Yöllinen seikkailu.
Sanaakaan ei sanottu Lauralle, kun hän palasi, hänen poissaollessaan sattuneesta tapauksesta. Hän oli mitä iloisimmalla tuulella ja puheli hilpeästi ostoksistaan ja puuhistaan, ihmetellen silloin tällöin, miksei Raffles Haw tullut. Vihdoin illan saavuttua, kun ei mitään kuulunut, tuli hän levottomaksi.
"Mitä on syynä, ettei hän tule", sanoi hän. "Ensikerran kihlauksemme jälkeen en ole nähnyt häntä; en ole nähnyt häntä koko päivänä".
Roobert katsoi ulos ikkunasta.
"On myrskyinen ilta ja sataa navakasti", huomautti hän. "Minä en häntä lainkaan odota".
"Hector raukka, hän tuli ennen, satoipa lunta tai vettä tai olipa kaunis ilma. Mutta hänhän oli merimies. Sellaisista hän ei välittänyt. Mutta eihän Raffles vaan liene sairas?"
"Hän voi varsin hyvin nähdessäni hänet aamulla", vastasi veli, ja huoneessa oli taas kaikki hiljaista, sade vain rapisi ikkunoita vastaan ja tuuli viuhui jalavien oksissa.
Vanha Mc Intyre oli istunut eräässä nurkassa suurimman osan päivästä pureskellen kynsiään, tuijotellen tuleen, mietiskelevä, ilkeä ilme juonteisilla kasvoillaan. Vastoin tapaansa hän ei mennyt ravintolaan, vaan lähti aikaisin levolle sanomatta sanaakaan lapsilleen.
Laura ja Roobert viipyivät vielä hetken ja istuivat jutellen kamiinin edessä. Laura kertoi tuhansista ihmeellisistä asioista, joita pantaisiin toimeen hänen tultuaan valtiattareksi herraskartanoon. Hänen puhelunsa liikkui vähemmän hyväntekeväisyydessä, kun hänen tuleva miehensä ei ollut läsnä, eikä Roobert saattanut olla huomaamatta, että ajoneuvot; puvut, vastaanotot ja ulkomaamatkat saivat osakseen kaiken sen innon, jonka hän ennen oli kuullut kohdistuvan armeliaisuuskoteihin ja yleishyödyllisiin harrastuksiin.
"Luulen harmaiden hevosten olevan kauneimpia", Laura sanoi. "Ruskeat ovat kauniit kyllä myös, mutta harmaat ovat sentään kaikkein komeimmat. Me voisimme tulla toimeen pitämällä brougham-vaunut ja neljän istuttavat kuomivaunut ja ehkä korkeat metsästysvaunut Rafflekselle. Hänen vaunuhuoneensa on täynnä, mutta hän ei käytä niitä koskaan, ja olen vakuutettu siitä, että hänen viisikymmentä hevostansa kuolisivat liikunnonpuutteesta tai lihoisivat kuin strassburgilaishanhet, jos odottaisivat hänen ajavan tahi ratsastavan niillä.
"Minä otaksun että edelleenkin tulette asumaan täällä" sanoi veli.
"Meillä pitää olla talo myöskin Lontoossa voidaksemme oleskella siellä sesongin aikana. Nyt en pidä väliä enkä huoli tehdä mitään vaatimuksia, mutta myöhemmin se on toista. Olen varma, että Raffles tekee mielikseni, kun pyydän. On kyllä sangen hyvä, että Raffles sanoo olevansa välinpitämätön kiitoksista ja kunnianosoituksista, mutta minä tahtoisin tietää, mitä maksaa olla ihmiskunnan hyväntekijä saamatta siitä rahtustakaan hyvikettä. Olen varma siitä, että jos hän panee toimeen puoltakaan siitä, mitä hän puhuu, niin tehdään hänet paariksi — Tamfieldin lordiksi, ehkä — ja silloin tulen minä luonnollisesti lady Tamfieldiksi, mitä sanotaan siitä Roobert?"
Hän niiasi syvään veljensä edessä ja hypelöi niskaansa, kuin olisi ollut syntynyt kantamaan kruunua. "Isän täytyy saada eläke", sanoi hän heti perään. "Hän saa määrätyn summan vuodessa ehdolla, että pysyy syrjässä. Mitä tulee sinuun, Bob, niin en tiedä, mitä sinun eduksesi olemme tekevä, mutta jos se on tehtävissä rahoilla, olet sinä tuleva kuninkaallisen akatemian presidentiksi".
Oli myöhä, kun he lakkasivat rakentamasta ilmalinnojaan ja vetäytyivät makuuhuoneisiinsa. Mutta Roobertin aivot olivat liikkeessä, hän ei saattanut nukkua. Päivän tapahtumat olisivat riittäneet viemään unen vankemmankin ihmisen silmistä. Ensin salaisuuden perille pääseminen aamulla, eriskummalliset asiat, joille hän oli ollut todistajana laboratoriossa ja hänelle tiedoksi uskottu tavaton keksintö.
Sitten iltapäivällä hänellä oli ollut keskustelu isänsä kera, väittely ja Raffles Hawin odottamaton ilmestyminen. Vihdoin oli haastelu sisaren kanssa kiihoittanut hänen mielikuvitustansa ja karkoittanut unen hänen silmistään.
Turhaan hän vuoteellaan kääntelehti ja vääntelehti tai käyskenteli huoneessa. Hän ei ollut vain valveilla, vaan niin tavattomasti valveilla, että hänen jokainen hermonsa oli jännityksessä ja kaikki aistimet tavattoman herkät.
Mitä hän tekisi saadakseen edes hiukan nukkua?
Hän muisti, että oli hiukan konjakkia alakerrassa, karahvissa, ja ajatteli lasin sitä, ehkä vaikuttavan rauhoittavasti.
Avattuaan huoneensa oven kuuli hän äkkiä hitaita hiiviskeleviä askeleita rappusista. Hänen oma lamppunsa oli sammutettu ja kuitenkin havaitsi hän heikon hohteen jostakin valosta, joka liikkui, ja pitkä, tumma varjo väikkyi alhaalla seinässä. Liikkumatta seisoi Roobert ja kuunteli tarkasti. Nyt kuului ääni etehisestä, ja hän kuuli heikon kitinän, kun avainta hiljaa väännettiin lukossa. Seuraavassa silmänräpäyksessä tuntui kylmä ilmanveto, valo sammui ja kova paukaus ilmoitti, että ovi suljettiin ulkopuolelta.
