Tunsimme pakostakin rohkaistuvamme. Unohdimme pelokkaat tuumailumme ja kuumeisen kullanhimomme. Rinnakkain taivalsimme eteenpäin rehevän ruohikon läpi, hyräillen tuota typerää laulua, joka oli houkutellut kullanetsijät tänne, kauas kodeistaan ja omaisistaan:
»Jo olen päässyt leirillejälestä monen vaivan.Nyt hyörin muitten mukanaja kultahiekkaa kaivan.
Ma joet, vuoret puhdistan ja tieltäin esteet kaadan, Sä ällös mua murehdi, sun hyväksesi raadan.»
Vanha Yank yhtyi loppukertoon, vaikka hänen äänensä kuulostikin ruostuneen tuulimyllyn kitinältä. Lauloimme täyttä kurkkua:
»Oo, Susanna! Älä sure mua armahain!Oon matkalla Kaliforniaan ja lapio on polvellain.»
Lähestyimme Sutter’s Fortia niin uljaina, kuin olisi aikomuksemme ollut vallata tuo historiallinen paikka oikein rynnäköllä.
XIV luku,
Sutterin linnake oli aivan tammiston laidassa. Se oli todellakin rakennettu varustukseksi. Korkeat muurit saarsivat sen joka puolelta, ja vain kahdesta portista pääsi sisäpihalle, suorakaiteen muotoiselle aukiolle, joka oli suunnilleen puolentoistasadan yardin pituinen ja viidenkymmenen levyinen. Muureissa ei ollut ampuma-aukkoja ja puolustustoiminnan piti tapahtua yksinomaan vallinsarvilla. Muurit olivat muuten kaksinkertaiset; niiden välissä oli viidenkolmatta jalan levyinen käytävä, johon väliseinien ja kattojen avulla oii saatu mahtumaan paja- ja leipomosuojia y.m. Eteläsivulla oli kaksikerroksinen rakennus ja vastakkaisella puolella aitaus karjaa varten.
Aukiolla kuhisi elämä kuin muurahaiskeossa. Satakunta kullankaivajaa hääräsi kovassa kiireessä tai nojaili ilmoituspylväisiin, nauttien tiiliseinistä heijastuvasta lämmöstä. Joukko kalifornialaisia auttoi heitä tässä mukavassa tehtävässä. Kymmenet intiaanit taluttivat hevosia ohjista tai puuhasivat jossakin muussa työssä. He olivat ensimmäiset näkemämme punanahat ja siksi tuijotimme heitä pitkään. Useimmat heistä olivat melkein alasti; korkeintaan oli joku vetänyt housut jalkaansa tai painanut hatun päähänsä. Kaikki olivat he hyvin tummaihoisia, kyyryniskaisia ja ilkeän näköisiä. Tukka harritti karkeana matalan otsan yli ja silmät muistuttivat pippurirakeita.
Pysähdyimme hetkeksi portin vieressä olevan vahtikojun luo, tottuaksemme vilinään. Vasta sitten lähdimme etsimään McClellania. Löysimmekin hänet miltei heti. Hän oli pieni, tukevatekoinen mies, jonka kasvot ilmaisivat, ettei hänen kanssaan ollut juuri leikkimistä. Hänen ympärillään seisoi parikymmentä veikkoa, jotka kaikki yrittivät saada ääntään kuuluville. Kierrellessämme lähettyvillä tilaisuutta vaanien, astui pihaan kaksi miestä. Heidän ilmestymisensä aikaansai melkein silmänräpäyksessä täydellisen hiljaisuuden.
Toinen heistä oli muhkeasti puettu, neljänviidettä ikäinen kaiifornialaisylimys, toinen taas lyhyenläntä, tanakka, vanhahko mies, joka oli pukeutunut merkilliseen siviili- ja sotilaspuvun yhdistelmään. Hetken vain tuijotti Johnny epävarmasti viimemainittua, sitten astahti hän nopeasti eteenpäin ja huudahti:
— Kapteeni Sutter!
Sutter kääntyi hitaasti ja katsoi Johnnyä suoraan kasvoihin kohteliaan välinpitämättömästi. Johnny lähestyi häntä hattu kädessä. Olin hämmästynyt. Olimme tunteneet Johnnyn läheisesti jo monta kuukautta ja koko ajan olimme pitäneet häntä huolettomana, vilkkaana poikasena, joka ei ollut täysin vastuussa teoistaan. Nyt näimme vallan uuden Johnnyn, tyynen, ylhäisen, kohteliaan, hillityn. Ennenkuin hän oli lausunut sanaakaan, muuttui kapteeni Sutterin karski ilme ystävällisemmäksi.
— Pyydän anteeksi, että käännyin puoleenne näin arvelematta, sanoi Johnny, mutta hämmästyin melko lailla nähdessäni teidät, enkä voinut pidättää huudahdusta. Kymmenen vuotta sitten oli minulla ilo nähdä teidät, herra, isäni vieraani Virginiassa.
— Rakas nuori mies! huudahti Sutter. Olette tietenkin eversti Fairfaxin poika. Mutta kymmenen vuotta sitten — olitte sangen nuori.
— Poikapahanen vain, nauroi Johnny.
He keskustelivat tuokion vanhoista muistoista ja sitten esitteliJohnny meidät — ensin kapteeni Sutterille ja senjälkeen Don GasparMartinezille, joka puhui englantia melko hyvin. Kapteeni Sutterosoitteli meille sitten linnakkeen nähtävyyksiä.
— Vanha rauhallinen aika on ohi, sanoi hän. Linnake on nykyisin kullankaivajien kauppapaikkana. Maanviljelys ei enää tahdo kannattaa, ja niinpä olenkin lähettänyt intiaanini kultaa kaivamaan.
Hän osoitti meille vanhan käräjäpaikan puitten alla, missä ennen oli kaikki punanahkojen asiat selvitetty. Sutterilla oli näillä seuduin suuri vaikutusvalta ja hänen oli onnistunut vuosikausia elää sovussa intiaaniheimojen kanssa.
— Ne ajat ovat kuitenkin menneet, sanoi hän. Amerikkalaiset kaivostyöläiset kohtelevat punanahkoja kuin miehiä ainakin, mutta punaiset veljemme ovat itse asiassa vain lapsia. Nykyisin syntyy senvuoksi usein rettelöltä ja väärinkäsityksiä ja ystävällisten tunteitten aika on loppunut.
Don Gaspar ilmoitti, että hänellä oli kiireellisiä puuhia ja jätti meidät yhtäkkiä.
— Nuo aiheuttavat myös hankaluuksia, jatkoi Sutter, nyökäten kalifornialaista kohti. He omistavat suuria maa-alueita, joita eivät hoida ollenkaan. Tänne saapuu tarmokkaita siirtolaisia, jotka tarvitsevat väljiä tiloja, ja omistusoikeuskysymykset ovat hyvin hämäriä.
— Teidän omistusoikeutenne tiluksiinne on luonnollisestikin aivan riidaton, huomautti Johnny.
— Minun kohdallani on kaikki selvää. Läänitykseni täällä olen saanut suoraan Meksikon hallitukselta. — Kapteeni Sutter nauroi. — Luullakseni antoivat he sen minulle poliittisista syistä.
— Alueenne on varmaankin hyvin laaja? arveli Johnny.
— Kuudenkymmenen penikulman pituinen ja kahdentoista levyinen, vastasi kapteeni Sutter.
Tarkastuskierroksemme oli nyt päättynyt. Olimme saapuneet eteläiselle portille.
— Ikäväkseni en voi osoittaa teille vieraanvaraisuutta, sanoi kapteeni. Asuskelen farmilla Feather-joen luona. Olen myynyt tämän linnakkeen kauppamiehille. Nykyisten olojen vallitessa en sitä tarvitse.
— Teitä kaiketi surettaa, että olosuhteet ovat muuttuneet? tuumi Johnny. Käsitän mainiosti, miten mielenkiintoista hommaa uuden yhdyskunnan luomisen täytyy olla.
— Muuttuneet olosuhteet ehkä surettavat, mutta muutosta ei voi ehkäistä, sanoi kapteeni Sutter tyynesti. Menneisyys oli kaunis unelma, nykyisyys on todellisuutta.
Palasimme takaisin. Sutter vastasi lukuisiin tervehdyksiin hyvänsuopaisesti ja arvokkaasti. Eräästä rupattelevasta miesjoukosta keksi hän McClellanin, jonka heti kutsui luokseen. Meidät esiteltiin hyvin juhlallisesti. — Nämä nuoret miehet, virkkoi kapteeni Clellanille, joka kuunteli kulmat kurtussa, ovat minun tuttaviani ja lisäksi ystäviäni, Pyydän teitä senvuoksi kohtelemaan heitä hyvin. He ovat matkalla kultakentille. Teille, nuoret miehet, tahdon vain sanoa, että iloitsen suuresti tapaamisestamme. Toivotan teille kaikkea hyvää. Tulkaa käymään luokseni Feather-joelle. Olette aina sydämellisesti tervetulleet sinne. Muistakaahan olla heille avulias, McClellan.
— Kapteeni kyllä tietää, että kapteenin ystävät ovat minunkin ystäviäni, vastasi McClellan lyhyesti.
Puoli tuntia myöhemmin omistimme kaksi kuormahevosta satuloineen päivineen, ja olimme lisäksi hankkineet muutakin varastoa.
— Varokaa hevosvarkaita, neuvoi McClellan. Espanjalais-amerikkalaiset voivat väijyskellä teitä päiväkausia, päästäkseen eläimiinne käsiksi. Ostakaa meksikolaisilta vahvaa nuoraa liekaköysiksi. Terve!
Seuraavassa hetkessä oli hän jälleen syventynyt liikehommiinsa.
Meillä ei ollut mitään erikoista kiirettä. Viivyskelimme siis paikalla vielä tuokion, jutellen toimettomien kanssa. Kuulimme monta kiittävää sanaa kapteeni Sutterista. Hän oli lähettänyt retkikuntia pelastamaan vuoristoon eksyneitä, hän oli auliisti avannut kotinsa väsyneille matkamiehille, hän oli auttanut köyhiä j.n.e. Kuulin myöhemmin, että tältä kunnon mieheltä vihdoin riistettiin maapala maapalan jälkeen ja että hän kuoli Washingtonissa, minne hän oli lähtenyt oikeutta saamaan.
