Professori katselee taas pientä taivaankaarta seinällä.
— Paulanheittäjät ovat pilviä… särkyneitä, harmaita pilvenrippeitä alimpana taivaanrannalla… musta härkä on myös pilvi… kultareunuksinen myrskypilvi.
Sisar Maria kohottaa lasin korkealle ikkunaa vasten ja kaataa siihen maidon.
— Onko Talitakin pilvi? — kysyy hän.
Sairas nyökäyttää laimeasti, pikemmin katse kuin pää antoi vastauksen.
— Niin… Aamulla oli se ruusunpunerva, päivällä kullanhohtava —
— Ja illalla —?
— Illalla ei sitä yleensä ollutkaan. Se oli hajonnut harmaaseen pilvilietteeseen.
Sisar Maria panee tyhjän lasin takaisin pöydälle, nyt tulee pesuvadin vuoro.
— Sanon teille jotakin, sisar Maria, — alkaa taas potilas — mutta älkää puhuko siitä kenellekään, sillä se on vuoren asukasten suuri salaisuus…
Sisar Maria katsahtaa häneen kysyvästi — houriikohan hän nytkin?
— En puhu siitä.
Stefan Arató kertoo hänelle salaisuuden.
— Pilvien kulkutien yllä on taivas ikuisesti sininen.
Sisar Maria ajattelee hetkisen, hän ei vastaa mitään, mutta ilo luo häneen kauniin ilmeen, joka valaisee hänen piirteensä, koko huoneen.
Vielä muutaman kerran hypähti kuume hätäillen ylös, peräytyvä vihollinen käännähti vielä pari kertaa kantapäillään ja osoitti hänelle hampaitaan, mutta sen hyökkäykset olivat jo laimeampia, ja eräänä kauniina päivänä katosi äkkiä tuo synkkä mahti, joka äsken oli sukeltautunut esiin läkkipullon kaulasta. Se vaipui takaisin tuntemattomaan syvyyteen.
Aratón ruumiinrakenne selviytyi voittajana kaksintaistelusta.
"Voittaja" astui taas sillalle, joka johti elämään. Hän oli nyt laiha, surumielinen, vanhentunut mies, jonka päätä huimasi, jonka silmiä huikaisi ja joka miltei surren totesi, että hänen tiensä vei takaisin elämään.
Se ei houkutellut häntä, se muistutti aivan vaarallisesti kirkkomaata, joka oli täynnä suuria kiviä arvoituksellisine kirjoituksineen, eikä hänellä ollut mitään kiirettä ottamaan selkoa, mitä lepäsi niitten alla.
— No niin, huomenna siis! Vielä tämän päivän viipyi hän saarella…
Juhlallinen poppelipuistokäytävä, jota pitkin hän vaivaloisesti keppinsä avulla oli kompuroinut, tuntui hänestä nyt maanalaisten varjojen kävelypaikalta.
Kaksi kalpeata sotilasta, joista ei kolera eikä lavantauti ollut huolinut, otti aurinkokylpyä synkästi vaieten.
Vain metsäkyyhkyset kuhertelivat kuumeisesti ja riutuvan haikeasti kuin kuolleet sielut, jotka janoavat elämää.
Sisar Maria näytti hänelle kirjettä, joka oli tullut aikoja sitten.
Se oli Katalinin käsialaa… Hän oli sen osoittanut itse arvoisalle sairaalan hallinnolle ja pyysi ystävällistä tietoa siitä, milloin hän voisi saada tilaisuuden matkustaa hyvän, rakkaan puolisonsa haudalle ottaakseen huolekseen hänen lopullisen ja hänen arvolleen kuuluvan hautauksen.
Arató silmäili sen läpi ja antoi sen takaisin sanaakaan sanomatta. Katalinin käsiala oli niin ihmeesti muuttunut — ja muuten, keneltä hän oli oppinut tuon liikemiehille ominaisen tavan hykertää käsiään ja käyttää puheessaan kohteliaita lauseparsia?
— Mutta nyt täytyy teidän tulla mukanani vanhoille torninraunioille, sanoi sisar Maria, sitä ette tule katumaan.
He ohjasivat kulkunsa kukkivien seljapensaitten läpi. Tuhannet mehiläiset surisivat, heidän korvissaan.
Tuolla kaukana toisella rannalla istui nuori sotilas; aivan samanlaiseen kaihoon vaipuneena katseli hän virran yli toiselle rannalle, kuin muinoin pikku Stefi Arató.
Kun professori taivutti lehvästöä sivulle, valtasi hänet liikutus,
— Peter!
Hänestä tuntui, kuin olisi hän aivan heikosti muistanut, että poika oli uudelleen lähetetty sotanäyttämölle… Tahi oliko hän vain uneksinut, kuten niin paljon muuta?
— Tietääkö hän, että elän? kysyi Arató hiljaa.
Rouva Uzon nyökkäsi.
— Kyllä, sanoin sen hänelle. Mutta vain hänelle.
Jos Arató olisi ollut täysin tajuissaan, olisi hän itsekin pyytänyt sisar Mariaa sen tekemään.
Aluksi ei Peter edes tuntenut veljeään. Mutta heti, kun hän kuuli veljensä äänen, leimahti valo hänen kasvoilleen.
— Stefan!
Hymyillen ja liikutettuna katseli hän yli virran leveän, hiljaa kohisevan veden sen toiselle rannalle.
Hänellä oli valkea hansikas vasemmassa kädessään ja sormet olivat omituisen kankeat kuin mannekiinilla puodinikkunassa.
— Mikä kättäsi vaivaa? kysyi professori samalla kun epäluulo äkkiä hänessä heräsi.
— Ah Jumalan kiitos, ei mikään, se on sangen hyvässä kunnossa… Nyt odotan vain protisia.
Stefanin keltaiset kasvot muuttuivat viheriään vivahtaviksi.
— Ovatko he leikanneet sen pois? kysyi hän epävarmalla äänellä,
Poika hymyili hämillään ja nyökkäsi — niin ovat tehneet.
Hän ei ollut vielä kahtakymmentä vuotta… Stefan Arató muisteli hänen kuollutta äitiään… Sitten teki hän selvän, mielevän liikkeen ja sanoi:
— Samapa se, pikku Peter, yksikätinenkin voi olla täysi mies. Ja olen sitä mieltä, että me kaksi silti kolminekin käsinemme tulemme hyvin toimeen elämässä, eikö totta?
Peter seisoi matkan päässä pää alaspainuneena. Laskevan auringon valossa näkyi hänen pitkä, ohut varjonsa.
Professori oli jo nyt näkevinään hänen kasvoillaan leudon ja kömpelön ilmeen, joka on niin tavallinen raajarikoilla.
Tässä tarvittiin nyt hienoa ja viisasta kättä, osittain äidin, osittain uskollisimman toverin, ehkä sellainen voisi ohjata hänet takaisin nuoruuden aurinkoisiin korkeuksiin, mistä hän oli liukunut alas…
Kunpa Herran enkeli ottaisi itselleen naisen muodon, löytäisi hän tässä kiitollisen tehtävän.
Miten tarkka vainu olikaan Katókalla ollut, kun hän oli ajoissa jättänyt kentän, minne musta härkä oli merkinnyt kulkunsa!
Vaieten katselivat he toisiaan viheriän veden yli ja molemmat ajattelivat sitä kolmatta. Ja molemmat ymmärsivät toistensa vaitiolosta, ettei vieläkään ollut mitään kuulunut Palkosta.
Täällä on vielä yksi, joka ei mitenkään tahtonut uskoa, että sinä olit kuollut — sanoi Peter heti jatkoksi.
— Kukahan se lienee?
— Ijarto.
— Ijarto… Luulin, että miesraukan selkäytimen oli luoti lävistänyt…Ehkä olen sellaista vain uneksinut.
— Ei, ikävä kyllä, se on totta. Hän on viikkokausia taistellut kuoleman kanssa.
— Ja hän puhuu minusta?
— Alati… Hän sanoo, että hänellä on teille jotakin puhumista. Hänen vuoteensa on parakissa numero 4.
