Niin kului tunti, kunnes (oliko se todellakin mahdollista?) vielä kerran kuulin heikon äänen vuoteen suunnalta. Kuuntelin — äärimmäisen kauhun vallassa. Ääni kuului uudelleen — se oli huokaus. Syöksyin kuolleen luo ja näin — näin aivan selvästi hänen huultensa värähtävän. Seuraavassa silmänräpäyksessä ne jälleen jäykistyivät, paljastaen kirkkaan rivin helmenvalkeita hampaita. Hämmästys taisteli vielä rinnassani kauhun kanssa, joka tähän asti oli ollut siellä yksinvaltias. Minä tunsin, että näköni himmeni ja että järkeni horjui, ja vain rajulla tahdonponnistuksella minun onnistui hillitä itseäni sen verran, että saatoin ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita velvollisuus vaati. Nyt näkyi heikko värinhäive kuolleen otsalla, poskilla ja kaulassa; havaittava lämpö levisi hänen ruumiiseensa ja sydämen kohdilla saattoi tuntea muutamia heikkoja sykähdyksiäkin. Ladyeli; ja kaksinkertaisen innokkaana ryhdyin palauttamaan häntä tajuihinsa. Minä hankasin ja haudoin hänen ohimoltaan ja käsiään ja koettelin kaikkia keinoja, joita kokemus ja kohtalaiset lääketieteelliset tietoni minulle suosittelivat. Mutta turhaan. Äkkiä väri väistyi hänen kasvoiltaan, valtimo taukosi, huulet saivat jälleen kuoleman ilmeen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä uhosi koko ruumiista se jäinen kylmyys, se taipumaton jäykkyys ja kaikki ne kaameat erikoisseikat, jotka ovat ominaisia useita päiviä haudassa maanneelle vainajalle.
Ja jälleen minä vaivuin unelmiini Ligeiasta — ja jälleen (onko ihmeellistä, että minä vapisen vielä tätä kirjoittaessani?) —jälleensaapui korviini heikko huokaus eebenpuisen vuoteen vaiheilta. Mutta miksi pitäisi minun viipyä kaikissa tuon hirvittävän yön tapahtumien yksityiskohdissa? Onko minun kuvattava, kuinka minä kerran toisensa jälkeen, aina aamun kalpeaan sarastukseen asti näin tuon kaamean henkiinheräämisen uudistuvan; kuinka potilas jokaisen uusinnan jälkeen näytti yhä auttamattomammin kuolleelta; miten jokainen tuollainen kuolinkamppailu muistutti taistelua näkymätöntä vihollista vastaan ja miten sitä seurasi jokin omituinen muutos kuolleen ilmeessä ja ulkonäössä? Ei, minä tahdon rientää nopeasti loppuun.
Suurin osa tätä hirvittävää yötä oli kulunut, ja hän, joka oli ollut kuollut, taas jälleen liikahti — ja tällä kertaa selvemmin kuin sitä ennen, vaikka nousten kuolemasta, joka näytti toivottomammalta kuin mikään muu. Olin luopunut kaikesta kamppailusta ja liikkumisestakin ja jäin makaamaan leposohvalle, avuttomana uhrina voimakkaiden mielenliikutusten pyörteessä, joista äärimmäinen kauhu ehkä oli vähimmän pelättävä, vähimmän jäytävä. Kuollut liikahti, niinkuin sanottu, ja tällä kertaa voimakkaammin kuin aikaisemmin. Elämän väri syttyi hänen kasvoilleen — jäsenet ojentuivat — ja ellen olisi nähnyt tiukasti suljettuja silmäluomia ja käärinliinoja, olisin voinut luulla, että Rowena oli kokonaan kirvoittanut kuoleman kahleet. Mutta vaikka en rohjennut uskoa tätä, en kuitenkaan enää voinut epäillä, kun tuo käärinliinoihin puettu hahmo nousi vuoteesta ja kulki silmät ummessa ja horjuvin askelin, unissakävijän tavoin, keskelle huonetta.
En vavissut — en liikahtanut — sillä sanomattomien ajatusten myrsky, jonka tämän hahmon ulkonäkö, ryhti ja liikkeet olivat herättäneet, syöksyi aivojeni läpi ja sai koko ruumiini kivettymään. Makasin hievahtamatta — mutta tuijotin jäykästi tuohon eriskummalliseen ilmestykseen. Ajatukseni olivat mielettömänä sekamelskana — talttumattomassa kapinassa. Seisoiko minun edessäni todellakineläväRowena? Vai oliko seollenkaanRowena — Tremainen kultakutrinen, sinisilmäinen lady Rowena Trevanion? Minkätähden,minkätähdenminun pitäisi epäillä sitä? Liinat oli tiukasti kääritty hänen suulleen — mutta minkätähden se ei olisi lady Tremainen suu? Ja posket — niillä hehkuivat elämän ruusut — niin, nämä kauniit posket olivat varmasti lady Tremainen. Ja leuka rakkaudenkuoppineen — eikö se ollut hänen? — muttaoliko hän siis sairautensa aikana kasvanut pitemmäksi?Mikähän selittämätön hulluus minuun iski tuon ajatuksen mukana? Yksi loikkaus, ja minä seisoin hänen edessään! Peräytyen hiukan minun kosketustani hän pudotti päästään ne kammottavat liinat, jotka sitä olivat peittäneet, ja nyt virtasi huoneen säihkyvään valaistukseen suunnaton määrä pitkää, valtoimenaan valuvaa tukkaa;se oli mustempi kuin keskiyön siivet!Ja nyt tuo kookas hahmo, joka seisoi minun edessäni, avasi hitaastisilmänsä. »Nyt, vihdoinkin», minä huudahdin ääneen, »en enää — en enää voi erehtyä — nämä syvät, mustat, säihkyvät silmät — ne ovat minun kadotetun rakkaani — lady —lady Ligeian!»
Olin sairas — pitkällinen kauhu oli tehnyt minut kuolemansairaaksi; ja kun he lopulta irroittivat kahleeni ja antoivat minun istua, tunsin että aistimeni olivat pettämäisillään. Tuomio — kamala kuolemantuomio — oli viimeinen selvä ääni, jonka korvani erottivat. Senjälkeen tuntuivat inkvisiittorien äänet sulautuvan unen kaltaiseksi epäselväksi sorinaksi. Se herätti sielussani ajatuksenvallankumouksesta— ehkäpä siksi, että mielikuvitukseni yhdisti sen myllynkiven kuminaan. Tätä kesti vain vähän aikaa, sillä pian en kuullut enää mitään. Kuitenkin näin vielä jonkin aikaa — mutta miten kammottavan liioiteltuja näkyjä! Näin mustaviittaisten tuomarien huulet. Ne näyttivät minusta valkeilta — valkeammilta kuin liuska, jolle piirrän näitä sanoja — ja ohuilta aivan irvokkuuteen asti; ohuutta, joka ilmaisi intohimoista lujuutta — järkähtämätöntä päättäväisyyttä, häikäilemätöntä halveksuntaa inhimillisiä tuskia kohtaan. Näin, että minulle kohtalokkaita sanoja vuosi noilta huulilta. Näin niiden käyristyvän kuolinsanomaan. Näin niiden muodostavan nimeni tavuja; ja minua pöyristytti, koska mitään ääntä ei kuulunut. Näin myöskin muutamina mielipuolisen kauhun hetkinä, miten huoneen mustat seinäverhot hiljaa ja melkein huomaamatta liikkuivat, ja sitten katseeni sattui seitsemään pöydällä seisovaan pitkään kynttilään. Aluksi ne tuntuivat heijastavan ihmisrakkautta ja näyttivät hennoilta, valkoisilta enkeleiltä, jotka tahtoivat minut pelastaa; mutta sitten äkkiä sieluni valtasi kuolettava kuvotus ja jokainen hermoni tuntui värisevän, aivan kuin olisin koskettanut sähköpatteriin, ja enkelit muuttuivat tarkoituksettomiksi liekkipäisiksi aaveiksi, ja näin, etten niiltä mitään apua voinut odottaa. Ja sitten mieleeni hiipi ihanan sävelen lailla ajatus, miten suloista lepoa on makaaminen haudassa. Tämä ajatus tuli hiljaa ja varkain, ja tuntui kuluneen pitkä aika, ennenkuin se kypsyi aivan selväksi; mutta juuri kun mieleni kykeni kirkkaasti sen tuntemaan ja siitä iloitsemaan, katosivat tuomarien hahmot edestäni kuin taikaiskusta; pitkät kynttilät vaipuivat olemattomiin; liekit sammuivat kokonaan; musta pimeys vallitsi kaikkialla; kaikki aistimukset tuntuivat vajoavan hillitöntä vauhtia kuiluun niinkuin sielu Hadekseen. Hiljaisuus ja yö tunkeutui läpi kaiken.
Olin pyörtynyt; mutta en sano, että kaikki tietoisuus oli hävinnyt. En tahdo koettaa määritellä enkä edes kuvailla mitä oli jäänyt jäljelle; mutta kaikki ei ollut hävinnyt. Syvimmässä unessa — ei! Kuumehoureessa — ei! Tainnoksissa — ei! Kuolemassa — ei! edes haudassakaanei kaikki ole hävinnyt. Muuten ei ihmisen kuolemattomuutta olisi olemassakaan. Syvimmästäkin unesta herätessämme me särjemmejonkinunen lukinseitin. Kuitenkaan sekuntia myöhemmin (niin ohut on tuo seitti voinut olla) me emme enää muista, että olemme uneksineet. Tointuessamme pyörtymyksestä koemme kaksi astetta; ensiksikin henkisen ja sitten ruumiillisen olemassaolon tunteet. Näyttää otaksuttavalta, että jos palatessamme toiselle asteelle me voimme muistaa ensimmäisen asteen vaikutelmat, niin voisimme havaita, että näissä vaikutelmissa olisi eläviä muistoja tuosta takana olevasta kurimuksesta. Ja tuo kurimus on — mikä? Miten ainakin erottaisimme sen varjot haudan varjoista? Mutta vaikk'emme mielemme mukaan voi palauttaa muistiin tuon ensimmäisen asteen vaikutelmia, niin eivätkö ne pitkän ajan kuluttua tule kutsumattomina ja meidän ihmetellessä, mistä ne tulevat? Se, joka ei ole milloinkaan pyörtynyt, ei kuulu niihin, jotka löytävät ihmeellisiä palatseja ja omituisia tuttuja kasvoja hehkuvista hiilistä; ei niihin, jotka huomaavat avaruudessa liehuvan noita laumaihmisiltä salattuja synkeitä näkyjä; ei niihin, jotka humaltuvat jonkin uuden kukan tuoksusta; ei niihin, jotka hätkähtävät musikaalisesta ajatuksesta, joka milloinkaan aikaisemmin ei ole kiinnittänyt heidän huomiotaan.
