Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan, matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.
Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt. Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla, muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.
Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa, kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen, jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen, ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.
Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana, jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen, mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.
Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan. Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat. Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun. Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui vastoin Subjenkowin tahtoa.
Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita. Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi. Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista. Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.
Aina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin, aina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli elämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon matkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli voimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä upseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan päästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän keskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan Siperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie oli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se tie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään. Turkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia kärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet muuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan itäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten jälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon mahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut palata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.
Vielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän oli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin. Mutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle jakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei hän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä hän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan. Tovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä seikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita. Verisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki. He olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat kieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat vuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä tällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt hengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven yksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten keväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.
Mutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta toiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut laivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin pitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään muita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien väliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko tappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten lähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot sotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin verisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin kiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia seikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta. Näihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa. Jos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi pari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi Mexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet tavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman järkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset asukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi venhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa, luopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.
Vuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa Mihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt Kuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä Kotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne vaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta, norsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta, kummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään tietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin englantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli oikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka olivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta, Walesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain kaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.
Äärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon, mutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo teräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen pitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He kertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä pedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja valtavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja valkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka tappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat idässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt. Kulkeva huhu vain oli heistä kertonut.
Siinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa päästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita ja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja etäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli kulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan kuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä miehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen suuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi, että nämä molemmat joet olivat samaa jokea.
Subjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli lähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti puoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota, joka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta saapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He kulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen rannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten puolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten lastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun nopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa reunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti varustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta pian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan. Odottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän katoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön kauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli Yukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.
Leirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät kohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän korvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut intiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat he hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että heidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli piiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet painoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo parhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika. Heimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia sateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden kohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.
Niin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli mennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu maahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow oli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa, uikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow näki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin selvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta pahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli vedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että sellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki kahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta siteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle liian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin Makamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka osasi rannikon murretta.
"Oi Makamuk", hän sanoi, "minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja hulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole samanlainen kuin nuo toiset moukat."
Hän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja kosketti sitä halveksivasti varpaallaan.
"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä yksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan lääkkeen teille."
"Minkälainen on tämä lääke?" kysyi Makamuk.
"Se on ihmeellinen lääke."
Subjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua salaisuudesta.
"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu lujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty. Voimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin savikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät kimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän lääkkeen salaisuuden?"
"Annan elämäsi", käski Makamuk tulkin vastata.
Subjenkow nauroi pilkallisesti.
"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani."
Puolalainen nauroi entistä ivallisemmin.
"Päästä irti käteni ja jalkani, ja sitte puhelemme."
Päällikkö antoi merkin. Irti päästyään kiersi Subjenkow paperossin ja sytytti sen.
"Tämä kaikki on turhaa puhetta, sanoi Makamuk. Sellaista lääkettä ei ole olemassa. Se on mahdotonta. Teräaseet ovat pystyvämpiä kuin mitkään voiteet."
Päällikkö epäili, mutta oli kahdella päällä. Hän oli nähnyt niin paljon turkisrosvojen pirunkujeita, jotka olivat tepsineet. Senvuoksi ei hän voinut täydelleen antautua epäilyksen valtaan.
"Annan sinulle elämäsi eikä sinun tarvitse jäädä orjaksi", hän ilmoitti.
"Enemmän!"
Subjenkow näytteli osaansa yhtä kylmästi kuin jos olisi ollut kyseessä tinkiminen ketunnahkan hinnasta.
"Lääke on hyvin suuri. Se on pelastanut elämäni monta kertaa. Tahdon, että minulle annetaan reki koirineen ja kuusi metsästäjää saattamaan minua päivän matkan päähän Mihailowskin linnoituksesta."
"Sinun täytyy pysyä luonamme ja opettaa meille kaikki valkoisten temput", oli vastaus.
Subjenkow kohautti olkapäitään ja vaikeni. Hän puhalteli tupakansavua pakkasilmaan ja katseli tarkkaavasti ison kasakan rauniota.
"Entä mikä tuo on!" sanoi Makamuk äkkiä osoittaen puolalaisen kaulaa, missä heloitti arpi Kamtshatkan mellakoissa saadusta puukoniskusta.
"Lääkkeesi ei olekaan hyvä. Teräase on ollut tehoisampi kuin se."
"Sen iskun antaja oli voimakas mies." Mietittyään hieman Subjenkow jatkoi: "Vahvempi kuin sinä, vahvempi kuin voimakkain metsästäjänne, vahvempi kuin tuo."
Taaskin hän mokkasiininsa kärjellä kosketti kasakkaan, joka hirvittävän näköisenä makasi jo tiedottomana, mutta jonka raadellussa ruumiissa elämä vielä sykähteli.
"Myöskin oli lääke silloin heikkoa, sillä niillä paikoin ei kasvanut eräitä ruohoja, joita täällä näkyy olevan yllin kyllin. Täällä valmistettu lääke on tehokasta."
"Annan sinun lähteä jokea alas", sanoi Makamuk lopuksi, "ja saat reen koirineen sekä kuusi metsästäjää turvaksesi."
"Olet hidas", kuului kylmä vastaus. "Olet loukannut lääkettäni sillä, ettet heti hyväksynyt ehtojani. Katsos, nyt vaadin enemmän. Tahdon sata majavannahkaa." (Makamuk rypisti kulmiaan.) "Tahdon sata naulaa kuivattua kalaa." (Makamuk nyökkäsi myöntyen, sillä kaloja oli runsaasti ja ne olivat halpoja.) "Tahdon kaksi rekeä, toisen itseäni, toisen nahkoja ja kaloja varten. Ja pyssyni pitää minun saada takaisin. Jos et suostu tähän hintaan, niin vähän ajan kuluttua on hinta kalliimpi."
Yakaga kuiskutti jotain päällikölle.
"Mutta mistä tiedän, että lääkkeesi on todella sellaista?" kysyiMakamuk.