Roobert seisoi hämmästyksissään. Ken oli tuo yökulkija? Sen täytyy olla hänen isänsä. Mutta mikä sai hänet menemään ulos kello kolme aamulla? Ja sellaisena aamuna lisäksi! Joka tuulenpuuska pieksi sadetta ikkunaan kuin murskatakseen sen. Ruudut helisivät ja puut ulkopuolella ryskyivät ja suhisivat myrskyn tempoessa niiden oksia. Mikä voi saada isän lähtemään ulos sellaisena yönä?
Nopeasti raapasi Roobert tulta ja sytytti lamppunsa. Isän huone oli hänen huoneensa vastapäätä ja ovi oli ravollaan. Hän avasi sen ja katseli ympärilleen. Huone oli tyhjä. Vuode oli koskematon. Ainoa tuoli oli ikkunan luona, ja siinä vanhus siis oli istunut lähtöönsä saakka. Ei näkynyt edes kirjaa tai sanomalehteä tai muuta, jonka kera hän olisi aikaansa kuluttanut istuessaan — ei mitään muuta kuin partaveitsen teroitushihna, joka oli ikkunalaudalla.
Aavistus käsillä olevasta onnettomuudesta täytti Roobertin sydämen. Isän yömatka merkitsi jotakin pahaa. Hän ajatteli hänen mietiskelemiään edellisenä päivänä, hänen synkeyttään, hänen katkeria uhkauksiaan. Niin, jotakin oli hullusti siinä kaikessa. Mutta kenties hän vielä ajoissa ehtisi estämään sen. Ei hyödyttänyt tehdä Lauraa levottomaksi. Hän ei kuitenkaan voisi tehdä mitään asiassa.
Roobert pukeusi kiireesti, heitti päällystakin hartioilleen, sieppasi lakkinsa ja keppinsä rientäen isänsä jälkeen.
Kyläkadulla tuuli niin tuimasti, että hänen täytyi kääntää kylkensä eteen päästäkseen eteenpäin. Se kävi kuitenkin helpommin laatuun sittekuin hän oli päässyt ohi lehtokujan käänteen. Korkea valli ja aita suojasivat häntä toiselta puolelta. Mutta tie oli liejuinen ja satoi rankasti. Ei sieluakaan ollut liikkeessä, mutta hänen ei tarvinnut kysellä mitään, hän tiesi, mihin isä oli mennyt, yhtä varmasti kuin olisi sen nähnyt. Lehtokujan rautaportti oli raollaan, ja Roobert ponnisteli edelleen hiekoitettua kärrytietä vettätiukkuvien mäntyjen välissä.
Mikä olisi isän aikomus saavuttuaan herraskartanoon? Halusiko hän vain nuuskia siellä, tähystellä ja vakoilla, vai aikoiko hän herättää tilanomistajan väitelläkseen hänen kanssaan vääryyksistään? Vai oliko mahdollista että harvinainen yömatka johtui jostakin mustemmasta ja vielä enemmän onnettomuutta tuottavasta aikomuksesta?
Roobertin mieleen tuli äkisti teroitushihna ja hän läähätti kauhistuksesta. Mitä oli vanhuksella sen kanssa tekemistä? Hän alkoi juosta ja kiiti eteenpäin kunnes tuli herrastalon portille.
Jumalan kiitos, siellä oli kaikki hiljaista! Hän seisoi jykevän portin edessä kuunnellen tarkkaavasti. Ei kuulunut muuta kuin sade ja tuuli. Missä oli sitten isä? Jos hän olisi tahtonut päästä sisään huoneisiin, niin ei hän voinut yrittää sitä niinkään ikkunan kautta, sillä hän oli ollut läsnä Raffles Hawin selittäissä käytäntöön panemiaan varovaisuustoimenpiteitä.
Silloin tuli äkkiä uusi ajatus Roobertin päähän. Yksi ikkunoista oli jätetty suojelematta. Raffles oli ollut kylliksi varomaton sanoakseen sen. Se oli laboratorion keskimäinen ikkuna. Kun hän niin selvästi sen muisti, muisti sen luonnollisesti myöskin isä. Siinä oli vaarallinen kohta.
Ja niin pian kun hän oli kääntynyt kulmasta, havaitsi hän otaksumisensa oikeaksi. Laboratoriossa paloi sähkölamppu, ja kolmen suuren ikkunan hopeamaiset neliöt loistivat kirkkaasti pimeässä. Keskimäinen oli auki, ja juuri kun hän katsoi sinne, näki hän mustan, apinamaisen vartalon hyppäävän ikkunalaudalta ja katoavan huoneesen. Ainoastaan silmänräpäyksen ajan näkyivät tumman muodon ääriviivat toisella puolella olevaa kirkasta valoa vastaan, mutta se riitti Roobert'ille ilmaisemaan, että se oli hänen isänsä.
Varpaillaan hän hiipi avoimen ikkunan luo ja kurkisti sisään. Omituinen näky kohtasi hänen silmiään.
Lasipöydällä huoneessa oli ehkä puolitusinaa edellisenä iltana valmistettuja suuria kultaharkkoja, joita ei vielä oltu ehditty korjata varastohuoneeseen. Vanhus oli heittäytynyt niiden päälle, kuin mies, joka anastaa itselleen täysin oikeutetun omaisuutensa.
Hän oli poikittain pöydällä syleillen kultaharkkoja, painaen poskiaan niitä vasten, muristen ja myhäillen itsekseen. Kirkkaassa, tyynessä valaistuksessa, jättiläismäisten vauhtipyörien ja eriskummallisten koneiden keskellä näytti tuo pieni, tumma olento, joka kiinteästi takertui harkkoihin, sekä surkuteltavalta että kamalalta.
Ainakin viisi minuuttia seisoi Roobert pimeässä ja sateessa, ja katseli eriskummallista näkyä, isän koko aikana tuskin muuta liikahtaissa kuin vielä lähemmältä syleilläkseen kultaa ja taputellakseen sitä käsillään.
Roobert ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä, kun hänen silmänsä suuntausivat pääkuvasta johonkin muuhun, joka sai hänet heikosti hämmästyksestä huudahtamaan; tuulen ulvonnassa ei se toki mihinkään kuulunut.