Monissa syvällisissä ponnistuksissani muistella, vakavissa pyrkimyksissäni palauttaa mieleen jälkiä tuosta näennäisestä olemattomuudesta, johon sieluni oli vajonnut, on ollut hetkiä, jolloin olen uneksinut onnistuneeni: on ollut lyhyitä, hyvin lyhyitä ajanjaksoja, jolloin olen saanut puserretuksi esiin muistoja, joiden suhteen myöhemmin kirkas järki on saanut minut vakuutetuksi, että ne voidaan johtaa vain tuon näennäisen tiedottomuuden tilasta. Nämä muistin varjot kertovat hämärästi pitkistä hahmoista, jotka nostivat ja kantoivat minut läpi hiljaisuuden alas — alas — vielä alemmas — kunnes hirvittävä pyörrytys ahdisti minua pelkästään ajatellessani laskeutumisen loppumattomuutta. Ne kertovat myöskin sydäntäni painostavasta epäselvästä kauhusta, joka johtui sydämen luonnottomasta hiljaisuudesta. Sitten tulee tunto äkillisestä liikkumattomuudesta läpi kaiken, aivan kuin ne, jotka kantoivat minua (aavemainen joukkio) olisivat laskeutuessaan sivuuttaneet rajattomuuden rajat ja lepäilisivät vaivalloisen ponnistuksen jälkeen. Sitten muistan tyhjyyden ja kosteuden tunteen; ja sitten kaikki onhulluutta— rangaistus hengelle, joka ahkeroitsee kiellettyjä asioita. Hyvin äkkiä palasi sieluuni liikettä ja ääntä — sydämen rauhatonta liikuntaa ja korviini sen tykytyksen ääntä. Sitten väliaika, joka on aivan tyhjä. Sitten ääni jälleen ja liikuntaa ja kosketus — vihlova tunne, joka kävi läpi ruumiini. Sitten pelkkä olemassaolon tietoisuus ilman ajatuskykyä — tila, joka kesti kauan. Sitten, hyvin äkkiä, ajatus, ja pöyristyttävä kauhu ja kiihkeä ponnistus päästä oikeasta asemasta selville. Sitten ankara kaipuu vaipua tunteettomuuteen. Sitten elämän raju palaaminen ja onnistunut yritys liikkua. Ja nyt täydellinen muisto oikeudenkäynnistä, tuomareista, mustista seinäverhoista, tuomiosta, sairaudesta, pyörtymyksestä, sitten unohtui kaikki mikä seurasi, kaikki minkä myöhemmin ja suurin ponnistuksin olen kyennyt heikosti muistamaan.
En vielä ollut avannut silmiäni. Tunsin maksavani selälläni, sitomattomana. Ojensin käteni ja raskaasti se putosi johonkin kosteaan ja kovaan. Annoin sen jäädä siihen muutamiksi minuuteiksi, jolla aikaa koetin kuvitella, missä jamikäminä olin. Tahdoin mielelläni, mutta en uskaltanut käyttää silmiäni. Kauhistuin ensimmäistä silmäystä esineisiin, joita ympärilläni olisi. Ei niin, että olisin pelännyt näkeväni joitakin kamalia esineitä, vaan minua hirvitti ajatus, ettei olisi mitään nähtävää. Lopulta epätoivosta villinä avasin äkkiä silmäni. Pahimmat epäluuloni saivat vahvistuksen. Iankaikkisen yön pimeys ympäröi minua. Huohotin; läpitunkematon pimeys tuntui painavalta ja tukehduttavalta. Makasin yhä hiljaa paikoillani ja koetin saada järkeäni toimintaan. Muistelin inkvisition menettelytapoja ja yritin sitä tietä päästä selville oikeasta tilastani. Tuomio oli julistettu; ja minusta tuntui, kuin siitä olisi pitkä aika kulunut. Mutta hetkeäkään en ajatellut itseäni todellakin kuolleeksi. Sellainen otaksuma, huolimatta kaikesta mitä romaaneissa kerrotaan, ei lainkaan sovi todellisuuteen; — mutta missä paikassa ja asemassa minä olen? Tiesin, että kuolemaantuomitut tavallisesti nieliautodafea, ja eräs sellainen oli pidetty samana iltana, jona minut tuomittiin. Oliko minut lähetetty takaisin vankilaan odottamaan seuraavia uhraajaisia, jotka eivät tapahtuisi ennenkuin monen kuukauden kuluttua? Huomasin kohta, ettei niin voinut olla asianlaita. Uhrit oli vaadittu viipymättä. Sitäpaitsi minun koppini — niinkuin Toledon kaikkien kuolemaantuomittujen — lattia oli ollut kivinen, ja valoakin oli ollut vähäisen.
Hirvittävä ajatus ajoi äkkiä veren koskena sydämeeni, ja hetkiseksi taas vaivuin tunnottomuuteen. Toinnuttuani ponnahdin kohta jaloilleni kaikki jäsenet kouristuksenomaisesti vavisten. Työntelin käsiäni raivokkaasti joka suunnalle. En tuntenut mitään; pelkäsin kuitenkin astua askeltakaan, etteiväthaudanseinät estäisi kulkuani. Hiki valui joka huokosesta ja kokoutui suuriksi kylmiksi pisaroiksi otsalleni. Tämä tuskallinen epävarmuus kävi lopulta sietämättömäksi, ja varovasti liikuin eteenpäin kädet ojennettuina, ja silmäni ponnistelivat nähdäkseen jonkin heikon valonsäteen. Etenin monta askelta; mutta kaikkialla oli vain pimeyttä ja tyhjyyttä. Hengitin vapaammin. Näytti varmalta, että minun kohtaloni ei ainakaan ollut kamalinta laatua.
Ja nyt, yhä jatkaessani varovaista etenemistäni minun muistiini tunkeutui tuhansia hämäriä huhuja Toledon kauhuista. Sen vankiloista kerrottiin ihmeellisiä seikkoja — olin niitä aina pitänyt satuina, mutta kumminkin omituisina ja liian kammottavina toistaa muuten kuin kuiskaten. Oliko minut jätetty nääntymään nälkään tänne maanalaisen pimeyden valtakuntaan, vai mikä kohtalo, ehkäpä hirvittävämpi, minua odotti? Tuomarieni luonteesta tiesin varsin hyvin, että lopputulos olisi kuolema ja tavallista paljon katkerampi kuolema. Tapa ja hetki olivat ainoat, jotka kiinnittivät mieltäni tai tekivät minut levottomaksi.
Lopulta ojennetut käteni törmäsivät johonkin kiinteään esteeseen. Se oli seinä, ilmeisesti kivistä muurattu — hyvin tasainen, tahmea ja kylmä. Seurasin sitä astellen hyvin epäluuloisen varovasti, mikä johtui eräistä vanhoista tarinoista. Kuitenkaan tämä tutkimusretki ei antanut minulle minkäänlaista käsitystä vankilani mittasuhteista, sillä seinät näyttivät olevan niin täydellisen yhdenmuotoisia, että saatoin kulkea sen ympäri ja palata lähtöpaikkaani huomaamatta sitä. Etsin sen vuoksi veistä, joka oli ollut taskussani, kun minut vietiin inkvisitiohuoneeseen; mutta se oli kadonnut. Vaatteeni oli vaihdettu karkeasta sarssikankaasta tehtyyn viittaan. Olin ajatellut tehdä sen terällä kolon muurilaastiin, jotta voisin todeta lähtökohtani. Vaikeus oli kuitenkin mitätön, vaikka se minun hämmentyneelle mielelleni aluksi näyttikin aivan voittamattomalta. Repäsin suikaleen viittani helmasta ja asetin sen pitkin pituuttaan lattialle suorassa kulmassa seinää vastaan. Kuljettuani vankilan ympäri ja saavuttuani lähtöpaikkaani en voisi olla huomaamatta tätä räsyä. Niin ainakin ajattelin; mutta en ollut ottanut huomioon koppini suuruutta tai omaa heikkouttani. Lattia oli märkä ja liukas. Hoipertelin eteenpäin kotvan aikaa, kunnes kompastuin ja kaaduin. Äärimmäinen väsymys pakotti minut jäämään siihen paikkaan; ja maatessani uni pian yllätti minut.
Herätessäni ja ojennettuani käsivarttani löysin viereltäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Olin liian uupunut ajatellakseni tätä seikkaa, söin vain ja join ahneesti. Pian sen jälkeen jatkoin kierrostani kopin ympäri ja lopulta vaivalloisesti tulin sarssisuikaleen luokse. Siihen paikkaan, johon kaaduin, olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, ja jatkettuani vaellusta laskin vielä neljäkymmentäkahdeksan askelta ennenkuin saavuin perille; siis sata askelta kaikkiaan. Olin kuitenkin tavannut monta kulmaa seinässä enkä siis voinut arvata holvin muotoa; en näet voinut olla otaksumatta, että se oli holvi.
Ylen vähän tarkoitusta — eikä tietystikään mitään toivoa — oli näissä tutkimuksissa; mutta epämääräinen uteliaisuus pakotti minut niitä jatkamaan. Jättäen seinän päätin kulkea suoraan kopin poikki. Aluksi etenin äärimmäisen varovasti, sillä vaikka lattia näytti olevan kiinteätä ainetta, oli se kuitenkin pettävän liukas. Lopulta kuitenkin rohkaisin mieleni enkä epäröinyt astella tukevasti — koettaen kulkea niin suoraa suuntaa kuin mahdollista. Olin edennyt kymmenen, kaksitoista jalkaa tähän tapaan, kun viittani revennyt lieve sotkeutui jalkoihini. Astuin sille ja kaaduin äkkiä kasvoilleni. Kaatumisen! aiheuttamassa hämmennyksessä en aivan heti huomannut erästä jotenkin yllättävää seikkaa, joka muutamia sekunteja myöhemmin vielä maatessani siinä herätti huomioni. Se oli tällainen: leukani oli kopin lattialla, mutta huuleni ja pääni yläosa, vaikka ne selvästi olivat alempana kuin leukani, eivät koskettaneet mihinkään. Samalla tunsin, miten otsani kylpi tahmeassa höyryssä, ja sieraimiini kohosi mädänneitten sienten omituinen haju. Ojensin käteni ja vapisin huomatessani, että olin kaatunut juuri pyöreän kuilun reunalle; sen suun laajuutta en tietenkään voinut sillä hetkellä määritellä. Hapuillen rappausta juuri reunan alapuolelta minun onnistui irroittaa pieni palanen, jonka annoin pudota kaivoon. Monta sekuntia kuuntelin, miten se pudotessaan kimmahteli kuilun seiniin; ja lopulta kuului synkkä loiskahdus, jota seurasivat äänekkäät kaiut. Samalla hetkellä kuulin äänen, joka muistutti yläpuolella olevan oven nopeata avaamista ja sulkemista, ja samalla pimeyden läpi tunkeutui äkkiä heikko valonsäde, joka yhtä äkkiä hävisi.
