Ovi aukeni, ja Breck astui sisään.
"No niin", sanoi hän. "Meitä on jäänyt vain neljä leiriin. Sitä sadintietä, minkä minä aukaisin, on neljäkymmentä mailia Stewartiin. Ripeimmätkään eivät voi tehdä sitä kiertoretkeä vähemmässä kuin viidessä tai kuudessa päivässä."
Breck viilsi metsästyspuukollaan Smoken sidenuorat poikki ja katsahti emäntään.
"Toivon, ettei teillä ole mitään vastaan", sanoi hän merkitsevän kohteliaasti.
"Jos aiotaan livahtaa täältä", sekaantui sokea mies, "niin toivon, että joku vie minut ensin johonkin toiseen mökkiin."
"Tehkää mitä teette, älkääkä välittäkö minusta", vastasi Lucy. "Kun en kelpaa hirttämään miestä, niin en kelpaa pitämään häntä vankinakaan."
"Olen pannut kuntoon jo matkavarusteet teille", sanoi Breck. "Ruokaa kymmeneksi päiväksi, huovat, tulitikut, tupakkaa, kirveen ja pyssyn."
"Mielin syödä kelpo aterian, ennen kuin lähden", sanoi Smoke. "Ja kun lähden, niin menen McQuestionia ylös- enkä alaspäin. Toivon, että tulette mukaani, Breck. Meidän on tutkittava se toinen ranta, jotta saadaan selvyys miehestä, joka todella teki sen murhan."
"Jos otatte huomioon mielipiteeni, niin suuntaatte matkanne alaspäin Stewartia ja Yukonia kohti", käännytteli Breck. "Kun se joukko palaa sieltä minun hydraulista keksintöäni tutkimasta, niin se tahtoo nähdä verta."
Smoke nauroi ja ravisti päätään.
"En voi jättää tätä seutua. Minulla on täällä etuni. Uskotte tai ette, minä olen löytänyt Surprise-järven. Tuo kulta on sieltä. He sitä paitsi veivät minun koirani, ja minun on odotettava saadakseni ne takaisin. Siellä rannalla oli mies piilossa. Hän oli tyhjentämäisillään patruunavarastonsa nahkaani."
Puolen tunnin päästä Smoke istui ruokapöydässä. Hänen edessään oli iso lautasellinen hirvenpaistia. Hän nosti juuri kahvikupin huulilleen, mutta nousi samalla puoliksi seisoalleen istuimelta. Lucy avasi oven.
"Hyvää päivää, Spike! Päivää Methody!" tervehti Lucy kahta kuuraista miestä, jotka seisoivat kumarassa kuormansa ääressä.
"Tulimme juuri yläleiriltä", sanoi toinen heistä, kun he astuivat huoneeseen tuoden mukanaan turkkiin käärittyä olentoa, jota he pitelivät äärimmäisen varovaisesti. "Tässä tämä, jonka löysimme tien vierestä. Hän on mennyttä kalua, arvelen."
"Pankaa hänet tuohon penkille", sanoi Lucy.
Lucy meni kohta luokse, avasi turkin ja sai näkyville kasvot. Tummat silmät tuijottivat suurina niissä, ja yhä toistuneet pakkaset olivat purreet niiden ihon siniseksi ja rohtumaiseksi sekä vetäneet nahan kireälle poskiluiden päälle.
"Eikö se olekin Alonzo!" huudahti Lucy. "Se peijakas! Raukka nääntynyt nälkään."
"Siinä mies sieltä toiselta rannalta", sanoi Smoke hiljaisella äänelläBreckille. — — —
Puolen tunnin kuluttua vedettiin lavalla makaavan kuolleen kasvoille turkit. Smoke sanoi Lucylle:
"Ellei teillä ole mitään vastaan, rouva Peabody, niin olkaa hyvä ja antakaa minulle vielä viipale sitä paistia. Leikatkaa paksu kimpale, muuten sen ei tarvitse olla niin hyväksi laitettu."
"Huh! Oletpa saanut hauskat retaleet!" Shorty tarkasteli toveriaan ja tekeytyi moittivan näköiseksi. Smoke koetti turhaan silitellä ryppyjä pois housuista, jotka hän oli juuri vetänyt jalkaansa, ja oli äreissään.
"Sataviisikymmentä koko vaatekerta", vastasi Smoke. "Myyjä oli melkein minun kokoiseni. Puku oli mielestäni huomattavan halpa. Mutta mikä sinua oikeastaan jurnuttaa?"
"Mikäkö? Minuako? Oh, ei niin mikään. Muistui juuri mieleeni eräs mies. Hän oli olevinaan lihansyöjä. Hän tuli jääröykkiöiden keskellä jäälautalla Dawsoniin. Ei ollut muonaa miehellä. Alusvaatteita oli yksi kerta, naarmuuntuneita mokkasiineja yksi pari, yhdet päällyshousut, jotka olivat sen näköiset kuin olisivat olleet 'Hesperuksen' haaksirikossa. Hyvin hauska julkipuoli, toveri. Soman kaunis julkipuoli! Kuulehan —"
"No, mitä nyt?" kysyi Smoke äreästi.
"Mikä sen tytön nimi on?"
"Ei se ole mikään tyttö, hyvä mies. Minun on mentävä eversti Bowien luo päivällisille, jos tahdot tietää. Se sinua harmittaa, Shorty. Olet kateissasi, kun minä menen hienoston seuraan eikä sinua ole kutsuttu."
"Etkö myöhästy hiukan?" kysyi Shorty osaaottavaisesti.
"Mitä tarkoitat?"
"Myöhästyt päivällisiltä. Syövät illallista, ennen kuin olet siellä."
Smoke oli antamaisillaan taitavan ja ivallisen selityksen, mutta äkkäsi samalla vilahduksen Shortyn silmässä ja jatkoi pukeutumistaan. Näppäryytensä menettäneillä sormillaan hän sitoi kaulaliinan merimiessolmuun, puuvillakankaisen paitansa kauluksen alle.
"Toivon, etten olisi lähettänyt kaikkia tärkkipaitojani pesulaitokseen", mutisi Shorty osaaottavaisesti. "Olisin voinut auttaa sinua."
Sitten Smoke koetti kiskoa kenkiä jalkaansa. Vahvat villasukat eivät mahtuneet kenkiin. Hän katsoi vedoten Shortyyn, mutta tämä pudisti päätään.
"Ei ole. Enkä antaisi lainaksi, jos olisi ohkaiset sukat. Kiskaise hirvennahkaiset käpäliisi, hyvä mies. Palelluttaisit varmasti varpaasi tuollaisissa narrimaisen ohkaisissa kengissä."
"Maksoin niistä viisitoista dollaria välikädelle", voivotteli Smoke.
"Oletan, ettei sinne tule yhtään miestä, jolla ei ole hirvennahkaisia."
"Mutta siellä on naisia, Shorty. Saan istua pöytään ja syödä oikeiden elävien naisten kanssa — rouva Bowien ja useiden muiden kanssa, niin sanoi eversti minulle."
"Eivät hirvennahkaiset vie heiltä ruokahalua", oli Shortyn päätelmä."Kummallista, mitä se eversti tahtoo sinusta?"
"En tiedä, ellei hän ole kuullut, että olen löytänyt Surprise-järven. Sen kuivaaminen vaatii kokonaisen omaisuuden, ja Guggenheimit haluavat sijoittaa pääomia."
"Luulenpa samaa. Vedä vain hirvennahkaiset jalkaasi. Hop hop! Tuo hännystakkisi on kovin ryppyinen, ja se on sinulle sauman verran liian soukka. Saat olla varuillasi. Jos syöt kovasti, niin takkisi halkeaa. Ja jos naisihmiset pudottavat nenäliinojaan, älä kumarru ottamaan ylös niitä. Älä ota ylös niitä. Tee mitä teetkin, älä sitä."
Eversti Bowie asui, kuten suuripalkkaisen asiantuntijan ja Guggenheimin suuren liikkeen edustajan tulikin, eräässä puutalossa, joka oli Dawsonin kaikkein uhkeimpia. Se oli kaksikerroksinen ja tehty käsinveistetyistä hirsistä. Siihen mahtui avara ruoka- ja seurustelusali, jota ei käytetty minään muuna huoneena.
Siellä oli pöydän alla permannolla isoja karhunnahkoja ja seinillä hirvien ja peurojen sarvia. Siellä humisi avoin takka ja iso, puilla lämmitettävä kamiina. Ja siellä Smoke tapasi Dawsonin yhteiskunnan valiot — ei pelkkiä äskenleivottuja miljonäärejä, vaan kaivoskaupunkiin kaikesta maailmasta tulleen väestön äärimmäisen kermakerroksen — miehiä sellaisia kuin tutkija ja kirjailija Warburton Jonesin, ratsastavan poliisin kapteeni Consadinen, luoteisen territorin kultakomissaarin ja paroni von Schroederin, erään keisarin suosikin, jolla oli kansainvälinen maine kaksintaistelijana.
Ja siellä Smoke tapasi Joy Gastellin huikaisevassa iltapuvussa. Ennen Smoke oli nähnyt hänet ainoastaan matkoilla turkit yllä ja hirvennahkaiset jalassa. Päivällispöydässä Smoke huomasi istuvansa Joyn vieressä.
"Tunnen olevani kuin kala kuivalla maalla", teki Smoke tunnustuksen. "Minä sitä paitsi en ole koskaan edes uneksinut, että moista itämaista loistoa on Klondykessa. Katsokaapa vain tuota von Schroederiä. Hänellä on oikein päivällispuku, ja Consadine on saanut tärkkipaidan. Panin merkille, että hänellä on samalla hirvennahkaiset jalassa. Mitä pidätte minun puvustani?"
Hän liikutteli olkapäitään kuin siivoaisi sulkiaan, jotta miellyttäisiJoyta.
"Minusta näyttää, kuin olisitte käynyt rotevammaksi vuoriston yli tultuanne", nauroi Joy.
"Niin ei ole laita. Arvatkaa uudestaan."
"Puku on tehty jollekin toiselle."
"Sattui paikalle. Ostin sen eräältä A. C.-yhtiön kirjanpitäjältä."
"On häpeä, että kirjurit ovat niin kapeaharteisia", sanoi Joy osaaottavasti. "Ja te ette ole sanonut, mitä pidätte minun puvustani."