XV luku.
Kuormasimme vetojuhtamme ja lähdimme aamuvarhaissa American Riveriä ylöspäin. Meistä tuntui kuin olisimme vasta nyt olleet matkalla päämääräämme, ikäänkuin aikaisempi pitkä taival olisi ollut vain valmistuksena tähän lähtöön. Olimme reippaalla tuulella, naureskelimme, laskimme leikkiä ja lauloimme täyttä kurkkua.
Hevosilla oli vahva kuormitus ja me olimme kiinnittäneet tavarat kuormasatuloihin hyvin taitamattomasti. Tämän tästäkin oli meidän korjattava hihnoja ja solkia, mutta opittiinhan siinä oikeat temput lopulta. Polku mutkitteli virran suunnan mukaan ja toisin paikoin oli meidän tunkeuduttava tiheäin, rantaan saakka ulottuvien pensastojen läpi. Myöhemmin päivällä saavuimme mäntymetsään ja illan suussa rakensimme leirin vähäiseen solaan, pikku puron lähettyville.
Yank talutti hevoset aivan vieressämme olevalle nurmilaikulle ja istuutui sitten tammen juurelle, sytyttäen piippunysänsä. Hän piti koko ajan eläimiä valppaasti silmällä. Johnny ja minä ryhdyimme purkamaan vuodehuopia, otimme esille keittovehkeet ja valmistauduimme ruuanlaittoon. Silloin tällöin sivuutti meidät joku matkamies, joka yläpuolellamme olevalta tieltä luikkasi meille hilpeän tervehdyksen. Kulki siinä kansaa monenkarvaista. Useimmat heistä pyrkivät ylös vuoristoon. Toiset matkasivat jalkapatikassa tyhjin käsin, toiset toikkaroivat eteenpäin taakat hartioillaan. Muutamaan seurueeseen kuului kolme ratsua ja neljä kuormahevosta — oikein ruhtinaallinen kulkue. Sitten saapuicargadorienkuormastojono, kaksi- tai kolmekymmentä muulia, joita paimensi neljä miestä ratsain. Etunenässä asteli valkoinen tamma, tiuku kaulassa. Muulit seurasivat sitä uskollisesti, yrittämättä kertaakaan sivulle. Ajajat istuivat leveisiin vöihin ja suuriin sombreroihin koristautuneina huolettomasti satuloissaan.
Vähän ennen päivänlaskua näimme kaksi ratsastajaa, jotka poiketen polulta lähestyivät meitä. Pian tunsimmekin toisen heistä, Don Gaspar Martinezin. Hän oli yhä sangen muhkeasti pukeutuneena, mutta saappaisiin oli lisäksi ilmestynyt raskaat kannukset ja vyössä rehenteli pari pistoolia. Hevosen satulassa oli runsaasti hopeakirjaiiuja, samoin suitsissa. Don Gasparin seuralainen kuului selvästi alempaan yhteiskuntaluokkaan. Hän oli kuitenkin sangen hauskan näköinen puhtaine, ruskeine ihoineen ja pienine viiksineen. Hänen pukunsa oli samankuosinen kuin Don Gasparin, mutta värit olivat hillittyjä ja ylenpalttiset koristukset puuttuivat. Molemmat ratsut olivat mitä oivallisimpia rotuhevosia. Jälessä asteli kolmas hevonen, jonka selkään oli sälytetty pari nahkaista matkalaukkua.
Espanjalainen ratsasti luoksemme ja tervehti kohteliaasti.
— Ah, huudahti hän, kapteeni Sutterin ystävät! Hauska tavata. Ellen häiritse, pyydän saada leiriytyä tänne.
— Kaikin mokomin, Don Gaspar, vastasi Johnny nousten.
Ratsastajat kohottivat hattujaan ja vetäytyivät hieman syrjemmälle. Espanjalainen laskeutui satulasta ja istuutui puun juurelle polttelemaan savuketta. Hänen seuralaisensa piti huolta hevosista ja ryhtyi sitten laittamaan leiriä.
— Vanha samettihousu karttaa työntekoa, jos hän vain voi, huomauttiJohnny.
— Tuo toinen on kai hänen palvelijansa, arvelin minä.
— Tahikka muuten riippuvassa asemassa, sanoi Johnny. Niillähän on täällä jonkinlainen patriarkallinen järjestelmä…
— Älä käytä tuollaisia sanoja, Johnny, valitti Yank.
— Tarkoitan, että he antavat köyhien sukulaisten ja nuorempien veljien huolehtia työnteosta, sanoi Johnny.
— Ahaa, ymmärrän. Toivoisinpa tietäväni, mitä he aikovat hevosilleen yöllä. Varmastikin he tietävät, miten on meneteltävä. Jos olisin hevosvaras, korjaisin ihan empimättä huostaani tuon kastanjanruskean.
— Voitnan mennä katsomaan myöhemmin, miten he tekevät, huomautin.
— Saamaan kuulan kallooni. Kyllähän se sopii! vastasi Yank.
Emme olleet missään tekemisissä espanjalaisen kanssa. Katselimme hetken hänen vähäistä nuotiotaan, mutta kun tunsimme väsymystä, paneuduimme piankin levolle. Hevoset olimme sitoneet puihin aivan vieressämme.
Seuraavana päivänä saavuimme vuoristoon. Kukkulain välissä näimme autereeseen verhottuja vihertäviä huippuja, pensaat muuttuivat männyiksi ja virta kuohui koskina. Toisinaan sivuutimme kömpelötekoisen hirsimajan, teltan tai katoksen. Omistajat olivat säännöllisesti poissa kotoa. Ensin luulimme hökkeleitä kullankaivajien asumuksiksi, mutta sittemmin sain tietää olleemme väärässä, sillä kultakentät olivat vielä sangen etäällä.
Saavuimme niille aivan odottamatta. Olimme juuri kiertäneet muutaman mäennyppylän, kun yhtäkkiä huomasimme alapuolellamme ehkäpä viidenkymmenen miehen innokkaasti kaivavan maata kuivuneessa joenuomassa. Toiset pirstoivat pintakerroksia, toiset olivat kaivautuneet soraan vyötäisiään myöten. Olivatpa eräät kadonneet vallan näkyvistäkin - ainoastaan kuopista lentävät maakokkareet osoittivat heidän olinpaikkansa. Kaikki ahersivat kuumeisella kiireellä ja heidän punaiset paitansa loistivat iloisesti auringonpaisteessa. Hiukan ylempänä kökötti rinteellä jokunen teltta, jopa pari hirsimajaakin, mutta varsinainen kaivoskaupunki samoinkuin suurin kaivosaluekin olivat joenmutkan toisella puolella.
Etsiskelimme polkua, jota myöten olisimme päässeet alas joelle, mutta tuloksetta. Oli jatkettava samaa tietä, jota olimme tulleet tännekin. Näin saavuimme lopulta Hangman’s Gulchin leiriin.
Leirin muodosti oikeastaan vain telttarykelmä. Joku matala vaja ja pari isompaa, puusta ja purjekankaasta kyhättyä rakennusta oli sivummalla. Ei ainuttakaan ihmistä ollut näkyvissä. Emme viipyneet kauan Hangman’s Gulchin nähtävyyksiä katselemassa, vaan riensimme leirin läpi hakien tietä, joka veisi meidät kultakentille.
Seurasimme virran suuntaan kulkevaa polkua joitakin satoja yardeja ja kiersimme kallioniemekkeen päätyen lopultakin sora-alangolle, jolla vilisi vaiteliaita, työskenteleviä miehiä.
Kuormahevosiamme taluttaen lähestyimme paria miestä ja silmäilimme heitä uteliaina. Toinen heistä piteli käsissään pajunoksista tehtyä siivilää, jota hän herkeämättä puisteli tavallisen kattilan yläpuolella. Toveri lapioi hitaasti maata siivilään. Kun kaksi kattilaa tällä tavoin oli saatu puolilleen hiekkaa, kannettiin ne varovasti veden partaalle. Seurasimme miehiä. Kattilat laskettiin hitaasti veteen ja niiden sisältöä sotkettiin käsin. Kevyt multa kohosi pinnalle ja solui kattilasta juoksevan veden mukana virtaan. Jonkun siunaaman kuluttua nostettiin kattilat varovasti pois ja vesi tyhjennettiin tyystin, minkäjälkeen miehet nousivat kuivalle.
— Saammeko nähdä? pyysi Johnny.
Pitempi miehistä silmäili meitä ja hevosiamme ja nyökäytti päätään. Aikaisemmin ei hän ollut suonut meille katsettakaan. Kattilan pohjalla oli melkoinen, musta hiekkakerros, jossa näimme kultahiukkasten kimaltelevan.
— Onko tuo kultaa? kysyin varmemmaksi vakuudeksi.
— On varmasti, virnisti mies. Kun hän huomasi mielenkiintomme, kävi hän puheliaammaksi ja selitti meille, että hiekka kuivataan ensin, minkäjälkeen se puhalletaan pois. Vihdoin palasi hän kärsimättömän kumppaninsa luo.
Talsimme vaivaloisesti kivenjärkäleitten ja rouhikon yli muitten luo. Kuivuneessa joenuomassa työskenteli ainakin sata miestä. Havaitsimme pian, että »pannujärjestelmää» pidettiin hyvin alkeellisena ja yksinkertaisena kullanerottamiskeinona. Useimmat kantoivat soralla täytettyjä, laakeita rauta-astioita veteen antaen virran huuhtoa kevyimmät ainekset pois, minkäjälkeen he osaavalia kädenliikkeellä kiepauttivat astiasta jälelläolevan soran, kunnes vihdoin vain kullansekainen, hieno, musta hieta oli pohjalla. Muuan nelimiehinen ryhmä huuhtoi kultaa oikein suuressa mitassa. He olivat rakentaneet kojeen, joka muistutti kannaksilla varustettua kehtoa ja johon kaadettiin soraa ja vettä. Kojetta liekutettiin tasaisesti, multaisen veden roiskiessa laitojen yli. Pohjaan oli naulattu pienoja estämään mustaa hiekkaa varisemasta.
