Mutta mitäpäs ollakaan? Kävi ihan kuin edelliselläkin kerralla.
Nyt meni mies poloinen vanhimman veljensä luo. Tämäkin puolestaan suri veljensä kohtaloa ja kiitokseksi saamastaan lahjatalosta antoi veljelleen taikavaippansa.
— Pue se yllesi ja mene linnaan. Kenties saat sieltä tavarasi takaisin — neuvoi vanhin veli.
Poika liikkui nyt linnassa kuin konsanaan henki, jota ei nähdä. Hän kulki kuninkaantyttären ohitse, avasi vaatekaapin ja kallisarvoisten kalujen kätkön, mutta ei löytänyt kadonnutta kukkaroa eikä liinaa.
Sitten pysähtyi hän ovipieleen ja ääneensä tervehti prinsessaa.Prinsessa lipeäkieli siitä kohta luikkaroimaan:
— Kuinka sinä, kultuseni, olet täällä enkä sinua näe! —
— Jaa-a! Kyllä minä olenkin sellainen mies, että voin muuttua miksi vain haluan — vastasi poika melkein ylpeänä. Siihen prinsessa viekastellen:
— Minä olen viisas ja osaava, mutta taidatpa sinä sentään olla suurempi minua. Kyllä me olemme luodut toisiamme varten. Miksikä sinä taas toistamiseen karkasit luotani ja jätit minut ikävääni? —
— Tottahan minun täytyi henkeni uhalla paeta sotamiestenne käsistä — vastasi poika pahoin mielin. Ja sitten hän taas selitteli, miten hän saattoi olla näkymättömänä linnassa.
— Näytä hyvä mies minullekin sitä vaippaasi. Tahdon mennä isäni luo ja sanoa hänelle, ettei ikinään saa laskea julmia sotamiehiä minun kamariini. —
Ja tapahtui, että poika taaskin unohti prinsessan viekkauden ja luovutti tälle veljeltään saamansa lahjan.
Prinsessa meni, mutta antoi lukita ovet salpaan. Sitten lähetti hän sotilaat pieksemään ovia ja käski heidän haastaa kovaa uhkan kieltä poika poloiselle.
— Tämä on pahennuksen päivä sinulle, joka uskallat taikoinesi tunkeutua armomme asuntoon! Ilman armoa joudut nyt päätäsi lyhemmäksi. —
Niin huusivat sotamiehet oven takaa. Ja silloin poika poloinen hädissään repi verhot prinsessan ikkunoista ja laskeutui niistä kiertämänsä köyden avulla ikkunan kautta kadulle.
Jälleen murhe mielessään käveli hän kaupungilla. No, olipa satamassa suuri vierasmaalainen laiva. Hän meni kapteenin puheille ja myi itsensä kuudeksi vuodeksi laivan palvelukseen. Mutta muutaman päivän perästä nosti meri mahtinsa esille sellaisella voimalla, että laiva pirstoutui palasiksi ja koko miehistöstä hän ainut pelastui raakapuun turvissa sumuisen saaren rantaan.
Kuivailtuaan vaatteensa alkoi hän etsiä saaresta ihmisiä, tai jos sattuisi jotain syötävää, sillä oli kova nälkä. Joutuipa siitä suuren omenapuun luo. Hän pudotti yhden nyrkin kokoisen omenan ja söi suihinsa. Mutta se oli taikapuu, jonka hedelmä muutti hänet valkeaksi hevoseksi. Käveli kompuroi siitä neljin jaloin. Söi toisen omenan ja siitä kasvoi sellainen sarvikiehkura hänen otsaluuhunsa, että sai pujotteleida puiden lomitse.
Tulipa siitä jo tosi tuska eteen. Hän huomasi nyt selvään, miten tuo taikakaluja lahjottanut ukko toteutti uhkauksensa.
Vihdoin joutui hän pienen omenapuun luo. — Ei käy hullummin kuin on käynyt, jos syön tuostakin. — Niinpä söi hän pikkuisen omenan. Kohta tipahtivat sarvet tiehensä. Söi toisen. Karvapeite vieri selästä, kylkien päältä ja kaikkialta. Hän oli uudelleen päässyt ihmiseksi.
Poika säilytti muistissaan ne merkilliset omenapuut. Eihän sitä tiennyt, mitä saattoi vielä elämässä tapahtua.
Kävellen siellä aikaa kuluttaessaan osuttaa hän eräässä kohden kumoon kaadetun venheen. Sen alla oli naisen vaateparsi ja kaksilokeroinen kori. Mies puki vaatteet yllensä, otti korin käsivarrelleen ja poimi sen lokerot täyteen omenia, toiseen suuresta toiseen pienestä puusta. Sitten purjehti hän merille ja kolme vuorokautta tuulen ajelemana oltuaan joutui taas kuninkaan kaupungin rantaan.
