The Project Gutenberg eBook ofKulkuri: KertomuksiaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Kulkuri: KertomuksiaAuthor: Maksim GorkyTranslator: K. SuomalainenRelease date: September 10, 2015 [eBook #49926]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULKURI: KERTOMUKSIA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Kulkuri: KertomuksiaAuthor: Maksim GorkyTranslator: K. SuomalainenRelease date: September 10, 2015 [eBook #49926]Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Kulkuri: Kertomuksia
Author: Maksim GorkyTranslator: K. Suomalainen
Author: Maksim Gorky
Translator: K. Suomalainen
Release date: September 10, 2015 [eBook #49926]
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULKURI: KERTOMUKSIA ***
Produced by Tapio Riikonen
Kertomuksia
Kirj.
Suomentanut K. Suomalainen
Otava, Helsinki, 1914.
Tekijästä.Tshelkash.Radda.Arhippa vaari ja Lenjka.Sinihaukan laulu.
Maksim Gorjkij, oikealta nimeltäänAleksei Maksimovitsh Peshkov, venäläinen kirjailija, syntyi maalisk. 27 p:nä 1869 Nishni-Novgorodissa, joutui seitsenvuotiaana orvoksi ja hankki elatuksensa mitä erilaisimmilla toimilla kuljeskellen paikasta toiseen ja kärsien usein äärimmäistä kurjuutta. Minkäänlaista kouluopetusta hän ei ole milloinkaan saanut. Lukuhalun hänessä herätti eräs entinen aliupseeri, joka oli kokkina Volgalla kulkevassa laivassa Gorjkijn ollessa hänen apunaan kokkipoikana. Vihdoin hän joutui erään asianajajan kirjuriksi ja sivistyneitten seuraan. Mutta kulkurielämä veti häntä puoleensa ja hän vaelsi läpi koko Etelä-Venäjän. Rautatietyömiehenä Tiflisissä ollessaan hän julkaisi v. 1892 eräässä sanomalehdessä tarumaisen kertomuksensa "Makar Tshudra", joka heti herätti huomiota. Tuttavuus kirjailija Korolenkon kanssa vaikutti kehittävästi ja rohkaisevasti itseoppineeseen kirjailijanalkuun. Voimakas novelli "Tshelkash", julkaistu v. 1895, teki Gorjkijn kuuluisaksi. (Molemmat mainitut kertomukset esiintyvät suomennettuina tässä kokoelmassamme.) Sarjaa kertomuksia ja novelleja seurasivat romaanit "Foma Gordejev" (1901) ja "Kolme" (1902) sekä näytelmät "Pikkuporvarit" (1901), "Pohjalla" (1902) y.m., jotka saavuttivat tavatonta suosiota ei ainoastaan Venäjän, vaan myöskin Länsi-Euroopan näyttämöillä. V. 1902 Venäjän tiedeakatemian vastaperustettu kaunokirjallinen osasto valitsi hänet kunniajäsenekseen, mutta ylempää tulleen määräyksen johdosta häneltä otettiin takaisin jo annettu kunniadiplomi, jolloin myöskin tunnetut kirjailijat Tshehov ja Korolenko mielenosoituksellisesti lähettivät takaisin heille annetut kunniakirjat. Vallankumouksellisten mielipiteittensä vuoksi täytyi Gorjkijn, oltuaan useamman kerran vangittuna ja poliisin ahdistamana, v. 1906 lähteä Suomen kautta ulkomaille. Käytyään ensin Länsi-Euroopan maissa ja Pohjois-Amerikassa, jossa hänen persoonansa joutui kiihkeän huomion esineeksi, hän asettui asumaan Italiaan Caprin saarelle, mistä nyt hiljattain on taas palannut Venäjälle. Hänen myöhemmistä kaunokirjallisista teoksistaan mainittakoon "Äiti" (1907), "Tunnustus" ja "Tarpeettoman ihmisen elämä" (1908). Parhaiten hän kuvaa yhteiskunnan alimmalla asteella olevia, enemmän tai vähemmän rappiolle joutuneita, mutta lahjakkaita ja intohimoisia olentoja, "kulkureita".
("Tietosanakirjan" mukaan.)
Satamasta nouseva tomu samentaa etelän sinistä taivasta. Helteinen aurinko himmeänä katselee vihertävää maata, katselee kuni kautta hienon, harmaan harson. Ei se nyt kuvaansa meressä näe, vedenpintaa kun alinomaa halkovat iskuillaan airot, höyrylaivain potkurit, turkkilaiset felukat ja muut purjealukset, joita ristiin rastiin liikkuu tuossa ahtaassa satamassa. Meren vapaat aallot värjöttelevät siinä, graniittisiin kahleisiin lyötyinä: niitä painaa suunnattomat taakat, joita niiden harjoilla liikkuu, ja silloin ne pieksävät laivain kylkiä ja rantoja, pieksävät ja nurkuvat, iskuista vaahtoisina ja kaikenlaisen ruuhkan rumentamina.
Ankkurikettinkien kolina, kytkyjen ryske tavaravaunuissa, laiturin kivitykselle putoavain rautalevyjen räikeä räminä, puutavarain kumea kohahtelu, kuormarattaitten tärinä, höyrylaivain vihellykset, vuoroin kimeän kirkuvina, vuoroin pahasti parkuvina, lastaajain, matruusien, tullimiesten huudot — kaikesta tuosta melusta muodostuu työpäivän huumaava symfonia. Kaikki nuo äänet leijuvat sataman päällä, ikäänkuin eivät rohkenisi nousta ylemmäs taivaalle ja kadota sinne. Ja maasta kohoten niihin yhtyy yhä uusia ja taas uusia ääniaaltoja, ja milloin ne kumeana pauhuna tuimasti tärisyttävät ympäristöänsä, milloin repäisevänä remuna viiltävät tomuista, helteistä ilmaa.
Graniitti, rauta, puu, sataman kivitys, laivat, ihmiset — kaikki tuo laulaa mahtavissa sävelissä hymniä Merkuriukselle, kaupan jumalalle. Mutta ihmis-ääniä, noita naurettavan heikkoja, tuossa tuskin kuulee. Itse ihmisetkin, he, jotka alun pitäin ovat saaneet nämä äänet kuuluville, ovat naurettavia, viheliäisiä: nuo hieveröiset olennot, tomuiset, repaleiset, kiireissään, kumarassa raskaitten taakkainsa alla, he hääräilevät ja puikahtelevat milloin puoleen, milloin toiseen, tomujen pilvissä, helteen ja pauhun valtavassa meressä — ja ovat niin mitättömän pieniä, verrattuina heitä ympäröiviin rautaisiin jättiläisiin, tavararöykkiöihin, ryskiviin vaunuihin ja kaikkeen, minkä he itse ovat luoneet. Heidän luomansa on lyönyt heidät orjiksensa ja poistanut heidän persoonallisuutensa olemattomiin.
Raskaat jättiläis-höyrylaivat, höyryt valmiina kattiloissa, milloin viheltelivät, milloin kihisivät, milloin puhkien huokailivat, ja jok'ainoassa niiden synnyttämässä äänessä asui pilkallinen sävel ironillista ylenkatsetta noita harmaita, tomuisia ihmis-olentoja kohtaan, jotka laahustelivat niitten kansilla ja täyttivät niitten syviä ruumia oman orjantyönsä hedelmillä. Ihan itkettävän hassunnäköisiä olivat nuo pitkät jonot kantajia, jotka harteillaan retuuttivat tuhansin puudin leipää laivain rautaisiin vatsoihin, ansaitakseen siten moniaan naulan tuota samaista leipää oman vatsansa täytteeksi. Toisella puolen nuo repaleiset, hikiset, väsymyksestä, pauhinasta ja päivänhelteestä tympeytyneet ihmiset ja toisella puolen noitten ihmisten luomat mahtavat koneet, jotka tuossa hyvinvoipina ja rauhallisina välkähtelivät päivänpaisteessa, nuo koneet, joita ei sittenkään liikkeelle pane höyry, vaan omain luojainsa lihakset ja veri — siinä vastakohdassa oli kokonainen runoelma katkeraa ja kylmää ivaa.
Pauhina oli huumaava, tomu ärsytti sieraimia ja pyrki sokaisemaan silmiä, helle poltti ruumista näännyttäen sitä. Kaikki ylt'ympärillä näytti jännitetyltä, tarpeekseen saaneelta, malttinsa menettäneeltä, valmiilta laukeamaan suurenmoiseen katastrofiin, räjäykseen. Se on puhdistava ilman, ja siinä saa sitten vapaasti ja helposti hengittää. Hiljaista on silloin maassa, ja tuo korvia särkevä, ärsyttävä, tuskalliseen raivotilaan raastava tomu ja ryske se hälvenee, ja kaupungissa, merellä, taivaalla on jälleen rauhallista, kirkasta, suloista… Mutta se näytti vain siltä, näytti siitä syystä, ettei ihminen vielä ole väsynyt toivomasta parempaa ja ettei hänessä vieläkään ole kuollut halu saada tuntea olevansa vapaa.
Kirkonkello kajautti kaksitoista määränperäistä, kumeata kalahdusta. Viimeisen lyönnin jälkeen kävi työn hurja musiikki melkein puolta hiljemmäksi. Minuutin perästä se oli enää tympeää, tyytymätöntä nurkumista. Selvemmin nyt kuuluivat ihmisten äänet ja aaltojen loiskina. Oli tullut päivällisen aika.
