Vielä: Koko tämä laitos kannatti itsensä ilman vieraata avuta. Väki itse kylvi, kasvatti eli istutti ja keitti ruokansa; itse he kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteensa, kotikasvoista hampuista ja pellavista; tekivät itse pöydät, penkit, tuolit ja lautaiset; kaapit j.n.e.; korjasivat ja paransivat itse huoneita ja kaikkia kaluja ja työ-aseita. Pian karttui enemmin elatusta, saatiin valmistetuksi enemmin lankaa ja kangasta ja kaikenlaisia kaluja kuin tarvittiinkaan eli kotona kulutettiin. Se myytiin kaikki, ja rahoilla taas ostettiin muita tarpeita, niin kuin villaa, rautaa j.n.e. Jotka olivat viriämmät, taisivat niinä hetkinä, joina olivat heille määrätyistä töistä vapaat, kaikenlaisella työllä ansaita jonkun kauniin rahan. Se pantiin intressille, elikkä ostettiin mitä työ-aseita eli kaluja heillen näitä töitä paremmin tehdäksensä puuttui. Jo kahden vuoden perästä ei enään tarvittukaan köyhäin yhteisestä rahasta kasvavaa intressiä eli korkorahaa.
Kuin näin ihmiset kohtuullisella rualla paljon työtä tekivät ja paitsi sitä miehet ja vaimot melkein alinomaa elivät toisistaan erillänsä, katosi itsestään kaikki ylellisyys ja kopeus. Vielä päälliseksi oli yhteinen sääntö, ettei saanut heistä kukaan mennä naimisiin, muu kuin se joka voi elättää itseänsä ilman vaivaisten huoneen eli seurakunnan avuta.
Kaikkein paras, erinomattain kiitettävä asia oli se Jumalan pelko, joka vähitellen syntyi näissä ennen niin raaoissa ja valistumattomissa ihmisissä. Ja sekin oli Herra Kappalaisen tekemä. Sillä joka viikko hän piti muutaman kerran ehtoo-rukouksia vaivaisten huoneessa; sinne tulivat silloin myös muutkin, omissa huoneissaan asuvat köyhät. Hän puhui aina monta ylösrakentavaa ja opettavaa sanaa heidän sieluinsa tilasta, ja näytti heillen, kuinka rakkaudella Jumalata ja ihmisiä kohtaan tavoitetaan sydämmen puhtain autuus sekä tässä mailmassa että ijankaikkisuudessa. Nämät rukoushetket vaikuttivat paljoa enemmin heidän parannustansa, kuin esivallan uhkaukset ja rankaistukset.
Muutoin oli jokaisella köyhällä täysi vapaus eroittaa itsensä milloin tahansa tästä köyhäin holhouksesta. Hänen täytyi vaan näyttää ja todistaa, että hän ilman yhteisetä köyhän avuta, ja kunniallisella tavalla taisi ja tahtoi itseänsä auttaa tämän mailman läpitse. Ja se oli lakina, että jos joku näin erkaunut, yli vuoden ajan oli ilman kerjäämätä ja muiden avuta, omalla viriällä työllään itseänsä elättänyt, ja muutoin ansainnut hyvän nimen ja lausunnon, sai hän omiin käsiinsä säästökassassa olevat rahansa, ja net oman vapaan tahtonsa jälkeen käyttää. Ymmärrettävä on, että hän nyt myös pääsi holhojansa, ja pidettiin samanvertaisena kuin muutkin kyläkunnan jäsenet.
Mikä Kultalan köyhäin holhous-rakennuksessa oli erinomattain, ja enemmin kuin missään muussa samankaltaisessa laitoksessa, kiitettävä ja varsin sangen hyödyttävä, oli se, että köyhät olivat pakotetut aivan itse omilla käsillään tekemään kaikki mitä he tarvitsivat elääksensä, pukeaksensa ja muutoin aikaan tullaksensa. Ei heistä pitänyt kukaan huolta. Heidän piti itsensä pitää huolta omista tarpeistansa ja niitä saadaksensa työtä tehdä. Täällä ei ollut heillä sellaista työtä jossa istutaan yhdessä kohden, eikä sellaisia pieniä työhuoneita eli fabriikeissä tehtäviä naputustöitä, jotka tekevät ihmisraukat kelvottomiksi raskaampiin ja vaikiampiin töihin; täällä ei ollut niin helppo rahan saalis, että nuoret tytöt ja pojat olisivat tainneet ansaita yhtä paljon kuin vanhatkin, joka vaan yllyttää ylelliseen elämään ja liian varhaisiin naimisiin ja niin muodoin enentää köyhäin lukua; niin kuin sanoo sananlasku: Vaivainen vaivaisen naipi, Siitä saadaan pussiseljät, Siitä vaivaiset venyvät. Täällä jokaisen täytyi tehdä sellaista työtä, joka oli hänelle koko-elinkautensa hyödyllistä, sitä myöden muka kuin hänen voimansa myöden antoi; hänen piti nimittäin kaivaa, hakata, kylvää, istuttaa puita, puida riihtä, rakentaa huoneita, höylätä, kehrätä, kutoa, vaatteita ommella eli kraataroita j.n.e.
27.
Kultalassa oli niin kuin muuallakin. Koska vaan joku ymmärtävä ja toimellinen mies toi esiin jotain uutta neuvoa, josta olisi ollut silmin nähtävä etuus ja voitto oli jokainen sitä vastaan ja koki sitä estää. Silloin kukin oli täynnä pelkoa ja epäilyksiä; silloin kukin puisti päätänsä, kohotti hartioitaan ja hoki sitä vanhaa kaikkein laiskain ja toimettomain sananpartta: Olkoon sillänsä; ei siitä tule mitään.
Toivonen kyllä sen tiesi ja oli koetuksesta ja vahingosta tullut viisaammaksi. Jos hän oli Kultalalaisille edeltä käsin ilmoittanut kaikki mitä hänellä oli mielessä ja tarkoituksena köyhäin holhouksen suhteen, olisivat kaikki peljästyneinä peränneet, nähneet tuhansia esteitä, ja suorastaan hyljänneet hänen neuvonsa, huutain: Olkoon sillänsä; ei siitä neuvosta tule mitään.
Mutta Toivonen ajatteli: Koettaa on parempi kuin miettiä. Ei hän ollut virkaveljillensäkkään, toisille Hallitusmiehille kaikkia ajatuksiansa ja tuumiansa ilmoittanut; sillä he olivat kyllä hyväntahtoisia ja kelpo miehiä, mutta pelkureita ja epäileviä. Sentähden hän ei sanonut heilienkään muuta kuin vähitellen yhtä asiaa kerrassaan, jota juuri piti tehtämän.