Kullankaivajat olivat hyvin uutteria ja vähäpuheisia, mutta samalla ystävällisiä. Saimme seurata heidän hommiaan niin läheltä kuin ikinä halusimme. Enimmäkseen olivat he parrakkaita ja auringonpaahtamia veikkoja ja heidän vaatteisiinsa oli tarttunut runsaasti punertavaa liejua. Näimme myös pari hilpeätä nuorukaista, joiden yllä oli jätteitä mitä hienoimmista puvuista. Kummallakin oli nuhrautunut silinterihattu päässä. Kauempana uurastivat meksikolaiset ja kalifornialaiset. He eivät vaivautuneet kantamaan hiekkaa joelle asti, vaan tyytyivät viskomaan sitä ilmaan purjekangaspalan yläpuolella.
Katseltuamme hetkisen kullanhuuhtojia aloimme tuntea samantapaista jännittynyttä levottomuutta kuin pikkupojat nähdessään uuden pyssyn, jota eivät vielä ole saaneet koetella.
Lopulta rohkaisi Yank mielensä ja lähestyi muuatta miestä.
— Toveri, sanoi hän. Tämä kaikki on meille vallan uutta. Tahtoisitteko sanoa, missä mekin voisimme koettaa onneamme?
Puhuteltu suoristautui ja mitteli Yankia katseellaan. Hän oli huvitetun näköinen.
— Ellei teillä olisi tuota kahdeksantoista jalan pituista tykkiä kyynärtaipeessanne ja vähän kylmänlaista kiiltoa harmaissa silmissänne, ohjaisin teidät tuonne kukkulalle ja nauttisin sitten hikoilustanne. Mutta nyt lienee minun parasta myöntää, että voitte kaivaa missä haluatte, kunhan ette vain astu toisten päälle.
— Voimmeko yrittää tässä teidän vieressänne? kysyi Yank nyökäten päällään vähän matkan päässä olevaa ehyttä maapalasta kohti.
Kullankaivaja kompuroi varovasti kolostaan, tutki kaikki taskunsa ja kaivoi lopulta esille tupakkavehkeet. Kun hän oli saanut piippunsa sytytetyksi, kumarsi hän syvään Yankille.
— Kiitos kohteliaisuudesta, sanoi hän. Huomautan vain kaiken varalta, että tämä paikka ei ole erikoisen tuottava. Aion itsekin yrittää vähän edempänä.
— Ettekö löydä ollenkaan kultaa?
— Aina jonkun unssin päivässä.
— No, se riittää minullekin aluksi, ratkaisi Yank. Tulkaa, pojat!
Kullankaivaja loikkasi takaisin koloon, mutta nosti tovin kuluttua päätään ja huusi:
— Muistakaa pysyä viidentoista jalan päässä!
Otimme kiireesti kuokkamme ja lapiomme, nostimme esille rautasankomme ja aloimme kaivaa kuin henkemme edestä.
Johnny piteli sankoa ja Yank ja minä kilpailimme siitä, kumpi ensiksi saisi lapiollisensa siihen tyhjennetyksi. Seurauksena oli, että sanko täytyi oikein kukkuramitalla, ja meidän täytyi kaataa siitä paljon hiekkaa pois. Sitten riensimme kaikki kolme joelle ja vuorottelimme sangon sisällyksen möyrimisessä, aivan kuten olimme nähneet muidenkin kullankaivajien tekevän. Se oli aikamoinen urakka, ja lopulta havaitsimme, että sangon pohjalle oli jäänyt paksu kerros pieniä kiviä ja soraa.
— Emme muistaneet siivilöidä sitä! huudahdin.
— Eihän meillä ole siivilääkään! huomautti Johnny.
— Perataan käsin koko roska, ehdotti Yank.
Päätimme tehdä niin, ja kädenkäänteessä oli sanko typötyhjä. Ei niin jälkeäkään tuosta hurmaavasta, mustasta hiekasta.
— Ehkei sitä tule joka kerralla, sanoi Johnny pettyneenä. Koetetaanpa uudestaan!
Yritimme uudestaan. Ja yhä uudestaan, Tulos oli aina sama. Kätemme turposivat ja kävivät verisiksi ja mielemme muuttui yhä alakuloisemmaksi.
Menimme parisataa askelta kauemmaksi, mutta meitä ei onnistanut sen paremmin.
— Ehkä pitäisi yrittää syvemmältä, tuumaili Yank.
— Mutta nuo toisethan näyttävät löytävän kultaa ihan pinnaltakin, väitti Johnny.
Otimme suurimmat kuokkamme ja kalvoimme parisen jalkaa syvemmältä. Aurinko poltti selkää ja käsiin ilmestyi kipeitä rakkuloita. Yank ja minä olimme kuitenkin tottuneet tuollaiseen työhön paremmin kuin Johnny parka, joka mahtoi kärsiä kovasti. Karkeimman soran alta ilmestyi pian näkyviin hienompaa hiekkaa. Päätimme taas yrittää huuhtomista. Tulos oli kuitenkin yhtä masentava kuin edellisilläkin kerroilla.
Siirryimme jälleen vähän kauemmas. Muutamalla kivellä istui sinisilmäinen, pitkäpartainen ystävämme piippuaan imeskellen.
— Onkos teillä tupakkaa, pojat? kysyi hän. Minulla ei ole hiukkastakaan, ellen saa teiltä lainaksi.
Yank onki esille tupakkakäärön, josta mies täytti nysänsä.
— Ette ole tainneet löytää oikeata soralajia? jutteli hän, ojennellen raajojaan ja vihdoin nousten. — Ette suinkaan aio huuhtoa tuollaista kivikasaa! huudahti hän sitten, osoittaen sankoamme.
Ja nyt saimme tietää, että kultaa saattoi löytää vain eräänlaisesta sinisestä savesta tai pulverisoidusta graniitista. Tosin oli tätä kultapitoista soraa joskus maan pinnallakin, mutta useimmiten oli sitä kaivettava syvemmältä.
— Pintakerros on täällä jo tyhjennetty, joten teidän on paras tonkia syvältä, neuvoi mies. Minun valtauksessani on kultapitoinen kerros neljän jalan syvyydessä ja täällä se on luullakseni vieläkin syvemmällä. Parempi olisi siis teidän palata paikkaan, missä ensin yrititte.
Yank suoristautui.
— Kuulkaahan, veikkoset, sanoi hän, ollaan nyt järkeviä. Hevosillamme on yhä raskaat taakat selässä, meillä ei ole mitään leiripaikkaa katsottuna, eikä ruuasta ole tietoakaan. Kaivelemme vain maata kuin hullut kanat. Huomennakin on päivä.
Johnny ja minä myönsimme, että hän oli oikeassa, vaikkakin luovuimme työstämme hyvin vastahakoisesti. Kullankaivaja silmäili meitä myötätuntoisesti.
Hän otti sankomme, käveli työpaikalleen, täytti astian soralla ja palasi.
— Menkäähän nyt huuhtomaan! kehoitti hän ystävällisesti.
Riensimme juoksujalkaa rantaan ja huuhdoimme soran pois. Pohjalla oli nyt mustaa hiekkaa ja siinä loisti muuttama himmeänkellervä hitu. Olimme huuhtoneet ensimmäisen kultamme!
Ystävämme tarkasteli saalista,
— Kahdentoista sentin saalis, luullakseni, sanoi hän lyhyesti.
Olimme luonnollisesti otaksuneet löytävämme miljoonia ensimmäisellä lapionpistolla, joten »kaksitoista senttiä» kuulosti kovin mitättömältä. Uusi ystävämme selitti kuitenkin, että tulos oli varsin hyvä.
Yank, joka oli meitä vanhempi ja tyynempi, oli jäänyt odottelemaan, ja mörähteli nyt, että »kaksitoista senttiä tietysti oli varsin hyvä asia, mutta mitä sanoisitte, jos niitä ansaitessanne menettäisitte hevosenne ja ruokavaranne?»
Vetojuhtamme olivat näet väsyneet odottelemaan ja lähteneet kävelemään kaikkine kampsuinemme. Pistimme saamamme neuvon mukaan lapiot ja kuokat pystyyn kaivamaamme reikään merkiksi siitä, että paikka oli meidän valtauksemme, ja lähdimme etsimään karanneita hevosia. Pian ne löytyvätkin ja levottomuutemme katosi. Hevoset olivat osuneet vähäiselle nurmikolle, jolla kasvoi rehevää ruohoa ja kukkia. Kun vettäkin oli lähistöllä, päätimme pystyttää leirimme tänne.
Kävelimme nurmikon yli metsän liepeelle. Siinä oli leppoisa paikka ja siihen heitimme pitkäksemme. Yläpuolellamme lauloi tuuli puissa ja kultainen päivänpaiste tulvi yli etäisten vuorten. Tuhannet linnut livertelivät pensaitten piiloissa ja aivan kynnyksemme alapuolella avartui kirjava, ahkerasti työskentelevä maailma.
XVI luku.
Nousimme makuulta ennen päivänkoittoa, sidoimme hevoset liekaan, jätimme keittoastiat puhdistamatta ja kiiruhdimme kaivuupaikalle juuri auringon noustessa. Meillä oli kaikki »pannut» ja työkalut mukana. Muut kullankaivajat tuntuivat vielä nukkuvan. Puskimme työtä oikein hartiavoimalla ja vaikka väsyimmekin jo verrattain pian, jatkoimme itsepintaisesti kaivamista, vuorotellen ison kuokan ja lapioiden käytössä.
Kului tunti. Naapurimmekin alkoivat jo ilmestyä näkyviin. Haukotellen ojentelivat he käsivarsiaan, sylkäistä ruiskauttivat pitkään, ja tarttuivat lapioihinsa. Eilinen ystävämme nyökkäsi meille iloisesti ja loikkasi koloonsa.