Raffles Haw seisoi huoneen yhdessä nurkassa. Mistä hän oli tullut, sitä Roobert ei voinut sanoa, mutta hän oli varma, ettei hän ollut siellä hänen ensin katsoessaan sisään. Haw seisoi hiljaa puettuna pitkään tummaan aamunuttuun, kädet ristissä rinnalla ja katkera hymyily kalpeilla kasvoillaan. Vanha Mc Intyre lienee huomannut hänet samassa silmänräpäyksessä, sillä hän päästi kirouksen ja takertui vielä takkelammin aarteeseensa, viistoillen talon herraa vilkuin, pahanilkisin silmäyksin.
"Onko todellakin tultu näin pitkälle", Haw vihdoin sanoi astuen askeleen eteenpäin. "Onko herra Mc Intyre todellakin vajonnut niin syvälle, että tavallisen murtovarkaan tapaan hiipii huoneeseeni keskellä yötä. Te tiesitte, että tuo ikkuna oli vaaraton. Muistan sanoneeni sen. Mutta en sanonut teille, mitä muita keinoja minulla oli, saadakseni tiedon jonkun voron tunkeutuessa tänne. Mutta että te saatoitta tulla, te!"
Vanha asetehtailija ei koettanutkaan puolustautua, vaan murisi käheästi joitakuita sanoja pidellen yhä kiinni aarteestaan.
"Rakastan tytärtänne", sanoi Raffles Haw, "ja hänen tähtensä olen antamatta teitä ilmi. Teidän halveksittava ja alhainen salaisuutenne on varmasti pysyvä vain minun tietonani, yksikään korva ei ole kuuleva tämän yön tapahtumasta. En tahdo, kuten voisin, herättää väkeäni ja käskeä hakemaan poliisia. Mutta teidän on jätettävä huoneeni sanaakaan sanomatta. Minulla ei ole teille muuta sanomista. Menkää, kuten olette tullut!"
Hän astui taas askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä ikäänkuin temmatakseen vanhan miehen pois kultaharkoilta. Tämä pisti kätensä povitaskuunsa ja heittäytyi kimeästi, mielettömästi kirkaisten alkemistin kimppuun. Niin äkkiarvaamatta ja kiivaasti kävi se, että Haw ei ehtinyt olla varuillaan. Laiha käsi tarttui hänen kurkkuunsa, ja partaveitsen terä välähti ilmassa.
Iskiessä ase onneksi osui erääseen huonetta risteilevistä monista metallilangoista ja lentäen vanhan miehen kädestä putosi se kilahtaen kivilattialle.
Mutta aseetonnakin oli hän vielä vaarallinen. Hirmuisella, äärettömällä tarmolla töytäsi hän tilanomistajan taapäin, ja tultuaan erään penkin lähelle kaatuivat he molemmat sen ylitse, Mc Intyre päällimmäiseksi. Toisella kädellään piti hän yhä alkemistiä kurkusta, ja tämän olisi käynyt pahoin, jollei Roobert olisi kiivennyt sisään ikkunasta ja raastanut isäänsä irti hänestä.
Haw'in avulla sai hän pidellyksi ukon ja sidotuksi pitkän kaulahuivin hänen käsiensä ympärille.
Vanhus oli hirveä nähdä, sillä hänen kasvonsa värähtelivät suonenvedon tapaisesti, silmät olivat pullistuneet päästä ja huulet valuivat vaahtoa.
Haw nojasi läähättäen pöytään pitäen kättään kylkeään vastaan.
"Te täällä, Roobert", huohotti hän. "Eikö se ole hirveätä? Kuinka tulitte te tänne?
"Seurasin hänen jäljessään. Kuulin hänen lähtevän ulos".
"Hän aikoi varastaa minulta ja olisi murhannut minut. Mutta hän on varmaan hullu, ihan hullu?"
Siitä ei tarvinnut epäillä. Ukko, joka oli noussut istuvaan asentoon, purskahti äkkiä käheään, kaikuvaan nauruun heilutellen ruumistaan edestakaisin ja katsellen ylös kiiluvin, pahansuovin silmin. Molemmat ymmärsivät selvästi, että hänen järkensä, joka oli heikontunut saman ajatuksen alituisesta hautomisesta, nyt vihdoin oli aivan löyhtynyt. Hänen kolkko, aiheeton iloisuutensa oli melkein kamalampaa, kuin äskeinen raivonsa.
"Miten menettelemme hänen kanssaan?" kysyi Haw. "Emme voi viedä häntäElmdeneen, se olisi liian kova isku Lauralle".
"Me voimme kääntyä lääkärin puoleen heti päivän valjettua. Emmekö saattaisi säilyttää häntä täällä siihen asti? Jos veisimme hänet kotiin, kohtaisi ehkä joku meidät tiellä, ja silloin syntyisi häväistysjuttu".
"Nyt tiedän. Me viemme hänet yhteen verhotuista holveista, jossa hän ei kykene vahingoittamaan itseään eikä muita. Tarttukaa toisesta kädestä, minä otan toisesta".
Puoliksi taluttaen, puoliksi laahaten onnistui heidän viedä vanha tehtailija pois hänen onnettomuutensa näyttämöltä ja sijoittaa hänet jälellä olevaksi osaksi yötä varmaan paikkaan.
Kello viisi aamulla lähti Roobert keveillä ajopeleillä matkaan neuvotellakseen lääkärin kera asiasta, ja Raffles Haw käyskeli sill'aikaa edestakaisin palatsimaisessa talossaan huolestuneen näköisenä ja raskain sydämin.
Turmio leviää.
Laura tuskin piti isänsä poisviemistä suurenakaan onnettomuutena. Hän ei saanut tietää mitään siitä, mitä yöllä oli tapahtunut. Roobert vain ilmoitti hänelle aamiaispöydässä lääkärin neuvon mukaan pitävänsä parhaana, että hänet joksikin ajaksi asetettaisiin vartioitavaksi. Lauralle se tieto ei ollut odottamaton, sillä hän oli itse usein valittanut vanhuksen yhä lisääntyviä päähänpistoja. Ainakaan ei hänen ruokahalunsa aamiaispöydässä siitä kärsinyt mitä kahviin ja kananmuniin tuli, tai estänyt häntä puhelemasta edessäolevista haistaan.