"Sitä en osaa sanoa. Olen häikäistynyt. Olen ollut kulkusalla liian kauan. Moiset asiat tekevät minuun yllättävän vaikutuksen, arvannette. Olen aivan unohtanut, että naisella on käsivarret ja olkapäät. Kun näin teidät viime kerralla Squaw Creekillä —"
"Silloin olin squaw, intiaaninainen", keskeytti Joy.
"En aikonut sanoa niin. Muistan keksineeni Squaw Creekillä, että teillä oli jalat."
"Ja minä en voi unohtaa koskaan, että te pelastitte jalkani", sanoi tyttö. "Olen odottanut saavani nähdä teidät ja kiittää teitä —" (Smoke kohautti vältellen olkapäitään.) "Ja siinä on syy, minkä tähden olette täällä tänä iltana."
"Pyysitte everstiä kutsumaan minut?"
"En! Rouva Bowie pyysi. Ja minä pyysin rouvan toimittamaan teidät pöytätoverikseni. Ja nyt on minulla sopiva aika. Jokainen juttelee. Kuunnelkaa älkääkä keskeyttäkö. Tunnette Mono Creekin!"
"Tunnen."
"Se on nyt havaittu rikkaaksi — pelottavan rikkaaksi. Vakuutetaan, että kukin valtauspalsta on miljoonan ja enemmänkin arvoinen. Siellä asetettiin rajat vasta toissa päivänä."
"Muistan rynnäkön."
"Hyvä. Koko joki on nyt merkitty, ja sen sivujoet myös. Mutta pääjoella on palsta numero kolme löytöpaikan alapuolella vielä rekisteröimättä. Joki oli Dawsonista niin kaukana, että komissaari määräsi rekisteröimisajaksi kuusikymmentä päivää palstanrajain määräämisestä lukien. Jokainen palsta tuli rekisteröidyksi, paitsi numero kolme alhaalla. Cyrus Johnson oli paaluttanut sen itselleen. Siihen se jäi. Cyrus Johnson katosi. Kukaan ei tiedä, kuoliko hän vai menikö alas- tai ylöspäin virtaa. Kuuden päivän kuluttua hänen rekisteröimisoikeutensa päättyy. Kuka sitten paaluttaa sen palstan ja saapuu ensimmäisenä Dawsoniin rekisteröittämään sen, hän saa sen."
"Mutta miksei sitä tiedä jokainen?" kysyi Smoke epäilevästi.
"Alkavat jo tietää. Ovat pitäneet pitkän ajan sitä salassa, ja vasta nyt se tulee ilmi. Seuraavan vuorokauden kuluessa kohoaa hyvien koiravaljakoiden arvo kovasti. Teidän on lähdettävä täältä heti päivällisen päätyttyä ja niin soveliaalla tavalla kuin voitte. Olen järjestänyt sen. Eräs intiaani tuo teille kirjeen. Te luette sen, olette hämmästyvinänne, teette anteeksipyynnöt ja lähdette."
"Minä … hm … en käsitä."
"Hölmö!" pääsi tytöltä puoliksi kuiskauksena. "Teidän on mentävä ja hankittava tänä iltana koiravaljakoita. Minä tiedän kaksi. Sitten on teillä oma koiravaljakkonne. Ja teidän on ostettava vielä lisää. Siinä tehtävänne tänä iltana. Ostakaa parhaat. Siinä kilpailussa voittavat koirat yhtä hyvin kuin miehet. Matka on satakymmenen mailia, ja teidän on saatava vaihtaa koiravaljakkoa niin usein kuin mahdollista."
"Oh, huomaan teidän tahtovan, että lähtisin leikkiin", sanoi Smoke pitkäveteisesti.
"Ellei teillä ole rahaa koirien ostoon, niin minä —", sanoi Joy, mutta ennen kuin hän oli saanut lauseen loppuun, sieppasi Smoke puhevuoron.
"Voin ostaa koirat. Mutta — hm — ettekö pelkää, että se on uhkapeliä?"
"Voitettuanne pyöräpelissä Elkhornin ravintolassa", vastasi Joy, "en pelkää, että te pelkäätte. Kyseessä on urheiluyritys, jos tahdotte niin sanoa. Kilpailu miljoonasta dollarista. Saatte siinä vastaanne eräitä tämän seudun jykevimpiä koirien ajajia ja retkeilijöitä. He eivät ole lähteneet vielä raiteille, mutta huomenna tähän aikaan he ovat täydessä touhussa. Koirista maksetaan silloin niin paljon kuin rikkaimmat voivat maksaa. Iso-Olaf on kaupungissa. Hän on tämän seudun tuhoisimpia koirien ajajia. Jos hän lähtee kilpailemaan, niin hän on vaarallisin vastustajanne. Arizona-Bill on toinen. Hän on ollut vuosikausia kuorma-ajurina ja postinkuljettajana. Ammattilainen siis alallaan. Jos hän ottaa osaa, keskittyy huomio häneen ja Isoon-Olafiin."
"Ja te haluatte, että minä lähden mukaan jonkinlaisena 'mustana hevosena' — tuntemattomana kilpailijana?"
"Aivan niin, ja sillä on etunsa. Teidän ei luulla kestävän kilpailua. Ette ole ollut vielä vuottakaan täällä. Kukaan ei ota huomioon teitä, ennen kuin saavutte kotiin ihan etunenässä."
"Paluumatkallako 'mustan hevosen' on näytettävä, että on ensiluokkaisessa kunnossa?"
Joy nyökkäsi ja jatkoi vakavasti:
"Muistakaa, etten anna itselleni anteeksi kepposta, minkä tein teille Squaw Creekin valtauksessa, ennen kuin voitatte tämän Monon palstan itsellenne. Ja jos kukaan voi voittaa vanhat kullanetsijät tässä kilpailussa, niin te olette se mies."
Niin Joy sanoi. Smoke tunsi lämpöä kaikkialla, niin päässään kuin sydämessään. Hän suuntasi Joyhin nopean ja tutkivan katseen, tahdottoman ja vakavan, ja sinä hetkenä, jona Joyn katse tapasi vakavana hänen silmänsä, näytti hänestä, että se katse ilmaisi jotakin tuhansia kertoja tärkeämpää kuin oli se valtaus, minkä Cyrus Johnson oli jättänyt rekisteröimättä.
"Minä teen sen", sanoi Smoke. "Voitan sen."
Joyn silmissä oleva iloinen loiste näytti lupaavan suuremman palkinnon kuin Monon palstan kaikki kulta oli. Smoke äkkäsi, että Joy laski kätensä polvelleen, joka oli lähinnä Smoken polvea. Smoke ojensi pöytäliinan alle oman kätensä, ja se sai siellä piilossa naisen kädestä lujan puristuksen, joka pani toisen lämpöaallokon vyörymään hänen lävitsensä.
Smoke oli matkannut Mono Creekille kiirettä pitämättä, kun oli pelännyt, että koirat väsyisivät ennen suurta kilpailua. Hän oli samalla tutustunut tien joka mailiin ja valinnut koiravaljakoiden vaihtopaikat. Kilpailuun varustautuneita oli niin paljon, että tuo sadan ja kymmenen mailin matka oli melkein yhtä kylää. Vaihtoleirejä oli kaikkialla tien varrella. Von Schroederillä, joka oli lähtenyt pelkästään urheilemaan, oli yksitoista koiravaljakkoa — niin aina joka kymmenelle mailille. Arizona-Billin oli ollut pakko tyytyä kahdeksaan. Isolla-Olafilla oli kahdeksan, Smokella sama määrä. Lisäksi oli nelisenkymmentä muuta miestä kilpailemassa.
Löytöpaikan alapuolella olevalle palstalle n:o 3 oli Mono Creekin suulta kymmenen mailia virtaa ylöspäin. Jäljellä oleva sadan mailin matka oli kuljettava Yukonin jäätä. Palstalla n:o 3 oli viisikymmentä telttaa ja yli kolmesataa koiraa. Cyrus Johnsonin kuusikymmentä päivää sitten lyömät ja merkitsemät vanhat paalut olivat vielä pystyssä. Joka mies oli käynyt palstan rajojen sisäpuolella monet kerrat ja kävi yhä, sillä koiravaljakko-kilpailun edellä oli oleva kävely- ja estejuoksukilpailu. Joka miehen oli merkittävä ensin palsta itselleen, siis oli pantava kaksi keskipaalua ja neljä kulmapaalua. Sitten pääsi lähtemään koirilla Dawsoniin.
"Etumatkaa" ei kenellekään annettu. Uuden valtauksen tekijöille ei palsta ollut auki, ennen kuin kello oli lyönyt kaksitoista yöllä perjantaina, eikä yksikään saanut ennen sitä lyöntiä pystyttää merkkipaalujaan. Se oli Dawsonissa olevan kultakomissaarin määräys, ja kapteeni Consadine oli lähettänyt joukon ratsupoliiseja valvomaan sen noudattamista.
Monon tie kulki lakeata joen uomaa. Se ei ollut kahta jalkaa leveä. Se oli kuin kouru, jonka molempina laitoina olivat kuukausien kuluessa sataneen lumen muodostamat seinät. Kaikki miettivät pulmaa, miten yli neljäkymmentä rekeä ja kolmesataa koiraa pääsevät kulkemaan niin kapealla kilparadalla.
"Huh!" sanoi Shorty. "Siitä tulee sekavin myllerrys, mitä on nähty. Minä en keksi muuta keinoa, Smoke, kuin käyttää parhaita voimia ja hiota ja putkahtaa läpi. Ja jos mitä tahansa tulee meidän tielle, niin on sinun annettava minun olla puskurina."
Smoke kohautti olkapäitään ja nauroi tekemättä mitään sitoumusta.
"Sinä et saa sekaantua!" metakoi hänen toverinsa.
"Mitä hankaluutta sattuukin, älä kajoa. Et voi hoitaa koiria sataa mailia kipein nyrkein. Ja kipeät rystyset saat, jos käyt kiinni jonkun leukapieliin."
Smoke nyökäytti päätään.
"Olet oikeassa, Shorty. Minun ei sovi panna onnistumista vaaraan."
"Ja pidä tarkasti mielessäsi", jatkoi Shorty, "että minä olen ottanut suorittaakseni kaiken raivaustyön ensimmäisellä kymmenellä maililla ja että sinun on oltava niin helpolla kuin voit. Minä lennätän sinut varmasti Yukonille asti. Sen jälkeen saatte sinä ja koirat pitää huolta. Sanopa, minkälaisen suunnitelman luulet olevan Schroederillä? Hän on sijoittanut ensimmäisen koiravaljakkonsa alas joelle neljännesmailin matkan päähän ja pannut sinne viheriän lyhdyn merkiksi. Mutta kyllä me hänestä suoriudumme. Minut löydät punaisen merkkitulen luota joka hetki."
Päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Pilviverhot peittivät kuitenkin sitten taivaan. Tuli lämmin ja pimeä yö. Näytti siltä kuin rupeaisi satamaan lunta.
Smoke jätti Shortyn viidensadan yardin päähän joelle. Muutamaa minuuttia ennen puoliyötä liittyi hän numero kolmesta kilpaileviin. Neljäkymmentäviisi heitä oli lähtöä odottamassa. Kaikki he mielivät voittaa miljoonan dollaria, jotka Cyrus Johnson oli jättänyt jäätyneeseen hiekkaan. Kullakin odottajalla oli kuusi paalua ja raskas puunuija.
Luutnantti Pollock katseli tulen valossa kelloaan. Se oli minuuttia vailla kaksitoista.
"Olkaa valmiit", sanoi hän nostaen oikealla kädellään revolverin ja seuraten vasemmassa kädessä olevan kellonsa sekuntiviisarin kulkua.
Neljäkymmentäviisi paria rukkasia otettiin pois käsistä ja yhdeksänkymmentä hirvennahkaista mokkasiinia pusertui tiukasti jo tallaantunutta lunta vasten. Neljäkymmentäviisi paalua oli pistetty lumeen ja sama määrä nuijia nostettu ilmaan.
Pamahti laukaus. Nuijat iskivät. Cyrus Johnsonin oikeus miljoonaan oli loppunut. Hämmennyksen ehkäisemiseksi oli luutnantti Pollock määrännyt, että alempi keskipaalu oli lyötävä ensin, ja sitten oli mentävä neljää sivua ja lyötävä matkalla ylempi keskipaalu.
Smoke pani ensimmäisen paalunsa ja riensi ensimmäisen tusinan mukana. Kulmiin oli laitettu tulet, ja joka tulen luona oli poliisi. Hänellä oli kädessä lista, johon hän merkitsi kilpailijain nimet. Kunkin kilpailijan tuli huutaa nimensä ja näyttää naamansa. Asiamiestä ei saanut käyttää, eikä siis todellisella kilpailijalla ollut mahdollisuutta livistää matkalle sillä aikaa kuin hänelle pantiin paaluja.
Ensimmäisessä kulmassa pisti von Schroeder paalunsa Smoken paalun viereen. Heidän nuijansa iskivät yhtaikaa. Heidän hakatessaan saapui takaa toisia. Nämä olivat niin kärsimättömiä, että tunkeutuivat toistensa tielle. Siinä tuupittiin ja törmäiltiin yhteen. Smoke puikkelehti ahdingon läpi ja huusi nimensä poliisille. Toisia oli jo hänen edellään. Hän oli varma, että näki katoavan tulen hohteessa Ison-Olafin jättiläismäiseltä näyttävän selän, ja lounaisessa kulmassa he nuijivat paalujaan ihan vierekkäin.
Ylempi keskipaalu pantiin äyrään reunalle. Kilpailijat syöksyivät sitten äyrästä alas, jäätyneen joen uoman poikki ja ylös toiselle sivulle. Kun Smoke kapusi sitä, iski joku käsi kiinni hänen nilkkaansa ja veti häntä takaisin. Matkan päässä olevan valon välkkeessä oli mahdoton nähdä, kuka teki tuon tepposen. Mutta Arizona-Bill, jolle tehtiin samaten, nousi pystyyn ja iski nyrkillään jotta rusahti pahantekijän naamaan. Smoke näki ja kuuli kavutessaan jaloilleen, mutta ennen kuin hän ehti tehdä toisen hyökkäyksen äyräälle, sai hän sellaisen nyrkiniskun, että suistui puoleksi tainnoksissa lumeen. Hän pääsi jaloilleen, huomasi miehen, oli iskeä häntä nyrkillään leuoille, mutta muisti Shortyn varoituksen ja hillitsi luontonsa.
Tämä oli esimakua siitä, mitä oli tapahtuva miesten päästyä rekiinsä. Toiselle äyräälle syöksyviä oli jo paljon. Heistä kasaantui röykkiöitä. Joukoittain he ryntäsivät ylös äyrästä, joukoittain vetivät heitä heidän kärsimättömät toverinsa alas. Siinä annettiin iskuja ja tuupittiin. Läähättävistä rinnoista kohoili kirouksia. Smoke tupertui väliin iskuista, väliin astuskeltiin hänen päälleen, väliin hän kopeloi lumen seasta paalujaan, ja viimein hän rähmi pois rytäkästä ja kapusi äyrästä eteenpäin. Toiset tekivät samaten. Hänelle sattui niin, että hänen edellään oli iso joukko miehiä kilpailemassa, kuka ehtisi ennen luoteiseen kulmaan.
Neljänteen kulmaan mennessään hän kaatui puolitiessä ihan pitkälleen ja kadotti jäljellä olevan paalunsa. Hän sai hapuilla pimeässä viisi minuuttia, ennen kuin löysi sen. Koko ajan pyyhälti läähättäviä kilpailijoita hänen ohitsensa. Viimeisestä kulmasta joelle mennessään hän tapasi miehiä, joille tämä mailin juoksu oli ollut liikaa. Itse joella oli kuin olisivat hullut päässeet irti. Tusina rekiä oli kaatunut, jopa niitä oli sulloutunut päällekkäin. Lähes sata koiraa oli ruvennut tappelemaan. Miehet häärivät niiden seassa koettaen tempoa kiihtyneitä eläimiä erilleen toisistaan tai lyödä niitä kalikoilla, jotta ne eroaisivat.
Smoke juoksi äyrästä alas ylen täyden kulkuväylän toiselle puolelle, pääsi kovaksi poljetulle rekitielle ja eteenpäin nopeammin. Siellä oli kapean tien viereen poljetuissa odotuspaikoissa rekiä ja miehiä odottamassa kilpailijoita, jotka olivat vielä jäljessä. Takaapäin kuului syöksyvien koirien ulvahduksia.
Smoke kaarteli ja loikki ohi. Hän voi nähdä jo von Schroederin viheriän lyhdyn ja juuri sen alapuolella punaisen soihdun, joka oli hänen koiravaljakkonsa merkkinä. Schroederin koiria vartioimassa oli kaksi miestä. Heidän kalikkansa häilyivät tien ja koirien välillä.
"Tule, tule, Smoke! Tule, tule, Smoke!" kuuli Smoke Shortyn huutelevan hätäisesti.
"Minä tulen!" huohotti Smoke.
Punaisen soihdun hohteessa hän näki, että lunta oli sotkettu ja tallattu, ja toverinsa hengittämistavasta hän arvasi, että siellä oli ollut tappelu. Hän hoiperteli reen luokse ja kaatui paikalla siihen. Shortyn ruoska läiskyi, ja hän huuteli:
"Hei hei, te peevelit! Hei!"
Koirat loikahtivat vetoasemilleen, ja reki nytkähti äkkiä liikkeelle. Isoja eläimiä olivat nuo Hansonin palkittuun valjakkoon kuuluvat hudsonbay-koirat. Smoke oli valinnut ne ensimmäiselle välimatkalle, johon kuului kymmenen mailia Mono-jokea, sen suistotasanteen poikki menevä vaikea taival, ja vielä kymmenen mailia Yukonia.
"Montako on edellä?" kysyi Smoke.
"Ole vaiti ja säästä keuhkojasi", vastasi Shorty. "Hih, te peijakkaat!Eteenpäin, eteenpäin!"
Hän juoksi reen perässä lyhyen köyden varassa, josta piti kiinni. Smoke ei voinut nähdä häntä; hän ei nähnyt rekeäkään, jossa oli ihan pitkällään. Valot olivat jääneet taakse, ja he kiitivät pilkkopimeässä niin kovasti kuin koirat saattoivat juosta.
Smoke tajusi, että reki nousi toiselle jalakselle, kun se kaartoi jonkin näkymättömän mutkan, ja edestä kuului koirien äreätä haukuntaa ja miesten kirouksia. Siinä oli Barnes-Slocumin rytäkän paikka. Kahden miehen koiravaljakot olivat ensin törmänneet yhteen. Smoken seitsemän isoa tappelijaa hyökkäsivät täyttä vauhtia sekaan. Ne olivat tuskin muuta kuin puoliksi kesyyntyneitä susia. Mono Creekin yö oli kiihottanut hurjasti joka koiran tappeluhalua. Klondyken koiria, joilla ajetaan ilman ohjia, ei voida seisahduttaa muuten kuin ääntämällä. Ei ollut mitään mahdollisuutta ehkäistä yltäkylläistä tappeluintoa. Takaa huristi reki toisensa jälkeen siihen metakkaan.
"On lyötävä maahan ja tunkeuduttava eteenpäin ja mentävä läpi!" huusi Shorty toverinsa korvaan. "Ja varo rystysiäsi! Raahaa sinä koiria pois ja anna minun olla puskurina!"
Mitä lähinnä seuranneena puolena tuntina tapahtui, sitä ei Smoke muistanut tarkasti koskaan. Kun hän pullahti sen loputtua ilmoille, hän oli uuvuksissa, huohotti, hänen leukaansa pakotti, sillä siihen oli sattunut nyrkinisku, hän tunsi kipua olassaan, johon oli lyöty kalikalla, koiran kulmahampaiden hänen toiseen sääreensä viiltämästä haavasta juoksi lämmin veri, ja hänen parkansa molemmat hihat olivat repeytyneet riekaleiksi. Hän oli kuin unissaan. Taistelun raivotessa yhä takana hän auttoi Shortya, kun tämä valjasti uudelleen koiria. Pimeässä haparoiden he saivat laitetuksi vioittuneet valjaat kuntoon.
"Pane nyt pitkäksesi ja vedä henkeäsi", komensi Shorty.
Koirat kiitivät vähentymättömin voimin pimeän halki, alaspäin Mono Creekiä. Tie yhtyi isoon jokitiehen. Joku oli tehnyt sille kohdalle tulen, ja Shorty sanoi siellä hyvästit. Tulen hohteessa ja reen kiitäessä lentävien koirien jäljessä Smoke sieppasi muistiinsa taas erään unohtumattoman kuvan Pohjolasta. Se oli Shortysta. Hän hoipperoi ja upposi voimatonna lumeen, huuteli toverilleen kehoituksia, toinen silmä mustana ja ummessa, rystyset murskana, toinen käsivarsi revittynä ja koiran puremana, vuotaen virtanaan verta.
