paljoa parempi. Minun elämälläni ei ole mitään tarkoitusta. Ja mehän voitimme, me voitimme, eikö niin?
— Ne ovat joka päivä käyneet katsomassa teitä, sekä Nilsenin väki, että rouva Pryts — sanoi isäntä.
— Jumala heitä siunatkoon — vastasi Linner.
— Olettehan parempi tänään, herra Linner? — ettekö olekin? Tahtoisitteko jotain? Ehkä sampanjaa eli mitä hyvään? Sanokaa vaan, niin tuodaan.
Linner pudisti päätään, mutta sitten hän käänsi katseensa isäntään ja sanoi:
— Niin, olisi jotain, jota haluaisin, mutta… mutta… se on kallista.
— Älkää siitä huoliko — sanoi isäntä. — Te olette ansainnut minulle siksi monta killinkiä, ettei se ole liikaa, jos minä puolestani koetan tehdä mitä voin. Sanokaa pois vaan!
— Jos kuolisin, hankkisitte varmaan vähän kukkia haudalleni — sanoi Linner. — Ettekö voisi antaa niitä nyt minulle? Nyt voisin nauttia niistä, kuoltuani on taas yhdentekevää…
— Minkälaisia kukkia tahtoisitte?
— Hm… ne ovat kalliita — vastasi Linner.
— Ei haittaa; olenhan luvannut, että saatte niitä.
— Antakaa vähän kieloja ja ruusuja, mieluimmin nuppuja, aukeamaisillaan olevia nuppuja, keltasia ja punasia. Ne täyttävät huoneen tuoksullaan ja loistollaan, ja kielot muistuttavat Norjaa. Olen usein keväisin poiminut niitä laaksoista. Ne ovat niin kauniita, puhtaita ja viattomia, kuin nuoret tytöt. Ne muistuttavat Jennietä ja häntä tänään… vai oliko se tänään?
Linner meni uudestaan tainnoksiin. Kun hän taas heräsi, istui isäntä vaimoineen hänen vieressään. He olivat tuoneet korillisen ruusuja ja kieloja, pistettyinä tuoreisiin sammaliin.
Linner hymyili ja viittasi, että he asettaisivat korin hänen kasvojensa lähelle.
— Kuinka suloista, kuinka ihanaa — kuiskasi hän. — Pankaa ne nyt laseihin päänaluksen kummallekin puolelle, niin saan maata ruusujen ja kielojen keskellä, antakaa minulle muutamia. Ja tuokaa sitten viuluni! Soitto ja kukat kuuluvat yhteen.
Isäntä toi viulun sillä aikaa, kun hänen vaimonsa järjesti kukkia.Kyynel vierähti Linnerin poskelle, kun hän tarttui käyrään.
— Hyvästi, viimeinen, ainoa ystäväni — sanoi hän hiljaa ja suuteli viulua. — Kun minä kuolen — lisäsi hän kääntyen isäntään päin — niin antakaa tämä Arne Nilsenille ja sanokaa, että soitan hänelle elämän onnea… Ja nyt… vielä yksi pyyntö! Te olette ollut niin hyviä minulle; älkää sentähden pahastuko, että minä pyydän teitä jättämään minut vähäksi aikaa yksikseni. Tahdon nauttia kukkien tuoksusta ja unhoittaa nykyisyyden. Tahdon muistella lapsuudenaikoja ja Jennietä… Ja niin avaa ehkä Pietari mieluummin oven minulle, kun tulen ruusujen ja kielojen tuoksussa, kuin jos haisisin oluelta ja juustolta — lisäsi hän leikillisesti.
Isäntä nyökkäsi vaan ja poistui vaimoineen varpaillaan hiipien. He pysähtyivät oven taa jättäen sen raolleen. He pelkäsivät hänelle jotain tapahtuvan.
Huoneessa oli kauan aivan hiljaista; sairas puheli kuiskaten itsekseen. Sitten kuului heikko, värisevä ääni viulusta. Linner koetti soittaa erästä kappaletta, mutta voimat pettivät.
