Hänen sydämensä pamppaili ja polvensa horjuivat, kun hän vaivalloisesti nousi jyrkkää rantaäyrästä Dawsonin hökkeleitä kohti. Koirat olivat niin uupuneet, että niiden oli annettava levätä; itse hän odotteli ohjaussauvaansa nojaten. Hänen ohitseen asteli eräs arvokkaan näköinen mies puettuna isoon karhunnahkaturkkiin. Kulkija silmäili uteliaana Rasmussenia, katsahti sitten tarkkaavasti koiriin ja kolmeen yhteensidottuun rekeen.
"Mitä teillä on siinä?" kysyi hän.
"Munia", vastasi käheästi Rasmussen, jolla tuskin riitti voimia puhua muuta kuin kuiskaamalla.
"Muniako? Eläköön! Eläköön!" — Arvokkaan näköinen mies hyppäsi korkealle ilmaan, teki villejä pyörähdyksiä ja loikki lopuksi muutamia sotatanssiaskelia. "Ovatko ne kaikki munia?"
"Kaikki."
"Kuulkaas: te olettekin kai sitten se munamies?" — Hän käveli piirissä Rasmussenin ympäri tarkastellen häntä toiseltakin puolelta. "No, myöntäkää, että olette munamies."
Rasmussen vastasi, ettei hän tiedä, mutta piti semmoisen otaksuman täysin luvallisena. Silloin toinen rauhoittui.
"Mihin hintaan suostutte ne myymään?" tiedusteli mies varovasti.
Rasmussen rohkaistui.
"Puolitoista dollaria niistä pitäisi saada", vastasi hän.
"Hyvä", vastasi turkispukuinen mies nopeasti. "Antakaa minulle tusina."
"Mi… minä aioin sanoa: puolitoista dollaria kappale", lausui epäröiden Rasmussen.
"Ymmärrän. Olen kuullut. Antakaa kaksi tusinaa. Tässä on maksu."
Hän veti näkyviin täysinäisen kultahiekkapussin, pienen makkaran kokoisen, ja koputteli sitä huolettomasti ohjaussauvaan. Rasmussen tunsi vavahduksen mahakuopassaan ja nipistyksen nenässään, ja hänen teki kovasti mieli istuutua lumeen ja itkeä. Mutta uteliasta joukkoa alkoi jo kerääntyä heidän ympärilleen, ja kaikki kyselivät munia. Hänellä ei ollut vaakaa, mutta karhunnahkaturkkinen mies toi sellaisen ja punnitsi avuliaasti kultahiekkaa Rasmussenin jaellessa tavaraa. Pian syntyi tungosta ja hämminkiä ja alkoi kuulua huutoja. Jokainen tahtoi ostaa ja saada osansa mitä pikimmin. Mutta joukon melun yltyessä väheni Rasmussenin kauppainto. Tämä ei käynyt päinsä. Eivät he suotta ostaneet näin kilvan. Kenties munat maksoivatkin kaksi dollaria kappale? Oli miten tahansa, puolitoista hän voi niistä saada milloin hyvänsä.
"Jo riittää!" huusi hän myytyään muutamia satoja kappaleita. "Jo riittää! En jaksa enää! Haen asunnon itselleni; sinne voitte tulla ostamaan."
Kuului huokaus, mutta karhunnahkamies lausui hyväksymisensä. Hänen avarissa taskuissaan kolisi kaksi tusinaa jäätyneitä munia; mitä hän huoli siitä, oliko muilla kaupungin asukkailla mitään syötävää. Sitäpaitsi hän näki, että Rasmussen tuskin pysyi jaloillaan.
"Tuossa on tuparähjä, toinen nurkkaus Monte Carlosta oikealle", sanoi hän. "Siinä on pullolasi-ikkuna. Ei se ole minun, mutta hoitooni se on uskottu. Vuokra on kymmenen dollaria vuorokaudelta, ja se on halpa se. Menkää vain sinne, tulen teitä katsomaan. Älkää unohtako pullolasi-ikkunaa! Heh-heh-hee!" huusi hän hetkisen perästä. "Lähdenpä tästä tuonne harjulle muistelemaan synnyinmaatani."
Matkalla asuntoonsa Rasmussen muisti olevansa nälissään ja osti yhtä ja toista ruokatarviketta yhtiön puodista, pihvin lihakauppiaalta ja kuivattua lohta koirilleen. Vaivatta hän löysi tuvan ja riisumatta koiria valjaista teki tulen takkaan ja alkoi keittää kahvia.