Kantajat hajosivat, lakattuansa työstä, eri haaroille satamaa, meluaviin ryhmiin. He ostivat torimuijilta kaikenlaista syötävää ja laskeutuivat aterioimaan kadun kivitykselle, siimeisiin kolkkauksiin. Heidän joukkoonsa ilmestyi Grishka Tshelkash, vanha, kaikki kuopat käynyt susi, satamaväelle varsin hyvin tunnettu patajuoppona ja ovelana, rohkeana varkaana. Hän oli paljain jaloin, kuluneissa plyysihousuissa, lakitta päin, yllään likainen karttuunipaita, jonka rikkinäinen kaulus paljasti näkyviin miehen liikahtelevia, kuivia, kulmikkaita ja ruskean nahan peittämiä luita. Takkuinen, musta ja osaksi jo harmahtava tukka ja nuiva katse noissa väijyvissä kasvoissa osoittivat hänen vast'ikään heränneen. Viiksien toisesta puoliskosta törrötti oljenkorsi, toinen samanlainen oli takertunut parransänkeen vasemmassa leuassa; toisen korvan taakse oli mies pistänyt vastanykäistyn lehmuksenoksan. Tuo pitkä, konkkaluinen, vähän kyyssyniskainen mies, nenä koukkuinen, saaliinhimoinen, astui verkalleen kadun kiviä myöten ja heitteli ympärilleen teräviä katseita, vilkuttaen kylmiä, harmaita silmiänsä ja haeskellen väen joukosta jotakin. Hänen tummanruskeat, sakeat ja pitkät viiksensä elehtivät tuontuostakin, niinkuin kissalla, kädet selän takana hieroivat toisiansa, pitkäin, koukkuisten sormien kierrellessä ja kiemurrellessa niitten ympäri. Täälläkin, missä sadoittain oli hänen kaltaisiansa, repaleisia, karkeita ja paljasjalkaisia olentoja, täälläkin hän kerrassaan veti puoleensa huomiota: miehen nälkiintynyt laihuus muistutti arojen haukkaa, ja tuo väijyilevä liikehtiminen, päältä nähden tyyni ja tasainen, mutta sisimmissään kiihkeä ja valpas, oli kuin sen petolinnun lentoa, jota hänen ulkomuotonsa muistutti.
Muuan ryhmä paljasjalkaisia kantajia oli asettunut kasattujen sysikorien siimekseen. Grishka Tshelkashin tultua heidän kohdalleen erkani joukosta muuan typerännäköinen mies, naama punaisia pilkkuja täynnä ja niska naarmuissa: nähtävästi oli miestä äskettäin aikalailla kolhittu. Hän kulki jonkun matkaa Tshelkashin rinnalla, puhellen puoliääneen:
— Vapaaehtoisen laivaston miehet kaipaavat kahta tavarapakkaa… Nyt niitä etsitään… Kuuletko sinä, Grishka?
— Entäs sitten? — kysyi Tshelkash vilkaisten häneen tyynesti.
— Entäskö sitten? Etsitään, sanon minä. Ei muuta sitten.
— Minuako mukaan tahtovat etsimään, vai?
Terävästi myhähtäen katsahti Tshelkash sinne, missä Vapaaehtoisen laivaston pakkahuone kohoili.
— Mene hiiteen!
Kumppali kääntyi takaisin.
— Vuota vähän! Kuka se sinut tuohon viisiin on koristanut? Kylläpäs tärvelivät pojalta niskakilven!… Oletkos Mishkaa nähnyt?
— En ole nähnyt kaualle aikaa! — huudahti toinen palaten toveriensa luokse.
Tshelkash astui eteenpäin. Kaikki kohtelivat häntä kuin vanhaa tuttua konsanaankin. Mutta tuo tavallisesti iloinen ja leikkisä mies oli tänään nähtävästikin pahalla tuulella. Katkonaisesti ja äreästi hän vastaili kysymyksiin.
Tavararöykkiön takaa ilmestyi äkkiä tullivartija, tummanvihreässä, tomuisessa puvussa, sotilaallisesti suorana ryhdiltään. Hän salpasi Tshelkashilta tien, asettuen hänen eteensä uhittelevaan asentoon, tarttui vasemmalla kädellään pistomiekkaansa ja koetteli oikealla ottaa Tshelkashia niskasta.
— Seis! Minne sinä menet?
Tshelkash astui askeleen taaksepäin, nosti silmänsä vartijaan ja myhähti kylmäkiskoisesti.
Vartijan punaiset, suopeanviekkaat kasvot koettivat asettua ankaraan asuun: posket paisuivat pullolleen, punaisiksi, kulmakarvat rypistyivät, silmät mulkoilivat. Hän näytti koomilliselta.
— Johan min' olen sinulle sanonut, että jos kerrankaan satamaan tulet, niin minä sinulta kylkiluut ruhjon. Ja sinä olet taas täällä! — huusi vartija ankarana.
— Terve, Semjonitsh! Ei ole tavattu pitkään aikaan! — tervehtiTshelkash tyynesti, ojentaen toiselle kättä.
— Vaikk'ei ois tavattu ikipitkinä päivinä! Mene tiehesi!
Semjonitsh löi kumminkin kättä hänelle.
— Sanopas, — jatkoi Tshelkash, päästämättä lujista käsistään Semjonitshin kättä ja tuttavallisesti sitä pudistellen. — Sanopas, oletko missä Mishkaa nähnyt.
— Ketä Mishkaa? En minä sun Mishkojasi tunne! Mene matkaas, veikkonen!Sattuu vielä inspehtori näkemään, niin hän se sulle…
— Sitä punapartaa, jonka kanssa viimeksi olin työssä "Kostromalla", — jatkoi Tshelkash itsepintaisesti.
— Jonka kanssa sa varkaissa käyt, san' niin! Sairastaloon on viety se sinun Mishkasi; jalka taittui vaunun alle. Lähde nyt hyvällä laputtamaan, lähde, muutoin minä sinut niskapäästä…
— Vai niin! Et muka tunne Mishkaa… tunsitpas. Mitäs sinä olet niin äkäinen, Semjonitsh?
— Kuules, Grishka! Älä sinä siinä lavertele, vaan laita luusi!
Vartija rupesi suuttumaan. Hän vilhui ympärilleen ja koetti irroittaa kättänsä Tshelkashin lujista kourista. Tämä katseli häntä tyynesti tiheäin kulmain alta, naurahteli partaansa ja haasteli edelleen, päästämättä toisen kättä:
— Älä sinä minulle hökkää pane. Tarinoidaan tarpeeksi ensin, kylläpähän lähden sitten. No mitenkäs nyt oikein hurisee? Ja kuinkas emäntä jaksaa ja lapset? — Pahaenteisesti säväytellen silmiänsä ja vetäen suunsa pilkalliseen irveen hän lisäsi: — Olen käkeillyt ativoimaan teille, mutta eihän tässä jouda… olen yhtämittaa juopotellut…
— Heitä sinä valtaan se semmoinen!… Äläkä laske leikkiä, senkin hitto lujaluinen! Minä kun tässä toden perästä… Vai joko ruvennet ryöstämään taloloissa ja kaduilla?
— Mitä varten? Riittää sitä meidän iäksi tavaraa täälläkin. Riittää, jumaliste, niinkin. Sinähän, kuulen ma, olet taaskin puhaltanut kaksi tavarapakkaa. Varo sinä itseäsi, Semjonitsh! Joudut vielä ansaan!…
Tshelkashin hävyttömyydestä vartija joutui suunniltaan… Vavisten koko ruumiissaan hän ei saanut sanaakaan virketyksi, pursuttihan vain sylkeä suustaan. Tshelkash päästi hänen kätensä irti ja alkoi astua pitkin askelin takaisin, sataman porttia kohti. Huimasti sadatellen läksi vartija hänen peräänsä.
Tshelkash tuli iloiselle mielelle. Hän vihelteli hiljakseen hampaittensa välistä, pisti kädet housuntaskuihin ja astuskeli verkalleen, kuni vapaa mies konsanaankin, heitellen puoleen ja toiseen räikeitä pilkkasanoja ja kompia. Hänelle maksettiin samalla mitalla.
— Kylläpäs meidän Grishkasta esivalta hellää huolta pitää! — huudahti joku kantajain parvesta, joka jo oli syönyt ja nyt leväten venyttelihe maassa.
— Minä olen paljain jaloin, — vastasi Tshelkash, — siksipäSemjonitshilla huoli ja hoppu, ettei vaan minulta jalka kiveen kävis.
Tultiin portille. Kaksi sotamiestä tarkasti kopeloimalla Tshelkashin ja sysäsivät hänet hiljaa kadulle.
— Älkää päästäkö häntä sisään! — kiljaisi Semjonitsh jääden sisäpuolelle.
Tshelkash astui tien poikki ja istahti katukäytävän laitapylväälle vastapäätä kapakan ovea. Sataman portista tulla jyrisi loppumaton jono täysinäisiä tavarakuormia. Niitä vastaan kiiti tyhjiä rattaita; ajurit seisoivat niissä hytkähdellen. Satama purki jälleen ilmi maata tärisyttävää, meluisata pauhinaa ja kirvelevää tomua.
Tshelkash oli tottunut tähän vimmattuun hälinään, ja äskeinen kiihkeä kohtaus Semjonitshin kanssa oli saattanut hänet hyvälle mielelle. Hänellä oli tarjona runsaspalkkainen ansio, joka vain kysyy hiukan vaivannäköä ja paljon oveluutta. Sitä häneltä ei suinkaan puutu, sillä hän oli vakuutettu, ja niinpä hän, silmäänsä siristellen mietiskeli, mitenkä hän huomisaamuna, kun kaikki on toimitettu, ja kun taskussa setelit kahisee, pääsee ehdoltansa hummailemaan… Sitten muistui mieleen hänen kumppalinsa Mishka, joka olisi ensi yönä ollut hyvään tarpeeseen, ellei olisi taittanut jalkaansa. Tshelkash noitua paukautti itsekseen ajatellessaan, ettei hän yksinään, ilman Mishkan apua, kenties tule toimeenkaan tuossa tehtävässä. Millainenhan mahtaa tulla ilma yöksi?… Hän katsahti taivaalle ja pitkin katua.
Viiden, kuuden askeleen päässä hänestä istui kadun puolella muuan nuori, talonpoikainen mies, nojaten selkäänsä laitapylvääseen. Miehellä oli yllään siniraitainen paita, jalassa samanlaiset housut ja niinivirsut, päässä rikkinäinen, ruskea lakki. Hänen vieressään oli pieni nahkalaukku ja varreton viikate, jonka ympärille oli huolellisesti sidottu nuoralla heiniä suojaksi. Mies oli harteva, vanttera, vaaleaverinen, kasvot päivän ja ahavan polttamat. Luottavasti ja hyväntahtoisesti hän katseli Tshelkashia suurilla, sinisillä silmillään.
Tshelkash veti suunsa irveen, pisti kielen ulos, asetti naamansa hirveään virnistykseen ja katseli semmoisena häntä silmät pullollaan.