Heitettiin monias lapiollinen soraa ja kivensirua syrjään ennenkuin sininen savi alkoi näkyä. Mutta lopultahan siihenkin päästiin käsiksi ja tuotapikaa unohtui sekä nälkä että väsymys. Taisimme hihkaista hiukan.
— Hei! huudahti ystävämme, kavuten kolostaan. Mitä te oikein olette löytäneet? Tulivuorenko? Hän tuli lähemmäksi. — Vai niin, kultapitoista soraa. No, mitäpäs huutamista siinä on? Ei se käsistänne livahda.
Mitäkö huutamista? Yhtä hyvin olisi hän voinut kehoittaa meitä kääntämään selkämme kaikelle. Kalvoimme kuin löylynlyömät ja saimme lopulta huuhteluastiamme täyteen sekalaista soraa. Ryntäsimme rannalle. Johnny kompastui vierinkiveen ja hänen pannunsa sisältö lensi joka suunnalle. Kuin pillastunut ori säntäsi hän takaisin kaivamaan uutta.
Huuhdoimme soran huolimattomasti ja paljon arvokasta hiekkaa meni hukkaan, mutta astiain pohjalla kimmelsi kuitenkin kulta. Ja nyt me tulimme aivan mielettömiksi. Pitkä matka vaivoineen ja seikkailuineen oli siis todellakin päättynyt. Emme enää voineet epäillä olevamme päämäärässämme. Pienet kultahiukkaset olivat jonkinlaisena symboolina. Nauroimme ääneen, potkimme kuin varsat, puristimme toistemme käsiä ja lopulta pistimme villiksi piirileikiksi.
Joka taholta riensivät kullankaivajat luoksemme piirittäen meidät huutaen ja kysellen.
— Mitä on tapahtunut, pojat? Oletteko törmänneet kultasuoneen? Missä on valtauksenne? Hiekkaako vai hiutuja? Hei, näyttäkääpä!
He tunkeilivat ympärillämme yrittäen kurkistella saalistamme. Me selkisimme siinä paikassa hurmiostamme ja olisimme varmasti lähteneet lipettiin, jos vain olisimme löytäneet työkalumme.
— No, vieköön minut piru! hoilasi muuan Mainen mies halveksivasti. Eipä tässä ole kultasuonesta hajuakaan! Nuo ovat varmasti karanneet hourujenhoitolasta.
Tieto »löydöstämme» levisi kuin kulovalkea ja tovin kuluttua naurettiin meille kuorossa. Useimmat olivat suuresti huvitettuja, mutta toiset suuttuivat ja pitivät käytöstämme melkein henkilökohtaisena loukkauksena.
— Saattaisipa luulla, että he ovat joitakin kirottuja »keskidiitä» [keskidil (Qu’est ce qu’il dlt?) — ranskalaisten herjausnimitys. — Suom.], elleivät he puhuisi ihmisten kieltä, murisi heistä eräs.
Miehet hajaantuivat kukin taholleen ja me kokosimme, punoittavina kuin kukot, kaikki astiamme ja vehkeemme ja palasimme valtauksellemme. Naapurimme, joka äsken oli viis välittänyt metelistä, kysäisi:
— Miltä tuntuu sankarina esiintyminen?
Johnny näytti murhanhimoiselta ja mies katosi liukkaasti.
Tasaantuihan se siitä. Tyhjensimme mustan hiekan tarkoitusta varten varaamaamme pussiin. Emme ollenkaan ajatelleet, että siinä loppujen lopuksi oli hyvin vähän kultaa. Möykky näytti melko muhkealta ja me olimme tyytyväisiä. Työskentelimme täysin ajatuksiimme vaipuneina. Unohdimme kokonaan ympäristömme. Sattumalta kohotti Yank lopulta katseensa ja havaitsi Don Gasparin saapuneen paikalle.
Hän heilutti kuokkaansa suunnilleen sata jalkaa etäämpänä. Korean takkinsa oli hän viskannut sivulle, mutta kirjaillut saappaat olivat yhä hänen yllään samaten samettihousut ja sombrero. Hänen seuralaisensa hoiteli lapiota.
— Mutta mitä varten? kuiskasi Johnny. Jos hänen kerran on pakko kaivaa kultaa, niin miksei hänellä ole työvaatteita tai ainakin flanellipaitaa?
— Veikkaanpa pennin, että hän tekee kovaa työtä ensi kertaa eläissään, sanoi Yank.
— Ja minä olen varma siitä, ettei hän tee sitä kauan, lisäsin minä.
Don Gaspar oli kuitenkin sitkeämpi kuin luulimme. Emme ehtineet kiinnittää häneen suurta huomiota, mutta aina kun satuimme katsahtamaan hänen taholleen, huomasimme kuokan yhäti heiluvan. Hiekkapussimme kävi hetki hetkeltä raskaammaksi ja jäsenemme samoin. Olimme työskennelleet lujemmin kuin mihin olimme tottuneet, hehkuvassa auringonpaisteessa lisäksi, ja ruuatta. Emme tienneet, milloin meidän olisi ollut lopetettava, ennenkuin aurinko itse ratkaisi asian sukeltamalla vuorten taa.
Jätimme kuokkamme ja lapiomme kaivantoon, mutta pannut veimme myötämme kuivataksemme hiekan niissä. Hevosemme olivat edelleenkin lieassa alaniityllä, mutta aivan lähistöllä näimme kolme vierasta eläintä. Ja samalla suunnalla kohosi ohut savukierukka puiden latvoja kohti. Meillä oli nähtävästi naapureita.
Olimme kuolemanväsyneitä ja niin nääntyneitä, ettemme enää tunteneet nälkääkään. Sytytimme rovion ja asetimme hiekka-astiat sen lähettyville. Mitään kunnollista ateriaa emme jaksaneet ryhtyä valmistamaan, vaan tyydyimme puolivalmiiseen kahviin, hiukan kärventyneeseen silavaan ja kovaan leipään. Lopulta Yank ja minä otimme pannuista kumpikin kourallisen hiekkaa ja ryhdyimme puhaltamaan liikoja pois. Johnny neuvoili meitä levottomana koko ajan:
— Älkää huokuko liian lujasti, pojat! Taivaan tähden, älkää puhaltako kultaa hiiteen! Varovasti, pojat!
Mörähtelimme hänelle ja jatkoimme puhaltamista. Sydämeni tykytti kuin haljetakseen. Pelkäsin itsekin hukkaavani kallista metallia. Sittemmin olen havainnut, että »väärin puhaltamisen» vaara on hyvin pieni.
Tuskinpa siitä lopulta kertyi unssiakaan yhteensä, mutta hiutuina sitä näytti olevan enemmän. Emme kuitenkaan ajatelleetkaan saaliimme arvioimista dollareissa — me katselimme sitä yksinomaan Kultana. Ihastuneina ja kunnioituksella tuijotimme pitkän rupeaman noita pieniä, kimaltelevia jyväsiä. Väsymys toi lopulta unen.
XVII luku.
Seuraavat päivät olivat jotakuinkin ensimmäisen tapaisia. Haukkasimme hiukan ruokaa silloin tällöin, uurastimme kuumeisesti ja vaivuimme huopakasallemme iltaisin niin väsyneinä, ettemme huolineet vaihtaa sanaakaan. Mutta kultapussi pullistui ja pyöristyi vallan ilahduttavalla tavalla. Viikon lopulla painoi se yli naulan.
Pitkät työpäivät, jännitys ja riittämätön ravinto kuluttivat hermojamme. Ärjyimme toisinaan sangen kiukkuisesti toisillemme ja pari kertaa olimme joutua ihan ilmiriitaan. Johnny ja minä olimme aina valmiit näykkimään toisiamme pienimmästäkin asiasta.
Eräänä aamuna muistimme vasta kaivannolle tullessamme, että olimme jättäneet hevosemme irralleen. Jonkun meistä täytyi kääntyä takaisin, mutta kellään ei ollut siihen halua.
— Minä en ainakaan lähde takaisin, mutisin itsekseni. Minähän pidin niistä huolta eilen.
Johnny iski heti sanoihini.
— Hoo, mutta eilenpä ei ollutkaan Frankin vuoro. Se on tänään. Enkä minä välitä penninkään edestä siitä, mitä hän eilen suvaitsi tehdä.
— Eilen ja muina päivinä, sanoin.
— Häh? kivahti Johnny kiukkuisesti. En kuullut oikein hyvin. Sano uudestaan.
Punoittavin kasvoin katselimme toisiamme hetken.
— Riittää! virkkoi Yank äkkiä käskevästi. Kukaan ei halua palata, eikä liioin jatkaa matkaakaan. Istutaan tähän puunrungolle ja pannaan tupakaksi. Minulla on jotakin sanottavaa teille.
Johnny ja minä käännyimme vähän sotaisen näköisinä. Yank oli aikaisemmin pysynyt tuppisuuna ja nyt hänen närkäs ilmeensä ja komenteleva sävynsä kummastutti meistä. Yhtäkkiä tuntui minusta kuin olisin ollut pahankurinen pikku poika ja Johnnystä taisi tuntua samantapaiselta. Emmittyämme hieman istuuduimme.
— Tuumitaanpas nyt asioita vähän, sanoi Yank päättävästi. Olemme olleet täällä jo viisi päivää, eikä kertaakaan ole vielä syöty kunnon ateriaa. Ei meillä ole hääviä leiriäkään, eikä kaupungissa ole käyty ollenkaan. Lähin naapurimmekin on meille aivan tuntematon. Olemme olleet niin kirotun työteliäitä, ettemme enää muista, miten kunnon kansalaisten on oltava ja elettävä. Mutta nyt on tehtävä täyskäännös. Meillä on naulan verran kultaa. Paljonko se on dollareissa? Laske, Johnny!
— Suunnilleen kaksisataaviisikymmentä, vastasi Johnny hetken kuluttua.
— Jatka. Paljonko siitä tulee miestä kohti?
— Noin kahdeksankymmentä, tietenkin.
— Kahdeksankymmentä viiteen osaan! jatkoi Yank.
— Kuusitoista.
