— Pieksävät sinut siellä raajarikoksi… — sanoi vaari itkusilmin.
— Tokkopa! Mutta entäs, kun eivät pieksäkään, — huudahti poika jonkinlaisella uhmalla, — entäs sitten? Sittenpä siitä pääseekin selville vesille. Ei minua niinkään joka mies pieksä.
Mutta äkkiä, miten ollakaan, menetti poika rohkeutensa. Hän oli hetken aikaa ääneti ja virkkoi sitten hiljalleen, poika riepu:
— Tahikka menen luostariin…
— Jospa vainenkin luostariin! — huokasi vaari vilkastuen, mutta uusi yskänpuuska pani hänet pian jälleen väänteleimään.
Heidän päänsä päältä kuului rattaiden ratinaa ja kajahti huuto.
— Lautta hoi!… Lautta ho-hoi! — tärisytti ilmaa joku mahtavan äänekäs kurkku.
Vaari ja Lenjka säpsähtivät ja kavahtivat seisaalleen, siepaten reppunsa ja sauvansa.
Ratisten ja vingahdellen ajoivat rannan hiekalle kaksipyöräiset rattaat. Niissä seisoi kasakka, lakki toisella korvalla, kaula kenossa. Hän oli juuri uudelleen kiljaisemassa ja veti parhaillansa, suu ammollaan, ilmaa keuhkoihinsa. Siitä hänen leveä, pullistunut rintansa, näytti entistä pulleammalta. Tuuhea, musta parta verhosi kasvoja, alkaen silmäin alta, jotka olivat selkoselällään ja ponnistuksesta vertyneet, ja parran silkkisessä kehyksessä välkähtelivät miehen valkoiset hampaat. Paidan ja harteille huolimattomasti heitetyn takin alta näkyi karvainen, ahavoitunut rinta. Koko hänen tukeva ja kookas olentonsa, niinkuin kömpelön suuri, lihava papurikkokin sekä suuret, paksuanturaiset rattaanpyörät, — kaikki osoitti itsetietoista kylläisyyttä, voimaa, terveyttä.
— Hoi, ho-hoi!
Vaari ja Lenjka kaappasivat lakit päästään ja kumarsivat syvään.
— Päivää! — mörähti vastatullut tylysti. Katsahdettuansa vastaiselle rannalle, jossa mustalaitainen lautta verkalleen ja kömpelösti läksi liikkumaan ulos pensaikosta, alkoi mies tarkasti tähystellä kerjäläisiä.
— Venäjänkö maasta?
— Sieltä juuri, ystäväiseni, — vastasi Arhippa kumartaen.
— Nälkäkö on siellä, vai?
Kasakka hyppäsi maahan ja rupesi jotain korjailemaan valjaissa.
— Torakatkin nälkään kuolevat!
— Hei! Vai torakatkin? Ei maar teiltä sitten murenat maahan jouda!Kylläpäs syötte tarkkaan. Ei nälkä tule, jos kelpo lailla työtä tekee.
— Maassa on vika, terttuseni, maassa. Vastaan panee, ei anna. Tyhjäksi mehusta on maa meillä imetty.
— Tyhjäksikö? — virkkoi kasakka päätään heilauttaen. — Maa antaa aina; sitä varten se on ihmisille suotukin. Älä maata syytä, syytä maan muokkaajaa. Raatajat on teillä huonot. Niin juuri. Hyvän raatajan kourissa kivikin tottelee ja leivän antaa. Olekos käynyt Mustanmeren maissa? Siellä, äijä parka, kivikotkin kynnetään.
Lautta saapui. Kaksi rotevaa, punanaamaista lautturikasakkaa seisoi siinä, välinpitämättömästi ponnistaen paksuilla jaloillaan lautan kanteen. Lautta tärähti rantaa vasten. Miehet horjahtivat ja päästivät köyden käsistään, katsahtivat toisiinsa ja alkoivat löyhytellä.
— Kuumako on? — irvisti matkamies taluttaen hevostansa lautalle ja kädellään kajoten lakkinsa laitaan.
— Huhhuh! — äänsi toinen lautturi, pisti kädet syvälle roimahousujensa taskuihin ja astui rattaiden ääreen. Hän vilkaisi niihin ja veti kovasti ilmaa nenäänsä, niinkuin mitä vainuten.
Toinen istahti kannelle ja alkoi ähkien vetää saapasta jalastaan.
Vaari ja Lenjka astuivat lautalle ja lyyhistyivät laitaa vasten, katsellen kasakoita.
— No, lähtäänpäs nyt! — komensi rattaiden isäntä.
— Etkös tuonut mitään juotavaa tullessasi? — kysäisi rattaita nuuskinut.
Toinen oli saanut saappaan jalastaan. Ties mistä syystä hän nyt, silmäänsä siristäen, katseli varren sisään.
— En. Kuinka niin? Vähenikö virrasta vesi, vai!
— Vesi!… Onhan minä vettä…
— Viinaako? En tuonut viinaa.
— Mitenkäs sinä ilman viinaa? — kysäisi toinen, miettiväisenä tuijottaen lautan kanteen.
— Lähtään pois nyt vaan!
Kasakka vetämään saapasta jalkaan. Toinen sylkäisi kouriinsa ja tarttui köyteen. Matkamies rupesi auttamaan häntä, jotta hytkähtäisi lautta ja lähtisi liikkeelle.
— Äijä hoi! Miks'et tule auttamaan sinäkin? — virkkoi saappaan vetäjäArhipalle.
—- Eihän minusta mihin, poikaseni! — vastasi vaari valittavalla, puoleksi laulavalla äänellä.
— Ei niitä huoli auttaa. Tulee ne toimeen yksinkin, — arveli Lenjka ja, ikäänkuin vakuuttaakseen vaarille sanojensa todenperäisyyttä, laskeusi raskaasti polvilleen lautan kannelle.
Vaari virkkoi hänelle eten kehdaten jonkun nuhtelevan sanan, ja, saamatta siihen vastausta, alkoi kovasti tömisyttää jalkojansa, nojaten niillä lautan kanteen.
— Katsopas, Lenjka, noita miehiä tuossa! Kookasta ja kylläistä väkeä.Hätäkös täällä on talonpojan elää! — Niin kuiskaili Arhippa kumartuenLenjkan puoleen, joka katseli laidan yli veteen.
Vuolas vesi koetteli painaa lauttaa alas virtaa, kumeasti loiskahdellen sen kupeita vasten. Lautta hätkähteli ja horjahteli, verkalleen liikkuen eteenpäin.
— Senkin karju! Raatajat muka huonoja! Ei ole mies ikinä sellaista työtä unissaankaan nähnyt! — kuiskasi vaari. — Miksikähän se Jumala antaakaan muutamille niin runsaasti ja jättää toiset ilman? — Hän oli vaiti hetken aikaa, ikäänkuin odotellen vastausta pojalta, mutta vastasikin itse: — sillä tapaa Hän vain koettelee ihmistä. Ken napisemaan rupeaa ja nurisemaan, se joutuu hukkaan, eikä pidä hänellä oleman iloa eikä rauhaa elämässään.
Veteen katsellessaan Lenjka tunsi suloista huumausta. Kova virta oli väsyttänyt hänen silmänsä, ja nyt ne pyrkivät painumaan kiinni. Vaarin käheä kuiske, köyden natina ja laineitten mehevä loiskina tuudittelivat häntä tuudittelemistaan. Häntä raukaisi ja torkutti, ja hänen teki mieli laskeutua lautan kannelle pitkäkseen. Mutta äkkiä tuli sysäys ja hän kaatui.
Hän avasi silmänsä ja alkoi katsella ympärilleen. Kasakat nauroivat hänelle kiinnittäen lauttaa kulon polttamaan kantoon rannalla.
— Uniko voitti, poika ressu? Nouse rattaille, niin pääset stanitsaan [kasakkakylä] asti. Nouse sinäkin, vaari!
Vaari kiitti kasakkaa yksitoikkoisella, painuneella äänellä ja kiipesi ähkien rattaille. Lenjka hyppäsi hänkin sinne, ja niin he läksivät ajamaan, hienon tomun pöllytessä, joka vaikutti sen, että vaari tuontuostakin oli tukehtua yskästä.
Kasakka alkoi laulaa. Omituista oli tuo laulu: äkkiä sävel keskeytyi ja päättyi vihellykseen. Vuoroin alkoi lause aivan puhetapaan, mutta yks kaks se katkesi, ja sitten seurasi jotain korkealla kurkkuäänellä. Hän tuntui soluttelevan säveliä niinkuin olisi rihmaa purkanut kerältä: missä solmu, siitä rihma poikki.