Niin ensin kirjoitettiin ylös köyhät ja kerjäläiset lapsinensa, joista muutamat laskettiin omiin huoneisiinsa asumaan ja toiset pantiin vaivaisten huoneeseen. Se oli pian tehty. Sitten määrättiin joka perheelle holhojansa, ja hänelle selitettiin Herra Kappalaiselta mitä hänellä oli tekemistä. Sekin tuli viimen toimeen. Sitten hankittiin höyliä, kirveitä, sahoja, rukkeja, kangastuoleja j.n.e. vaivaisten holhouksen yhteisillä rahoilla. Eikä sekään ollut mikään noitakeino; niin kuin myös villan osto, hamppuin ja pellavain kylvö, kehräys ja köökin uusi rakennus. Näin tuli vähitellen yksi asia toisen perästä matkaan saatetuksi; jokainen asia erittäin ei katsottu vaikiaksi; niin tuli koko asia toimeen, ja vahvistettiin korkialta Esivallalta varsin kehoittavilla kiitossanoilla. Saatiinpa kyllä jälistäpäin kuulla, että myöskin muutamat Esivallan herrat olivat katsoneet tätä asiaa mahdottomaksi ja sillen nauraneet, koska se jo, heidän tietämätänsä, oli täydessä toimessa.
Pahimman seikan eli esteen tekivät alusta vaivaisten huoneen asujat; eivätpä ne ollenkaan tahtoneet maata niissä ahtaissa makauskammioissa. Mutta heille sanottiin: Tehkäät viriästi työtä, niin saatatte itsellenne vuokrata eli rakentaakkin parempia huoneita. Mutta eivät he tahtoneet tehdä työtä; sentähden tulivat pimiään huoneeseen kylmälle, huonolle rualle. Sepä heille vielä vähemmin kelpasi. Muutamat koettivat tottelemalla parantaa tilansa, ja antausivat onnensa alle, olletikkin talvisaikana, koska ei ollut huvittava ajella pitkin maanteitä ja maata ulkona. Koska he kerran olivat saaneet nauttia parempaa ruokaa ja nähneet itsensä paremmin kohdattavan, olivat tottuneet työn tekoon ja heillä jo oli muutamia Ruplia säästökassassa vanhain päiväin varaksi eli lapsillensa, jäivät he sinne varsin kernaasti. Sillä he eivät tahtoneet jättää tätä pientä kasvolle pantua tavaratansa, mutta ahkeroivat sitä enentää. — Toiset taas juoksivat tiehensä ulos mailmaan, saadaksensa elää joutilaina ja kerjätä. Se nyt oli heidän oma asiansa, ja seurakunnalle oli vaan se hyvä siitä, että pääsi niitä elättämästä. Muutamat näistä poisjuosneista eivät enään näyttäneet silmiään. Eikä se Kultalalle ollut mikään paha onni. Toiset taas tulivat, kerjäläisinä, kiini otetuiksi Kruunun Palvelioilta ja tuotiin takaisin. He saivat ensin istua pimiässä huoneessa, ja sitten pantiin työhön niin kuin ennenkin. — Ei ajastaikaakaan kulunut, ennen kuin vastahakoiset olivat suostuneet tähän järjestykseen, eikä ollut enään yhtäkään kerjäävää Kultalalaista, paitsi niitä muutamia vieraisiin maihin poiskaranneita.
Omissa huoneissaan asuvat perheet myöskin olivat alussa vastahakoiset, ja tahtoivat elää entisessä liassaan ja saastaisuudessaan, johon olivat harjauneet. Ja he valittivat ja huusivat hirmuisesti Kultalalaisten kovasydämmisyydestä, jotka eivät tahtoneet antaa heidän syödä ja juoda ilman rahata, eikä ees antaa heillen rahaakaan. Mutta nälkä ja pimiä kamari vihdoin taivutti kankeimmatkin ja uppiniskaisimmat, ja Kultalalaiset pitivät kiinni siitä, että joka tahtoo syödä, hänen pitää tehdä työtä, joka tahtoo hyvää nautita, hänen pitää hyvää tehdä.
Vaivaisten holhous oli ennen maksanut paljon. Nyt ei se maksanut mitään. Ei Kappalainen, eikä Toivonen, eikä Elsa tahtoneet siitä koota rikkautta. Köyhäin piti itsensä toimittaa heillen määrätyt vartiavirkansa. Jollen sellainen toimitus uskottiin, sillen se oli kosto eli palkinto hänen hyvästä käytöksestänsä; jolta se pois otettiin, sillen se oli rankaistus. Niin kaikki virkaa pyysivät toinen toiseltansa. Vaivaisten huoneen kryytimaat ja muut tilukset antoivat elatusta kyllä; ja myös ne maan tilkat, jotka köyhät perheet olivat yhteisestä laitumesta saaneet osaksensa, tulivat satoisammaksi, yhteisesti viljeltynä ja korjattuna. Viriät maksoivat arrentimaitensa annoista vaivaisten huoneelle elatuksensa ja vaatteensa, ja mitä jäi yli, tehtiin rahaksi, ja pantiin säästökassaan heidän nimeensä.
Miehet, jotka tulivat vaivaisten huoneeseen, olivat ensin olevinaan aivan taipumattomat ja kelvottomat höyläämään ja sahaamaan, kutomaan j.n.e. Mutta heidän täytyi oppia. Kaupungista tuotettu mestari pian pani asian toimeen. Hän oli ymmärtävä ja nerokas mies, Herra Kappalaisen hyvä tuttu ja ystävä. Näin muodoin köyhäin vaatteet maksoivat aivan vähän, ja penkit, tuolit, sängyt, kaapit ja muut kalut ja aseet, niin myös huoneen parantaminen ja korjaaminen eivät maksaneet melkein mitään. Täällä asuvaisten täytyi myöskin rakentaa tarvetkaluja niillen köyhillen, jotka olivat omissa huoneissaan; niin kukin perhe tuli niillä varustetuksi ja tottui parempaan elantoon.
Niin kuin köyhäin holhousrakennukselle ja vaivaisten huoneelle siitä oli hyvä etu, että niin monet kädet tekivät työtä ainoastansa ruan ja vaatteiden tähden; niin oli myös köyhillenkin siitä hyöty ja tavaran kartutus. Sillä mitä he yli ne määrätyt kahdeksan tiimaa päivässä askaroitsivat ja ansaitsivat, sen he saivat tehdä rahaksi ja panna säästökassaan; samaten mitä he arrentimaistansa saivat yli. Eikä ollut tämä vähä etu. Ihmiset tulivat työhön mieluisemmiksi ja saivat halun säästää ja tavaratansa kartuttaa, nähden muka edessänsä sitä aikaa, jona ehkä taitaisivat elää aivan omin varoin ja parempata elantoa nautita.
Kaikkein paras oli ylivartian ja alavartiain tila. Sillä kaikki mitä he, virkansa töitä toimitettuaan, taisivat askaroita myytäväksi, myytiin heidän nimeensä ja heidän hyväksensä. Sentähden jokainen koki käyttää itseänsä hyvästi, päästäksensä sellaiseen virkaan. Ja net, joilla se jo oli, pitivät tarkkaa huolta ja vaaria, ett'eivät mitään virkansa toimituksia laimin löisi eli väärin tekisi. Vähinkin väärä käytös eli vika saatti heidät eroittaa tästä etuisasta virasta, johon kyllä oli hakioita.