— Kas niin! huudahti Yank ja hänen teräksenharmaat silmänsä välähtivät. Kuusitoista dollaria päivältä on varsin hyvä tulos, mutta ei sen vuoksi kannata järkeään menettää. — Hän irvisti meille. — Te ette ole ajatelleet sitä ollenkaan, enkä minä liioin, ennenkuin eilen illalla.
— San Franciscossa voin ansaita puolet enemmän päivässä! sanoin.
— Ehkäpä jonkun aikaa, virkkoi Yank. Mutta täällä voimme löytää malmisuonen milloin hyvänsä, ja sillävälin kiskomme maasta sievät ansiot. Tuskin meidän kuitenkaan kannattaa tappaa itseämme työllä silti. Tänään on sunnuntai. Tosin minä en ole mikään uskovainen, mutta sopii minustakin sunnuntai hyvin lepopäiväksi. Painutaan siis takaisin laittamaan leiriä. Sitten syömme tukevan aterian, katsastamme naapureita ja lähdemme hiukan huvittelemaan kaupunkiin!
Näin haihtui ensimmäinen romanttinen kuvitelma kullan arvosta.Päiväpalkaksi muutettuna ei saalis ollut ensinkään merkillinen.Jatkoimme työtämme tyynemmin kuin tähän asti.
Yankin ehdotuksen mukaisesti kävimme tervehtimässä naapureitamme. Viereisessä leirissä asusti Don Gaspar samettihousuineen. Hän tarjosi meille hyvältä tuoksuvia savukkeita, jotka ällöttivät meitä, ja esitteli seuralaisensa Vasquezin. Don Gaspariila ei ollut niin paljon kultahiekkaa kuin meillä, mutta sitävastoin oli hänellä melkoinen kultamöhkäle näytettävänä. Emme voineet käsittää häntä ollenkaan. Hän ei näyttänyt köyhältä ja kuitenkin ahersi hän yhtä innokkaasti kuin muutkin.
Keskustelimme hevosistamme. Don Gaspar kertoi intiaanien ja paisanojen olevan alituisesti liikkeellä hevosia varastamassa. Olipa Andreas Amijokin ja hänen rosvojoukkonsa nähty läheisyydessä.
Levottomuutemme kasvoi, sillä viime aikoina olivat hevosemme väsyneet alinomaa seisoskelemaan samassa paikassa ja usein olimme saaneet etsiä niitä tuntikausia, ne kun näet olivat oppineet taitavasti pääsemään irti paaluista. Niinpä päätimmekin lyödä kamppeemme yhteen Don Gasparin kanssa. Sovittiin, että Vasquez huolehtisi ruuanlaitosta ja hevosista samoinkuin puitten pilkkomisesta ja veden kantamisesta. Muut työskentelisivät parittain kullankaivuussa. Kulta jaettaisiin viiteen yhtä suureen osaan.
Viiden unssin asemasta saimme nyt seitsemisen unssia tuota jaloa metallia päivittäin. Johonkin muuhun työhön olisimme väsyneet aikoja sitten, mutta kullan tenhovoima ei vähentynyt. Eräänä päivänä löysi pari hollantilaista läheisyydessämme jostakin kallionkolosta enemmän kuin kolmekymmentä naulaa karkeata kultaa. Innostuksemme sai uutta yllykettä.
Useimmat kullankaivajat huuhtoivat kultansa laakeissa astioissa. »Kehtojen» valmistamiseen ei heillä ollut enempää aikaa kuin taitoakaan. Yank uskoi kuitenkin, että tuollainen kehto olisi meille suureksi hyödyksi.
— Sillä käy huuhtominen neljä tai viisi kertaa nopeammin, sanoi hän.
— Mutta eihän täällä ole aineksiakaan saatavissa sellaista kojetta varten, väitin minä.
— Tiedän, mistä neljälläkymmenellä dollarilla saamme kolme pulskaa laatikkoa, ilmoitti Yank.
— Ei kehtoa kuokalla tehdä.
— John Semplellä on sahat ja vasarat. Hän on puuseppä. Pestaan hänet työhön ja autan itse. Vasquez saa kaivaa minun sijastani.
Ja niin kävi, että Yank ja John Semple kaksi päivää myöhemmin olivat saaneet valmiiksi pari kehtoa, jotka maksoivat meille pyöreissä luvuissa puolitoistasataa dollaria.
Yank oli ollut oikeassa. Uudet kojeet helpottivat työtä suuresti. Vuorotellen lapioimme nyt soraa toisten sillävälin »liekuttaessa lasta». Tuotanto lisääntyi kahdella tai kolmella unssilla päivässä.
XVIII luku.
Matkamme kaupunkiin lykkääntyi päivästä päivään, sillä milloin me emme olleet liian väsyneitä lähtemään liikkeelle, oli meillä niin paljon työtä, ettemme voineet ajatellakaan huvittelua. Vihdoin eräänä lauantai-iltana saapui luoksemme McNally-niminen naapuri, joka kertoi, että seuraavana päivänä pidettäisiin varsinainen kullankaivajakokous, johon meidän odotettiin ottavan osaa.
Lähdimme siis kaupunkiin. Katu oli mustanaan väkeä, joka kuljeksi edestakaisin silminnähtävästi ilman päämäärää. Kaikki suuremmat rakennukset olivat tulvillaan ihmisiä, joiden puheensorina kuului pitkän matkan päähän. Kadun toisessa päässä järjesteltiin paraikaa jotakin hevoskilpailua ja Don Gaspar ohjasi heti askeleensa sinne. Intiaaneja, mitä räikeimmissä ja hullunkurisimmissa vaatteissa, vilahteli tuolla täällä. Näimme myös pikku ryhmän lyhyenläntiä, mustasilmäisiä miehiä, »keskidii»-veijareita, kuten McNally ilmoitti. Tämä nimitys johtui heidän alinomaa toistamastaan kysymyksestä »qu’est ce qu’il dit?» (mitä hän sanoo?) ja meistä se tuntui hyvin sopivalta. Ranskalaisia oli näihin aikoihin Kaliforniassa runsaasti, samoin hollantilaisia, joita kutsuttiin »Dutch Charley»-nimityksellä. Enimmäkseen pysyttelivät he kuitenkin erillään amerikkalaisista.
Kaupungin molemmat pelihuoneustot ja kapakat tuntuivat ansaitsevan mainosti. Matalat huoneet olivat aivan täynnä tupakoivia, toisiaan töykkiviä kansalaisia. Päinvastoin kuin San Franciscossa pidettiin täällä hirmuista meteliä. Kaikki olivat ehtimiseen liikkeessä, sirotellen ympärilleen kultaa huolettomasti ja kärsimättömästi. Herrat pankinhoitajat pelipöytien ääressä olivat mustissa puvuissa ja yhteistä heille kaikille oli tavaton kalpeus. Tunkeuduimme tarjoilupöydän ääreen, tyhjensimme kukin lasimme ja lähdimme jälleen kadulle.
Siellä, missä katu päättyi, oli jo melkoinen väkijoukko koolla.Mahtavan tammen alle oli nostettu jokunen tynnyri ja tavaralaatikko, jameidän saapuessamme paikalle kiipesi paraikaa ystävämme, nikkari JohnSemple eräälle laatikolle.
— John on tämän paikkakunnanalcalde, selitti McNally. Toiset kullankaivajista istuutuivat mukavasti tantereelle, mutta taaempana olevat tyytyivät seisomaan. Semple koputti tynnyriä revolverinsa tukilla.
— Tämä on varsinainen kullankaivajakokous, julisti hän mutkattomasti. Monta asiaa on meillä käsiteltävänä, mutta tärkein niistä on mielestäni kysymys isosta kultamöhkäleestä. Kolme toverusta — en muista heidän nimiään — on kaivanut kultaa jossakin tuolla alhaalla. Yksi heistä äkkäsi aimo kultakimpaleen nostamassaan lapiollisessa, poimi sen pois ennenkuin ehti viskata sitä huuhdonta-astiaan ja väittää nyt, että möykky on hänen yksityistä omaisuuttaan. Hänen toverinsa taas penäävät, että se kuuluu kaikille yhteisesti. Mitä siitä sanotte?
Kaksi miestä nousi äkkiä alkaen puhua yhtaikaa.
— Istukaa! komensi Semple. Teillä ei ole asiaan mitään sanomista. Saatte kyllä tietää, mitä teidän on tehtävä. Ellen ole selostanut asiaanne oikein, voitte korjata kertomustani, mutta mitään muuta puhevaltaa teillä ei ole. Istukaa, sanon minä!
Miehet tottelivat yrmeän näköisinä.
— No, antaa kuulua, kehoitti Semple kärsimättömästi. Mitä kaikkea olenkaan saanut kuulla jok’ikisessä anniskelussa aina siitä lähtien kuin kultamöykky löydettiin!
Muuan ryysyniekka kompuroi pystyyn, puhjeten puhumaan miellyttävällä, sivistyneen miehen äänellä. — En voi ratkaista puheenaolevaa kysymystä, sanoi hän, mutta olen ollut lakimiehenä New Yorkissa, ja jos tuntemukseni yhtiösäännöksistä voi olla joksikin hyödyksi, annan auliisti apuani. Hän teki lyhyesti selkoa mainituista säännöksistä ja istuutui.
— Kiitämme teitä, sanoi Semple sydämellisesti, ja on pahuksen hauska kuulla, miten New Yorkissa menetellään. On vain yksi asia, joka estää meitä sovelluttamasta samoja säännöksiä täällä: kas, New Yorkissa ei kaiveta kultaa, mutta täällä sitä tekee joka sorkka. Onko jollakin parempia ehdotuksia?
— Olen työskennellyt Shirttail Barissa parin kuukauden ajan, virkkoi muuan kaino veikko nousematta paikaltaan, ja siellä noudatettiin tällaista tapaa: jos joku löysi kultamöhkäleen, joka painoi enemmän kuin puoli unssia, ja noukki sen pois ennenkuin oli viskannut lapiollisensa kehtoon, oli hän tuon möhkäleen omistaja. Mutta nyt taisikin olla kysymys pannusta, eikä kehdosta.
— Tuo sopii jo paremmin meille, Vieläkö on kellä mitään esiintuomista?