"Kuinka monta on edellä?" kysyi Smoke, kun jätti väsyneet hudsonbay-koiransa ja hyppäsi ensimmäisellä vaihtopaikalla odottavaan rekeen.
"Laskin niitä yksitoista", huusi mies hänen peräänsä, sillä hän huristi jo eteenpäin koirainsa perässä.
Näiden koirien oli vietävä häntä viidentoista mailin matka seuraavalle vaihtopaikalle, joka oli White Riverin suulla. Koiria oli yhdeksän, mutta ne olivat hänen heikoin valjakkonsa. White Riverin ja Sixty Milen välisen kaksikymmentäviisi mailia pitkän taipalen Smoke oli jakanut kahdeksi, kun sillä matkalla oli jääröykkiöitä, ja varannut sinne kaksi tukevinta ja kestävintä valjakkoaan.
Hän makasi reessä ihan pitkällään, kasvot alaspäin, ja piteli molemmin käsin kiinni. Milloin koirat hiljensivät vähänkin vauhtia, silloin hän nousi polvilleen, huusi ja hoputti pitäen toisella kädellä epävarmasti kiinni ja hutkien toisella koiria ruoskalla. Vaikka tämä valjakko oli pahanpäiväinen, ajoi hän kahden reen ohi, ennen kuin pääsi White Riverille. Tällä sileällä matkalla saattoivat kilpailijat vaihtaa rekiä lennossa.
Smoke pääsi valliröykkiön yli ja syöksyi sileälle huutaen kovasti:"Billy! Billy!"
Billy kuuli ja vastasi. Jäällä palavien monien tulien valossa Smoke näki reen käännähtävän suunnalle sivulta ja lähtevän tavoittelemaan rinnalle. Reen edessä olevat koirat olivat levänneitä ja saavuttivat hänen rekensä. Kun reet olivat tulleet toistensa kohdalle, hyppäsi Smoke toiseen rekeen ja Billy nopeasti pois siitä.
"Missä Iso-Olaf on?" huusi Smoke.
"Ensimmäisenä!" kuului Billyn vastaus. Ja sitten jäivät tulet taakse jaSmoke kiiti pilkkopimeässä.
Tällä välimatkalla tie kulki sikin sokin ja syrjilleen sulloutuneiden jäämöhkäleiden poikki. Tässä koleikossa Smoke livahti pois reen etupuolelta ja painalsi vetoköysi kourassa aisakoiran takana. Hän pääsi kolmen kilpailijan ohi. Oli sattunut vahinkoja, ja hän saattoi kuulla, että miehet päästivät irti koiria ja korjasivat valjaita.
Seuraavaa lyhyttä välimatkaa röykkiöiden seassa Sixty Mileen kulkiessaan hän pääsi vielä kahden koiravaljakon ohi. Ja että hän saisi tarkasti tietää, miten oli saattanut käydä heille, nyrjäytti yksi hänen omista koiristaan olkansa, kävi kykenemättömäksi jatkamaan ja oli toisten laahattavana valjaissa. Sen valjakkotoverit tuskastuivat ja iskivät siihen kiinni kulmahampaillaan. Smoken oli pakko kolhia tovereita pois ruoskansa paksulla päällä. Loukkaantunutta eläintä valjaista päästäessään hän kuuli takaapäin koirien ulvahduksia ja miehen ääntä, joka tuntui tutulta. Mies olikin von Schroeder. Smoke päästi varoitushuutoja ehkäistäkseen päälleajon, ja paroni koetti ohjata elukoitaan sivummalle ja pääsikin ohi kymmenkunnan askelenpäässä.
Sixty Milen kauppa-aseman lähellä Smoke saavutti sileällä jäällä vielä kaksi rekeä. Kaikki olivat juuri vaihtaneet valjakoita. Joka mies oli polvillaan ja hoputti ruoskallaan ja äänellään hurjia koiriaan. Viisi minuuttia he ajoivat siten rinnakkain. Smoke oli tutkinut tämän osan tietä. Hän huomasi nyt töyräällä olevan männyn, joka häämötti epäselvästi monien tulien hohteessa. Siellä tie, tiesi hän, kapeni tavallisen rekitien levyiseksi. Hän kumartui eteenpäin, tarttui vetoköyteen kiinni ja veti kiitävän rekensä aisakoiran luokse. Sitten hän tarttui koiran sääriin ja vippasi sen kumoon. Raivoisasti muristen koetti koira iskeä hampaansa häneen, mutta valjakon toiset koirat laahasivat sitä edelleen. Sen ruumis oli vaikuttava jarru, ja ne kaksi muuta valjakkoa, jotka olivat rinnalla, syöksyivät edelle pimeässä sitä kapeata tietä kohti.
Smoke kuuli yhteentörmäyksen aiheuttaman rusahduksen ja metakan. Hän päästi aisakoiransa irti jälleen, hypähti ohjausaisaan kiinni ja pakotti koiransa menemään oikealle, pehmeään lumeen, jossa ponnistellessaan ne vajosivat niskaansa myöten.
Smokella oli uuvuttava työ, mutta hän pääsi toisiinsa sotkeutuneiden valjakoiden ohitse ja niiden edelle kovalle tielle.
Sixty Milesta alkavalla taipalella Smokella oli lähinnä kehnoin valjakkonsa. Ja vaikka matka oli hyvää, oli hän pannut näille koirille vain viisitoista mailia. Kahdelle viimeiselle välille oli Smoke valinnut parhaat koiransa. Sitka-Charley itse odotti häntä kahdeksan malemutin kanssa, ja loppumatkalle, jota oli viisitoista mailia, oli hänellä oma valjakkonsa — se valjakko, joka hänellä oli ollut kaiken talvea ja joka oli ollut hänen kanssaan Surprise-järveä etsimässä.
Ne kaksi miestä, jotka olivat ajaneet yhteen Sixty Milen luona ja jääneet, eivät enää tavoittaneet häntä. Mutta toisaalta ei hänkään tavoittanut ainoatakaan niistä kolmesta, jotka olivat vielä edellä. Hänen koiransa olivat halukkaita yrittämään. Pienillä kehotuksilla ne sai juoksemaan minkä pääsivät. Mutta niillä ei ollut kylliksi voimaa eikä vauhtia. Smoke ei voinut tehdä muuta kuin maata suullaan ja antaa mennä. Mailin toisensa jälkeen hän kiiti. Ainoastaan jalasten suhina ja narina kuului hänen korviinsa. Melkein koneellisesti hän pysytteli paikallaan, kun reki syöksyi eteenpäin ja kohahteli puoliksi töyssypaikoissa tai siristeli lennähdellen mutkissa. Hänen mieleensä kuvastuivat kolmet kasvot ilman tiettyä syytä: Joy Gastellin uljaat ja hymyilevät, Shortyn uupuneet ja tappelussa vammoja saaneet ja John Bellewin arpiset ja jäykät, niin tunteettoman ankarat kuin rautaan valettu kuva. Ja toisin ajoin Smokella oli halu huutaa ääneensä, laulaa hurjan iloisia riemulauluja silloin, kun muisti "Aallon" toimituksen ja San Franciscon kertomussarjan, jonka hän oli jättänyt kesken samaten kuin muut noiden tyhjien päivien joutavat asiat.
Harmaa aamuhämärä teki tuloaan, kun hän vaihtoi väsyneet koiransa kahdeksaan virkeään malemutiin. Sitka-Charley huusi Smokelle, missä järjestyksessä edellä olevat kilpailijat menivät. Iso-Olaf oli ensimmäisenä, Arizona-Bill oli toinen ja von Schroeder kolmas. He olivat koko seudun kolme parasta. Jo ennen kuin Smoke oli lähtenyt Dawsonista, olivat tavanmukaisten vetojen lyöjät asettaneet heidät tuohon järjestykseen. Heidän kilpaillessaan miljoonasta toiset olivat lyöneet puoli miljoonaa vetoja kilpailun tuloksesta. Smoken puolesta ei kukaan ollut lyönyt. Hänen useista tunnetuista urotöistään huolimatta häntä pidettiin vielächechaquona, aloittelijana, jolla oli paljon oppimista.
Kun päivänvalo vahveni, Smoke huomasi edellään ajavan reen, ja puolen tunnin kuluttua hänen valjakkonsa juoksi ihan sen kintereillä. Smoke ei tuntenut ajajaa, ennenkuin tämä käänsi päänsä ja tervehti. Se oli Arizona-Bill. Von Schroeder oli siis varmasti ajanut hänen ohitsensa. Kovaksi poljettu tie kulki pehmeän lumen keskellä. Se oli niin kapea, ettei siitä päässyt sivu. Smoken täytyi ajaa toinen puolituntia jäljessä. Sitten he nousivat jääröykkiöiden muodostamalle ylänteelle ja laskivat sieltä tasaiselle jäälle, jossa oli monta vaihtopaikkaa ja lumi poljettu laajalla alalla. Smoke nousi polvilleen, heilutteli ruoskaansa, huuteli ja ajoi rinnalle. Hän pani merkille, että Arizona-Billin oikea käsivarsi roikkui hervotonna ja että Billin oli pakko käyttää ruoskaa vasemmalla kädellä. Siten hänellä ei ollut kättä, millä olisi pitänyt kiinni, ja hänen oli usein lakattava heiluttamasta piiskaa ja estettävä itsensä putoamasta. Smoke muisti kahakan, mikä oli ollut joen uomassa numero kolmen alapuolella, ja ymmärsi. Shortyn antama ohje oli ollut oikea.
"Miten on käynyt?" kysyi Smoke, kun alkoi mennä edelle.
"En tiedä", vastasi Arizona-Bill. "Luulen, että olkavarsi meni pois sijoiltaan siellä ahdingossa."