Oli vihdoin Kultalan vaivaisten huoneessa varsin taitavia työntekiöitä. Ei ainoastaan kylän talonpojat, mutta moni kaupunkilainenkin ostivat siellä tehtyjä kaluja eli teettivät siellä. Ja jos näin taitava työmies havaitsi ansaitsevansa enemmin, jos hän yksin tekisi työtä, muutti hän pois vaivaisten huoneesta, vuokrasi itselleen huoneen kylässä eli kaupungissa ja eli itsekseen. Tämä taas kehoitti muita pyrkimään myöskin tullaksensa taitaviksi.
Kylässä oli luonnollisesti jokainen iloinen päästä kerjäläisten juoksua ja varkauksia. Kukin ilolla lähetti mitä hän voi vaivaisten huoneeseen, jos siellä mitään joskus puuttui, ennen kuin hän antoi almuja kerjäläisille. Mutta tästä vielä syntyi kylällen toinen etu, jota ei ollut kukaan ennen ajatellutkaan. Nimittäin, jos kesällä puuttui peltotyötä, otettiin muita ulkotöitä tehtäviksi. Ja niin toimitettiin, että kaikki kylän tiet ja kadut, joita ennen sadetaikoina täytyi kulkea aina polviin asti liassa, tulivat laitetuiksi ja paratuiksi; että pitkin kylän läpitse juoksevaa ojaa, joka usein nousi yli äärtensä ja teki suuria rapakkoita, tuli kivimuuri; että kaikki polut ja kulkutiet tulivat kivistä ja kuopista perkatuiksi, ett'ei ollut yhteisissä metsissä enään sitä paikkaa, jossa ei nähty nuoria istutettuita puita iloisesti ylöskasvavan. Eikä ollut koko maassa likitienoilla yhtään metsää paremmassa korjuussa, eikä sievempää kylää, kuin Kultalan. Tuli vielä Esivallan korkioita Herroja katselemaan Kultalan laitoksia ja rakennuksia, ja he arvelivat että niinpä pitäisi olla joka paikassa. Mutta turhaanpa he hakivat muissa kylissä sellaisia ihmisiä kuin Kultalan kunniallinen Herra Kappalainen, kuin se ihmisiä rakastava Toivonen ja hänen uuttera auttajansa Elsa. Kuitenkin muuallakin koetettiin muutoksia ja parannuksia, jotka myöskin onnistuivat. Ja siinä tehtiin oikein. Koettaa on parempi kuin miettiä. Ja kussa, hartaalla rakkaudella ihmisiä kohtaan, tahdotaan mitä oikia on, siellä myös tapahtuukin mitä oikia on.
28.
»Mitään tuo Toivonen nyt taas askaroinee?» kysyivät talonpojat keskenään. Sillä muiden joutilaina ollessa, hän juoksi ympäri peltoja ja maita koulumestarin ja muutamain nuorten poikain kanssa; he kantoivat myötänsä ketjuja, pistivät maahan pitkiä seipäitä, ja Toivonen kurkisteli niiden päälle yli pienen, korkiajalkaisen pöydän, eikä saattanut niitä kylliksensä katsella. Ja koulumestari Juhanakin sitä myös teki kernaasti. Eikä niissä seipäissä ollut mitään katsomista.
Näin kului melkein vuoden aika. Ja kuultuansa että Toivonen oli mitannut kaikki maat ja pellot, ja pani net ja kaikki tiet ja polut paperillen, tuli monelle pelko. Sillä taas kuului puhet sodasta; ja he luulivat Toivosen aikovan saattaa maan vihollisten käsiin. Mutta näin oli asian laita. Toivonen taisi maanmittauskonstia ja hänellä oli kirjoja joissa sitä selitettiin. Ja hän oli Juhanallenkin opettanut sitä konstia, niin myös muutamillen kylän pojille, jolla oli terävä ja tarkka pää sitä ymmärtämään. Ja koska nyt yhteiset metsät olivat varsin tarkkaan mitatut, tuli hänellen mieleen, vähitellen väliaikoina mitata kaikki kyläkunnan tilukset, tiet ja polut ja siitä tehdä suuri kartta.
Kartasta nähtiin aivan selvästi joka maan tilkka, joka polku, joka aita, joka talo. Joka tynnyrin ala oli kartassa neljäkulmaisen tuuman suuruudessa. Ja tämä suuri kartta, koska oli valmis, ripustettiin seinälle kylän yhteisessä kokoushuoneessa. Nyt talonpojat sinne juoksivat joka päivä karttaa katsomaan, ja olivat varsin kummissaan. Sillä he pian siihen tottuivat, ja kukin tunsi peltonsa, kryytimaansa, niittynsä. Ja mikä paras oli, joka tilukselle eli pellolle oli kirjoitettu sen laveus, tarkkaan aina korttelin päälle. Nyt vasta kukin tiesi, kuinka suuret hänen peltonsa ja niittynsä olivat, ja hän kirjoitti sen ylös tiedoksensa. Tämä ei ollut vähä asia ostaissa ja myydessä; sillä tähän asti oli tiluksia arvattu vaan askeleista, ja moni oli sanonut net liian vähäksi, moni taas liian suureksi. Tästä oli siis suuri hyöty.
Mutta Toivonen sanoi talonpojille, kuin he karttaa katselivat: »Tämä ei ole suurin hyöty tästä; vielä minä tiedän paremman.» Heidän sitä kysyttyänsä hän vastasi: »Jos ette ole sitä arvanneet Kynttilänpäivään asti, niin minä sen teille sanon.» Mutta eivätpä he sitä arvanneet.
Kynttilänpäivän tultua ja kyläkunnan kokouttua kaikellaisten asiain suhteen, Toivonen astui esiin, koska kaikki muut asiat jo olivat päätetyt, ja sanoi:
»Te jo tunnetta kyllä kartan kaikkein tilustemme yli, niin kuin sen Kouluttaja Juhana koulupoikinensa on tarkasti ja koriasti tehnyt. Hyvät ystävät ja kylänmiehet, kullakin on siitä ollut eri ajatuksensa, ja minulla myös minun ajatukseni. Ja net minä nyt tahdon teille ilmoittaa.»
»Katsoissani maantiluksia, joita me kasvoimme hiessä viljelemme, ei ilman Herran Jumalan siunaukseta, kävi minun usein sydämmelleni, että työ meillen tekee niin paljon vaivaa; ja minun kävi usein sydämmelleni, ett'ei ole kaikki vielä niin hyvin viljelty, eikä sentähden anna niinpaljon, kuin pitäisi. Ja minä vielä kerran loin silmäni kartallen, ja katso, minun sieluni silmät aukenivat, ja minä havaitsin mikä on päävika maanviljelyksessämme.»
»Hyvät ystävät ja kylänmiehet, se on nyt aivan selvä asia, että jos vaan keskenänne suostutte, niin taitavat teidän peltonne ja muut tiluksenne vähemmällä ajan, työn ja rahan kulutuksella tulla viljellyksi ja korjatuksi, ja paljoa satoisammaksi, kuin tähän asti.»
