Tiesimme tämän jo etukäteen ja suhtauduimme tyynesti tilanteeseen.
— Tässä nyt olemme pojat, paukautti Talbot. Noin vuosi sitten nousi omaisuutemme, ellen väärin muista, suunnilleen sataan dollariin, jotapaitsi meillä oli sanomalehtipinkka. Nyt ei meillä ole edes sanomalehtiä, mutta en silti epäile, ettemme saisi haalituksi kokoon sata dollaria.
— Minullahan on lähes kaksituhattaseitseniänsataa vyössäni, muistin yhtäkkiä.
Syntyi hetkisen vaivaantunut hiljaisuus. Sitten piti Talbot puheen, punniten visusti jokaisen sanansa:
— Olemme etukäteen käsitelleet sen asian, Frank. Ja olemme tulleet siihen päätökseen, että sinun on pidettävä omaisuutesi hyvänäsi ja matkustettava kotiin, niinkuin olet aikonut. Olet ainoa, jonka on onnistunut pelastaa omaisuntensa. Johnny pulahti yli laidan ja sijoitti rahansa Sacramentojoen pohjaan. Yank joutui rosvojen käsiin. Ja minä — no niin, minä puhaltelin saippuakuplia. Ei sinun pidä menettää raatamisesi palkkiota senvuoksi, että me muut olemme käyttäytyneet kuin narrit.
Kuuntelin hänen juttuaan aina kasvavalla suuttumuksella ja lopulta nousin kiukusta pihisten.
— Kuulkaahan, toverit? huusin — punoittavana kuin kukko, mikäli jälkeenpäin sain tietää. — Tahtoisitteko ystävällisesti vastata muutamaan kysymykseen? Olemmeko kumppanuksia, vai emmekö? Olemmeko ystäviä, vai emmekö ole? Olenko ehkä mielestänne kurja, kapinen koiranpenikka, vai enkö? Kylläpä teillä on kirotun huonot käsitykset kaikesta päättäen! Mitä hittoa te tarkoitatte oikein? Vääntäisinpä halusta niskanne nurin!
Tuijotin heitä raivokkaan näköisenä.
— Rauhoitu, Frank, neuvoi Talbot. Enhän minä tarkoittanut…
— Vai et tarkoittanut! huusin. No, mitä helvettiä sinä sitten tarkoitit? Tahdotko ajaa minut tieheni täältä ehkä?
Irroitin raskaan kultavyöni ja viskasin sen pöydälle. — Katsokaahan! Vaaka tänne ja pian, ja sitten pannaan tässä vähän vilkkaasti jako toimeen! Juuri paikalla! Kyllä osaatte olla kohteliaita. Ja minä kun luulin, että me tosiaankin olimme ystäviä. Olette loukanneet minua syvästi!
Tämä oli kuin poikapahasen mielenpurkaus — huomaan sen nyt vanhana miehenä — mutta joka tapauksessa käänsivät kumppanini katseensa pois, ennenkuin olin lopettanut, ja Talbot karisteli kurkkuaan ennenkuin puhui.
— Tietenkin otamme tarjouksesi vastaan, Frank, sanoi hän lopulta hiljaa ja ystävällisesti. Emme voineet ajatellakaan, — mutta pölkkypäitähän me olimmekin…
— Siis suunnilleen seitsemänsataa pekkaa kohti, huomautti Yank hitaasti.
Tämä pelasti tilanteen. Ovela, vanha Yank tiesi, mitä sanoi.
— No, mitä aiotte osuuksillanne tehdä, pojat? kysyi Talbot hetken kuluttua. Lähdettekö kotiin, vai rupeatteko kaivamaan kultaa jälleen? Mitä sinä tuumit, Yank?
Yank ruiskautti syljen avoimesta akkunasta pihalle.
— Olen tehnyt hiukan laskelmia, vastasi hän. Minkäpävuoksi tässä oikeastaan lähtisi kotiin? Mitäs vikaa tässä maassa oikein on, ellei ota lukuun kullankaivuuta?
— Kullankaivuuta? kertasi Talbot.
— Niin juuri. Helvettiin koko meininki! Saattaahan se kelvata loma-ajan hommaksi, mutta ei siitä vakinaiseksi työksi ole valkoihoiselle.
— Et siis aio palata kultakentille?
— Ei likikään. Enkä kotiin. Lähden Pinen poikien luo ja muokkaan itselleni maapalan heidän tilansa vierestä. Siellä nautin elämästä järkevällä tavalla. Siellä on hyvää maata ja vettä, hyviä mahdollisuuksia joka suhteessa. Tulenpa ihan kipeäksi, kun en ole äkännyt sitä aikaisemmin.
— Entä Johnny? Kotiinko vai kultakentille?
— Kotiinko? Minä? huudahti Johnny. Miksi maailmassa… ei. Kotona ei minulla olisi muuta tekemistä kuin sylkeä kattoon. Kullankaivuu? Minusta tuntuu juuri nyt, että kullan saanti on helppoa, mutta sen säilyttäminen tavattoman vaikeata.
— Oikein puhut, huomautin minä.
— Mitä sitten aiot? kysyi Talbot.
— Enköhän lähde Sonomaan päin neuvottelemaan Danny Randallin kanssa, vastasi Johnny. Muistaakseni aikoi hän laajentaa kuljetusliikettään ensi vuonna.
— No, ja Frank sitten? kysyi Talbot.
— Aion sijoittaa rahani johonkin liikeyritykseen yhdessä sinun kanssasi, Talbot, vastasin vakavasti. Ja sillävälin kuin järjestelet asioita, ansaitsen kyllä elatukseni jotenkin.
— Kiitos, Frank, sanoi Talbot, ja olin näkevinäni, että sumu himmensi hänen kirkkaan katseensa. Hän vaikeni tovin ja jatkoi:
— Luulenpa, että olemme oikealla tiellä nyt. Kulta ei meitä täällä kiehdo. Se on vain kimmeltävä houkutus, houkutus, joka saa koko maailman ryntäämään tänne. Maa se meidät kaikki lumoo, maa itse! Kullan voima meidät tänne tuo, ja monet meistä jäävät tänne ainaiseksi. Ja kun kulta on huuhdottu ja siroteltu kaikkeen maailmaan, saamme jokainen havaita, että olemme perineet mahtavan valtakunnan.