— Loppu, loppu — huokasi hän. Sitten oli taas kaikki hiljaista. — Jennie, Jennie, tahdotko ottaa vastaan minut, kun tulen — huudahti hän. — Soittoa, kukkia, kieloja ja ruusuja… ne rukoilevat puolestani… ne… kukat… ovat sinulle…
Äkkiä nousi hän istumaan vuoteellaan.
— Me voitimme, eikö niin, me voitimme — huudahti hän.
Kuului räiskäys, viulu putosi lattialle synnyttäen valittavan äänen. Isäntä riensi vaimoineen sisään. Linner makasi — kuolleena. Toisella kädellään piteli hän vielä käyrää. Hän ei ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta. Poskien tumma puna oli kadonnut ja sijaan tullut kuolon kalpeus. Tuuhea tukka muodosti seppeleen hänen päänsä ympärille. Ruusut tuoksuivat hänen vieressään, punaset ja keltaset, ja kieloja oli pudonnut hänen rinnallensa.
Tuomio oli sattunut Frank Plummeriin, kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta. Sekä hän, että hänen asianajajansa olivat olleet niin varmat, ettei Frankia uskallettaisi tuomita ilman todistuksia, etteivät olleet edes koettaneet lahjoa juryn jäseniä. Asianajaja oli turvautunut ainoaan mahdolliseen keinoon, hän oli vaatinut asian uuden käsittelyn alaiseksi. Eräässä myöhemmässä oikeuden istunnossa suostuttiinkin tähän pyyntöön.
Nyt täytyi hankkia muutamia todistajia. Ja niitä oli saatava mistä hyvänsä. Ei säästetty vaivoja eikä rahaa. Frank kirosi itsekseen sitä onnetonta hetkeä, jona hän oli antanut vallan himoillensa. Koko hänen tulevaisuutensa oli nyt tärvelty. Toisinaan mietti hän, eikö sittenkin olisi parasta mennä naimisiin Dinan kanssa ja karata sitten Wisconsin metsiin, kuten Fanny ja Charles. Mutta sekin oli nyt myöhäistä. Hän pelkäsi, että Daniel Nilsen olisi ampunut hänet, kuin koiran, jos hän olisi vielä mennyt hänelle asiaa esittämään, eikä Dinakaan olisi tainnut suostua enää. Hänhän oli sallinut häntä julkisesti häväistävän, vaikka tiesikin hänen syyttömyytensä. Mitä oli tehtävä? Hän oli joutunut kaltevalle pinnalle, ja nyt saisi hän luisua päähän saakka. Hänen täytyi tavalla taikka toisella päästä tästä asiasta ja sitten matkustaa pois kaupungista. Täällä olo oli mahdoton. Hänet oli eroitettu nuortenmiesten kristillisestä yhdistyksestä, hänen entiset ystävänsä kaihtivat häntä, hän ei voinut enää seurustella kunnollisten ihmisten kanssa, tuskin kaduilla liikkua. Sanomalehdet olivat tehneet laveasti selkoa oikeudenkäynnistä ja osoittaneet myötätuntoisuutta tuolle onnettomalle tytölle. Jos asia olisi päättynyt tähän, olisi hän voinut heti puikkia tiehensä, mutta hänhän oli pyytänyt asian uudestaan otettavaksi esille. Isänsä ja perheen tähden ei hän voinut menetellä toisin. Sehän olisi ollut sama, kuin rikoksen tunnustaminen. Joku pelastustäytyilöytyä, mimmoinen tahansa.
Frank oli huomattavasti vanhentunut näinä kuukausina. Hän ei enää voinut olla iloinen, ja hänen käytöksensä oli tullut araksi ja epävarmaksi. Vanha Plummer, asianajaja ja Frank pitivät kaikessa hiljaisuudessa neuvotteluja "paratiisissa". Suunnitelma oli ajoissa valmistettava.
— Ensiksikin on tuleva jury saatava puolelle — sanoi asianajaja.
— Otatteko toimittaaksenne sen — sanoi vanha Plummer.