Toinen joutui ensi alussa ymmälle ja räpäytti silmiänsä, mutta sitten hän äkkiä purskahti nauramaan.
— Onpas sinua koko velikulta! — huudahti hän ja maasta tuskin kohoten vierähti kömpelösti Tshelkashin luokse, laahaten perässään laukkuansa ja kolisuttaen viikatteen kantaa kiviä vasten. Hän nykäisi sitten Tshelkashia housunlahkeesta ja virkkoi:
— On tainnut mies hummata aika lailla!
— On semmoistakin ollut, nalli, on niinkin! — tunnusti Tshelkash vilpittömästi. Häntä miellytti jo ensi näkemältä tämä roteva, hyväntahtoinen maalainen, jolla oli niin lapselliset, kirkkaat silmät. — Heinänkö teossa olet ollut?
— Kuinkas muuten? Virsta heinää niitettiin, tyhjällä siitä kiitettiin. Huono on tienesti nyt. Väkeä kuin seinää! Justiin tuota nälkäistä väkeä on tupannut joka paikkaan, ja sehän se ne palkat polki niin, ettei maksa yrittääkään. Kubanjilla kuusi riunaa päivässä. On sekin! Mutta ennen vanhaan, kuulehan, kolmin ruplin maksettiin, nelin, viisinkin!…
— Niin, ennen vanhaan!… Ennen vanhaanhan ne löivät kolme ruplaa pöytään, kun vaan saivat nähdä Venäjän miehen. Tässä kymmenisen vuotta sitten minä niinikään pidin sitä samaa ammattia. Tulet stanitsaan… Mistä mies?… Venäjältä!… Siinä ne sua sitten heti silittelemään ja tunnustelemaan ja ihmettelemään… tuoss' on kolme ruplaa, ota! Ja juottavatkin vielä miehen ja syöttävät. Elä ja pidä lystiä niin kauan kuin tykkäät!
Maalainen kuunteli häntä ensin suu auki, kummasteleva ihailu pyöreillä kasvoillaan, mutta huomattuaan tuon retvanan valehtelevan hän maiskautti huuliaan ja rähähti nauramaan. Tshelkash pysyi totisena, salaa myhäillen viiksiinsä.
— Minä tässä kuuntelen ja luulin sinun jo tosiakin puhuvan. Ei, mutta kyllä ennen vanhaan…
— Niin, niin, no, sitähän minäkin justiin, että ennen vanhaan…
— Ole tuossa! — virkkoi toinen kättään huiskauttaen. — Suutariko sinä olet?… tuota noin… vai räätäli!
— Jaa minäkö? — kysäisi Tshelkash vuoroonsa. Hetken mietittyään hän sanoi: — Kalastaja minä olen.
— Vai kalastaja! Ähä! Lähteekö kaloja?
— Mitäs niillä kaloilla? Tämän puolen kalamiehet pyytävät muutakin kuin kalaa. Enemmän vaan noin niin kuin hukkuneita, vanhoja ankkureita, pohjaan painuneita laivoja ja sen semmoista. Meill' on oikein ongetkin sitä mukaa.
— Pötyä… Lienet niitä sellaisia, joista laulussa sanotaan:
Miehet verkkoja viskelee veettömillen rannoillen, aittojen apajoille.
— Oletkos sinä sellaisia miehiä nähnyt? — kysäisi Tshelkash, naurusuin katsellen häntä ja arvellen, että tuo maalainen on koko lailla typerä.
— Missäpäs minä oisin niitä nähnyt? Kuullut olen vain.
— Mitäs sanot semmoisista?
— Jaa semmoisistako? Mitäpäs niistä osaisi sanoa! Reippaita poikia, vapaata väkeä.
— Vapaata… Tykkäätkö sinäkin vapaudesta?
— Kuinkas muuten? Oma olisit isäntäsi: meni minne miellyttää, teki minkä tahtoi… Sepä se! Kun vaan pysyy hollilla eikä kiveä kaulaansa ripusta, niin hätäkös silloin! Elelee lystikseen, kunhan vaan ei Jumala unohdu.
Tshelkash sylkäisi halveksivasti, keskeytti kyselynsä ja kääntyi häneen selin.
—- Niinkuin nyt tämä minunkin laitani esimerkiksi! — innostui maalainen äkkiä puhumaan. — Isä kuoli, jäi pieni talon räpiskä, äiti on vanha, maasta kaikki mehu imetty… minkäs siinä eteensä ottaa? Elää pitää kumminkin. Mutta miten elää? Sepä se. Annas, kun lähden vävyksi rikkaaseen taloon. No niin… Jos antaisivat tytölle talosta oman osuuden! Mutta eihän se appi saakeli anna. Vielä vai minä hänelle rupean raatamaan selkä vääränä vuodet umpeen! Ja! Semmoinen on se juttu, näetkös! Ollapa minulla sata ruplaa rahaa tai vaikka puolikin toista, heti olisi selvillä mies… ja ähäpäs silloin, Antippa, älähän nuolaise! Tahdotkos antaa Marfalles osan? Etkö? Ole antamatta! On niitä, Jumalan kiitos tyttöjä kylässä muitakin kuin sinun Marfasi. Ja sitten sitä olisi mies ihan itse, yks pää kuin lanttu. Niin, niin. — Hän huokasi. — Mutta eihän tässä muu auta kuin ruveta kotivävyksi. Tuli sitten semmoiset meiningit: otan ja lähden tästä Kubanjille, sieppaan siellä parisen sataa kokoon ja heiskis! Jo veteli herran reteli!… Mutta äläs! Hukkaan meni hyvät humalat… Mikäs tässä muu neuvoksi kuin ruveta kotivävyksi lopultakin? Rengiksi appelaan… Omalle konnulle ei kannata mennä, ei sitä vastenkaan. Hohhoi-jaa!
Kovin teki miehen mieli vävyksi. Oikein kävi kasvoiltaankin synkäksi ja murheelliseksi. Raskaasti hän alkoi puhkia ja liikuskella maassa, niin että Tshelkashkin heräsi ajatuksistaan, joihin oli hänen puheensa aikana vaipunut.
Tshelkashin ei olisi enää oikein tehnyt mieli jatkaa haastelua hänen kanssaan, mutta kysäisi kumminkin:
— Minnekäs sinä nyt?
— Minne? Kotipuoleen tietysti.
— No mistäs minä sen tiedän… vaikka käkeilisit Turkinmaalle…
— Turr-rkin maalle! — venäytti maalainen. — Kukas ristitty ihminen sinne lähtisi? Kylläpäs sanoa pöläytit!
— Hölmö sinä olet! — huokasi Tshelkash ja kääntyi jälleen hänestä pois, ja niin hänestä nyt tuntui, ettei hän mokoman miehen kanssa viitsi enää sanaakaan vaihtaa. Siinä oli jotain ärsyttävää, tuossa rotevassa maalaisessa.
Hämärästi, hiljalleen kypsyvä, harmillinen tunne alkoi pulpahdella hänen sisimmissään, estäen häntä kiintymästä ajatuksiinsa ja harkitsemasta ensi yön tehtäviä.
Hölmön nimen saanut talonpoika jupisi jotain itseksensä, salavihkaa heittäen karsaita silmäyksiä paljasjalkaiseen retvanaan. Lystikkäästi paisuivat hänellä posket, suu meni töröön ja siristelevät silmät alkoivat jo melkein liian usein ja hullunkurisesti räpytellä. Hän ei nähtävästi ollut odottanutkaan, että hänen puhelunsa tuon repaleisen viiksiniekan kanssa päättyy niin äkkiä ja niin mieltä pahoittavalla tavalla.
Repaleinen mies ei ollut hänestä enää tietääksensä. Hän istui aatoksissaan, vihellellen ja lyöden laitapylvääsen tahtia paljaalla, likaisella kantapäällään.
Maalaisen teki mieli maksaa hänelle samalla mitalla.
— Kuules sinä, kalamies! Juopotteletkos sinä useinkin? — yritti hän puhua, mutta samassa kääntyi kalamies äkkiä hänen puoleensa ja kysäisi:
— Kuules, lällä! Lähdetkö työhön minun kanssani tänä yönä, vai? Sano joutuun!
— Mihin työhön? — kysäisi toinen epäluuloisesti.
— Mihinkö? Mihin vaan pannaan. Lähtään kalalle. Saat soutaa…
— Jaha. Niin no… Mitäs, tuota… Sopiihan sitä soutaa. Mutta… kunhan ei vaan sinun kanssasi soutaisi narua kaulaansa. Kovin olet näköjäsi niitä maailman lopun miehiä… pimeä semmoinen.
Tshelkashista tuntui, kuin olisi mikä tulisella raudalla rintaan polttanut. Hillityllä vimmalla hän virkkoi puoliääneen:
— Älä leksottele, kun et ymmärrä. Otan ja kumautan sua kallon kamarata vasten… ehkä selvenee.
Hän kavahti pystyyn, nykäisi vasemmalla kädellä viiksiänsä, puristaen samalla oikean kätensä rautaiseen, paksujänteiseen nyrkkiin, ja säväytti silmiänsä.
Toinen säikähti. Hän vilkaisi ympärilleen ja arasti silmiään räpytellen kavahti pystyyn hänkin. Siinä he mittailivat toisiaan katseillansa ja olivat ääneti hetken aikaa.
— No? — kysäisi Tshelkash tylysti. Hän kiehui ja vavahteli loukkauksesta, joka oli hänen osakseen tullut tuolta yötiseltä vasikalta, jota hän koko keskustelun aikana oli halveksinut ja nyt kerrassaan inhosi siitä syystä, että hänellä oli niin puhtaat, siniset silmät, terveet, päivettyneet kasvot, lyhyet ja lujat kädet, siitä syystä, että hänellä on jossain siellä maalla oma talo, siitä syystä, että varakas talonpoika ottaisi hänet vävykseen, inhosi häntä koko hänen entisen ja tulevan elämänsä tähden, mutta enimmän kaikesta siitä syystä, että hän, nulikka hänen rinnallaan, uskaltaa rakastaa vapautta, jonka arvoa ei tunne ja jota ei tarvitse. Vastenmielistä aina on nähdä, että toinen, jota pidät itseäsi huonompana ja alempiarvoisena, rakastaa tai vihaa samaa kuin sinäkin ja siten käy sinun kaltaiseksesi.