Näin nyt selvästi kohtalon, joka oli minulle valmistettu, ja onnittelin itseäni tästä ajoissa sattuneesta tapaturmasta, joka oli minut pelastanut. Vielä toinen askel ennen kaatumista, ja maailma ei minua olisi enää milloinkaan nähnyt. Ja kuolema, jonka äsken olin väistänyt, oli juuri sellainen, jota olin pitänyt pelkkänä satuna kuullessani kertomuksia inkvisitiosta. Sen hirmuvallan uhreilla oli valittavana hirveimpiin ruumiillisiin tuskiin tai kaameimpiin henkisiin kauhuihin kuoleminen. Minulle oli jätetty jälkimmäinen tapa. Pitkälliset kärsimykset olivat niin pingoittaneet hermoni, että vapisin omankin ääneni kaikua, ja joka suhteessa olin kypsynyt sopivaksi siihen kidutukseen, joka minua odotti.
Kaikki jäsenet vavisten minä ryömin takaisin seinän luo — päättäen mieluummin kuolla siellä, kuin uhmailla noita kauheita kaivoja, joita mielikuvitukseni nyt maalaili eri paikkoihin pitkin vankilaa. Toisessa mielentilassa minulla ehkä olisi ollut rohkeutta lopettaa kurjuuteni kerta kaikkiaan hyppäämällä johonkin tuollaiseen kaivoon, mutta nyt olin oikea raukkojen raukka. Enkä myöskään voinut unohtaa, mitä olin lukenut näistä kuiluista — että elämänäkillinenhävittäminen ei lainkaan kuulunut heidän hirvittävimpään suunnitelmaansa.
Kiihtymys piti minua hereillä monta tuntia; mutta lopulta nukahdin taasen. Herätessäni löysin niinkuin aikaisemminkin vieressäni leipäkyrsän ja vesiruukun. Polttava jano kalvoi minua, ja astian tyhjensin yhdellä siemauksella. Siihen oli varmasti sekoitettu jotakin — sillä tuskin olin juonut, kun vastustamaton uneliaisuus rupesi painamaan silmäluomiani. Vaivuin syvään uneen — kuoleman kaltaiseen. Luonnollisesti en voi tietää, miten kauan sitä kesti; mutta kun jälleen avasin silmäni, saatoin nähdä ympärilläni olevat esineet oudossa, rikinkaltaisessa valossa, jonka aiheuttajasta en ensin voinut päästä selville. Saatoin nähdä vankilan laajuuden ja muodon.
Sen kokoon nähden olin kovasti erehtynyt. Seinien ympärysmitta ei voinut ylittää kahtakymmentäkahta metriä. Muutamaksi minuutiksi tämä seikka aiheutti minulle koko joukon turhaa huolta; turhaa tosiaankin — sillä mikä voisi olla vähemmän tärkeätä näissä kamalissa oloissa kuin pelkät koppini mittasuhteet? Mutta sieluani kiinnostivat kovin pikkuseikat, ja ponnistelin suunnattomasti yrittäessäni selittää erehdystä, johon mittauksessani olin päätynyt. Lopulta totuus kirkastui. Ensimmäisellä tutkimusretkelläni olin laskenut viisikymmentäkaksi askelta, kunnes kaaduin; silloin olin varmasti askelen tai kahden päässä sarssisuikaleesta; tosiasiallisesti olin melkein kulkenut holvin ympäri. Sitten nukuin ja herätessäni varmaankin olin kääntynyt vanhoille jäljilleni ja sillä tavoin joutunut kuvittelemaan ympärysmitan kahta kertaa suuremmaksi. Hämmentynyt mielentilani oli estänyt minut huomaamasta, että aloitin matkani seinä vasemmalla kädellä ja lopetin sen seinä oikealla.
Olin myöskin erehtynyt kopin muodon suhteen. Hapuillessani tietä olin tavannut monta nurkkausta ja sillä tavoin saanut käsityksen jostakin epäsäännöllisestä; niin voimakas on täydellisen pimeyden vaikutus ihmiseen, joka herää pyörryksistä tai unesta! Kulmat olivat vain muutamia pieniä epäsäännöllisten välimatkojen päässä olevia syvennyksiä. Kopin muoto oli ylipäätänsä neliömäinen. Se, mitä olin luullut rappaukseksi, näytti nyt raudalta tai joltakin muulta metallilta — valtavia laattoja, joiden yhtymäkohdat aiheuttivat syvennyksiä. Koko tämän metalliholvin pinta oli karkeasti koristettu kaikilla niillä hirvittävillä ja mitoittavilla tunnuskuvilla, joita munkkien ruumishuone-taikausko on synnyttänyt. Uhkaavannäköisiä paholaisenkuvia, luurankoja ja muita vielä hirveämpiä maalauksia oli seiniä peittämässä ja rumentamassa. Huomasin, että näiden epäsikiöitten ääriviivat olivat kohtalaisen selvät, mutta värit näyttivät himmenneiltä ja kuluneilta aivan kuin kostean ilman vaikutuksesta. Katselin myöskin lattiaa, joka oli kivinen. Keskellä ammotti ympyrämäinen kuilu, jonka kidasta olin pelastunut; mutta se olikin ainoa lajiaan.
Tämän kaiken näin epäselvästi ja suurin ponnistuksin — sillä ruumiillinen asemani oli kovin muuttunut nukkumisen aikana. Makasin nyt selälläni pitkin pituuttani jonkinlaisella matalalla puulavitsalla. Siihen olin lujasti sidottu munkin vyötä muistuttavalla pitkällä hihnalla. Se kulki monin kierroksin jäsenteni ja ruumiini ympäri jättäen vapaaksi vain pääni ja vasemman käteni niin kauaksi, että suurin ponnistuksin saatoin ylettyä ruokaan, jota oli lattialla savilautasella. Näin kauhukseni, että ruukku oli poissa. Sanon kauhukseni — sillä minua vaivasi sietämätön jano. Tätä janoa näyttivät vainoojani haluavan yhä kiihdyttää — sillä lautasella oleva liha oli ylenmäärin höystettyä.
Katselin ylöspäin ja tarkastelin vankilani kattoa. Se oli noin kolme tai neljäkymmentä jalkaa korkealla ja laitettu hyvin seinien tapaan. Eräässä näistä levyistä oli varsin omituinen kuva, joka naulitsi katseeni. Se oli maalaus Ajasta sellaisena kuin se tavallisesti esitetään, paitsi että viikatteen sijasta se piti esinettä, jonka ensinäkemältä otaksuin kuvaavan valtavaa heiluria, samanlaista kuin joskus näkee vanhanaikaisissa seinäkelloissa. Tämän laitteen muodossa oli kuitenkin jotakin, mikä sai minut katselemaan sitä tarkemmin. Tuijottaessani suoraan siihen (sillä se oli aivan yläpuolellani) kuvittelin näkeväni, että se liikkui. Sekuntia myöhemmin totesin tämän kuvitelman oikeaksi. Sen heilaus oli lyhyt ja tietenkin hidas. Katselin sitä muutamia minuutteja hiukan peloissani, mutta enemmän ihmetellen. Lopulta väsyneenä seuraamaan sen uneliasta liikettä käänsin katseeni kopin muihin esineisiin.
Hiljainen melu sai huomioni heräämään, ja katsellessani lattialle näin sillä muutamien suunnattomien rottien juoksentelevan. Ne olivat tullet kaivosta, joka oli oikealla puolen juuri näköpiirissäni. Vielä minun tuijottaessani tuli niitä joukoittain, kiireesti, silmät ahneudesta palaen ruoan tuoksun houkuttelemina. Karkoittamaan niitä sen kimpusta vaadittiin paljon ponnistuksia ja tarkkaavaisuutta.
Lienee kulunut puoli tuntia, ehkäpä kokonainenkin (sillä ajasta voin saada vain epätäydellisen käsityksen), ennenkuin jälleen loin silmäni ylöspäin. Se mitä näin, hämmästytti ja pelästytti minua. Heilurin heilahdusväli oli kasvanut melkein metrillä. Luonnollisena seurauksena tästä oli vauhdinkin lisääntyminen. Mutta eniten minua vavahdutti ajatus, että se oli huomattavastilaskeutunut. Huomasin nyt — tarpeetonta sanoa, miten kauhistuneena — että sen alaosa oli tehty kiiltävästä teräksestä puolikuun muotoiseksi; sarvet, joiden kärkien väliä oli jalan verran, kaartuivat ylöspäin ja alareuna oli ilmeisesti yhtä terävä kuin partaveitsen terä. Partaveitsen tapaan se myöskin näytti tukevalta ja raskaalta, kasvaen terästä lähtien lujuutta ja paksuutta. Se oli kiinnitetty vahvaan messinkitankoon jasuhisiilmaa viiltäessään.
En voinut enää epäillä kohtaloa, jonka munkkien nerokkuus kidutusten keksimisessä oli minulle valmistanut. Inkvisition kätyrit olivat huomanneet, että minä tunsin kuilun —kuilun, jonka kauhut oli määrätty niin rohkealle kerettiläiselle kuin minulle —kuilun, tyypillisen helvetin, jota huhut kuvasivat heidän rangaistustensa Ultima Thuleksi. Tuohon kuiluun putoamisen olin välttänyt vain pelkän sattuman avulla, ja tiesin, että yllätykset tai kidutuksiin johtavat ansat muodostivat tärkeän osan kaikista näistä irvokkaista vankilamestauksista. Koska en ollut pudonnut, ei heidän saatanalliseen juoneensa kuulunut heittää minua syvyyteen; ja siis (muuta mahdollisuutta ei ollut) minua odotti erilainen ja lempeämpi kuolemantapa. Lempeämpi! Puolittain hymyilin tuskissani, kun ajattelin sellaisen sanan sellaista käyttöä.
Mitäpä maksaa vaivaa kertoa niistä pitkistä, pitkistä yli-inhimillisen kauhun tunneista, joiden aikana laskin teräksen viuhahtavia heilahduksia! Tuuma tuumalta niin hitaasti, että laskeutumisen havaitsi vain pitkien väliaikojen jälkeen, jotka tuntuivat vuosilta — alaspäin, aina vain alaspäin se laskeutui! Kului päiviä — ehkä montakin päivää — ennenkuin se laskeutui niin lähelleni, että löyhytteli kasvoilleni katkeria henkäyksiään. Terävän teräksen haju tunkeutui sieraimiini. Minä rukoilin — minä väsytin taivaan rukouksillani, että se laskeutuisi nopeammin. Tulin raivoisan hulluksi ja ponnistelin päästäkseni tuon kamalan käyrämiekan heilausta vastaan. Ja sitten äkkiä muutuin aivan levolliseksi ja makasin hymyillen tuolle kimaltelevalle kuolemalle niinkuin lapsi harvinaiselle leikkikalulle.