— Jos kukkaronne on minun käytettävänäni, vastasi asianajaja. —Tällaisissa asioissa ei säästäväisyys ole paikallaan.
— Peijakkaan tyttöletukka! — mutisi vanha Plummer. — Sinä saatat minut häviöön tämän asian takia, Frank.
— Siis on paras, että maksan vaaditun summan, pääsen sitte kaikista nuhdesaarnoista — vastasi Frank vihaisesti.
— Sinä? Kyllä kai! Mistä aiot ottaa rahat? Ei, kyllä se on sinun vanhan isäsi pussi, jota tässä veroitetaan — porisi ukko Plummer.
— Me emme ole tulleet tänne väittelemään siitä, isä — vastasi Frank. — Joko täytyy asian mennä menoaan eli on se lopetettava nyt heti. Tee, kuten tahdot!
— Sitten olisi aivan välttämätöntä hankkia yksi tai pari todistajaa, mieluimmin kaksi, jotka voisivat todistaa olleensa tekemisissä miss Nilsenin kanssa ennen — sanoi asianajaja johtaakseen puheen oikealle tolalle.
— Onko se välttämätöntä? — kysyi Frank synkästi.
— Se on ainoa keino, sanoi asianajaja. — Tuollaiset palvelustytöt, vallankaan skandinavialaiset, eivät ole juuri kovin turhantarkkoja, jotta asian voi luullakseni aivan helposti järjestää.
— Hän ei ole mikään tavallinen palvelustyttö! — huudahti Frank.
— Jaha, jos te, herra Plummer, rupeatte puolustamaan häntä, on paras antaa asian raueta, sanoi asianajaja.
— Kas niin, heitä nyt hiiteen kaikki tunteellisuus, Frank, sanoi isä. — Sinä se olet tämän sopan keittänyt… Voitteko te, herra asianajaja, hankkia sellaiset todistajat.
— Se on minulle sangen vastenmielistä, vastasi asianajaja. — Jätän mieluummin sen tehtävän teidän huoleksenne. Ehkä teidän ystävienne joukossa on joku, joka on teille kiitollisuuden velassa, eli joku, joka huonoja raha-asioitansa korjatakseen tekisi teille tuon pienen palveluksen?
Plummer mutisteli huuliansa ja mietti.
— Täytyykö siinä vannoa? — kysyi hän.
— Kyllä, se on ehdoton välttämättömyys, mutta se nyt ei paljoa merkitse, vastasi asianajaja. — Tunnen irlantilaisia, jotka vannovat mitä hyvänsä. Vala on heille vaan muotoasia.
— Voittehan mainita minulle muutamia sellaisia henkilöitä, niin voin antaa puhutella heitä, sanoi vanha Plummer.
— Ja sitten vaaditaan luonnollisesti ehdotonta vaitioloa, sanoi asianajaja. — Jos voidaan todistaa, että hänen maineensa on epäiltävä, menettävät hänen sanansa uskottavaisuutensa, eikä jury voi tuomita Frank Plummeria, jos vielä jury on edeltäpäin lahjottu. Asia raukeaa ja hän saa maksaa oikeuskulut. Pitemmälle emme siinä pääse.
Frank nousi äkkiä ja meni ulos. Asianajaja kääntyi hymyillen mrPlummeriin.
— Poikanne näyttää olevan hyvin herkkäsydäminen, sanoi hän.
— Hän on raukka, vastasi vanha Plummer äreästi. — Hän heittää ensin kastanjat uuniin ja antaa ne sitten toisten noukkia sieltä itselleen. Niin, niin, herra asianajaja, tapaamme tuonnempana.
Samana iltana lähetti vanha Plummer intiaanipojalleen GeorgeWashingtonille näin kuuluvan kirjeen:
"Tule heti, tarvitsemme sinua. Saavu konttooriini! James Plummer."
Neljätoista päivää myöhemmin seisoi siellä tuo mahtavalla nimellä varustettu poika pitkine kiharoineen ja leveälierisine teksashattuineen. Isä kertoi hänelle lyhyesti Frankin oikeusjutun.