Hän jätätti hyvin hitaasti, mutta kun viimeinen vaihtopaikka alkoi näkyä, hän oli hyvin puoli mailia jäljessä. Smoke näki jo edellään Ison-Olafin ja von Schroederin. He olivat siellä kuin yhdessä nipussa. Smoke nousi taasen polvilleen ja pani väsyneet koirat menemään sellaista kyytiä kuin voi panna ainoastaan mies, jolla on vaistomainen taito käsitellä koiria. Hän sai von Schroederin reen aivan kiinni, ja siinä järjestyksessä nuo kolme rekeä syöksyivät jääkasauman toisella puolella alkavalle tasaiselle taipalelle, jossa oli odottamassa monta miestä ja monta koiravaljakkoa. Dawson oli viidentoista mailin päässä.
Von Schroeder, jolla oli kymmenen mailin välimatkat, oli vaihtanut koiria tullessaan viiden mailin päässä ja sai vaihtaa taas viisi mailia tuonnempana. Hän siis jatkoi matkaa ja antoi koirien mennä täyttä vauhtia. Iso-Olaf ja Smoke tekivät vaihdon lennossa, ja heidän uudet koiransa ottivat heti takaisin, mitä paroni oli voittanut. Iso-Olaf pääsi edelle ja Smoke seurasi kapealla tiellä ihan takana.
"Toistaiseksi hyvä, mutta ei vielä kyllin hyvä", mukaili Smoke itsekseen erästä Spencerin lausetta.
Hän ei pelännyt enää von Schroederiä, joka oli jo takana. Mutta edessä oli seudun suurin koirilla-ajaja. Ison-Olafin ohitse meno näytti mahdottomalta. Monta kertaa, yhä uudelleen Smoke sai hoputetuksi etumaisen koiransa melkein Olafin reen kannoille, mutta joka kerta Olaf keksi keinonsa ja livahti pois alta. Smoke tyytyi sitten samaan vauhtiin ja roikkui mukana hellittämättä.
Kolmen mailin päässä Dawsonista tapahtui jotakin. Smoken hämmästykseksi Iso-Olaf nousi seisomaan ja alkoi siimalla ja kirouksilla puristaa koiristaan viimeisenkin unssin voimaa. Se oli hyökkäys, joka olisi pitänyt varata viimeiselle sadalle yardille, sen sijaan että se nyt alkoi kolmen mailin päässä lopusta. Vaikka se oli suorastaan koirien tappamista, niin seurasi Smoke esimerkkiä. Hänen oma valjakkonsa oli oivallinen. Se oli ollut kovemmalla ja oli paremmassa kunnossa kuin mitkään muut Yukonin koirat. Smoke oli sitä paitsi raahustellut niiden kanssa, syönyt ja maannut niiden kanssa. Hän tunsi jokaisen niistä tarkasti ja tiesi, miten älykäs eläin suostutellaan ja siltä puserretaan viimeisin ja pienin tilkkakin auliutta.
He huristivat pienen jääröykkiöiden muodostaman ylänteen yli ja laskivat tasaiselle taipalelle. Iso-Olaf oli tuskin viittäkymmentä jalkaa edellä. Sivulta tulla tupsahti reki ja alkoi painaa Olafia kohti. Smoke käsitti nyt, miksi Iso-Olaf oli rynnistänyt niin tuhoisasti. Hän oli koettanut saada etumatkaa voidakseen vaihtaa valjakon. Tuo uusi valjakko, jonka piti lennättää hänet vinhasti perille, oli hänen salassa järjestämänsä. Muille se oli yllätys. Nekään miehet, jotka olivat lyöneet vetoa hänen puolestaan, eivät olleet tietäneet siitä mitään.
Smoke ajoi vimmatusti päästäkseen rekien vaihdon aikana ohi. Hän sai koiransa pinnistämään niin kovasti, että tuo viidenkymmenen jalan välimatka hupeni. Hoputellen huudoilla ja läiskytellen piiskalla hän pääsi rinnalle siten, että hänen johtokoiransa oli Ison-Olafin aisakoiran kohdalla. Toisella sivulla oli rinnakkain Olafille vaihdettava valjakko. Vauhdin ollessa sellainen ei Iso-Olaf uskaltanut heittäytyä sen rekeen.
Iso-Olaf koetti hyökätä edelle ja sai koiransa menemään kovin komeasti, mutta Smoken johtokoira pysyi yhä vielä Ison-Olafin aisakoiran rinnalla. Nuo kolme rekeä kiitivät ja syöksyivät puoli tuntia rinnatusten. Tasainen taival läheni jo loppuaan, kun Iso-Olaf teki vaihdon. Kun nuo lentävät reet käännähtivät toisiaan kohti, hän hyppäsi, ja samalla hetkellä hän oli polvillaan hoputtamassa ruoskalla ja huudoilla uusia koiria hyökkäämään.
Mies ei ole voitettu, ennen kuin on voitettu, päätteli Smoke. Ei mikään muu niistä valjakoista, joilla Smoke oli ajanut sinä yönä, olisi voinut kestää sellaista murhaavaa vauhtia eikä pysyä uusien koirien mukana — ei mikään muu valjakko kuin tämä. Vauhti oli kuitenkin uuvuttava, ja kun he alkoivat kiertää Klondyke Cityn sivulla olevaa jyrkännettä, saattoi Smoke huomata, että hänen koiriensa voimat alkoivat vähetä. Hänen koiransa jätättivät melkein huomaamatta. Iso-Olaf etääntyi niistä askel askelelta ja oli parikymmentä yardia edellä.
Klondyke Cityn väestöä oli kokoontunut jäälle. Kuului valtavia eläköönhuutoja. Klondyke-joki laski siellä Yukoniin, ja puolen mailin päässä Klondyken toisella puolella oli pohjoisella rannalla Dawson. Smoke näki vilahdukselta reen, joka syöksyi häntä kohti. Hän tunsi sitä vetävät komeat koirat. Ne olivat Joy Gastellin. Ja Joy Gastell ajoi niitä. Hänen oravannahkaiseen parkaansa kiinnitetty päähine oli sysätty alas taakse. Hänen veistokuvankaltaiset soikeat kasvonsa kuvastuivat hänen tuuheita hiuksiansa vasten. Hän oli heittänyt käsineet pois, ja hän hoiteli paljain käsin ruoskaa ja rekeä.
"Hypätkää!" huudahti Joy, kun hänen johtokoiransa murisi Smoken koiralle.
Smoke heittäytyi rekeen hänen taakseen. Reki nytkähti kovasti Smoken ruumiin painosta, mutta Joy pysyi polvillaan yhä ja heilutti piiskaansa.
"Hei, hip, hop! Lentoon, lentoon!" huuteli Joy ja koirat ulvahtivat ja haukahtelivat innoissaan.
Ja kun johtokoira oli päässyt Ison-Olafin reen perän viereen ja työntäytyi tuuma tuumalta rinnalle, joutui Dawsonin rannalla oleva suuri väkijoukko haltioihinsa. Väkijoukko oli tosiaan suuri, sillä miehet olivat heittäneet kaikissa huuhtomoissa työkalunsa syrjään ja lähteneet katsomaan kilpailun päättymistä.
"Kun otatte johdon, niin hyppään pois!" huusi Joy olkansa yli.
Smoke koetti tehdä vastaväitteitä.
"Ja olkaa varuillanne isossa mutkassa, joka on puolitiessä rantaäyrästä ylös mentäessä", varoitti Joy.
Nuo kaksi valjakkoa syöksyivät rinnakkain. Ruoskan ja huutojen avulla piti Iso-Olaf vielä minuutin puoliaan. Sitten alkoi Joyn johtokoira päästä hitaasti ohi, tuuman kerrallaan.
"Olkaa valmiina!" huusi Joy Smokelle. "Lähden minuutin päästä. Ottakaa ruoska."
Kun Smoke nosti kätensä ottaakseen ruoskan, hän kuuli Ison-Olafin huutavan varoituksen, mutta se tuli liian myöhään. Hänen johtokoiransa oli kiukustunut siitä, että toiset olivat menossa ohi, ja heittäytyi sivulle hyökätäkseen niiden kimppuun. Se iski hampaansa Joyn johtokoiran kylkeen. Kilpailevat koirat lensivät toistensa kurkkuihin kiinni. Reet törmäsivät taistelevien elukkain päälle ja menivät nurin. Smoke kapusi jaloilleen ja koetti nostaa Joyn pystyyn. Joy työnsi kuitenkin hänet pois ja huudahti:
"Menkää!"
Iso-Olaf oli jo viisikymmentä jalkaa edellä. Hänellä oli aikomus voittaa vielä kilpailu. Smoke totteli, ja kun he molemmat saivat jalkansa Dawsonin rannalle, hän oli Olafin kantapäillä. Mutta Iso-Olaf painalsi rantaa ylös suurenmoisesti ja pääsi kymmenkunta jalkaa edelle.
Kullanrekisteröimiskonttoriin oli mentävä pääkatua viiden korttelin matka, Katu oli täynnä väkeä, kuin olisi ollut juhlakulkue katsottavana. Smoken ei ollut tällä kertaa helppo saavuttaa jättiläismäistä vastustajaansa. Kun hän sitten saavutti, ei hän kyennyt menemään ohi. Rinnatusten he juoksivat kapeata kujaa, joka oli turkkeihin puettujen ja hurraavien miesten muodostaman kahden seinän välissä.
Jos koirilla oli ollut murhaava vauhtinsa, niin kyllä oli uuvuttava miehilläkin. Mutta hepä kilpailivatkin miljoonasta dollarista ja Yukonin seudun suurimmasta kunniasta. Tällä viimeisellä vimmatulla taipalella Smoke sai ulkopuolelta ainoastaan yhden vaikutelman: hän kummasteli, että Klondykessa oli niin paljon ihmisiä. Hän ei ollut nähnyt niitä koskaan tätä ennen yhtaikaa.
Smoke tunsi jäävänsä pakosta jälkeen, ja Iso-Olaf juoksikin pitkän askelen matkan edellä. Smokesta tuntui myös, että hänen sydämensä oli pakahtua. Samalla hän oli menettänyt tajunnan siitä, että hänellä oli jalat. Hän tunsi vain, että ne heiluivat hänen allaan, mutta ei tietänyt, kuinka hän sai ne yhä heilumaan ja tahtoaan yhä kovemmin kiristämällä pakotetuiksi viemään hänet taas jättiläismäisen vastustajan rinnalle.
Heidän eteensä ilmestyi rekisterikonttorin ovi, joka oli auki. Molemmat ottivat heikon loppusyöksyn. Kumpikaan ei päässyt edelle. Rinnakkain he tulivat ovelle ja törmäsivät lujasti yhteen. Samalla he lensivät mahalleen konttorin lattialle.