"Se järjestyy helposti. Ensin menen metsään —."
Taaskin Yakaga kuiskutti päällikölle ja tämä osoitti merkillä, että hän ei suostu.
"Te voitte lähettää kaksikymmentä metsästäjää mukaani", jatkoi Subjenkow. "Nähkääs, minun on saatava sopivat yrtit ja juuret valmistaakseni lääkkeen. Ja kun sitten olette tuonut reet ja kuormanneet niihin kalat, majavannahkat ja pyssyn sekä valinneet kuusi metsästäjää minua saattamaan, niin sitten, kun kaikki se on valmis, niin minä hieron lääkettä niskaani ja panen pääni tuohon pölkylle. Voimakkain metsästäjänne saa sitten iskeä kirveellä kolmasti niskaani. Sinä itse saat antaa ne kolme iskua."
Makamukilta jäi suu auki, siksi valtava oli tämä viimeinen ja ihmeellisin turkisrosvojen taikatemppu.
"Mutta kuitenkin", lisäsi puolalainen nopeasti, "jokaisen iskun jälkeen täytyy minun saada hieroa uutta lääkettä. Kirves on raskas ja terävä ja vahinkoa tahdon karttaa."
"Saat kaikki, mitä pyysit", huudahti Makamuk innoissaan. "Ryhdy heti lääkettä valmistamaan!"
Subjenkow salasi riemunsa. Hänen pelinsä oli epätoivoinen eikä yhtään virhettä saanut sattua. Hän puheli ylpeästi:
"Taaskin sinä vitkastelit. Lääkettäni on loukattu. Loukkauksen hyvittämiseksi on sinun annettava minulle tyttäresi."
Hän osoitti tytärtä, kauhean vastenmielistä oliota, jolla oli kaihi toisessa silmässä ja välkkyvä torahammas suupielessä. Makamuk kiukkusi, mutta puolalainen pysyi kylmän rauhallisena kiertäen uuden paperossin ja sytyttäen sen.
"Kiiruhda", hän kehoitti. "Jollet suostu nopeasti, niin vaadin lisää."
Näitä sanoja seuranneen hiljaisuuden aikana synkkä pohjolan maisema haihtui pois hänen katseiltaan. Hän näki taaskin synnyinmaansa ja Ranskan ja katsahdettuaan torahampaiseen tyttöön hän muisti toisen tytön, laulajattaren ja tanssijattaren, jonka hän oli tuntenut ollessaan nuorukaisena ensi kertaa Pariisissa.
"Mitä varten tahdot tytön?" kysyi Makamuk.
"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas." Subjenkow katseli tyttöä tarkkaan muka arvostellen: "Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni arvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi."
Taaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen hyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä, mutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista kohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää koskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden, sai hänet säpsähtämään.
"Olkoon menneeksi", sanoi Makamuk. "Tyttö lähteköön kanssasi jokea alas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä."
"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen", vastasi Subjenkow teeskennellen huonosti salattua aristelemista.
"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä metsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan tarpeita lääkkeeseen."
Puolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi lääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies voinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.
"Muuten", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien sekaan, "sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan lääkettä."
"Mutta miten voisin hänet surmata?" järkeili Makamuk. "Lääke suojelee häntä."
"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut", vastasiYakaga. "Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat.Silloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.Tahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi."
Päällikkö nyökkäsi päätään. "Sinä olet viisas, Yakaga. Jos hänellä ei ole muita taikatemppuja, niin surmaamme hänet sitten."
Subjenkow ei kuluttanut aikaa turhaan lääketarpeita kootessaan. Hän valitsi, mitä käsiin sattui, kuten kuusen neulasia, pajun parkkia, tuohikappaleen ja karpaloita, joita hän kaivatti metsästäjillä lumen alta. Muutamia jäätyneitä juuria lisäksi ja varasto oli täysi, minkä jälkeen palattiin takaisin leiriin.
Makamuk ja Yakaga istua kyyröttivät hänen vierellään tarkasti painaen mieleensä, miten paljon hän kutakin ainetta pani kiehuvaan vesipataan.
"On tarkkaan katsottava, että karpalot joutuvat pataan ensiksi", selitteli Subjenkow.
"Ja, niin, vielä yksi asia, miehen sormi. Kas niin, Yakaga, annapa kun leikkaan sormesi!"
Mutta Yakaga pisti kädet selkänsä taakse ja väänti pahasti naamaansa.
"Aivan totta, pikkusormi tänne!" komenteli Subjenkow.
"Yakaga, anna hänelle sormesi!" määräsi Makamuk.
"Tuolla on lumessa sormia yllin kyllin", murahti Yakaga osoittaen lumella viruvia kuoliaaksi rääkättyjen miesten tähteitä.
"Sen täytyy olla elävän miehen sormi", huomautti puolalainen.
"Sitten saat elävän miehen sormen." Yakaga kumartui ja sivalsi sormen kasakalta.
"Hän ei ole vielä kuollut", ilmoitti hän heittäen verisen sormen puolalaisen jalkoihin. "Ja hyvä sormi se onkin, kun se on noin suuri."
Subjenkow heitti sen tuleen padan alle ja alkoi hyvin juhlallisesti hyräillä ranskalaista rakkauslaulua hämmennellen keitostaan.
"Ilman näitä taikasanoja olisi lääke tehoton", hän selitteli. "Sanoissa piilee suurin voima. Kas noin, nyt se on valmis."
"Lausu sanat hitaasti, että minäkin ne oppisin", käski Makamuk.
"Sitten kokeen jälkeen. Kun kirves on kolmasti kimmahtanut niskastani, opetan sinulle salaiset sanani."
"Mutta jos lääkkeesi ei olekaan tehokasta?" kysäsi Makamuk huolissaan.
Subjenkow käännähti häneen suuttuneena.
"Lääkkeeni on aina hyvää. Ja jos se ei ole hyvää, niin tee minulle kuten noille toisillekin. Leikatkaa minusta kappale kerrallaan, niinkuin tuostakin miehestä", sanoi hän osoittaen kasakkaa. "Nyt on lääke jäähtynyt. Ja nyt hieron sitä niskaani laulaen nämä toiset taikasanat."