— Ja sitten? — sanoi poika.
— Tarvitsemme nyt pari henkilöä, jotka voivat todistaa olleensa ennen tekemisissä tuon Dina Nilsenin kanssa. Toisen täytyy hävitä meidän tai hänen, ja kun ei ole muuta valittavana, täytyy koettaa pelastua niin hyvin kuin taitaa.
— Ymmärrän, joko tappaa tahi kuolla itse, vastasi poika.
— Täällä on vaikea saada ketään tekemään sitä, jatkoi isä, — ja on se sitäpaitsi vaarallistakin, sillä voi tapahtua, että asianomaiset muuttavat jälkeenpäin mielipidettä. Mutta jos joku vieras sen tekisi ja katoaisi sitten yhtä äkkiä, kuin oli tullutkin, ei olisi mitään pelkoa.
— Senkötähden pyysit minua tulemaan tänne? — kysyi poika.
— Sinä olet lähin pelastamaan perheen kunniaa. Ja minä ajattelin, ettet olisi niin kovin arka maineestasi täällä, kunhan se vaan on all right Wisconsissa. Se menee sitäpaitsi pian ohitse. Sanomalehdet puhelevat siitä muutaman päivän ja sitte unhotetaan koko asia.
— Ja mitä minun pitäisi todistaa?
— Niin, katsos, sinä olet ollut huvittelemassa täällä — ajan voimme sitten tarkemmin määrätä. — Eräänä iltana olit sinä toverinesi Cardiff & Donaldsonin kahvilassa, ja siellä tapasit Dina Nilsenin ja… niin, lopun ymmärrät. Sellaistahan sattuu usein matkustavaisille.
— Mutta enhän tiedä edes minkänäköinen hän on.
— Saat nähdä hänet oikeudessa.
— Täytyykö siinä vannoa?
— Luonnollisesti, mutta sellaisista asioistahan ei metsän poika välitä.
— Maksetaanko siitä valheesta?
— Viimeksi tavatessamme sovimme, että saat sahan etkä mitään muuta. Mutta nyt lupaan sinulle kolmanneksen perinnöstä, jos teet meille tämän pienen palveluksen.
— Rahoja ei koskaan voi saada liiaksi — vastasi intiaani-poika.
— Mutta nimesi on luonnollisesti muutettava… ei George Vashington… se kyllä kelpaa, mutta Plummer ei sovi, se herättäisi epäilystä. Saat ilmoittaa nimeksesi Frager, tai joku sellainen.
— Saanko perinnönjakomääräyksesi kirjallisesti ja todistettuna? — sanoi George.
— Saat, vastasi vanha Plummer.
Sopimus oli valmis ja George Vashington katosi ilmestyäkseen uudestaan oikeudenkäynnin aikana.
Dina oli pitänyt juryn tuomiota suurena hyvityksenä ja lohdutuksena vaikeassa asemassaan. Hän oli muuttanut takaisin isänsä luo, ja tämä puolestaan oli nyt häntä kohtaan itse hyvyys. Mrs Valter kävi usein katsomassa häntä, ja oli hän herättänyt monen muunkin lämminsydämisen naisen myötätuntoisuuden Dinaa kohtaan. He kävivät hänen luonansa ja lähettivät työtä enemmän, kuin hän ehti saada valmiiksikaan.
Tuli sitten aika, jolloin hänen lapsensa oli näkevä päivän valon. Nyyhkien painoi hän tuota viatointa olentoa rintaansa vastaan. Daniel Nilsen seisoi sekavin tuntein kehdon vieressä. Kuitenkin sai tuo käsiään huitova, avutoin raukka Danielin heltymään. Hän otti pojan käsivarsilleen ja katseli sitä, ja kyynel vierähti hänen silmästään pudoten pienokaisen poskelle. Kuinka hän olisikaan ollut iloinen, jos olisi saanut sekoittamattomin tuntein ottaa syliinsä pienen tyttärenpoikansa! Mutta nyt oli sekoittunut katkeruutta poikaan, kehtoon, kaikkiin muistoihin ja seikkoihin, mitkä häntä koskivat.