— Arató muisti, miten tärkeä sija vääpelillä oli hänen nuorukaistensa sydämissä.
— Tule, menkäämme hänen luokseen!
Nyt ei hän enään voinut kauempaa odottaa huomispäivää, heti lähti hän sillan yli elon taisteluun.
Parakissa numero 4 seisoi jo kunniavahti poloisen vääpeli Ijarton päänaluksen ääressä ja näkymättömällä vartijalla oli viikate olalla.
Mutta vääpeli piteli edelleen viisaita, keltaisia silmiään selkosen selällään ja tunsi heti paikalla esikuntalääkärin.
— Te tulette aivan sopivaan aikaan, sanoi hän raukeasti hymyillen — iltaruuan aikaan ette enää olisi tavannut minua täällä.
Arató tiesi, ettei tätä miestä voitu tuudittaa pelkurien valheitten kehtoon.
— Ijarto alkoi: kysymys on pienestä pojastani. En tiedä lainkaan, mitä on tuleva orvosta…
— Mutta hänen äitinsä?
— Hänellä ei ole äitiä, vain äitipuoli. Poika on ensimäisestä… Äitipuoli on hyväkuntoinen, kuten poikakin, mutta naisella on kylliksi huolta itsestäänkin, enkä tahtoisi pojannallikan olevan hänellä jaloissa. Ja siksi tuumin pyytää, että teidän armonne, jonka koko maa tuntee, olisi hyvä ja koettaisi hommata hänet johonkin lastenkotiin. Hänen isänsähän kuoli isänmaan puolesta.
Minkähänlainen ihmistuntija olikaan Ijarto, kun hän niin monen joukosta oli ajatuksiinsa sulkenut juuri Aratón?
— Otan lapsen huolehdittavakseni, sanoi professori hetkeäkään epäröimättä.
Ja antaakseen vielä enemmän pontta sanoilleen, kääntyi hän heti Peterin puoleen: sinä matkustat huomenna noutamaan pojan.
Ijarton hämärä katse viipyi vielä kerran tarkkaavaisena Aratón kasvoilla, aivankuin hän olisi tahtonut perinpohjin painaa mieleensä tämän piirteet vielä kerran joskus ne tunteaksensa.
Käsi putkahti esiin peitteen alta — miten tuo kaunis, luja työläiskäsi olikaan laihtunut! — kahden miehenkäden puristus ja paksuposkinen pikku nypykkä oli vaihtanut Isää.
Nyt oli Ijarto saanut heinänsä katon alle. Hän kääntyi Peterin puoleen:
— Herra vänrikki, olkaa kiltti ja kirjoittakaa kirje!
— Kenelle, Ijarto?
— Vain nimismiehelle siellä kotikylässä. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista, sillä olen löytölapsi… Kirjoita, että lähetän terveiset kylän väelle ja että olen kuollut… Minun rahojani on hänellä säästössä neljäkymmentäkuusi kruunua. Ne antakoon hän puolisolleni.
— Vai hänelle, mutta mitä kirjoitan minä hänelle?
— Ei mitään — vastasi Ijarto lyhyesti.
— Enkö lähetä hänelle edes terveisiä?
— Ei.
— Eikö hän ole ollut kunnon vaimo? kysyi Arató.
— Kyllä, se täytyy tunnustaa.
Hän vaikeni hetkisen ja lisäsi sitten:
— Hän on nuori — antaa hänen unohtaa!
Arató nykähytti päätänsä taaksepäin. Miten armotonta nöyryytystä edustikaan tuo yksinkertainen talonpoika, joka kivenluja, alaston kunniallisuus sydämessään astui kuolemaa vastaan, verrattuna siihen silkkipukuiseen alhaisoon, joka myöskin näihin aikoihin kuljeksi joutilaana elämän kadunkulmissa ja kerjäsi nautintoja.
Mutta myös hänen oma sielunsa pudistautui irti unelmatilastaan… Hän kohotti päänsä ja tunsi, miten sairauden viimeiset mutakerrokset irtautuivat hänestä.
Myös tällä kertaa, kuten aina, piti Ijarto sanansa. Kun pitkä lauta riviin aseteltuine kuppineen tuotiin sisään ilta-ateriointia varten, ei hän enään pyytänyt kaalista ja silavasta valmistettua annostaan. Hän oli kuollut.
Rauhallisen arvokkaasti lepäsi hän ruskeana ja kangistuneena valkealla sairaalapatjalla kuin oman itsensä pronssipatsas.
— Matkustan huomenna Budapestiin, sanoi professori, kun hän sai näkyviinsä Marian vartalon, joka loisti valkeana suurten poppelien katveisessa hämäryydessä.
— Jaksattekohan jo matkustaa?
— Nyt olen piileksinyt jo kyllin kauan. Mutta kun olen järjestänyt välttämättömimmät asiani Budapestissä, palaan takaisin. Minun täytyy koota voimia… Toipumisaikani vietän Tikanlinnassa.
Rouva Uzon ymmärsi hänen sieluntilansa; nyt tarvitsi hän työtä, tehtäviä, velvollisuuksia, huolia ja taisteluja.
— Sandor Ember tekisi mielellään teille seuraa, sanoi hän hiljaa. Heti senjälkeen lisäsi hän:
Matkustaako Peterke noutamaan Ijarton lasta? Olisi tosiaan hyvä, jos hän saisi naisseuraa mukaansa… Sillä jos poika rupeaa ulvomaan, tulee vänrikki Peter varmasti vetämään hätäjarrusta… Parakit rupeavat, Jumalan kiitos, jo tyhjenemään ja minulla tuskin on enään mitään tekemistä.
— Te arvaatte ihmisten salaisimmat ajatukset, sanoi professori.
— Minä vain vaivaan päätäni tuumimalla, miten koskaan olen voinut saada itseni vakuutetuksi siitä, että olen aivan tarpeeton maailmassa.
Kevyt tuulenleyhkä pani uinuvat puut heidän päittensä päällä suhisemaan. Nainen pysähtyi äkkiä ja sanoi hiljaa, mutta pelottomasti:
— Eikö teillä ole mitään mahdollisuutta ottaa Katalin mukananne takaisin Tikanlinnaan?
Hän heitti Aratólle kysymyksen kuin köydenpään kohti laivaa, joka lähenee rantaa — kuinka lienee, aikoneekohan se laskea maihin?
Arató katseli pientä, valkeaa tähteä, joka vilkkuili aivan yksinään puunoksien lomitse.
— Katalin on tänä päivänä lähempänä Canopus tähteä kuin Tikanlinnaa, sanoi hän hiljaa.
Köysi oli pudonnut veteen. Sisar Maria veti sen vähän häpeissään takaisin.
— Älkää ottako pahaksenne, vaikka rupesin puhumaan tästä asiasta, kun te kerran olette suonut minulle luottamuksenne…
— Vain te ja omatuntoni saavat täysin vapaasti lausua mielipiteitä asioistani!
— Haluan tehdä teille vain yhden ainoan pyynnön — alkoi sisar Maria uudelleen: keskustelkaa Katalinin kanssa! Älkääkä sulkeko oveanne minulta ennenkuin olette sen tehnyt. Olen varma siitä, että tulette löytämään uuden Katalinin, Katalinin, jota ehkä ei voikaan vaatia tilille siitä, mitä tapahtui eilen… Eilen oli hän vielä lapsi, imutta senjälkeen on hänenkin kohtalossaan tapahtunut vakava käänne… Hän on nyt viikkokausia elänyt siinä uskossa, että hän on leski, hänen sielunsa on ollut täynnä kuoleman-ajatuksia… Ja huomenna saa hän jälleen nähdä sen, jonka hän on luullut kuolleeksi… Olen aivan varma asiastani, te tulette löytämään aivan uuden Katalinin. Mutta te ette itsekään ole enään se entinen Stefan Arató… Te tulette seisomaan hänen edessään kuten sellainen, joka teidän omien sanojenne mukaan on palannut kuoleman esikartanoista… Kuten sellainen, joka tietää, mitä liikkuu pilvien tien yläpuolella… En voi teille antaa mitään neuvoa… Kuka olenkaan minä? Tiedän vain, että elämä on lyhyt ja murheita täynnä ja että moni ihmisraukka totuuden nimessä on armoton sekä itselleen että muille… Olenhan vain nainen, mutta te ymmärrätte sen käsittämättömyyden, että voitte lahjoittaa naiselle onnen, voitte johtaa häntä — jopa hätätilassa vastoin hänen tahtoaan.