Linnansa parvekkeelta näki kuninkaan tytär kohta, kuinka outo alus toi rantaan kauniita omenia. Hän antoi palvelijansa mennä niitä ostamaan. Mutta kun niiden hinta oli sata ruplaa kappaleelta, ei palvelija tohtinut ostaa enempää kuin kaksi suurinta omenaa. Sitä saalistaan läksi hän kiireellä kiidättämään kiihkeästi odottavalle prinsessalle. Mutta omenain myyjä lykkäsi venheensä vesille ja purjehti muille markkinoille.
Tuskin olivat omenat ehtineet prinsessan ovelle kun hän töytäsi vastaan ja alkoi syödä rouhtaa niitä suihinsa. Ahmaisi ensimmäisen ja alkoi ihmehtiä, mikä hänestä oli tullut. Mutta hän uskoi uneksivansa ja söi toisenkin.
Nyt seisoi hän keskilattialla valkoisena hevosena, jonka otsaa kattoi kauhistuttava sarvikiehkura. Siitä suuri suru ja häätymätön hätä linnaan ja koko kuninkaan kaupunkiin. Kuningas viipymättä etsimään parannuskeinoja. Hän antoi kuuluttajain julistaa kaikkialla, että mistä ikinä löytyisi taituri, joka voisi muuttaa rakastettavan prinsessan jälleen ihmiseksi, sen olisi viipymättä tultava kuninkaan puheille. Tehtävässään onnistuva saisi valtaistuimen ja puolisokseen taudista parannetun tyttären. Vieläpä antoi kuningas käskyn porttinsa vartijoille, että kuka hyvänsä yöllä tai päivällä ilmestyisi portille ja ilmottaisi olevansa tohtori, sen oli esteettä annettava käydä sisälle.
Ensimmäiseksi tietysti koettivat linnan omat, sitten kaupungin ja valtakunnan vieraiden seutujen taitoniekat onneaan. Mutta he eivät onnistuneet tehtävässään. Kun he yrittivät sahata sarvihaarukoita tuon valkean hevosen otsasta, kasvoi sahatun haarukan sijalle yhä uusia.
Viimein osui viesti omenakauppiaankin korviin. Päättipä siitä hänkin pistäytyä kuninkaan tytärtä tervehtimässä. Hän hankki tohtorin pukimet, kulki kuninkaan linnaan ja ilmotti olevansa se mies, jota oli kauan kaivattu saapuvaksi.
Kuningas ihastui ikihyväksi miehen vakuutuksista, että hän ainoa saattoi tehdä taiat, joihin toiset eivät olleet kyenneet. Ja kun mies valitteli, että pitkä matkansa oli niellyt varoja niin, ettei ollut enää riittävästi lääkkeiden ostoon, antoi kohta taiturille viisisataa ruplaa.
Sitten vaati mies vielä lupauksen, ettei ketään saanut laskea kamariin, missä parannuskeinoja koeteltiin, kuuluipa sieltä minkälaista ääntä tahansa. Kuningas panikin sotilaat ladatuin asein vartioon ovien ulkopuolelle, millä aikaa taituri oli käynyt linnan puiston perukassa kätkemässä poveensa punotun vitsapatukan. Sitten sulkeutui hän kuninkaantyttären komeroon.
Tällä kertaa seisoi voittajana köyhä sotamies pahan prinsessan luona, mikä oli hänet kolmesti viekkaudella pettänyt. Hänet valtasi sääli nähdessään onnettoman kuninkaantyttären.
— Olette tehnyt vääryyttä, armollinen prinsessa, kun olette saanut osaksenne tällaisen rangaistuksen, — tiedän mä —, sanoi taituri tyynellä arvokkuudella.
— Minä en ole tehnyt kirpullekaan vääryyttä! — vakuutti rangaistu prinsessa röyhkeästi.
— Vai niin, mutta missä on erään köyhän sotamiehen rahakukkaro? — vastasi taituri ja kopahutti patukalla valkean hevosen, prinsessan, kavioon. Siitä heti hevonen rukoilemaan armoa, että taituri hellittäisi taikansa.
— Ei, ennenkuin olet tunnustanut suuret virheesi ja vääryytesi — vakuutti parantaja puolestaan ja kopahutti toiseenkin kavioon. Vihdoin heltisi kovettunut kuninkaantytär tunnustamaan ottaneensa eräältä pojalta rahakukkaron.
— Arvasinhan tuon! — sanoi taituri ja antoi pienestä omenasta palasen rangaistulle prinsessalle. Heti tipahtikin kappale sarvia pois, eikä uusia tullut tilalle.