Laulu oli luonteelleen aivan samanlainen kuin tuo ääretön arokin: siinäkin vallitsi yksitoikkoisuus, jota siellä täällä keskeytti autereinen, ilmassa leijaileva ilmiö.
Rattaan pyörät vingahtelivat vaikeroiden, pöly kiiti pilvinä, vaari yski yhtämittaa, nytkähdellen, mutta Lenjka ajatteli, kuinka sitä pian tullaan stanitsaan ja siellä sitä taas pitää ruikutella honottavalla äänellä: Jeesuksen Kristuksen nimeen… Stanitsan pojat siellä taas rupeavat härnäämään häntä, ja ämmät pistävät vihaksi alituisilla kysymyksillään Venäjästä ja sen semmoisesta… Ei ole silloin hauska katsella vaaria, joka yskii entistä enemmän ja kyykisteleikse entistä syvemmälle, niin että hänen itsensäkin on hankala ja paha olla, ja haastelee niin liikuttavasti, nyyhkien aina väliin ja kertoen sellaista, missä ei ole perää eikä pontta… Kertoo, esimerkiksi, että Venäjällä kansaa ihan kujille kuolee, ja sinne ne ruumiit jää, eikä niitä kukaan kykene korjaamaan, sillä nälkä on pannut kaikki ihan pyörälle päin. Eiväthän he vaarin kanssa olleet sellaista missään nähneet. Sellaista se vaari laskettelee siksi vain, että ihmiset olisivat auliimpia. Mutta mihinkäs ne almut täällä panee? Kotipuolessa maksetaan niistä neljäkymmentä kopeekkaa puudalta, mitäpä viisikinkymmentä, mutta täällä ei niitä kukaan osta. Täytyy näitä antipaloja, usein makuisiakin, viskata repusta arolle. Ja miksikä se vaari oikein vetelehtiikään turhanpäiten stanitsasta toiseen? Pysyisi edes viikon päivät yhdessä kohden, mutta eipäs: tulee, kiertelee, kerjää ja sitten kiiruimman kaupassa pois, niinkuin varas vainoojia pakoon… Kerran oli Lenjka ottanut puheeksi tuon asian vaarinsa kanssa, mutta ukko oli harmissaan ja tuskallisesti vastannut:
— Pidä suus kiinni, tuhma poika! Sin'et ymmärrä mitenkä paljon huolta minä sinusta pidän. Etkä sinä sitäkään tiedä, mikä minun meininkini on. Mutta kukaties vaari vanha tavoittelee onnea sulle, tahtoo sinua säästää raskaalta maantyöltä… Niin justiin! Pidä sinä vaan suus kiinni!
— Kerjuulleko sitä lähdettiin? — kysäisi kasakka, vilkaisten olkansa yli takana kyyröttäviin olentoihin.
— Minnekäpäs sitä muuanne, isäntä hyvä! — huokasi Arhippa vaari.
— Nousehan seisaalles, vaari, niin näytän missä minun kotini on; saatte tulla yöksi meille.
Vaari yritti kohottautua, mutta vaipui jälleen alas lyöden kylkensä rattaiden laitaan ja parkaisten surkeasti.
— Voi sua, ukon rähjä! — murahti kasakka sääliväisesti. — No ykskaikki, vaikk'et näekään. Kun tulee maatapanon aika, niin kysy, missäMusta Antti asuu. Min' olen Musta Antti, minä. Ja nouskaa pois nyt!Hyvästi jääkää!
Siinä kohden, missä vaari ja Lenjka olivat astuneet rattailta, kasvoi tiheässä poppeleita. Niitten välitse näkyi kattoja ja aitoja, ja kaikkialla, niin oikealla kuin vasemmallakin, kohoili taivasta kohti samanlaisia puuryhmiä. Lehdille oli yltäänsä laskeunut harmaata pölyä, ja paksujen, solakkain runkojen kuori oli monessa kohdin helteestä halkeillut.
Heistä suoraan eteenpäin kulki kuja kahden lautalaipion välitse. Sitä myöten oli mennyt äskeinen kasakka rattaineen. Tätä kujaa hekin, vaari ja Lenjka, läksivät astumaan verkalleen ja huojumalla, niinkuin konsanaankin sellaiset, jotka ovat paljon kulkeneet jalkaisin.
— Mitenkäs tästä nyt lähdetään? Yhdessäkö vai kukin haaralleen? — kysäisi vaari ja vastausta odottamatta lisäsi: — Paras olisi kulkea yhdessä; kovin vähän ne sinulle antavat. Et osaa pyytää, poika.
— Mitäs sitä paljolla tekee? Eihän sitä kaikkea kumminkaan jaksa syödä… — vastasi Lenjka jurosti, katsellen ympärilleen.
— Mitäkö tekee? Voi hassua, sua!… Entäs kun sattuu sellainen, joka ostaa? Sepä se! Rahan maksaa. Eikä se raha mikään mitätön asia ole. Rahaa kun on, niin et maar joudukaan hukkaan, kun minä kuolen.
Lempeästi myhähti vaari ja silitti pojanpoikansa päätä.
— Arvaas, miten paljon minä olen säästänyt! Arvaas nyt!
— No minkä verran? — kysäisi Lenjka huolettomasti.
— Yksitoista ja puoli ruplaa!… Jaa-a!
Mutta Lenjkaan ei vaikuttanut tuo rahasumma eikä vaarin riemuitseva äänikään.
— Laps mikä laps! — kuiskasi vaari. — Eri haaroilleko mennään, vai?
— Niin mennään.
— No mennään. Tule sitten kirkolle myöhemmin.
— Tulen.
Vaari kääntyi kujalle vasempaan. Lenjka läksi edelleen. Kuljettuaan kymmenisen askelta hän kuuli vapisevan äänen: "Rakkaat ristityt ja laupiaat lähimmäiset!" Tuo uikutus oli samanlaista kuin jos kämmenellä olis pyyhkäissyt guslaa [eräänlainen kielisoitin] paksuimmasta kielestä ylös hienoimpaan saakka. Lenjka hätkähti ja joudutti askeleitaan. Joka kerta kun hän kuuli vaarin mankumisen, tuli hänen niin tuskallisen ilkeä olla, mutta kun vaarilta kiellettiin, silloin hän oikein säikähti: nyt muka vaari tuossa paikassa tillahtaa itkemään ja alkaa parkua.
Kotvan aikaa vielä kuului pojan korviin vaarin väräjäviä, vaikeroivia uikutuksia. Uninen, helteinen ilma kanteli niitä yli stanitsan. Ylt'ympärillä oli hiljaa kuni yöllä. Lenjka astui säleaidan viereen, minkä yli kirsikkapuu ojenteli oksiansa kadulle. Hän istahti oksain siimekseen. Jonkun matkan päässä pörisi mehiläinen.
Lenjka otti repun hartioiltaan ja pani sen päänsä alle. Katseltuaan hetken aikaa oksain lävitse taivasta vaipui hän sikeään uneen. Tiheä aroruoho ja säleaidan ristikkoinen siimes kätkivät hänet ohikulkijain silmiltä.
Hän heräsi omituisiin ääniin, joita värisi lähenevän illan jo viivästämässä ilmassa. Joku itki lähellä häntä. Se oli lapsen itkua, ärtynyttä, yhtämittaista. Itkun nyyhkytykset kuoleutuivat hienoon molli-äänteeseen ja elpyivät jälleen uudella voimalla. Parku ja nyyhkytys tulivat yhä lähemmäs. Poika kohotti päätään ja katsahti aroruohon lävitse maantielle.
Siellä kulki noin seitsenvuotias kaunis tyttönen, siistissä puvussa, kasvot itkusta punaisina ja pöhössä. Hän astui verkalleen, vedellen paljaita jalkojaan ja niillä pölyä pöyhötellen. Nähtävästi ei hän itsekään tiennyt, minne ja miksi hän menee. Suuret, mustat silmät olivat kosteat ja murheelliset; niissä asui mielipaha. Tummanruskean tukan pörröiset suortuvat leikkivät tytön otsalla, poskilla ja hartioilla, ja noitten suortuvain välitse pilkisteli niin vallattomasti kaksi hienopiirteistä, punertavaa korvaa. Ylimalkaan hän näytti Lenjkan mielestä varsin koomilliselta, kyynelöivänäkin koomilliselta ja hilpeältä… Mahtaa olla aika veitikka!