Siihen huusi moni talonpoika: »Kyllähän me siihen ilman vastukseta suostumme, jos ei tule maksamaan niin paljon kuin ennen.»
Toivonen sano: »Minä teillen toivotan siihen onnea. Minä sanon teillen, mitä tähän asti on saattanut paljon kulutuksia, joita nyt taidatte säästää, jos tahdotte. Se on aika! — Kukin teistä on nimittäin taikka perinnön kautta, eli ostolla saanut maantiluksensa, niin kuin net olivat. Niin hänellä on yksi palainen vuoren syrjällä, toinen metsän takana, toinen taas tuolla puolen siltaa, toinen maantien vieressä, taas toinen ojan rannalla j.n.e. Näin häneltä kuluu aivan turhaan monet ajat yhdestä toiseen juostessansa, samaten piioilta ja rengeiltä; niin myös sonnan veto ja muut ajot sinne ja tänne paljon aikaa kuluttavat. Näin suuri osa päivää, jona olisi taittu työtä tehdä, menee turhiin juoksuihin ja kulkuihin. Renki ja piika saa palkkaa edes ja takaisin kuljettuaan, josta ei ole yhtään hyötyä. Sentähden tulee sitä vähemmin työtä päivässä tehdyksi, ja maa sitä vähemmin oikialla toimella viljellyksi, että puuttuu siihen työhön tarpeellista aikaa. Monikin pelkää, vielä enempää maata ostaa, sillä että hän tuskin voi täydellä toimella korjata ja viljellä mitä hänellä jo on; eikä hänellä kuitenkaan ole paljon. Mutta alinomainen kulkeminen yhdestä paikasta toiseen kuluttaa ajan. Jos olisivat kaikki hänen tiluksensa yhdessä ja vieretysten, taitaisi hän yhtä paljolla väellä, ja samalla aikaa korjata kahta vertaa enemmin maata, kuin hänellä nyt on, ja tulla sitä rikkaammaksi.»
Talonpojat sanoivat: »Kyllä se on aivan oikein, mutta eipä sitä saata auttaa. Eihän saateta peltoja ottaa selkäänsä ja niitä kantaa yhteen joukkoon.» Toivonen sanoi: »Sen taidatte, jos tahdotte, koska teillä nyt on kartta, ja nyt kukin tietää, kuinka suuri jokainen maanpalaisensa on. Mutta senmä teille myös sanon, että asialla on paljon esteitä ja vastuksia. Teidän pitää keskenänne vaihettaa ne hajalla olevat maan tilukset, niin että vihdoin jokaisella on maansa yhdessä paikassa, niin kuin olisi vaan yksi maa eli kantti. Siitä kukin suostukoon naapureinsa ja rajaikkoinsa kanssa. Annettakoon väliä sillen, jolla on joku määrä enemmin eli muutoin parempaa maata, kuin toisella. Ja joskin yksi eli toinen tulisi vaihettaissa vähäisen tappamaan, voittaa hän kuitenkin kahta vertaa siinä, että hänellä on kaikki yhdessä. Jos ette sovi keskenänne, ottakaat vakavia, ei kumpaisenkaan puolta pitäviä arviomiehiä eli kohtuullisia riidan ratkaisioita, elikkä heittäkää arpaa. Sen mä vielä sanon: älkäät antako minkään esteen eli vastuksen teitä peljättää, älkäätkö olko sentähden tytyväiset entiseen, että niin kauvan olette siihen tottuneet; tässä on se asia hankkeissa, että taitaisitte tulla rikkaammaksi ilman suuremmata vaivata.»
Toivosen näitä puhuttua seurakunta erkausi kukin päätään puistain. Kaikki kyllä sanoivat, sen neuvon olevan varsin hyvän, mutta eivät luulleet koskaan saattavansa tulla siitä sopimaan.
Kuitenkin muutamat joutilaisina hetkinä ajattelivat, minkä palaisen maistansa he saattaisivat antaa sille eli tälle saadaksensa siltä tilkan, joka oli hänen maansa vieressä. Ja rupesivatkin leikkiä muka läskein siitä puhumaan naapureinsa kanssa. Heillen ei ollut tarjottu maantilus aina sopiva, mutta he tahtoivat toista, joka oli kolmannen miehen. Sitäpä sitten molemmat puhuttelivat. Yksi kehoitti toista. Pian kukin rupesi neuvoittelemaan, miten saattaisi tiluksensa saada yhteen jatkoon. Ennen pitkää oli melkein yhteinen keskusteleminen tästä asiasta. Moni vaihetus tuli toimeen, monesta ei tullut mitään. Aina tuli jotain päätetyksi. Kultalassa oli niin kuin auksionissa eli markkinoilla, liiatenkin talvisaikana, koska oli enemmin aikaa ja iltapuhteella tultiin toinen toisensa kotiin puheskelemaan: Sillä mennä krouviin ja siellä juoda eli ryypätä ylös rahansa ja tulla järjettömän eläimen kaltaiseksi, sitäpä jo häpesi jokainen kunnon mies kylässä. Ennen he joivat juotavansa kotona vaimon ja lasten tykönä.
Toivonen oli sanonut, että tällä tilusten vaihetuksella oli esteensä ja vastuksensa. Ja niin olikin. Mutta puolen vuoden kuluttua oli kuitenkin jo viisi isäntää suostuneet tilustensa vaihetuksesta ja melkein saaneet kaiken maansa yhteen jaksoon. Tämä toisia pisti vihaksi. He varsin hyvin näkivät siitä olevan suuren voiton. Koettivat siis saada hekin asiaa toimeen. Kylän kokoushuoneessa oli illoilla väkeä alinomaa. Aina seisoi kartan edessä muutamia talonisäntiä, jotka keskustelivat ja riitelivät, niin että uloskin kuului, ja erkausivat vihapaissään, mutta tulivat taas yhteen uusia tuumia tuumailemahan. Mitäpä tästä oli? Vuosi vuodelta saatiin tilukset enemmin ja enemmin yhdistetyiksi, ja silmin nähtävä oli mikä voitto ja hyödytys siitä karttui.
29.
Olikin Kultalan kylä nyt oikia Kultakylä. Siellä se seisoi satoisimpain kryytimaiden keskellä, ikään kuin peitettynä hedelmäpuilta, piiritettynä niityiltä ja kultaisilta jyvämailta, juuri kuin Paradiisissa. Tiet peltoin välillä olivat siivotut ja siliät niin kuin polkutiet kryytimaissa, ja molemmin puolin maanteitä oli istutettu hedelmäpuita niin kauvas kuin kylän alustaa oli.