Sitten taas vaivuin äärimmäiseen välinpitämättömyyteen; aika oli lyhyt, sillä uudelleen herättyäni elämään ei heiluri näyttänyt huomattavasti laskeutuneen. Mutta aika saattoi olla pitkäkin — sillä tiesin, että siellä oli demooneja, jotka pitivät silmällä pyörtymiskohtauksiani ja jotka saattoivat mielensä mukaan hoidella heilurin liikkeitä. Herätessäni tunsin itseni hyvin — oi! niin kuvaamattoman — sairaaksi ja heikoksi, aivan kuin olisin kauan kärsinyt nälkää. Kesken noita vaivojakin ihmisluonto vaati ravintoa. Tuskallisesti ponnistaen ojensin vasemman käsivarteni niin pitkälle kuin siteet sallivat ja otin haltuuni sen vähäisen jäännöksen, minkä rotat olivat minulle jättäneet. Kun panin suupalan huulieni väliin, värähdytti mieltäni puolittainen riemu ja toivo. Mutta mitä toivolla oli minun kanssani tekemistä? Koko tunne oli niinkuin sanoin puolittainen — ihmisellä on paljon sellaisia, jotka eivät milloinkaan tule täydellisiksi. Tunsin, että se oli riemua ja toivoa, mutta tunsin myöskin, että se oli kuollut syntyessään. Turhaan ponnistelin täydellistääkseni sen — pitääkseni sen. Pitkälliset kärsimykset olivat melkein tuhonneet kaikki tavalliset hengenkykyni. Olin tylsä — olin idiootti.
Heilurini liikkui suorakulmaisesti ruumiini pituussuuntaa vasten, ja näin, että puolikuu oli tarkoitettu kohtaamaan sydämeni seutuja. Se leikkaisi sarssiviittaani — palaisi ja uudistaisi leikkauksensa — uudelleen — ja taas uudelleen. Huolimatta sen kammottavan laajasta heilahdusvälistä (noin kolmekymmentä jalkaa tai enemmän) ja sen putoamisten suhisevasta voimasta, joka riittäisi särkemään vaikka nämä rautaseinät, ei se kuitenkaan moneen minuuttiin voisi tehdä muuta kuin viiltää viittaani. Ja tähän ajatukseen pysähdyin. En uskaltanut jatkaa pitemmälle. Viivyttelin siinä kohdassa itsepintaisesti — aivan kuin niin viivyttelemällä olisintäältävoinut pysähdyttää terän laskeutumisen. Pakottauduin kuvittelemaan puolikuun ääntä, kun se kulkisi läpi vaatteen — sitä omituisen hykähdyttävää tunnetta, jonka vaatteen hankaaminen tekee hermoihin. Kuvittelin näitä kaikkia mitättömyyksiä, kunnes hampaani rupesivat kalisemaan.
Alas — järkähtämättä alas se ryömi. Raivoisa ilo täytti mieleni ajatellessani vastakohtaa sen hitaan alastulon ja nopean sivusuunnan välillä. Oikeaan — vasempaan — laajalle ja leveälle — kiljaisten kuin kadotettu sielu! kohden sydäntäni varkain kuin tiikeri! Nauroin vuoroin, vuoroin ulvoin — mikä ajatus milloinkin sattui saamaan ylivallan.
Alas — varmasti, taipumattomasti alas! Se heilui kolmen tuuman päässä sydämestäni! Taistelin kiivaasti — raivokkaasti — vapauttaakseni vasemman käsivarteni. Se oli vapaa vain kyynärpäähän saakka. Saatoin ponnistaen ulottaa sen vain vieressäni olevasta lautasesta suuhuni, mutta en kauemmaksi. Jos olisin saanut siteet kyynärpääni yläpuolelta irroitetuksi, olisin koettanut pysäyttää heilurin. Olisin yhtä hyvin voinut koettaa pysäyttää lumivyöryn!
Alas — lakkaamatta — auttamattomasti alas! Huohotin ja vääntelehdin joka heilahduksella. Vetäydyin kouristuksenomaisesti kasaan joka pyyhkäisystä. Silmäni seurasivat sen heilahduksia poispäin ja ylöspäin epätoivoisen kiihkeästi; ne sulkeutuivat vaistomaisesti terän laskeutuessa, vaikka kuolema olisi ollut vapahdus, ah kuinka sanomattoman suloinen! Kuitenkin jokainen hermoni vapisi, kun ajattelin, miten helposti koneen laskeminen syöksisi tuon terävän, kiiltävän kirveen rintaani.Toivose oli, joka sai hermoni värisemään ja ruumiini kutistumaan. Se ontoivo— piinapenkillä riemuitseva toivo — joka kuiskailee kuolemaantuomitulle inkvisition vankiluolissakin.
Näin, että kymmenen tai kaksitoista heilahdusta toisivat terän kyllin alas koskettamaan viittaani välittömästi — ja tämä huomio vuodatti äkkiä sieluuni epätoivon koko rohkean, keskittyneen kylmäverisyyden. Ensimmäisen kerran moneen tuntiin — tai ehkä päivään — minäajattelin. Koko side tai vyö, joka minua kietoi, sattui olemaanyhtenäinen. En ollut sidottu eri köydenpätkillä. Partaveitsimäisen puolikuun ensimmäinen isku siteen jonkin kohdan poikitse voisi sen katkaista, niin että vasemmalla kädellä voisin vapauttaa koko ruumiini. Mutta miten kauhistuttavan lähellä teräs oli! Miten kohtalokas olisi pieninkin liikahdus! Oliko muuten luultavaa, että kiduttajien kätyrit eivät olleet huomanneet ja estäneet tämän mahdollisuuden? Oliko otaksuttavaa, että side kulki rintani poikki heilurin kohdalla? Peläten huomaavani heikon ja ilmeisesti viimeisen toivoni tyhjäksi kohotin päätäni sen verran, että selvästi näin rintani. Vyö ympäröi jäseneni ja ruumiini tiukasti kaikkiin suuntiin —paitsi murhaavan puolikuun kohdalla.
Tuskin olin laskenut pääni entiseen asentoon, kun mieleeni välähti ajatus, jota en voi nimittää muuksi kuin siksi puolittaiseksi pelastuksen ajatukseksi, johon olen jo viitannut ja joka epämääräisenä tunkeutui aivoihini, kun nostin ruokaa palaville huulilleni. Kokonainen ajatus välähti nyt mieleeni — heikko, tuskin terve, tuskin selvä — mutta kuitenkin kokonainen. Rupesin kohta sovittamaan sitä käytäntöön niin hermostuneen tarmokkaasti kuin vain epätoivoinen ihminen kykenee.
Monta tuntia oli aivan lähellä sitä matalaa puulavitsaa, jolla minä makasin, suorastaan vilissyt rottia. Ne olivat villejä, kylmäverisiä, ryöstönhaluisia — niiden punaiset silmät tuijottivat minuun, aivan kuin ne vain olisivat odottaneet minun liikkumattomuuttani tehdäkseen minusta saaliin. »Mihin ruokaan», ajattelut, »ne ovat tottuneet kaivossa?»
Ne olivat huolimatta kaikista häätämisyrityksistäni ahmineet kaiken muun paitsi pienen jäännöksen lautasen sisällyksestä. Tavakseni oli tullut alituisesti huiskuttaa kättäni lautasen vaiheilla; ja lopulta tämän liikkeen itsetiedoton yksitoikkoisuus oli siltä riistänyt kaiken vaikutuksen. Ahneudessaan nuo elukat joskus tarttuivat terävillä hampaillaan minun sormiini. Jäljelle jääneitten rasvaisten maustettujen ruokien palasilla minä hieroin siteen perinpohjin joka paikasta mihin yletin; sitten nostaen käteni lattialta makasin aivan hengähtämättä.
Aluksi nuo ryöstönhaluiset elukat hämmästyivät ja pelästyivät tätä muutosta — liikkeen taukoamista. Ne vetäytyivät rauhattomina takaisin; monet livahtivat kaivoon. Mutta tätä kesti vain hetken. En turhaan ollut laskenut niiden ahneuteen. Huomatessaan, että minä jäin aivan liikkumattomaksi, pari rohkeinta loikkasi lavitsalle ja haisteli vyötä. Se näytti merkinannolta yleiseen hyökkäykseen. Kaivosta kiiruhti tuoreita joukkoja. Ne iskeytyivät puuhun — tulvivat sen yli ja juoksentelivat satamäärin ruumiillani. Heilurin mittamääräinen liike ei häirinnyt niitä lainkaan. Vältellen sen iskuja ne pureutuivat voideltuun siteeseen. Ne tunkeilivat — ne parveilivat päälläni kasvavin joukoin. Ne kiemurtelivat kurkullani; niiden kylmät huulet etsivät omiani; olin puoleksi tukehtunut niiden painosta; inho, jolle missään kielessä ei ole nimeä, paisutti rintaani ja raskaan tahmeana kouristi sydäntäni. Mutta minuutti vain, tunsin, niin taistelu olisi ohi. Selvästi tajusin siteen heltiävän. Tiesin, että useampi kuin yksi kohta oli varmasti jo katkaistu. Yli-inhimillisen päättäväisesti makasinhiljaa.
En ollut erehtynyt laskelmissani — enkä ollut kestänyt turhaan. Lopulta tunsin olevanivapaa. Vyö riippui palasina ruumiistani. Mutta heilurin isku kohtasi jo rintaani. Se oli viiltänyt sarssiviittaani. Se oli leikannut allaolevaa liinapaitaa. Kahdesti se jälleen heilahti, ja terävä kipu viilsi joka hermoani. Mutta paon hetki oli saapunut. Käteni kuiskauksesta vapauttajani syöksyivät suinpäin pakoon. Vakaasti liikkuen — varovaisesti, sivuttain, vetäytyen kasaan ja hitaasti — minä luikersin siteen syleilystä ja käyrämiekan ulottuvilta. Hetkiseksi ainakinolin vapaa.
Vapaa! — ja inkvisition kynsissä! Tuskin olin astunut puiselta kauhunvuoteeltani vankilan kivilattialle, kun tuon helvetillisen koneen liikunta taukosi, ja se jonkin näkymättömän voiman avulla vedettiin ylös katon läpi. Se oli opetus, joka tuntui epätoivoiseen sydämeeni saakka. Epäilemättä jokaista liikettäni oli seurattu. Vapaa! — olin vain paennut tuskallista kuolemaa joutuakseni johonkin vielä pahempaan. Tätä ajatellessani silmäilin hermostuneesti rautaista vankilaani. Jotakin outoa — jokin muutos, jota aluksi en voinut selvästi erottaa — oli ilmeisesti huoneessa tapahtunut. Monta minuuttia minä uneksien ja vavisten kiusasin itseäni turhilla, irrallisilla otaksumilla. Silloin ensimmäistä kertaa havaitsin koppia valaisevan rikinkaltaisen loisteen alkulähteen. Se lähti noin puolen tuuman levyisestä halkeamasta, joka seinien alareunaa myöten kulkien ulottui ympäri koko kopin; seinät olivat siis aivan kokonaan erossa lattiasta. Koetin, vaikka tietysti turhaan, katsoa aukon läpi.
Tästä yrityksestä noustessani kopin muuttumisen salaisuus yht'äkkiä selvisi. Olin havainnut, että vaikka seinille maalattujen hahmojen ääripiirteet olivat verraten selvät, näyttivät värit kuitenkin pilaantuneilta ja epämääräisiltä. Nämä värit olivat nyt saaneet ja saivat joka hetki kauhistavan väkevän loisteen, joka lisäsi noiden aavemaisten ja pirullisten kuvien tehoa, niin että lujemmatkin hermot kuin minun olisivat vavahtaneet. Demooniset silmät, villin ja aavemaisen elävät, tuijottivat minuun tuhansilta suunnilta, sellaisiltakin, joissa niitä ennen ei ollut näkynyt, ja hehkuivat kaameata tulta, jota en voinut pakottautua uskomaan epätodelliseksi.