— On vielä vikoja, joita ette tahdo tunnustaa. Sanokaa kaikki, niin teidän käy hyvin — kehotti taituri. Mutta prinsessa suuttui ja kielsi mitään muita vikoja olevan. Taituri kopahutti kolmanteen kavioon. Nyt jo tunnusti prinsessa ryöstäneensä pöytäliinankin. Sitten sai hän puolet pienestä omenasta. Koko sarvien puolikas putosi pois ja hän muuttui puoli ruumiiltaan kauniiksi ihmiseksi.
Enempää ei prinsessa halunnut niskoitella, vaan tunnusti arvelematta myöskin ryöstäneensä taikavaipan, saaden taiturilta tunnustuksensa palkaksi kokonaisen pienen omenan. Mutta suurin palkka oli kuitenkin se, että rangaistuksen kahle kirposi kokonaan ja hän seisoi entistään ihanampana, ilmi elävänä prinsessana köyhän sotamiehen edessä. Sotamiehellä oli nyt yllään taitavan tohtorin vaateparsi, mutta prinsessan kultakoristeisten silkkivaatteiden alla sykki nöyrä ja rehellinen sydän, joka oli oppinut karttamaan vääryyttä.
— Tuo köyhä sotamies, joka seisoi kerran vahdissa isäsi linnan portinpielessä ja jolle myöhemmin paljon vääryyttä teit, olen juuri minä. Mutta minun uskollisuuteni ja rakkauteni ei ole vieläkään pettänyt. Sen vuoksi toivon, että vapaasta tahdostasi tarjoat minulle rakastettavan kätesi. —
Prinsessa kiitti ja kumarsi. Hän luovutti kaikki ihmeelliset esineet takaisin, mutta köyhä sotamies lahjoitti nyt ne prinsessalle.
— Pidä ne arvokkaina tallessa, ja kun kuulet valtakunnassasi sattuvista onnettomuuksista, niin lahjota ne rakkaudessa niille, jotka ovat tosi avun tarpeessa. —
Sitten otti sotamies prinsessaa kädestä, astui arvokkaasti kuninkaan eteen ja otti vastaan hänen isällisen siunauksensa.
Hänet asetettiin valtaistuimelle. Yli valtakunnan vietettiin kuninkaallisena hääpäivänä riemujuhlaa ja itse linnassa pidettiin niin yltäkylläiset häät, että minullekin niissä tarjottiin seulalla sokerista ja medestä valmistettua viiniä!
Sen pituinen se.
Satu saunan synnystä.
Elelipä kerran jossain Uralin itärinteillä jättiläinen, joka oli ottanut kohtalaisen työntaakan hartioilleen. Hän, näet, vihastuneena siitä, ettei jaksanut kavuta vuoren yli, oli päättänyt mukiloida tantereen tasalle tuon harjujonon kymmenet kukkulat, saadakseen nähdä, mitä niiden tällä puolen olisi.
Siinä hän sitten raatoi ja rehki niin, että turpeiden mäiske ja kallioiden jyske kuului yli yhdeksän peninkulman, kun hän niitä nakkeli edestään. Hän teki työtä ahkeraan kuin muurahainen ja söi kuin murjaani. Otuksia koppoi jätti elävältä kouraansa ja pisteli poskeensa. Sitten einehdittyään paneutui pitkäkseen päivää paistattelemaan. Ja tosiaankin: makailipa siinä mies semmoinen, että kun hänellä oli päänalusenaan Uralin kukkula, niin jalkaterät tapailivat Ob-joelle asti. No, niissäpä oli oivallinen silta Siperian samoojille joen yli astua!
Mutta eräänä päivänä tunsi tämä uros outoa vilunpuistatusta jättiläisruumiissaan. Päivän työ oli jo tehty eikä enää jaksanut uusista ponnistuksista hikeä hankkia.
Silloin mietti mies keinoja vilua vastaan. Hän harppasi aina Tyynen meren saarten tulivuorilta asti tulta lainaamassa. Sytytti siellä suuren tervasruhon tulivuoren aukossa ja kantoi tuon tulisoihdun työmaalleen. Viritti siinä sitten sellaisen roihun, että puoli Pohjoista Jäämerta hikoili kuuman tuskissa ja koko pohjan taivas punersi lieskan loimusta. Tästä säikähtyneinä meidän maamme hiidet ja menninkäiset suin päin kovaa kilpajuoksua pakenivat aina Lapin onkaloihin asti, missä ne vieläkin piiloaan pitävät.