Ja joka sinne tuli, ei luullut tulevansa johonkuun kylään, vaan komiaan markkinapaikkaan eli pieneen kaupunkiin. Sillä huoneet olivat, jos ei juuri suuret, kuitenkin kaikki hyvin raketut ja hyvässä korjuussa ylähältä alas asti; akkunat olivat kirkkaat ja selkiät; ovet ja pielet aina pestyt ja maalatut; huoneet olivat melkein kaikki tiilikatoilla, sillä yhteisen kylän-asetuksen kautta olkikatot olivat kielletyt valkian vaaran tähden. Koska uutta kattoa pantiin, niin se piti tiilillä katettaman. Monella katon harjalla myöskin nähtiin ukontulen johdattaja; melkein joka akkunassa kukkia; taloin vieressä oli pieniä sievästi siivottuja kryytimaita ja niissä hyvästi hoidettuja mettiäispesiä.
Ihmiset jokaista kadulla tervehtivät ystävällisesti, ja sanoivat toisillensa sivuitse mennessä vilpittömiä leikkisanoja. Kyllä näkyikin heidän päällensä, että he elivät suosiossa keskenänsä ja olivat oloonsa tytyväiset. Eikä saattanutkaan olla muutoin. Myös arkipäivinäkin töissänsä kaikki olivat, ei koreissa, vaan puhtaissa ja sievissä vaatteissa; ei nähtykään likaisia ryysyjä. Nähtiin kyllä ruskioita ja ahvettuneita kasvoja, mutta ei likaisia eikä siivomattomia pörröpäitä; voimaa ja terveyttä loisti kaikkein silmistä. Muiden kyläin nuoret miehet kernaimmin katsoivat Kultalan tyttöjä; sillä net olivat ei ainoastaan varsin sievät ja näppärät, mutta myös talouden töihin tottuneet, taitavat ja säästäväiset. Moni rikas muun kylän talonpoika otti vaimoksensa tytön Kultalasta; jos ei sillä ollutkaan paljon rahaa, oli kuitenkin paljon hyviä avuja. Ja jos nuori mies Kultalasta aikoi naimisiin, sai hän valita maakunnan tyttäristä. Harvoin Kultalan mies sai vasikan nahan, jos olikin tyttärellä enemmin tavaraa; sillä se tiettiin tulevan hyviin käsiin. Sekin varsin paljon kartutti kylän hyvää oloa ja voimaa.
Ett'ei Kultalassa nähty kerjäläisiä ja joutilaita, on tiettävä. Mutta ei ees nähty ulkonäöltäkään köyhiä ihmisiä. Sillä vaivaisten huoneen asukkaillakin oli kyllänsä syödä ja juoda ja siivo puku. Joka meni pienimpäänkin, köyhimpään taloon, luuli tulevansa herrashuoneeseen. Laattiat olivat puhtaat, penkit, tuolit, pöydät ilman liata ja viata, akkunat ja pelit aivan kirkkaat — lyhyesti sanottu, ei ollut niin kuin monen talonpojan likaisissa huoneissa muissa kylissä. Teki oikein mieli asua siellä näiden kunnon ihmisten kanssa.
Kesällä, sunnuntaipäivinä kuin oli kaunis ilma, oli Kultalassa iloinen elämä. Siellä oli paljon ihmisiä kaupungista. Se suuri, uudesta rakettu kestikiivaritalo, jonka — kukapas olisi uskonut? — yksi niistä kahdesta-neljättä köyhistä kullantekiäin-liittolaisista oli perinnön kautta ja ostamalla omaksensa saanut, oli täynnä kaupunkilaisia, jotka nauttivat virvoituksia. Toiset tulivat tuttavain talonpoikain huoneisiin: istuivat siellä kryytimaissa, nauttien maitoa, hedelmiä, mettä eli mitä oli muita kylän herkkuja; elikkä istuivat viheriäisessä ruohossa leikiten ja iloiten; eli puhtailla penkeillä huoneiden edessä varjossa, katsellen sivuitse edes ja taas kulkevia ihmisiä; elikkä he tulivat pihlajan tykö, kussa kylän nuorukaiset välistä tanssasivat toisten laulaissa eli soittaissa. Ymmärrettävä on että nämät kaupungin herrasväet eivät olleet kiittämätä ja kostamata tätä iloa ja huvitusta, jota he Kultalassa nautitsivat, ja kaikki vieraiden varaksi tehdyt rakennukset ja kaunistukset huoneissa ja kryytimaissa kyllä maksoivat vaivan ja kulutuksen. Myös talvellakin tuli usein vieraita reellä ajain. Ja missä olikaan parempaa eli hupaisempaa paikkaa?
Muiden kyläin asukkaat tätä näkivät ja kuulivat, ja olivat kummissaan, miksi heillä myöskin ei ollut niin. He jo luulivat käyneen toteen, että Kultalalaiset tunsivat taikoja. Mutta siihen sijaan että olisivat kuulustelleet, millaiset net taijat olivat, jäivät he vaan istumaan vanhaan likaansa, ja elivät niin kuin ennenkin. He osottivat vaan kateutta ja vainoa Kultalasta puhuessa, ja pilkaten sitä kutsuivat kullan-tekiäin kyläksi. Mutta tämä liikanimi ei ollut mikään likanimi.
Eivätkä siitä Kultalalaiset paljon huolineet. Sillä mihin vaan tulivat, heitä kohdeltiin kunnialla ja hyvyydellä. Het elivät tätä hyvää elämätänsä, ja olivat niin muodoin iloiset. Koko viikon työtä tehtyänsä he pitivät sunnuntain oikiana lepopäivänä. Krouviin he nyt ei menneet. Olipa heillä kotonansa virvottavia juomia. Mutta talvella nuorukaiset usein tanssasivat. Muutamat miehet ja pojat olivat kouluttajalta, Juhanalta, oppineet viulua soittamaan ja pilliä puhaltamaan. Ja olivatkin jo melkoiset mestarit. Usein nuoret laulua oppineet pojat ja tytöt lauloivat yhteisesti suuria, koreita veisuja, joita tuskin sai kuulla kaupungissakaan. Vanhat miehet ja vaimot kävivät perheineen illoilla toistensa tykönä; kussa heitä ravittiin talonpoikaisella rualla ja aika vietettiin iloisilla ja ystävällisillä puheilla. Juopuneista ihmisistä, tappeluista, riidoista, käräjänkäynnistä, tai muusta ylellisyydestä eli irstaisuudesta ei kuultu puhuttavankaan. Sillä sekä parempi olo, että koulussa saatu parempi oppi oli heidät totuttanut kunniallisempaan ja siistimpään elämään, jota muutoin ei havaittu muissa kylissä. Jo ensi näöltä kaupungissa tunnettiin ja eroitettiin Kultalalaiset muista talonpojista. Heidän pukunsa oli yksinkertainen ja puhdas, ei liian pulska eli kallis, heidän puheensa hiljainen ja siivo, heidän käytöksensä oli ilman ulkokultaisuutta, mutta tarkka, hyväsydämminen ja siisti.