Kun Maria puhui, halutti Stefania hymyillä itselleen iltahämärässä.
Kas vaan, tuskin koskaan on kaksi naista ollut etäämpänä toisistaan kuin rouva Uzon ja rouva Arató, mutta kuitenkin sitoo heidät toisiinsa eräänlaisen varman, naisellisen yhteenkuuluvaisuustunteen langat.
Hän tuli kuitenkin äkkiä vakavaksi; tähtien tuikkeessa näki hän kyynelen Marian silmäripsissä. Ja tämä nainen ei kuitenkaan ollut helposti sulavaa metallia.
Mutta tämäkin kyynel oli hukkaan vuodatettu, kuten niin moni ennen taivaan tähtien alla: ei kokonainen meri kyyneleitä olisi voinut huuhtoa pois sitä karia, millä Arató nyt oleili.
Yhtä todenmukaista ja varmaa kuin oli se, että loma, jonka kuolema hänelle nyt oli antanut, oli kerran loppuva, yhtä varmaan ja järkähtämättömästi ei Katalin Graczian enään ollut hänen puolisonsa.
Tässä ulottuvaisuudessa eivät erisuuntaiset säteet tule koskaan leikkaamaan toisiaan.
Kuume-öinä oli ketju tulivuoria kohonnut heidän välilleen, ja niitten yli ei enään mikään laululintu voinut lentää.
Yksikätinen Peter, Palin kohtalon synkkä arvoitus, Ijarto, koko suuren sodan polttava ja järkyttävä tuska, tämän kaiken yli ei yksikään laululintu enään voinut lentää.
Hän oli vaiti, sillä hän ei halunnut suututtaa rouva Uzonia. Mutta hiljaisuus sanoi rouvalle kylliksi.
— Tehkää edes sen verran, että menette hänen luokseen, puhutte hänen kanssaan… Ettei hänen tarvitse kuulla muilta sitä, mitä hänen pitäisi saada kuulla teiltä, rukoili hän.
— Varmaan tulen keskustelemaan hänen kanssaan. Sanon hänelle, ettei hän ole erehtynyt, että hän todella on tullut leskeksi.
* * * * *
Aikoinaan oli Sandor Ember vienyt mukanaan huhun Stefan Aratón kuolemasta Budapestiin.
Nuori rykmentinlääkäri oli silloin itse täysin ja lujasti uskonut, että Arató oli kuollut; hänen serkkunsa, rouva Uzon, oli täysi mestari valehtelemistaidossa kuten kaikessa muussakin, ja hän oli järjestänyt asian sillä tavalla, että vain hän joutui kokonaan vastaamaan väärän huhun levittämisestä.
Tohtori Ember oli nyt ylen onnellinen, saadessaan matkustaa Budapestiin ilmi-elävän Stefan Aratón kanssa.
He olivat perin paljon myöhästyneet ja rupesi jo hämärtämään, kun auto pysähtyi Budapestissa professorin asunnon portin edustalle.
Arató lähetti nuoren ystävänsä etukäteen valmistamaan Katalinia tapaamiseen.
Kiihtyneenä riensi tämä ylös portaita peljäten, että lähestyvä, odottamaton ilo tärisyttäisi Katalinin hermoja aivan liian voimakkaasti.
Hänen hellätunteiset pelkonsa olivat kuitenkin aivan turhat; huoneustossa ei ollut kukaan kotona.
Portinvartijan pieni tytär kertoi, että tähän aikaan päivästä oli armollinen rouva tavallisesti kävelyllä kapteenin kanssa. Mutta hän palasi säännöllisesti kotiin ennen, kuin portti suljettiin. Ja palvelusväki oli mennyt jonnekin naapurien luo.
Arató katsahti kelloonsa. Hänen oli vielä tehtävä kolme vieraskäyntiä.Eteenpäin siis!
Lääketieteellisen osaston dekanusta ja professori Kadaria ei hän onnistunut tapaamaan, mutta kumpaankin paikkaan jätti hän jo ennakolta valmiiksi kirjoitetun kirjeen, ministerin sitävastoin tapasi hän kotona, ja siellä otettiin hänen kuolleista ylösnousemisensa vastaan tervehdyksin, joissa kuvastui suuri yllätys, ihmetys ja ilo.
Ennen kymmentä oli hän taas Tonavan rantatiellä. Tällä kertaa nousivat he molemmat ylös portaita ensimäiseen kerrokseen.
Mutta he soittivat ovikelloa turhaan, ei rouva eivätkä palvelijattaret olleet vielä palanneet kotiin.
Mutta kuitenkin liikkui jokin eteisessä. Jokin, joka läpi oven tunsi, että ihmisten ja eläinten Luoja oli täyttänyt yksinkertaisen koiransydämen polttavan toiveen ja lähettänyt odottavalle isäntänsä takaisin. Hulluna onnesta ja innosta ryntäsi Kantor sisältäpäin ovea vasten…
Ja Kantoria onnisti; eräästä virkapukunsa taskusta löysi Kantorin herra aluminiumisen eteisavaimen.
Nythän he olisivat voineet astua asuntoon sisälle, mutta eräs seikka pidätti Aratóa: huoneusto ei enää ollut hänen.
Vain sen, mikä todella oli hänen, otti hän mukaansa: Kantor koiran.
He palasivat taas kadulle. Pari, kolme kertaa kulkivat he edestakaisin kaasulyhtyjen alla, sitten löi portinvartija portit kiinni heidän silmäinsä edessä.
— Mitä arvelet, jos matkustaisimme takaisin kotia Oltváan jo yöjunassa? sanoi Arató.
Silloin rupesi Sandor Emberkin vähitellen aavistamaan jotakin asioitten yhteenkuuluvaisuudesta ja hän tuli syvästi liikutetuksi.
Hän otti tehtäväkseen mennä etukäteen asemalle ja ottaa huolekseen makuuvaunulippujen hankkimisen.
Arató pysäytti auton rajoittavan kadun kulmaukseen, ja jatkoi itseKantorin seurassa kummituskulkuaan elämän portin edustalla.
Mutta kuitenkin on helpompaa kuolla kuin nousta kuolleista jälleen; mustat ikkunat siellä ylhäällä valaisivat huonosti.
Ollakseen herättämättä huomiota Tonavanrannan asukkaissa, suuntasi hän askeleensa keskikaupunkia kohti.
Hän oli jo sangen väsynyt, kun hän kulki erästä kuolleena kajahtavaa katua; äkkiä tunsi hän tutun tuoksun kieloista…
Hänen edessään kulki surupukuinen nainen, hellän läheisesti kallistuneena seuralaistansa, komeata sotilasta vasten…
Rouva Stefan Arató ja kapteeni Milka!
He aivankuin hiipien imeytyivät toistensa kylkiin, kapteeni oli pannut kätensä naisen käsivarren alle, olkapäästä kyynärpäähän sulivat nämät kaksi varjohaamua aivan täydellisesti toisiinsa.
Iltatuuli leyhytteli leikitellen suruharsoa, kuin olisi se ollut morsiusharso…
Professori kiiruhti vähäsen askeleitaan, saavutti rakastavan parin ja meni ohi. Hän ei edes katsahtanut heihin, jatkoi vain kivenlujan rauhallisena omaa tietään.
Kadun kulmassa löysi hän auton, nousi siihen, kutsui Kantorin — matkan suunta oli rautatieasemalle.
* * * * *
Mikä lopultakin oli tämä nainen?