Mutta toisin oli Raffles Haw'in laita. Tapaus koski häneen syvästi. Hän oli usein peljännyt rahojensa vaikuttavan turmiollisesti, ja nyt ne olivat hänen omien silmiensä edessä olleet syynä rikokseen ja mielenvikaisuuteen. Turhaan koetti hän tukahuttaa tunteitaan ja saada itseänsä siihen käsitykseen, että vanhan Mc Intyren kohtaus oli jotakin, jolla oli syynsä itsessään, mutta ei yhteyttä hänen ja hänen rikkautensa kanssa.
Hän muisti, millainen mies oli ollut, kun hän hänet ensin tuli tuntemaan, riidanhaluinen, itsepäinen, mutta ilman varsinaisia paheita. Hän ajatteli hänessä viikko viikolta tapahtunutta muutosta, hänen ahnasta silmäystään, pahansuopaa käytöstapaansa, hänen eleitään ja salaviittauksiaan, jotka ainoastaan päivää ennen olivat päättyneet nimenomaiseen pyyntöön saada rahoja. Oli liian ilminähtävää, että hänessä oli tapahtunut asteettainen kehitys, joka johti suoraan kauhistavaan kohtaukseen laboratoriossa. Hänen rahansa olivat tuottaneet kirousta, missä hän oli luullut niiden tuottavan siunausta.
Mr Spurling, pappi, tuli hänen luokseen aamiaisen jälkeen, kuultuaan huhuja onnettomasta tapahtumasta. Haw'ille teki hyvää keskustella hänen kanssaan, sillä vanhan papin iloinen, tyyni käytöstapa vaikutti edullisesti hänen omaan synkeään ja mietiskelevään mielialaansa.
"Ai, ai", virkkoi pappi, "se oli pahoin, sangen pahoin! Mielenvikainen, sanotte, ja luultavasti parantumaton. Oi voi, huomasin kyllä hänen muuttuneen viimeisinä viikkoina. Näytti kuin olisi hänellä ollut jotain huolta. Ja kuinka on Roobert Mc Intyren laita?
"Hän voi hyvin. Hän oli täällä aamulla ukon saadessa kohtauksen".
"Haa! Nuorimies on muuttunut. Minä näen, että hänessä on tapahtunut muutos. Anteeksi, herra Haw, jos sanon muutamia vakaita sanoja antaakseni teille neuvon. Huolimatta siitä, että olen hengellinen, olen kyllä vanha ollakseni teidän isänne. Te olette sangen rikas mies, ja te käytätte rikkauttanne jalosti — niin, sir, jalosti. Luulen ettei yksi tuhannesta tekisi, kuten te teette. Mutta eikö teistä toisinaan tunnu siltä kuin rahanne vaikuttaisivat turmelevasti ympäristöönne?"
"Olen todellakin välisti sitä peljännyt".
"Älkäämme puhuko ukko Mc Intyrestä. Tuskin kenties on oikein mainita häntä tämän yhteydessä. Mutta tässä on meillä Roobert. Hän tapasi olla niin kiintynyt taiteeseensa, hän oli niin innostunut tauluihinsa. Milloin tapasikaan hänet, koskivat hänen ensimmäiset sanansa aina hänen aiheitaan tai viimeisessä maalauksessa saavuttamaansa edistystä. Hän oli kunnianhimoinen, ahkera ja itseensä luottava. Nyt ei hän tee suorastaan mitään. Tiedän varmasti, että on kaksi kuukautta siitä, kun hänellä viimeksi oli sivellin kädessään. Hän on työteliäästä nuoresta miehestä muuttunut tyhjäntoimittajaksi ja vieläkin pahemmin, loiseksi, pelkään minä. Suokaa anteeksi, että puhun niin suoraan".
Raffles Haw ei virkkanut sanaakaan, mutta levitti käsiänsä kuin tuskassa.
"Ja sitten voin mainita yhtä ja toista kyläläisistä", jatkoi hengenmies. "Teidän hyväntekeväisyytenne siinä suhteessa on ollut ehkä hiukan liiallista. He tuntuvat tulleen haluttomammiksi töihinsä ja luottavat vähemmän itseensä. Esimerkiksi nyt vanha Blatton. Tuuli vei tässä eräänä päivänä katon hänen läävästään. Hän on ollut aina tarmokas ja neuvokas mies. Kolmisen kuukautta takaperin hän olisi ottanut tikapuut ja parissa päivässä laittanut katon kuntoon. Mutta nyt istui hän tyynesti alas ja hykersi käsiään ja kirjoitti kirjeen asiasta, koska hän tiesi, että te saisitte kuulla siitä ja teettäisitte kaikki ehommaksi entistään. Ja entäs Ellary-ukko! No, hän nyt tosin on aina ollut köyhä, mutta hän oli ainakin siksi työtelijäs, ettei pahimpaan hätään joutunut. Mutta nyt, ei rahtuakaan ukko puuhaa, vaan savuttelee piippuaan ja juoruaa aamusta iltaan. Ja pahinta on, ettei se vahingoita ainoastaan avunsaajia, vaan vaikuttaa turmiollisesti myös niihin, jotka eivät ole mitään saaneet. He ovat väsyneitä ja happamia, ikäänkuin toiset olisivat saaneet jotakin, johon heillä olisi yhtä hyvä oikeus. Se on todellakin mennyt niin pitkälle, että olen katsonut velvollisuudekseni puhua siitä. Minä puolestani olen saanut tässä uusia kokemuksia. Usein on minun täytynyt moittia seurakuntalaisiani hyväntekeväisyyden puutteesta, mutta kuka olisi luullut olevan tavattavissa jonkun, joka on liiaksi armelias. Se on jalo vika".
"Kiitän sydämmestäni teitä siitä, mitä olette puhunut", vastasi Raffles puristaen kunnianarvoisan papin kättä. "Minä olen uudestaan tarkoin punnitseva menettelytapaani siinä suhteessa".
Hänen kasvonsa pysyivät kylminä ja liikkumattomina, kunnes vieras oli mennyt, mutta sitten meni hän erityiseen huoneeseensa, ja heittäytyen vuoteelle puhkesi nyyhkytyksiin ja peitti kasvonsa tyynyihin. Kaikista Englannin asukkaista oli rikkain sinä päivänä onnettomin.