"Puolitoista dollaria kappaleelta tekee tuhannelta tusinalta kahdeksantoistatuhatta dollaria", jupisi hän itsekseen koko ajan hommaillessaan.
Hän pani pihvin paistinpannuun, kun ovi aukeni. Vilkaistessaan tulijaan hän näki, että se oli turkkimies. Tämä astui sisään päättävästi aivan kuin jollekin määrätylle asialle, mutta katsahdettuaan Rasmusseniin hän näytti epäröivän.
"Tuota noin… Tulin teille ilmoittamaan…" alkoi hän, mutta vaikeni.
Rasmussenin mieleen juolahti, että hän oli tullut perimään vuokraa.
"Nähkääs… helkkarissa… munat eivät ole oikein hyviä!"
Rasmussen horjahti aivan kuin olisi saanut iskun silmiensä väliin. Koko maja pyöri hänen silmissään, ja hän oli kaatumaisillaan. Tukea etsien hän ojensi kätensä ja nojautui kuumaa uunia vasten. Viiltävä kipu ja palaneen lihan käry palauttivat hänet tuntoihinsa.
"Ymmärrän", sanoi hän hitaasti ja alkoi kiirehtimättä kaivella taskujaan ottaakseen sieltä kukkaron. "Vaaditte takaisin rahanne!"
"Ei ole kysymys rahoista", vastasi mies. "Eikö teillä ole toisia munia — pilaantumattomia?"
Rasmussen pudisti päätään.
"Ottakaa vain rahanne."
Mutta mies kieltäytyi ja peräytyi ovea kohti lausuen:
"Palaan luoksenne hetkisen kuluttua, kun olette tarkastanut varastonne, ja otan mitä on."
Rasmussen kieritti majaan halkotukin ja kantoi munat sisään. Kaikki tapahtui aivan rauhallisesti. Ottaen käteensä kirveen hän halkaisi munan toisensa jälkeen, tarkasti huolellisesti puoliskot ja viskasi ne lattialle. Aluksi hän otti muutamia kappaleita joka laatikosta, sitten hän tyhjensi koko laatikon yhdellä kertaa. Röykkiö lattialla kasvoi. Kahvi kiehui maahan, palaneen pihvin käry täytti huoneen. Ja hän särki järjestelmällisesti munan toisensa perästä, kunnes viimeinen laatikko oli tyhjänä.
Joku kolkutti oveen, kopautti vielä kerran ja viimein astui sisään.
"Mikä sotku!" huudahti hän pysähtyen ja katsellen hävitystä.
Paloitellut munat alkoivat sulaa kuuman lieden luona, ja ilkeä haju kävi yhä voimakkaammaksi.
"Ne ovat kai pilaantuneet laivassa", arveli vieras.
Rasmussen katseli häntä pitkään ja typerästi.
"Olen Murray, Paksu Jim Murray, kaikki minut tuntevat", esittäytyi vieras. "Minulle kerrottiin juuri, että munanne ovat pilaantuneita, ja olen valmis antamaan kaksisataa koko roskasta. Vaikka se on huonompaa kuin lohenliha, kelpaa se kuitenkin koirille."
Rasmussen oli kuin kivettynyt. Hän ei liikahtanutkaan. "Menkää helvettiin", lausui hän sävyisästi.
"Mutta miettikää asiaa. Toivon tarjonneeni riittävän summan moisesta moskasta. Onhan se parempi kuin ihan ilman. Kaksisataa dollaria! No?"
"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "pois täältä!"
Murray tuijotti häneen ymmällä ja poistui varovasti, selkä edellä, hellittämättä katsettaan hänestä.
Rasmussen seurasi häntä ulos ja päästeli koirat valjaista. Heitettyään niille kaiken ostamansa lohen hän purki hihnan reestä. Sitten hän palasi majaan ja pani oven salpaan. Palaneen lihan käry sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän nousi penkille, jota käytettiin makuutilana, heitti hihnan kattohirren ylitse ja mittasi katseellaan sen pituuden. Luultavasti se ei häntä tyydyttänyt, sillä hän nosti penkille vielä jakkaran, jolle kiipesi. Tehtyään hihnaan silmukan ja pujoteltuaan siihen päänsä hän solmi sen lujasti kiinni toisesta päästä. Sitten hän potkaisi jakkaran aitansa.
Viimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua vatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset, ajatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan. Mutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja mukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin suurta ja erikoista nautintoa.
Hänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan kuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin olisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä. Samentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli epäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja lepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet vieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää keittoastiaa kohti.
Morganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi siihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti muutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän alkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono. Morganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja etusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta tupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä Morganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui muitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.
Sitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia karvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua hän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja lämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi tulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan savuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan sen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta hiilloksesta.
Vähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi. Vihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja — totta kyllä — sangen vaivalloiselle matkalle.
Hänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen ilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä ohuemmilta.
Aikomusta seurasi teko. Morganson nousi päättävästi ja meni tarkastamaan matkavarustuksiaan. Hän pani rekeen kokoonkäärityt peitteet, keittoastian, pyssyn ja kirveen ja kiinnitti kuorman köydellä. Sitten hän lämmitti kätensä tulisijan ääressä ja veti niihin kintaat. Hänen jalkansa olivat kipeät, ja hän ontui huomattavasti. Kun hän heitti olkansa yli köyden ja kallistui koko painollaan saadakseen reen liikkumaan, ähkäisi hän. Siihen kohtaan, jota köysi joka päivä hankasi, oli hiertynyt haava.
Tie kulki jäätynyttä Yukon-jokea myöten. Neljä tuntia taivallettuaan hän saapui tienkäänteessä sijaitsevaan Minton kaupunkiin, joka oli rakennettu korkean maavallin harjalle ja sisälsi yhden kaislarakennuksen, majatalon ravintoloineen ja muutamia hökkeleitä. Hän jätti rekensä oven luo ja meni ravintolaan.
"Riittääkö viskyyn?" kysyi hän laskien tarjoilupöydälle kultahiekkapussin.
Ravintolanpitäjä katsahti tutkivasti pussiin, sitten Morgansoniin ja toi pullon ja lasin.
"Olkaa huoletta", lausui hän.
"Ottakaa sentään pussi", kehoitti Morganson.
Ravintoloitsija käänsi pussin alassuin, pudisteli sitä vaa'an yläpuolella, ja siitä putosi muutamia kultarakeita. Morganson otti kukkaron, käänsi sen nurin ja poimi huolellisesti kaikki kultahituset.
"Luulen, että sitä on puolen dollarin arvosta", sanoi hän.
"Ei aivan, mutta likipitäin", vastasi ravintoloitsija. "Mutta se ei merkitse mitään; otan korvauksen joltakin toiselta vieraalta."
Morganson kaatoi hämillään itselleen puoli lasia viskyä.
"No, no, älkää ujostelko", rohkaisi häntä ravintoloitsija, "juokaa kuin mies."
Morganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi hitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä, valui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti vatsan.
"Keripukki vai?" tiedusteli ravintoloitsija.
"On sitäkin vähän", vastasi toinen, "mutta ei se ole vielä turvottanut; kenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen ruumiistani."
"Sanani annan, ettette pääse", lausui ravintoloitsija osaaottavasti hymyillen. "Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä keripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin petäjänkuoriteetä."
Puolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta. Uudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja suuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan hän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli pieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli mailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan tasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän suuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki rannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne. Etelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin matkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä neljännesmailin päässä.
Morganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia jälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi raahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan pehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken aikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia. Pimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi kuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei hänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä peitteiden alle.
Aamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas lakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin edellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan lyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä ja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten teltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän teetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin mitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin. Koko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa korppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi hyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa. Syötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan neljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin tarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.
"Pariksi viikkoa riittää", lausui hän ääneen. "Kenties kolmeksikin", lisäsi hän työntäen korput luotaan.
Hän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn ja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen lumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui. Täydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta ja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi heiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi sietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti, silminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin. Välistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä myöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne ihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista iäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.
Päivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa, hienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan luotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.
Nojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan ainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää äänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä koirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi kaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti, heittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi ja söi vielä yhden korpun.
Pakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta petäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua riittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa päiväannoksensa kuuteen korppuun — kolme aamulla ja kolme illalla. Päivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa, mutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme korppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän keripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän huomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun jälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.
Viidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui tumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän tarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja lämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat. Hetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja hermostuneemmaksi — hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan — mutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen huoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa Minton suunnalle.
Morganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan vartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän virginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja vasemmalle tien suuntaan.
Hän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä puiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija tai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.
Sitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset vartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää, mutta pimeässä se oli yhtä kaikki.
Silminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman itsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista, hän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan. Koko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei olisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä, läpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria matkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.
Kaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän lähde — hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella, nääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin eteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti ja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli ruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli rahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri, aurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä, vertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota hän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli odottanut… Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän vähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet oli ryöstetty, — hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden piti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.
Jauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa: kaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa, ja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin… Keripukki oli joutunut uuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita aineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin paisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin. Turvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.
Sen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi — neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle nollan… Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän määritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen pohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee — lumeen kaadetun veden loiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys jäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja katolle.
Hän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi tähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen puri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen äärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet ja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi siten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä juuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää tiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi paria. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen siellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen jälkeen ajoi reki sivuitse.
Kun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan vahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.
Kokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä, mutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut voivansa niin paljon kärsiä.
Muutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen poliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan paljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien vähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden askelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.
Paleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin pitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi käden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja ajoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan. Postinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä heti otettu kiinni.
Seuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi sataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä lämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden nälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta hämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja hämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen petäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.
Seuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan puristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän huomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson poikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan suonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen pyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen, tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui kohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä kohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui Morganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan tuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan kuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen hänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa eläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä hän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri tuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen. Hän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään tärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen näköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi liipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä sen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin koetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja koettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain pysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi puuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti sen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi tyrskien ja vavahdellen.
Suunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän otti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin paleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan aikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen. Se oli lihavaa klondykelaista lajia.
Lopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan ja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja Morgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän leikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen telttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen murto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen metsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen askarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut tuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut tappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun hän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei hänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se kallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa Mintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset vetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään — sinne, missä on meri, aurinko ja sivistys.
Hänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli muuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti takaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi piipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan hirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan puita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin sairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen yhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta huomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen päähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja ottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi muutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan. Hän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä turvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut kokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean työnsä, joka uuvutti hänet kokonaan.
Palattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut ystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän voinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa ja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta se ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa. Tuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa ja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät siitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan piipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän oli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken kuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan lihaa.
Aamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen korvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli ympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä osuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan. Silloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella outoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat jalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta. Hieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti sitten ulos teltasta.
Läheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja murinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta kivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja uhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli hajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat sudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää uhkauksia.
Hän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat vainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä — sen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden pystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten kolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!
Hänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten ne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja Morganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että vähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.
Koko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä lumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä jäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä päivänä vienyt telttaan.
"Muutamaksi viikoksi se riittää", mietti hän katsellen lihakasaa.
Pohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän puhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän kappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen, minne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei häirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä tuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon vuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään liemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan luut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen sekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.
Seuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin odottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä viikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen jonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin, mutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta iltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa herätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi keskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota arvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle mitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai elämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään Mintoon — ottamaan asiasta selvää.
Oli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen hänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa paluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti ravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli ainoastaan pari kituvaa kynttilää, — mutta hänhän olikin pitkät ajat elänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi kolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia, päätteli hän heti. "Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni, täytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna."
Ravintoloitsija vihelsi pitkään ja ihmettelevästi.
"Ja minä kun luulin, että te olitte jo kuollut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Morganson värähtelevin äänin.
Hän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka kuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.
"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena", lausui ravintoloitsija. "Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette ole käynyt. Missä olette ollut?"
"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä", valehteli Morganson änkkäillen.
Hän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt täytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi villisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin säilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei kumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan luona. Niillä oli hallussaan elämä — hänen elämänsä.
"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?" kysyi ravintoloitsija.
"Elelin rannalla", vastasi Morganson. "Tein mahdottoman määrän halkoja."
Ravintoloitsija nyökäytti päätään.
"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te siellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian harjakaisia!"
Morganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut valmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen jalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta ravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle pullon.
"Millä te elätitte itsenne siellä?" kysyi ravintoloitsija. "Olette koko lailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette paleltunut puita hakatessanne."
Morganson joi ahnaasti viskyä.