Epäilemättä oli Aratón aivoissa toiminut itsetiedoton ajatuskehitys, sillä hänellä oli äkkiä valmis ja selvä lopputulos.
Suuri arvoitus, joka vielä edellisenä päivänä oli rasittanut ja kiusannut hänen aivojaan, ei ollut koskaan ollutkaan mikään arvoitus. Sen hän tiesi nyt.
Ratkaisu oli niin yksinkertainen, että häntä miltei hävetti.
Pahuutta, syntiäkö?
Herra Jumala, onko metsäkyyhkynen, joka kuhertelee Aarrekammiosaaren lehdoissa, syntinen, onko syntiä sirkassa, joka piipittelee Oltván rannoilla?
Sama ylevä voima, joka kohottaa siivitetyn metsäkyyhkysen kevätiltana yli poppelien, sama voima oli myöskin Katókan pakottanut jättämään entisen pesänsä.
Onhan kyllä totta, että on naisia, — niin, varmasti on sellaisia — jotka kehityksen tietä ovat päässeet muutamia satoja tuhansia vuosia metsäkyyhkysen ja sirkan edelle, mutta niihin ei Katóka kuulunut. Hänen puolisonsa uskotteluvoima oli viiden vuoden kuluessa korvannut hänessä ihmissielun voiman ja arvontunteen. Mutta kun tämä voima ensi kertaa lakkasi vaikuttamasta häneen, vaipui hän kokoon.
Tämä kaikki oli armottoman yksinkertaista.
Alussa oli Arató pitänyt häntä monimutkaisena ja arvoituksellisena, koska hän ei ollut löytänyt hänessä niitä luonteenpiirteitä, joita hän oli hänessä olettanut löytyviksi.
Katalin Graczianilla ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mitään sisäistä yhteyttä Stefan Aratón pikku Katon kanssa, tämän Katon oli Katalin vastaanottanut mieheltään kuin jonkun vieraan, taiteellisen aiheen, jota hän viiden vuoden kuluessa oli soitellut viulullaan taiturimaisesti sitä muunnellen.
Näillä Stefan Aratón pikku Katon muunnelmilla oli hän vallannut myös kapteeni Milkan sydämen.
Se oli hänen viehkeä ja yksiääninen ja piskuinen sirkkulaulunsa…
Nyt tarkkasi Stefan Arató vaimoansa ilman mitään katkeruutta ja vihaa, pikemmin sellaisella rauhallisella, voisi miltei sanoa, iloisella uteliaisuudella, jolla tavallisesti tehdään huomioita vähäarvoisista luonnonilmiöistä. Mutta kun hän kerran oli ruvennut katsomaan häntä tässä värityksessä, ei hän enää voinut kauempaa viipyä hänessä. Kärsimättömät kädet heittelivät jo ulos hiekkasäkkejä hänen ilmalaivastaan, ja pian hän jätti aukean, jolla häntä oli pidätetty niin kauan.
Raikas tuuli suhisi ja vei muitten tukahduttavien ja tupruavien haihtumien mukana kauas pois myös Katókan utukuvan näköpiirin rajoilta.
Häikäisevä tyhjyys astui sen sijaan.
Ja joskin kaikesta huolimatta eräänlainen syksyinen alakuloisuus kuin hieno huurre laskeutui matkaajain sydämille, niin ei hyvästijättö koskenut enään Katóka Gracziania, vaan Stefan Aratón nuoruutta, jonka kultapitoisuus oli ollut niin suuri, että se oli lahjoittanut loistoa ja sisällystä myös Katóka Graczianille.
Varhain aamulla lähti Katica matkalle Oltváan.
Nyt ei hänellä kuitenkaan ollut rauhaa, ennenkuin hän oli saanut itkeäStefanin haudalla.
Hänessä vallitsi yhä vielä yksinäisyyden tunne, sielun tyhjyyden kammo, kun hän kuljeskeli edestakaisin aamunvarhaisten, äkäisten matkustavaisten tungoksessa.
Mutta äkkiä levisi hyväilevä lämpö hänen sydämeensä: hän oli odotussalissa saanut näkyviinsä kapteeni Milkan kookkaan vartalon.
Kapteenista oli tuntunut, että se hermostunut kiireellisyys, jonka vaikutuksen alaisena hän edellisenä iltana oli jättänyt Katicalle hyvästi, voi antaa aiheen ilkeään väärinkäsitykseen; siksi oli hän heti päättänyt pyytää lomaa ja kiiruhtanut asemalle, tarjoutuakseen Katicalle seuraksi matkalle.
Hän itsekin iloitsi siitä miehekkäästä osasta, jota hän näytteli, ja kun hänen sielunsa aaltoilu tavallisesti nousemistaan nousi, kunnes hän joutui vastatuuleen, niin hän nytkin astuessaan sisälle ja pannessaan lakkinsa terhakasti ja husaarimaisesti vinoon, tunsi itsensä voimakkaaksi ja raikkaaksi, kuten yleensä voi tuntea vain kuusi jalkaa pitkä soturi aamun kultaisessa koitteessa.
Muuten ei tuo mies koirineen näyttänyt niinkään hirveältä täydessä päivänvalossa.
Kuka tahansahan oli kuullut samankaltaisia salaperäisiä tarinoita, mutta kun kaikki selvisi, todettiin vain, että aina jotain perin yksinkertaista ja tavallista piili niitten takana.
Katalinille ei edes juolahtanut mieleen, että Arató voisi olla elossa. Surun ja osanoton kuohuttama aika oli jättänyt jälkeensä niin voimakkaita ja ratkaisevia vaikutelmia häneen, ettei hän olisi voinut edes kuvitella hyvää Stefaniaan elossa olevaksi, vaikka olisi tahtonutkin.
— Hän sanoi, että hän Oltvássa aikoi pistäytyä Graczianin luona.
— Miksi ei Tikanlinnassa? kysyi Milka, joka yhä Katican tiedonantojen perusteella sotki vanhan herra Graczianin herra Tancrediin Falernosta.
Tikanlinnassa ei nykyään ollut ketään, joka olisi valmistanut ruokaa. Katalin vaikeni kuitenkin todellisesta syystä, siitä nimittäin, että siellä ylhäällä puhuivat huonekalut yksinomaan Stefanista, eikä hänellä ollut vähintäkään halua ryhtyä väittelyihin seinäkuvastimen kanssa tahi saada moitteita nahkanojatuolilta.
Herra Graczian otti vastaan tyttärentyttärensä kysymällä, koska hän oli ajatellut palata Budapestiin.
Mikäli tuli puheeksi asianhaarat Aratón kuoleman yhteydessä, ei hän sanonut kuulleensa niistä mitään, hänen itsensä mielenkiintoa oli herättänyt vain kysymys professorin testamentista.
Puolen tunnin kuluttua tuli kapteeni Milka vierailulle. Sehän nyt kerta kaikkiaan oli tehtävä ja silloinhan oli paras päästä siitä niin pian kuin mahdollista.
Jo tulomatkalla tänne oli hän ottanut tehtäväkseen hankkia vaunut seuraavaksi päiväksi — heidän tarkoituksensa oli ajaa kulkutautisairaalaan aikaisin aamulla — ja nyt tuli hän ilmoittamaan, ettei yhtään vaunua ollut saatavissa, Oltván pika-ajurit eivät nimittäin vuokranneet vaunujaan koko päiväksi.
— Käykäämme vähän matkaa puutarhoja päin, niin voimme poiketa vanhan Bagyin luo. Jos itse pyydän häneltä, lainaa hän varmasti minulle hevosensa, sanoi Katica.
Ja heti loisti hänen katseessaan entinen voitonvarma välke, jolla hän ennen vanhaan oli houkutellut kauppias Vikuksen jo punnittuihin rusinoihin lisäämään vielä puoli lusikallista kaupan päällisiä.
Herra Graczianin mielestä oli hitusen omituista, että paksuhuntuinen leski aikoi hamuilla ympäri kaupunkia kapteeni Milkan kaltaisen sotilashenkilön seurassa, mutta sittekun Katóka omasta alotteestaan antoi havaita tulleensa korkeasti kunnioitetuksi naishenkilöksi, ei hänellä enään ollut sanaakaan sanomista käyttäytymiskysymyksistä.