Talonpoika katseli Tshelkashia ja tunsi hänessä käskijänsä.
— Enhän minä… — ryhtyi hän puhumaan, — enhän minä pane vastaan… Miks'ei? Työtähän minä justiinsa haenkin. Sitä minä vaan meinasin, että… ethän sinä ole työmiehen näköinenkään… kovin näet olet… tuota noin .. repaleissa. No niin no, sattuuhan sitä semmoista kelle hyvänsä… Herrainen aika! Vähänkös minä olen juoppolalleja nähnyt! Vai vähän? Olen maar pahempiakin nähnyt kuin sinä.
— No niin, niin! Sinä suostut siis? — sanoi Tshelkash jo hiukan lempeämmin.
— Jaa minäkö? Oli menneeks! Mielellä hyvällä! Sano hinta!
— Hinta on mulla työtä myöten. Millainen milloinkin työ. Sitä mukaa palkka kuin saaliskin. Voit saada viitosenkin, ymmärräthän.
Nyt oli kajottu asian rahalliseen puoleen. Talonpoika tahtoi siinä kohden olla säntillinen ja vaati pestaajaltakin samaa säntillisyyttä. Hänessä heräsi jälleen arveluja ja epäluuloja.
— Eihän se semmoinen pohja mitä pidä! Sinilaita kouraan, se olisi toista.
Tshelkash ryhtyi toimeen.
— Älä lorise turhia. Lähtään rahteeriin.
Ja he läksivät rinnan astumaan katua myöten. Tshelkash arvokkaana kuin konsanaankin isäntä, viiksiänsä kierrellen, talonpoika nähtävästi aivan alttiina tottelemaan, mutta sittenkin täynnä epäluuloa ja pelkoa.
— Mikä sun nimes? — kysäisi Tshelkash.
— Kaapro.
He tulivat likaiseen ja savustuneeseen ravintolaan. Tshelkash astui bufetin luo ja tilasi, ainaisen kävijän tuttavallisella äänellä, pullon viinaa, kaalikeittoa, varistettua lihaa ja teetä. Lueteltuaan kaiken tuon hän virkkoi lyhyesti isännälle: "velaksi kaikki", johon toinen vain ääneti nyökäytti päätään. Kaapro tunsi kerrassaan kunnioitusta Tshelkashia kohtaan nähdessään, kuinka suurta arvoa ja luottamusta tuollainen roiston näköinen mies nautti.
— Nyt haukataan ja jutellaan juurtajaksain. Istuhan sinä tässä; minä sillä välin käväisen vähän muualla.
Hän läksi. Kaapro katseli ympärilleen. Ravintola sijaitsi kellarikerroksessa. Kosteata siellä oli ja pimeää. Ilma oli tukahduttavan kitkerä ja raskas, täynnä viinan, tupakan ja tervan hajua. Vastapäätä Kaaproa, toisen pöydän ääressä, istui päihtynyt, punapartainen mies, merimiehen puku päällä, yltäänsä hiilen pölyssä ja tervassa. Yhtämittaa nikotellen hän ulisi jotain laulua, joka oli täynnään katkaistuja sanan mongerruksia, milloin kummallisesti sihiseviä, milloin karahtelevia. Hän ei arvatenkaan ollut venäläinen.
Hänen taakseen oli asettunut kaksi Moldavan tyttöä, repaleisia, mustatukkaisia, jotka hekin vetelivät rämeallä äänellä jotain laulun tapaista, niinkuin päihtyneet konsanaankin.
Kaaprosta alkoi tuntua täällä varsin kamalalta. Hän toivoi isäntänsä jo piankin palajavan. Melu ravintolassa oli sill'aikaa sulanut yhdeksi ainoaksi älinäksi. Tuntui kuin siinä mylvisi joku suunnattoman suuri eläin, jolla on tuhansia erilaisia ääniä. Huimasti, vimmoissaan se rynnähtelee ulos tästä kivisestä kuopasta, mutta ei ole aukkoa sen päästä ulos… Kaapro tunsi, kuinka hänen ruumiiseensa imeytyy jotain huumaavaa, painostavaa. Se pyrkii pyörryttämään, se samentaa silmiä, jotka uteliaasti ja arkaillen katselevat elämää ravintolassa.
Tshelkash tuli, ja nyt he rupesivat syömään, juomaan ja haastelemaan. Kolmannen ryypyn jälkeen alkoi Kaapro päihtyä. Hänen tuli hauska olla, ja mieli teki sanoa jotain hyvää isännälleen, joka — on se sentään kelpo poika! — noin vaan umpimähkään kestitsee häntä, uppo outoa miestä. Sanoja tulvi tulvimalla kurkkuun, mutta eipäs niitä vaan sieltä solahtanut kielelle, joka äkkiä oli käynyt kankeaksi.
Tshelkash katseli häntä pilkallisesti naurahdellen ja puheli:
— Joko on suunniltaan mies!… Voi sua, senkin ämmä!… Viidestä ryypystä!… Liekö sinussa työn tekijää?
— Ystäväiseni! — lallatteli Kaapro. — Äl' ole huolissasi! Vielä minä sulle mielihyvät teen ja suuret suosiot!… se tahtoo sanoa justiin näin!… Annas kun suutelen sinua… suutelenko ma?
— No, olehan nyt asemillasi!… Tuoss' on vielä, vedä nahkaas!
Kaapro ryyppäsi ryyppäämistään ja joutui jo siihen tilaan, että kaikki alkoi hänen silmissänsä huojua määränperäisesti, aaltomaisesti. Se tuntui ilkeältä ja rupesi kääntämään mieltä… Hänen kasvoilleen ilmaantui typeränintoisa ilme. Hän yritti sanoa jotain, mutta ei siitä vaan muuta tullut kuin hassunkurista huulten maiskutusta ja ulinaa. Tshelkash katseli häntä tarkkaavasti, ikäänkuin jotain muistellen. Hän kierteli viiksiänsä ja naurahteli nyt jo synkästi ja häijysti.
Mutta humalainen parku pauhasi edelleen kapakassa. Punapartainen mies nukkui, kyynäspäät pöydällä.
— Lähtäänpäs nyt! — virkkoi Tshelkash nousten pöydästä.
Kaapro yritti nousta, mutta ei jaksanut. Hän päästi pari kolme karkeata sanaa ja rähähti humalaisen mielettömään nauruun.
— Jo pehmeni! — virkkoi Tshelkash istahtaen jälleen tuolille, vastapäätä häntä.
Kaapro nauraa hohotti yhä edelleen, tylsillä silmillään katsellen isäntäänsä. Tämäkin katseli häntä, terävästi ja miettivästi. Hän näki edessään miehen, jonka elämä oli joutunut hänen sudenkäpäliinsä. Hän, Tshelkash, tunsi olevansa kyllin voimakas kääntämään tuon elämän sekä puoleen että toiseen. Hän voi sen taittaa kuin kortin ja voi auttaa sitä asettumaan sen vankkaan, talonpoikaiseen kehykseen. Hänelle tuotti nautintoa se tieto, että hän on toisen herrana, ja hän mietiskeli, ettei tämä maalainen milloinkaan tule tyhjentäneeksi sellaista kalkkia, minkä kohtalo oli hänen, Tshelkashin, tyhjennettäväksi määrännyt… Hänen kävi sekä kateeksi että sääliksi tuo nuori elämä. Hän naurahteli sille, jopa harmistuikin sen puolesta, ajatellessaan, että se vielä kerran saattaa joutua sellaisiin kouriin kuin hänen… Ja lopulta kaikista noista tunteista sulautui yksi ainoa, jossa oli palanen isällistä, holhoavaista. Hänen oli sääli miestä, ja tuo mies oli hänelle tarpeen. Silloin otti Tshelkash häntä kainaloista ja vei hänet, hiljaa lykkien häntä takaapäin polvellaan, ravintolan pihalle, jossa laski hänet maahan, halkopinon siimekseen. Itse hän istahti viereen ja sytytti piippunsa. Kaapro piehtaroi hetken aikaa mörähdellen ja nukkui.
— Oletko valmis? — kysyi Tshelkash puoliääneen Kaaprolta, joka puuhaili airojen kanssa.
— Tuossa paikassa! Tämä hankahan se tässä huojuu. Löiskö sitä lapauttaisi airolla kerran?
— Ei millään muotoa! Ei saa kuulua melua vähintäkään! Paina vaan lujasti käsilläsi, kyllä se koloonsa menee.
Hiljaa he siinä sitten laittelivat kuntoon venettä, joka oli kiinni erään tammikimmeillä lastatun purjelotjan perässä. Ylt'ympärillä oli kokonainen laivasto samanlaisia lotjia sekä turkkilaisia felukoita, osa jo tyhjinään, toiset vielä lastattuina palmu- ja sandelipuilla sekä paksuilla kypressipölkyillä.
Yö oli pimeä. Taivaalla kulki paksuin kerroksin siekalereunaisia pilviä. Meri oli tyyni, tumma ja sakea kuin öljy. Se tuoksui kosteata, suolaista, raikasta hajua, ja se äänteli lempeästi, loiskuen laivan kylkiä ja rantoja vasten ja hiljalleen heilutellen Tshelkashin venettä. Laajalti ulos rannasta kohottelivat meren pinnalla alukset mustia kylkiänsä, sysäten taivaanlakeen teräviä mastojaan, joitten huipuissa välkkyi erivärisiä lyhtyjä. Meri heijasteli lyhtyjen valoja ja välkähteli keltaisin täplin. Ne kimaltelivat kauniisti sen samettisessa rinnassa, joka pehmoisena, himmeän mustana kohoili ja laski niin tasaisesti. Meri nukkui kovasti uupuneen työmiehen tervettä, sikeätä unta.
— Nyt lähtään! — virkkoi Kaapro laskien airot veteen.
— Nyt lähtään! — toisti Tshelkash ja lykkäsi veneen kovalla sysäyksellä lotjain väliseen väylään. Vene kiivaasti kiitämään liukasta pintaa myöten, ja airojen vedoista vesi välkähteli vaaleansinisin fosforisin virein. Pitkänä nauhana kulki tuo vire veneen vanavedessä pehmoisesti kimallellen.