Kukaan ei vastannut.
— Onko teillä mitään shirttaiiilaista menettelytapaa vastaan? Voi, vieköön teidät perhana — istukaa! Teillä ei ole mitään sanomista.
Toinen asianosaisista kääntyi väkijoukon puoleen ja tiedusteli, eikö hänellä ollut oikeutta ajaa omaa asiaansa.
— Tämä ei ole teidän asianne, sanoi John Semple painokkaasti. Tässä on kysymys kultamöhkäleitä koskevasta lainsäädännöstämme. Teidän kirottu asianne ei ole kovin tärkeä ja te olette joka tapauksessa puolueellinen. Ja ellette istu, keskustelen kanssanne erittäin epämiellyttävällä tavalla! Ellei kenelläkään ole mitään sanomista, siirrymme toimittamaan äänestystä.
Äänestettiin ilman muuta Shirttailin menettelytavan puolesta.
— Sitten, jatkoi Semple, on muutama »keskidii» käynyt valittamassa, että heidän valtaukseensa tai leiriinsä on tunkeuduttu. Parasta lienee, että virkamerkillä varustettu Jim menee toimittamaan tunkeilijat pois.
Suuriruhoinen, hidas mies kömpi jaloilleen, sihautti taitavasti syljen keskelle muuatta puunrunkoa, mörähti jotakin ja lähti pois puolenkymmenen rähisevän ranskalaisen seuraamana.
— Vielä, sanoi Semple, on pari meksikolaista saatu kiinni varkaudesta. Buck Barry ja Missouri Jones heidät yllättivät, niin että todistajia ei tarvita. Kysymys on vain: mitä varkaille tehdään?
— Mitä he varastivat? tiedusteli ääni joukosta.
— Tietenkään eivät mitään, vastasi kookas, vankkaleukainen mies, joka luultavasti oli Buck Barry. Ei mitään varastettu, sillä minä satuin paikalle.
— Niin, mutta mitä he aikoivat varastaa? intti toinen.
— Saapasparin, paidan, vähän tupakkaa ja sensellaista, sanoi Buck Barry halveksivasti.
— Miehet tänne! komennettiin.
Tuokion kuluttua raahattiin pari räsyistä meksikolaista paikalle. Seurasi hetken hiljaisuus. Vihdoin lausui muuan harmaapartainen vanhus: — Jos joku on niin syvälle vajonnut, niin köyhä ja kurja, että antautuu saappaita ja paitoja ja tupakkaa puhaltamaan, niin minusta on hänen karkoittamisensa leiristä paras rangaistus. Sellaisen miehen täytyy kuulua yhteiskunnan pohjasakkaan. Mikseivät Buck ja Missouri Jones antaneet heille muutamaa tukevaa potkua sensijaan että vaivaavat meitä mokomalla asialla?
Buck ja Jones nousivat vastatakseen, mutta Semple keskeytti heidät.
— He aikoivatkin kuitata koko jutun potkulla, mutta minä kehoitin heitä esittämään asian kokoukselle, sillä tämänkaltaisista epäkohdista on tehtävä loppu. Kultamme on tähän saakka saanut olla rauhassa, mutta kohta ei uskalla liikahtaa askeltakaan leiristä ottamatta omaisuuttaan mukaan.
Samassa palasi sheriffi Jim. Hän nojasi tyynesti selkänsä puunrunkoon ja pureksi ruohonkortta.
Päätettiin, että varkaat oli ruoskittava ja sitten ajettava leiristä. Kuitenkin levisi joukkoon vakaumus, että tämäntapaiset varkaat olivat säälittäviä, kurjia olentoja ja niin koottiin meksikolaisille pieni rahalahja, joka annettiin heille sitten kun he olivat kärsineet rangaistuksensa.
— Ja nyt, ystäväiseni, lausui Semple, hajaantukaa kertomaan hauskaa uutista. Miten kävi, Jim? kysyi hän, sheriffiin kääntyen.
Jim siirsi ruohonkorren oikeasta suupielestä vasempaan.
— Eipä heidän varuksiensa takia kannattanut pitkälle kulkea, vastasi hän lyhyesti.
— Montako tunkeilijaa siellä oli?
— Kaksi — ja pyssy, selitti Jim.
— Eipä niille tarvinne muuta kuin huutaa: »Laputtakaa tiehenne!» huomautti ääni joukosta.
Jim naurahti.
— Kyliä mä sen käsitin, sanoi hän, mutta kun näin heidän kehnot varuksensa ja että tunkeilijoita oli vain kaksi, kun sitävastoin keskiidii-veikkoja oli kuusi, ajattelin, ettei leirin sopinut sekaantua koko asiaan. Minusta saattavat herrat keskidiit itse vapautua häiritsijöistään.
Asiasta kinasteltiin vähän aikaa, mutta lopulta John Semple sanoi ratkaisevasti:
— Jim saa antaa ranskalaisille kirjallisen valtuuden tämän asian hoitamiseen. Ja ellei teillä ole enää mitään sanomista, luulen, että voimme lopettaa tällä erää.
— Eikö mitään tutkimuksia? kysyi joku.
— Ei ainoatakaan. Leirissä on havaittavissa parantumista. Kokous on päättynyt?
Ja vahvistukseksi napautti nikkari revolverillaan tynnyrin kylkeä.
XIX luku.
Kello oli neljän korvissa. Joukko hajaantui hitaasti eri tahoille etsimään jotakin ajankuluketta. Tallustimme ympäri kaupunkia silmät avoinna ja korvat höröllään. Tuttavamme olivat vielä harvalukuiset, joten tunsimme olevamme hiukan yksinäisiä. Vähitellen alkoi kadulle Ilmestyä humalaisia miehiä. Kuitenkaan ei mitään sanottavaa epäjärjestystä sattunut, huudettiin vain ja kerskuttiin tavallista äänekkäämmin. Pari vanhaa ukonkäppyrää riiteli kovasti ruuanlaitosta. Kumpikin kerskui taidollaan, morkaten toista. Heitä ympäröi huvitettu kansajoukko.
— Omenapiiraita? kiljui ukoista pienempi. Sanoitko omenapiiraita? Sinä, ystäväiseni et tiedä omenapiirakoista mitään. Myönnän — hän laski kätensä toisen käsivarrelle — että ehkä osaat vatkata piirastaikinan ja paistaa piirakankin, ehkä, mutta osaatko kiepauttaa piirasta? Häh? Et tietenkään! Mutta kas, siinä olen minä mestari. Oikein eri tuntija! Kun minä hypitän piirasta, viskaan sen savupiipusta ulos, avaan nopeasti ikkunan ja näppäisen piirakan sievästi takaisin paistinpannulleni.
Vähän edempänä rehenteli katukäytävällä punakka, turpeanenäinen, vanha ihmisraunio, joka piti esitelmää frenologiasta. Olin nähnyt hänet jo aikaisemmin päivällä ja nauranut hänen vuolaalle sanatulvalleen. Nyt hän oli auttamattomasti juovuksissa. Taitamattomasti kompuroi hän samalle tavaralaatikolle, joka äsken oli ollut tuomarin istuimena, ja kutsui kuulijoita lähemmäksi. Epäröityään tovin tunkeutui hartiakas mies väkijoukon läpi ja istuutui laatikon syrjälle.
Selvänä ollessaan oli frenoloogi onnellisesti luovinut eteenpäin imartelun turvissa. Mutta nyt hän pöyhi kullankaivajan rehevää tukkaa pilkallisesti hymyillen. Kopeloituaan miehen päätä hetken, sanoi hän:
— Kummallista! Ystävät! Tämän henkilön päässä on muuan nystyrä erittäin hyvin kehittynyt, nystyrä, joka osoittaa hänellä olevan suuria taipumuksia näpistelyyn. Tällaisen nystyrän olen tavannut vain kerran aikaisemmin. Se oli erään kuuluisan varkaan ja pahantekijän päässä. Hyväntahtoisuuden nystyrä puuttuu tältä mieheltä tykkänään. Sillä kohdalla on melkein reikä. Totuudenrakkauden nystyrää ei hänellä ole koskaan ollutkaan, kun taas raukkamaisuuden nystyrä on kananmunan kokoinen. Tämä mies, ystäväni, on vaarallinen ihminen. Pitäkää häntä silmällä. Hän on valehtelija, varas ja pelkurimainen ämmälauri ja…
— Ja vielä mitä, sinä halju? karjui kullankaivaja vimmastuneena.
Hän tarttui frenoloogia niskavilloihin ja sinkautti hänet pää edellä isoon telttaan, lähtien itse kiireesti perästä. Teltasta kuului ankara romahdus, jota seurasi raivoisa kiljunta ja mellakka. Äkkiä lennähti vanha, täydellisesti selvinnyt frenoloogi kadulle. Hänen valkea tukkansa törrötti melkein pystyssä ja nenä kiilui punaisena. Suuttunut kullankaivaja ajoi häntä takaa kymmenkunnan häiriintyneen pelaajan yllyttämänä. Kaikki muut, paitsi molemmat asianosaiset, suorastaan ulvoivat naurusta. Kun kuitenkin vanha veijari oli ilmeisessä vaarassa, tartuin takaa-ajajaa käsivarresta ja pidättelin häntä hiukan. Hän sätki tovin, mutta kun olin häntä vahvempi, luopui hän pian vastarinnasta ja tyyntyi. Yhtäkkiä purskahti hän nauruun ja minä hellitin otteeni. Frenoloogi oli kadonnut. Yank ja minä lähdimme poispäin. Johnny oli livistänyt, eikä häntä näkynyt missään. Samassa lähestyi McNally, joka kutsui meidät illalliselle.
— Ette kai aio lähteä vielä? Iltaisinhan täällä ilo nousee. Älkää olko levottomia Johnnyn vuoksi — kyllä hän itsestään huolehtii. Mennään nyt ryypylle.