No, jäähtynyt jättiläis-Ukko lämmittelihe siinä lietensä loimussa, käänteli laiskasti kylkiään ja tunsi lämmön siunattua suloa. Ajanoloon kuumenivat myöskin kallioiden kyljet niin, että ne alkoivat hehkua. Mutta tästäpä lämpeni ilma ja alkoi virtailla ylöspäin. Sivusta käsin, sieltä Siperian aukeilta aroilta, painalti puhurinsa jäinen alhaalla oleva ilma ja tunkeusi täyttämään ilmattomaksi jäänyttä jättiläisen ympäristöä. Niin aiheutui mahtava myrskytuuli, joka toi tullessaan Siperian sumut ja sadepilvet.
Vesi putosi pilvistä virtana niin jättiläisen hartioille kuin kuumentuneille kallioillekin. Myrskytuuli puolestaan pieksi vuoren rinteellä kasvaneita puita niin, että niiden latvat virpoivat höyryävällä liedellä lojuvan jättiläisen hartioita. Uros oihki ja äännähteli, käänti kylkeä ja toista, mutta ei malttanut leikistä luopua, sillä hän tunsi siinä saavansa nuorteutta työn jäykistämiin jäseniinsä.
Seuraavana iltana teki jättiläinen samanlaisen roihun ja joutui yhtä kuumaan kylpyyn.
Tätä iltaihannettaan käytteli hän sitten aikansa kuluksi ja vartalonsa voitimeksi aina elämänsä loppuun asti ja siirtipä tuon löylyleikkinsä vielä perintönä pojilleenkin.
Näiltä perivät sen taian Uralin tälle puolen pääsneet urohot ja käyttävätkin uutteraan sitä iltailoa hyväkseen.
Mutta kun he olivat pienempiä eivätkä voineet virittää sellaista roihua, joka olisi tuottanut tuulen ja saanut puut pieksemään heitä, vangitsivat he kuumennetusta kiukaasta heltiävän höyryn neljän hirsiseinän sisälle ja koppoivat kouraansa koivunoksia, joilla he sitten mielensä mukaan hartioitaan hosuivat.
Taidatpa osaltasi sinäkin sen ihanan iltailon touhut tuntea?
Hyvän enkelin työ.
Isä oli ollut koko viikon huolissaan. Hän oli useana iltana seisonut pitkän aikaa pihaportilla ja tähyillyt Rimpisuon takaista metsänrintaa ja siitä sitten arvelevasti päätään pyöräyttäen astellut äänettömästi tupaan.
— Paha onni on tulossa — sanoi hän hitaasti äidille eräänä heinäkuun lauantai-iltana, kun äiti kutsui hänet saunaan lähtemään.
— Mistä se paha onni tulee? — ehätti silloin Sirkka kysymään ja hyppäsi isän viereen penkille.
— En tiedä, lapseni, sen kotipaikkaa. Eiköhän se vain sentäänkin tule tuolta suon takaa. —
— Tietääkö isä, minkänäköinen se on? — tahtoi Sirkka yhä hartaammin kysellä.
— Sitäkään en osaa selittää. Sen vain tiedän, että se on voimakas ja kulkee näkymättömänä, mutta jättää jälkensä nähtäviksi. —
— Eikö sille kukaan mahda mitään? —
Sirkka oli asettanut toisen kätensä poskelleen ja näytti miettivän jotakin tärkeää kysymystä. Isä vastasi hänelle:
— Tuskinpa muut kuin Jumalan hyvä enkeli. Ihmiset ovat koettaneet usein mitellä voimiaan sen kanssa, mutta monesti ovat he joutuneet tappiolle. Paha onni on voimakas. —
— Eivätkö he sitten ole pyytäneet hyvää enkeliä avukseen? —
— Kyllä, mutta toisinaan paha onni voittaa hyvän enkelinkin voiman.Mutta mitä sinä, lapsukaiseni, nyt niin mietit? —
— Jos asetettaisiin suon tähän laitaan korkea aita, ettei paha onni pääsisi yli ja niin vahva, ettei se saisi sitä särjetyksi, tai kaivettaisiin syvä ja leveä jättiläiskanava halki suon. Eihän se paha onni toki jaksaisi siitä yli hypätä — selitti Sirkka, koettaen lohdutella huolestunutta isää. Oli hänestä toki ihmeellistä, ettei isä, joka oli viisas ja väkevä ja joka jaksoi kaataa isot puut ja vieritellä jättiläiskiviä pellolta, voinut voittaa pahaa onnea.
— Lapsi kulta! — sanoi isä hyvin totisena. — Aita ja muut esteet eivät pahaa onnea pidätä. Se lentää harmain siivin sinisen illan jäähtyvässä autereessa. Se kutoo raskaan taikaverkkonsa maan uumenissa ja nostaa sen sitten tuhansin näkymättömin käsin asumusten ja ihmisten ympärille. Sillä on lukemattomia apureita suon hetteessä ja laaksojen liepeillä, sellaisia apureita, jotka pelkäävät auringonsäteitä ja avaruuden lauhkeita tuulia. Milloin näitä ei ole liikkeellä, silloin paha onni apureineen yrittää tehdä tuhojaan. Ensi yönä näyttää taas niiden työn aika olevan käsissä. —
Sirkka juoksi pihaportille ja koetti etsiä silmin samaa suuntaa, johon isä oli katsellut. Mutta hän palasi pettyneenä takaisin ja yhytti isän rappusilla.