— Mitä sinä itket? — kysäisi Lenjka nousten seisomaan, kun tyttö oli tullut hänen kohdalleen.
Tyttö säpsähti ja pysähtyi. Hän herkesi heti kohta itkemästä, nyyhkyttihän vain vielä. Muutaman silmänräpäyksen hän katseli poikaa, sitten hänen huulensa jälleen värähtivät, kasvot vääntyivät koomilliseen asuun, rinta hytkähti. Hän purskahti uudestaan itkemään ja läksi edelleen.
Lenjka tunsi rinnassaan jotain puristusta, ja äkkiä hän läksi astumaan tytön jälkeen.
— Mitäs siinä kallottelet! Suuri tyttö semmoinen… häpeähän on tuolla lailla! — rupsi hän haastamaan ollessaan vielä taampana hänestä. Saavutettuaan hänet katseli poika häntä kasvoihin ja kysäisi uudestaan, kohauttaen ties mistä syystä olkapäitään:
— Mitä sinä parut?
— Nii-in! — sanoa venäytti tyttö. — Jospa sinulta… — ja äkkiä hän laskeusi maahan tomuiselle tielle, kätki kasvot käsiinsä ja alkoi huutaa uudelleen.
— Johan nyt! — virkkoi Lenjka ylenkatseellisesti viitaten kädellään.— Ämmä! Ämmä kerrassaan… Hyh semmoista!
Mutta siitä ei apua tytölle eikä hänellekään. Lenjka näki, kuinka tytön punertavain, hienojen sormien välitse pursahtaa kyynel toisensa perästä, ja silloin tuli hänen niin tukala olla; hänenkin teki mieli itkeä. Hän kumartui hänen puoleensa, kohotti varovasti kätensä ja yritti koskettamaan tytön tukkaa, mutta säikähti äkkiä rohkeuttaan ja veti kätensä takaisin. Tyttö se vain itki itkemistään sanaakaan sanomatta.
— Kuules! — virkkoi Lenjka oltuaan hetken aikaa ääneti ja tuntiessaan nimenomaisen halun auttaa häntä. — Kuules! Mitäs sinä nyt tuolla tavalla! Löikö ne sua?… No meneehän se ohi! Vai muutako vielä? Sanohan nyt! Tyttö, kuule! Virka mulle, niin sitten on helpompi olla. Vai onko sinulta mitä kadonnut? Käytäisi yhdessä etsimään…
Ottamatta käsiä kasvoiltansa tyttö puisteli murheellisena päätään ja virkkoi vihdoin verkalleen, kesken nyyhkytyksiänsä ja olkapäitään nostaen:
— Huivi katosi!… Taatto toi markkinoilta… Sininen oli semmoinen, kukikas… Minä panin sen päähäni ja nyt se katosi! — Ja taas hän alkoi itkeä, entistä kovemmin ja katkerammin, nyyhkien ja voivottaen ja tuontuostakin päästäen omituisen huudon: ui-ui-ui!
Lenjka tunsi olevansa voimaton häntä auttamaan. Pelonalaisena hän vetäytyi syrjään ja katsahti aatoksissaan, alakuloisena taivaalle, joka jo oli ruvennut pimenemään. Hänen oli raskas olla ja kovin sääli tyttöä.
— Älä itke! Eiköhän se vielä löytyne… — kuiskasi hän hiljaa. Mutta huomattuansa, ettei tyttö kuulekaan hänen lohdutustansa, hän vetäysi vielä kauemmas hänestä ja rupesi ajattelemaan, että kyllä kai hänet isä varmaankin kotona tuosta löylyttää. Ja samassa hän kuvaili mielessään, kuinka isä, kookas ja musta kasakka, lyöpi häntä, ja tyttö, itkusta läkähtymäisillään ja pelosta ja kivusta väristen, vieritteleikse hänen jalkainsa juuressa. Lenjka nousi ja läksi pois masentunein ja loukatuin mielin ajatellen, ettei hän kykene ensinkään auttamaan tuota tyttöä. Mutta astuttuaan moniaan askeleen hän äkkiä kääntyi ympäri, pysähtyi tytön kohdalle ja nojautuen säleaitaan koetti johdattaa mieleensä jonkun lempeän ja hyvän sanan. Mutta ei vaan sattunut sellaista muistamaan.
— Nouse jo pois siitä tieltä, tyttö! Ja heitä valtaan tuo itku! Mene kotias ja kerro kaikki, miten sinun on käynyt. Sano niin vaan, että katosi… Mitäs tuota niin kovin!…
Hän oli alkanut puhua hiljaisella, sääliväisellä äänellä, mutta päätti puheensa kovaan huudahdukseen, iloksensa nähdessään tytön kohoavan seisovilleen.
— Kas niin! — jatkoi poika hymyillen ja vilkastuen. — Lähde nyt kotia. Tahdotkos, niin minä tulen mukaan ja kerron kaikki? Älä pelkää, kyllä minä pidän sinun puoltasi.
Ja ylpeästi kohautti Lenjka olkapäitään katsahtaen ympärilleen.
— Ei tarvitse tulla… — kuiskasi tyttö verkalleen puistellen pölyä hameestaan ja yhä nyyhkytellen.
— Lälhdenpä vainenkin, vai?… — julisti Lenjka ihan valmiina toimimaan, ja painoi lakkinsa toiselle korvalle.
Nyt hän seisoi tytön edessä, jalat haarallaan, ja siitä hänen ryysynsä saivat jonkunlaisen urhean asun. Hän kolautteli sauvaansa lujasti maahan ja katsoi tyttöön hellittämättä. Pojan suurissa ja surullisissa silmissä loisti tuommoinen ylpeä ja rohkea ilme.
Tyttö vilkaisi häneen syrjästä, tahrien kyyneleitä pitkin poskiansa, huokasi uudestaan ja virkkoi:
— Ei tarvitse…. älä tule… Maammo ei suvaitse kerjäläisiä.
Hän läksi pois pari kertaa vilkaisten vielä taaksensa.
Lenjkan tuli niin apea olla. Hänen varma, uhmaileva asentonsa muuttui verkalleen, hänen huomaamattansa; hän koukistui jälleen ja hiljeni. Sitten hän heitti olalleen reppunsa, jota tähän asti oli pidellyt käsissään. Kun tyttö oli jo kadota kujan kulmauksen taakse, huusi Lenjka hänen jälkeensä:
— Hyvästi!
Tyttö kääntyi hänen puoleensa, astui edelleen ja katosi.
Ympärillä tuntui entistä apeammalta ja pimeämmältä. Ilta läheni, ja ilmassa asui tuo omituinen, raskas painostus, joka tietää ukkosta. Aurinko oli alhaalla, ja poppelien latvat alkoivat punertaa. Mutta illan varjot olivat kietoneet niitten oksat verhoonsa, ja siitä nuo pitkät, liikkumattomat puut kävivät entistä tuuheammiksi ja pitemmiksi. Lenjkan mielestä ne näyttivät mietiskelevän ja odottelevan jotain kauheata… Taivaskin niitten yläpuolella pimeni pimenemistään, kävi samettimaiseksi ja ikäänkuin laskeusi lähemmäs maata. Jostain tuolta kaukaa kuului puhetta ja tuolta kauempaa niinikään, toisaalla kajahteli laulu. Nuo äänet, hiljaiset, mutta kalseat, leijailivat ilmassa keskeymättä ja tuntuivat olevan täynnä painostusta nekin.
Yhä murheellisemmaksi kävi Lenjkan mieli, jopa rupesi häntä hirvittämäänkin. Hänen teki mielensä mennä vaarin luo. Hän katsahti nopeasti ympärilleen ja läksi kulkemaan kujaa pitkin. Kerjätä ei häntä lainkaan haluttanut. Astuessansa hän tunsi rinnassaan sydämen tykyttävän niin kovin tiheään; merkillistä, kuinka häntä nyt ei olisi ensinkään haluttanut astua eikä ajatella… Mutta tyttö ei mennyt hänen mielestään. Mitenkähän hänen nyt on käynyt? mietiskeli hän. Jokohan hän nyt on tullut kotiinsa? Lieneekö se rikas? Jos hänellä on rikas koti, niin selkäänsä hän saa: kaikki rikkaat ovat saitureita. Jos hän on köyhä, niin kenties ei saakaan. Köyhissä taloissa rakastetaan lapsia enemmän, niistä kun toivotaan työntekijöitä. Ajatus ajeli toistaan, hellittämättä, ja hetki hetkeltä tuo raukaiseva, ahdistava apea tunne, joka varjon lailla liittyi hänen mietiskelyynsä, kävi yhä raskaammaksi ja sai hänet yhä enemmän valtoihinsa.