Epätodelliseksi!— Hengittäessäni tuli sieraimiini kuumennetun raudan höyryä! Tukahduttava haju täytti koko vankilahuoneen! Joka hetki syveni noiden silmien hehku, jotka tuijottivat tuskiani! Rikkaammat punavivahdukset levisivät yli kuvien verihekkuman. Minä huohotin! Haukkoilin ilmaa! Ei ollut epäilystäkään kiduttajieni tarkoituksesta — voi, heltymättömimmät, saatanallisimmat ihmisten joukossa! Pakenin hehkuvaa metallia koppini keskukseen. Kesken uhkaavaa tulikuoleman ajatusta lievitti tieto kaivon viileydestä balsamin tavoin sieluani. Hyökkäsin sen kammottavalle partaalle ja loin jännittyneen silmäyksen syvyyteen. Hehkuvan katon heijastus valaisi sen kaikki loukot. Mutta tänä sekavana hetkenä järkeni kieltäytyi tajuamasta sen tarkoitusta, mitä näin. Lopulta se tunkeutui — taisteli tiensä minun sieluuni — se kyteytyi vapisevaan järkeeni. Oi, kuinka siitä voisi kertoa! — oi, kauhua! — mitkä tahansa muut kauhut paitsi tämä! Kiljahtaen riensin pois partaalta ja hautasin kasvot käsiini — katkerasti itkien.
Kuumuus lisääntyi nopeasti, ja kerran vielä katsahdin ympärilleni vavisten kuin horkassa. Koppi oli taas muuttunut — ja nyt ilmeisestimuodoltaan. Niinkuin ennenkin minä aluksi turhaan koetin tajuta mitä oli tekeillä. Mutta pitkäksi aikaa en jäänyt epätietoiseksi. Inkvisition kostoa oli kiirehtinyt minun kaksinkertainen pakoni, eikä kauhujen kuningas sallisi enää mitään leikinlaskua. Huone oli ollut neliömäinen. Huomasin, että nyt kaksi sen rautakulmaa oli teräviä — kaksi tietenkin tylsää. Tämä kamala erotus suureni nopeasti matalan jyminän tai voihkinan säestämänä. Tuossa tuokiossa lattia oli muuttunut vinoneliöksi. Mutta muuttuminen ei jäänyt tähän — enkä minä toivonut tai halunnut sen jäävänkään. Olisin painanut nuo punaiset seinät povelleni iankaikkisen rauhan vaatteina. »Kuolema», sanoin, »mikä muu kuolema tahansa paitsi tuo kuilussa odottava!» Narri! eikö minun olisi pitänyt tietää, että tämän hehkuvan raudan tarkoituksena oli vain pakottaa minutkuiluun? Voisinko sietää tätä hehkua? ja vaikka voisinkin, niin kykenisinkö kestämään sen puristusta? Ja aina vain kapeammaksi kävi vinoneliö, niin nopeasti, ettei minulle jäänyt harkinnan aikaa. Sen keskus ja tietysti levein kohta tuli juuri ammottavan kuilun kohdalle. Vetäydyin taapäin — mutta sulkeutuvat seinät painoivat minua vastustamattomasti eteenpäin. Lopulta korventuneella ja kiemurtelevalla ruumiillani oli enää vain tuuman verta jalansijaa vankilan lujalla lattialla. En kamppaillut enää, mutta sieluni hätä puhkesi kovaan, pitkään ja viimeiseen epätoivon huutoon. Tunsin horjuvani reunalla — käänsin katseeni pois —
Kuului epäsointuisaa ihmisäänten sorinaa! Kuului monien torvien kovaa kohinaa! Kuului tuhannen ukkosen jyminää! Tuliset seinät vetäytyivät kiireesti takaisin! Ojennettu käsi tarttui minun omaani, kun pyörtyen putosin kuiluun. Se oli kenraali Lasallen. Ranskan armeija oli marssinut Toledoon. Inkvisitio oli vihamiestensä vallassa.
Syksyllä vuonna 18—, eräällä matkalla läpi Ranskan eteläisimpien maakuntien, minun tieni johti muutamien mailien päähän eräästä määrätystäMaison de Santéstaeli yksityisestä hulluinhuoneesta, josta olin Pariisissa, lääketiedettä harrastavilta ystäviltäni, kuullut hyvin paljon. Kun en milloinkaan ollut käynyt sellaisessa laitoksessa, arvelin, että tilaisuus oli liian hyvä hukkaan heitettäväksi; ja niinpä ehdotin matkatoverilleni (herrasmiehelle, johon muutamia päiviä aikaisemmin olin sattumalta tutustunut), että poikkeaisimme tunniksi tai pariksi syrjään katselemaan tuota parantolaa. Hän vastusti tätä ehdotusta — syyttäen ensiksikin kiirettä ja toiseksi aivan tavallista kammoa, jonka mielipuolten näkeminen herättää. Hän pyysi kuitenkin, etten mistään pelkästä kohteliaisuudesta kieltäytyisi tyydyttämästä uteliaisuuttani, ja sanoi ratsastavansa hiljaa edelleen, niin että minä saisin kiinni hänet samana päivänä tai ainakin seuraavana. Hänen hyvästellessään tulin ajatelleeksi, että laitokseen pääsy voisi kohdata vaikeuksia, ja mainitsin hänelle tämän pelkoni. Hän vastasi, että ellen minä todellakaan tuntenut johtajaa, monsieur Maillardia, tai ellei minulla ollut jotakin suosituskirjettä tai muuta sellaista, niin vaikeuksia saattoi todellakin syntyä, sillä näiden yksityisten hulluinhuoneiden säännöt olivat ankarammat kuin julkisten hospitaalien. Itse, hän lisäsi, oli hän muutamia vuosia sitten tutustunut Maillardiin ja auttaisi kyllä minua sen verran, että ratsastaisi portille ja esittelisi minut, vaikkakaan hänen kammonsa mielisairautta kohtaan ei sallisi hänen astua itse sisään.
Kiitin häntä, ja käännyttyämme valtatieltä tulimme eräälle ruohottuneelle syrjäpolulle, joka puolen tunnin kuluttua melkein hävisi tiheään, vuoren juurta peittävään metsään. Tämän sankan ja hämärän metsän läpi me ratsastimme parisen mailia, kunnesMaison de Santétuli näkyviin. Se oli haaveellisen näköinen herraskartano, kovin rapistunut, jonka aika ja hoidon puute olivat saattaneet tuskin asuttavaan kuntoon. Sen ulkonäkö täytti minut kammolla, ja pysähdyttäen hevoseni päätin puolittain palata takaisin. Pian kumminkin häpesin heikkouttani ja jatkoin matkaani.
Kun ratsastimme portille, huomasin sen olevan hiukan raollaan ja raosta näin miehen kasvojen kurkistavan. Hetkistä myöhemmin tämä mies astui esiin, puhutteli toveriani nimeltä, pudisti sydämellisesti hänen kättään ja pyysi laskeutumaan maahan. Siinä oli itse monsieur Maillard. Hän oli ryhdikäs, hienon näköinen vanhan koulun herrasmies, jonka käytös oli hyvin kohteliasta ja huokui eräänlaista hyvin tehoavaa juhlallisuutta, arvokkuutta ja arvovaltaisuutta.
Kun ystäväni oli esitellyt minut, maininnut minun haluni katsella laitosta ja saanut monsieur Maillardin vakuutuksen, että minulle osoitettaisiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, sanoi hän jäähyväiset ja katosi ainaiseksi näkyvistäni.
Hänen mentyään johtaja ohjasi minut pieneen ja erittäin somaan vierashuoneeseen, jossa muiden hienostuneen maun todisteitten joukossa oli paljon kirjoja, piirroksia, kukkaruukkuja ja soittokoneita. Uunissa paloi iloinen tuli. Pianon ääressä istui laulaen erästä Bellinin aariaa nuori ja hyvin kaunis nainen, joka minun saapuessani keskeytti laulunsa ja otti minut vastaan viehättävän kohteliaasti. Hänen äänensä oli matala ja koko hänen käytöksensä korutonta. Luulin myöskin näkeväni surun merkkejä hänen kasvoillaan, jotka olivat erittäin, vaikkakaan minun makuni mukaan eivät epämiellyttävän, kalpeat. Hän oli puettu syvään surupukuun ja herätti rinnassani kunnioituksen, mielenkiinnon ja ihailun tunteita.
Olin Pariisissa kuullut, että monsieur Maillardin laitoksessa käytettiin hoitotapaa, jota yleisesti nimitetään »rauhoitussysteemiksi» — kaikki rangaistukset ovat poistetut — kopissa-pitoonkin turvaudutaan harvoin — salaisesti vartioiduille potilaille jätetään paljon näennäistä vapautta, ja useimpien sallitaan maleksia pitkin taloa ja sairaalan aluetta, aivan kuin he olisivat selväjärkisiä ihmisiä.
Muistellen näitä seikkoja pidin hyvin varani kaikessa mitä sanoin neidolle, sillä enhän voinut varmasti tietää, oliko hän terve; ja tosiaankin hänen silmissään väikkyi määrätty rauhaton loiste, joka sai minut kuvittelemaan, ettei hän ollut. Sen vuoksi rajoitin seurusteluni yleisiin keskustelunaiheisiin ja sellaisiin, joista arvelin, etteivät ne tekisi levottomaksi tai kiihdyttäisi mielipuoltakaan. Hän vastaili aivan järkevästi kaikkiin minun puheisiini; ja vieläpä hänen omituisimmatkin huomautuksensa todistivat mitä terveintä älyä; mutta pitkä mielisairausilmiöiden harrastus oli opettanut minulle, ettei voinut luottaa sellaisiin terveystodistuksiin, ja niinpä koko keskustelun ajan jatkoin yhtä varovaisesti, kuin olin aloittanut.
Hetken kuluttua koristeltuun liveriin puettu lakeija tuli kantaen tarjotinta, jolla oli hedelmiä, viiniä ja muita virvokkeita; otin niistä osani, ja pian sen jälkeen nainen läksi huoneesta. Hänen poistuttuaan käänsin katseeni kysyvästi isäntääni kohden.
»Ei», sanoi hän, »oh, ei — perheeni jäsen — sisarentyttäreni ja aivan terve nainen».
»Suokaa tuhannesti anteeksi epäluuloni», vastasin, »mutta luonnollisesti voitte antaa anteeksi. Tämän teidän laitoksenne loistava järjestely tiedetään hyvin Pariisissa, ja minä ajattelin mahdolliseksi, näettekös…»
»Niin, niin — älkää sanoko enempää — tai oikeastaan minun pitäisi kiittää teitä suurenmoisesta viisaudestanne. Harvoin tapaamme niin paljon älyä nuoressa miehessä; ja useammin kuin yhden kerran on tapahtunut onnettomia rettelöitä joidenkin vierautemme ajattelemattomuuden takia. Edellisen hoitotapani aikana, jolloin potilaani saivat maleksia kaikkialla mielensä mukaan, heitä usein raivostuttivat ymmärtämättömät ihmiset, jotka tulivat laitosta katsomaan. Siksi minun oli pakko turvautua ankaraan pääsy kielto on, eikä laitokseen sallittu tulla kenenkään, jonka tahdikkuuteen en voinut luottaa.»