— Eipäs siellä näy missään oudompaa kuin ennenkään. Voi, kun vain tietäisin, mitä tietä se tulee, niin pyytäisin Jumalan enkelin avukseni ja kääntäisin takaisin sen pahan vieraan! —
— Pyydä vain hyvää enkeliä työhön! Enkeli kyllä tuntee pahan onnen mutkikkaat polut ja salaisimmatkin suunnitelmat. Muuta sinä et kykene tekemään… Mutta katsos tuota! — isä kiirehti äitiäkin katsomaan.
— Katsokaa ruispellon pintaa! Siihen koskee jo jokin salainen tuska. Korsi seisoo suorana ja tähkä värisee kuin kuolemaansa itkien. Pahan onnen enne leijailee ilmassa. Voi, meitä poloisia korvenraivaajia! —
Isän hartiat nytkähtivät kouristavan tuskan käsissä ja hän kääntyi hitaasti perheestään poispäin ja läksi väsyneesti saunaa kohti.
Mutta Sirkka juoksi tallin vierustaa sinne päin, missä ruishalmeen kärki ojentui Rimpisuota tapaamaan. Hän painui polvilleen ja kouristi sylin täydeltä rukiin korsia puoleensa.
— Rakas Jumalan enkeli! Levitä valkeat siipesi isän viljelyksien yli! Sirota siunauksen paistetta pahan onnen silmiin, että se eksyy tiellään ja pakenee korpeen, missä ei ole ihmisten koteja. Kuulethan, hyvä enkeli, tämän hartaan huutoni? Amen! —
Kun Sirkka nousi seisoalleen, näki hän, miten alavampi puoli pellosta oli väsyneen näköinen. Sieltä kuului hiljaista helinää, kuin aaveiden taikahuilun soitto. Mutta ylempänä nytkähteli korsi ja toinen.
Tämä oli varmaan hyvän enkelin ja pahan onnen välistä kamppailua! Tuolla pujottelihe paha vieras rukiin halki ja liikutteli korsia! Kunpa ei edes tuonne pellon alaosaan asti olisi osannutkaan mennä!!
Hän rukoili uudestaan isän ja äidin tähden, itsensä tähden ja kaikkien ihmisten tähden. Paha onni oli saatava karkotetuksi, se kun tuotti tuskaa ja herätti huolestumista.
Mutta kun hän kiiruhti kartanolle, näki hän isän pitelevän äitiä kädestä.
— Missä sinä, rakas Sirkkamme, olit? — huusi isä jo vastaan kysymyksen.
— Minä koetin etsiä pahan onnen tietä, — vastasi Sirkka.
— Vai niin, mutta löysitkin hyvän enkelin. Kiitä Jumalaa siitä, niinkuin me juuri tässä äidin kanssa. —
— Mutta paha onnihan voitti taaskin hyvän enkelin. Katsokaahan vain!Eikö se jo olekin tuossa aitovierellä asti? Halki halmeen se saapui. —
— Nyt sinä erehdyt! — ja isän ääni oli heleän kirkas. — Sinä et näe, miten hyvän enkelin siipi siuhuu ilmassa. Se sivelee rukiimme tähkiä ja vuodattaa niihin siunauksen varjelevaa voimaa. Paha onni on käännetty takaisin ja työmme palkka on pelastettu. —
Sitten selitti isä, että ruis liikkui, koska hyvä enkeli herätti herkän yötuulen jalkeille. Se on pahan onnemme voittoisin vastustaja.
— Hyvä oli sittenkin, vaikka pieni ala viljelystä osaksi viottuikin. Enimmän osanhan pelasti hyvä enkeli viljelijäin vaivain palkaksi. Ja jos hyvän enkelin apua olisi ehditty oikeaan aikaan Sirkan sydämen hartaudella rukoilla, olisi ehkä kaikki ollut pelastettavissa. — Näin ajatteli isä itsekseen.
Niin käy elämässä. Osan vie paha onni siitä syystä, että ihmiset ovat hitaita etsimään varjelevaa apua ja alttiita epätoivoon ja tappion pelkoon. Ja mitä enemmän he karttavat rukouksen kultaporttia, josta siunaus astuu sisälle, sitä lähemmäksi joutuvat he niitä mutkikkaita salateitä, joilla paha onni väijyy ja ansoineen odottelee ihmisen elämää ja hänen työnsä tuloksia.