Hän tyytyi siis vain Pilatuksen tavoin pesemään kätensä, häntä eivät lainkaan liikuttaneet Katókan touhut, — aivankuin hän olisi varannut itselleen muuallaolo-todistusta mahdollista oikeudenkäyntiä varten.
Rouva Graczian taas suhtautui tyttärentyttäreensä Bonaparten äidin tavoin kevyen epäilevästi: Herra Jumala, kunpa vain kaikki päättyisi onnellisesti.
Tämäntapaiset huomautukset pakoittivat kuitenkin kapteeni Milkankin keskustelun kuluessa sanomaan sanansa. Aivankuin ohimennen, ilman vähintäkään kerskailua, pikemmin eräänlainen rakastettava, vastustamaton husaarikevytmielisyys äänenpainossaan, huomautti hän, että hänen isänsä oli armeijan liinavaatehankitsija — hän oli viimeksi hankkinut parisataatuhatta vuodevarustetta…
Tällä hän saavutti sen, mihin oli pyrkinytkin. Graczian, jolla oli miltei yhtä suuret ajatukset upseereista kuin näyttelijöistä, alkoi hänessä kunnioittaa hänen ansiokasta isäänsä.
Matkan kuluessa näytteli Katica Oltván nähtävyyksiä.
Nyt puhui hän odottamatta niin liikutetulla ja lapsellisen hempeämielisellä äänenpainolla syntymäkaupungistaan, kuin ei hän Budapestissä olisi koskaan uneksinut muusta kuin Oltván herrojen silkkihatuista.
Hän alotti vanhalla puusillalla, missä Pyhä Nepomuk yhä seisoi vartiossa, kasvoillaan niin elämäänväsynyt ilme, kuin olisi hän halunnut uhrata paljonkin, jos olisi voinut päästä eroon koko tuosta julkijumalattomasta kuorma-ajuriroskaväestä, joka kiroili aamusta iltaan pirssipaikallaan jyrkkien portaitten ääressä.
He kääntyivät Iso-kadulle, ja Katica kiinnitti seuralaisensa huomionKaitselmusta kuvaavaan krokotiiliin.
Oli lauantai-ilta ja kaikista porttikäytävistä valui pesuvesi purosina. Pimeillä pihoilla seisoskeli paljaskäsivartisia, kapeanilkkaisia neitosia, jotka antoivat todellisia voimannäytteitä harjan ja sangon käyttelemisessä ja samalla ehtivät kertoa summattoman määrän juttuja. Mutta silmänräpäyksessä muuttuivat he kivipatsaiksi, jos he portin edustalla havaitsivat suruharsoisen naisen tahi vaalean upseerin.
Huomenna pukeutuvat nuo pienet lapsentytöt espanjalaisiksi vallasnaisiksi ja menevät komeuksissaan Tuomiokirkkoon.
Oltválla oli kerta kaikkiaan onnellinen päivä.
Iso-kadulla kukkivat vielä iäkkäät lehmukset, talojen holvikäytävien edustalla parveilivat ja hyrisivät porvarit kuin juopuneet ampiaiset, suippokärkisten kattojen alla säteilivät ikkunat kuin valtavat jalokivet hämyvalossa, koko kaupunki oli herännyt satavuotisesta unestaan ja nuorentunut, kuin loistaisi sen suonissa joku kaunis, sisäinen hehku.
Tuokaan pesä tuossa ei ollut koskaan tiennyt, mitä oli sota, tai, jos se oli siitä tiennytkin, oli se ainakin sen heti unohtanut.
Kapteeni Milka oli ihastunut. Hän muuten ihasteli kaikkea vanhaa; räsyinen kirjovaatteen palanen, vanhan kirjoituspöydän ummehtunut haju, rappeutuneen talon mustuneet kaarikatot tuottivat hänelle salaperäistä, miltei aistillista nautintoa.
Hän oli intohimoinen taiteen ystävä, mutta vanhoilla esineillä oli häneen erikoinen vetovoima vaikkei niillä olisi ollut vähimmässäkään määrässä yhteistä taiteen kanssa.
Hänen vampyyriluonteensa imi mielellään ravintoa menneitten sukupolvien elinatoomeista.
Hän ei ymmärtänyt ottaa osaansa sykkivästä koskemattomasta elämästä, hän kykeni vain nauttimaan siitä, mitä muut jo olivat sulattaneet ja valmistaneet.
Sentakia harrasti hän myös taidetta ja kirjallisuutta.
Hän rakasti yhdessä Goldmarkin kanssa, Schumannin seurassa hän palveliJumalaa, hymynsä hän jakoi Shaw'n kanssa, Nordau sytytti hänet vihaan,Oscar Wilde antoi hänelle aiheen tehdä hengellisiä kuolinhyppyjä jaNietzschessä hän tunsi järkensä sammuvan.
Linnunlaulua ymmärsi hän vasta silloin, kun Wagner esitti sitä nuottipaperilla, luontoa jumaloi hän vain mukaelmassa, kun se riippui naulassa. Hänen hermostonsa oli rakennettu kuin pumppulaitos, hän uiskenteli ympäri elämän merta kuin medusa ja hänen varsinainen elämäntehtävänsä oli imeä ravintonsa vieraitten eläimien jätteistä.
Oltván kaupungin nieli hän yhtä ahneesti kuin sen olisi tehnyt laguunin satavuotinen mädäntyneiden elimistöjen kyllästyttämä lieju.
Katica ylpeili menestyksestä, jonka hänen synnyinkaupunkinsa saavutti, ja veikistellen hän poimuttautui sen yhteyteen kuin vanha, kaunis silkkihuivi, jonka varjostamina hänen nuorekkaat, kukoistavat kasvonsa näyttivät vähintäin ihastuttavilta.
Tuomiokirkko oli kuitenkin suljettu.
Se ei tehnyt mitään, huomenna he ainakin tulivat ajamaan sen ohi ja silloin voivat he pysäyttää vaunut hetkiseksi. Naamioitu Maria täytyi Milkan ehdottomasti nähdä, sehän oli aivankuin juuri häntä varten.
Vanha Bagyi asui puutarhojen alapuolella, aivan Kolozvárin portin edustalla.
Puutarhoissa näkivät he harvinaisen näyn.
Eräällä suunnalla aukaistiin portti vain tuokioksi.
Myrkynvihreällä mäenrinteellä tanssi joukko mustia nunnia iltataivaan rusottavien pilvien alla.
Nunnat pitivät toisiaan kädestä ja tekivät pieniä, hupaisia, kömpelöjä hyppäyksiä sinne tänne kuin karitsat. Lapsuuden aikaiset piirileikit olivat viimeiset tanssiliikkeet, mitä nämät naiset olivat oppineet.
Seuraavassa silmänräpäyksessä suljettiin portti taas…
— Se oli kuin kaunis, hempeä kesäunelma — sanoi Milka.
Katica, joka tunsi kaiken, mikä koski Oltváa, tiesi myös kertoa, miksiNotre-Damen-sisaret Oltvássa tahtoivat tanssia.
Vanha nunnaluostari oli alkuaan rakennettu Tuomiokirkon yhteyteen. Se oli ikivanha kiviluola, minne ei aurinko koskaan päässyt tunkeutumaan, koska se sijaitsi kirkon siimeksessä — hurskailla sisarilla ei myöskään ollut puutarhaa, Oltván kaupungissa oli jo sata vuotta sitten asuttu yhtä ahtaasti kuin mehiläispesässä.
Niin pitkälle kuin muistettiin, oli nunnille mitattu elämänpituutta sangen niukalti. Harvoin saavutti heistä joku kahdennenkymmenennen viidennen ikävuotensa.