Ja illan varjot ne samenivat yhä sakeammiksi ja tukahuttavammiksi. Lenjkaa vastaan tuli kasakoita ja kasakattaria. He kulkivat ohitse, kääntämättä häneen mitään huomiota: he olivat jo tottuneet nälkäisten tulvaan Venäjältä. Poikakin puolestansa, väliä pitämättä, silloin tällöin vain vilkaisi himmenneillä silmillään heidän kylläisiin, kookkaisiin olentoihinsa ja kulki kirkkoa kohti, jonka risti välkkyi tuolla suoraan edessäpäin vihreitten latvain ylitse.
Tuolta kuului laitumelta palajavan karjan iloinen melu. Tuossapa jo kirkkokin, matala ja leveä viisitorninen, kupukatot vaaleanvihreiksi maalatut. Ylt'ympäri kirkon kasvoi poppeleita, kohotellen latvojansa jo yläpuolelle ristien, joihin illan rusko valoi valoansa ja jotka vihreäin latvain läpi kimaltelivat punervassa kullassa.
Tuollapa jo vaarikin astua vääntää kirkolle päin, selkä kyyryssä raskaan repun painosta, ja katselee ympärilleen, varjostaen silmiä kädellään.
Vaarin perässä astuu raskain, huojuvin askelin kasakka, lakki syvään painettuna otsalle ja kädessä keppi.
— Tyhjäkö on pojalla reppu? — kysäisi vaari astuen Lenjkan luo, joka oli jäänyt häntä odottelemaan kirkon aitauksen luokse. — Mutta katsos, mitenkä paljon minä olen saanut! — Ähkien hän laski maahan liinaisen, täyteen sullotun reppunsa. — Kovin ovat täällä anteliaita, ylen ovat anteliaita… Mutta mitäs sinulla on suu törössä?
— Päätä pakottaa, — virkkoi poika hiljaa, laskeutuen maahan vaarin viereen, joka oli nojautunut selin tiilikasaan ja nyt kädellään silitteli keräämiänsä antimia, silmissä ahneus ja samalla mielihyvä.
— Mutta kylläpäs väsyttää minua kanssa!… Ei tahdo enää jalka kannattaa!… Pian tästä käydään yöpuulle. Mikä sen kasakan nimi olikaan? sen…?
— Musta Antti.
— Musta justiin! Lähtään tästä ja kysytään tiellä, että missäkäs se Musta Antti asuu. Kas tuoltapa tuleekin tännepäin mies. Häneltä sopii tiedustaa. Jaa-a! Uhkeata on kansa täällä ja hyvin syötettyä. Eihän ne täällä muuta syökään kuin nisua. Terve, kunnon mies!
Kasakka astui aivan heidän luokseen ja verkalleen vastasi vaarin tervehdykseen:
— Terve teillekin!
Sitten hän levitti jalkansa, kiinnitti heihin suuret, ilmeettömät silmänsä ja raapaisi sanaakaan sanomatta niskaansa.
Lenjka katseli häntä tutkistellen, vaari räpytteli sameita silmiänsä kysyväisesti, mutta yhä vaikeni kasakka. Viimein hän pisti kielensä ulos ja rupesi sillä tavoittelemaan viiksiensä latvaa. Onnellisesti suoritettuansa tämän tempun vetäisi hän viiksen pään suuhunsa, pureskeli sitä hetken aikaa, lykkäsi sen kielellään jälleen suusta ja katkaisi viimeinkin äänettömyyden, joka oli jo alkanut käydä väsyttäväksi.
— Tuota… käydäänpäs tästä kunnantuvalle! — virkkoi hän vetelästi.
— Mitä varten? — säpsähti vaari.
Lenjka tunsi hytkäyksen rinnassaan.
— Pitää tulla… Niin käskettiin. Kas niin!
Hän kääntyi heihin selin ja oli lähteä astumaan, mutta vilkaistuaan taakseen ja nähdessään, etteivät toiset liikahda paikaltaankaan, kiljaisi uudestaan, tällä kertaa vihaisesti:
— Joutuun nyt!
Vaari ja Lenjka nousivat seisaalleen ja läksivät astumaan hänen perässään.
Lenjka tarkasteli kiinteästi vaariansa. Ukon huulet ja pää vapisivat. Hän vilkui arasti ympärilleen ja kopeloi jotain povessaan. Silloin poika aavisti ukon tehneen jotain kepposia, niinkuin kerran ennenkin, Tamanassa. Häntä alkoi pelottaa, ja tuntui niin ilkeältä, kun mieleen johtui silloinen tapaus. Vaari oli varastanut siellä pesuvaatteita ja joutunut kiinni. Nauroivathan ne sitten ukolle ja haukkuivat häntä, jopa löivätkin ja ajoivat yöllä ulos stanitsasta. Oli niin synkkä yö silloin… He olivat olleet yötä jossain lahden rannalla, hiekalla, ja meri oli koko yön ärjynyt niin äkäisenä… Hiekka oli sohissut laineen siirrellessä sitä… Vaari oli kaiken yötä voivotellut ja sopottaen rukoillut Jumalaa, syytellen itseään varkaaksi ja anteeksiantamusta anoen.
— Lenjka!
Lenjka säpsähti, tuntiessaan sysäyksen kyljessään, ja katsahti vaariinsa. Ukon kasvot olivat jänteissä, entistä näivempinä ja harmaampina. Ne vavahtelivat yltäänsä. Kasakka kulki noin viiden askeleen päässä heistä edellä, piippuansa poltellen ja mennessään katkoen kepillänsä takkiaisia, heihin kääntymättä. — Otas tämä… heitä heinikkoon… mutta pane paikka merkille… jotta löydetään perästäpäin, — kuiski vaari tuskin kuuluvalla äänellä. Hän läheni aivan lähelle poikaa ja pisti hänen kouraansa jonkun riepukäärön.
Lenjka ponnahti hänestä erilleen. Kylmä kauhistus täytti koko hänen olentonsa. Hän astui lähemmäksi aitaa, missä kasvoi tiheästi aron ruohoa. Jännityksellä kiinnittäen katseensa kasakan leveään selkään hän ojensi kätensä, vilkaisi siihen ja heitti rievun heinikkoon. Heitti ja — pysähtyi hämmästyneenä.
Riepu aukeni pudotessaan maahan, ja näkyviin tuli vaaleansininen huivi, kukikas, ja samassa silmänräpäyksessä astui sen eteen äskeisen pienen, itkevän tytön hahmo. Hän nousi ilpoisen elävänä Lenjkan eteen ja peitti taaksensa kasakan ja vaarin ja kaikki, mitä ympärillä oli… Hänen itkunsa alkoi jälleen selvästi kuulua hänen korvissansa, ja niin näytti pojasta, kuin putoilisi maahan kirkkaita kyynelpisaroita, kätkien häneltä koko maailman ja täyttäen hänen rintansa haikealla kylmyydellä…
Tässä melkein tajuttomassa tilassa hän tuli vaarinsa perästä kunnantuvalle, kuuli siellä kumeata pauhua, josta hän ei osannut eikä tahtonutkaan ottaa selvää. Hän näki, kuinka vaarin repusta kaadettiin leipäpalaset isolle pöydälle, ja kuuli niitten pehmoisesti putoilevan pöydälle… Niitten yli kumartui sitten monta korkealakkista päätä. Päät ja lakit olivat pörhöisiä ja synkännäköisiä. Siinä ne heiluivat hämyssä ja näyttivät kamalan uhkaavilta… Sitten kuului vaari käheästi jupisevan jotain, ja äkkiä hän alkoi pyörähdellä parinkymmenen rotevan miehen käsissä.
— Syyttä, suotta, rakkaat ristityt!… Viaton olen minä, sen näkeeJumala, — huusi vaari räikeästi.
Lenjka purskahti itkemään ja vaipui lattialle.
Sitten he tulivat hänenkin luokseen, nostivat hänet, panivat lavitsalle istumaan ja kopeloivat kaikki ryysyt, joilla hänen heiveröinen ruumiinsa oli verhottu. Sitten he kaikki yht'äkkiä pysähtyivät.
Lenjkalta takertui itku kurkkuun, niinkuin se olisi käynyt siellä suurelle kerälle, joka pyrki salpaamaan henkeä. Vaiennut oli vaarin epäselvä jupina, tauonnut oli kovaääninen humu, niinkuin olisi ken sen ulos viskannut.