Millä tavalla voisi hän käyttää hyvin suunnatonta valtaansa? Jokainen hänen yrittämänsä hyvätyö muuttui kiroukseksi. Hänen tarkoituksensa olivat niin hyvät, mutta tulokset niin turmiolliset. Oli kuin hänen sielunsa olisi ollut jonkin tarttuvan ruton myrkyttämä, joka saastutti jokaisen, ken vain tuli hänen vaikutuspiiriinsä. Hänen hyvää tarkoittavat ja huolellisesti mietityt armeliaisuusharrastuksensa olivat pilanneet koko maalaisväestön. Ja kun niin näkyi käyvän pienessä mitassa, mitan saattoi hän tietää, olisiko parempaa seuraava hänen aikomistaan suurista suunnitelmista? Jos ei hänen käynyt maksaa muutamien yksinkertaisten talonpoikain velkoja rikkomatta kaiken pohjana olevia, tärkeitä syitten ja seurausten lakeja, mitä hyvää oli hänellä silloin odotettavissa täyttäessään kokonaisten kansakuntien aarreaitat tai käydessään käsiksi kaupan ja liikkeen monimutkaisiin suhteisiin tai näytellessään kaitselmusta suurten kansanpaljouksien edessä?
Hän värisi kauhusta mielikuvituksessaan nähdessään, kuinka suunnattoman vaikeita probleemeja hänellä oli edessään, probleemeja, joitten ratkaisussa tapahtuvaa virhettä oli mahdoton korjata kaikilla hänen rahoillaan. Kaitselmuksen tie oli suora ja oikea tie. Ja sentään aikoi hän, puolisokea olento, tarttua asioiden järjestykseen koettaakseen muuttaa ja parantaa niitä. Olisiko hän osoittautuva hyväntekijäksi? Eikö häntä pikemmin täytyisi sanoa pahimmaksi turmion tuottajaksi, jota maa oli päällänsä kantanut?
Mutta pian hän taas tuli rauhallisemmaksi, nousi ylös ja pesi kasvonsa sekä polttavan otsansa.
Kun kaikki kävi ympäri, niin eikö kuitenkin ollut olemassa yksi ala, jossa rahoja voitiin käyttää hyödyllisesti? Eihän hän tahtonut muuttaa luonnon teitä, vaan paljoa enemmän ihmisten teitä. Kaitselmuspa ei ollut määrännyt, että ihmiset eläisivät puolinälissään ja ahdettuina kolkkoihin luoliin. Sehän johtui vain keinotekoisista elämänehdoista ja oli kaiketi keinotekoisesti korjattavissakin. Mikseivät hänen aikeensa yhtä hyvin menestyisi ja tekisi maailmaa paremmaksi hänen keksintönsä kautta?
Eikä toki sekään ollut totta, että hän olisi vaikuttanut turmelevasti kaikkiin, joiden kera oli tullut tekemisiin. Esimerkiksi Lauraan: kuka tunsi hänet paremmin, kuin Laura, ja hänpä oli kuitenkin aina niin hyvä, niin rakastettava, niin rehellinen. Laura ainakaan ei ollut menettänyt sillä, että oli oppinut hänet tuntemaan. Ja hän menisi heti tervehtimään häntä. Miten rauhoittavaa olisi kuulla hänen ääntänsä, kuulla hänen sanovan muutamia osaaottavia sanoja sinä elämän synkeimpänä hetkenä.
Myrsky oli tyyntynyt, lauha tuuli puhalsi, lähestyvä kevät tuntui ilmassa. Hän hengitti sisäänsä havupuitten hyvänhajuista tuoksua käydessään alas kiertelevää ajotietä; vähitellen loiveni hänen edessään avara lakeus, täynnä talonpoikaistaloja ja pieniä, punaisia tupia; aamuauringon vinot säteet lankesivat harmaille katoille ja kimalteleville ikkunoille. Hänen sydämensä kutistui ajatellessaan kaikkia noita ihmisiä, heidän monellaisia huoliaan, pieniä, vähäpätöisiä surujaan, pyrkimyksiään ja toiveitaan, heidän henkeä kuolettavia murehtimisiaan. Miten voisi hän auttaa heitä? Kuinka menettelisi hän nostaakseen kuorman heidän hartioiltaan, estämättä kumminkaan heitä heidän elämäntarkoituksessaan? Sillä yhä selvemmin hän tajusi, että kaikki jalostuminen tapahtuu surujen kautta, ja että se elämä, joka ei jalosta, on elämää ilman päämäärää.
Laura oli yksinään arkihuoneessa Elmdenessä, sillä Roobert oli lähtenyt saamaan lisää ohjeita isään nähden.
Sulhasen astuessa sisään hypähti hän ylös ja riensi häntä vastaan siroin, lapsellisin liikkein.
"Oi, Raffles", huudahti hän, "tiesin että tulit. Eikö ole hirveästi isän laita?
"Älä ole suruissasi, rakkahin", vastasi lempeästi Raffles. "Ehkei kuitenkaan ole aivan pahoin laita".
"Mutta kaikki on tapahtunut ennen kuin minä heräsin, minä en tiennyt lainkaan mitään, ennen kuin aamiaisaikana. He varmaankin lähtivät sinun luoksesi tavattoman varhain".
"Jaa, se oli todella hyvin varhain".
"Mikä sinun on, Raffles", huudahti Laura katsoen häntä ylös kasvoihin."Sinä näytät niin surulliselta ja väsyneeltä".
"Olen ollut vähän huonolla tuulella. Asia on sellainen, Laura, että minulla on tänä aamuna ollut pitkä keskustelu mr Spurlingin kera".
Tyttö pelästyi ja kalpeni aina huulia myöten. Pitkä keskustelu mr Spurlingin kera! Merkitsikö se, että Raffles Haw oli saanut tietää hänen salaisuutensa?
"No, entä sitten", huokasi hän.
"Hän ilmoitti minulle, että hyvät työni ovat aikaansaaneet enemmän pahaa kuin hyvää, ja että minulla itse asiassa on ollut huono vaikutus jokaiseen, joka on joutunut kosketuksiin kanssani. Hän sanoi sen mitä hienoimmalla tavalla, mutta ajatus oli se joka tapauksessa".
"Oh, siinäkö kaikki", virkkoi Laura helpotuksesta huoaten. "Älä mitenkään välitä siitä, mitä mr Spurling sanoo. Nepä vasta ovat tyhmyyksiä. Kaikki tietävät, että on tusinoittain henkilöitä kaikkialla paikkakunnalla, jotka olisivat joutuneet tukalaan tilaan ja tulleet ajetuiksi taloistaan ja tiloiltaan, jos sinä et olisi auttanut heitä. Kuinka olisi heille ollut haittaa yhteydestä sinun kanssasi? Minä ihan ihmettelen, että mr Spurling voi loruilla moisia typeryyksiä!"