»Edellisenhoitotapanne aikana!» sanoin minä toistaen hänen sanojaan — »pitääkö minun siis ymmärtää, että 'rauhoittamissysteemi', josta olen kuullut niin paljon, ei ole enää käytännössä?»
»Niin», vastasi hän, »muutamia viikkoja sitten päätimme luopua siitä ainaiseksi».
»Todellakin! Te saatte minut hämmästymään!»
»Havaitsimme, herraseni», sanoi hän huoahtaen, »aivan välttämättömäksi palata vanhoihin menettelytapoihin. Rauhoittamissysteeminvaarallisuuson aina ollut ilmeinen, ja sen etuja on paljon yliarvioitu. Uskon, herraseni, että tässä talossa on kokeiltu tarpeeksi, jos missään. Me teimme kaiken minkä ihmisjärki saattoi keksiä. Olen pahoillani, ettette voinut käväistä luonamme aikaisemmin, jolloin olisitte itse voinut päätellä. Mutta otaksun, että olette tutustunut rauhoitusmenetelmään — yksityiskohdittain.»
»En aivan. Olen kuullut siitä vain muilta henkilöiltä — enimmäkseen kolmannen tai neljännen käden tietoja.»
»Tietäkää siis, että tämä systeemi yleensä sopii niille potilaille, jotka ovatmenagés— eriskummallisia. Me emme vastustaneetainoatakaankuvitelmaa, mikä juolahti hullun aivoihin. Päinvastoin, emme niitä ainoastaan sietäneet, vaan vieläpä rohkaisimmekin; ja useat pysyväisistä parannuksistamme saatiin sillä tavalla. Ei ole olemassa todistelutapaa, joka koskisi mielipuolen heikkoon järkeen niinkuinreductio ad absurdum. Meillä on esimerkiksi ollut ihmisiä, jotka ovat kuvitelleet itseään kananpojiksi. Parannuskeino oli, että itsepintaisesti pidettiin tätä kuvitelmaa tosiasiana — potilas ei käsitä sitä tarpeeksi selvästi tosiasiaksi, jos häntä sen vuoksi syytetään järjettömyydestä — ja siis viikon ajan häneltä kiellettiin kaikki muu ruoka kuin se mitä käytetään, kananpojalle. Tällä tavoin pieni jyvä ja hiukan hiekkaa tekivät suoranaisia ihmeitä.»
»Mutta oliko tällainen parannuskeino ainoa?»
»Ei lainkaan. Luotimme paljon yksinkertaisiin huvituksiin, sellaisiin kuin musiikki, tanssi, ruumiinharjoitukset yleensä, kortinpeluu, määrätynlaiset kirjat ja niin poispäin. Me pyrimme kohtelemaan jokaista yksilöllisesti aivan kuin jonkin tavallisen ruumiillisen sairauden uhrina; ja sanaa 'mielisairaus' ei mainittu milloinkaan. Tärkeä kohta oli järjestää jokainen mielipuoli vartioimaan kaikkien muiden tekoja. Tämä tällainen luottaminen hullun ymmärrykseen on hänen auttamistaan sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Sillä tavoin me saatoimme huomattavasti vähentää vartijoita.»
»Eikä teillä ollut minkäänlaisia rangaistuksia?»
»Ei minkäänlaisia.»
»Ettekö te milloinkaan sulkeneet potilaitanne koppiin?»
»Kyllä silloin tällöin, kun jonkun mielisairaus kypsyi kohtaukseksi tai äkisti muuttui raivoksi, me veimme hänet salaiseen koppiin, ettei hänen sairautensa tarttuisi toisiin. Ja pidimme siellä, kunnes saatoimme lähettää hänet takaisin ystäviensä luokse, sillä raivohullujen kanssa meillä ei ole mitään tekemistä. Tavallisesti heidät siirrettiin yleisiin sairaaloihin.»
»Ja nyt te olette muuttaneet kaiken tämän — ja pidätte muutosta parempana?»
»Ehdottomasti. Systeemillä oli varjopuolensa ja myöskin vaaransa. Nyt se on onneksi poistettu Ranskan jok'ikisestäMaison de Santésta.»
»Olen totisesti hämmästynyt tästä kaikesta», sanoin, »sillä olin varma, ettei nykyjään muuta hoitotapaa käytetäkään tässä maassa».
»Olette vielä nuori, ystäväiseni», vastasi isäntäni, »mutta aika tulee, jolloin opitte itse arvostelemaan mitä maailmassa tapahtuu luottamatta toisten juttuihin. Älkää uskoko mitään mitä kuulette ja vain puolet siitä, mitä näette. Mitä tähänMaison de Santé-juttuun tulee, niin ilmeisesti joku asioita tuntematon on johtanut teitä harhaan. Päivällisen jälkeen, kun olette tarpeeksi levännyt ratsastuksenne vaivoista, minä erittäin mielelläni näytän laitosta ja tutustutan teitä systeemiin, joka minun ja kaikkien silminnäkijöiden mielestä on verrattomasti vaikuttavin kaikista tähän saakka käytetyistä.»
»Teidän omanneko?» kysyin — »onko se systeemi aivan omaa keksintöänne?»
»Olen ylpeä», vastasi hän, »voidessani tunnustaa, että se on omani — ainakin jossakin määrin.»
Tohtori Tarrin ja professori Fetherin systeemi 173
Tällä tavoin keskustelin monsieur Maillardin kanssa tunnin tai pari, jona aikana hän näytteli minulle laitoksen puistoja ja kasvihuoneita.
»En voi», sanoi hän, »näyttää teille potilaitani juuri tällä hetkellä. Herkkätunteista mieltä sellaiset näyt aina jossakin määrin kuohuttavat, enkä tahtoisi pilata ruokahaluanne. Kohta syömme päivällistä. Voin tarjota teille vasikkaa,à la Menehoultkukkakaalin keraveloute-kastikkeessa — senjälkeen lasillinenClos de Vougeôta— ja silloin hermonne ovat tarpeeksi lujat.»
Kello kuudelta ilmoitettiin päivällinen, ja isäntäni johti minut suureen ruokasaliin, jonne oli jo kokoontunut hyvin lukuisa seurue — kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä henkilöä. He olivat ilmeisesti säätyläisihmisiä — varmasti ylhäistä sukua — vaikkakin heidän pukunsa olivat mielestäni huikentelevaisen komeat vivahtaen hiukan liiaksi hovilaisten kerskailevaan hienosteluun. Huomasin, että ainakin kaksi kolmasosaa vieraista oli naisia; ja muutamat näistä jälkimmäisistä olivat koristetut sellaiseen tapaan, jota pariisilainen ei mitenkään pitäisi hyvää makua todistavana. Esimerkiksi monet naiset, joiden ikä ei voinut olla alle seitsemänkymmenen vuoden, olivat suorastaan peitetyt runsailla jalokivillä koristettuihin sormuksiin, kaulaketjuihin ja korvarenkaisiin, ja he pitivät rintansa ja käsivartensa häpeällisen paljaina. Huomasin myöskin, että näistä puvuista varsin harvat olivat hyvin tehdyt — tai ainakin varsin harvat olivat tehdyt kantajiaan varten. Silmäillessäni seuruetta huomasin sen mielenkiintoisen tytön, jonka monsieur Maillard oli esitellyt minulle pienessä vierashuoneessa; mutta hämmästykseni oli suuri nähdessäni hänet puetuksi vannehameeseen, korkeakantaisiin kenkiin ja brysselinpitseistä tehtyyn likaiseen hilkkaan, joka oli aivan liian suuri hänelle; hänen kasvonsa näyttävätkin jonkinlaiselta naurettavalta pienoiskuvalta. Kun ensimmäistä kertaa olin nähnyt hänet, oli hänen yllään ollut hyvin kaunis surupuku. Lyhyesti sanoen, koko seurueen pukeutumisessa oli jotakin outoa, joka aluksi sai minut muistamaan alkuperäisen ajatukseni »rauhoittamissysteemistä» ja kuvittelemaan, että monsieur Maillard oli tahtonut pettää minua, kunnes päivällinen olisi ohi, etten saisi mitään epämiellyttäviä tunteita syödessäni mielipuolten kanssa; mutta muistaessani, että Pariisissa minulle oli huomautettu eteläranskalaisten erikoisesta omituisuudesta ja heidän vanhanaikaisista tavoistaan, ja keskusteltuani seurueen muutamien jäsenten kanssa minun kuvitelmani aivan heti ja täydelleen karkoittuivat. Itsessään ruokailuhuoneessa, vaikkakin se ehkä oli tarpeeksi mukava ja laaja, ei ollut paljon hienoutta. Lattialta esimerkiksi puuttui matto; Ranskassa kuitenkin alituisesti tullaan toimeen ilman mattoja. Ikkunoissa ei ollut verhoja; suljetut luukut olivat kiinnitetyt rautaisilla halkaisijan suuntaan kulkevilla tangoilla. Huomasin, että tämä huone muodosti päärakennuksen siiven ja ikkunat olivatkin kolmella seinällä, ovi neljännellä. Huoneessa oli kaikkiaan kokonaista kymmenen ikkunaa.
Pöytä oli uhkea. Se oli kuormitettu lautasilla ja enemmän kuin kuormitettu herkuilla. Yltäkylläisyys oli aivan barbaarista. Ruokaa oli aivan tarpeeksi Enakiminkin juhlaa varten. En vielä ikänä ollut nähnyt niin tuhlaavaista, niin valtavaa pöydänherkkujen kulutusta. Koko järjestely todisti kuitenkin hyvin vähäistä makua; ja silmäni, jotka olivat tottuneet hillittyyn valoon, kärsivät kovasti lukemattomien vahakynttilöiden omituisesta loistosta. Niitä oli hopeaisiin jalkoihin pistettynä sijoitettu pöydälle ja kaikkialle huoneeseen, missä vain saattoi tilaa olla. Monta palvelijaa oli meillä tarjoilemassa, ja eräällä suurella pöydällä, huoneen kaukaisimmassa nurkassa, istui seitsemän tai kahdeksan ihmistä viuluineen, huiluineen, pasuunoineen ja rumpuineen. Nämä veitikat kiusasivat minua kovasti silloin tällöin aterian aikana lukemattomilla sävelsekoituksilla, joiden mukamas piti olla musiikkia ja jotka näyttivät tuottavan suurta iloa kaikille läsnäolijoille paitsi minulle.