— Houriihan se Danilovna, perhanan ämmä! — paukautti joku, niinkuin olisi paiskannut Lenjkaa korvalle syvällä, äreällä äänellään.
— Entäs kun ovat kätkeneet? — huudettiin vastaan vielä äänekkäämmin.
Ja jälleen pauhaamaan nuo syvät äänet.
Lenjkasta tuntui, kuin kaikki nuo äänet hakkaisivat häntä päähän, ja se teki niin kipeätä, että hän meni tainnoksiin, ikäänkuin äkkiä syöstyänsä johonkin mustaan kuoppaan, jonka pohjaton kuilu oli auennut hänen eteensä.
Toinnuttuansa hän tunsi päänsä lepäävän vaarin polvella. Vaari oli kumartunut hänen ylitsensä, ja nuo vanhat kasvot näyttivät kurjemmilta ja ryppyisemmiltä kuin milloinkaan ennen. Hänen säikähtyneistä, räpyttävistä silmistään tipahteli Lenjkan otsalle pieniä, sameita kyyneleitä, jotka niin ilkeästi kutkuttivat valuessaan poskia myöten kaulalle.
— Joko tulit tuntoihisi, armas? Lähtään pois täältä, lähtään vainenkin. Päästivätpäs näet, peijakkaat.
Lenjka nosti päänsä vaarin polvelta ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä tuntui, kuin olisi päässä jotain raskasta ja niinkuin pää nyt juuri putoaisi hartioilta maahan. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja alkoi vaikeroiden huojua puoleen ja toiseen.
— Päätäkö pakottaa? Voi sua, kullanmurustani! Johan ne meidät näännyttivät pahanpäiväisiksi, senkin pedot! Tikari katosi, ja tyttönenkin eilen huivin pudotti. No siitä heti meidän kimppuun. Kerjäläisiä muka kun olette, niin varkaita olette kanssa! Voi hyvä Isä kuitenkin! Miksis vainenkin rankaiset ihmislasta!
Vaarin rämeä ääni se raasteli Lenjkaa. Poika tunsi, kuinka hänen rinnassaan on viriämäisillään polttava kipinä, joka pakottaa hänet siirtymään loitommas vaarista. Hän siirtyikin ja katsahti häneen tuimasti. Lenjkasta näytti silloin, kuin joukko pieniä, ilkeitä, valheellisia käärmeitä katselisi häntä vaarin rypyistä… Hän säpsähti ja silmäsi ympärilleen…
He istuivat vaarin kanssa stanitsan laidassa, tien varrella, käiväräisen poppelin sakeassa siimeksessä. YÖ oli jo. Kuu oli noussut ja valoi himmeähopeaista valoansa tasaiselle, avaralle arolle, joka nyt näytti vielä autiommalta ja surumielisemmältä kuin päivällä. Tuolta kaukaa, aina sieltä, missä aro yhtyy taivaanrantaan, kohoili sinervän punaisia hattaroita, jotka hiljalleen leijuivat aron yli, peittivät kuun ja heittivät maahan tummia varjoja. Taajoina laskeusivat varjot maahan: verkalleen, mietteissään ne siinä siirtelivät ja äkkiä katosivat, niinkuin olisivat vajonneet auringon helteen luomiin halkeamiin maassa… Stanitsasta päin kuului ääniä; siellä täällä tuikahteli valoja: näytti kuin ne olisivat silmäyksiä vaihdelleet taivaalla välkkyvien kullanheleäin tähtien kanssa.
— Lähtään, poikaseni! Jo on aika mennä, — sanoi vaari.
— Istutaanhan vielä! — vastasi Lenjka hiljaa.
Aro oli pojalle rakas. Päivällä, sitä kulkiessaan, häntä miellytti katsella eteenpäin, sinne, missä taivaankupu ikäänkuin nojautuu sen leveätä rintaa vasten… Siellä, niin hän kuvaili mielessään, on suuria, ihmeellisiä kaupunkeja, ja niissä asuu hyviä ihmisiä, sellaisia, joita hän ei ollut vielä nähnytkään… ei heiltä tarvitse leipää pyytää, itsestäänkin antavat… Ja kun aro yhä laajenemistaan laajeni hänen edessään ja äkkiä loi näkyviin stanitsan, samanlaisen kuin muut, missä rakennukset ja ihmiset olivat kaikki sellaisia, joita hän ennenkin oli nähnyt, silloin tuli hänen niin haikea olla; hän oli pettynyt, ja se koski häneen kipeästi. Mutta seuraavana päivänä aro taaskin levitteleimään hänen edessänsä, ja vapaasti silloin pojan mieli taas rakenteli kaupunkeja tuolla kaukana, aron äärten toisella puolella, kaupunkeja, joita hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Nytkin hän istui ajatuksissaan, katsellen kauas sinne, mistä verkalleen kohoili pilviä. Ne olivat hänen mielestään tuhansia savuja uuninpiipuista siinä kaupungissa, jota hänen niin kovin teki mielensä nähdä… Vaarin käheä yskä keskeytti hänen haaveilunsa.
Lenjka katsahti tutkistellen vaarin kasvoja. Ne olivat kosteat kyyneleistä, ja ahnaasti haukkoi vanhus ilmaa.
Kuu valaisi vaarin kasvoja, joihin samalla lankesi kummallisia varjoja repaleisesta lakista, silmäkulmista, parrasta; suu liikahteli suonenvetoisesti; silmät olivat selkoselällään, ja niissä paloi joku pidätetty riemastus, — tuo hirvitti sekä säälitti Lenjkaa, ja yhä vireämmäksi heräsi hänessä se uusi tunne, että hänen täytyy siirtyä kauemmas vaarista.
— No istutaan, istutaan… — jupisi vaari ja kopeloi povessansa, typerästi myhäillen.
Lenjka kääntyi hänestä pois ja alkoi jälleen katsella kaukaisuuteen.
— Lenjka, Lenjka poikaseni! Katsos tätä! — huudahti vaari äkkiä riemuissaan ja, pahasti kiemurrellen tukahduttavan yskän pakosta, ojensi pojalle jonkun pitkän, välkkyvän esineen. — Hopeata! Aatteles: hopeata!… Puolensadan ruplan veroinen! — kuiski ukko.
Hänen kätensä ja huulensa vapisivat ahneudesta ja tuskasta, ja koko kasvot liikahtelivat suonenvetoisesti. Lenjka säpsähti ja sysäsi hänen kätensä pois.
— Pane piiloon! Voi sua, vaari! Pane piiloon! — rukoili poika kuiskaamalla, pikaisesti vilkaisten ympärilleen.
— Mitäs sinä nyt, hupsu poika? Pelkäätkö, kultaseni!… Minä kurkistin sisään akkunasta… siinä se riippui, tikari… sieppis vaan, niin jo se oli minulla povessa… Sinne minä sen sitten kätkin ruohikkoon. Takaisin tullessa minulta muka lakki lensi maahan, minä kyykistyin ja otin tämän ylös… Pöllöjä!… Otin minä huivinkin… kas tässä se on!…
Vaari otti vapisevin käsin ryysyjensä välistä huivin ja huiskutti nyt sitä Lenjkan edessä.
Oli kuin joku usmainen verho olisi temmaistu pojan silmäin edestä, ja tällainen ilmeni nyt hänelle kuva: He rientävät vaarin kanssa, minkä suinkin ennättävät, stanitsan kujaa myöten, arkaillen, vastaantulijain katseita kartellen, ja Lenjkasta tuntuu, ikäänkuin jokainen, ken vain tahtoo, olisi oikeutettu heitä lyömään, sylkemään heidän päällensä, haukkumaan heitä… Kaikki, mikä ympärillä on, aidat, talot, puut, kaikki on kiedottuna kummalliseen usmaan, ja kaikki ne huojuvat, niinkuin tuuli niitä heilutteleisi… kuuluu tuimain, äkäisten äänten humua… Tätä tuskallista kulkua kestää loppumattoman kauan, eikä näy sitä kohtaa, missä tie stanitsasta ulos kedolle vie. Sen peittävät taajana joukkona huojuvat talot, jotka vuoroin lähenevät heitä, ikäänkuin mielisivät heidät allensa musertaa, vuoroin siirtyvät heistä loitommas, nauraen heitä vasten silmiä akkunainsa mustilla aukoilla… Ja äkkiä kajahtaa eräästä akkunasta huuto: "Varkaita, varkaita, ukko varasti, poika varasti!"… Lenjka vilkaisee salavihkaa sinnepäin ja huomaa tytön, jonka hän äsken oli nähnyt itkevän ja jota oli tahtonut puolustaa… Tyttö kohtaa hänen katseensa ja näyttää hänelle kieltään, mutta hänen siniset silmänsä katselevat poikaa häijysti ja terävästi, ja neuloina ne pistelevät häntä.