— Pakottaako päätä? — kysäisi Tshelkash lempeästi.
— Ettäs sanot!…. Niin kumisee kuin malmipata… Anna kun valelen sitä vedellä.
— Turhia! Tuoss' on; valelepas sisäpuolta; pian ehkä piristyt. — Hän ojensi Kaaprolle pullon.
— Jokohan olis koettaa! Siunaa, laupias isä!
Kuului hiljaista pulinaa.
— Hei, maistuipas! Riittää jo! — pysäytti Tshelkash.
Vene kiitämään edelleen ääneti ja puikahdellen laivojen välitse… Ei aikaakaan niin se pääsi irti niiden joukosta, ja nyt aukeni veneessä-olijain eteen meren ulappa, ääretön, valtava, kirkas. Se ulottui siniseen kaukaisuuteen, missä sen sylistä taivasta kohti kohoili pilvivuoria punervansinisiä, keltaisine untuvareunoineen, vihertäviä, samankarvaisia kuin meri ja nuo tukalat, lyijynharmaat pilvet, jotka heittelivät niin tuskallisen raskaita, mieltä ja sydäntä painostavia varjoja. Ne kulkivat verkalleen, perätysten, milloin yhtyen, milloin toistensa edelle ennättäen, sekoittivat värinsä ja muotonsa, nielivät toisiansa ja ilmenivät jälleen uudennäköisinä, mahtavina ja synkkinä. Jotain aavemaista oli tuossa hengettömäin parvien verkkaisessa vaelluksessa. Näytti kuin olisi niitä tuolla meren äärillä loppumattomat laumat, näytti kuin niitä yhä nousisi taivaalle, yhtä kylmäkiskoisesti, jurossa mielessään häijy aikomus: eivät ne enää milloinkaan salli taivaan kimallella unisen meren päällä miljoonilla kultasilmillään, monivärisillä tähdillä, vilkahtelevilla ja surumielisesti paistavilla, eivät enää koskaan herätä yleviä pyyteitä ihmisissä, joille kallista on niitten pyhä ja puhdas loiste.
— Eikös meri ole kaunis? — kysäisi Tshelkash.
— Onhan se! Hirvittää sentään, — vastasi Kaapro vedellen tasaisesti ja lujasti airoilla. Hiljalleen, tuskin kuuluvasti loiskahteli vesi pitkäin airojen vedoista ja kimalteli tuossa mieluisassa sinervässä fosforivalossa.
— Hirvittää! Ämmä, sinä!… — murahti Tshelkash pilkallisesti.
Hän, mies kyynillinen ja varas, hän rakasti merta. Hänen kiihkoisa, ärtynyt, mielenliikutuksia himoitseva luontonsa ei koskaan kyllästynyt katselemaan tuota tummaa laajuutta, mahtavaa, vapaata alaa, jolla ei ääriä ole. Ja mielipahalla hän kuuli moisen vastauksen, kysyttyään sen kauneudesta, joka hänelle oli niin rakas. Hän istui viillellen vettä melallaan ja levollisena katsellen eteenpäin… ja yhä tuonne kauas hän olisi tahtonut kulkea tuota sametinpehmoista pintaa myöten, kulkea kauan aikaa…
Merellä täytti hänet joka kerta laaja, lämmin tunne. Se valtasi koko hänen sielunsa ja hiukan puhdisti sitä jokapäiväisen elämän saastoista. Hän osasi antaa arvon sille, ja hänen teki hyvää huomata olevansa parempi täällä, vetten päällä, vapaassa ilmassa, täällä, missä joka kerta elämän mietelmät menettivät katkeruutensa ja elämä itse arvonsa, öisin käy meren yli hiljainen humina, koska tasaisesti hengittää sen uninen povi… tuo salainen ääni vuodattaa ihmisen sieluun levollisuutta, lempeästi hillitsee siinä pahoja pyyteitä ja herättää siinä suuria mietteitä…
— Entäs missäs ne kompeet on, häh? — kysäisi Kaapro, levottomasti katsellen ympärilleen veneessä.
Tshelkash hätkähti.
— Kompeetko? Täällä ne on perässä.
— Mitäs kompeita ne oikeastaan ovat? — tiedusteli jälleen Kaapro, palanen epäluuloa taaskin äänessään.
— Mitäkö? Köydenpätkä ja… — Mutta Tshelkashia hävetti ruveta valehtelemaan tuon poikanulikan edessä salatakseen varsinaisia aikeitaan. Samalla hänen kävi sääliksi niitä mietteitä ja tunteita, jotka toinen oli hajoittanut maahan kysymyksellään. Tshelkash suuttui. Entinen kirpeä poltto vihlaisi jälleen rintaa ja kurkkua. Mieleenpainavasti ja tylysti hän virkkoi Kaaprolle:
— Kuulehan! Kun kerran istut siinä, niin istu, äläkä pistä nokkaasi muuanne. Soutamaan sinut otin; souda päälle. Mutta jos rupeet suutasi soittamaan, niin kavahda itseäsi! Ymmärrätkös?
Vene nytkähti ja pysähtyi. Airot jäivät veteen vaahdotellen sitä.Kaapro alkoi levotonna liikuskella teljollaan.
— Souda!
Räikeä sadatus kajahti ilmassa. Kaapro nykäisi airoilla. Vene se ikäänkuin säikähti ja läksi nopein, tempovin nytkäyksin kulkemaan, vettä kokallaan kohisuttaen.
— Tasaisemmin!
Tshelkash kohosi perälaudalta ja, päästämättä melaa käsistään, kiinnitti kylmän katseensa Kaaproon, joka istui siinä kalpeana, vapisevin huulin. Eteenpäin kumartuneessa asennossaan muistutti Tshelkash kissaa, joka on valmiina hyökkäämään saaliinsa kimppuun. Kuului ilkeätä hampaan kiristystä ja hiljaista luitten naksahtelua.
— Kuka huutaa? — kajahti tyly ääni mereltä.
— Souda nyt, saatana… Älä molskuttele!… Minä tapan sinut, senkin koira!… Souda nyt!… Yks, kaks! Joudu! Ja ynähdäppäs vaan, niin rrrikki sinut revin! — niin sähisi Tshelkash.
— Pyhä neitsyt… Jumalan emo! — sopotti Kaapro vavisten ja menehtymäisillään säikäyksestä ja ponnistuksista.
Vene kääntyi notkeasti ja kulki nyt takaisin satamaan päin, missä lyhtyjen valot välkähtelivät yhtenä ainoana erivärisenä ryhmänä, mastojen nenissä kajastellen.
— Kuka siellä ärjyy? — kuului uudestaan.
Ääni tuli nyt kauempaa kuin ensi kerralla. Tshelkash rauhoittui.
— Itse sinä, veikkonen, siellä mökää pidät! — virkkoi hän ääntä kohti ja kääntyi sitten Kaapron puoleen, joka yhä vieläkin sopotti rukouksia. — No vetelipäs vaan onni sinua! Jos nuo perkeleet olisi lähteneet meitä takaa ajamaan, niin viimeinen ois ollut sulla hetki. Ymmärrätkös? Tuonne olisin paiskannut sinut… kaloille kumppaliksi!
Nyt, kun Tshelkash puheli levollisesti, jopa hyvänsävyisestikin, alkoiKaapro, yhä vielä vavisten, pyytää:
— Kuule, päästä sinä minut pois! Päästä, Jumalan nimeen! Laske maihin! Voi kuitenkin! Mennyttä olen minä miestä kerrassaan… Päästä, Herran tähden! Mitäpäs hyötyä sinulla minusta? Enhän minä näihin tällaisiin!… En ole milloinkaan moisissa toimissa ollut… Ihan ensi kertaa… Hyvä Isä! Hukkaanhan minä poloinen joudun! Mitenkä sinä lienet saanutkaan minut maanitelluksi! Jo teit syntiä kun teitkin… Toisen työnnät kadotuksen pätsiin… No on se ammattia tääkin!
— Ammattiako? — kysyi Tshelkash tylysti. — Vai ammattia! No sanohan millaista!
Tshelkashia huvitti toisen säikäys. Hänelle tuotti nautintoa ei ainoastaan Kaapron pelko, vaan sekin ajatus, että hän, Tshelkash, on tuommoinen ankara mies.
— Pimeätä on tämä ammatti… Päästä pois minut!… Eihän minusta mitä!Eikö niin! Päästä, armas ystävä!
— Ole nyt vait! Ellei sinusta olisi, niin enhän minä olisi sua ottanutkaan. Ymmärrätkö? — No pidä sitten suus kiinni!
— Hyvä Isä kuitenkin! — huokasi Kaapro itkien.
— Kas niin! Pirahdapas vaan! — keskeytti Tshelkash.
Mutta nyt ei Kaapro enää jaksanut hillitä itseänsä. Hän itki, hiljaa nyyhkytellen, niisti nenänsä ja keikkui teljollaan, mutta souti samalla kaikin voimin, huimasti. Nuolena kiiti vene. Jälleen tuli vastaan tummia laivain runkoja, ja väkkäränä pyörähteli vene niitten välisiä kapeita väyliä myöten.
— Kuule nyt! Jos ken mitä kysyy, niin ole vait, jos henkes on sulle kallis! Ymmärrätkös?
— Voi poloisen päiviäni! — huokasi Kaapro toivottomana, vastaukseksi tylyyn käskyyn, ja lisäsi katkerasti: — Mennyttä on mies, mennyttä!
— Älä ulvo! — kuiskasi Tshelkash varoittamalla.
Tämä kuiskaus vei Kaaprolta viimeisenkin harkintakyvyn. Hän tympeytyi, sydämessä jäätävä aavistus uhkaavasta vaarasta. Konemaisesti hän painoi airoja veteen, heittäytyi takanojalleen, nosti ne jälleen ja laski uudestaan veteen, yhtämittaa vain tuijottaen niinisiin virsuihinsa.
Aaltojen uninen loiske kuului niin vihaiselta ja kamalalta. Tuossa jo satama… Sen graniittimuurin takaa kuului ihmisten ääniä, veden loiskinaa, lauluja, kimeitä vihellyksiä.