Hyvin juhlallisesti hän viritti "Marsellaisen" säkeen hangaten samalla huolellisesti niskaansa ilkeänhajuisella liemellä.
Huudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman elinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen päästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään, kun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin nykäyksin.
Subjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli kuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.
"Tämä ei käy päinsä", hän lausui. "Lopeta hänet ja sitten teemme kokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!"
Sen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.
"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa kirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun."
Makamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi suuri kappale.
"Hyvin näkyy käyvän." Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien kasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli piirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi kerran vanginneet hänet Varsovassa. "Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi! Käyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa! Ja katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa ponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi."
Hän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä koirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi henkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.
"Missä on tyttö?" kysyi puolalainen. "Tuokaa hänet rekien ääreen, ennenkuin koe tehdään!"
Kun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä pölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät vuodet olivat todella väsyttäneet hänet.
"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk", hän sanoi. "Iske ja iske lujasti!"
Subjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä piilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi ylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se katkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn. Ällistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta pursuavasta ruumiista.
Kauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen selvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli heidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt kidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään nauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli vetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä. Yhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää painuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi Makamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi häntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle ja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi kertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla iskulla Nolatun kädestä.
"Kuka oli Nolattu?" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten kysyvän. "Niin, Nolattu", vastattaisiin, "jonka nimi oli aikoinaan Makamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki."
El-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen ollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä kesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin lähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen intiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä tyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista ja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.
El-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli tulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja uskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen suonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti hän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri siitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.
Mutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti milloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän sisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi luomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan ympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.
Mutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli Pyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan ainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat yksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien tuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.
Vuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle. Kun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa päämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan täydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja keskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli likainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen. Takkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän katsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.
"Veljesi on kuollut", hän sanoi lyhyesti.
El-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin hämärästi. "Isäsi on vanha mies ja yksinäinen", jatkoi sanantuoja. "Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä kasvosi."
Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.
"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.
Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat turhia.
Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien hoitelemana.
Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä El-Soon lähtiessä.
Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä vierasvaraisuutta ja syöminkejä.
Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti. Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys, keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja laulussa.
El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään, mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen askeleensa kiinteälle maaperälle.
Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta. Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten heimojen päälliköitä — englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja — yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita, läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.
El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita voitiin siten kantaa.
Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan loukannut.
Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat, terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine, värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien, antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille ilmeen.
Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään, mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä, syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä edelleenkin juhlan ohjaajana.
Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon tuhlaavia elintapoja — se tapahtui silloin, kun hän juuri oli riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet — mutta moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi pingoittunut kunniantunto.
Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja, supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut, niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk. Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen viriävän uuteen liekkiin.
Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä, ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin rannoilla.
Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti, mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa suuren talon ylläpitoa varten.
Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa. Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä. Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai vaikean yskimispuuskan.
Se oli raju yö ja tuntien vieriessä sekä pilanaurun kaikuessa kuolema yhä tiukensi otettaan. Silloin Klakee-Nah lähetti noutamaan Porportukia. Ja Porportuk saapui ulkoa paukkuvasta pakkasesta moittivin silmin katsellen pöydällä olevia liha- ja viinimääriä, jotka hän oli maksanut. Mutta kun hän katseli punoittavan kasvorivin sivuitse pöydän toiseen päähän ja keksi El-Soon, niin hänen silmissään leimahti liekki ja hetkeksi moitteentunne haihtui.
Hänelle tehtiin tilaa Klakee-Nahin vierelle ja lasi asetettiin hänen eteensä. Omin käsin Klakee-Nah kaatoi lasiin tulista juomaa. "Juo!" hän huudahti. "Eikö se ole hyvää?"
Ja Porportukin silmiin kihosi vesi hänen nyykäyttäessään päätään ja maiskauttaessaan huuliaan.
"Milloin olet kotonasi saanut sellaisen ryypyn?" Klakee-Nah kysyi.
"En tahdo kieltää, että tämä juoma on hyvää vanhalle kurkulleni", Porportuk sopersi vastaukseksi puhuen verkkaisesti ehtiäkseen täydentää ajatuksensa.
"Mutta se maksaa kovin paljon", riemahti Klakee-Nah jatkaen hänen ajatustaan.
Porportuk säpsähti pöydässä räjähtänyttä naurua ja hänen silmissään oli ilkeä liekki. "Olimme yhdessä poikina, samanikäisiä", hän lausui. "Sinun kurkkuasi puristaa kuolema. Minä olen vielä hyvissä voimissa."
Pahanenteinen murina kohosi seurueen keskuudesta. Klakee-Nah ryki melkein tukehtumaisillaan ja vanhat orjat takoivat häntä hartioihin. Henkeä haukkoen hän selvisi kohtauksesta ja kohotti kätensä vaimentaakseen uhkaavan melun.
"Sinä olet sammuttanut tulenkin liedestäsi, koska puut maksavat liian paljon!" hän kiljasi. "Sinä olet tukahduttanut elämän. Eläminen on liian kallista ja sinä et ole tahtonut maksaa siitä vaadittua hintaa. Elämäsi on ollut kuin maja, mistä tuli on sammunut ja jonka lattialla ei ole vuodehuopia." Hän antoi orjalle merkin täyttää lasi, jonka hän sitten kohotti. "Mutta minä olen elänyt. Ja minun elämäni on aina ollut lämmintä, sinun ei milloinkaan. Totta on, että sinä elät kauan. Mutta pisimmät yöt ovat kylmiä miehen väristessä valveilla. Minun yöni ovat olleet lyhyitä, mutta minun on ollut lämmin nukkua."