"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti", virkkoi hän. "Tuo keripukin vietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein hirven jäljille — ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain…" — Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: "Luulen sentään, että petäjänkuoriteellä saan sen lähtemään."
"Juokaa vielä", kehoitti ravintoloitsija.
Kaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin tyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi istuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen. Kookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan kuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän setelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan dollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä, mieletöntä halua siepata rahat ja paeta.
Mustapartainen ja toinen tämän tovereista nousivat.
"No, pystyyn, Olsson", lausui edellinen vaaleatukkaiselle, punaposkiselle jättiläiselle.
Olsson nousi haukotellen ja venytellen seisaalleen.
"Miksi menette niin varhain levolle?" kysyi pahoitellen ravintoloitsija. "Vielähän on aikaista!"
"Aamulla lähdemme Selkirkiin", vastasi mustapartainen.
"Ensimmäisenä joulupäivänäkö?" huudahti ravintoloitsija.
"Mitä jalompi päivä, sitä parempi asia", vastasi toinen hymyillen.
Matkustavaisten käydessä ovelle valkeni Morgansonin mielessä tietoisuus siitä, että nyt oli jouluaatto. Sellainen päivä siis oli! Sekö olikin tuonut hänet Mintoon? Mutta tuon ajatuksen hämmensi heti noiden kolmen miehen ja paksun sadandollarinsetelitukun kuva.
Ovi sulkeutui.
"Se oli John Thompson", lausui ravintoloitsija. "Kietaisi, miekkonen, kaksi miljoonaa taskuunsa, ja saman verran saa vielä. No, minäkin lähden maata. Juokaa vielä lasillinen."
Morganson epäröi.
"No, juokaa pois vain", kehoitti toinen itsepäisesti. "Selvitämme välit sitten, kun olette myynyt halkonne."
Morganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän hoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä ja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, — elämän sadandollarinsetelitukun hahmossa.
Hän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan ja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin sairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden; keittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset säteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena rannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että petäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.
Aamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä astetta nollan alapuolella — niin määritteli Morganson. Mikään ei häirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.
Äkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua. Hän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän alkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn lukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli välttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni suomaan.
Miehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena kulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut tietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa rekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.
"Pulska mies", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan piirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne näyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla on vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa olkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että hänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan ottanut kintaan kädestään, — nyt hän kiireesti veti sen takaisin käteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi niiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun kulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti Morganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja tähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti ympäri ja kaatui samassa lumeen.
Hämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä Thompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi ylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen kuormansa päälle.
Nyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt pötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä etumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi pakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui istualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla tuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli vain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin elämä ja kuolema.
Epätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti hullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman nopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja tähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.
"Herra, auta!" huusi hän ääneensä ja laukaisi.
Olsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi heittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja jäi hievahtamattomaksi.
Morganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut enää syytä piileksiä.
Hänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso koira — puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen — seisoi vaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin ja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän koiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi vielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen kimppuunsa.
Silloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti puhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa ensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja pakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi selällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin väliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki ainoastaan mustan parran.
Nähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson poikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja muodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä seuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin hitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja koetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja villisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä. Epätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.
Hän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut niihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti lumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin, käänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti verta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.
Kaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus, tämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin punaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin marmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti marmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita minuutteja sitten.
Morganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja. Ihmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan. Povitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän kiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin merkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800 dollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.
Hän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin maahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa hyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat punaisen jääkuoren peitossa.
Nopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti. Hänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas murista.
Morganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti edestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet jäätyneet kyynelet.
Tämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti viipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.
Ymmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin sekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen raukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin kuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin osaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä koirain kallot! Hän niille näyttää!
Mutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän poikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista pyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt eteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen raadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän katsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän. Verta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin vakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa. Silloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja hän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja hän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä kohti…
Sitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei pyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko oli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja koko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin hänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja Thompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki johtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.
Morganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana. Koira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen haukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin silmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä. Viimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja alkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.
Nyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui. Hän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien syvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt. Sisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän huomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi. Hän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän ei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän pahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden viikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko tuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota kärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut — elämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.
Mutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos eivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli jokaisen ihmisen on käytävä.
Häntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään unohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä heikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen, silmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi pakkanen nyt ei enää häntä kiusaa… Mutta sitten, päivän sammuessa, lakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja syvään huokaisten Morganson vaipui uneen.
Fortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset voimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä, jonka oli lävistänyt veitsensä terällä.
Lämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä oli kirkkaana hänen mielessään, — mies käsin pöydänreunaan tarttuu, hitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri, kaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys… huudot lakkaavat yht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä kasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän iankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi, jotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä riehuvasta kylästä.
"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti", mutisi hän halveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti. Tulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja tanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja koirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen askeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu vähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja tuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti hänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen epämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin häipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen veneiden väliin.
Fortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua muistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja lukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui, että vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti tykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava varjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen mieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon itsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua yliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se muistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä pelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton tai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset harvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu, vapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden todellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta kirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja kääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän jäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä saaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta voimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti ympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien heikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.
"Älkää ampuko. Olen aseeton."
Varjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle vavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.
Jos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon penkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin luultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan pitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen kuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:
"Älkää ampuko. Näettehän, että olen aseeton."
"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?" kysyi peluri laskien alas revolverin.
Ury Bram kohautti olkapäitään.
"Se ei mitään merkitse. Menkäämme nyt yhdessä minun luokseni."
"Minne?"
"Majaani. Se on tuolla kylän rajalla."
Ury Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että hän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa kiroukset.
"Kuka te olette", sanoi hän viimein, "ja keneksi luulette minua, kun kuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni valmiiseen silmukkaan?"
"Olen Ury Bram", vastasi toinen koruttomasti, "majani on kylän laidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on hänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole mihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa…"
"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!" keskeytti hänet Fortune la Perle, — "taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin auttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat ihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy täältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja elukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia… Millaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän kirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin kylläännyttää." — Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon partaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi puhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto hänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa paikassa paljoa myöhemmin.
"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät kätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin riittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei rekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä. St. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat ovat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti sanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä minun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan kuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse kulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat ajatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa pitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson asioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä…"
Hän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan rukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten keltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa paljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa, sillä aikaa kuin Ury lausui valansa.
Sitä valaa hän ei ajatellutkaan rikkoa eikä koskaan rikkonutkaan.
Majan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin odottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän voitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa hän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään syrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän nopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä alkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen puolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa savupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat voimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka näyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai huumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät kylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät syvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta tarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta päättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki hänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa. Ihminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä elämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella yökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä läpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut… Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la Perle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan ymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai huokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä; mutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden läpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.
"Auttakaa nyt minua, herra", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty. "Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi tänne."
Fortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan yhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin karkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä, jotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat epätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan pois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät tukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten epätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot hän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä levitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen peitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan kenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.
Ensi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja tutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta. Mutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan. Todellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska siellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John Randolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli käyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti kävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman määrän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin iloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui Uryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain takaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja koiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani harvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui tuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja. Järjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten muodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha lopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena loihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja katsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä päivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti yksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet asentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty katkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli elämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.
"Elämä on kehnoa peliä", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa muuttelevaisuutta. "Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on merkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon onnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja minä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi ollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta korttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei hän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta? Miksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni siellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big Pittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan. Miksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän, että kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin. Koko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on kaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen! Olkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt kieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän hän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi miksi? Miksi? Miksi?" — Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri huonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.
Näiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan tyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin himmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi herättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä kahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri ihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Uryn häntä auttamaan.
Mutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä kullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen muistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi äkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi rauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta nyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään elinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla kivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä, siirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä oli saatavissa niin suunnattoman halvalla.
Eräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti reet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he eivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä kohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten matkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan mailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat Koyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan Fort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.
Matka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei viimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä sanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä palveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia maileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu. Pian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin, Cariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea, joka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen pysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he nousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui kevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan alue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä päivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli niin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa elämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury valjasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja Fortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury äkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien liekkien valoon.
"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?" kysyi hän ja katsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi itsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.