"Miten edistyy Roobertin maalaus?"
"Oh, hän laiskottelee hiukan tilapäisesti. Hän ei ole kajonnut siihen pitkään aikaan; mutta miksi tiedustelet sitä? Nyt sinulla on taas tuo ryppy otsallasi. Pois se, sir!"
Hän silitti kurtun pois pienellä valkoisella kädellään.
"Hyvä, missään tapauksessa en usko, että ihan kaikki olisivat tulleet huonommiksi", sanoi Haw katsoen alas Lauraan, "yksi ainakin löytyy, joka on tahraton, yksi, joka on hyvä, puhdas ja rehellinen, ja joka rakastaisi minua yhtä paljon, vaikka olisin köyhä mies ja työskentelisin ansaitakseni jokapäiväisen leipäni. Tekisithän sinä sen, Laura, vai kuinka?
"Sinä hupsu poika! Tietysti sen tekisin".
"Miten omituista kuitenkin, että niin on. Että sinä, ainoa nainen, jota koskaan olen rakastanut, olisit se ainoa, jossa minäkin olisin herättänyt rakkauden, vapaan voitonhimosta ja omanvoitonpyynnöstä. Minä uskon että kaitselmus hyvin yksinkertaisesti on lähettänyt sinut minulle palauttaakseen uskoni ihmisyyteen. Miten maailma sentään olisi kolkko ilman naisen rakkautta. Kun aamulla kaikki ympärilläni oli synkkää, silloin, Laura, käännyin sinun ja sinun rakkautesi puoleen niinkuin ainoaan maailmassa, johon saatoin luottaa. Kaikki muu tuntui minusta haihtuvalta, epävarmalta, toisen tai toisen halvan tarkoitusperän vaikuttamalta. Sinuun, ainoastaan sinuun minä saatoin luottaa".
"Ja minä sinuun, rakas Raffles! En koskaan ollut tietänyt, mitä rakkaus on, ennenkuin opin tuntemaan sinut".
Hän astui askeleen häntä kohden ojennetuin käsin, ja lempi loisti hänen joka piirteestään, kun Raffles äkkiä näki värin katoavan hänen kasvoiltaan ja tavattoman kauhun kuvastuvan hänen silmistään. Sillä Lauran kalpeat, jäykistyvät kasvot olivat avoimeen oveen päin, hänen itsensä vastapäätä seisten, voimatta tietää, mikä häntä pelotti.
"Hector", voihkasi hän kuivin huulin.
Nopeita askeleita kuului eteisestä, ja sorea, ahavoitunut nuori mies tuli rientäen huoneeseen ja kohotti tytön käsivarsilleen kuin höyhenen.
"Rakastettu", sanoi hän, "minä tiesin odottamatta hämmästyttäväni sinua. Tulin yöjunassa suoraan Plymouthista. Ja minulla on lomaa pitkiksi ajoiksi ja aikaa niin että piisaa pitää häät. Eikö se ole hauskaa Laura!"
Hän pyöri ympäri hänen kanssaan hillittömästi iloissaan. Mutta kääntyessään ympäri näki hän äkkiä kalpean ja äänettömän vieraan, joka seisoi ovella. Hector punastui korviaan myöten ja teki kömpelön merimiehen kumarruksen, yhä edelleen pitäen Lauran kylmää, tunnotonta kättä kädessään.
"Pyydän anteeksi, sir — en huomannut teitä", sanoi hän. "Antakaa anteeksi, että käyttäydyin kuin hullu, mutta jos olisitte ollut palveluksessa, tietäisitte, mitä merkitsee päästä kurin alta laivasta ja olla vapaa mies. Neiti Mc Intyre voi sanoa teille, että olemme olleet tuttuja lapsuudesta asti, ja että menemme naimisiin — sanonko — kuukauden kuluessa, toivoakseni; ehkä jo ymmärrämme toisiamme varsin hyvin".
Raffles Haw seisoi edelleen kylmänä ja liikkumattomana. Hän oli kuin huumeessa siitä, mitä näki ja kuuli. Laura vetäysi pois Hectorista ja koetti irroittaa kättään hänen otteestaan.
"Etkö saanut kirjettäni Gibraltarissa", hän kysyi.
"Me emme käyneet Gibraltarissa. Meidät komennettiin kotiin sähköteitse Madeirasta. Herrat amiraalikunnassa eivät koskaan itsekään tiedä, mitä tahtovat. Mutta mitä välittäisin kirjeestäsi Laura, kun voin nähdä sinut ja puhua kanssasi? Sinä et ole esitellyt minua ystävällesi tässä".
"Sananen, sir", puuttui puheeseen Raffles Haw väräjävin äänin. "Ymmärränkö teidät oikein? Sallikaa minun tulla vakuutetuksi, että se ei ole erehdys. Sanotteko olevanne kihloissa ja pian menevänne naimisiin neiti Mc Intyren kanssa?"
"Niin, luonnollisesti. Olen juuri palannut neljän kuukauden risteilyltä, ja aijon mennä naimisiin, ennenkuin taas nostan ankkurin".
"Neljän kuukauden", huudahti Haw. "Niin juuri neljä kuukautta on siitä, kun saavuin tänne. Vielä viimeinen kysymys, sir. Tiesikö Roobert Mc Intyre kihlauksestanne?"
"Josko Bob tiesi siitä? Se on selvä. Minähän jätin Lauran hänen huostaansa lähtiessäni. Mutta mitä tämä kaikki on? Mikä sinun on, Laura? Miksi olet niin kalpea ja äänetön? Ja — tuhat tulimmaista! Mikä teitä vaivaa, sir? Mies on pyörtymäisillään!"
"All right", oihkasi Haw nojaten ovenpieleen.
Hän oli valkea kuin palttina ja painoi kädellään lujasti kylkeensä, kuin tuntien äkillistä kipua. Silmänräpäyksen horjui hän sinne tänne aivan tahdottomana, sitten kääntyi hän käheästi kirkaisten ja pakeni avoimesta ovesta.
"Mies raukka", virkkoi Hector ja tuijotti kummastuneena hänen jälkeensä. "Hänen näkyi olevan vaikea olla. Mutta mitä tämä kaikki tarkoittaa, Laura?"
Hänen kasvonsa synkistyivät ja huulet pusertuivat lujasti yhteen.