Hän tyhjensi lasin. Orjan vapiseva käsi ei tavoittanut sitä sen pudotessa lattialle sirpaleiksi. Klakee-Nah kallistui taaksepäin huohottaen, katsellen juomaveikkojen huulille kallistuvia laseja ja hymyn kareillessa suun ympärillä suosionosoitusten johdosta. Merkin saatuaan koetti kaksi orjaa auttaa häntä takaisin pystyyn istumaan. Mutta he olivat heikkoja, Klakee-Nahin yläruumis oli valtavan suuri ja kaikki neljä vanhaa miestä vapisivat ponnistuksesta auttaessaan häntä pystyyn.
"Mutta kumpikaan ei ole elänyt oikealla tavalla", hän jatkoi. "Ja meillä, Porportuk, sinulla ja minulla, on muita asioita tänä iltana. Velat ovat ikäviä seikkoja ja minä olen velkaa sinulle. Miten suuri on velkani?"
Porportuk etsi muistilistan lompakostaan. Hän pyyhkäsi silmälasejaan ja alkoi: "Ensiksi elokuussa 1889 hyväksymäsi vekseli, 300 dollaria. Sen korkoja ei ole kertaakaan maksettu. Sitten seuraavana vuonna 500 dollarin vekseli. Se sisällytettiin kaksi kuukautta myöhemmin kirjoitettuun tuhannen dollarin paperiin. Sitten on —."
"Lörpöttelyä koko luetteleminen!" Klakee-Nah huudahti kärsimättömästi:"Pääni vain menee siitä sekaisin ja kaikki ajatukseni hämmentyvät.Lopullinen velka! Tasaisin luvuin! Miten suuri se on?"
Porportuk tarkasteli muistilistaansa. "Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria, seitsemänkymmentäviisi senttiä", hän luki huolellisen tarkasti.
"Tasoita se kuudeksitoistatuhanneksi", sanoi Klakee-Nah ylhäisesti. "Epätasaiset luvut ovat niin epämukavia. Ja sitten — ja juuri tämän vuoksi olen antanut noutaa sinut — kirjoita minulle uusi, kuudentoistatuhannen dollarin vekseli, hyväksyn sen. Korkoprosentti on samantekevä. Kirjoita se niin suureksi kuin haluat ja merkitse vekseli maksettavaksi tulevassa elämässä, kun tapaan sinut kaikkien intiaanien Suuren Isän nuotiolla. Silloin vekseli maksetaan. Sen lupaan. Se on Klakee-Nahin sana."
Porportuk oli ällistyneen näköinen ja äänekäs nauru kajahti saattaen huoneen tärisemään. Klakee-Nah kohotti kätensä. "Ei", hän huusi. "Se ei ole pilaa. Puhun vakavissani. Juuri sitä varten sinut noudatin, Porportuk. Kirjoita vekseli!"
"Minulla ei ole liikesuhteita tulevan elämän kanssa", Porportuk vastasi hitaasti.
"Etkö luule tapaavasi minua Suuren Isän luona!" Klakee-Nah kysyi.Sitten hän lisäsi: "Minä olen varmasti siellä."
"En ole liikesuhteissa tulevaan elämään", toisti Porportuk happamesti.
Kuoleva katseli häntä avoimen ihmettelevästi.
"En tunne ensinkään tulevaa elämää", selitti Porportuk. "Olen tämän maailman liikemies."
Klakee-Nahin kasvot kirkastuivat. "Se johtuu siitä, että sinulla on ollut kylmä öisin nukkuessasi", hän nauroi. Mietittyään hetken hän jatkoi: "Sinulle on velka suoritettava tässä maailmassa. Minulla on vielä tämä talo. Ota se ja polta velkakirja tuon kynttilän liekissä."
"Talo on vanha eikä se ole velan arvoinen", vastasi Porportuk.
"Entä Twisted Salmonilla olevat kaivokseni?"
"Niissä ei ole milloinkaan kannattanut työskennellä", kuului vastaus.
"Sitten osuuteni höyrylaivasta 'Koyokuk'. Minä omistan siitä puolet."
"Laiva on Yukonin pohjassa."
Klakee-Nah säpsähti. "Niin, unohdin. Sehän hukkui viime keväänä jäiden lähtiessä." Hän mietti jonkun aikaa lasien seisoessa pöydällä koskemattomina ja koko seurueen odottaessa hänen sanojaan.
"Siis näyttää siltä, että olen velkaa sinulle rahaerän, jota en voi maksaa… tässä maailmassa?" Porportuk nyökkäsi ja silmäsi pöydän toiseen päähän.
"Sinä, Porportuk, olet siis nähtävästi huono liikemies", jatkoi Klakee-Nah ilkamoiden. Mutta Porportuk vastasi empimättä: "En, vielä on yksi koskematon tae."
"Mitä!" huudahti Klakee-Nah. "Onko minulla vielä omaisuutta? Missä, sano, ja se on sinun ja olkoon velka kuitattu!"
"Tuolla se on." Porportuk osoitti El-Soota.
Klakee-Nah ei ymmärtänyt. Hän tuijotti yli pöydän, siristi silmiään ja tuijotti uudelleen.
"Tyttäresi, El-Soo — hänet tahdon ja sitten olkoon velka kuitattu.Poltan velkakirjan tuon kynttilän liekissä."
Klakee-Nahin suuri rinta kohosi ja laski raskaasti. "Ha! ha! — mikä pila! — ha! ha! ha!" hän nauroi homeerisesti. "Ja sinun kylmä vuoteesi ja tyttäresi, jotka ovat tarpeeksi vanhoja El-Soon äidiksi! Ha! ha! ha!" Taas sai hän vaikean yskimiskohtauksen ja vanhat orjat takoivat hänen selkäänsä. "Ha! ha!" alkoi hän sitten uudelleen ja sai kohtauksen toistamiseen.
Porportuk odotti kärsivällisesti maistellen viiniä lasistaan ja silmäillen pöydän kahden puolen istuvan seurueen kasvoja. "Puheeni ei ole pilaa", hän lopuksi sanoi. "Tarkoitan täyttä totta."
Klakee-Nahin pää selvisi ja hän katsahti Porportukiin. Sitten kurottautui hän ottamaan lasiaan, mutta ei ulottunut. Orja ojensi sen hänelle ja täysi viinilasi lennähti vasten Porportukin kasvoja.