"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan lähde mielestä", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. "Kuolleen Hevosen taipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku 97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole turhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi pakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain hevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat korkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien selällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin raskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat jalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan varustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin, tukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin. Pakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten ampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen Hevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja muuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen. Pitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen niiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin heinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan hiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset antoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville haavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä tiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta kattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut kadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa hän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan satulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme tapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden yli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja ojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään seinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja tuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen vetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka, kunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku eläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli saatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille tultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä hevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja hän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön, joka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista tuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen vuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei mies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset kahteen ryhmään — toiseen omansa, toiseen minun — ja katsahti minuun. Ymmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän toiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen, tuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä täyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen taipaleella…"
"Oli John Randolph", täydensi Fortune halveksuvasti.
Ury nyökäytti päätään ja sanoi: "Olen iloinen, että käsitätte minua."
"Olen valmis", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen väsyneen huolestumisen ilme. "Mutta joutukaa vain."
Ury nousi.
"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen. Uskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut tarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni panee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun taistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen tuomionsa täyttyisi."
Fortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat. Hänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi onneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän pakeni lumikenttää myöten merelle päin.
"Mutta meillähän on vain yksi revolveri", huomautti hän.
"Ammumme vuorotellen", lausui Ury tarkastaen asetta huolellisesti.
"Kortit ratkaiskoot, kuka alkaa; seitsemän korttia kummallekin."
Ury nyökkäsi hyväksyvästi. Fortune veti taskustaan korttipakan. Pelaajan vaistot heräsivät hänessä hänen nähdessään kortit. Tietysti ei onni nytkään pettäisi. Ja haaveksien palaavasta päivästä hän otti korttinsa ja vavahti ilosta huomatessaan, että hänen oli jaettava kortit.
Hän sotki ja jakoi; pata oli valttina. Kun he katsoivat kortteja, ei Urylla ollut ainoatakaan valttia, mutta Fortunella sitävastoin ässä ja kymppi. Vapaus tuntui hänestä aivan läheiseltä. He pysähtyivät viidenkymmenen askelen päähän toisistaan.
"Jos on Jumalan tahto, että surmaatte minut, ovat koirat kaikkine valjaineen teidän. Taskustani löydätte valmiin kauppakirjan", selitti Ury asettaen leveän rintansa häntä kohti suunnatun revolverin maalitauluksi. Koettaen irroittaa ajatuksensa auringonsäteissä kimaltelevasta valtameren ulapasta tähtäsi Fortune huolellisesti. Kaksi kertaa hän laski revolverin, sillä kevättuuli huojutteli yhä männynlatvoja. Vihdoin hän asettui toisen polvensa varaan ja puristaen lujasti molemmin käsin revolveria ampui laukauksen. Ury horjahti, levitti kätensä ja tehtyään mielettömän kokeen astua eteenpäin kaatui lumeen. Fortune älysi, ettei ollut osannut suoraan rintaan, koska hänen vastustajansa oli horjahtanut.
Kun Ury kooten viimeiset voimansa itseään hallitakseen ojensi kätensä ottaakseen revolverin, vilahti Fortunen mieleen ajatus ampua vielä kerta. Mutta hän luopui siitä heti. Onni oli suosinut häntä koko ajan. Hän tunsi, että jos hän nyt tekee rikoksen, saa hän sen jäljestäpäin maksaa. Ei, hän toimii loppuun asti rehellisesti. Ja sitäpaitsi oli Ury niin pahoin haavoittunut, että hän tuskin jaksoi pidellä kädessään raskasta Colt-revolveria.
"Missä on nyt Jumalanne?" kysyi Fortune la Perle pilkallisesti antaen haavoittuneelle aseen.
"Hän ei ole puhunut vielä", vastasi Ury. "Valmistautukaa hänen päätöksensä varalta."
Fortune katsahti häneen asettuen sentään syrjittään suodakseen mahdollisimman pienen tähtäysalan. Ury, horjuen kuin juopunut, odotti kuitenkin, kunnes vastustaja olisi asettunut rauhalliseen asentoon. Revolveri oli hyvin raskas, ja hän epäili itse niinkuin Fortunekin, voisiko hän kannattaa asetta. Mutta hän kohotti sen ja kohotettuaan kätensä päänsä yli laski revolverin hitaasti alas. Samalla hetkellä kuin hän näki Fortunen vasemman kyljen tähtäimen tasalla, hän laukaisi. Fortune kaatui nurinniskoin.
Iloisen San Franciscon kuva himmeni ja kalpeni, ja kirkkaiden säteiden valaisema lumi kävi yhä tummemmaksi. Fortune kirosi viimeisen kerran petollista kohtaloansa.