Lapinmaan ihmeitä.
Tämä tapahtui viime kesänä, kun minä Lauri Mekastajan kanssa liikuinPohjan pitkillä perillä.
Olimme juuri laskeutumassa Ounasvaaralta alas katseltuamme siellä Lapin tuhansien tunturien ihmemaata ja ikävöityämme sinne hyväin joulutonttujen satulinnaan, kun samassa tarpoo rinnettä vastaamme vieras. Eipä hän ollut liioin aikamiehen peukaloa pidempi, mutta parta oli pojalla sellainen, että oikein pelotti. Silloinkos Lauri Mekastaja hyrähti hiljaa nauramaan ja kohotti kunnioituksesta peukaloisen parralle hattuaan. Hän oli näet monta kertaa harmitellut sitä, ettei hänelle ottanut parta leukaan kasvaaksensa.
No, mutta elähän muuta! Tuopa kunnioitus kelpasi vieraalle. Hän remahti kohta rennoksi kuin rieskamaito ja pyysi oitis, että saisimme hänelle lausua hartaimman toivomuksemme ja se tulisi täytetyksi. Mitäs siinä muuta kuin ilmotimme haluavamme saada ilon lentää Lapin aavain ilmain alle itse Joulu-ukon upeaan linnaan!
Peukaloinen kopahutti kepillään sokerinvalkeaa kiveä, jollaisia Ounasvaarassa on yllin kyllin, ja tuossa tuokiossa lensi läpi ilman kultainen venhe hopean hohtavin siivin. Siinä parhaat perämiehet ja vierasten henkivartijat.
Rits, rats! — ja niin kulki kultainen aluksemme korkeiden kukkulain yli kuulaassa autereessa sinne, missä kesällä on pitkä päivä ja talvella väririkas yö.
Lopuksi laskeutui alus kauniissa kaaressa kahden kallion lomaan, jossa oli raskas rautaportti ja punamekkoiset portinvartijat. Mutta olipa siinä muutakin! Portin takapuolella kimalteli kuparinruskea vuorenholvi, ja sitä valaisivat seitsemää auringon hajoitettua väriä kuvastavat jättiläissoihdut.
Tuskin olimme ehtineet ihmehtiä tätä värikyllyyttä, kun liekit loivat kauniin kaaren portin päälle ja siihen selvisi sanelma:
Ken kiltti lie, sen sisään vie tään holvin väririkas tie.
Vasta nyt huomasin, että venhe, jossa olimme ajaa hyrränneet, oli tehty kultapitoisista kallionliuskareista. Työhön oli ottanut osaa tuhannen tonttua, ja viljalti voimia ja aikaa oli siihen saatu uhrata.
Näytti siltä, kuin meitä ei olisi aiottu ensinkään ottaa vastaan. Mutta heti, kun henkivartija oli piipittänyt pillillään, remahtivat rautaportit selkosen selälleen ja kaksi pipolakkista kumartelevaa tonttua vei meidät porttiholviin. Kylläpä oli sopuisaa seuraa! Vikkelät veitikat nauroivat niin iloista naurua, että saattoi nähdä sen taikavoimasta kuparinkylmään kallioseinään syntyvän tuhansittain tuoksuvia ruusukiehkuroita.
Sitten tapahtui jotain tavatonta. Kallioseinästä aukeni ovi, jonka takaa tontut ottivat esiin vihreät verkahousut, tulipunaiset mekot, parahiksi päähämme soveltuvat pipolakit ja kultaiset kengät. Vikkelästi ja taidolla ne pantiin päällemme. Toinen hessun tessu siveli kädellään Lauri Mekastajan leukaa, ja siihen siinä silmänräpäyksessä kasvoi polviin asti ulottuva hopeanharmaa parta. Mekastajan täytyi nauraa ihan katketakseen sitä kunniaa, että hänelläkin nyt oli oikein aikamiehen leuka.
Sitten alkoi ihmeellinen retkemme hohtavan holvikäytävän halki. Tuskin sieti silmiään auki pitää, niin oli kiiltoa ja koristuksia. Päämme päällä riippui pitkinä tikarinterän tapaisina puikkoina vihreän hohtava jää, molemmin sivuin välkkyi maidon valkea kvartsiitti, johon oli aseteltu kultakiteitä kiiluviksi tähdiksi. Joka puolensadan metrin päässä oli sininen kaariovi ja sen yllä outokielinen kirjotus. Kaukaa, niinkuin tuhansien silkkiliinojen takaa, helkkyi hieno soitto, joka sopeutui mukavasti marssintahtiin.