— Seis! — kuiskasi Tshelkash. — Heitä airot valtaan! Pane kädet muuria vasten! Hiljemmin, hiton korvennettava!
Kaapro kuljetti venettä, haraillen käsillään muurinseinän liukkaita kiviä. Vene liukui ääneti, pyyhkien laidallaan kivelle kasvettunutta limaa.
— Seis! Anna airot! Anna airot tänne! Missä sun passisi on? Laukussako? Anna laukkukin tänne! Anna joutuun! Katsos, armas ystävä, tämä siksi, ettes laputtaisi tiehesi… Nyt et mene mihinkään. Airoitta sinä vielä miten kuten livistäisit pakoon, mutta ilman passia ei tee mieli. Vuota tässä! Ja muista: jos hiiskahdatkaan, niin minä sinut merenpohjaltakin löydän!
Äkkiä tarttui Tshelkash käsillään johonkin, kohosi ilmaan ja katosi.
Kaapro säpsähti… Se oli käynyt niin nopeaan. Hän tunsi, mitenkä hänen harteiltansa erkanee, liukuu pois tuo kovan onnen painostus ja pelko, jota hän oli tuntenut tämän kehnon, viiksiniekan varkaan läsnäollessa… Nyt karkuun!… Hengähtäen helpommin hän vilkaisi ympärilleen. Vasemmalla hänestä kohoili joku suuri runko ilman mastoja. Se oli kuin suunnaton ruumisarkku, ontto ja tyhjä… Jokainen aallon vyöräys sen kuvetta vasten herätti siinä henkiin kumean kajauksen; se oli kuin raskas huokaus. Oikealla, vedenpinnan yläpuolella, kulki kylmän, kankean käärmeen kaltaisena aallonmurtajan kostea kiviseinä. Takaa näkyi omituisia mustia runkoja, mutta edestäpäin, seinän ja tuon ruumisarkun kupeen välitse, näkyi ääretön, autio meri ja sen päällä mustat pilvet. Ja ne liikkuivat niin verkalleen, suunnattoman suurina, raskaina, pimeydestä syytäen kauhujansa ja valmiina musertamaan ihmisen painonsa alle. Kaikki oli niin kylmää, synkkää, paha-enteistä. Kaaproa alkoi hirvittää. Tämä kammo oli vielä suurempi äskeistä, Tshelkashin herättämää. Se puristi Kaapron rintaa lujalla syleilyllä, kouristi hänet pieneksi palleroksi ja naulasi kiinni teljoon…
Mutta ylt'ympärillä oli kaikki hiljaa. Ei äännähdystä muuta kuin meren huokaukset, ja tuntui siltä, että nyt, juuri nyt tuo äänettömyys ratkeaa kauheaan, hurjaan pauhinaan, ja se järkäyttää meren ihan pohjia myöten, repelee rikki pilvien paksut parvet taivaalla ja hajalle heittää pitkin meren aavaa pintaa kaikki nuo mustat alukset. Pilvet kulkivat taivaalla yhtä verkkaan ja ikävästi kuin ennenkin, mutta yhä enemmän niitä nousi merestä, ja olisipa saattanut taivaankantta katsellessa luulla, että sekin on meri, mutta ylösalaisin käännetty, aaltoileva, jonka alapuolella asuu toinen meri, uninen, levollinen, sileäpintainen. Pilvet näyttivät aalloilta, jotka ovat hyökänneet alas maan päälle kiharaisine, harmaine harjoineen, pohjattomuuksien päälle, joista tuuli on nämä aallot temmaissut, nousevien lakkapäitten päälle, joissa ei vielä kiehu vihan ja vimman vihreä vaahto.
Tuo syvä hiljaisuus ja jylhä kauneus masensi Kaaproa. Hänen teki mieli nähdä niin pian kuin mahdollista isäntäänsä. Mutta entäs, jos hän jääkin sille tielle… Verkkaan vieri aika, verkempään kuin pilvet tuolla taivaalla… Ja yhä pahempi-enteiseksi kävi välistä hiljaisuus. Mutta äkkiä kuului seinän takaa loisketta, kohinaa ja jotain kuiskeen tapaista. Kaaprosta tuntui, että nyt hän kuolee siihen paikkaan…
— Hei! Nukutko sinä? Ota vastaan!… Varovasti! — kuului Tshelkashin käheä ääni.
Seinää myöten laskeutui alas kuutiomainen, raskas esine. Kaapro otti sen vastaan veneeseen. Laskeutui toinenkin, samanlainen. Sitten kuvastui seinällä Tshelkashin kookas olento; ilmaantuivat airotkin, ties mistä. Kaapron jalkain juureen putosi hänen laukkunsa, ja Tshelkash istahti perään, raskaasti huohottaen.
Hyvillään ja arasti naurahdellen Kaapro katseli häntä.
— Väsyttääkö? — kysyi hän.
— Aina vähän, poikaseni! Annapas nyt mennä! Ponnista kuin henkes edestä!… Hyvän olet ansainnut palkan! Puolet työtä on toimitettu. Pääsis nyt vaan puikahtamaan noitten pirujen silmäin alta. Sitten ei muuta kuin rahat kouraan ja mars Maijan luo. Onhan sulla Maija? Vai mitä, poika riepu?
— Eikä ole!
Kaapro pani parastansa. Rinta läähätti kuin palkeet, ja kädet kouristivat airoja kuni teräsjouset. Vesi kohisi kokassa, ja sininen viiru vanavedessä oli nyt entistä leveämpi. Jo ensi alussa löi Kaapron yltäänsä hikeen, mutta hän souti soutamistaan kaiken hartian väellä. Kahdesti hän oli tänä yönä kestänyt kovan säikäyksen, ja häntä pelotti ajatellessaan, että vielä kolmaskin pitäisi kestää. Yksi oli hänellä enää toivomus: saada loppuun tämä kovan onnen työ, nousta maihin ja paeta sitten tuota miestä, ennenkuin hän tappaa minut tai saattaa tyrmään. Nyt en enää puhu hänelle mitään, mietti Kaapro, en väittele mistään, teen kaikki mitä käsketään, ja jos sitten pääsen hänestä ehjin nahoin irti, niin huomenna heti rukoukset toimitutan Miikkulalle, ihmeittentekijälle… Kaapron rinnasta oli puhkeamaisillaan harras rukous… Mutta hän hillitsi itsensä, puhisi kuin höyrykone, kulmainsa alta silloin tällöin vilkaisten Tshelkashiin.
Toinen istui kuivankalseana, kookkaana, eteenpäin kumarassa, muistuttaen lintua, joka on valmiina pyrähtämään lentoon. Hän katseli haukansilmillään kokan yli ulos pimeyteen, liikutellen petomaisen konkonenänsä sieraimia. Toisella kädellään hän piti lujasti kiinni melasta ja toisella sormieli viiksiänsä, jotka tuontuostakin vavahtivat joka kerta kun myhäys niillä elehti ja vinoon väänsi miehen ohuet huulet. Tshelkash oli tyytyväinen onnistuneeseen tehtäväänsä, tyytyväinen itseensä ja tuohon talonpoikaan, jonka hän oli säikäyttänyt niin pahanpäiväiseksi ja josta nyt oli tullut hänen orjansa. Hän tunsi huomisen huiman hummauksen esimakua. Nyt hän nautti voimistansa ja siitä, että oli saanut tämän nuoren, vereksen maalaisen kokonaan valtaansa. Hän katseli toisen ponnistuksia, ja hänen kävi sääliksi miestä. Hänen teki mielensä rohkaista häntä.
— No! — naurahti hän puhellen hiljaa. — Taisit säikähtää tarpeekses, vai?
— Ei hätää! — huokasi Kaapro ja rykäisi.
— Älähän nyt enää kovin paljoa punkaile. Kun nyt tässä vaan vielä yhdestä paikasta selvittäis… Punallahan nyt…
Kaapro totteli ja lakkasi soutamasta, pyyhki paidanhihalla hikeä kasvoiltaan ja laski airot jälleen veteen.
— Souda hiljaa, ettei vesi pakinaa pitäisi. Yks olis vielä veräjä käytävänä… Hiljaa, hiljaa… Täälläpäin on, veikkonen, pahaa väkeä; ei ne leikkiä ymmärrä, pian aikaa kolauttavat semmoisen kuhmun otsaan, ettes pirahdakaan.
Vene liukui nyt vettä myöten melkein aivan ääneti. Airoista vain tipahteli sinerviä pisaroita, ja joka kerta kun ne meren pintaan putosivat, syntyi siihenkin hetkeksi samanlainen sinervä täplä. Yö kävi yhä pimeämmäksi ja hiljaisemmaksi. Taivas ei enää ollut aaltoilevan meren näköinen. Pilvet olivat parvistansa hajonneet eri haaroille ja vetäneet sen tasaiseen, raskaaseen verhoon, joka oli laskeutunut lähemmäs veden pintaa eikä liikahtanutkaan. Meri oli entistänsä tyynempi ja mustempi, eikä se enää näyttänyt niin avaraltakaan kuin äsken, mutta yhä väkevämmältä tuoksui sen lämmin, suolainen haju.
— Jospa tulis sade! — kuiskasi Tshelkash. — Niin mentäis luijuteltais kuin esiripun takana.
Kummallakin puolen venettä kohoili mustasta veden sylistä rakennuksen tapaisia, liikkumattomia, synkännäköisiä, mustia nekin. Ne olivat vartijalaivoja. Yhdessä niistä liikkui tulta: joku siellä kulki lyhdyn kanssa. Meri silitteli niitten laitoja, kyselevästi humahdellen, mutta ne vastasivat kylmällä, kumealla kajauksella, ikäänkuin olisivat kiistelleet sen kanssa jostain asiasta eivätkä olisi mielineet antaa perää.
— Vahtialuksia! — kuiskasi Tshelkash tuskin kuuluvasti.