Hurskaassa yksinkertaisuudessaan olivat nuo raukat rauhoittaneet itseään ajatuksella, että Herra oli aikaisin kutsunut valitut luokseen, ja Oltván kaupunkilaisväki oli tottunut alati uudistuviin nunnien hautauksiin, joitten mielenkiintoisuus kasvoi huomattavasti senkautta, että sisaret tavallisesti seisoivat paarien ääressä pukeutuneina valkeaan morsiuspukuun.
Oltvássa nimitettiin täysin romanttisesti keuhkotautia nunnakuolemaksi…
Oli kuitenkin tapahtunut muutos senjälkeen kuin Stefan Arató kerran oli pistäytynyt Tuomiokirkkoon ja kuullut alituista, kuivaa yskimistä nunnakuorin ristikon takaa.
Hänen henkisen kuulokykynsä edestä oli silloin kohonnut esirippu, ja hän oli nähnyt tyttöraukkojen traagillisen kohtalon kaikessa sen autiudessa. Tämä oli tietämättömyyden ja välinpitämättömyyden surunäytelmää. Kaikki olivat siihen syypäät, myöskin hän itse.
Luostari oli taudin saastuttama jo vuosisatoja sitten. Keuhkotaudin iljettävä lohikäärme oli väijyksissä ikivanhojen kellariholvien hautamaisessa hämärässä, ja se imi nuorien neitojen verta.
Vielä samana päivänä oli hän käynyt piispan puheilla. Tämä oli ihmisystävällinen ja voimakas persoonallisuus, joka viipymättä oli sallinut hurskasten neitosten muuttaa luostarista.
Nyt asuivat nunnat ulkona puutarhoissa, kunnes uusi luostari ehdittiin rakentaa valmiiksi, ja entiseen veljeskunnan huoneustoon aiottiin sijoittaa kaupungin museo.
Nunnatanssia, johon aurinko ja lehmusten tuoksu antoivat musiikin, tanssittiin nyt kukistetun petohirmun, maahan poljetun Kuoleman ruumiin ympärillä. Ylistettiin Herraa; ja jos hän mielisuosiolla ymmärsi hurskasten neitosten laulun, miksi ei hän myöskin olisi iloinnut heidän tanssistaan.
— Kolumbuksen muna, sanoi Milka, kun Katica lopetti pienoisen, surullisen tarinansa.
Omituista kyllä, mutta hänen huomautuksensa koski Katicaan.
Viime aikoina, kun hänessä oli alkanut syntyä epäluulo, että Aratón nimen loisto alkoi hälvetä hänen otsaltaan, tunsi hän alati halua nähdä kaikki polvillaan edessään, kun hän vain mainitsi vainajan nimen.
Milka taas oli viime aikoina ruvennut käyttäytymään siihen tapaan, kuin olisi hän halunnut vapautua Aratón kunnioittamisesta.
Heidän välisessä suhteessaan oli jo esiinputkahtanut monenlaisia äkkivaiheita. Hiljattain oli Milka ilman muuta alkanut käyttää Aratósta vain Stefan nimeä ja puhua hänestä kuin uskollisesta ystävästään. Sittemmin oli suhde taas kylmennyt, ehkä Milka oli kyllästynyt siihen…
Katican erikoisesta toivomuksesta söi kapteeni illallisen Graczianin kotona, missä tuntui lamppuöljyn ja kunniallisuuden katku.
Kotimatkalla kohtasivat he erään ukon, joka tuli asemalta mukanaan pääkaupungin päivälehdet. Kapteeni osti yhden ja pisti taskuunsa. Hän aikoi lukea sen, ennenkuin menisi vuoteeseen kestikievarissa.
* * * * *
Bagyin kuskipojalle olivat he sanoneet: niin aikaisin kuin mahdollista— Székely olikin ottanut heidän kehoituksensa vakavalta kannalta jahän naputti Katican suurelle ikkunalle juuri päivänkoiton noustessaGraczianin ikkunaan.
Nyt lähetettiin hänet myös kapteeni Milkaa ahdistamaan ja pian alkoivat leski ja hänen ystävänsä kasteisena aamuhetkenä pyhiinvaellusmatkansa unohtumattoman vainajan haudalle.
— Tästä tulee varsin miellyttävä huvimatka — tuumaili Maria itsekseen, samalla kun hän kääri vilttiä lesken jalkojen ympäri.
Tuomiokirkon portti oli jo avoinna, ja Katóka pukkasi aamunvarhaista székelyä selkään päivänvalonsa kahvalla.
Kapteenille hän sanoi, että hän halusi lukea rukouksen NaamioidunMarian alttarin edessä.
Hänen uskonnollisuutensa perustui oikeastaan kokonaan sille korttipelaajantapaiselle taikauskoisuudelle, että salaperäiset mahdit valvovat hänen kohtaloaan, ja näitten hyvien mahtien esikuvaksi oli hän viime aikoina korottanut Naamioidun Neitsyen.
Vanhan temppelin kellarihämärässä heittivät maalatut ikkunat vinosti kirkkoon kullanpunertavia ja hopeansinertäviä valosädenippuja.
Etäällä kaukaisinten pylväitten suojassa oli sivusta-alttari. Se sai lempeää valoa sivulaivan suuresta ikkunaruusukkeesta.
Nainen säpsähti yllätyksestä… Ihme oli tapahtunut! Maria oli riisunut mustan naamionsa.
Hänen sydämensä rupesi jyskyttämään… Hän jätti Milkan, kiiruhtaen vain eteenpäin.
Niin, oli tapahtunut ihme.
Kielovalkein otsin, katse puhtaana ja haaveksivana, hymyillen suloista, tuskantäyteistä kaikenymmärtävää ja kaikki anteeksiantavaa hymyilyä, ylpeänä, mutta silti lapsellisen nöyränä, istui Maria ilman naamiota valtaistuimellaan pilvien lomassa.
Miten tämä oli mahdollista? Mitä oli tapahtunut?
Katica tajusi äkkiä itsetietoisesti, että hän ajoi takaa salaista ajatusta, ajatusta, joka pakeni ja lymysi syvälle hänen sieluunsa, kuin kala puron kivien lomiin.
Kerran jo aikoja sitten, — ehkä se olikin unessa? — oli hän aavistanut, että pyhä Neitsyt kerran tulevana päivänä oli riisuva mustan naamionsa, ja silloin oli sen alta tuleva esiin nämä piirteet tuskanherkkine hymyineen…
Ja nyt tiesi hän myöskin, mistä hän tähän asti turhaan oli yrittänyt päästä selville, ketä nimittäin nämät kasvot muistuttivat: Maria Emberiä.
Maria Ember… Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan oli rautapanssareita ja kaikki kolme häräntappajaa kultatorvineen käänsivät lempeät katseensa ja miehekkään itsetietoiset suunsa suojelushengetärtään kohti.
Miksi tuli Katóka niin apealle mielelle? Niin huolestuneeksi, kuin olisi hän menettänyt jotakin, jota hän ei tosin koskaan ollut omistanutkaan, mutta joka kuitenkin oli hänelle tärkeämpää kuin kaikki muu, tärkeämpää kuin itse elämä.
Kapteeni Milka piti kuvasta. Hän ymmärsi vanhoja maalauksia ja selitti ystävättärelleen, miten kuvan ikä voitiin määrätä pensselin käytön perustuksella, mutta myös Neitsyen piirteistä, kiitos niitten ilmehikkäisyyden.
— Nämät kasvot ovat joka tapauksessa maalatut ennen UrbinolaisenRafaelin aikaa — muistattehan, rakas ystävätär, Filippo Lippin ja FraAngelicon madonnat —?
Rouva Arató ei vastannut; huolimatta hänen syvästä alakuloisuudestaan välkkyi kuitenkin pieni pilkallinen hymy hänen suupielissään, hymy, jonka hän tuntui oppineen häräntappajalta Neitsyen oikealla puolella…
Hän viittasi suntiolle ja kysyi häneltä:
— Kuka on maalannut Naamioidun Marian kasvot?
— Uudistamistyön oli tehnyt eräs maalari Szakács. Hän oli tullut sinne Oltvá-laakson sairaalasta, hän unohtui pappilaan ja on siellä vielä tänäkin päivänä.