Pysähdyimme vihdoin monikulmion muotoiseen aukioon. Sen keskellä oli paksu pylväs, johon seinäin ja kaarikaton yhtymäkohdasta tuli tuhansittain hopealankoja joka suunnalta. Hopealangoissa riippui miljoonittain pienen pieniä tiukuja. Ne olivat kuin jäähelmiä, mutta tonttuairut selitti niiden olevan puhtainta kultaa, joka ainut tonttupoikain pienten käsien työtä. Jokainen Tonttulaan otettu punamekkoinen oli saanut ensitöikseen valmistaa sellaisen ja joka joulun edellä saa kukin heistä tehdä yhden lisää.
Tässä aukiossa oli sadottain ovia ja niiden otsakaarissa kirjotuksia. Mutta ilman vaivaa sai selvän, että nuo runsaat ovet olivat jaetut kymmeneen eri ryhmään. Airut selitti kunkin ryhmän olevan yhtä maakuntaamme varten. Aivan suoraan keskuksessa oli valtaovi. Kokonainen seinä puhdasta kultaa, missä säteilivät maakuntaimme vaakunat, koulutalot ja lasten leikkitarhat. Keskustaan oli leikattu kaksi lumivalkoista enkelin kuvaa, joista kumpikin kantoi kädessään lapsen sydäntä.
Airut kirjotti sormellaan pari sanaa oven kohdalle hopeanhohtoiseen lattiaan ja silloin hiljaa liukuen aukeni ovi.
Ah, enpä saata sanoin selittää, mikä näky kohtasi katseemme! Ääretön avaruus ympärillä ja kuvaamaton korkeus päämme päällä. Siellä ylhäällä hehkui ja hohti aivan kuin revontulten täyttämä taivas, mutta tuon näkyvän täytyi olla käsin tehtyä, sillä sydänkesällä eivät revontulet näy.
Ympärillä vaihtelivat vuoroin tunturien huiput ja vuoripurot. Niiden välissä oli kuin jättiläistalot muodostuneet kauniiseen järjestykseen ladotuista lahjoista. Tuhannen tonttua puuhasi parhaillaan lahjapaketteja latoen, ja jossain tuolla takana vieri virtana tonttulasten lauma lahjoja tuoden.
Melkein keskiosassa näkyi kuusien ympäröimänä itsensä Joulu-ukon valtaistuin. Se oli kuin puhtainta lunta hopeakitein koristeltuna. Ja siinä se hyvä ukkeli istui hienosti hymyillen ja selaili suurta kirjaansa. Istuimen edessä oli kahdessa kaaressa sata tonttua, jokainen ahkerasti kynäänsä käyttäen Ukon sanelun mukaan.
Mutta hartaan työnsä oli tuo viisas vanhus valmis keskeyttämään meidät nähdessään. Nousi arvokkaalla tyyneydellä, astui alas ja ihan kättä käppäsi meille molemmille. Mekastaja oli aivan pyörtyä siitä suuresta rakkaudesta, mitä Joulu-ukko hänelle osotti. Ukki otti pojan polvelleen ja siitä syliinsä sujahutti kuin isä lapsensa.
Siinä sitten rupateltiin kuulumiset ja kummat. Ja oikeinpa juhla-ateriatkin saimme syödä. Niin maukasta poron maitoa, palvattua lihaa, meden makeaa limppua ja päälle päätteeksi linnan omassa puutarhassa kasvaneita mesikoita hunajan kera.
Näkemästämme oli paljon meille ennestään tuttua. Onhan niin usein luettu kertomuksia tonttujen kiireistä, heidän järjestetystä työstään, siitä tarkasta muistiinmerkinnästä, mitä vuoden varrella lasten elämästä, heidän hyvistä ja pahoista teoistaan toimitetaan ja muusta sellaisesta. Mutta saimmepa nähdä sitäkin, mitä emme olleet ikinä edes uneksineet.
Kun Mekastaja syvään kumartaen kysäsi, että miten on mahdollisia arvoisan Joulu-ukon tietää tuhansien lapsien nimet ja kodit ja ilman muuta osata määrätä heille toiveittensa mukaiset lahjat, nauraa hykersi Ukkeli viisaan varovaisuudella ja sitten vastasi:
— Oikein helppoa, aivan kuin itsestäänhän se käy. Katsoppas, poju kulta, nyt tarkkaan! —
Ukkeli painalti pientä nappulaa. Heti syntyi seinään aukeama, josta liukui esille neliömetrin kokoinen kirja. Sen ylitse sivahutti Ukkeli hanhensulkakynänsä, lehdet kääntyivät ja kynän kärkeä kohti kohosi paperineliö, jossa Mekastaja näki oman kuvansa.