"Heittäkää hänet ulos!" jyrisi Klakee-Nah juomatovereilleen, jotka odottivat innokkaina kuin koiraparvi metsästäjän merkkiä. "Ja kieritelkää häntä lumessa!"
Kiljuvan ja meluavan joukon poistuttua ovesta Klakee-Nah antoi merkin orjilleen ja vapisevina nämä auttoivat hänet seisomaan. Suorana seisten hän otti vastaan palaavat juomaveikot, lasi kädessä kehoittaen heitä juomaan maljan lyhyelle yölle, jolloin miehen on lämmin nukkua.
Klakee-Nahin perunkirjoitus oli nopeasti tehty. El-Soo kutsui kauppa-aseman kirjanpitäjän, pienen englantilaisen, Tommyn, avukseen. Pesässä oli pelkästään velkoja, langenneita vekseleitä, kiinnitettyä omaisuutta, sekä arvokasta että arvotonta. Vekselien ja kiinnityksien haltija oli Porportuk. Tuon tuostakin Tommy nimitteli häntä ryöväriksi tarkastaessaan korkoeriä.
"Onko se laillinen velka, Tommy?" kysyi El-Soo.
"Se on ryöväystä", vastasi Tommy.
"Mutta kuitenkin se on velka", El-Soo toisti.
Talvi meni menojaan ja alkukevät myöskin, mutta yhä olivat Porportukin saatavat maksamatta. Tämä tapasi El-Soon usein ja selitteli hänelle laveasti, kuten isällekin, miten velka voitaisiin kuitata. Myöskin hän toi mukanaan vanhoja poppamiehiä selvittämään El-Soolle, että häntä ikuisesti painaisi isänsä kirous, jollei velkaa maksettaisi. Kerran sitten tällaisen kohtauksen jälkeen El-Soo teki lopullisen ilmoituksen Porportukille.
"Sanon Teille kaksi seikkaa", El-Soo lausui. "Ensiksi: en ikinä tule vaimoksenne. Muistakaa se! Toiseksi: Teille maksetaan kuusitoistatuhatta dollaria viimeistä senttiä myöten."
"Viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä", oikaisi Porportuk.
"Isäni sanoi kuusitoistatuhatta", oli El-Soon vastaus. "Ja ne Teille maksetaan."
"Miten?"
"En tiedä miten, mutta keinon kyllä keksin. Ja nyt saatte mennä, elkääkä kiusatko minua enää. Jos sen teette" — hän pysähtyi keksiäkseen sopivan rangaistuksen — "jos sen teette, niin kieritytän Teitä lumessa vielä kerran, niin pian kuin lunta ensi kerran sataa."
Tämä tapahtui kevään alkupuolella ja vähää myöhemmin El-Soo valmisti yllätyksen. Pitkin Yukonia Chilcootilta joen suuhun saakka, metsämajalta metsämajalle, syrjäisimpiin seutuihin asti, kulki sana, että kesäkuussa, lohen alkaessa nousta, aikoi Klakee-Nahin tytär El-Soo myydä itsensä julkisella huutokaupalla saadakseen Porportukin saatavat maksetuksi. Turhaan häntä koetettiin kiellellä. Pyhän Yrjön aseman lähetyssaarnaaja yritti häntä taivuttaa, mutta sai vastauksen:
"Vain siitä, minkä olemme Jumalalle velkaa, tehdään tili tulevassa elämässä. Minkä olemme velkaa ihmisille, se kuuluu tähän maailmaan ja tässä maailmassa se on maksettava."
Akoonin koettaessa vaikuttaa häneen hän vastasi:
"Rakastan sinua, Akoon, se on totta. Mutta kunnia on rakkautta korkeampi, ja mikä tytär minä olisin, jos tahraisin isäni nimen?"
Sisar Albertakin teki varta vasten pitkän matkan Pyhältä Ristiltä ensimäisellä laivalla, mutta ei hänkään saavuttanut sen parempaa tulosta.
"Isäni kulkee synkissä ja loppumattomissa metsissä", sanoi El-Soo. "Ja hänen täytyy kulkea valittaen kadotettujen sielujen tavoin, kunnes velka on maksettu. Sitten ja vasta sitten hän pääsee Suuren Isän majaan."
"Ja uskotko sinä sellaista?" kysyi sisar Alberta.
"En tiedä", vastasi El-Soo, "mutta se oli isäni usko."
Sisar Alberta kohautti olkapäitään osaamatta sanoa mitään.
"Kukapa tietää muuta kuin sen, että kaikki, mihin itse uskomme, on totta?" jatkoi El-Soo. "Ja miksi ei? Teitä varten saattaa tulevassa elämässä olla taivas ja harppu. Isälleni on siellä suuri maja, jossa hän saa yhtä mittaa istua juhlimassa Jumalan kanssa."
"Entä sinulle?" kysyi sisar Alberta. "Minkälainen on tuleva elämä sinulle?"
El-Soo vitkasteli, mutta vain hetken. "Minä toivoisin vähän kumpaakin", hän lausui. "Toivoisin näkeväni siellä Teidän kasvonne samoinkuin isänikin."
Huutokauppaa varten määrätty päivä valkeni. Tana-naw'n asemalla oli vilkas liike. Tapansa mukaan olivat heimot kerääntyneet odottamaan lohen nousua ja kuluttivat aikaansa tanssien ja iloiten, tehden kauppaa ja tarinoiden. Vielä oli siellä tavanmukainen vilinä seikkailijoita, kauppiaita ja kullanetsijöitä sekä lisäksi paljon valkoisia, jotka olivat saapuneet harvinaisen tapauksen herättämän uteliaisuuden ja mielenkiinnon kannustamina.