* * * * *
Vasta helmikuussa tuli oikeusjuttu uudestaan otettavaksi esille, ja samat tuskat olivat vielä kerran kestettävät.
Dina olisi mielellään antanut jäädä koko asian sikseen, ja Frank olisi saanut sopia asian pahan omantuntonsa kanssa. Hän ei tuntenut mitään kostonhalua, olihan hän saanut oikeutta. Mutta nyt pakotti häntä siihen Frank. Voi, jospa se olisi ohi! Olikohan hänen itsensä välttämättä oltava oikeudessa? Niin, ehkä. Kukapa puhuisi hänen puolestaan? Linner oli kuollut; hänen haudalleen vei hän joka sunnuntai tuoreen kukka-seppeleen. Tarvitsiko hän asianajajan? Eihän sitä, mikä jo oli todistettu, voitane kumota, ja hänen puolestaan oli sanottu jo mitä sanomista oli.
Mrs Valter kuitenkin aavisti, että taistelu tällä kertaa tulisi paljoa ankarammaksi, kuin edellisellä, ja hän oli hankkinut avuksi erään nuoren, vasta kaupunkiin muuttaneen asianajan, joka mielellään tahtoi ansaita kannuksensa.
Ratkaiseva päivä oli käsissä. Suuri oikeussali oli yhtä täyteen ahdettu, kuin edelliselläkin kerralla. Useita Dinan ystäviä, kaupungin arvokkaimpia naisia istui mrs Valterin kanssa ensimäisessä penkissä. Daniel istui tyttärineen asianajajan pöydän vieressä. Frank ei ollut saapuvilla.
Toimitus alkoi, ja todistajat tuotiin esiin. Saatuaan puheenvuoron nousi Plummerin asianajaja.
— Arvoisat naiset ja herrat jurymiehet — alkoi hän. — Minä lupasin viimekerralla päämieheni puolesta näyttää toteen, ettei Dina Nilsen ole niinkään viatoin, kuin näyttää, ja etteivät hänen sanansa siitä syystä myöskään ole niin erityisesti luotettavia. Ne todistajat ovat nyt täällä.
Hän viittasi kädellään. Samassa nousi paikaltaan komea, vakavan näköinen mies, jonka pikimustat kiharat ympäröivät harvinaisen kauniita kasvoja ja valuivat alas olkapäille. Kun hän mainitsi nimensä, George Vashington, purskahti yleisö nauruun. Mutta George Vashington ei menettänyt hetkeksikään arvokkaisuuttaan. Hän teki valan ja istuutui todistajien penkille. Kun sitte asiaan kuuluvat muodolliset kysymykset ja selvitykset olivat tehdyt, alkoi seuraava kuulustelu:
— Oletteko nähnyt ennen tämän naisen?
— Olen.
— Missä?
— Cardiff Donaldsonin kahvilassa.
— Milloin?
— Vähän toista vuotta sitten marraskuussa.
— Oliko teillä mitään tekemistä hänen kanssaan?
— Minä seurustelin hänen kanssaan.
Naurua ja kuiskauksia kuului yleisön joukosta, mutta George oli yhtä tyyni. Dina nousi mielenliikutuksesta ja huudahti:
— Se on valetta, valetta, joka sana!
Tuomari käski hänen olla vaiti.
Dinan asianajaja koetti ristikuulustelulla saada George Washingtonia sotkeutumaan puheisiinsa, mutta tämä säilytti järkähtämättömän tyyneytensä ja väisti kaikki ansat.
Useampia todistajia kutsuttiin esille. Ensiksi eräs irlantilainen kertoi, että hän oli tavannut Dinan vieläkin pahemmassa paikassa, ja lopuksi saman paikan omistaja, ilkeännäköinen akka todisti, että Dina Nilsenin tapana oli käydä hänen luonaan.
Dina oli vaipunut paikalleen. Nyyhkien nojasi hän isänsä rintaa vastaan. Niin ilkeäksi, niin perkeleelliseksi ei hän ollut luullut maailmaa. Hän oli myyty, petetty, auttamattomasti kadotettu, ja Frankilla oli ollut sydäntä tehdä tämä.