Tämä kuva se oli herännyt pojan muistossa. Se katosi silmänräpäyksessä eikä jättänyt jälkeensä kuin kiukkuisen myhäyksen, jonka hän oli heittänyt tytölle.
Vaari se haasteli haastelemistaan, väliin yskien, viittoili käsillään, myhäili hyvillänsä, ties mistä syystä, ja puisteli päätään, pyyhkien hikeä, jota suurin helmin kihosi hänen kasvojensa rypyistä.
Raskas, repaleinen ja pörröinen pilvenlonka peitti kuun, niin että Lenjka töin tuskin erotti vaarin kasvoja… Mutta poika loi mielessään esiin itkevän tyttösen kuvan, asetti sen vaarin rinnalle ja vertaili nyt heitä toisiinsa… Raihnainen, ähkivä, ahnas ja repaleinen vaari tuon terveen, punaposkisen, kauniin tyttösen rinnalla, jolle hän oli tehnyt vääryyttä ja jonka oli saattanut itkemään, näytti hänestä tarpeettomalta ja melkein yhtä häijyltä ja kelvottomalta kuin sadun kulkeva luuranko. Kuinka se on mahdollista? Miksikä hän oli pahoittanut tytön mielen? Eihän tyttö ole hänen tyttärensä… Mutta vaari se vain ähkien puheli:
— Annas kun saisi sata ruplaa säästetyksi!…. Sitten minä rauhassa kuolisin…
— Vai niin! — huudahti Lenjka, tuntien, että jotain hänessä sävähti. — Ole vaiti! "Kuolisin" ja "kuolisin!"… Etpäs vain kuole… Varkaissa käyt! — kiljaisi poika ja kavahti äkkiä pystyyn, koko ruumis vavisten. — Sinä vanha varas! — Haa! — ja poikanen puristi pienen kätensä nyrkkiin ja alkoi puida sitä äkkiä äänettömäksi käyneen vaarinsa kasvojen edessä. Raskaasti vaipui hän jälleen maahan ja jatkoi, hammastansa purren:
— Lapselta varastit… Kyll' on kaunista!… Niin vanha ja sittenkin… Et maar saakaan sitä anteeksi tulevassa elämässä.
Äkkiä kajahti koko aro. Häikäisevä, sinervä valo välähti siinä; aro laajeni… Pimeys, joka oli sitä kätkössänsä pitänyt, vavahti ja katosi silmänräpäykseksi… Ukkonen räjähti ja läksi pauhaten vyörymään yli aron, pannen tärisemään sekä sen että taivaan, jonka pinnalla nyt kiiteli mustain pilvien sankka parvi, helmaansa kietoen kuun.
Ilma pimeni. Kaukana jossain iski vielä salama, iski ääneti, mutta vihaisena. Tuokion perästä kumahti ukkonen… sitten seurasi hiljaisuus… tuntui kuin ei se loppuisi milloinkaan.
Lenjka risti silmänsä. Vaari istui liikahtamatta ja ääneti, ikäänkuin olisi kasvettunut kiinni puuhun, johon selkäänsä nojasi.
— Vaari! — kuiskasi Lenjka, tuskallisessa pelossa odotellen uutta jyräystä. — Lähtään stanitsaan!
Taivas vavahti jälleen, ja jälleen sävähti sinertävä, tulinen kieli ja sinkautti alas mahtavan metallisen iskun, niinkuin olisi tuhansia rautalevyjä tullut maahan ja putoillut toistensa päälle.
— Vaari! — parkaisi Lenjka.
Hänen huutonsa, joka hukkui ukkosen kajauksiin, helähti niinkuin olisi lyönyt pieneen, särkyneeseen kirkonkelloon.
— Mitä, poikaseni!… Hirvittääkö, vai? — virkkoi vaari käheästi, liikahtamatta.
Hänen äänessään kuului katkeruutta ja kipua ja ivaa. Lenjkasta tuntui, kuin hän olisi lausunut sanansa jollekin muulle.
Alkoi tipahdella suuria sadepisaroita. Niiden rapina oli niin salaperäistä, ikäänkuin se olisi mistä varoitellut. Mutta kauempana se oli yhtynyt yhdeksi ainoaksi, laajaksi kohinaksi: kuului kuin olisi kuka suunnattomalla harjalla hangannut kuivaa maan kamaraa, mutta tässä, vaarin ja pojan lähellä, jokainen pisara rapsahti maahan katkonaisesti, kajahtamatta. Jyrinä läheni lähenemistään ja yhä tiheämmin leimahteli taivas.
— En lähde stanitsaan minä! Täällä minut, vanhan koiran ja varkaan, sade hukuttakoon ja salama kuoliaaksi lyököön, — puheli ukko läähättäen. — En lähde! Mene yksin!… Tuossahan se stanitsa on… Mene!… Minä en tahdo, ettäs istut tässä… Lähde tiehesi!… Mene, mene!… Mene!
Vaarin puhe oli käynyt käheäksi, äriseväksi huudoksi.
— Anna anteeksi, vaari! —- rukoili Lenjka lähennellen ukkoa.
— Vai niini… en lähde… enkä anteeksikaan anna… Seitsemän ajast'aikaa olen minä sinua vaalinut… Kaikki yksin sinua varten… sinua varten olen elänytkin. Enhän minä itse mitään tarvitse… minä kuolen… kuolen tuossa paikassa… mutta sinä sanot: vaari on varas… Kelle hän varastaa? Sinulle… sinulle vaan. Tuoss' on, ota… ota… Sinun elämäsi varalta… koko elämäsi varalta minä kokosin… ja varastelin kuin varastelinkin. Jumala näkee kaikki… Hän tietää minun varastelleen… tietää niinkin… Hän rankaisee minua. Hän ei armahda minua, vanhaa koiraa… pahantekijää. Ja johan Sinä, Herra Jumala, olet rangaissutkin minua… olethan Sinä rangaissut minua?… olethan?… Lapsen käden kautta sinä minut kuoliaaksi löit!… Oikein se on, Herra!… Syystä sen teit… Sinä olet vanhurskas, Herra Jumala!… Minä käyn nyt tuomiolle Sinun eteesi. Lähetä noutamaan minun sieluani… Voi… siinä se…
Vaarin ääni oli yltynyt läpitunkevaksi vikinäksi, joka lietsoi Lenjkan rintaan kylmää kauhistusta.
Jyräykset, joista vavahteli aro ja taivaan laki, pauhasivat nyt niin ankarasti ja kiireisesti, kuin jokainen niistä olisi tahtonut virkkaa maalle jotain, mikä on välttämättömän tarpeellista sille, ja kaikki ne, toisiansa ajellen, karjuivat melkein taukoamatta. Salamain raastama taivas tärisi, tärisi arokin, milloin välkähtäen sinisessä valossa, milloin vajoten kylmään, raskaaseen ja synkkään pimeyteen, joka kummallisesti kutisteli sitä kokoon. Joskus valaisi salama kaukaiset tienoot. Ne näyttivät kiireisesti pakenevan pauhua ja karjuntaa.
Tuli rankkasade, jonka pisarat, teräksenä kimallellen salaman valossa, kätkivät taaksensa stanitsan ystävällisesti tuikkivat valkeat.
Lenjka oli menehtymäisillään kauhusta, vilusta ja jostain jäytävästä syyllisyydentunnosta, jonka hänessä oli herättänyt vaarin huuto. Hän piti silmiänsä ihan auki, uskaltamatta räpäyttää niitä silloinkaan kun vesipisarat valuen hänen märistä hiuksistaan tipahtelivat niihin. Yhä hän kuunteli vaarin ääntä, joka hukkui valtavain pauhujen paljouteen.
Lenjka tunsi vaarin istuvan liikahtamatta, mutta samalla hän tunsi olevansa pakotettu kohoamaan, lähtemään jonnekin ja jättämään hänet yksiksensä. Tietämättänsäkin hän siirtyi yhä lähemmäksi vaaria, mutta joka kerta kun hänen kyynäspäänsä kajosi ukkoon, hän säpsähti, odotellen jotain kamalaa.
Salama repäisi taas taivaan ja valaisi heidät kumpaisenkin: siinä he istuivat rinnakkain, nuo kaksi pientä, kokoonkyyristynyttä olentoa, joitten päälle vesi virtana valui puun lehviltä…
Vaari huitoi ilmaa kädellään, yhä jupisten jotain, nyt jo väsähtyen ja hengästyen.