Kevät oli ollut pitkä ja kolea, minkä vuoksi lohet nousivat hitaasti. Tästä johtuva viivytys vain lisäsi ihmisten uteliaisuutta. Kun sitten huutokauppapäivä tuli, ei Akoon enää jaksanut kestää jännitystä. Hän teki julkisesti juhlallisen ilmoituksen, että se mies, joka ostaisi El-Soon, olisi heti paikalla kuoleman oma. Heiluttaen winchester-kivääriään hän antoi kuulijainsa arvata, mistä kuolema aiheutuisi. El-Soota hänen menettelynsä suututti. Mutta Akoon ei ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan, vaan kiiruhti kauppa-asemalle hankkimaan lisää ampumatarpeita.
Ensimäiset lohet saatiin klo 10 illalla ja puoliyön aikaan aloitettiin huutokauppa. Se pidettiin Yukonin korkealla rantaäyräällä. Aurinko oli pohjoisessa, juuri taivaanrannan alapuolella värjäten taivaan kalpean punertavaksi. Ihmisiä oli tungoksena töyryn korkeimmalle kohdalle sijoitetun pöydän ja kahden tuolin ympärillä. Etualalla oli useita valkoisia miehiä ja eräitä päälliköitä. Ja ensimäisten joukossa, hyvin näkyvällä paikalla, seisoi Akoon pyssy kädessä. El-Soon pyynnöstä oli Tommy saapunut huutokauppaa toimittamaan, mutta alkajaispuheen piti El-Soo itse tehden selkoa myytävistä tavaroista. Hän oli heimonsa päälliköntyttären loistavassa, barbarisessa kansallispuvussa seisoen tuolilla, että kaikki voisivat hänet hyvin nähdä.
"Ken tahtoo ostaa vaimon?" hän kysyi. "Katsokaa minua. Olen 20-vuotias ja neito. Tahdon olla hyvä vaimo sille miehelle, joka minut ostaa. Jos hän on valkoinen, niin pukeudun valkoisten naisten tapaan. Jos hän on intiaani, niin pukeudun kuten" — hän pysähtyi hieman — "intiaanivaimo. Osaan itse valmistaa pukuni, ommella, pestä ja korjata ne. Kahdeksan vuoden aikana minua opetettiin siihen Pyhän Ristin lähetysasemalla. Osaan lukea ja kirjoittaa englanninkieltä ja soitan urkuja. Myöskin osaan aritmetiikkaa ja algebraa jonkun verran. Minut myydään korkeimman tarjouksen tekijälle ja hänelle kirjoitan kauppakirjan itsestäni. Unohdin sanoa, että laulan oikein hyvin enkä ole eläessäni ollut sairas. Painoni on satakolmekymmentäkaksi naulaa. Isäni on kuollut eikä minulla ole ainoatakaan sukulaista. Ken tahtoo ostaa minut?"
Hän katsoi ihmisjoukkoa säihkyen rohkeutta ja astui alas tuolilta. Tommyn pyynnöstä hän nousi tuolille uudelleen tämän noustessa toiselle pitämään toimitusta.
El-Soon ympärillä seisoivat hänen isänsä vanhat orjat. Vanhuuden köyristäminä ja vapisevina he, menneen polven edustajat, hievahtamatta tarkastelivat nuoremman polven puuhia. Ihmisjoukon ensi rivissä oli muutamia Eldoradon ja Bonanzan kuninkaita ja heidän rinnallaan pari murtunutta, keripukin turvottamaa kullanetsijää. Keskellä joukkoa näkyi vilkasliikkeinen, villisilmäinen intiaaninainen ylisen Tana-naw'n syrjäkulmilta. Rannikkoseudun kiertelevä sitka-intiaani seisoi rinnan Lake le Bargen puolelta saapuneen stickin kanssa ja takalistolla oli puolisen tusinaa ranskalaisia matkailijoita omassa ryhmässään. Kaukaa kuului tuhatlukuisten lintuparvien häipyvä kirkuna pesimäpaikoilta. Pääskyset kiisivät vettä hipuen pitkin Yukonin tyyntä pintaa ja kultarintakerttu lauloi. Piilossa olevan auringon säteet tunkeutuivat vinosti tuhannen mailin päässä palavasta metsästä levinneen savun läpi muuttaen taivaan synkän punertavaksi maanpinnan punertuessa heijastuneesta valosta. Sama punainen hehku oli myöskin kaikkien saapuvillaolijoiden kasvoilla ja se teki kaikki kummallisen ja salaperäisen näköisiksi.
Tarjoukset alkoivat hitaasti. Sitka-intiaani, joka oli vasta puoli tuntia sitten tänne saapunut muukalainen, tarjosi sata dollaria äänessään luottava sävy ja näki hämmästyksekseen Akoonin kääntävän pyssynsä piipun häntä kohti. Tarjoukset jatkuivat. Eräs Tozikakatin intiaani, luotsi, tarjosi 150 dollaria ja hetken kuluttua eräs ylämaasta karkoitettu peluri koroitti tarjouksen kahteensataan. El-Soota harmitti, hänen ylpeyttään oli loukattu. Mutta sitäkin rohkeammin hän vain katseli joukkoa.
Katsojien keskuudessa syntyi rauhatonta liikehtimistä Porportukin tunkeutuessa etualalle. "Viisisataa dollaria!" hän huusi kuuluvalla äänellä silmäten sitten ympärilleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt.
Hän aikoi käyttää suurta omaisuuttaan nuijana vaimentaakseen kaiken kilpailun jo heti alussa. Mutta yksi matkailijoista, joka katseli El-Soota säihkyvin silmin, koroitti tarjouksen sadalla dollarilla.
"Seitsemänsataa!" vastasi Porportuk empimättä.
Ja yhtä nopeasti tuli: "Kahdeksansataa" matkustajalta.
Silloin Porportuk heilautti uudelleen sotanuijaa. "Tuhat kaksisataa!" hän huudahti. Ilmeisesti pahoilla mielin matkailija hellitti. Korkeampia tarjouksia ei tehty. Tommy ponnisteli kehotellen, mutta ei saanut ketään innostumaan.
El-Soo puhui Porportukille: "Tekisitte viisaasti, Porportuk, jos punnitsisitte tarkoin tarjouksenne. Oletteko unohtanut, mitä Teille sanoin, etten ikinä tule vaimoksenne!"