He nousivat istumaan, mutta olivat niin uupuneita, etteivät päässeet seisomaan. Isosta-Olafista juoksi hiki virtanaan. Hänen rintansa läähätti kauheasti ja vaivalloisesti. Hän haukkoi ilmaa ja koetti puhua. Sitten hän teki kädellään viitteen, jonka tarkoitus oli selvä. Smoke ojensi myös kätensä, ja he puristivat.
"Yhtaikaa perillä", kuuli Smoke reistraattorin sanovan, kuuli sen kuin unessa, ja se ääni oli hyvin ohut ja hyvin kaukainen. "Olette kumpikin voittanut. Siinä kaikki, mitä voin sanoa. Teidän on jaettava valtaus keskenänne. Olette yhtiötovereita."
He heiluttivat kumpikin kättä ilmassa merkiksi, että hyväksyivät päätöksen. Iso-Olaf nyökäytti päätään voimakkaasti ja koetti änkyttää sanoja. Vihdoin hän sai niitä kokoon.
"Te saamarinchechaquo!" Siinä se, mitä hän sanoi, mutta niissä sanoissa oli ihailua. "En tiedä, miten teitte, mutta te teitte sen."
Ulkona oli kasaantunut hälisevää väkeä konttorin eteen. Konttori oli sitä täpö täynnä. Smoke ja Iso-Olaf koettivat nousta seisomaan. He auttoivat toisiaan jalkeille. Iso-Olaf hoipperoi Smokea kohti.
"Valitan, että koirani hyökkäsivät koirienne kimppuun."
"Sitä ei voinut auttaa", läähätti Smoke vastaukseksi. "Kuulin varoitushuutonne."
"Kuulkaahan", jatkoi Iso-Olaf loistavin silmin. "Se tyttö on saamarin soma tyttö, vai kuinka?"
"Saamarin soma tyttö", myönsi Smoke.
"Olet parantumaton härkäpää", nurkui Shorty. "Minä aivan kauhistun tuota jäätikköä. Hullu se, joka ryhtyy moiseen leikkiin."
Smoke nauroi hyväntuulisesti ja katseli välkkyvälle pikku jäätikölle, joka täytti laakson yläosan. "Sinä olet kvartsin tuntija, minä en. Mutta minä kykenen hankkimaan muonaa sinun jatkaessasi valtasuonen etsintää. Hyvästi siis. Huomisiltana palaan."
Hän kääntyi ja lähti taivaltamaan.
"Minä aavistelen pahoja", huusi Shorty varoittaen hänen jälkeensä.
Mutta Smoke vain nauroi ilakoiden vastaukseksi. Hän suuntasi kulkunsa rinnettä myöten pieneen laaksoon, kuivaten tuon tuostakin hikeä otsaltaan, samalla kun hänen jalkansa polkivat kypsiä vadelmia ja kauniita sanajalkoja, joita kasvoi auringolta säilyneiden jääpälvien lomassa.
Varhain keväällä hän ja Shorty olivat tulleet Stewart-jokea ylös ja tunkeutuneet Surprise-järveä ympäröiviin eksyttäviin erämaihin.
Koko kevään ja puoli kesää he olivat tehneet tuloksettomia tutkimusretkeilyjä, ja he olivat jo juuri kääntymäisillään takaisin, kun näkivät ensimmäisen vilahduksen tuosta houkuttelevasta, kultapohjaisesta vesistöstä, joka oli pitänyt pilkkanaan kokonaista kullanetsijäpolvea. Majoituttuaan siihen vanhaan hirsihökkeliin, jonka Smoke edellisellä retkellään oli löytänyt, he tekivät pian kolme johtopäätöstä: ensiksi, että järven pohja vilisi isoja kultakimpaleita; toiseksi, että järven matalimmilta kohdilta olisi voinut sukeltamalla saada kultaa, ellei veden lämpö olisi ollut niin alhainen, että ihmisen oli mahdoton sitä kestää, ja kolmanneksi, että järven laskeminen oli liian kova urakka kahdelle miehelle lyhyen kesän niukkana puoliskona. Mutta he eivät lannistuneet. Kultajyvästen suuruudesta he päättelivät, ettei kulta ollut kulkenut pitkiä taipaleita, ja ryhtyivät sen tähden etsimään valtasuonta.
Laakso, jonka rinnettä Smoke nyt vaelsi, laajeni vähitellen samoin kuin kaikki muutkin, mutta puristui alapäässään korkeiden ja jyrkkien kallioiden väliin, päättyen äkkiä poikkiseinämään. Smoke kiipesi sen harjalle ja katseli järveä. Se ei ollut sininen, kuten kaikki muut hänen näkemänsä vuorijärvet. Sen voimakas riikinkukonvihreys todisti, että se oli varsin matala. Tämä mataluus juuri tekikin järven laskemisen mahdolliseksi. Ylt'ympärillä kohosi jää- ja lumihuippuisia, muodoiltaan ihmeellisiä vuorirykelmiä kummallisissa ryhmissä. Kohtisuoraan vastarannalla, näköjään vain puolen mailin päässä, mutta todellisuudessa, kuten hän tiesi, runsaan viiden mailin takana hän erotti kuusimetsikön ja hirsimajan. Hän käänsi katseensa vielä kerran sitä kohti nähdäkseen varmasti: lakeistorvesta kohosi selvästi savua! Joku muukin on yllätyksekseen löytänyt Surprise-järven, ajatteli hän ja alkoi kiivetä etelänpuoleista kallioseinämää.
Sieltä hän näki enemmän savua, joka kohosi lämpöiseen, aurinkoiseen ilmaan kallionkielekkeen takaa. Kallion kulman kierrettyään hän kuuli kevyttä metalliaseen iskentää ja hilpeätä, lyöntien tahdissa soivaa vihellystä. Sitten hän sai näkyviinsä miehen, joka istui ylösalaisin käännetty kenkä polviensa välissä ja löi hokkeja sen anturoihin.
"Terve mieheen!" sanoi vieras, ja Smoke tunsi ensi hetkestä mieltymystä miestä kohtaan. "Tulettepa kuin kutsuttuna murkinalle. Tuolla pannussa on kahvia, ja lisäksi minulla on pari kylmää pannukakkua ja muru auringossa kuivattua lihaa."
"Koreat kiitokset", sanoi Smoke ja istuutui. "Viimeiset ateriani ovatkin jääneet syömättä, mutta tuolla hökkelissäni on runsaasti purtavaa."
"Järvenkö takana? Minä olen sinne menossa."
"Surprise-järvi tuntuu tulevan liian taajaväkiseksi", valitti Smoke kahvia juodessaan.
"Nyt kai laskette leikkiä?" sanoi mies hämmästyneen näköisenä.
Smoke nauroi. "Kaikille se tekee saman ilveen. Näettekö nuo vastarannan korkeat ylängöt, luoteessa? Sieltä minä sen ensimmäisen kerran näin. Aivan odottamatta. Olin päällepäätteeksi luopunut sen etsinnästä."
"Samoin kävi minullekin", sanoi toinen. "Olin kääntynyt takaisin ja laskenut ennättäväni Stewartin rannoille eilisiltana, mutta yks kaks olikin järvi edessäni. Jos tämä on se järvi, missä on sitten Stewart? Ja miten te tulitte tänne? Mikä on nimenne?"
"Bellew. Kit Bellew."
"Niinkö … silloin tunnen teidät." Iloinen hymy loisti miehen silmistä ja kasvoista, ja hän ojensi innokkaasti kätensä Smokelle. "Olen kuullut hyvin paljon teistä."
"Vai niin, ehkä olette lukenut San Franciscon lehtiä … oikeus- ja poliisiasioita", pisti Smoke häveliäästi väliin.
"En milloinkaan." Mies nauroi ja ravisti päätään. "Olen vain perehtynyt Klondyken uusimpaan historiaan. Olisin tuntenut teidät, jos partanne olisi ollut ajeltu. Olin katselijain joukossa, kun tyrmistytitte koko pelimaailman Elkhornin pyöräpelipöydässä. Minun nimeni on Carson — Andy Carson, enkä kykene sanoin kertomaan, kuinka iloinen olen tästä teidän tapaamisestanne."
Hän oli hintelä mies, jolla oli notkea, virheetön ruumis, eloisat mustat silmät ja vastustamattoman toverillinen käyttäytymistapa.
"Ja onko tämä Surprise-järvi?" kysyi hän epäillen.
"Varmasti."
"Ja sen pohja on kullan peittämä?"
Smoke työnsi kätensä housuntaskuun ja veti esille puolisen tusinaa pikkukimpaleita. "Tällaista se on. Ei tarvitse tehdä muuta kuin sukeltaa pohjaan ja kopata kouraansa. Sitten on juostava puoli mailia, jotta veri rupeaisi jälleen kiertämään."
"Jopa nyt — tuhannen pienen peevelinpojan nimessä!" noitui Carsonlystillinen ilme kasvoillaan, mutta hän tuntui selvästi pettyneeltä."Ja minä kun luulin saavani sieltä haavilla viimeisenkin nokareen.Kuitenkin kaikitenkin … oli metkaa päästä tänne."
"Metkaa kerrassaan!" huudahti Smoke. "Jos saamme pohjan aarteet jolloinkin omaksemme, on Rockefeller vain köyhä raukka meidän rinnallamme."
"Mutta ne ovat teidän", väitti Carson.
"Ei tule kysymykseenkään, hyvä ystävä. Teidän on huomattava, ettei näin suurta kultavarastoa ole löydetty koko sinä aikana, jona kultaa on etsitty. Tässä on tarpeen, että te ja minä ja yhtiötoverini ja kaikki tuttavamme lyömme yhdessä tuumamme tukkuun, jos haluamme päästä kultaan käsiksi. Järvi on laskettava kuiville. Se tulee maksamaan miljoonia. Ja vain yhtä asiaa minä pelkään. Siellä on niin paljon, että kullan arvo auttamatta laskee, ellei meidän onnistu saada koko saalista haltuumme. Tarvitsemme kokonaisen armeijan, ja meillä täytyy olla pelkkää kelpo väkeä. Tuletteko mukaan?"
"Tulenko? Eikö se näy jo naamasta? Tunnen itseni sellaiseksi miljoonamieheksi, että aivan pelkään mennä tuolle isolle jäätikölle. Nyt minulla ei ole varaa taittaa niskaani. Toivoisin, että minulla olisi enemmän hokkeja. Miten on teidän kenkäinne laita? Näyttäkäähän."