Ei pidä kuitenkaan uskoa, että tämä siisti ja kiitettävä elämä tuli ainoastaan opetuksesta ja ihmisten paremmasta tilasta; kylän yhteiset asetukset myöskin paljon vaikuttivat. Sillä muutamat talonpojat, tultuansa rikkaammaksi, tahtoivat taas ruveta elämään ylöllisesti ja suunnattomasti. Muutamat tahtoivat tulla ylpiäksi, antoivat tyttärillensä ylimäärin pulskia vaatteita, pukivat itsensä kalliisiin verkoihin ikään kuin kaupungin herrat, ja pyysivät kaikin muodoin elää suuresti. Toiset rupesivat taas kortteihin elikkä viinaklasiin krouvissa. Mutta tätä suuresti pahastuivat kaikki kunnon ihmiset, ja he sanoivat: »Joko nyt taas ruvetaan sillä tavalla elämään, ja pitääkö taas ruveta kaikki menemään takaperin!» Ja oli yhteinen mielipaha ja närkästys niitä vastaan, jotka luopuivat yksinkertaisesta, kiitettävästä elämän laadusta; ja vaadittiin että kylän hallitusmiesten piti paremmin ja tarkemmin valvoa hyviä tapoja kylässä.
Tämä hallitusmiehille tehty soimaus ei ollenkaan tehnyt pahaa mieltä Toivoselle, mutta siihen sijaan häntä oikeen ilahutti. Ja niin tuli toimeen yhteinen ankara kylän asetus; siinä oli kielletty kaikki kopeus ja ylöllisyys vaatteissa ja joka ijälle määrätty hänen pukunsa; kortin pelille ja kaikelle pelille rahasta ja rahan arvosta, juopumiselle, sadatuksille ja hävyttömille puheille, tappeluille ja muulle vallattomuudelle määrättiin kova rankaistus ja sakko. Tästäpä tuli ettei kukaan ylpeillyt eikä ylöllisiä noudatellut, että jos tulikin joskus kellenkään halu tehdä mitään ylöllistä, hävytöntä eli väärää, häntä kuitenkin siitä peljätti ja esti häpiän ja rankaistuksen pelko.
Joka vuosi tämä asetus luettiin koko kansalle. Silloin piti vanhain ja nuorten, miesten, vaimoin ja lasten olla kuulemassa. Jos nähtiin tarpeelliseksi, niin tehtiin lisäyksiä. Ja koska se oli ylösluettu, kysyi aina ensimmäinen hallitusmies: »Tahdotteko noudattaa ja seurata tätä asetusta, joka on hyvän voimamme, sopumme ja kunniamme perustus?» — Ja kaikki, sekä vanhat että nuoret vastasivat yksimielisesti korkialla ja selkiällä äänellä: Me tahdomme.
30.
Toivoselle tapahtui siihen aikaan suuri sydämmen ilo ja riemu, jota hän jo kauvan turhaan oli halainnut. Hänen rakas hyvä vaimonsa, Elsa, oli hänelle synnyttänyt terveen ja virkun pojan. Hän oli niin kuin taivaassa.
Ja hän meni yhden ystävänsä tykö, joka oli niitä kaksi-neljättä liittolaisia. Sitten hän sanoi: »Hyvä ystäväni, en ole tähän asti sinulta vielä mitään anonut, ja nyt tulen ensi kerran. Vaimoni makaa lapsen-vuoteessa, enkä saata häntä jättää yksinänsä ja mennä kaupunkiin. Mutta minä tarvitsen viisi sataa ruplaa, jos ei pitemmäksi kuin viikon ajaksi, ja jos on mahdollinen kultarahoissa. Tahdotkos minulle niin paljon lainata viikoksi?»
Toinen vastasi: »Onhan minun niin paljon sinua kiittämistä; miksikä en tahtoisi? Juuri nykyisin sain kahdeksan sataa ruplaa, jotka ovat vielä tallessani. Mutta niitä on osa hopiarahaa. Jos tahdot, niin ota kaikki niin kauvaksi kuin tahdot.»
Toivonen sanoi: »Minä kernaasti tahtoisin kaikki kultarahassa; se on minulle sangen tarpeellinen.»
Ystävä vastasi: »Yhtä kaikki, kyllämä siihen neuvon keksin. Milloinkas net tahdot?»
Toivonen vastasi: »Tuo minulle rahat huomen illalla kello kahdeksan minun kotiini. Mutta älä siitä virka kellenkään mitään.»
Tämän asian näin toimitettuansa, Toivonen meni toisten liittolaisten tykö, ja puhui kullenkin samoilla sanoilla, kuin ensimmäiselle, ja anoi viisisataa ruplaa, jos mahdollinen oli kultarahoissa. Ja kukin oli iloissaan, kerran toki saattavansa tehdä tällen kunnon miehelle työn, ja lupasi tuoda hänelle rahat. Hän käski jokaisen tulla tykönsä seuraavana päivänä illalla kello kahdeksan aikana.
Ja he tulivat määrätyllä hetkellä, ja silloin jo oli pimiä. Hän vei heidät kaikki sisälle tupaansa, mutta ei ollut vielä valkiaa sytytetty. Kukin itsekseen kummasteli että siellä oli niin paljon muitakin. Toivonen meni valkiaa noutamaan. Ja kuin hän tuli takaisin tupaan, kaksi kynttilää kädessä, näkivät he hänen, niin kuin jo kerran ennenkin olivat nähneet, komioissa upseerin vaatteissa, korkia höyhenvihko hatussa, rinnassa tähti ja pitkä sapeli vyöllä. He kummastuksissaan katselivat toisiaan, ja näkivät, niin kuin seitsemän vuotta sitten, samat ihmiset, samassa tuvassa, ympärin samaa pöytää, jollen upseeri pani kynttilät seisomaan.
Toivonen sanoi nyt: »Jos olette tuoneet, hyvät ystävät, mitä teiltä olen anonut, niin pankaat tänne pöydälle.»
Niin astuivat kaikki, yksi toisensa perästä, pöydän tykö, ja moni oli pahoilla mielin, ettei saattanut antaa koko summaa kultarahassa. Siihen hän vastasi leppiästi ja ystävällisesti: »Yhtä kaikki se on. Antakaat mitä tahdotte.» Ja kaasivat pöydälle kultarahoja, muutamat hopiarahoja, muutamat sedeleitä ja reverssejä.
Sitten Toivonen korotti äänensä ja sanoi: »Muistakaat se, koetuksen aika on ohitse, ja nyt ovat kuluneet ne seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa, joista olen teillen puhunut. Ja te olette enemmin rahaa tälle pöydälle kaataneet, kuin minä seitsemän vuotta ja seitsemän viikkoa sitten osotin teidän silmäinne eteen. Silloin tuskin olitte miehet kokoon saamaan viisisataa kopeikkaakaan; eikä kaupungissa olisi kukaan niitä teille lainannut. Nyt olette vuorokaudessa saaneet kokoon kukin viisisataa ruplaa, niin että tässä on pöydällä yhtäkkiä koossa kuusitoistakymmentä tuhatta ruplaa. On siis koetuksen aika ohitse, ja minä olen teillen opettanut konstin tehdä kultaa. Ja nyt taidatte ymmärtää, mitä sanoin, koska ensikerran tässä seisoitte: Minä sanoin: itse konsti on enemmästä arvosta kuin kulta; sillä tämä konsti on paras elämän viisaus. Olkaat lupauksillenne ja Jumalalle uskolliset, ja teidän onnenne ja hyvä tilanne kasvaa päivä päivältä. Joka pettää lupauksensa, hän pettää onnensa. Painakaat nämät lupaukset lastenne sydämmiin, että he niitä vaariin ottavat, ja heillen tulee hyvin käymään. — Nyt minä olen täyttänyt, mitä teillen lupasin. Te olette rikkaat sentähden, että tarvitsette vähän ja ansaitsette paljon, ja että rikkaat teitä uskovat ja teidän varaksenne pitävät raha-arkkunsa auki ja altisna. Näin olette oppineet kultaa tekemään, niin kuin rehelliset ja kunnon miehet kultaa tekevät. Elikkä oletteko muuta keinoa odottaneet oppiaksenne?»