Kaiken kaikkiaan en voinut olla ajattelematta, että kaikessa tässä oli paljon outoa — mutta maailmahan on kokoonpantu kaikenlaisista ihmisistä, jotka edustavat kaikkia ajatus- ja kaikkia seurustelutapoja. Olin myöskin matkustanut liian paljon oppiakseni olemaan mitään ihmettelemättä ja niinpä istuuduinkin hyvin tyvenesti isäntäni oikealle puolen, ja kun ruokahaluni oli suurenmoinen, tein oikeutta hyville ruokalajeille.
Keskustelu oli vilkasta, ja kaikki ottivat siihen osaa. Naiset niinkuin tavallista puhuivat suurimman ajan. Huomasin pian, että melkein kaikki seurueen jäsenet olivat hyvin kasvatettuja; ja isäntäni itse oli kokonainen varasto hyväntuulisia juttuja. Hän näytti erittäin halukkaalta puhumaan asemastaanMaison de Santénjohtajana; ja mielisairas oli minun ihmeekseni kaikkien keskustelujen lempiaihe. Monta hupaista juttua kerrottiin potilaitten päähänpistoista.
»Meillä oli täällä kerran veitikka», sanoi eräs paksu, pieni herrasmies, joka istui oikealla puolellani, »veitikka, joka kuvitteli olevansa teekannu; eikö muuten ole omituista, miten usein juuri tämä erikoinen päähänpinttymä on iskeytynyt mielipuolen aivoihin? Ranskassa on tuskin ainoatakaan hulluinhoitolaa, jossa ei olisi inhimillistä teekannua. Tämä meidän herrasmiehemme oli englantilainen teekannu ja puhdisti itseään joka aamu hyvin huolellisesti pukinnahalla ja saippuajauheella.»
»Ja sitten», sanoi aivan vastapäätä istuva pitkä mies, »meillä oli täällä aivan äskettäin eräs henkilö, joka oli saanut päähänsä, että hän oli aasi — mikä kuvannollisesti puhuen olikin aivan totta. Pitkään aikaan hän ei tahtonut syödä muuta kuin takkiaisia; mutta tästä aatteesta me paransimme hänet hyvin pian sillä, ettemme antaneet hänen syödä mitään muuta. Sitten hän rupesi alituisesti potkimaan — näin — näin —»
»Herra de Kock, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte inhimillisesti!» keskeytti vanha rouvashenkilö, joka istui puhujan vieressä. »Olkaa ystävällinen ja pitäkää jalkanne aloillaan! Te olette pilannut minun brokaadini. Onko tarpeellista havainnollistaa juttua niin käytännöllisellä tavalla? Tämä ystävämme tässä ymmärtää varmasti teitä ilman näitä eleitäkin. Kautta kunniani, te olette melkein yhtä suuri aasi, kuin miksi tuo onneton ihminen kuvitteli itsensä. Teidän liikehtimisenne on hyvin luonnollista, uskokaa pois.»
»Mille pardons! Ma’m’selle!» vastasi monsieur de Kock — »tuhannesti anteeksi! En ollenkaan aikonut loukata. Ma'm'selle Laplace — monsieur de Kock pyytää kunniaa saada kilistää kanssanne.»
Tässä monsieur de Kock kumarsi syvään, suuteli kättään hyvin juhlallisesti ja kilisti ma'm'selle Laplacen kanssa.
»Sallikaamon ami», sanoi monsieur Maillard minuun kääntyen, »sallikaa minun lähettää teille palanen tätä vasikkaaà la St. Menehoult— huomaatte sen erikoisen hienoksi».
Tällä hetkellä oli kolmen tukevan tarjoilijan juuri onnistunut sijoittaa turvallisesti pöydälle suunnaton tarjotin tai leikkuulauta, jonka sisällön otaksuin olevan »monstrum horrendum, informe, ingens, cui lumen ademptum». Tarkempi silmäys todisti kuitenkin, että se oli vain pieni, kokonaisena paistettu vasikka, joka oli asetettu polvilleen omena suussa, niinkuin Englannissa on tapana tehdä jäniksille.
»Ei kiitoksia», vastasin, »sillä totta puhuakseni en ole erikoisen ihastunut vasikkaanà la St.— — — mikä se olikaan? — en näet luule, että se on oikein terveellistä minulle. Otan kuitenkin uuden lautasen ja maistan vähän kaniinia.»
Pöydällä oli muutamia pikkukulhoja, jotka sisälsivät nähdäkseni oikeata ranskalaista kaniinia — varsin herkullinenmorceau, jota voin suositella.
»Pierre», huusi isäntä, »vaihda tämän herran lautanen ja anna hänelle kylkipala tätä kaniiniaau-chat[kissan malliin. Suom.].»
»Tätä mitä?» kysäisin.
»Tätä kaniiniaau-chat.»
»Kiitoksia paljon — kun tarkemmin ajattelen, niin en taida välittääkään. Otan kinkkua.»
Ei näy lainkaan tietävän, ajattelin itsekseni, mitä näiden etelämaakuntain ihmisten pöydissä joutuu syömään. En totisesti välitä heidän kaniinistaanau-chat— ja jääköön minun puolestani myöskin heidänkatti-au-kaniininsa.
»Ja sitten», sanoi eräs hauskalta näyttävä pöydän alapäässä istuva mies tarttuen keskustelun lankaan siinä kohden mistä se oli katkennut, — »ja sitten muiden eriskummallisuuksien joukossa meillä oli kerran potilas, joka hyvin itsepintaisesti väitti itseään Kordovan juustoksi ja kuljeskeli veitsi kädessä pyytäen, että ystävät koettaisivat pientä palaa hänen säärestään».
»Hän oli epäilemättä suuri hölmö», huomautti eräs, »mutta häntä ei voi ollenkaan verrata erääseen vissiin henkilöön, jonka me kaikki tunnemme paitsi tämä vieras herra. Tarkoitan miestä, joka piti itseään samppanjapullona ja alituisesti kuljeskeli poksahdellen ja sihisten, tähän tapaan.»
Tässä puhuja, mielestäni hyvin karkeasti, pisti vasempaan poskeensa oikean peukalonsa ja vetäisi sen pois, jolloin syntyi korkin poksahtamista muistuttava ääni, ja sitten hyvin harjaantuneesti läpättämällä kieltä hampaitaan vasten sai aikaan terävän sihinän, jota kesti minuutin verran ja joka jäljitteli samppanjan kuohumista. Näin selvästi, että tällainen käytös ei lainkaan miellyttänyt monsieur Maillardia; mutta tämä herrasmies ei sanonut mitään, ja keskustelua jatkoi eräs hyvin laiha pikku mies, jolla oli iso tekotukka.
»Ja sitten täällä oli eräs tyhmyri», sanoi hän, »joka kuvitteli itseään sammakoksi; ja kyllä hän muistuttikin sitä kokolailla. Toivoisin, että olisitte nähnyt hänet, herra» — tässä puhuja kohdisti sanansa minulle — »teidän sydämellenne olisi tehnyt hyvää nähdä, miten luonnollisesti hän käyttäytyi. Herrani, jos se mies ei ollut sammakko, niin voin pitää vain suurena vahinkona, ettei hän ollut. Hänen kurnutuksensa — näin — u-u-u-u-r-r — u-u-u-r-r-! oli maailman hienoin ääni ja kun hän asetti kyynärpäänsä pöydälle näin — saatuaan lasin tai pari viiniä — ja aukoili suutansa, näin, ja pyöritteli silmiään, näin, ja räpytteli niitä suunnattoman nopeasti, näin, niin herrani, uskallanpa sanoa, että varmasti olisitte ihaillut sen miehen neroa.»
»En lainkaan epäilekään», vastasin.
»Ja sitten», sanoi joku muu, »oli Petit Gaillard, joka piti itseään nuuskahiutaleena ja oli aivan suunniltaan, koska ei voinut ottaa itseään oman peukalonsa ja etusormensa väliin».
»Ja sitten oli Jules Desoulières, joka oli hyvin omituinen nero ja hullutteli päähänpinttymällä, että hän oli kurpitsa. Itsepintaisesti hän pyysi kokkia tekemään hänestä piirakoita — mistä kokki ehdottomasti kieltäytyi. Minä puolestani en ole aivan varma, vaikka kurpitsapiirakkaà la Desoulièresolisikin ollut ensiluokkaista syötävää!»
»Te saatatte minut hämmästymään!» sanoin minä ja katsoin kysyvästi monsieur Maillardiin.
»Haa-ha-haa!» sanoi tuo herrasmies — »he-he-he! — hi-hi-hi! — ho-hoho! — hu-hu-hu! — hyvä juttu! Teidän ei pidä hämmästyä,mon ami; tämä ystävämme on humoristi —drôle— teidän ei pidä ymmärtää häntä kirjaimellisesti.»
»Ja sitten», sanoi joku, »täällä oli Bouffon Suuri — aivan erikoinen omalla tavallaan. Hän tuli hulluksi rakkaudesta ja kuvitteli, että hänellä oli kaksi päätä. Toista hän väitti Ciceron pääksi ja toista hän kuvitteli yhdistetyksi; otsasta suuhun se oli Demosteneen ja suusta kaulaan lordi Broughamin. Mahdollisesti hän oli väärässä; mutta hän olisi saanut teidät vakuutetuksi väitteensä oikeutuksesta, sillä hän oli suunnattoman kaunopuheinen mies. Häntä vaivasi ehdoton intohimo puhetaiteeseen eikä hän voinut pidättyä esiintymästä. Esimerkiksi hän pyrki hyppäämään päivällispöydälle näin ja — ja —»
Tässä puhujan vieressä istuva mies pani kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi muutamia sanoja hänen korvaansa, jolloin hän äkkiä lopetti puheensa ja vaipui takaisin tuoliinsa.
»Ja sitten», sanoi mies joka oli kuiskaillut, »täällä oli Boullard, hyrrä. Nimitän häntä siksi, koska häntä vaivasi hullunkurinen, vaikkakaan ei aivan järjetön piintymä, että hän oli muuttunut hyrräksi. Olisitte suorastaan ulvonut naurusta nähdessänne hänen hyrräävän. Hän saattoi pyöriä toisella kantapäällään kokonaisen tunnin, tällä tavoin —»
Tässä ystävä, jonka hän juuri oli keskeyttänyt kuiskuttelemalla, teki aivan samanlaisen palveluksen hänelle.
»Mutta», huusi eräs vanha rouva kimakalla äänellään, »teidän monsieur Boullardinne oli hullu ja vielä hyvin typerä hullu, sillä kuka, jos sallitte minun kysyä, on milloinkaan kuullut puhuttavankaan inhimillisestä hyrrästä? Sellainen on aivan järjetöntä. Madame Joyeuse oli tuntehikkaampi henkilö, niinkuin tiedätte. Hänellä oli oikkunsa, mutta siinä oli tervettä järkeä, ja siitä oli hupia kaikille, joilla oli kunnia tuntea hänet. Hän havaitsi kypsän harkinnan jälkeen muuttuneensa tapaturmasta kukonpoikaseksi; mutta sellaisena hän käyttäytyi säädyllisesti. Hän lepatti siipiään suunnattoman vaikuttavasti — näin — näin — näin — ja hänen kiekumisensa oli ihastuttavaa! Kukko-kiekuu! — kukko kiekuu! — kukko kiekuu-kuu-kuu-kuuu-ku-uuuuu!»