Siitä hetkestä, jolloin Kaapro oli saanut käskyn hiljentää soutuansa, oli hän jälleen joutunut jännitettyyn odotuksen tilaan. Hän oli kumartunut eteenpäin, ja hänestä tuntui, kuin hän alkaisi kasvaa. Luita ja suonia venytti ja kolotti. Päätä pakotti; yksi ainoa ajatus oli sen täyttänyt. Hipiä selässä hytkähteli, ja jalkoja pisteli pienillä, terävillä ja kylmillä neuloilla. Yhtämittainen jännitetty pimeyteen tirkisteleminen kirveli silmiä. Hän odotteli vain, että nyt, juuri nyt tuosta pimeästä kavahtaa jokin pystyyn ja kiljaisee: "Seis! Varkaita!"…
Tshelkashin kuiskaus: "vahtialuksia!" sai Kaapron vavahtamaan: kirpeä, polttava ajatus sävähti hänen läpitsensä, sävähti ja kosketti mennessään hänen kovin kireälle jännitettyjä hermojansa. Hänen teki mieli huudahtaa, kutsua ihmisiä avuksensa… Hän avasi jo suunsa, kohosi teljoltaan, paisutti rintansa, veti ilmaa siihen, ja jo oli suu hänellä ammollaan, mutta silloin valtasi hänet äkkiä uusi kauhistus… Se löi häneen kuin ruoskalla… Hän sulki silmänsä ja kaatui veneen pohjalle.
… Kaukana tuolla taivaan rannassa nousi meren mustista vesistä suunnaton, sinertävä, tulinen miekka, nousi, leikkasi halki yön pimeyden, sivalsi terällään taivaan pilviä ja laskeusi meren rannalle leveänä, sinervänä raitana. Siihen se laskeusi, ja sen välkkyvään syliin sukelsi ylös laivoja, joita ei silmä tähän saakka ollut nähnytkään, mustia, äänettömiä, ympärillään yön uhkea utuvaippa. Näytti kuin ne olisivat jo kauan aikaa olleet meren pohjassa; myrskyn valtava voima oli ne sinne vetänyt, ja nyt ne sieltä jälleen nousivat käskystä tulisen miekan, meren luoman, nousivat katselemaan taivasta ja kaikkea, mitä vesi pinnallaan pitelee… Taklaus kietoi syliinsä mastot, näyttäen meriruoholta, joka oli noussut pohjasta noitten mustain jättiläisten kanssa, verkkona kietoutuen nyt niitten ympärille. Ja jälleen se kohosi meren pinnalta, tuo kummallinen, sinervä miekka, kohosi säihkyen, halkaisi jälleen yön ja laskeusi taasen meren pinnalle, mutta tällä erää toisaalla. Ja sielläkin nousi pintaan laivojen runkoja, tähän saakka silmältä salatuita.
Tshelkashin vene oli pysähtynyt ja keinui veden pinnalla, niinkuin olisi joutunut ymmälle. Kaapro oli veneen pohjalla suojaten kasvoja käsillään. Tshelkash tyrkki häntä melallaan, vimmoissansa kähisten hiljaisella äänellä:
— Hölmö! Sehän on tullikryssäri… Sähkölyhty se on… Nouse, senkin pölkky! Pian tässä meihinkin valon viskaavat! Hukassa ollaan, piru vieköön, kumpikin. Kuuletkos sinä!
Vihdoin iski melan terävä syrjä entistä kipeämmin Kaapron selkään. Hän kavahti pystyyn, uskaltamatta vieläkään avata silmiänsä, hyppäsi teljolleen ja tarttui kopeloimalla airoihin. Vene liukumaan jälleen.
— Hiljaa! Muutoin lyön sinut kuoliaaksi. Hiljaa, kuulethan! No kyll' olet pöllö, saakeli soikoon!… Sitäkö sinä säikähdit? Voi sua, koirankuono!… Lyhty ja peili — siinä se. Souda hiljaa, hitto!… Peiliä kääntelevät puoleen ja toiseen ja merta valaisevat nähdäkseen, eikö olisi missä meidänmoisia miehiä. Salakuljettajia vaanivat. Meihin ne eivät enää osu: kovin ovat jo kaukana. Älä pelkää, poika! Eivät osu. Ja nyt… — Riemuissaan katsahti Tshelkash ympärilleen. — Nyt on selvä… Huhhuh!… No onnenmyyrä se olet vaan sinäkin, senkin kelopuu!
Kaapro souti sanaakaan sanomatta. Hän hengitti raskaasti, tuontuostakin vilkaisten sinnepäin, missä tuo tulinen miekka nousi ja laski. Hänen oli mahdoton uskoa, ettei siinä muuta ole pelissä kuin lyhty ja heijastin. Tuo sinertävä valo, joka halkaisee pimeyttä ja panee meren välkehtimään hopeahohteessa, — siinä oli jotain selittämätöntä, ja niinpä Kaapro jälleen joutui tuskallisen kauhun valtaan. Aavistukset alkoivat uudestaan ahdistaa hänen intoansa. Hän souti konemaisesti, yhä lyyhistellen kokoon, ikäänkuin joka hetki odotellen iskua ylhäältä. Eikä hänessä ollut enää mitään, ei pienintäkään toivomusta. Tyhjä hän oli ja sielua vailla. Tämän yön kamalat tunnelmat olivat juurtajaksain jäytäneet hänestä pois kaiken sen, mikä on inhimillistä.
Tshelkash se jälleen riemuitsi: kaikki on onnistunut!… Ankariin mielenliikutuksiin tottuneet hermot olivat rauhoittuneet. Hekumoiden elehtivät miehen viikset, ja silmissä alkoi viritä ahnas tuli. Mainion hyvällä tuulella hän oli, vihelteli hampaittensa välistä ja veti syvälle henkeensä meren kosteata ilmaa, silloin tällöin vilkaisten ympärilleen ja suopeasti myhähtäen, kun katseensa sattui pysähtymään Kaaproon.
Tuuli huhahti ja herätti meren. Hieno väre kulki sen pinnalla. Pilvet näyttivät ohenevan ja käyvän läpikuultavammiksi, mutta yhä vieläkin ne verhosivat taivaan kannen. Vapaasti, vaikka heikkonakin liiteli kyllä tuuli pitkin meren pintaa, mutta pilvet eivät liikahtaneetkaan. Niitten mieltä näkyi painavan joku harmaa, ikävä ajatus.
— Heräjäpäs henkiin taas, veikkonen! Jo on aika! Kylläpä olet näköinen: niinkuin olisi nahastasi jo ken kaiken hengen pusertanut: säkillinen luita vaan jäljellä! Jo loppui lappamiset! Mies hoi!
Kaapron teki hyvää kuulla ihmis-ääntä, vaikka vain Tshelkashinkin.
— Kuulenhan minä, — virkkoi hän hiljaa.
— Sepä se! Mokomakin mötys… Mene perään nyt, minä soudan. Väsyttää kai sinua!
Konemaisesti muutti Kaapro sijaa. Siirtyessään kokkapuolelle sattuiTshelkash katsahtamaan häntä kasvoihin ja huomasi hänen horjahtelevanja hänen jalkainsa tutisevan. Hänen kävi yhä enemmän sääliksi miestä.Hän löi Kaaproa olkapäälle.
— No älä ole peloissasi! Kelpo palkan olet ansainnut, ja koreat kaupanpäälliset saat multa. Kelpaisiko viidenkolmatta seteli, häh?
— Minä… en tahdo mitään. Pääsis tästä vaan maihin.
Tshelkash huitaisi kädellään, sylkäisi ja rupesi soutamaan, viskoen airoja kauaksi taakseen lujilla käsillään.
Meri oli herännyt. Se leikitteli pienten laineitten kera, loi niitä näkyviin, koristeli niitä vaahtoisilla heloilla, paiskeli niitä yhteen ja särki ne jälleen hienoksi usvaksi. Vaahto kihahteli sulaessaan ja huokaili — ja kaikki ylt'ympärillä oli täynnä soitannollista huminaa ja loisketta. Tuntui kuin pimeyskin olisi elpynyt.
— No sanopas nyt… — alkoi Tshelkash tarinoida, — nyt kun tulet kotipuoleesi, otat akan, alat maassa möyriä, siementä kylvät, akka sulle synnyttää lapsia kasallisen, leivästä alkaa tulla tiukka, ja niin saat ikäsi kaiken vääntää selkä vääränä… ja lopuksi?… Mitäs siitä oikeastaan lähtee?
— Mitäpäs siitä lähtee! — vastasi toinen ujosti ja vavahdellen, — eihän sitä…
Siellä täällä tempasi tuuli pilviä hajalle, ja silloin niitten lomista siinti palanen sinistä taivasta, pieni tähtönen keskellä, mitäpä kaksikin. Kuviansa nuo tähtöset sitten kurkistelivat leikkivän meren pinnassa, laineilla hyppelehtien… vuoroin katosivat, vuoroin välähtivät jälleen.
— Pidä enemmän oikealle! — virkkoi Tshelkash. — Pian ollaan perillä.Päähän sitä vain päästiin kuin päästiinkin. Se se sitten oli urakka!Katsopas: yksi yö vain ja puolituhatta tipahti taskuun! Jaa-a! Mitässanot?
— Ettäkö puolituhatta?! — venäytti Kaapro epäillen, mutta säikähti samassa ja kysyi kiireimmän kaupalla, sysien jalallaan veneessä olevia tavarapakkoja: — mutta mitäs sorttia noissa?
— Silkkiä niiss' on. Kallista tavaraa. Kun oikean hinnan ottais, niin tuskin mahtuis tuhanteenkaan. Mutta enhän minä liikoja… Niin, eikös tämä ole mukavaa?
— Jaa-a! — äännähti Kaapro verkkaan ja kysyvästi. — Annapahan, että olisi mulla! — huokasi hän, ja samassa muistui hänen mieleensä kotipuoli, viheliäinen talo siellä, puutteet, äiti ja kaikki, mitä tuolla kaukana omaa on, kaikki se, jonka tähden hän oli lähtenyt työnhakuun ja jonka tähden nyt viime yönä oli raatanut itsensä väsyksiin. Muistojen tulva hulvahti hänen päälleen: kotikylä, jyrkän mäen rinteellä, koivujen, pajujen, pihlajain ja tuomien suojassa, ja mäen alla puro… Näistä muistoista leyhähti häneen jotain lämmintä, ne rohkaisivat hänen mieltänsä. — Olispa se mainiota! — huokasi hän haikeasti.