Lenjka katsahti häntä kasvoihin ja parkaisi säikäyksestä… Salaman sinisessä valossa ukko näytti kuolleelta; sameat silmät ne kumminkin pyörivät vielä, mutta järjen valoa vailla.
— Vaari!… Lähtään pois! — kiljaisi poika painaen päänsä vaarin polviin.
Vaari kumartui hänen puoleensa, kietoi laihat, luisevat kätensä hänen ympärillensä ja likisti häntä lujasti rintaansa vasten, mutta äkkiä hän päästi huikean, kimeän huudon, niinkuin päästää rautoihin sattunut susi.
Melkein mieletönnä tästä parahduksesta riuhtaisihe Lenjka hänestä erilleen, kavahti seisomaan ja läksi sitten nuolena kiitämään jonnekin eteenpäin, salaman sokaisemat silmät selkoselällään, lankeillen, nousten ja yhä kauemmas rientäen pimeyteen, joka vuoroin hälveni salaman sinisessä valossa, vuoroin lujasti kietoi helmaansa kauhusta huumautuneen pojan.
Yhä tiheämmin ja ankarampana pauhasi ukkonen ja leimahtelivat salamat. Sade kohisi kylmästi, yksitoikkoisesti ja murheellisesti… Vihdoin tuntui siltä, kuin ei arolla milloinkaan olisi muuta ollutkaan kuin sateen kohinaa, salamain säihkyä ja ukkosen ärtyisätä jyryä.
* * * * *
Huomenissa sattui joukko stanitsan poikia juoksennellessaan joutumaan kylän päähän, mutta äkkiä he palasivat ja nostivat stanitsassa melun: he ilmoittivat nähneensä poppelien alla eilisen kerjäläisen. Hän mahtaa olla murhattu, koskapa tikari on nurmikolla hänen vieressään, niin kertoivat pojat.
Vanhemmat kasakat läksivät peräämään, niinkö on asianlaita, mutta eipä niin ollutkaan. Ukko oli hengissä vielä. Kun ihmisiä tuli hänen luokseen, yritti hän nousta maasta, mutta ei jaksanut. Häneltä näytti olevan puheenlahja poissa, mutta kyynelöivillä silmillään hän tiedusteli joka mieheltä jotakin, ja hakemistaan haeskeli jotain väkijoukosta, mitään kumminkaan löytämättä ja mitään vastausta saamatta.
Illemmalla hän kuoli, ja sinne he hänet kuoppasivat, mistä olivat löytäneetkin, poppelin juurelle, arvellen, ettei häntä sovi kirkkomaahan haudata siitä syystä, että mies ensinnäkin oli outo, toiseksi varas ja kolmanneksi kuollut ilman katumusta. Loasta hänen luotaan löydettiin tikari ja huivi.
Parin, kolmen päivän perästä löydettiin Lenjkakin.
Erään notkon kohdalla arolla, vähän matkan päässä stanitsasta, oli alkanut leijua variksia parvittain. Mentiin katsomaan, ja sieltä löydettiin poikanen. Kädet levällään hän makasi alassuin vetelässä loassa, jota oli sateen jäljiltä notkon pohjalla.
Aikoivat ensin haudata hänet kirkkotarhaan, sillä lapsihan se oli, mutta mietittyään jonkun verran laskivat hänet vaarin viereen saman poppelin juurelle. Kummun laittoivat sitten ja karkeatekoisen kivisen ristin siihen pystyttivät.
Sinihaukan laulu.
Meri uinuu.
Avarana, veltosti se hengittää täällä rannalla, uneen jo uupuneena. Etäällä tuolla se liikkumatta lepäjää, hohtaen kuun sinervässä valossa. Siellä se, pehmeänä kuin sametti ja mustana, on sulanut yhteen eteläisen sinisen taivaan kanssa ja nukkuu sikeästi, pinnallaan heijastellen untuvaisten hattarain läpikuultavaa kudelmaa, hattarain, jotka liikkumatta riippuvat eivätkä piiloon peitä kultaisia tähtikoristeita. Näyttää kuin laskeutuisi se yhä alemmas meren puoleen, kuin mielisi se saada selvää siitä, mitä nuo väsymättömät aallot keskenänsä kuiskailevat unisina vyöryellen rantaa kohti.
Vuoret, kantaen harteillaan puita, jotka koillisen kourissa ovat koukistuneet kummallisiin muotoihin, ovat huimalla heilauksella nostaneet huippunsa autioon sinimaailmaan yläpuolellensa, ja niiden yksitoikkoiset, jylhät rajapiirteet ovat pyöristyneet, niitä kun verhoaa eteläisen yön lämmin ja lempeä viitta.
Arvokkaan miettiväisinä seisovat vuoret. Niitten mustat varjot ovat laskeuneet aaltojen muhkeille, vihertäville harjoille ja käärivät näitä vaippaansa, ikäänkuin pysäyttääkseen tämän ainoan liikunnon ja saadakseen vaikenemaan veden lakkaamattomat loiskeet ja vaahtojen huokaukset, kaiken tuon, mikä häiritsee salaperäistä äänettömyyttä: muuallahan vallitsee syvä hiljaisuus kuutamon hopeaisessa hohteessa. Kuu itse viipyy vielä vuorten huippujen takana.
— Allah akbar! — huokailee hiljaa Nadyr Rahim Ogli, vanha krimiläinen tshabani, alati surunvoittoisessa mielialassa, kookaskasvuinen, harmaapäinen, etelän auringon paahtama, laiha ja viisas ukko.
Me loiomme hänen kanssaan hiekalla suunnattoman, hänen kotivuorensa kyljestä lohjenneen kiven juurella. Se on varjon verhossa, sammaltunut ja niin surullisen, yrmeän näköinen. Kiven merenpuoleinen kylki on peittynyt limalla ja meriruohoilla, aaltojen viskomilla; ne näyttävät sitovan sitä kiinni meren ja vuorten väliseen kapeaan hiekkakaistaleeseen. Nuotio valaisee kiven kylkeä vuoren puolelta. Vanha kivi elehtii: varjot hyppelevät sen monia syviä halkeamia myöten. Se näyttää miettivän, tuntevan…
Me keitämme Rahimin kanssa lientä vastasaaduista simpuista, ja kumpikin me olemme siinä erikoisessa mielentilassa, jolloin kaikki näyttää aavemaiselta, hengen saaneelta, mikä sallii silmän nähdä sisimpiinsä, jolloin mieli on niin puhdas ja keveä eikä halaja muuta kuin mietiskellä.
Mutta mielistellen meri lähenteleikse rantaa, ja aallot ääntelevät niin surunvoittoisen lempeästi, niinkuin pyrkisivät lämmittelemään nuotion ääreen. Väliin tuossa loiskeen harmoniassa helähtää korkeampi, tuommoinen veitikkamaisen viekas ääni: joku muita rohkeampi aalto vyörähti lähemmäs meitä. Rahim ennätti jo verrata aaltoja naisiin: kun ei vaan tekisi niillä mieli syleillä meitä ja suudella ja suudella taas.
Hän loikoo hiekalla alassuin, pää merta kohti, ja miettiväisenä katselee himmeään kaukaisuuteen, nojaten kyynäspäihinsä, kämmenet poskilla. Pörröinen, lammasnahkainen lakki on siirtynyt niskaan, ja ulapalta puhaltelee raikas tuuli hänen korkeaan otsaansa, hienoryppyiseen. Hän puhelee itsekseen, kyselemättä, kuuntelenko minä häntä, ja vähääkään välittämättä minusta, niinkuin haastelisi meren kanssa.
— Ken uskollisna pysyy Jumalalle, hän pääsee paratiisiin. Entäs se, joka hylkää Jumalan ja hänen profeettansa? Kenties se on juuri vaahdossa tuossa… Nuo hopeiset täplät tuolla veden pinnassa… Kenties se on hän… Kukapa sen tietää?
Tumma, laajalle levittäytynyt meri kirkastuu. Paikoittain ilmaantuu siinä huolimattomasti heiteltyjä valonväreitä. Kuu on puikahtanut esille vuorten pörröisten huippujen takaa, ja nyt se miettiväisnä valelee valoansa mereen, ja meri vastaa sille, hiljaa huokaellen.
— Rahim! Kerro satu! — pyydän minä ukkoa.
— Miks niin? — kysäisee hän, kääntymättä minuun.
— Muutoin vaan. Hauska on kuulla sun satujasi.