"Tämä on julkinen huutokauppa", hän vastasi. "Ostan Teidät ja teemme kauppakirjan. Olen tarjonnut tuhat kaksisataa dollaria. Te tulette minulle halvaksi."
"Kirotun halvaksi!" kiljasi Tommy. "Mitäpä se tekee, vaikka olenkin huutokaupan toimittaja? Ei se estä minua tekemästä tarjousta. Koroitan sen tuhanteen kolmeensataan."
"Tuhat neljäsataa", oli Porportukin tarjous. "Ostan Teidät — sisarekseni", kuiskasi Tommy El-Soolle ja jatkoi ääneen: "Tuhat viisisataa!"
Kahdessa tuhannessa ryhtyi yksi Eldoradon kuninkaista leikkiin ja Tommy väistyi.
Kolmannen kerran Porportuk heilautti varallisuusnuijaansa koroittaen yhdellä kertaa viisisataa dollaria. Mutta se koski Eldorado-kuninkaan ylpeyteen. Häntä ei niin vain voitaisi säikäyttää. Ja hän koroitti lisää viisisataa.
El-Soon hinta oli nyt kolmetuhatta. Porportuk nosti sen kolmeentuhanteen viiteensataan ja ihmetteli suu auki, kun Eldorado-kuningas lisäsi vielä tuhat dollaria. Uudelleen Porportuk koroitti viidelläsadalla ja ällistyi yhäkin enemmän Eldorado-kuninkaan nostaessa vielä tuhannella.
Porportuk oli raivoissaan. Hänen ylpeytensä oli pelissä ja hänen voimaansa vedottiin, sillä voima oli häneen nähden samaa kuin rikkaus. Heikkouden häpeää hän ei ottaisi kantaakseen koko maailman nähden. El-Soo itse jäi syrjäseikaksi. Pitkinä vuosina ja kylminä öinä saituudella tehdyt säästöt olivat nyt valmiit tuhlattaviksi. El-Soon hinta oli noussut kuuteentuhanteen. Porportuk koroitti sen seitsemäksi. Ja sitten nousi hinta tuhat dollaria kerrallaan, niin nopeasti kuin miehet ehtivät tehdä tarjouksensa. Neljässätoistatuhannessa kilpailijat pysähtyivät hengähtämään.
Sitten tapahtui odottamatonta. Vielä raskaampi nuija heilahti. Alkaneella väliajalla oli ennenmainittu peluri keinottelumahdollisuuksia haistaen muodostanut yhtiön tovereittensa kanssa tarjoten kuusitoistatuhatta dollaria.
"Seitsemäntoistatuhatta", sanoi Porportuk heikosti.
"Kahdeksantoistatuhatta", lisäsi kuningas.
Porportuk kokosi voimansa: "Kaksikymmentätuhatta".
Yhtiö luopui. Eldorado-kuningas koroitti tuhannen, Porportuk vastasi. Ja heidän tehdessään tarjouksia Akoon kääntyi toisesta toiseen, puoleksi uteliaana, puoleksi uhkaavana, ikäänkuin nähdäkseen, minkälainen mies hänen on tapettava. Kun kuningas valmistautui tekemään seuraavaa tarjoustaan, oli Akoon tunkeutunut lähemmäksi ja kuningas päästi revolverin vyöstään, ennenkuin sanoi:
"Kaksikymmentäkolmetuhatta."
"Kaksikymmentäneljätuhatta", jatkoi Porportuk. Hän naurahti ilkeästi, sillä varmuus, jolla hän koroitti, oli lopultakin alkanut horjuttaa kuningasta.
Viimemainittu siirtyi lähelle El-Soota tarkastaen tätä huolellisesti ja pitkään.
"Ja viisisataa", sanoi hän lopuksi.
"Kaksikymmentäviisituhatta", nosti Porportuk.
Kuningas katseli tovin pudistaen päätään. Sitten hän katsahti vielä kerran ja lausui vastahakoisesti: "Ja viisisataa."
"Kaksikymmentäkuusituhatta", pamautti Porportuk.
Kuningas pudisteli päätään karttaen Tommyn kehoittavaa katsetta. Tällä välin oli Akoon siirtynyt lähemmäksi Porportukia. Sen huomasi El-Soon valpas silmä, ja sillä aikaa kuin Tommy koetti saada Eldorado-kuninkaan koroittamaan tarjousta, hän kumartui kuiskuttamaan orjan korvaan. Ja Tommyn sanojen, "kaksikymmentäkuusituhatta, ensimäinen — kaksikymmentäkuusituhatta, toinen — kaksikymmentäkuusituhatta —" kaikuessa ilmassa orja meni Akoonin viereen ja kuiskutti vuorostaan jotain tälle. Akoon ei osoittanut pienimmälläkään merkillä kuulleensa viestiä, vaikka El-Soo tarkkasi häntä huolissaan.
"Kolmas!" lopetti Tommy. "Korkein tarjous on Porportukin, kaksikymmentäkuusituhatta dollaria."
Porportuk vilkasi Akooniin arkaillen. Kaikkien silmät kohdistuivatAkooniin, mutta tämä ei hievahtanutkaan.
"Tuokaa vaaka!" sanoi El-Soo.
"Suoritan maksun kotonani", epäsi Porportuk.
"Tuokaa vaaka!" toisti El-Soo. "Maksu on suoritettava täällä kaikkien nähden."
Kultavaaka noudettiin kauppa-asemalta ja Porportuk poistui asuntoonsa palaten mukanaan mies, kantaen selässään kultahietaa hirvennahkaisissa pusseissa. Myöskin oli hänen mukanaan toinen mies, jolla oli pyssy kädessään ja joka ei katsonut minnekään muualle kuin Akooniin.
"Tässä ovat velkakirjat ja kiinnitykset", sanoi Porportuk, "viisitoistatuhatta yhdeksänsataa kuusikymmentäseitsemän dollaria seitsemänkymmentäviisi senttiä."