Noudatimme hänen kutsuaan. Illastettuamme painuimne jälleen kadulle tupakoiden ja rupatellen. Eräässä kulmauksessa seisoi pitkänhuiskea mies, jolla oli uneksivat silmät. Hän soitti viulua ja oli koko sielullaan syventynyt soittoonsa. Yksinkertaisia, sydämeenkäypiä sävelmiä hän loihti esiin soittokoneestaan, ja miesjoukko hänen ympärillään kuunteli ääneti. Muuan kömpelö, roiston näköinen olento purskahti äkkiä itkuun, mutta hillitsi itsensä jälleen heti ja katsoi uhkaavasti ympärilleen. Soittaja lopetti ja kääntyi pois. Hänen yleisönsäkin lähti liikkeelle. Mies oli kuuluisa kuljeksiva soittoniekka John Kelly, jolta ei koskaan puuttunut ystäviä enempää kuin kultaakaan, vaikka hän ei milloinkaan näyttänyt niitä etsivän.
Kävimme peliluolissa, joita kaupungissa oli kaksi, ja joimme jotakin merkillistä sotkua, jota McNally kutsui »42 kaliberin whiskyksi». Löysimme Johnnynkin toisessa pelipaikassa. Hän oli punainen kuin kukko ja otteli vimmatusti faraopankkia vastaan. Yank kehoitti häntä lähtemään, mutta hän pudisti päätään, joten jatkoimme matkaamme ilman häntä. Eräässä valtavassa teltassa soitettiin viuluja ja hanureita. Astuimme sisään ja heti säntäsi luoksemme remuava miesjoukko, joka silmäili meitä edestä ja takaa, varsinkin takaa.
— Kaksi herraa ja nainen! hoilasi heistä muuan. Herrat tuolle puolen ja naiset tänne. Ja nyt valssiksi!
Syntyi hirveä hälinä. Miehet kumartelivat juhlallisesti toisilleen ja tarjosivat käsivartta tavalla, joka toi mieleen opetetun karhun. Tuokion seisoimme liikkumattomina, aivan pyörällä päästämme.
— Menkää tuolle puolelle, neuvoi McNally. Minä jään tänne, sillä minä olen nainen.
— Miksi? kysyin minä.
— Kaikki, joilla on paikatut housujen takamukset, ovat naisia, selittiMcNally.
Ja aivan kuin seuraelämässä, olivat naiset täälläkin enemmistönä.
Tanssittiin vinhasti ja tömistettiin lattiaa. Vanha Yankkin keikisteli ja tepasteli ja hoilasi, jotta ihan meitä hämmästytti. Lopetimme vihdoin henkeä haukkoen ja ryntäsimme anniskelupuolelle, joka sinä iltana varmasti ansaitsi toisenkin dollarin.
Laskettiin leikkiä ja mekastettiin, ja tietysti oli siellä riitapukarikin joukossa, kuinkas muuten? Kukaan ei kiinnittänyt häneen erikoista huomiota, mutta toiselta puolen varottiin joutumasta liian lähelle häntä. Lopulta hän tyrkkäsi McNallya, joka juuri sytytteli nysäänsä. McNallyn vasen käsi piteli whiskylasia, oikea palavaa tulitikkua. Kiirehtimättä viskasi hän lasin sisällön riitapukarin takkuiseen tukkaan ja pani tulen »tappuroihin». Pirtu syttyi palaamaan sinisellä liekillä, tekemättä sen suurempaa vahinkoa.
— Mies palaa! Mies palaa! huusi McNally. Ajakaa hänet ulos!
Kullankaivajat ajoivat riemumielin miehen kadulle niin perusteellisesti, ettei häntä sen koommin huoneustossa näkynyt.
Kello kymmenen maissa aloimme väsyä. »42 kaliberin whisky» oli nähtävästi tehnyt tehtävänsä. Etsimme käsiimme Johnnyn, joka yhä oli syventynyt faraopeliin, mutta hän kieltäytyi jyrkästi lähtemästä makuulle. Niinpä jätimme hänet rauhaan ja vaelsimme asuntoomme, leppoisan yötuulen leyhytellessä kuumeisia kasvojamme. Yllämme kaartui tähtitaivas, ja puitten pimeistä varjoista kuului valveilla olevan linnun heikko ääni.
XX luku,
Johnnyä ei kuulunut koko yönä, mutta seuraavana aamuna saapui hän kaivospaikalle unisena ja silmät sikkarassa. Hän sanoi viettäneensä yönsä erään toverin luona ja vastasi tiedusteluumme lyhyesti, että »oli ollut hiukan huono onni pelissä». Luullakseni oli hän hävinnyt koko omaisuutena, mutta sehän oli hänen oma asiansa. Jaoimme joka ilta kultahiekan viiteen yhtä suureen osaan, joista kaksi annettiin Don Gasparille ja Vasquezille. Loput jaettiin taas neljään osaan. Minä otin huostaani Talbotin osuuden.
Kullan punnitsemiseen tarvittiin vaaka. Tämä välttämätön koje saatiinkin lopulta ostetuksi viidentoista dollarin hinnasta. Vasquez punnitsi sitten kultahiekkansa illoin aamuin, nähtävästi salaisesti toivoen, että kulta yön kuluessa olisi lisääntynyt.
Siirtolaisten lukumäärä kasvoi kasvamistaan, aivan kuten muuan kauppamies oli ennustanut. Me kohtelimme tietysti tulokkaita ylenkatseella, sillä nuo raukat olivat hullumpia kuin konsanaan me olimme olleet. Yrittivätpä he kaivaa kultaa kuutamossakin!
Kaivuuvapauttamme rajoitettiin, koska seutu kansoittui nopeasti. Valtauksen suuruudeksi määrättiin kuusikymmentä neliöjalkaa. Työ oli pantava alulle kymmenen päivän kuluessa j.n.e. Jokainen meistä otti kaksi valtausta nimiinsä ja kaivannoilla työskenneltiin vuorotellen. Uusista säännöksistä koetettiin pitää lujasti kiinni.
Hangman’s Gulch ei ollut varsinaisen suuren siirtolaistien varressa, mutta näimme kuitenkin usein matkamiehiä, jotka pyrkivät Sacramentoon. Eräät heistä jäivät leiriimme, mutta useimmat jatkoivat rasittavaa taivalta lihavammille laitumille. Monasti olivat he kovin nääntyneitä, huonosti varustettuja ja väsyneitä, mutta hiukan levättyään he itsepintaisesti taas lähtivät liikkeelle. Eräänä päivänä saapui leiriin Bagsby-niminen metsästäjä, joka kertoi komean karavaanin olevan tulossa. Bagsby oli vanhoja Kalliovuorten miehiä, eikä koskaan laverrellut turhia, joten jätimme työmme yhtenä miehenä ja riensimme kukkulan rinnettä ylös niin nopeasti kuin taisimme.
Pian ilmestyikin näkyviin vahvojen härkien vetämä vankkurijono, jonka ajajat kaikki olivat voimakkaita, muhkeita miehiä. Noin sata yardia jonon edellä ratsasti nuori, kaunis, punaposkinen tyttö, jolla oli yllään sininen, valkoisella kirjailtu puku. Hänen ryhtinsä oli kuin kuninkaan tyttären ja me hurrasimme hänelle kuin hullut. Hän ei suonut meille silmäystäkään, mutta näimme hänen povensa kohoilevan kiivaasti ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.
Tyynnyimme lopulta, sillä työ ja matka työpaikalle muistuivat jälleen mieleen, ja niin palasimme jatkamaan ahertamistamme. Aikaisin illalla lopetimme uurastuksemme, ja ennen makuulle menoa rupateltiin vielä joku hetki hauskasti väitellen tai tarinoita kertoen.
Saapuipa sitten leiriimme kiinalaisjoukko, joka asettui taloiksi vähän alemmaksi joen rannalle. Me olimme hiukan ylpeitäkin heistä, sillä näihin aikoihin olivat vinot silmät, olkikaton näköiset hatut ja palmikkosaparot vielä ihmeellisiä harvinaisuuksia. Kiinalaiset olivat kärsivällisiä ja ahkeria työmiehiä, ja naapureille osoittivat he aina suurta vieraanvaraisuutta.
Muutaman viikon aikana saimme irti neljätoista, jopa seitsemäntoistakin unssia kultaa. Metallin arvo oli silloin noin neljätoista dollaria unssilta, ja me olimme täysin tyytyväisiä tulokseen. Suuresta malmisuonesta uneksittiin tietysti lakkaamatta. Kerran sain lapiolleni yli kolme unssia painavan kultamöhkäleen — se oli suurin, mitä näillä tienoin oli pitkiin aikoihin löydetty, ja herätti ansaittua huomiota. Möhkäle oli yksityistä omaisuuttani, koska en ollut heittänyt sitä kehtoon.
Muonavaramme alkoivat nyt tehdä loppua. Me emme halunneet hankkia uusia seudun kauppamieheltä, joka nylki asiakkaansa putipuhtaiksi, vaan päätimme Don Gasparin ehdotuksesta lähettää Vasquezin Sutter’s Fortiin ostamaan, mitä tarvitsimme. Hänelle annettiin mukaan kahdeksantoista unssia kultaa ruokavaroja varten. Lisäksi käytti Don Gaspar tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen kultahiekkaomaisuutensa McClellanille talletettavaksi.
Vasquezin ollessa matkalla teimme päätöksen, jota oli valmistettu jo monet ajat. Leirialueemme oli käynyt liian ahtaaksi. Jokainen tuumanala maata oli otettu käytäntöön ja kullankaivajien lukumäärä kasvoi yhä. Tuotanto väheni luonnollisesti, ja lopulta kutistui kokonaisen viikon saalis yhdeksääntoista unssiin. Todennäköisesti olimme jo tyhjentäneet valtauksemme.
Seurustelimme ahkerasti Sam Bagsbyn, metsästäjän, kanssa, ja hän sai meidät entistä levottomammiksi. Hän oli ammatiltaan turkispyytäjä ja, huolimatta viidestäkymmenestä ikävuodestaan, ryhdikäs kuin nuorukainen.
— Ei minusta ole kullankaivajaksi! selitti hän painokkaasti. Etsinhän minäkin noita hituja aikani, kunnes käteni paisuivat muodottomiksi ja selkäni ruskui, mutta siihenpä sitten heitin… Olen metsästäjä ja kas, se homma tyydyttää minua paljon paremmin.