Oikeastaan oli hän saanut tehtäväkseen vain puukynttiläkruunun kultaamisen, mutta eräänä iltapäivänä oli hän sulkeutunut kirkkoon, ottanut alttarin työnsä alaiseksi ja poistanut mustan naamion Marian kasvoilta.
Toiset olivat tyytymättömiä, mutta kansa yleensä oli ihastunut kauniiseen, valkeaan Jumalanäitiinsä.
Kun suntio puhui, kohotti Milka päänsä kohti maalattuja ikkunoita. Hänen piirteitään ei voinut nähdä, mutta hänen kasvonsa olivat verenpunaiset… Nyt hän käsitti, mitä Katican pilkallinen hymy merkitsi!
— Nyt voimme lähteä, sanoi hän.
Vaunut ratisivat pohjoisen portin tunnelikäytävän läpi ja he tulivat miltei pyörypäisiksi voimakkaasta päivänpaisteesta, kun he saapuivat ulos tuosta keski-aikaisesta ketunpesästä.
Edessään näkivät he mahtavan Tikanlinnan. Tumman metsän keskeltä, joka peitti rinteet, kohosi kallion huippu jyrkkänä ja korkeana kohti taivasta, kuin saari myrskyisänä aaltoilevasta merestä.
Sen hopeanharmaille seinämille loivat muinaiset vesiuurteet syvänsinisiä varjoja.
— Tuolla ylhäällä on lukemattomia onkalolta, sanoi Katica. Muutamissa niistä on tavattu ikihärkien sarvia…
Oltvá-virran nousevalla rinteellä sijaitsi vanha talo, matala-rakenteinen ja sen pärepeitteisellä katolla oli joukko yliskamareja. Sen yksi sivu oli aivan synkkä, toisen väritti nouseva aurinko hopeanhelottavaksi.
Myöskin puiston tumman lehtikruunuston reunusti värisevä hopea-sirppi.
Kapteeni Milka muisteli, missä hän ennen oli nähnyt samanlaisen maisemakuvan, kun Katica omituisen väräjävällä äänellä huudahti: Tikanlinna!
Kapteeni ei vastannut kuitenkaan mitään. Katican ivallinen hymy äsken tuomiokirkossa tuotti hänelle yhä vielä tuskaa…
Laulava kulkue läheni tasaisessa, reippaassa tahdissa pitkin maantietä.Ne olivat sotilaita.
Székely pidätteli hevosia ja ajoi varovasti niitylle tien viereen.
— Odotan, kunnes nuo ovat menneet ohi, sanoi hän.
Mutta Katica ei nähnyt mitään muuta kuin Tikanlinnan… Ikkunat olivat avoinna, vanha Miklos oli ehkä saanut tietää, että Katica oli tulossa Oltváan.
Katonharjalla räpyttelivät kyyhkyset siipiään ja kuhertelivat. Ruostetäpläinen, suuri kyyhkynen istui erillään muista. Se käyttäytyi aina, kuin olisi sillä ollut joku salainen suru.
Ja Katóka tuli yht'äkkiä ajatelleeksi iso-isä Aratón sinisiä kirjoja ja Kultaviulua… Kuinka usein hän olikaan vaivannut päätään tuumailemalla, mitenkä lie loppunut satu Unissakävijä-prinsessasta!
Milkalle hän sanoi:
— Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi — noudan erään kirjan — palaan tuokion kuluttua… Odotattehan?
Hän oli jo hypähtänyt vaunuista ja kiiruhti puutarhan veräjän läpi.
Ääneti katseli Milka hänen menoansa, näki hänen mustan hameensa katoavan vattupensaitten taakse ja sitten taas vilahtelevan ylempänä tiellä.
Hän piti Katókan käyttäytymistä omituisena, miltei loukkaavana… Pistäydyn tuonne ylös hetkeksi! Olisihan hän voinut lisätä: onko teillä halua tulla mukaan?
Hän otti sanomalehden taskustaan, ja syventyi siihen harmistuneena kuten mies, jota on loukattu. Hän oli ostanut sen edellisenä iltana, mutta unohtanut sen lukea.
Äkkiä rupesi lehti vapisemaan hänen kädessään. Sen sumuharson takana, joka oli peittänyt hänen katseensa, sekaantuivat kirjaimet…
Professori Stefan Arató elää… Huhu hänen kuolemastaan oli päässyt liikkeelle jostakin selittämättömästä väärinkäsityksestä. Hänellä oli ollut lavantauti, ja hän oli maannut Oltvá-laakson kulkutautisairaalassa… Mutta toissapäivä-iltana oli hän ihka elävänä ollut pääkaupungissa itse peruuttamassa huhun… Yöjunassa oli hän matkustanut takaisin Oltváan… Hänen puolisonsa oli seurannut häntä aamujunassa.
Kapteeni Milkan katse etsi Katicaa. Juuri nyt nousi hän leveitä portaita, nyt seisoi hän Tikanlinnan pylväskäytävässä.
Tuolla ylhäällä odotti Katikaa kuolema! Jos Milka huutaisi, voisi hän vielä pidättää häntä, saada hänet kääntymään takaisin…
Hän ei huutanut. Taas tuntui sydämen ympärillä kylmää turtumista, jäykistymistä Zaklikovin luona… Kokoonlyyhistyneenä, kauhistuneen tunteettomana istui hän vaunuissa ja katseli miten mustapukuinen nainen astui sisään viheriäisestä portista…
Katóka astui sisään, kävi läpi koko käytävän, aukaisi oven arkihuoneeseen ja jatkoi kulkuansa kirjastoon.
Ei missään elävää sielua — olisi voinut varastaa vaikka koko talon vanhalta, kunnialliselta Miklosilta.
Hän kulki pehmeästi ohi suuren peilin, joka ulottui lattiaan asti. Kun hän näki itsensä mustan pukunsa viivoissa, hän aivan pelästyi: Jumala taivaassa, miten paksuksi hän taas olikaan tullut! Hänelle se merkitsi kaksinkertaista onnettomuutta, sillä hänen kasvonsa näyttivät silloin helposti yksinkertaisilta ja vastenmielisiltä. Hänen täytyi todella ryhtyä johonkin!
Kirjastossa meni hän suoraan sen laudakon luo, missä iso-isä Aratón kirjat olivat. Kultaviulua ei hän kuitenkaan löytänyt sen entiseltä paikalta.
Miten harmillista! Ja kuitenkin tiesi hän aivan varmaan panneensa sen takaisin viime kerralla…
Hän kääntyili ympäriinsä — ah, miten hyvä tuoksu täällä olikaan! Hän ei ollut koskaan voinut käsittää, mistä se johtui, ettei missään muualla maailmassa tuoksunut niin hyvältä kuin täällä Tikanlinnassa.
Hän katseli ympärilleen — suurelta tammipöydältä sai hän näkyviinsä muitten paperien joukosta sinikantisen vihon… Hän otti sen; isoisän sirolla ja koukeroisella käsialalla oli siihen kirjoitettu: Kultaviulu.
Hän selaili sitä umpimähkään ja luki koneellisesti ja nopeaan.
Prinsessa Unissakävijä istui meren rannalla ja soitteli kultaista viuluaan.
Silloin tuli harmaa laiva purjehtien yli meren vetten ja laivasta nousi maihin harmaa nainen.
Harmaa nainen sanoi prinsessalle: Tunnetko minut, Unissakävijä?
Ja prinssessa pelästyi, sillä naisen ääni kaikui kuin kellarin syvyydestä.
Taas sanoi harmaa nainen: Ja jos et minua tunne, Unissakävijä, niin tästä lähin opit minut tuntemaan, sillä nyt jään ainaiseksi luoksesi…
Satulähde olisi edelleen jatkanut lirisemistään, mutta Katalinin huomio suuntautui toisaalle. Hänen katseensa pysähtyi siniseen, hienoon savukiehkuraan, joka väikkyi riippulampun alla ja hiljaisin tuudituksin pyrki tasapainoon.