Tähän miehet kaikki naurahtelivat ja sanoivat: »No, olemmehan me tuon jo aikaa havainneet, mitä tuolla kullan teolla ajattelit. Ja tultuamme kerran oikiaan kuntoon, me myös häpesimme sitä tyhmää epäluuloa, joka meidät ennen villitti, ja sydämmissämme sinua kiitimme, että meidät paremmalle retkelle olet saattanut. Mutta ilman sinuta ja sinun avutasi emme olisi koskaan tulleet tälle tielle.»
Toivosta ilahutti nämät heidän sanansa, ja se sydämellinen kiitollisuus, jolla he häntä kättivät ja hänen kättänsä puistivat. Ja hän antoi heille takaisin heidän rahansa, jota hän ei tarvinnut, mutta oli anonut vaan koettaaksensa heidän hyvää tahtoansa. Mutta he sanoivat: »Hallitse meitä, miten tahdot, öin päivin. Sillä sinua meidän tulee kiittää onnestamme. Sano, ja me tahdomme sinun tähtesi mennä vaikka tuleen. Sano, ja me tahdomme kuolla sinun edestäsi, emmekä pelkää kuolemaa.» Ja näin ystävällisesti seisoissaan hänen ympärillänsä, he katselivat hänen kaunista pukuansa ja tähteä hänen rinnassansa, ja olisivat mielellään kysyneet, mitä se merkitsi.
Hän vastasi: »Minä kiitän teidän vanhaa kouluttajaanne, isä vainajaani, vielä haudassansa, että hän minulle opetti monta hyödyllistä asiaa ja myöskin maanmittausta. Sillä tultuani sotaväkeen, oli minulle siitä, ynnä myös rehellisestä mielestäni ja urhollisesta käytännöstäni se hyvä, että minä ylennettiin sotakumppaneini yli. Minä tein velvollisuuteni ja pääsin ryttmestariksi eli hevoisväen kapteeniksi. Ja kuin kerran meidän Kenraalimme tunkeusi kovin kauvas vihollisten keskelle, ja seuroinensa tuli niiltä piiritetyksi, riensin minä miehineni avuksi, ja pelastin Kenraalini. Siitä sain tämän haavan otsaani ja tämän tähden kunniamerkiksi rintaani, ja kuin sitten rauhan tultua otin eroni sotapalveluksesta, annettiin minulle vuosinen elatusraha eli pensioni. Sama Kenraali tuli sitten Maaherraksi, ja matkustaissansa Läänissään, ei hän minua unhottanut, vaan, niin kuin itse näitte, kävi minuakin katsomassa.»
»Kotia tultuani Kultalaan, rakkaaseen kotimaahani, ja nähtyäni täällä olevaa viheliäisyyttä, köyhyyttä ja kehnoutta, en ollenkaan ilmoittanut varojani, päästäkseni kerjäläisiä. Eikä paljon tehnyt mieleni tänne jäädäkkään, ja olisinkin taas mennyt tieheni, jos en olisi nähnyt myllärin nuorta tytärtä. Elsa minun tänne pysäytti. Silloin minä sydämmessäni päätin koettaa, jos taitanen tehdä elämäni teidän seassanne hupaiseksi. Ja olin olevinani köyhä ja muiden vertainen, ett'eivät minusta vierastuisi. Enkä sanonut kellenkään virastani ja kunniamerkistäni, enkä vuosirahasta jota nautitsin. Ainoastaan Elsan vanhemmille minun täytyi sitä ilmoittaa sinä iltana, jona anoin heiltä tytärtänsä; muutoin eivät olisi mulle antaneet lastansa, sillä he pitivät minua köyhänä. Mutta kuin minä vielä samana iltana vein myllärin ja hänen vaimonsa kotiini, ja täällä otin päälleni upseerin-vaatteet ja tämän tähden, näytin heille kootut rahani ja esivallallisen armokirjoituksen, josta näkivät, minulla olevan enemmin tuloa vuodessa, kuin myllärin mylly taisi ansaita kolmessa vuodessa, tuli heillen toinen mieli. Kuitenkin heidän täytyi pitää suunsa kiinni, sillä se oli tarpeellinen. Mutta nyt joka ihminen sen tietäköön, enään ei se haita mitään.»
Näin Toivonen selitti asian, ja miehet ihmeissään iloitsivat hänen onnestansa. Ja hän oli heidän silmissään niin suuriarvoinen mies, että tuskin uskalsivat häntä sinuksi kutsuakkaan. Mutta hän sanoi: »Mitä nyt arvelette? — Ei niin, minä olen teidän vertaisenne; olkaat siis te minun veljeni. Ei mikään upseerin vaatet eikä mikään kunniatähti, vaan hyvätahtoinen sydän täynnä Jumalan pelkoa tekee kunnian ja kunnon mieheksi.» Näin hän puhui ja syleili heitä kaikkia; ja poismennessänsä he häntä kiittivät, sillä hän oli heidän maallisen ja ijankaikkisen onnensa oikia perustaja, ja he kutsuivat häntä Isäksi. Ja kuin ristiäiset piti pidettämän, lupasivat he kaikki iloita hänen kanssansa, juuri kuin olisi heidän oma ilojuhlansa.
Kuin nyt kolmen päivän perästä tuli sunnuntai, jona Toivosen poika piti ristittämän, olivat kaikki ihmiset kylässä jo varahin valveillaan. Mutta Toivonen astui Elsan tykö, suuteli nuorta äitiä ja hänen pientä lastansa ja sanoi: »Katso, rakas Elsani, minun sydämmeni on suuresti iloissaan. Minun poikani, jonka sinä olet synnyttänyt, tekee minulle suuren riemun ja ilon; mutta vielä suurempi riemu on minulle, katsoissani meidän kyläämme. Ja se on kuitenkin tosi, että ihmiset eivät ole niin pahat, eikä niin ilman sydämmetä, kuin usein hoetaan. Ei pidä koskaan heittää pois uskoa ihmiskunnan hyvästä luonnosta. Katso, tänä yönä he ovat taas koristaneet ja kaunistaneet huoneemme kukkakiehkuroilla, niin kuin meidän hääpäivänäkin. Mutta ei siihen kyllä. Kaikki huoneet kylässä ovat kukilla ja puiden oksilla kaunistetut, juuri kuin meidän juhlamme olisi joka talon juhla. Ja meidän talostamme aina kirkon ovelle ovat he istuttaneet viheriöitseviä koivuja molemmin puolin tietä, ja koivusta koivuun ripustaneet nuoralle pujotetuita kukkia, ja pitkin koko tietä he ovat varistaneet viheriäisiä lehtiä ja kaikellaisia kukkia.»