— Niin, niin! Sinä kai suoraa päätä soittaisit junalla kotia… ja sielläkös tytöt sinusta tykkäämään, jaa-a! Katso paras joukosta! Uuden talonkin rakentaisit, säväyttäisit… no niin… kenties ei taloksi sentään ihan riittäisikään…
— Eihän se… Meillä on puuvärkki kallista.
— Entäs sitten? Entisesi korjaisit. Onhan teillä hevonen, vai?
— Jaa niin, hevonenko! Onhan se, mutta kovin on kaakki vanha jo.
— No sitten hevosen ostaisit, ja hyvän… Sitten lehmän… lampaita… siipikarjaa sitten… Mitä?
— Älä, veikkonen, puhukaan… Olis sillä viisiä, niin kyll' olisi lysti elää, hyvä Isä kuitenkin…
— Eipä hullumpaa oliskaan… Ymmärrän minäkin näitä asioita. Olihan se oma pesä ennen vanhaan minullakin… Isä oli niitä varakkaimpia meidän kylässä.
Tshelkash souti verkalleen. Vene keikkui aalloilla, jotka vallattomasti loiskivat sen laitoja vasten; hiljalleen se liukui meren tummalla pinnalla, mutta meri itse kävi hetkestä hetkeen yhä vilkkaammaksi. Kaksi miestä keinui veneessä, mietiskellen, aatoksissaan katsellen ympärilleen. Tshelkash oli ottanut Kaapron kanssa puheeksi maalaiselämän, rohkaistakseen ja rauhoittaakseen häntä. Ensi alussa hän oli itsekin epäröiden naurahdellut viiksiinsä, mutta sittemmin, antaakseen puheen-ainetta kumppalilleen, oli hän alkanut puhella maaelämän suloista… Hän oli itse niihin jo aikaa sitten kyllästynyt, hän oli unohtanut ne, ja nyt vasta ne johtuivat hänen mieleensä. Ja niinpä hän vähitellen viehättyi niistä… Hän ei enää kysellyt Kaaprolta, miten siellä maalla eletään ja ollaan, vaan huomaamattansa rupesi itse kertomaan.
— Pääasia talonpojan elämässä, se on, veikkonen, vapaus. Itse olet oma isäntäsi. Oma on sulla talo; viheliäinen se on, röpiskä, mutta omas se on. Oma on sulla maa; ei sitä ole kuin pivollinen vaan, mutta omaas se on. Oma sull' on kana, omat on omenatkin! Olet kuin kuningas valtakunnassas!… Ja kaikki, niinkuin nakutettu: aamulla, kun sait silmäs auki, lähde työhön, ja eri on työ keväällä, eri kesällä, ja sitten syksyllä taas eri. Jos menit tuonne tai tänne, niin omaanpa tulet tupaasi takaisin. Siell' on lämmin, ja rauhassa saat olla. Ihan kuin kuningas, vai mitä? — Niin päätti innoissaan Tshelkash, lopetettuaan pitkän luettelonsa talonpoikain eduista ja oikeuksista ja mainittuaan, ties miksi, myös hänen velvollisuuksistaan.
Kaapro katseli häntä uteliaana ja innostui hänkin. Ei hän enää muistanutkaan, mikä mies tuo hänen kumppalinsa on. Hän näki edessään vain samanlaisen talonpojan kuin hän itsekin oli: monen miespolven hiki oli hänet ainaiseksi kiinnittänyt maankamaraan, lapsuuden muistot sitoivat häntä siihen, mutta hän oli omin päin luopunut siitä, laiminlyönyt sen hoitamisen ja vaalinnan ja siitä syystä saanut ansaitun rangaistuksenkin.
— Oikein sinä puhut, ystäväiseni! Kohdalleen sanoit justiin. Katsopas nyt esimerkiksi itseäsi: minkä oletkaan lainen, kun ei ole sulla maata. Minun päiviäni!… Maankamara, se on kuin emo: et sitä kauaksi mielestäsi saa.
Tshelkashin ajatukset saivat toisen suunnan… Hän tunsi jälleen ärsyttävän polton rinnassaan, niinkuin ainakin, jos ken ja varsinkin joku hänen silmissään arvoton mies sattui kajoamaan hänen itserakkauteensa — huimapäisen kulkurin itserakkauteen.
— Jo lähtee pötyä taas! — tiuskaisi hän vimmoissaan. — Luulit kai minun jo todenkin perästä… Äläs!
— Kyll' on kumma mies, — säikähti Kaapro jälleen. Sinustakos minä sitten puhuin? On niitä paljo muitakin sinun laisiasi! Kyll' on vainenkin viljalti tuota kovan onnen väkeä maailmassa!… Maankulkijoita semmoisia…
— Käy airoihin, pässi! — komensi Tshelkash jyrkästi. Hänellä oli jo kurkun täydeltä kokonainen raesade täriseviä haukkumasanoja, mutta miten ollakaan, hän hillitsi itsensä.
He vaihtoivat paikkoja toistamiseen, ja siinä kun Tshelkash kulkea kiipesi tavarapakkain ylitse perälaudalle, teki hänen kiihkeästi mieli sysäistä Kaapro suin päin veteen, mutta samalla hän ei kyennyt katsahtamaan häntä silmiinkään.
Lyhyt keskustelu oli tauonnut. Mutta nytpä yksin Kaapron vaitiolostakin tuulahti Tshelkashiin maalais-elämän sulot… Hän ajatteli entisiä aikoja eikä muistanut venettänsäkään ohjata. Aalto käänsi sen toisaalle, ja niinpä se alkoikin painua merelle päin. Aallot näkyivät huomanneen, että vene oli joutunut suunniltaan. Ne viskelivät sitä yhä korkeammalle, ne leikkivät sillä, välkähdellen sen airojen viskomassa vedessä lempeällä, sinervällä valollaan. Mutta Tshelkashin silmäin edessä kulki kuva toisensa perästä kauan, kauan sitten menneiltä päiviltä, joita nykyajasta erotti kokonainen seinä yksitoista ajast'aikaa kestänyttä kulkurielämää. Hän ennätti nähdä itsensä lapsena, ennätti nähdä kotikylänsä, äitinsä, tuon punaposkisen, lihavan vaimon, jolla oli niin suopeat, harmaat silmät, — isänsä, punapartaisen jättiläisen, jurokasvoisen. Hän näki itsensä sulhasena, näki vaimonsa, mustasilmäisen Anfisan, pitkä palmikko niskassa, täyteläisen, pehmeän pullean, iloisen… näki itsensä sitten pulskana kaartilaisena… näki uudestaan isänsä, nyt jo harmaan ja työstä kumaraisen, ja äitinsä, ryppyisen ja kutistuneen. Esiintyi siinä sekin kuva, jossa hän palajaa sotapalveluksesta ja kylä käy häntä vastaan… isä on koko kylän nähden niin ylpeä Yrjöstänsä, tuuheaviiksisestä, uljaasta sotamiehestä, sukkelasta, pulskasta pojasta… Muisto, tuo kovaonnisten vitsaus, herättää henkiin kivetkin menneisyydessä ja vuodattaa hunajapisaroita joskus juotuun myrkkyynkin… siksi vain, että viimeisetkin iskunsa saisi lyöneeksi, pannakseen ihmisen tunnustamaan erehdyksensä ja siten pakottaaksensa häntä rakastamaan sitä, joka mennyt on, ja riistääkseen häneltä tulevaisuuden toiveet.
Tshelkash tunsi joutuneensa kotoisen ilman sovittavaisen, lempeän tuulahduksen helmaan. Se oli saattanut hänen kuuluviinsa sekä äidin helliä sanoja että isän, uljaan talonpojan vakavia puheita… sieltä kuului monta unohtunutta säveltä, mehuisasti siellä maaemonen tuoksui… routa oli vast'ikään lähtenyt, aura oli vast'ikään mullan muokannut, tuolla smaragdinen silkkioras peitti peltoa… Ja hän tunsi olevansa suunnaltaan suistunut, langennut, viheliäinen ja yksinäinen olento… hänet oli temmaistu ja ainaiseksi heitetty siitä elämän kehyksestä, missä tämä samainen, hänen suonissaan nyt virtaileva veri oli muodostunut.
— Hei, minnekäs sitä nyt mennään! —- kysyi Kaapro äkkiä.
Tshelkash murahti ja loi ympärilleen saaliinhimoisen, väijyvän katseen.
— Piruko sitä nyt lennättelee!… Ei hätää sentään… Panepas höyryä lisää! Pian ollaan perillä.
— Aatoksissaan oli mies, vai? — kysäisi Kaapro myhäillen.
Tshelkash iski häneen terävän silmäyksen. Kaapro oli jälleen aivan entisellään, levollinen, iloinen, melkeinpä näytti voitonriemuiselta. Hyvin hän oli nuori; koko elämänsä oli hänellä vallassaan. Eikä hän mitään tiedä. Se on paha se! Kenties sentään maa voi hänet pidättää… Entistä haikeammalta tuntui Tshelkashista, heti kun nämä ajatukset olivat vilahtaneet hänen mieleensä… Siksipä hän Kaapron kysymykseen jurosti mörähti:
— Väsyttää… Vene keikkuu kanssa…
— Keikkuu, se on vissi se… Tuota noin… eihän sitä enää kiinni jouduttane noitten kanssa? — Kaapro sysäsi jalallaan tavarapakkoja.
— Ei jouduta. Ole rauhassa. Tuossa paikassa annan tavarat pois ja sitten rahat kouraan… Ni-in!
— Ettäkö viis sataa?
— Ei kai vähempääkään.
— Onpas se… tuota noin… koko summa! Annas, että olis se semmoinen minulla, poloisella pojalla!… Se olis yhtä huilutusta vaan.
— Jaa, maalla?
— Kuinkas muuten? Heti minä…
Jo pyrähti Kaapro lentämään mielikuvituksen siivillä. Tshelkash näytti murtuneelta. Viikset olivat riipuksissa, toinen kylki oli märkänä aaltojen roiskeista, silmät olivat kuopallaan, väikettä vailla. Hän oli kurjan, voipuneen näköinen. Mietiskelevä masennus, joka ilmeni yksin hänen likaisen paitansa poimuissakin, näytti silittäneen tuntumattomiin kaiken saaliinhimoisuuden hänessä.