Smoke nosti jalkaansa.
"Kirkas ja sileä kuin luistinrata!" huudahti Carson. "Olette varmasti taivaltanut tanakasti. Odottakaahan silmänräpäys, että ennätän vetää muutamia omistani ja antaa teille."
Mutta Smoke ei kuunnellut häntä.
"Muuten", sanoi hän, "minulla on noin neljänkymmenen jalan köysi piilossa tuolla jään reunassa. Toverini ja minä käytimme sitä, kun kapusimme jäätikön poikki. Sen me voimme kietoa vyötäisillemme."
Siitä tuli vaikea ja hiostava kapuaminen. Aurinko paahtoi kuin pätsi huikaisevalle jäänpinnalle, ja hiki juoksi virtoina ponnistuksista läähättäväin miesten huokosista. Oli sellaisia lukemattomien halkeamain ja onkaloiden ristiin rastiin täyttämiä paikkoja, etteivät he tunnin hengenvaarojen ja vaivojen palkaksi päässeet etenemään kuin satasen metriä. Kello kahdelta iltapäivällä Smoke antoi pysähdysmerkin jäänkattaman vesisyöverin reunalla.
"Maistelkaamme nyt hiven sitä kuivaa lihaa", sanoi hän. "Olen elänyt laihalla muonalla, ja polventaipeeni vapisevat. Lisäksi olemme jo pahimmasta päässeet. Meillä on vain kolmensadan metrin matka vuorennyppylöille, ja se on helposti taivallettu, lukuunottamatta sitä vihoviimeistä pinnettä, mikä odottaa meitä vyöryjäätikön juurella. Jääsilta siellä on hyvin hauras, mutta Shorty ja minä kyllä selviydyimme siitä."
Aterioidessaan miehet tekivät lähempää tuttavuutta, ja Andy Carson kertoi elämäntarinansa. "Tiesin kerran löytäväni Surprise-järven", mutisi hän suu täynnä purtavaa. "Se oli välttämätöntä. Epäonnistuin French Hill Benchessä, Big Skookumissa ja Monte-Cristossa, ja silloin oli joko löydettävä Surprise-järvi tai kuoltava. Ja nyt olen tässä. Vaimoni tiesi, että sen löydän. Olen sangen optimistinen, mutta siinä uskossa hän on vielä monta vertaa lujempi kuin minä. Hän on ihmenainen, mestari — säikkymätön, tarmoa sormenpäitä myöten, kuolemaa uhmaileva, sankaritar kiireestä kantapäähän, todellinen ihannevaimo, joka ei sula sateessa eikä taitu tuulessa. Katsokaahan tätä."
Hän avasi kellonsa kuoren, ja sen sisäpuolella Smoke näki valokuvan vaaleahiuksisesta naisesta, jolla oli naurava lapsi kummassakin kainalossa.
"Poikiako?" kysyi hän.
"Poika ja tyttö", vastasi Carson ylpeästi. "Poika on puolitoista vuotta vanhempi sisartaan. He voisivat olla jo sangen isoja, mutta meidän oli täytynyt odottaa. Vaimoni oli sairas, nähkääs. Keuhkot. Mitä me sellaisesta ymmärsimme? Minä olin kirjanpitäjä, chicagolaisen rautatien palveluksessa, kun menimme naimisiin. Hänen sukunsa oli keuhkotautinen. Sen ajan lääkärit eivät paljoa osanneet. He sanoivat sitä perinnölliseksi. Se oli vaimoni koko suvulla. He tartuttivat toisensa sitä tietämättään. Uskoivat, että se oli synnynnäistä. Asuin vaimoineni kaksi ensimmäistä vuotta heidän luonaan. En pelännyt. Suvussani ei ollut lainkaan keuhkotautia. Sain sen. Se oli tarttuvaa. Olin saanut sen siksi, että olin hengittänyt heidän ilmaansa.
"Keskustelimme siitä, vaimoni ja minä. Sitten hylkäsin perhelääkärin ja käännyin tieteen kehitystä seuranneen ammattimiehen puoleen. Hän sanoi samaa, mitä itse olin ajatellut, ja hän sanoi, että Arizona oli meille soveliain oleskelupaikka. Muutimme sinne — rahattomina, tyhjinä. Sain lammaspaimenen paikan ja jätin vaimoni kaupunkiin — keuhkotautikaupunkiin.
"Minä elin ja nukuin paljaan taivaan alla ja aloin toden teolla tervehtyä. Olin poissa kotoa kuukausimääriä kerrallaan. Joka kerta kun palasin, oli vaimoni entistä huonompi. Mutta nyt meillä oli kokemusta. Vein hänet mukanani pois kaupungista, ja hän paimensi lampaita apunani. Neljänä vuotena, talvella ja kesällä, pakkasessa ja helteessä, sateessa ja lumituiskussa kartoimme kattoa ja olimme alituisesti liikkeellä. Olisittepa nähnyt, miten muutuimme — ruskeiksi kuin kirsikat, laihoiksi kuin intiaanit, sitkeiksi kuin nahka. Kun luulimme parantuneemme, siirryimme San Franciscoon. Mutta olimme pitäneet liian kiirettä. Toista kuukautta siellä oltuamme saimme kumpikin lievän veriyskän. Muutimme kotijumalamme takaisin Arizonaan lampaitten pariin. Vielä kaksi vuotta. Silloin siitä tuli valmis. Täysin parantuneita.
"Sitten hylkäsimme kaupungit toden teolla. Vaeltelimme Tyynen meren rannikkoa, kunnes Oregon lumosi meidät. Asetuimme Rogue Riverin laaksoon ja viljelimme omenia. Sillä seudulla on suuri tulevaisuus, vaikkei kukaan sitä tiedä. Sain maata — vuokralle luonnollisesti — neljästäkymmenestä dollarista acren. Kymmenen vuoden perästä sen arvoon viisisataa.
"Olemme ahertaneet tavattomasti. Elämä maksaa, eikä meillä ollut aloittaessamme senttiäkään — mutta asuinrakennus ja ulkohuoneet oli saatava pystyyn, hankittava hevosia, auroja ja kaikkea muuta. Vaimoni oli opettajana eräässä koulussa kaksi vuotta. Sitten tuli poika. Teidän pitäisi nähdä istuttamamme puut —. sata acrea; melkein täysikasvuisia nyt. Mutta toistaiseksi oli vain menoja, ja maan hinnan korot oli maksettava. Siksi olen nyt täällä. Vaimoni olisi seurannut mukana, elleivät pienokaiset ja puut pidättäisi häntä."
Hän katseli auringonkimalteisen jään yli vihreän järven vastarantaa, silmäsi vielä kerran valokuvaa ja sanoi:
"Niin, siinä on nainen, siinä. Hän on kestänyt. Hän ei tahtonut kuolla, vaikka hän oli paljasta luuta ja nahkaa, kun hän rupesi lammaspaimeneksi. Ja laihahan hän on nytkin. Mutta se on kauneinta laihuutta, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun olen palannut täältä ja puut ovat ruvenneet tuottamaan ja lapsukaiset aloittaneet koulunkäynnin, silloin aiomme pistäytyä Pariisissa. Minä en kylläkään ajattele suuria siitä pikkukaupungista, mutta vaimoni on halunnut sinne koko ikänsä."
"Täällä on kultaa, joka maksaa Pariisin-matkanne", vakuutteli Smoke."Ainoa tehtävämme on ottaa se pivoon."
Carson nyökkäsi, ja hänen silmänsä loistivat. "Tietäkääs, meidän farmimme on kaunein hedelmäpuutarha koko Tyynen meren rannikolla. Ilmasto on myöskin hyvä. Siellä säilyvät keuhkomme ikuisesti hyökkäyksiltä. Jos aiotte milloin vetäytyä rauhaan elämän hälinästä, niin pistäytykää meidän laaksossamme, ennen kuin tyyssijanne valikoitte. Entä sen kalat! — Kuulkaahan, oletteko milloinkaan saanut kolmenkymmenenviiden naulan lohta tavallisella onkivavalla? Siinä oli urakka, ennen kuin se oli keinoteltu kuivalle!"
"Minä olen kahdeksantoista kiloa kevyempi teitä", sanoi Carson."Antakaa minun mennä edellä."
He seisoivat rotkon partaalla. Se oli mahtavan iso, runsaan sadan metrin levyinen. Lumi, jota olisi voinut melkein sanoa jääksi, muodosti eräässä kohden sillan sen yli. He eivät voineet nähdä lumiseinämän syvyyttä, vielä vähemmin itse rotkon pohjaa. Silta suli ja kutistui silmissä ja saattoi luhistua millä hetkellä tahansa. Heidän siinä seisoessaan lumipatoutumaa katsellen irtautui puolen tonnin kimpale ja katosi — jonnekin.
"Näyttää pahalta", sanoi Carson ja ravisti pahaenteisesti päätään. "Ja näyttää paljon vähemmän lupaavalta kuin miljoonamies-tulevaisuuteni."
"Mutta meidän on yritettävä", sanoi Smoke. "Ei ole muuta tietä. Shortyn kanssa olen tutkinut maaston kokonaisen mailin alalta. Mutta lumisilta oli paremmassa kunnossa silloin, kun me kuljimme sen yli."
"Yksi kerrallaan, ja minä edellä." Carson tarttui köyteen, jonka Smoke oli käärinyt käsivarrelleen. "Te saatte päästää irti. Minä otan köyden ja hakun. Ojentakaahan kätenne, että pääsen helpommin alas."
Hitaasti ja varovasti hän laskeutui useita jalkoja alempana olevalle lumisillalle ja teki viimeiset valmistelut vaarallista matkaa varten. Kantamuksensa hänellä oli selässä. Kaulansa ympärille hartioilleen hän vyyhtesi köyden, jonka toinen pää oli kiedottu hänen vyötäisilleen.
"Antaisinpa sievoisen osan miljoonastani nyt pystyvälle sillanrakentajalle", sanoi hän, mutta hänen iloinen, hyväntuulinen hymynsä puhui toista. Hän lisäsi: "No, kyllä minä tästä selviän, olenhan kuin kissa."
Hakkua ja pitkää keppiä, joka oli hänen alppisauvanaan, hän kannatti vaakasuorassa asennossa kuin nuorallatanssija. Hän siirsi jalkaansa eteenpäin kokeeksi, veti sen takaisin ja rohkaisi mieltään ruumiillisella ponnistuksella, minkä selvästi näki.