Näin Toivonen puhui ja nuori äiti punastui hiljaisessa ihastuksessa, ja hänen silmiinsä tuli kyyneliä. Hän sanoi vaan: »Kuulinki minä yöllä usein kulkua ja vähää tohinaa siellä ulkona, enkä tiennyt mitä se oli.» Eikä hän malttanut olla sängyssä, mutta nousi ylös ja meni akkunalle, katsomaan sitä koreutta. Ja hän itki hiljaisuudessa; sillä ei ole hellää mieltä mikään enemmin liikuttava, kuin nähdä hyväin sieluin sopua ja sisällistä sovintoa, ja murhetta taikka iloa toisten ihmisten onnettomissa eli onnellisissa elämän vaiheissa. Sepä se on se oikia ja totinen ihmisyyden kirkastus ja ennustus eli esimaku siitä ihanammasta taivaan ilosta, joka meitä odottaa.
Elsan jälleen tultua vuoteelle lapsensa tykö, tulivat hänen vanhempansa, sillä he olivat kutsutut kummiksi. Myllärin emäntä ei saattanut niin sanoa, kuinka olivat huoneet koristetut, kuinka olivat kaikki liikkeellä kylässä, ja hän huusi ehtimiseen: »Ei suinkaan sellaisia ristiäisiä ole koskaan nähty Kultalassa! eihän ruhtinaankaan eli kuninkaan syntymistä niin kunnioiteta.»
Hänen vielä puhuissansa, tuli koko joukko nuoria tyttöjä ja poikia Toivosen taloon, kaikki juhlavaatteissa ja parittain kulkein. Jokaisella oli vanhemmiltaan joku pieni lahja vastasyntyneelle; muutamat antoivat lumivalkoista liinaa, toiset sokuria, ja rusinoita, ja manteleita, eli kukkia, elikkä kotikutoja sukkia eli vanttuita, toiset sieviä huonetkaluja, pieniä köökin tarpeita ja senkaltaista. Niin monta kuin oli perhettä kylässä, niin monta oli lahjaa. Ja kaikki lapset suutelivat Elsan kättä ja sanoivat: Muori Elsa! ja he suutelivat Toivosen kättä, sanoin vaan ne sanat: Isä Toivonen! Mutta mikä suloinen ääni oli Toivosen ja Elsan sydämmille tämä isän ja äitin nimitys! Ei ole totisempaa ja ilahuttavampaa onnen toivotusta.
Nyt rupesivat kellot soimaan kirkkoon. Lapsi kannettiin ristille, ensimmäisenä; sitten tulivat hänen äitinsä vanhemmat ja sitten hänen isänsä, ilokyyneleet silmissä. Koko seurakunta seisoi kirkon edessä, sekä nuoret että vanhat, odottain Toivosen tuloa. Hiljan ja ystävällisesti sanoivat kaikki, sitä myöden kuin hän kävi heitä sivuitse: »Hyvää huomenta, Isä Toivonen!» Sitten häntä kaikki seurasivat kirkkoon.
Lapsi kastettiin ennen saarnaa, ja sitten piti Herra Kappalainen kauniin saarnan Kansan velvollisuudesta julkiseen kiitollisuuteen hyvää Esivaltaa kohtaan. Ei hän ollut koskaan ennen näkynyt niin liikutettuna ja innoissaan ja niin sydämmen hartaudella puhuneeksi. Joka sana kävi sydämmeen. Koko seurakunta oli syvimmässä hartaudessa ja aina enenevässä sydämmen liikutuksessa. Kukin koki pidättää kyyneleitänsä ja itkuansa. Mutta koska nyt Herra Kappalainen tuli loppurukoukseen, ja hän siinä korotti äänensä Jumalan tykö rukoillen Kultalan hyvän hallituksen edestä, josta kukin itseksensä muisti Toivosta; koska hän nyt ei enään voinut pidättää sydämmensä liikutusta, ja kyyneleitä vuodattain mainitsi Toivosen nimen — silloin oli yhteinen itku ja tyrskintö ympärin koko kirkon. Sillä nyt jokainen ajatteli ja muisti kaikkea, mitä Toivonen oli kylälle tehnyt ja toimittanut; kukin tunnusti hänen olevan yhteisen onnellisuuden perustajan ja kaikkein hyväntekiän. Kappalainen ei voinut puhua enempää. Hän lopetti saarnansa; hän sanoi siunauksen Jumalata pelkäävän ja kiitollisen seurakunnan ylitse. Ei ollut koskaan Kultalassa suuremmalla hartaudella veisattu, kuin nyt veisattiin virsikirjasta rukous hyvän ja hurskaan esivallan edestä.
Toivonen, nöyränä ja kainostellen ja kuitenkin ilolta liikutettuna, vaivoin saattoi nostaa ylös silmiänsä, kirkosta ulos astuissaan, ja meni, päätänsä kumartain, häntä tervehtivän kansan keskitse kotiin Elsansa tykö. Hän tuskin voi puhua. Puolipäiväiseksi oli hänen tykönänsä hänen appensa ja anoppinsa, Herra Kappalainen, kouluttaja ja molemmat hallitusmiehet, hänen kumppaninsa kylän hallituksesta. Net sanoivat että melkein joka talossa oli vieraspidot, joihin olivat toiset toisiansa kutsuneet; köyhät söivät rikkaampain tykönä. Toivonen puisti päätänsä ja sanoi: »Se on minulle liian suuri kunnia; en minä sitä ole ansainnut.»
Mutta kaikkein yhteinen ilo teki hänenkin iloiseksi ja hyville mielin. Hän meni illan puoleen, vierainensa, ulos kylään, ja kävi siellä talosta taloon, ja istui hetken aikaa kunkin perheen tykönä ja kiitti kaikkia niin suuresta hänelle osotetusta rakkaudesta. Kultala oli täynnä vieraita; sillä kaupungissakin oli kuultu tästä juhlasta, ja joka vaan pääsi, tuli tänne sitä katsomaan. Hiljaan yöhön kestivät nuorukaisten tanssit, ja kuului kaikilta puolin soittoa ja laulua huoneista, pihlajan alta ja kryytimaista.
Puhuttiin ja puhutaan vielä kauvan Kultalassa tästä ihanasta päivästä. Ja Toivonen kutsuttiin siitä saakka ei muulla nimellä kuin Isä Toivonen ja hänen suloinen Elsansa: Muori Elsa.
Totisesti, totisesti, mitä elämässä hyvää kylvetään, se saapi viimeinkin aina ihanan elon-aikansa. Sillä meidän yllämme elää hyvä Jumala, kostaja täynnä laupeutta ja rakkautta.