»Madame Joyeuse, olisin kiitollinen, jos käyttäytyisitte säädyllisesti!» keskeytti hänet meidän isäntämme hyvin ankarasti. »Joko käyttäydytte niinkuin rouvashenkilön tulee tai poistutte pöydästä — voitte valita.»
Nainen (jota hämmästyksekseni kuulin nimitettävän madame Joyeuseksi tuon hänen antamansa madame Joyeusen kuvauksen jälkeen) punastui aivan kulmakarvojaan myöten ja näytti äärettömästi häpeävän tätä ojennusta. Hän painoi päänsä alas eikä sanonut tavuakaan vastaukseksi. Mutta eräs toinen ja nuorempi nainen otti asian käsiteltäväksi. Hän oli tuo minun kaunis tyttöni, jonka olin tavannut vierashuoneessa.
»Oi, madame Joyeuse oli hölmö!» huudahti hän, »mutta totisesti paljon enemmän tervettä järkeä oli Eugénie Salsafetten mielipiteessä. Hän oli hyvin kaunis ja tuskallisen säädyllinen nuori nainen, joka ajatteli, että yleinen pukeutumistapa on säädytön ja halusi aina pukeutua vuoripuoli ulospäin. Ja se on hyvin helposti tehty. Tarvitsee vain tehdä näin — ja sitten näin — näin — näin — ja siten näin — näin ja sitten —»
»Mon Dieu! Ma'm'selle! Salsafette!huudahti kymmenkunta ääntä. »Mitäs te nyt? — hillitkää itsenne! — riittää jo! — näimme aivan selvästi, miten se tehdään! — pidättäkää! pidättäkää!» ja useat henkilöt hyppäsivät jo paikoiltaan pidättämään ma'm'selle Salsafetteä kohoamasta mediciläisen Venuksen tasolle, kun kohtausta hyvin vaikuttavasti ja äkkiä täydensivät pitkälliset huudot tai kiljahdukset joistakin päärakennuksen osista.
Nuo kiljahdukset koettelivat kovin hermojani, mutta seuruetta minä suorastaan säälittelin. En milloinkaan ole nähnyt järkeviä ihmisiä niin täydelleen pelästyneinä. Kaikki kalpenivat niin, että olisi luullut näkevänsä yhtä monta ruumista, ja kyyristyneinä tuoleihinsa vavisten ja kauhusta huohottaen kuuntelivat äänen uudistumista. Se kuului uudelleen — äänekkäämpänä ja aivan kuin lähempää — ja sitten kolmannen kerranhyvinäänekkäänä ja sitten neljännen kerran ilmeisesti hiljempänä. Tämä äänen huomattava hiljentyminen palautti seurueen mielialan kohta ennalleen; kaikki vilkastuivat, ja kasku seurasi toistaan. Uskalsin nyt kysyä häiriön syytä.
»Pelkkä mitättömyys», vastasi monsieur Maillard, »me olemme tottuneet sellaisiin ääniin, emmekä välitä niistä juuri lainkaan. Mielipuolet rupeavat silloin tällöin ulvomaan kuorossa; toinen saa toisen yltymään, niinkuin joskus käy koiralauman öisin. Välistä tapahtuu, että näitä konserttikuntoja seuraa yhteinen murtautumisyritys; silloin tietenkin on pieni vaara tarjona.»
»Ja montako heitä nyt on lukkojen takana?»
»Tällä hetkellä meillä ei ole kaikkiaan enempää kuin kymmenen.»
»Enimmäkseen kai naisia?»
»Oh, ei — kaikki ovat miehiä ja tukevia poikia, uskokaa pois.»
»Todellakin! Ja minä kun olen aina luullut, että mielipuolten enemmistö olisi kauniimpaa sukupuolta.»
»Yleensä on niin, mutta ei aina. Jokin aika sitten täällä oli kaksikymmentäseitsemän potilasta, ja siitä joukosta kokonaista kahdeksantoista oli naisia; mutta myöhemmin asiat ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte.»
»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon niinkuin huomaatte», keskeytti se herrasmies, joka oli särkenyt ma'm'selle Laplacen sääriluut.
»Niin — ovat muuttuneet hyvin paljon, niinkuin huomaatte!» sanoi koko seurue kuorona.
»Pitäkää kielenne kurissa jok'ainoa!» sanoi isäntäni hyvin raivostuneena. Ja koko seurue vaipui ainakin minuutin kestävään syvään hiljaisuuteen. Eräs nainen totteli monsieur Maillardia kirjaimellisesti: työnsi ulos kielensä, joka oli harvinaisen pitkä, ja piti sitä hyvin alistuvaisena molemmin käsin kiinni päivällisen loppuun saakka.
»Entä tämä vallasnainen?» kuiskasin minä monsieur Maillardin puoleen kumartuen — »tämä rouva, joka on juuri puhunut ja joka päästelee kukko-kiekuuuu-uuta — hän luultavasti on vaaraton — aivan vaaraton, vai mitä?»
»Vaaraton!» huudahti isäntä teeskentelemättömän kummastuneena, »mitä — mitä voitte tarkoittaa?»
»Vain lievästi sekaisin?» vastasin koskettaen otsaani. »Olen varma, ettei hän ole erikoisesti — ei vaarallisesti sairas.»
»Mon Dieu!Mitä ihmettä tevoittekuvitella? Tämä rouva, erikoinen vanha ystäväni, madame Joyeuse, on ehdottomasti yhtä terve kuin minä itse. Hänellä on tietysti omat pikku omituisuutensa — mutta tiedättehän, että kaikki vanhat naiset — kaikki hyvin vanhat naiset ovat enemmän tai vähemmän omituisia!»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti — ja sitten nämä muut naiset ja herrat —»
»Ovat minun ystäviäni ja hoitajia», keskeytti monsieur Maillard suoristautuen hyvin ylhäisestä, — »hyvin hyviä ystäviä ja apulaisia».
»Kuinka! kaikkiko?» kysyin minä, — »naiset ja kaikki?»
»Luonnollisesti», vastasi hän, — »me emme voisi tehdä juuri mitään ilman naisia; he ovat maailman parhaita hullujenhoitajia; heillä on omat tapansa; heidän kirkkailla silmillään on ihmeellinen vaikutus — vähän siihen suuntaan kuin käärmeen lumoavalla katseella, tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin minä, »varmasti! He käyttäytyvät hiukan omituisesti, vai mitä? — he ovat hiukkasenkummallisia?— eivätkö teistäkin?»
»Omituisia! — kummallisia! — ajattelettekotosiaankinniin? Varmasti me emme ole kovin turhankainoja täällä etelässä — teemme paljon sellaista mikä meitä huvittaa — iloitsemme elämästä ja niin poispäin, ymmärrättehän —»
»Varmasti», sanoin minä — »varmasti».
»Ja sitten ehkä tämäClos de Vougeôton vähän huumaavaa, ymmärrättehän — hiukanväkevää— tiedättehän?»
»Varmasti», sanoin, »varmasti. Muuten, monsieur, ettekö te sanonut, että se hoitotapa, jonka olette ottanut tuon kuuluisan rauhoittamissysteemin sijaan, on erittäin ankara?»
»Ei lainkaan. Kopissa-pidon täytyy tietysti olla ankaraa, mutta käsittely — lääketieteellinen käsittely, tarkoitan — on enemmän potilaitten mielenmukaista kuin mikään muu.»
»Ja tämä uusi systeemi on teidän omaa keksintöänne?»
»Ei kokonaan. Muutamista seikoista tulee ansio professori Tarrille, josta varmasti olette kuullut puhuttavan; ja minun käsittelyssäni on sovellutuksia, joista minun oikeuden mukaan täytyy antaa tunnustus kuuluisalle Fetherille, joka, ellen erehdy, teillä on kunnia tuntea aivan läheisesti.»
»Suureksi häpeäkseni», vastasin, »täytyy minun tunnustaa, etten milloinkaan ole kuullut kummankaan herrasmiehen nimeä».
»Laupias taivas!» huudahti isäntäni työntäen tuokaan äkkiä taaemmaksi ja kohottaen käsiään. »Kuulenko aivan oikein? Ette kai tarkoittanut sanoa, ettette milloinkaan olekuullutoppineesta tohtori Tarrista tai kuuluisasta professori Fetheristä?»
»Minun on pakko», vastasin, »tunnustaa tietämättömyyteni, mutta totuutta ei saa loukata missään asiassa. Yhtä kaikki, tunnen vaipuvani tomuun, koska en ole tutustunut näiden epäilemättä suurenmoisten miesten tuotteisiin. Tahdon emien pitkää etsiä heidän teoksensa ja syventyä niihin huolellisesti. Monsieur Maillard, olette totisesti — minun täytyy se tunnustaa — olettetotisesti— saanut minut häpeämään itseäni!»
Ja totta se olikin.
»Älkää sanoko enempää, hyvä nuori ystäväni», sanoi hän sydämellisesti ja puristi kättäni, — »vaan kilistäkäämme».
Me joimme. Pöytäkunta seurasi meidän esimerkkiämme aivan hillittömästi. He lörpöttelivät — pilailivat — nauroivat — tekivät tuhansia hullutuksia — viulut kiljuivat — rumpu mäikyi — pasuunat pauhasivat niinkuin yhtä monta Phalariksen vaskihärkää — ja koko näytelmä paheni asteettain sitä mukaa kuin viinit nostivat mieltä, ja vähitellen se muuttui jonkinlaiseksi virkaatekeväksi hornaksi. Sillä välin monsieur Maillard ja minä, muutamia Sauterne- ja Vougeôt-pulloja välissämme, jatkoimme keskustelua huutaen voimiemme takaa. Tavallisella äänellä ei ollut enää mahdollisuutta päästä kuuluville sen enempää kuin kalan huokauksella Niagaran pohjasta.
»Ja, hyvä herra», ulvoin hänen korvaansa, »te sanoitte ennen päivällistä jotakin sellaista, että vanha rauhoitussysteemi oli vaarallinen. Miten sen asian laita on?»
»Niin», vastasi hän, »välistä se kävi hyvin vaaralliseksi. Ei voinut lainkaan laskea mielipuolten oikkuja; ja minun mielestäni niinkuin tohtori Tarrin ja professori Fetherinkinei milloinkaanole turvallista antaa niiden ajan pitkään juoksennella vartioimattomina. Mielipuoli voidaan 'rauhoittaa', niinkuin sanotaan, hetkiseksi, mutta lopulta hän on hyvin taipuvainen käymään äänekkääksi. Hänen viekkautensakin on suuri, niinkuin jo sananlasku toteaa. Jos hänellä on jokin asia tekeillä, niin hän salaa halunsa aivan ihmeteltävän viisaasti; ja taitavuus muka parantuneen osan esittämisessä on filosofille eräs sielun omituisimpia probleemeja. Kun mielipuoli näyttää täydelleen terveeltä, niin on jo aika pistää hänet pakkopaitaan.»