Laura ei ollut lausunut sanaakaan, oli seisonut vain paikoillaan ilmeettömästi katsellen eteensä. Nyt riuhtasi hän itsensä irti ja heittäytyen sohvalle kasvot tyynyjä vasten alkoi kiivaasti nyyhkyttää.
"Se merkitsee että olet saattanut minut turmioon", puhkesi hän sanomaan. "Että sinä olet turmellut — turmellut — turmellut minut! Etkö voinut jättää meitä rauhaan? Vain muutamia päiviä vielä, ja me olisimme olleet pelastetut! Ja sinä et koskaan saanut minun kirjettäni!"
"No, mitä sisälsi se kirje sitten?" kysyi nuori mies kylmästi, seisten ja katsellen häntä kädet ristissä rinnalla.
"Se olisi ilmoittanut sinulle, että minä annoin sinulle vapautesi. Minä rakastan Raffles Hawia ja olisin tullut hänen vaimokseen. Ooh, Hector, minä vihaan sinua ja olen vihaava sinua niin kauvan kuin elän, sillä sinä olet tunkeutunut minun ja sen ainoan onnen väliin, mikä milloinkaan on minua kohdannut! Jätä minut, ja toivon, ettet koskaan enää astu tämän kynnyksen yli!"
"Onko se viimeinen sanasi, Laura?
"Viimeinen, minkä sinulle milloinkaan tulen sanomaan".
"Niinpä hyvästi sitten. Olen tervehtivä isääsi, ja sitten matkustan oikopäätä Plymouthiin".
Hän odotti silmänräpäyksen, toivoen vastausta, ja poistui sitten surullisen näköisenä huoneesta.
Suurin salaisuus.
Myöhään illalla kuului kova koputus Elmdenen ovelle.
Laura oli oleskellut huoneessaan koko päivän, ja Roobert, joka oli pahalla tuulella, poltteli paraillaan piippuaan, kun hänen ajatuksensa siten tulivat kovasti ja äkkiä keskeytetyiksi. Ulkorappusilla seisoi Jones, herraskartanon vahvajäseninen pöydänkattaja, lakitta, pelästyneen näköisenä, märkänä niin että sadepisarat loistivat lampun valossa hänen sileältä, paljaalta päälaeltaan.
"Pyydän anteeksi, herra Mc Intyre, mutta olkaa hyvä ja tulkaa ylös herraskartanoon", läähätti hän. "Olemme kaikki levottomia herran vuoksi".
Roobert sieppasi hattunsa ja syöksyi tiehensä, pelästyneen pöydänkattajan juostessa hänen rinnallaan.
Se oli ollut onneton päivä, täynnä mielenliikutusta. Nuoren taiteilijan sydän oli raskas, ja hänen tajunnassaan oli aavistus jostakin tapahtuneesta onnettomuudesta.
"Mikä teidän isäntäänne vaivaa?" kysyi hän hiljentäen askeleitaan.
"Emme tiedä, sir, mutta emme saa mitään vastausta koputtaissamme laboratorion oveen. Hänen täytyy olla siellä sisällä, sillä ovi on salvattu sisäpuolelta. Se on kovasti pelästyttänyt meitä kaikkia, sir. Ja miten hän on ollut rauhaton koko päivän".
"Mitä merkitsee se?"
"Ja, sir, hän tuli kotiin aamulla, kuin olisi hän ollut järjiltään, puheli itsekseen ja silmät tuijottivat niin, että oli oikein kamalata nähdä herra raukkaa. Niin käveli hän pitkät ajat edestakaisin käytävässä, ei katsonutkaan edes ruokaan, meni vihdoin museoon ja kokosi yhteen kaikki jalokivensä ja arvoesineensä ja kantoi ne laboratorioon. Mitä sen jälkeen on tapahtunut, siitä emme tiedä, sir, mutta uuni kohisee, ja hänen suuri, paksu savutorvensa syöksee savua, kuin joku Birminghamin tehdas. Yön tultua voimme valossa nähdä, kuinka hän työskenteli ja raatoi, kuin vimmattu. Päivällistäkään ei hän syönyt, ei laisinkaan, työtä vain teki, yhä vain työtä. Nyt on kaikki hiljaista, ja muuri on kylmä, eikä savua enää tuprua, mutta me emme saa mitään vastausta, sir, ja niin me rupesimme pelkäämään ja Miller on mennyt noutamaan poliisia ja minä juoksin teitä hakemaan".
He saapuivat kartanolle, juuri kun lakeija lopetti selityksensä, ja siellä seisoi laboratorion ulko-ovella ryhmä tallirenkejä ja palvelijoita, Tamfieldista vastikään saapuneen poliisikonstaapelin pitäessä isoa, pyöreätä silmäänsä avaimenreijällä ja koettaissa katsoa sisään.
"Avain on puolikierteessä", sanoi hän. "Minä en voi muuta nähdä, kuin lampun".
"Täällä on herra Mc Intyre", huudahti puolitusinaa ääniä Roobertin lähestyessä.
"Meidän täytyy murtaa ovi, sir", sanoi konstaapeli. "Me emme saa vastausta, ja jonkin täytyy olla hullusti".
Kaksi, kolme kertaa heittäysivät he yhdistetyin voimin koko painollaan ovea vastaan, jonka lukko antoi perään ja vihdoin aukeni kovalla paukahduksella; sitten menivät kaikki porttikäytävään. Sisäovi oli raollaan ja laboratorio oli auki heidän edessään.
Keskellä oli suunnaton läjä harmaata, hienoa tomua, joka ulottui puoliväliin kattoon asti. Lähellä vieressä oli toinen paljon pienempi koko jonkinlaista loistavaa, kimmeltelevää pölyä, joka hohti kirkkaasti sähkölampun säteilevässä valossa. Yltympärillä oli oikea sekamelska rikkilyötyjä pulloja, murskattuja lasiastioita, särjettyjä työkaluja ja sikin sokin kasattuja, käyristettyjä ja mustia metallilankoja. Ja siinä keskellä hävityksen kauhistusta, tuolillaan taapäin nojallaan, kädet ristissä polvella, lepäävässä asennossa kuin onnellisesti päätetyn ankaran työn jälkeen, istui Raffles Haw, talon herra, maailman rikkain mies, kalman kalpea väri kasvoillaan.
Hän istui niin mukavasti ja luonnollisesti ja niin tyyni oli ilme hänen kasvoillaan, että kun he nostivat hänet ylös ja liikuttivat hänen kylmiä, jäykkiä jäseniänsä, eivät he ymmärtäneet hänen todella menneen pois.