El-Soo otti ne vastaan sanoen Tommylle: "Ne on laskettava kuudeksitoistatuhanneksi."
"Jää vielä kymmenentuhatta dollaria maksettavaksi kullassa", vastasiTommy.
Porportuk nyökkäsi ja aukaisi pussien suut. Seisten rantatöyryn reunalla El-Soo repi paperit kappaleiksi ja lähetti ne leijailemaan Yukoniin. Mittaaminen alkoi, mutta keskeytyi heti.
"Luonnollisesti seitsemäntoista dollaria", oli Porportuk sanonutTommylle vaakaa aseteltaessa.
"Kuusitoista dollaria", vastasi El-Soo terävästi.
"Kautta maan on tapana laskea kullan hinnaksi seitsemäntoista dollaria unssilta", väitti Porportuk. "Ja tämä myös on kauppasuoritus."
El-Soo nauroi: "Se on uusi tapa. Se on päässyt käytäntöön tänä keväänä. Viime vuonna ja sitä ennen on hinta ollut kuusitoista dollaria unssi. Kun isäni velka tehtiin, oli se kuusitoista dollaria. Kun hän kauppa-asemalla osti tavaroita Teiltä saamallaan kullalla, annettiin hänelle unssista jauhoja kuudentoista dollarin arvosta eikä seitsemäntoista. Ja senvuoksi on Teidän maksettava minulle unssi kuudestatoista eikä seitsemästätoista dollarista." Muristen suostui Porportuk jatkamaan mittaamista.
"Punnitkaa se kolmeen osaan, Tommy!" määräsi El-Soo. "Tähän tuhat dollaria, tähän kolmetuhatta ja tähän kuusituhatta."
Mittaaminen oli hidasta puuhaa ja sen kestäessä kaikki seurasivat tarkoin Akoonin liikkeitä.
"Hän vain odottaa, kunnes maksu on suoritettu", sanoi joku. Sanat kulkivat miehestä mieheen ja kaikki uskoivat ne todeksi odottaen jännityksellä, mitä Akoon sitten tekisi. Myöskin Porportukin pyssymies odotti vahtien Akoonia.
Punnitseminen oli suoritettu loppuun ja kultahiekka oli pöydällä kolmena tummankeltaisena kekona. "Isäni on velkaa yhtiölle kolmetuhatta dollaria", sanoi El-Soo. "Ottakaa se, Tommy, yhtiön puolesta. Ja tässä, Tommy, on neljä vanhaa miestä. Tunnette heidät. Ja tässä on tuhat dollaria. Ottakaa se ja pitäkää huolta siitä, etteivät nämä vanhukset tarvitse milloinkaan olla nälässä eivätkä tupakan puutteessa."
Tommy kokosi kullan pusseihin. Kuudentuhannen dollarin edestä jäi pöydälle. El-Soo työnsi kauhan kultakekoon ja siroitti sisällön äkkinäisellä liikkeellä Yukoniin kultaisena kuurona. Porportuk tarttui häntä ranteeseen, kun hän toisen kerran työnsi kauhan kekoon.
"Kulta on minun", El-Soo sanoi rauhallisesti.
Porportuk hellitti otteensa hammasta purren ja synkin silmin katsellen, kun hän jatkoi kullan kylvämistä virtaan, kunnes pöytä oli tyhjä.
Kaikkien huomio oli kiintynyt Akooniin ja Porportukin miehellä oli pyssynpiippu kyynärtaipeessa, sormi liipasimella ja pyssynsuu tähdättynä kyynärän päässä seisovaan Akooniin. Mutta Akoon ei hievahtanut.
"Laittakaa kauppakirja kuntoon", sanoi Porportuk äreästi.
Ja Tommy valmisti kauppakirjan, jonka mukaan mies nimeltä Porportuk sai kaikki oikeudet naiseen nimeltä El-Soo. El-Soo kirjoitti nimensä asiakirjaan ja Porportuk taivutti sen pannen sen lompakkoonsa. Äkkiä hänen silmänsä välähtivät ja kiihkeästi hän kääntyi El-Soohon päin puhuen:
"Mutta minä en maksanut isänne velkaa. Teistä minä maksoin hinnan. Kun Teidät myytiin, oli se nykyhetken kauppaa eikä viimevuotista tahi vieläkin vanhempaa. Niistä kultaunsseista, jotka Teistä annoin, maksetaan nyt kauppa-asemalla seitsemäntoista dollarin edestä jauhoja eikä kuudentoista. Olen menettänyt dollarin kultakin unssilta, yhteensä kuusisataa kaksikymmentäviisi dollaria."
El-Soo mietti hetkisen ja huomasi tehneensä erehdyksen. Hän hymyili purskahtaen sitten nauruun.
"Olette oikeassa, minä erehdyin. Mutta myöhäistä on sitä enää oikaista,Te maksoitte ja nyt on kulta mennyttä. Teidän ajatusjuoksunne olihidas. Vahinko on Teidän. Järkenne ei kulje nopeasti nykyisin,Porportuk. Te alatte olla vanha."
Porportuk ei vastannut. Pälyen hän silmäsi Akooniin ja huomasi olevansa turvassa. Hänen huulensa painautuivat tiukasti yhteen ja julmuus kuvastui hänen kasvoissaan. "Tulkaa", sanoi hän sitten, "menemme majaani".
"Muistatteko, mitkä kaksi seikkaa sanoin Teille keväällä?" kysyi El-Soo liikahtamatta paikaltaan.
"Pääni olisi täynnä naisten puheita, jos säilyttäisin ne mielessäni", vastasi Porportuk.
"Sanoin Teille, että saisitte saatavanne", El-Soo jatkoi tasaisesti."Ja myöskin sanoin Teille, etten ikinä tule vaimoksenne."
"Mutta sen sanoitte, ennenkuin kauppakirja oli tehty." Porportuk pisti kätensä taskuun, missä asiakirja oli. "Olen ostanut Teidät kaikkien nähden. Te olette minun. Ette kieltäne, että olette minun."
"Olen Teidän", sanoi El-Soo vakavasti.