"Se sujuu kyllä hyvin", rohkaisi Smoke. "Minä olen kulkenut tästä ennen. On parasta, että annatte minun yrittää ensin."
"Teidän, joka painatte kahdeksantoista kiloa enemmän!" huudahti pieni mies vastaukseksi. "Minuutin kuluttua olen all right. Olen all right nyt." Ja tällä kertaa tahdon terästäminen vei vain silmänräpäyksen. "Nähkääs, nyt on kysymys Rogue Riveristä ja omenista!" sanoi hän, samalla kun hän siirsi jalkaansa eteenpäin varovasti, vakavasti ja kevyesti ja antoi toisen seurata perästä. Hän jatkoi kulkuaan hyvin hiljaa ja varoen, kunnes oli päässyt kaksi kolmannesta matkasta. Silloin hän seisahtui katselemaan syvennystä, jonka yli hänen oli mentävä ja jonka pohjassa näkyi tuore halkeama.
"Katse suoraan eteenpäin!" komensi Smoke terävästi. "Nyt! Eteenpäin!"
Pieni mies totteli, eikä hän horjunut loppumatkalla. Auringon kalvama vierre kuilun vastareunalla oli liukas, mutta loiva, ja hän keinotteli kapealle harjanteelle, teki täyskäännöksen ja istuutui.
"Nyt on teidän vuoronne", huusi hän. "Mutta kulkekaa pysähtymättä älkääkä katsoko alas. Se juuri oli tehdä minusta lopun. Kulkekaa vain yhteen menoon, siinä koko konsti. Ja nopeasti. Silta on ylen hauras."
Kannattaen keppiään vaaka-asennossa Smoke lähti liikkeelle. Silta veti selvästi viimeisiä virsiään. Hän tunsi narisevan nykäyksen jalkojensa alla, lumijoukko liikahti hiukan, ja sitten tuntui uusi, voimakas nykäys. Sitä seurasi yksi ainoa terävä paukahdus. Hän tiesi, että jotakin tapahtui hänen takanaan. Hän ymmärsi sen Carsonin jännittyneestä ilmeestä, ellei muusta. Altapäin kuului vienoa ja hiljaista veden lirinää, ja aivan huomaamatta Smoken silmät vilahtivat sivulle, kimmeltävää syvyyttä kohti. Mutta hän käänsi ne heti edessään olevan taipalen suuntaan. Kaksi kolmannesta matkasta kuljettuaan hän tuli vajoutumalle. Sen terävät, auringolta säilyneet reunat osoittivat, miten vastikään se oli syntynyt. Hän ojensi juuri jalkaansa astuakseen sen yli, kun se alkoi hitaasti laajeta, ja samalla kuului sarja heikkoja räjähdyksiä. Hän teki nopean harppauksen, pitemmän kuin oli tarkoittanut, mutta kuluneet kengänhokit lipesivät syvänteen vastareunalla. Hän kaatui suulleen ja liukui silmänräpäyksessä vajoutumaan, jossa hänen jalkansa jäivät riippumaan ilmassa, yläruumiin levätessä kepin varassa, jonka hän oli työnnältänyt kainaloonsa kaatuessaan.
Hänen ensimmäinen aistimuksensa oli pahantunne siitä, että valtimo löi niin rajusti, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa kummastelu, että hän ei ollut vajonnut syvemmälle. Hänen takanaan paukkui ja nytkähteli, ja hän tunsi kepin värisevän. Mutta silta kesti vielä, vaikka olikin irtautunut toisesta tukikohdastaan ja murtunut keskeltä, ja se osa, jonka yli hän oli kulkenut, kallistui alaspäin parinkymmenen asteen kulmassa. Hän näki, miten Carson harjanteellaan polki ponnistuskuoppia sulavaan lumeen ja tempaisi köysivyyhden olkapäiltään nopeasti käteensä.
"Odottakaa!" huusi pikkumies. "Älkää hievahtakokaan, muuten luhistuu koko hoito!"
Hän arvioi nopealla silmäyksellä välimatkan, otti kaulahuivinsa, solmi sen köyteen ja jatkoi sen pituutta nenäliinalla, jonka vetäisi taskustaan. Köysi oli tehty jouhi- ja nahkahihnapunoksesta ja oli sekä kevyt että luja. Taitava heitto onnistui ensimmäisellä kerralla, ja Smoke sai köyden käteensä. Hän aikoi kiivetä railosta käsivoimin. Mutta Carson, joka oli kietonut köyden vyötäistensä ympäri, pidätti häntä.
"Kietokaa tekin köysi ympärillenne!" komensi hän.
"Jos syöksyn rotkoon, vedän teidät mukanani", tenäsi Smoke.
Pienen miehen ääni koveni käskeväksi.
"Vaiti!" huusi hän. "Jo äänenne kaikukin saa sillan huojumaan."
"Jos syöksyn…", aloitti Smoke taas.
"Hiljaa! Ette te minnekään syöksy. Tehkää nyt niinkuin sanon. Hyvä — siten — kainaloitten alitse. Lujasti. Nyt! Eteenpäin! Kiivetkää … mutta hitaasti ja varovaisesti. Minä autan lappamalla köyttä tänne."
Smoke oli vielä kahdentoista jalan päässä, kun sillan lopullinen luhistuminen alkoi. Jyskeettä, mutta alituisesti nytkähdellen se vajosi, ja sen kaltevuus kasvoi kasvamistaan keskustaa kohti.
Vyöryn alkaessa Smoke ylettyi iskemään kyntensä rotkon kiinteään, kovaan seinämään, mutta vierivä silta veti hänet takaisin. Carson jarrutti kaikin voimin vastaan, jalat ponnistuskuopissa, ja lappoi köyttä. Se ponnistus pelasti Smoken seinämälle, mutta tempaisi Carsonin hänen tukikohdastaan. Kuin kissa hän käännähti ympäri, tarrautui kynsin hampain jäähän ja antoi liukua rinnettä alas. Hänen alapuolellaan — heidän välillään oli neljäkymmentä jalkaa pingottunutta köyttä — Smoke ponnisteli yhtä ankarasti saadakseen rotkon seinämästä kiinni, ja ennen kuin syvyydestä kuuluva pauhu kuulutti siltavyöryn ennättäneen sinne oli Carson saavuttanut tasapainon, ja hänen ruumiinsa paino auttoi myös Smoken pääsemään omaksi herrakseen.
Kumpikin oli matalassa komerossa, mutta Smoken oli niin matala, että hän olisi liukunut syvyyteen, ellei köydestä olisi ollut hänelle hiukan apua. Hän makasi erään jäävallin kielekkeellä eikä voinut nähdä alas. Meni monta minuuttia, joiden kuluessa he tutkistelivat tilannetta. Pikkumies se ensiksi virkkoi:
"Pitäkää varanne!" — Ja minuuttia myöhemmin: "Jos saatatte kohottautua silmänräpäykseksi ja höllittää köyttä, voin minä kääntyä. Koettakaahan."
Smoke koetti ja riippui sitten jälleen köydessä.
"Voin tehdä sen", sanoi hän. "Sanokaa, milloin olette valmis, ja pitäkää kiirettä."
"Noin kolme jalkaa alempaa saan tukea kantapäilleni", sanoi Carson. "Se käy vilahduksessa. Oletteko valmis?"
Oli vaikea urakka liukua metrin verran alas, kääntyä ja pysähtyä; mutta vielä kovemmalle otti Smoken, sillä hänen oli edelleen maattava suullaan ja pysyteltävä asennossa, mikä kävi joka silmänräpäykseltä raskaammaksi hänen lihaksilleen. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi liukunut syvyyteen, kun köysi kiristyi ja hän näki seuralaisensa kasvot. Hän pani merkille toisen kasvojen keltaisen kalpeuden ja mietti, miltähän hänen oma ihonsa näytti.
"Ä-ä-älkää välit-täkö mi-mi-nusta", sanoi pikkumies hampaat kalisten. "En minä pelkää. Ne ovat vain minun ki-ro-tut her-mo-ni. Mi-mi-nuutin kuluttua olen ta-aas ta-sa-painossa."
Smoke näki hänen kyyröttävän hartiat polvien välissä, vavisten ja poissa suunniltaan, pitäen toisella kädellä köydestä, samalla kun hän toisessa olevalla puukolla hakkasi ja kaivoi jäähän koloja kantapäilleen.
"Carson", sanoi Smoke läähättäen, "te olette karhu, todellinen karhu."
Hymy, jonka hän sai vastaukseksi, oli jähmettynyt ja surumielinen. "En ole milloinkaan kyennyt olemaan korkeilla paikoilla", selitti Carson. "Se lamauttaa minut aina. Ehkäpä suotte, että istun täällä hetkisen ja selvittelen päätäni. Sitten syvennän jalansijojani, niin että voin hinata teidät ylös."
Smoken sydän ailahti lämpimästi. "Kuulkaahan, Carson. Teidän pitää tehdä vain yksi temppu: katkaista köysi. Ette voi millään keinoin saada minua ylös, ja on mieletöntä, että me molemmat tuhoudumme."
"Vaiti!" kuului loukkaantunut vastaus. "Miksi puhutte järjettömyyksiä?"
Smoke saattoi vain huomata, että suuttumus oli hyväksi toisen hermoille. Hänelle itselleen tuotti hermojajäytävää jännitystä se, ettei hän voinut tehdä muuta kuin maata suullaan jäässä koetellen pidellä siitä kiinni.
Puuskuttava ja nopea huuto: "Pitäkää kiinni!" varoitti häntä. Kasvot jäätä vasten painettuina hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen paikoillaan, tunsi köyden löyhtyvän ja tiesi, että Carson oli liukumassa alas häntä kohti. Hän ei tohtinut katsoa ylös, ennen kuin tunsi köyden kiristyvän ja arvasi toisen jälleen pysähtyneen.
"Se kävi sangen helposti", sanoi Carson kalisevin hampain. "Tulin alas toista metriä. Odottakaahan. Minun on hakattava uudet jalkatuet. Jos tuo kirottu jää ei olisi niin sulaa, olisimme jo turvassa."
Pitäen vasemmalla kädellään köyttä niin kireällä kuin oli tarpeen, jotta Smoke pysyi tasapainossa, pieni mies takoi ja iski jäätä oikealla. Meni kymmenen minuuttia.