Yank ja Sam polttelivat hartaasti piippujaan nuotion ääressä, tarinoiden seikkailuistaan. Johnny ja minä pysyimme innokkaina kuuntelijoina. Bagsby oli tullut länteen kapteeni Sutterin mukana ja tiesi paljon juttuja tuon urhoollisen miehen taisteluista intiaanien kanssa. Hän kertoi vuorista ja tasangoista ja riistasta ja sai meidät sydämestämme toivomaan, että olisimme saaneet olla mukana hänen retkillään.
Säännöllisesti lopetti Sam juttunsa kehoittamalla meitä lähtemään liikkeelle. Ylänköjen takana oli toisia jokia. Siellä voisimme olla rauhassa omissa hoteissamme. Hän oli varma, että vuorten tuolla puolen löytäisimme rikkaampia kulta-alueita, ja neuvoi meitä pyrkimään Porcupine-joen rannoille, »jos halusimme tehdä rahaa».
Keskustelimme asiasta muutamien naapuriemme kanssa, McNally, Buck Barry ja Missouri Jones tuntuivat innostuneilta. Puhuttiin puoleen ja toiseen, koetettiin ottaa kaikki asiat huomioon, ja päästiin lopulta niin pitkälle, että tiedustelimme Sam Bagsbylta, suostusiko hän lähtemään mukaan, jos todella siirtyisimme pois.
Mutta Sam Bagsby ojensi torjuen kätensä.
— En ole hullu, sanoi hän. Voin tonkia maata täälläkin, jos tahdon. En kuitenkaan pystyisi ansaitsemaan enempää kuin mitä elatukseeni tarvitsen. Minua ei haluta muuttua preeriakoiraksi.
Silloin McNally keksi keinon.
— Seuraatteko myötämme, jos maksamme teille palkan?
— Tietysti, vastasi turkispyytäjä arvelematta. Lähden aina sinne, missä voin ansaita jotakin.
Bagsbyn palkkavaatimuksiin sisältyi ruoka, viisitoista dollaria kullassa viikolta ja whiskytuikku kahdesti päivässä. Hän oli ainoa tuntemani Kalifornian mies, joka todellakin halveksi rahaa. Hänen myöntymyksensä sitten saikin meidät heti panemaan tuumasta toimeksi.
XXI luku.
Meitä oli yhdeksän — Bagsby, Yank, Johnny Fairfax, minä, Don Gaspar, Vasquez, McNaily, Buck Barry ja Missouri Jones. Meillä oli yhdeksän hevosta. Yank, Bagsby Vasquez ja Jones lähtivät Sutter’s Fortiin ruokatarpeita ostamaan, ottaen kahdeksan hevosta mukaansa. Don Gasparin raudikko kieltäytyi jyrkästi rupeamasta kuormahevoseksi. Lähetimme miesten mukana kultahiekkamme Talbotille toimitettavaksi. En tiedä ollenkaan, paljonko kumppaneillani sitä oli — Talbotin osuus nousi sataankymmeneen unssiin.
Päätimme ennen lähtöämme myydä huuhdontakehdot. Kävin kaupittelemassa niitä kullankaivajille, jotka tuntuivatkin ostohaluisilta. Tarjoukset nousivat sataan dollariin kappaleelta, mutta Johnnyn mielestä olivat nämä tarjoukset liian alhaiset. Hän sai meidät raahaamaan nuo hirvittävät kojeet kaupunkiin myöhään iltapäivällä, ja perille päästyämme sijoitti hän ne keskelle katua, valmistautuen pitämään huutokauppaa. Väkeä hän houkutteli paikalle paukuttelemalla Colt-pistooliaan, ja sitten louskutti hän leukojaan, kunnes toinen kehdoista kelpasi eräälle miehelle sadastakuudestakymmenestä dollarista. Toinen oli mennä samasta hinnasta, mutta Johnny muutti mieltään ja kohotti kätensä.
— Herrat gentlemanit! lausui hän. Luulenpa tosiaankin, ettette tiedä, mikä kallisarvoinen kapine tässä on tarjolla. Tämä kehto on ihka sama väärentämätön ja alkuperäinen laitos, johon tämä harvinaisen kookas ja roteva nuorukainen — hän osoitti minua — oli melkein heittämäisillään yli kolmen unssin painoisen kultamöhkäleen. Möhkäle oli suurempi kuin ainoakaan aikaisemmin Hangman’s Gulchissa löydetty. Aivan viime tingassa veti tämä herrasmies lapionsa takaisin ja tunki möykyn taskuunsa. Ja tässä on juurimainittu historiallinen ja todistettavasti oikea kehto. Kenen hyvänsä ostettavissa! Paljonko tarjotaan?
Joukko nauroi katketakseen. Ja tarjosi! Saimme kehdosta kaksisataaviisikymmentä dollaria.
Muonanhankkijamme palasivat pari päivää tämänjälkeen. He kertoivat, että hinnat Sutterin linnakkeessa olivat kohonneet tuntuvasti ja että sinne oli kerääntynyt kosolti väkeä, sekä maitse patikoinutta että vesitse San Franciscosta tullutta. Elintarpeet olivat niin kalliit, että miehemme olivat tyytyneet hankkimaan vain hiukan kahvia, kuivattua lihaa ja jauhoja. Lyijyä ja ruutia sekä ampuma-aseita pyssyttömille oli myös ostettu, vaikka niihin olikin saatu uhrata runsaasti kultahiekkaa. Kohosimme nyt tavaramme, köytimme ne kantamuksiksi ja paneuduimme levolle.
Bagsby herätti meidät jo ennen päivännousua. Ilma oli kolea, ja laitoimme senvuoksi kiiruusti itsemme matkakuntoon.
Poikkesimme melkein heti valtatieltä ja suuntasimme kulkumme suoraan pohjoista kohden. Taivalsimme kallioperäisten metsäseutujen halki ja taitavasti olikin kuljettava hevosten vuoksi. Bagsby osoittautui erinomaiseksi oppaaksi. Mäennyppylöiltä katselimme alhoihin, joissa leijui paksulti rusottavaa usvaa. Näimme saksanhirviä laumoittain, jäniksiä ja viiriäisiä. Ruoho oli kaikkialla käpertynyt ruskeaksi. Kaukana edessämme näimme tummia, lumihuippuisia vuoria.
Aina kello kolmeen saakka matkasimme kohtaamatta ainuttakaan ihmistä. Vihdoin äkkäsimme pari kolme miestä, jotka kalvoivat maata kuivuneessa rämeessä. Keskustelimme hetkisen heidän kanssaan ja he kertoivat kasaavansa mutaa sopiviin paikkoihin, missä se sai olla, kunnes sadevesi sen huuhtoi. He väittivät täten pääsevänsä sangen hyviin tuloksiin, mutta minä rohkenin asettua epäilevälle kannalle.
Samana iltana pysähdyimme erääseen tien varressa olevaan hirsimajaan, jonka omistaja osoittautui perin mielenkiintoiseksi mieheksi. Hän valmisti meille mainion illallisen, johon muun muassa kuului kananmuniakin, ja lyöttäytyi myöhemmin seuraamme valkean ääreen. Saimme kuulla, että hän oli syntyperältään italialainen ja että hän oli kiertänyt kaikki suurimmat Europan kaupungit. Johnnyllä ja hänellä riitti sitten juttelemista tuntikaupalla, kunnes isäntä lopulta kysyi, haluaisimmeko kuulla soittoa.
Halusimme tietenkin. Hän nousi, veti erään väliverhoksi ripustetun huovan syrjään ja raahasi jostakin sopukasta esiin — posetiivin.
Siinä selitys hänen matkustelemiseensa Euroopassa. Saatoin helposti kuvitella hänen seisovan jonkun talon pihamaalla, marakatti olkapäällä ja veikeä hymy huulilla.
Seuraavana aamuna kuljimme ison valtatien poikki ja katosimme jälleen synkkiin havumetsiin, mäkien ja solien sokkeloihin. Aavat tasangot ja painostavan helteen olimme jättäneet taaksemme. Silloin tällöin matkasimme jonkun vähäisen nurmiaukean yli tai hipaisimme viidakon ympäröimää paljasta kalliota. Päädyimme lopulta jokiuomalle, jossa liuta punapaitaisia miehiä oli työssä. Mutta vähitellen jäivät ihmisetkin taaksemme ja koskematon luonto ympäröi meidät joka puolelta. Leiriydyimme muutaman nurmipalstan liepeelle. Kylmyys alkoi jo tuntua, ja siksi rakensimme kuivista oksista nuotion. Hevoset laskimme laitumelle ruohikkoon.
Tuskinpa saattoi ajatellakaan mitään rauhallisempaa paikkaa kuin tämä oli. Mutta Bagsby, Don Gaspar ja Vasquez eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä. He neuvottelivat tuokion ja sitten sanoi Bagbsy, että muutamain meistä oli ruvettava vartijoiksi. Kinastelimme asiasta vähän, mutta Bagsby sai lopulta tahtonsa perille. Don Gaspar selitti myöhemmin, että meksikolaiset hevosvarkaat usein väijyivät vuorokausikaupalla matkamiehiä, jos vain saattoivat toivoa saavansa hevosenkin siepatuksi. Bagsby valitsi vartiomiehistöön Yankin, Vasquezin, Jonesin ja itsensä. Kun olin kääriytynyt lämpimään huopaani, tunsin suurta tyytyväisyyttä sen johdosta, että minua oii pidetty liian kokemattomana vartiohommaan.
Kolmantena päivänä kapusimme korkean vuorenharjanteen yli. Ponnistelimme tuntikaupalla ja väsyimme peräti. Harjanteelle päästyämme silmäilimme taaksemme ja sitten edessä aukeavaa maisemaa. Näimme pitkän, usviin peittyneen, aaltoilevan vuorijonon, ja syvällä alapuolellamme pienen, rakoselta näyttävän laakson mataloine kukkuloineen ja puuryhmineen. Laakson pohjalla polveili, silloin tällöin pyörteineen poristen, vihertävä joki.