— Jahah, Karjalan maakunta, Viipurin kaupunki, Mallaskatu 15 —
— Se löytyi näin helposti — ilmotti Ukkeli. Sitten hän kuiskasi jotakin ja heti pyörähti takimmaisesta kaaresta kymmenes kirjuri, tarttui Mekastajan käsipuoleen ja vei hänet edellä mainittuun aukioon. Minä kuljin mukana. Saimme silloin nähdä, että meille avattiin Karjalan maakunnan kuudesneljättä ovi. Kuljimme jälleen pitkää käytävää, johon johti ovia sekä oikealta että vasemmalta. Eräästä oikealla olevasta ovesta astuimme sisälle ja siinä jälleen näkyi pitkät rivit ovia sekä rinnan että päälletysten.
Tonttu osotti sormellaan erästä ovikirjotussarjaa, ja silloin näimme siinä selvästi sanan Viipuri. Tästä ovesta sisään käytyämme näimme joukon ovia, joiden kupeilla oli jättiläistaulut täynnä kirjotuksia. Oven yläpuolella oli aina vain yksi ainut numero 3 v, 4 v, 5 v, 6 v, 7 v, 8 v, 9 v, 10 v j.n.e.
— Ei mikään ole helpompaa kuin tämä viisas järjestelmä —, ilmotti tonttu hymyillen. Sitten hän vakavana lisäsi:
— Tämän enempää en valitettavasti voi näyttää, mutta ehkäpä uskonet muutenkin. —
— Kyllä, en minuuttiakaan epäile Joulu-ukon viisautta — vastasiMekastaja ja pyyhki partaansa vakuutuksensa merkiksi.
Vieläpä selitti saattelijamme, että isoissa tauluissa oli lasten nimiä aakkosjärjestyksessä. Numero oven otsassa ilmotti ikävuotta. Kukin näistä ovista johti käytävään, mistä edelleen erkani teitä työpajoihin. Samanikäisten lasten lahjoja syntyi samassa pajassa ja niissä kussakin parhaillaan oli tulinen touhu käynnissä. Näin aikaisin ei vielä lahjoja lopullisesti nimitetty ja järjestetty. Se tapahtui vasta marras- ja joulukuukausina. Mutta silloinpa olikin tontuilla toinen touhu kuin nyt! Yötä päivää soivat silloin sähkökellot, unikuvat ja sanomat saapuvat näkymättömiä kultalankoja pitkin, ja siitäpä pohjoiselle taivaalle verraton värien valoliekki.
— Näet jokaisella lapsella on täällä oman tonttunsa kulkunen, jonka saattaa soimaan lapsen sydämen ja tämän Tonttulan välinen kultalanka. Saattaa yöllä unessa tai päivän puuhissa piltin pienokaisen ajatus alkaa askaroida toivomansa joululahjan ympärillä. Silloin kulkee tuo ajatuksenkuva kultalankaa pitkin ja syöpyy kellon sisällä olevaan magnetioon. No, siitäpä tonttu oitis oivaltaa, mitä lahjaa hänen lapsensa ikävöi. Niin tarkataan lahjat lajitella, vaikkapa välistä kyllä niitä täytyykin — kirjaan tehtyjen merkintöjen mukaan — vähän vaihdella… Muistiin merkinnät Ukon ikiviisaaseen kirjaan syntyvät aivan samalla tavalla. Siihen tulevat näkyviin ei ainoastaan piltti pienoisten teot, vaan vieläpä heidän ajatuksensakin. Tähän kirjaan ei saa kukaan muu kuin itse Ukko koskaan koskea. —
Kiitimme kohteliaasti ystävällistä opastamme ja tahdoimme kiirehtiä, ettemme olisi liiaksi kuluttaneet uutteran työväen kallista aikaa.
Ukolle jäähyväisiksi kättä lyödessämme hän kohosi valtaistuimellaan aivan seisoalleen, levitti sylinsä ja mairemielin virkkoi:
— Katsokaa Lapin laajoja aloja! Siellä siintävät silmiinne kukkulain hohtavat huiput. Monet niistä ovat meidän maanalaisen kultalinnamme kattoja, joiden alla hiljaisessa syvyydessä näpertelevät ja touhuavat tonttulapseni eri pajoissaan. Ja kun pakkasen kieli nuoleksii tunturien kupeita, silloin leimuaa ilmojen kannella meidän sähköisen touhumme tuli, ja syvyydessä soivat tuhannet kultakellot tuoden tietoomme pellavapäiden ihanimmat unelmat… Sitten me pian lähdemme linnastamme liikkeelle ja kiidämme kuin ihana uni ja odottamaton aavistus. Huh heijaa, terveinä eläkää! —
Se oli suuri näky ja ihana hyvästijättö. Tulimme tuulena takaisin, ja nyt kaikin jäämme ilolla odottamaan, mitä sieltä suuresta rakkauden ja lemmen linnasta syliimme saapuu.