— Jo minä ne olen kaikki kertonut sulle…
Ei ole enää. Ukko tahtoo, että minä vielä kerran pyytäisin. Minä pyydän.
— Tahdotkos, niin kerron sulle laulun? — suostuu Rahim.
Minä mielin kuulla vanhan laulun, ja hän alkaa kertoa alakuloisella resitatiivilla, koettaen säilyttää laulussa aron omituista melodiaa ja kauheasti murtaen venäläisiä sanoja. Näin hän kertoo.
— Vuorelle kerran kapusi Käärme ja kosteahan kävi siellä rotkoon, kerälle kiertyi ja katsoi merta.
Taivaalla kirkas paistoi päivä, hellettä hehkui vuorten huiput, ja aallot alhaalla kiviä pieksi.
Ja vuorivirta pimeessä pauhas ja, rotkon kautta kivillä keikkuin, merta vastaan kulki.
Jo kiehui vaahto ja voimakkaana se, vuorta viiltäin ja ärjyin, ulvoin meren helmaan heittyi.
Mut rotkoon, missä keränä Käärme, putosi äkkiä Sinihaukka revityin rinnoin, veressä sulat.
Vain kerran kiljas se puotessansa ja vihassaan väettömässä rintaansa pieksi kiven kylmään kylkeen.
Säikähti Käärme, pujahti syrjään, mut näki kohta, ett' on jo linnulle hetki lyönyt.
Se ryömi runnellun linnun luoksi ja suoraan silmihin sille virkkoi:
"Joko kuolet, lintu?"
"Ma kuolen kyllä", Sinihaukka vastas ja huokas syvään. "Oli armast' elo! Ma tiedän, tunnen, mik' ompi onni… Urheesti taistelin… Olen nähnyt taivaan… Sin'et koskaan, raukka, saa nähdä sitä."
"Mitäpäs taivas?… Tyhjässä siellä ei kestäis käärme. Mun tääll' on hyvä, niin lämmin, kostee."
Näin Käärme lintua vapaata vastas, ja sydämessä se hiljaa nauroi hänen houreitansa.
Ja mietti sitten: "Jos lens tai matas, yks silti loppu: kaikk' kaatuu maahan ja tomuks saapi."
Mut uljas Haukka pyrähti vielä, kohosi hieman ja ympär' rotkoa katseensa heitti.
Kiven harmaan kylki se vettä tihkui, ja henkeä salpas pimeän rotkon umpea löyhkä.
Viimeiset voimat hän kokosi silloin ja tuskissansa näin parkas, lintu:
"Oi jos vain kerran taivaalle vielä kohota saisin! Ma rintani haavaa vasten silloin mun vihamieheni rutistaisin… Mun hurmeihini hän pakahtuisi!… Oi riemua taiston!"
Mut Käärme mietti: "Lie taivahalla hyv' olla sentään, kun noin hän parkuu!"
Vapaalle linnulle nyt virkkoi Käärme: "Käy rotkon reunaan ja heittäy siitä alas alhoon, lintu! Kenties sua siipes vois vielä kantaa. Edes yhden kerran viel' olla saisit sa ilmain maassa."
Vavahti lintu, huus heikon huudon ja rotkon reunaan jo kynsin liukui kiven niljaa myöten.
Levitti siivet ja täysin rinnoin vetäisi ilmaa, väläytti silmää ja alas vieri.
Kivenä silloin louhesta louheen hän kuiluun syöksyi, ja siivet taittui, ja särkyi sulat.
Ja vuorivirta nyt hänet sieppas, pois huuhtoi veret ja vaahtoon verhos, meren helmaan heitti.
Ja meren aallot, surusta parkuin, kiviä pieksi… mut Sinihaukka ei enää koskaan meren pintaan noussut.
— Rotkossa Käärme se kauan mietti: miks Sinihaukan ol' armast' olla ylhäällä tuolla?
Ja kaukaisuuteen hän katsoi, sinne, miss' silmää aina hyväilee onnen ja auvon aatos.
"Mit' oli vainen Sinihaukka siellä eläissään nähnyt, tuoss' erämaassa, jok' äärtään etsii? Miks' sellaiset kuoltuansa luo muissa toiveet taivaalle päästä? Mit' on he siellä selville saaneet? Mut kenties minä sen selväks saisin, jos hetkeks aikaa ois lentää sinne!"
Sanasta työhön! Renkaaksi kiertyi, ponnahti ilmaan, välähtäin siellä paisteessa päivän.
Maan madoks pantu ei lentää voikaan. — Sen unhottain hän kivihin kirpos. Mut ehjäks jäi hän ja nauruun ratkes:
"Vai sellaist' on se taivaalle lennon tenhoisa taika! Se on — putoamista! Voi houkat linnut! He ei tunne maata, ei maassa viihdy, vaan ylös pyrkii, taivaalle tähtää, eloa etsein sieltä, missä vain helteist' on ja tyhjää tyyten… Niin, pelkkää tyhjää! Valoa siell' on, mut ei ole ruokaa, ei tukipaikkaa nojata ruumiin! Mitä ylpeys on? Mit' ovat moitteet? He niillä vainen toiveensa hurjat salata koittaa; he niillä huitoo, kun elon toimiin ei kelpaa itse. Voi houkat linnut! Mut eipä enää mua puheillansa he petä koskaan. Nyt tiedän itse! Olen nähnyt taivaan… Ma lensin sinne, sen mittasin ma, putosin alas, mut' ehjän' aivan, ja entist' enemmän nyt itseeni uskon. Ken maass' ei viihdy, se syököön pelkkää vain pettymystä!… Ma tiedän nyt, mik' ompi totta. En usko heidän ma kutsujansa. Ma maasta olen ja elän maasta."
Ja ihastellen nyt itseänsä kivelle kävi, kerälle kiertyi.
Ja meri väikkyi niin välkähdellen. Kiviä rannan löi ärjyaallot.
Kuin jalopeurat ne aallot kiljui, ja ääneen tuohon nyt laulu liittyi, satua soittain uljaan linnun. Jo järkkyi paadet, tärisi taivas nyt laulust' tästä:
"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa.
"Niin, urhoin hurjuus — siin' elon taika! Oi, uljas haukka! Sult' taisteluissa vuos veret kuiviin… Mut joutuu aika… sun kuuman veres pisarat iskee säkenten lailla elon synkkään yöhön, ja moni urhea sydän silloin valoa janoo ja vapautta.
"Sa kuolit pois! Mut uljasten urhoin laulelmassa sun kuvas säilyy ja uhkeasti valohon kutsuu ja vapauteen.
"Nyt urhoin hurjain ikikunniaksi laulumme kaikaa!…"
* * * * *
Ääneti on meren kuultava kaukaisuus. Surumielisinä vyörähtelee aallot rannan hiekalle. Ääneti olen minäkin, katsellen Rahimia, joka merelle kertoi Sinihaukan laulun. Kuun säteet kimaltelevat yhä useammissa hopeisissa heitteissä.
Pata alkaa kiehahdella.
Aalloista muuan leikitellen vyöryy rannalle ja kiusoitellen ja kohisten lähenee Rahimia.
— Minnes sinä? Mene tiehes! — huitaisee Rahim kädellään, ja nöyrästi valahtaa aalto mereen jälleen.
Ei minua lainkaan naurata eikä hirvitä Rahimin menettely, kun hän tuossa meren aaltoonkin hengen panee. Kaikki ympärillä on niin omituisen henkevää, lauhaa, lempeätä. Meri on niin ylevän levollinen. Tuntuu kuin sen raikkaissa henkäyksissä vuoriin, jotka eivät vielä ole ennättäneet jäähtyä päivän helteestä, olisi paljo pidätettyä, mahtavaa voimaa. Tummansiniselle taivaalle on kultaisilla tähtikoristeilla kirjoitettu jotain juhlallista, mikä mielen tenhoaa. Päätä huumaa suloinen odotus: nyt tapahtuu joku ilmestys.
Kaikki uinahtelee, mutta se uinahtelu on tuollaista herkkää jännitystä, ja tuntuu kuin nyt, ihan tuossa tuokiossa, kaikki havahtuisi ja purkautuisi sanomattoman suloisten sävelten luontevaan sopusointuun. Ja nämä sävelet ne kertovat sitten maailman salaisuuksista, selittävät ne järjelle, mutta sammuttavat sen jälleen, virvatulina tuikahdellen, ja vievät mielen mukanansa ylös tummansiniseen äärettömyyteen, jossa tähtien värähtelevät koristeet nekin alkavat heläytellä ilmestyksen ihmeellistä soittoa.