Pronssikipposen reunalla oli savuke… Sellaisia savukkeita oliStefankin tavallisesti polttanut, jopa välistä itsekin puolisalaa.
Kuoleman hiljaisuus vallitsi, vain hänen oma sydämensä sykki kovaäänisesti ja rajusti…
Oli aivan varmaa: huoneessa oli joku toinenkin, ei vain hän yksin! Ehkä lymyssä ikkunaverhojen takana tahi kaapinsuojissa, tirkistellen ilkeän vahingoniloisena — seuraavassa silmänräpäyksessä voi vieras hyökätä esiin, tahi myös voi tuttu ääni, joka tahallaan teeskenteli outoa, huutaa jostakin nurkasta: Kato — Kato — Katóka!
Mutta sitten pyyhkäisi hän otsaansa — mitä lapsellisuuksia! Pelästyä sytytetystä savukkeesta! Kato, Kato — etkö ehkä olekaan homo sapiens?
Hän saavutti tasapainonsa ja alkoi täydellä ponnella etsiskellä kirjastossa… Hän tutki joka ainoan sopen — mutta mistään ei ollut ketään löydettävissä!
Uunin korureunalla oli pieni, pyöreä, pronssinen kehys; ennenaikaan oli siinä Katalinin tyttöaikainen valokuva, mutta nyt hymyilivät siinä hänelle Pal Aratón kasvot, omituisen suruiset… Kuka oli vaihtanut kuvan? Ja minkätähden?
Hänen katseensa osui kirjoituspöydälle ja hän tuli kalmankalpeaksi… Paperi-arkki, puoli sivua kirjoitusta, viimeisen rivin muste kiilsi vielä kosteana… Se oli hänen, Aratón, käsi-alaa!
Hän meni lähemmäksi, kallistui alas ja tuijotti paperiin jäykin katsein. Ylinnä sivulla oli kirjoitettuna: Mikro-organeja, ja tämän yli oli vedetty kaksi viivaa.
Tämän alla oli latinalaisia numeroita ja kappaleitten otsikkoja. Kirjan ensimäinen suunnittelu.
Niin, aivan oikein, hän oli aina sanonut, että juuri se kirja täytyi hänen kirjoittaa.
Useita kertoja oli hän aikonut ryhtyä siihen, mutta työ ei ollut ottanut sujuakseen, leikillään oli hän lausunut, että hän oli tullut laiskaksi, senjälkeen kuin oli mennyt naimisiin…
Ja nyt oli hän käynyt siihen käsiksi!
Katókan sydäntä särki, samoin kuin sinä yönä, jolloin hän etsi kuollutta puolisoaan kaupungin kaduilla.
Nyt etsi hän häntä taas kaikista huoneista. Hän oli jo puhkeamaisillaan itkuun ja huutamaisillaan: Stefan, älä hymyile kauempaa — minähän täällä olen, Katóka!
Mutta äkkiä jäykistyi hän kuvapatsaaksi, kasvot suunnattuina parvekkeen ovelle päin.
Oltván puoleisella parvekkeella oli väkeä.
Salissa oli hämyistä. Lasi-ikkunan silkkisuojustimen läpi näki Katóka heidät kuin häikäisevän valkean udun kattamina.
Nousevan auringon hohteessa näki hän hänet, miehensä.
Peterkekin oli siellä.
Ja eräs nainen — Maria Ember! — hänellä oli pieni pojannypykkä sylissään ja tätä hän opetti pitämään lusikkaa kädessään… Kun Maria hymyillen kallistui poikaa kohden, muistutti hän aivan Maria-neitsyen kuvaa Oltván tuomiokirkossa.
Kenenkä oli lapsi? Se oli voimakas kuin härkävasikka, ja silmissä loisti viidenkymmenen syntymättömän sukupolven elinvoima…
Kiihtyneenä vakoili Katóka lapsen piirteistä jotain perhesamannäköisyyttä — kenenkähän voi lapsi olla?
Siellä oli vielä yksi olento: Kantor. Se seisoi Marian vieressä, laski päänsä hänen polvelleen ja katseli tarkkaavaisena, kun hän opetti lasta syömään. Se otti aina kiinteästi osaa kaikkeen, mikä koski ruokaa.
Katóka sai omituisen päähänpiston.
Hän, Kata Graczian oli laiskotellut koulussa, josta hän oli karannut.Hän oli sulkeutunut vieraaseen huoneeseen. Tämä oli kuuluisan StefanAratón, ja täällä oli hän uskaliaasti kulkenut kaikkien huoneitten läpija nyt seisoi hän tirkistelemässä, miten perhe söi aamiaista.
Hänkö olisi ollut Stefan Aratón puoliso? Hahaa! Kerranhan oli eräs prinssi ollut hänen miehenään ja kerran taas englantilainen ministeri. Hänellähän oli tavallisesti niin omituisia seikkailuja unessa.
Mutta nuo tuolla parvekkeella eivät tunteneet häntä, jos ei hänkään heitä. Ne siellä kuuluivat yhteen, yhteiset ajatukset ja tuskat olivat painaneet sukulaisleiman heidän kasvoihinsa.
Katóka ei tuntenut heidän ajatuksiaan, ei hän myöskään tiennyt mitään heidän tuskistaan.
Täällä tunsi hän itsensä vieraammaksi kuin koskaan missään muualla.
Juuri samana hetkenä kohotti Kantor päätään ja alkoi hiljaa murista, katsellen ovea kohti. Se vainusi jotain vierasta.
Ei, Katóka ei tahtonut, että he olisivat nähneet hänet surupuvussa…Pois täältä, kauas pois!
Varpaillaan hän kiiruhti takaisin arkihuoneeseen, käytävään — eteenpäinkallistuneena, hameet kiinteästi vartalon ympäri vedettyinä hän katosi alas puutarhaan…
Kukaan ei nähnyt häntä, vain suurihilkkainen rastas kiiruhti vattupensaitten taa, hätäisesti siipiään räpytellen.
Hän oli jo lähellä veräjää, kun hän äkkiä tuli ajatelleeksi odottajaansa ulkona: kapteeni Milkaa.
Mitenkä tulisi hänen nyt suhtautua kapteeniin? Hänenhän täytyi sanoa jotakin Milkalle, mutta mitä?
Hän pysähtyi vattupensaitten keskelle. Siellä ei kukaan häntä nähnyt ja hän rupesi järjestämään pukuaan ja vähäsen ajatuksiaankin.
Pitikö hänen itkeä vai nauraa, kieltääkö kaikki, vaiko myöntää osittain?
Tuliko hänen olla halveksivan kylmä, leiskua loukkautuneen tulisena vaiko tuskaisena väristä?
Oliko parempi, että hän esiintyi ylpeänä eikä masentuneena, vaiko voimakkaana naisena, lujana rakkaudessaan sanoen: rakkaani, näin olen tehnyt teidän tähtenne, näin paljon kärsin teidän takianne, mutta en kadu. Olen sittenkin iloinen, näettehän, olen teidän…
Kauniin Zolkyn tytär seisoi vielä vattupensaitten keskellä ja otti hätäillen ja kömmähdellen sielunsa vaatevarastosta esiin erilaisia vaateparsia; hän otti niitä käsiinsä, tutkiskeli niitä ja heitti taas luotaan kaikki nuo eri Katat, Katot, Katókat, Katalinit ja Katicat. Hän ei tiennyt, mihinkä hän olisi pukeutunut tätä tilaisuutta varten.
Ja kun hän siinä viipyi ja tarkasteli itseään, vaihtui hänen kasvoillaan — kuten tuskin huomattavat, heikot pyörrevirrat vedenpinnan alla — aivan vastakkaisia ilmeitä: vienoja ilon, pelon, rakkauden, neitsyellisen jyrkkyyden, kaipuun ja alistumisen väreilyjä.
Tuolla alhaalla tiellä marssi yhä sotilaita ohitse.
Kohti kirkasta, kastekimalteista kesä-aamutaivasta kohosi kaunis, hempeä sotilaslaulu:
Olin virpi puhtoinen, äidin rakkaan kukka ruusuinen.