Kunnioittavasti ja hiljaa kantoivat he hänet hänen huoneeseensa, sillä kaikki, jotka olivat hänen palveluksessaan, rakastivat häntä. Roobert ja poliisikonstaapeli viipyivät laboratoriossa. Nuori mies käveli ympäri kuin unissaan ja ihmetteli yleistä hävitystä, iso leveäpäinen vasara oli lattialla; sillä oli Raffles Haw nähtävästi särkenyt kaikki koneensa, ensin sähkökoneittensa avulla muutettuaan protyliksi kaiken varastossa olleen kullan.
Aarrekammiossa, joka niin oli häikäissyt Rooberttia, oli nyt ainoastaan neljä autiota seinää, kimmeltelevän tomun laboratorion lattialla puhuessa upean jalokivikokoelman kohtalosta, kokoelman, joka yksinään vastasi kuninkaallista omaisuutta. Koko koneistosta ei yksikään osa ollut jäänyt eheäksi, vieläpä lasipöytäkin oli lyöty kolmeksi kappaleeksi. Raffles Haw oli sinä päivänä todellakin suorittanut suunnattoman työn.
Äkisti tuli Roobertin mieleen raudoitetun arkun lippaaseen säilöön pantu salaisuus. Se opettaisi hänelle viimeisen, tärkeän renkaan, joka tekisi täydelliseksi hänen tietonsa kullan valmistamisessa. Oliko se vielä siellä?
Aivan vapisten hän avasi suuren arkun ja otti esiin norsunluulippaan. Se oli lukittu, mutta avain oli lukon reijässä. Hän kiersi sen ympäri ja avasi kannen. Siellä oli valkea paperiliuska, johon hänen oma nimensä oli kirjoitettu päälle. Vapisevin sormin hän kiersi auki paperin. Oliko hän Eldoradon aarteiden perillinen, vai oliko hänen kohtalonsa edelleenkin oleva köyhän taiteilijan? Liuska oli päivätty samana päivänä ja kirjoitus siinä oli seuraava:
"Hyvä Roobert! Minun salaisuuteni ei koskaan enää ole käytettävä. En voi ilmaista Teille, kuinka hartaasti kiitän taivasta siitä, etten sitä kokonaan uskonut Teille, sillä silloin olisin jättänyt käsiinne perinnön, joka olisi tuottanut kurjuutta sekä itsellenne että muille. Mitä tulee minuun, minulla tuskin on ollut onnellista hetkeä keksittyäni sen. Olisin voinut kestää, jos olisin nähnyt saavani aikaan jotakin hyvää, mutta voi! ainoa tulos kokeistani on ollut se, että olen tehnyt uutterasti työntekijöistä vetelehtijöitä, tyytyväisistä miehistä ahnaita loiseläjiä, ja pahinta kaikista todellisista, puhtaista naisista ulkokullattuja ja pettureita. Kun tämä on ollut tulos toimistani pienessä mitassa, niin en voi toivoa parempaa, jos todellakin toteuttaisin usein keskustelemamme suunnitelmat. Kaikki elämäni aikomukset ovat rauenneet tyhjiin. Käyn takaisin entiseen tiedemiehen elämääni. Siinä en saata ainakaan tehdä vahinkoa, jollen hyötyäkään tekisi.
Toivon, että kaikki kartanossa jäljellä olevat arvoesineet myödään ja tulot jaetaan kaikkien Birminghamin hyväntekeväisyyslaitosten kesken. Matkustan illalla, jos kykenen, sillä koko päivän olen tuntenut pistävää kipua kyljessäni. Rikkaus tuntuu yhtä vahingollisesti vaikuttavan terveyteen kuin mielenrauhaankin. Voikaa hyvin, Roobert, älköönkä sydämenne milloinkaan olko niin murheellinen, kuin minun tänä iltana.
Teidän Raffles Haw".
"Oliko se itsemurha, sir? Oliko se itsemurha?" huudahti poliisikonstaapeli Roobertin pistäessä paperin taskuunsa.
"Ei", vastasi tämä. "Minä luulen, että se oli särkynyt sydän!"
Ja niin herraskartanon kaikki ihmeet vedettiin verhoistaan, kuvanveistoteokset ja kulta, kirjat ja taulut, ja moni kärsivä mies ja nainen, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan Raffles Hawista hänen eläissään, sai syytä siunata häntä hänen kuoltuaan.
Talon osti eräs osakeyhtiö, joka muutti sen vesiparannuslaitokseksi, ja sen harvinaisen historian tuntevat vain jotkut harvat niistä monista, jotka sieltä terveyttä tai huvitusta etsivät.
Raffles Hawin rikkauksien tuottama kirous tuntui jatkuvan yhä vielä hänen kuoltuaankin, Vanha Mc Intyre raivoaa vielä kreivikunnan hullujenhuoneessa ja kokoilee kaikellaisia vanhoja puu- ja metallipalasia, kuvitellen niitä kultaharkoiksi.
Roobert Mc Intyre on äreä, pikaluontoinen mies ja etsii alati jotakin, joka aina häneltä välttyy. Hänen taiteensa on unohtunut ja hän uhraa mitättömät tulonsa kokonaan kemiallisiin ja sähköopillisiin kokeisiin, turhaan niiden kautta koettaissaan keksiä sitä ainoata puuttuvaa rengasta. Sisar hoitaa hänen talouttaan. Hänestä on tullut hiljainen, mietiskelevä nainen; vielä on hän ylpeä ja kaunis, mutta katkera ja tyytymätön luonteeltaan. Viime aikoina on hän kuitenkin alkanut antautua hyväntekeväisyysharrastuksiin, ja on ollut niin suureksi avuksi mr Spurlingin uudelle kappalaiselle, että ollaan tietävinään tuskin kestävän houkutusta, vaan ehkä varmistavan itselleen sen avun pysyväiseksi. Niin sanoo kyläjuoru ja sellaisissa pienissä yhdyskunnissa huhu harvoin on väärässä.
Mitä Hector Spurlingiin tulee, hän edelleen on hänen majestettinsa palveluksessa ja näkyy mukautuvan isänsä viisaaseen neuvoon, ettei mieti naimisiinmenoa, ennenkun on tullut laivan komentajaksi.
Kenties hän on ainoa Raffles Hawin loihtuvoiman yhteyteen joutunut, jolla on ollut syytä siunata sitä.