Mrs Valter nousi ja huusi viitaten ympärilleen:
— Me kaikki naiset menemme takuuseen hänestä. Se on halpamainen vale, tämä syytös!
Mutta tuomari neuvoi häntä pysymään tyynenä; muussa tapauksessa tyhjennettäisiin koko sali. Dinan asianajaja koetti, viitaten edellisessä oikeudenkäynnissä annettuihin todistuksiin, selittää, että näissä todistuksissa täytyi olla jotain väärin käsitystä, joko oli joku toinen sattumalta niin yhdennäköinen, tahi olivat ne kokonaan Plummerin rikkauden hedelmiä. Hän sanoi, että olisi kovin karkeata, jos Minneapoliksen tuomioistuin todellakin antaisi tuomionsa sellaisenkin todistuksen perusteella, minkä tuo äskenmainittu rouvasihminen kykeni antamaan, ja hän toivoi, että jury nyt, kuten edelliselläkin kerralla suojelisi viatointa väkivallalta kaikista viekkaista suunnitelmista huolimatta.
Plummerin asianajaja nojasi tyytyväisesti hymyillen tuolinsa selustaan. Tiesihän hän edeltäpäin minkälainen juryn antama tuomio tulisi olemaan. Ei ollutkaan erittäin helppoa saada juryyn henkilöitä, jotka olisivat jollain tavalla olleet riippuvaisia Plummerista eivätkä mistään hinnasta olisi tahtoneet tuomita hänen poikaansa. Juryn tuomio oli yksimielinen: Frank Plummer vapautettiin, ja Dina Nilsen määrättiin maksamaan oikeuskulut.
Sydäntäsärkevä kiljahdus kuului salissa, ja ennenkuin kukaan ehti estää oli Dina syöksynyt keskelle lattiaa. Hän kohotti molemmat kätensä taivasta kohti ikäänkuin houraillen ja huusi:
— Ja minä kutsun täten Frank Plummerin kohtaamaan itseään Kaikkivaltiaan tuomioistuimen edessä, missä jokaiselle oikeutta jaetaan! Jumala häntä armahtakoon!
Ja kädet silmillä hän syöksyi ulos. Kuulijat väistivät häntä liikutettuina. Isä tahtoi rientää hänen jälessään, mutta hänet ympäröittiin jokapuolelta, tahdottiin osoittaa myötätuntoisuuttaan hänelle.
— Laskekaa minut ulos, laskekaa minut ulos — pyysi hän ja koetti raivata tietä itselleen. — Hän lopettaa päivänsä muutoin.
Ovessa seisoi mrs Valter.
— Mikä häpeä! — sanoi hän Nilsenin korvaan. — Me maksamme luonnollisesti kulut.
Daniel Nilsen ei kuullut. Hän riensi kotiin niin nopeasti, kuin voi. Pari kertaa täytyi hänen pysähtyä hengittämään, mutta sitten hän riensi taas eteenpäin. Ei saanut tulla liian myöhään. Hän riuhtasi huoneensa oven auki. Naapurin vaimo tuuditteli pienokaista siellä.
— Onko tyttäreni ollut täällä?… Herra Jumala, minne hän on mennyt?… Joki, joki! — huusi hän.
Hän juoksi lähimmälle sillalle, samalle minkä luota mrs Valter oli löytänyt Dinan tuona unohtumattomana iltana. Hän näki muutamia miehiä juoksevan pitkin toista rantaa ja viittovan toisille, jotka sysäsivät vesille venettä.
— Mitä siellä? — huusi Daniel.
— Eräs nainen on heittäytynyt virtaan; nyt joutuu hän jääkappaleiden alle.
Sanaakaan lausumatta hyppäsi Daniel veneeseen, sieppasi rannalta vankan seipään ja sysäsi voimakkaalla liikkeellä veneen rannasta. Hän oli näkevinään vilahduksen hänen hameestaan jääkappaleiden joukosta.